Tyrannoksen koulu

Kovin moni ei varmaan osaisi suoralta kädeltä sanoa, mikä oli "Tyrannoksen koulu" ja missä se mainitaan UT:ssa? Se on eräänlainen yksittäistapaus Paavalin toiminnassa tai ainakin ainoa meille säilynyt esimerkki tällaisesta. Kuitenkin se avaa meille mielenkiintoisen näkökulman hengelliseen työhön ja Jumalan valtakunnan leviämiseen.

Apt. 19. luvussa kerrotaan Paavalin saapumisesta Efesoon ja hänen toiminnastaan siellä. Paavalin strategiaan kuului aina aloittaa toimintansa paikallisesta synagoogasta ("juutalaisille ensin"), jossa jo valmiiksi oli olemassa yhteinen pohja ja ymmärrys VT:n ennustuksille Messiaasta. Paavalin kerrotaan käyneen vilkkaita ja kiivaitakin keskusteluja paikallisten juutalaisten kanssa (19:8), joita hän rohkeasti haastoi perinteisissä käsityksissä uskosta, laista ja lupauksista. Täällä Efesossa hän sai toimia kolmen kuukauden ajan, mikä oli melko poikkeuksellista hänen aiempaan työhistoriaansa verrattuna. Esim. Tessalonikassa hän sai toimia näin vain kolme viikkoa (17:2).

Sitten täälläkin toistui sama kuvio kuin aiemmin Korinttissa (18:6) eli hänen julistustaan vastustavat henkilöt alkoivat savustaa häntä ulos. Kyse ei täälläkään ollut siitä, että hänen olisi voitu osoittaa opettaneen vastoin Kirjoituksia, vaan siitä, että hänen toimintansa koettiin olevan vaaraksi synagoogan yhtenäisyydelle. Hyvin tuttu kuvio siis meidän omalta ajaltammekin. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että Paavali olisi ollut hajottaja. Luukas kertoo nimittäin, että jotkut juutalaiset paaduttivat itsensä, eivätkä uskoneet. Kolikon toinen puoli oli tietenkin se, että toiset uskoivat Jeesukseen Messiaanaan. Kyse oli siis valintatilanteesta, johon Herra oli (Paavalia apurinaan käyttäen) johtamassa koko tuota juutalaista yhteisöä ja jossa he yksilöinä joutuivat itse valitsemaan seuratako Jeesusta Messiaanaan vai tyytyäkö vanhaan uskonnonharjoittamiseen. Ensin mainittu vaihtoehto merkitsi uuteen astumista, orientoitumista uudella tavalla ja messiaanisia siunauksia Pyhässä Hengessä. Jälkimmäinen vaihtoehto taas merkitsi auttamatta paikoilleen jäämistä ja pystyyn kuolemista. Tässä kohtaa hengellisen elämän lainalaisuus on hyvin kirkas; se mikä ei edisty, se taantuu. (Room. 12:2) Mutta hajottaja Paavali ei ollut, vaan hajottajia ovat aina ne, joilla ei ole oikeaa Henkeä. (Juuda, jae 19)

Samalla Paavali itsekin oli taas tullut valintatilanteen eteen. Niin rakas kuin Israelin kansa (ja paikallinen synagoogayhteisö sen edustajana täällä) hänelle olikin, hän kuitenkin linjasi toimintansa uskonsa ja sen periaatteiden mukaan. Ei puhettakaan siitä, että Paavali olisi jäänyt toiveikkaana "rakentamaan omilla lahjoillaan" synagoogaa "pyrkien sisältäpäin vaikuttamaan". Korinttissa hän oli selkeästi ilmoittanut häntä vastustaneille ja pilkanneille juutalaisille heidän itse kantavan seuraukset valinnastaan ja sanonut vastedes toimivansa vain ei-juutalaisten pakanoiden parissa (18:6). Tällaisissa tilanteissa Paavali näyttää olleen sangen pragmaattinen, eikä hänessä juurikaan ollut tilaa sentimentaalisuudelle; se mikä ei edesauttanut uuden Jeesus-uskon eteenpäin menemistä, se sai mennä. Nyt Efesoksessa hän tietoisesti ja selvästi erotti Jeesuksen opetuslapset synagoogassa käyvistä juutalaisista ja siirsi toimintansa "Tyrannoksen kouluun". Tämä oli Paavalille hyvin tyypillinen toimintatapa; hän ei ainoastaan sulkenut jotain pois, vaan antoi tilalle uuden, paremman vaihtoehdon. (Vrt. Ef. 4:28.)

"Tyrannoksen koulu" on ilmeisesti ollut joku paikallinen filosofikoulu, joita Efesoksen kaltaisessa suurkaupungissa on ollut useita ja joita saatettiin vuokrata myös muuhun käyttöön, kun niissä ei ollut varsinaista toimintaa. Mitään kirkkosalia Paavali ei näihin tiloihin rakentanut, eikä toimittanut siellä mitään seremonioita tms. Luukas kertoo vain Paavalin pitäneen päivittäin keskustelunomaisia, vuorovaikutteisia opetustilanteita opetuslapsille näissä tiloissa. Emme tiedä tilanteesta mitään muuta, kuin että nyt, ensimmäisen (ja ilmeisesti ainoan) kerran UT:ssa meille kerrotaan vuokratun erillinen kokoustila evankeliumin työtä varten. Tämän lisäksi voimme sekä päätellä että (oikeutetusti) olettaa muutamia seikkoja.

Joissakin länsimaisissa käsikirjoituksissa kerrotaan Paavalin toimineen siellä viidennestä kymmenenteen tuntiin eli klo 11-16.00. Tämä tarkoitti käytännössä päivän kuuminta aikaa, jolloin normaalisti vietettiin siestaa, mutta jolloin tilat saattoi helpommin saada vuokralle. Ehkä Tyrannos itse piti siellä aamupäivisin omia filosofian ja retoriikan luentojaan. Nyt iltapäivisin, kun ihmiset muuten olisivat päivälevolla, myös orjien oli mahdollista osallistua Paavalin raamattukouluun. Ilmeisesti myös Paavali työskenteli aamupäivän teltantekijänä (vrt. Apt. 18:3 ja 20:34) ja sen jälkeen omistautui Sanan opetukselle koulun tiloissa. Voi olla, että tilojen vuokraus rahoitettiin koko seurakunnan toimesta, ei vain Paavalin teltantekemisellä.

Ulkopuolisen arvion perusteella tässä voidaan hyvin nähdä tyypillinen lahkoutumisilmiö: joukko uuden hengellisen liikkeen jäseniä ("opetuslapset") irtaantuu johtajansa mukana vanhasta yhteisöstä (synagooga) ja alkaa kokoontua uudessa paikassa ("Tyrannoksen koulu"). Ns. virallinen kirkkohistoria kuvaa useimmiten nämä tilanteet tällaisina. Luukkaan tallentaman silminnäkijäkertomuksen mukaan kuitenkin ratkaisevaa oli se, mitä tapahtui vanhassa yhteisössä; "muutamat paaduttivat itsensä, eivätkä uskoneet, vaan puhuivat pahaa (Herran) tiestä" (19:9). Seurauksena oli joka tapauksessa vanhan yhteisön hajoaminen ja uuden syntyminen.

Se mitä tämän jälkeen seurasi oli kuitenkin tärkeintä. Se oli ratkaisevaa Efeson kaupungin, sen seurakunnan ja evankeliumin leviämisen takia koko tuolla alueella (Aasian provinssi nykyisen Turkin länsiosassa). Paavalista kerrotaan, että hän päivittäin keskusteli opetuslasten kanssa Tyrannoksen koulussa. Juutalaisen rabbin tavoin Paavalin tapa opettaa Raamattua oli keskusteleva, kyselevä ja vuorovaikutteinen. (Vrt. Apt. 17:2 ja 20:7.) Hänen tärkein tehtävänsä oli varustaa paikallisia opetuslapsia viemään evankeliumia eteenpäin. Tämä nimittäin tapahtui Tyrannoksen koulun toiminnan seurauksena.

Luukas kertoo tätä jatkuneen reilut kaksi vuotta, jona aikana koko tuon lähialueen ihmiset saivat kuulla evakeliumin. Ilmeisesti Paavali itse ei juurikaan poistunut Efesosta, vaan hänen opettamansa ja varustamansa uskovat tekivät seurakunnan työn. (Vrt. Ef. 4:11-12.) Esimerkiksi hänen läheinen työtoverinsa Epafras toimi aktiivisesti ympäröivissä kaupungeissa, Kolossassa, Laodikeassa ja Hierapolissa (Kol. 1:7-8, 2:1 ja 4:12-13). Rooman uskoville osoittamassaan tervehdyksessä Paavali mainitsee myös Epainetoksen, joka on ilmeisesti ollut ensimmäisiä uskoon tulleita Aasian provinssin alueelta. Hänet mainitaan Aasiasta Roomaan muuttaneiden Akyllaan ja Priskillan johtaman kotiseurakunnan yhteydessä, jolloin olisi luontevaa ajatella hänen olleen mukana heidän apostolisessa tiimissään (Room. 16:3-5). Ehkä Ilmestyskirjan alkuluvuissa mainitut seitsemän seurakuntaa olivat kaikki istutetut tuolloin. Joka tapauksessa tuon dynaamisen ajanjakson seurauksena koko Aasian provinssi tuli evankelioiduksi ja säilyi kristinuskon vahvana tukialueena satoja vuosia. (Vrt. Apt. 20:31.)

Aiheeseen sopiva provosoiva johtopäätös kuuluu: Paavali ei siis perustanut Tyrannoksen kouluun messuyhteisöä, ylistysalttaria tai akateemista opinahjoa, vaan selkeästi uskovia hengelliseen työhön varustavan työpisteen, jonka metodi oli vuorovaikutteinen, hedelmistä päätellen hyvin käytännöllinen ja joka ei jäänyt miksikään pysyväksi instituutioksi. ("Tyrannos-instituutti" ei olisi kuulostanut kovin lupaavalta.) Paavalilainen rakenne oli hyvin joustava, mukautumiskykyinen, helposti muualle siirrettävä ja myös helposti muualla toimivaksi saatava. Hän itse ei pyrkinyt personoitumaan ministrynsa pääksi, vaan hän puhuu nöyrästi "Aasian ensi hedelmästä Kristukselle" (Room. 16:5). Hänelle tärkeintä oli evankeliumin eteneminen ja uskovien kasvu työtä tehdessä. Näistä paavalilaisista toimintatavoista ja periaatteista meillä olisi paljon opittavaa.

Tutkisteluja Messiaan tulemisesta II

Kun jatkamme pakkosiirtolaisuuden jälkeisten profeettojen tutkimista, niin huomaamme miten Sakarjan kirjassa puhutaan profeetallisista hahmoista, jotka viittaavat lopun aikana ilmestyvään Messiaaseen ja hänen valtakuntaansa. Sakarja nimeää tuon ajan niin hengellisessä kuin näkyvässäkin taistelussa keskeiseksi hahmoksi ylipappi Joosuan ja "hänen ystävänsä".  Sakarja kutsuu heitä "ennusmerkin miehiksi". Heidän jälkeensä näyttämölle astuu vielä salaperäisempi ja merkittävämpi hahmo, nimeltään Vesa (tai Verso), "Herran palvelija". (3:8)

Jatkossa ylipappi Joosua kruunataan kultaisella kruunulla, mikä on epätavallista ylimmäisen papin ollessa kyseessä. Tämän tähden se on myös huomionarvoista. Sitten Joosuaan liittyen profetoidaan: "Katso, mies nimeltä Vesa!" Tästä Vesasta todetaan, että hän kasvaa omalta pohjaltaan ja rakentaa Herran temppelin, jota sitten kuvataan hätkähdyttävin ilmaisuin: "...valtasuuruus... istuva ja hallitseva valtaistuimellansa...". (6:10-13) Kyseessä on siis selvästi messiaaninen uusi temppeli ja Messias itse. Profeetallinen sanoma päättyy lupaukseen, että näin on tapahtuva, jos Herran kansa hartaasti kuulee Herransa ääntä. Tämä asenne sitten näkyy konkreettisena jo aiemmin mainittujen Hannan ja Simeonin elämässä (Luuk. 2:25-38)

Sakarjan kirja päättyy lupaukseen siitä, että tulevassa messiaanisessa temppelissä ei enää tule olemaan kaupustelijoita, vaan kaikki on oleva Herralle pyhitettyä. Tässä voidaan nähdä myös realistinen kuva koko exiilin jälkeisen juutalaisuuden todellisesta hengellisestä tilasta, johon Jeesuskin sitten omalla messiaanisella toiminnallaan viittasi ja konkreettisesti puuttui. (Matt. 21:12-13) Näin seurakunnan Herra itse paaluttaa uuden liiton temppelin pyhiä periaatteita ja käytännön toimintatapoja.

Koko Vanhan testamentin ilmoituksen päättää Malakian kirja, jota juutalaiset rabbit kutsuivat "profeettojen sinetiksi". Malakian profeetallinen sanoma alkaa ilmauksella, joka kuvaa hyvin sekä profeetan tehtävää ja sen luontaisetuja että myös itse sanomaa, sen luonnetta ja vaikutusta. Hän nimittäin kutsuu "ennustusta, sanaa Herralta" "Herran sanan taakaksi", jossa käytetty alkukielen sana "massa" tarkoittaa kirjaimellisesti kuormaa ja taakkaa. (1:1)

Malakia tiivistää koko toisen temppelin tilanteen kysymykseen siitä, mitä tehdä, kun meidän jumalanpalveluksemme ja uhrimme eivät ole mieluisia Herralle? Heti tämän jälkeen Malakia jo ennakoikin pakanoiden armoihin ottamista. Israel sitä vastoin jatkaa jo ennen pakkosiirtolaisuutta alkanutta luopumustaan. (1:10-12) Ei tarvitse olla mikään ennustaja ymmärtääkseen mitä tapahtuu, jos ja kun juutalaisten messiasodotus nousee tältä pohjalta; tulevan Messiaan sanoma torjutaan ja Hänet itsensä likvidoidaan.

Tähän seikkaan profeetallinen vanhus Simeonkin sanoissaan Marialle, Jeesuksen äidille viittaa; Messias on pantu koetukseksi Israelille ja toiset loukkaantuvat Häneen ja toiset taas ottavat Hänet vastaan. Messias tulee olemaan merkki, jota ei tunnusteta. (Luuk. 2: 34-35) Tähän samaan ilmoitukseen tukeutuu myös Paavali kuvatessaan Israelin kansan tilannetta kirjeessään roomalaisille. (Luvut 9.-11.) Kysymys, joka tästä seuraa kuuluu: mitä tapahtuu, kun sama meno niin kansan jumalattomuuden kuin sitä kohtaavan Jumalan tuomionkin suhteen jatkuu vielä toisenkin temppelin aikana? Malakia näyttää koko ajan tukeutuvan aiempiin profeettoihin, ammentaa heiltä ja ikään kuin tämän aiemman ilmoituksen vahvistaakseen viittaa ja palaa siihen uudestaan. Lopulta Messias itse tuskaisena pukee sanoiksi kansan tulevan kohtalon; "tästedes te ette näe minua, ennen kuin sanotte: ´Siunattu olkoon Hän, joka tulee Herran nimeen´". (Matt. 23:37-39)

Ilmoituksensa lopulla Malakia ennakoi Messiaan tulemisen ja Hänen toimintansa aiheuttamaa hämmennystä ja kansan jakautumista tämän sanoman edessä. Samalla profeetta myös kuvaa sitä työtä, jota Messias tekee Pyhän Henkensä kautta niissä, jotka seuraavat Häntä. (3:1-4) Uuden liiton alussa Johannes Kastaja omalla toiminnallaan alkoi toteuttaa tätä profetiaa julistamalla Messiasta, joka "kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella". (Matt. 3:11) Tämän lupauksen näemme sitten toteutuvan sanan varsinaisessa merkityksessä alkaen ensimmäisestä kristillisestä helluntaista. (Apt. 2.) Paavali kuvaa tätä uutta elämäntodellisuutta korinttilaisille: "meidät kaikki on kastettu yhdessä Hengessä yhdeksi ruumiiksi". (1.Kor. 12:13) Jeremian ja Hesekielin ennustama uusi liitto on nyt todellisuutta Pyhän Hengen vuodatuksen kautta.

Vasta tämä saa Malakian mukaan aikaan Herralle kelvollisen jumalanpalveluksen, mikä on koko kirjan peruasetelma ja mikä tähän asti on ollut sula mahdottomuus. (Mal. 3:3b-4) Myös Paavali toteaa tämän erään koko VT:n perusongelman poistuneen sitä kautta, että Pyhä Henki, Jeremiaan ja Hesekielin ennustuksen mukaisesti, asuu nyt uskovissa. Tämä saa aikaan sen, että lain vaatima vanhurskaus täytetään niissä, jotka eivät vaella lihan mukaan, vaan Hengen mukaan. (Room. 8:4) Tämä ei ole pelastuksen ehto tai edellytys, vaan sen seurausta.

Tämä merkitsee nyt myös sitä, että uuden messiaanisen temppelin muodostavat Hänen omansa. Nimittäin jo Salomon temppelin rakentamisesta alkaen olivat profeetat viestittäneet sitä tosiasiaa, että Herra ei - Jerusalemissa olleen Salomon temppelin ulkonaisesta loistosta huolimatta - asukaan käsin tehdyssä temppelissä. Johanneksen evankeliumissa kuvataan inkarnaatiota sanomalla "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme", mikä kirjaimellisesti merkitsee sitä, että Jumala pystytti telttamajansa keskellemme. Tällä viitataan Vanhan testamentin ilmestysmajaan siinä merkityksessä, että nyt Jeesus itse on Jumalan temppeli, joka on tullut maan päälle.

Niinpä me Hänen omansa - me seurakuntana - olemme ilman käsiä rakennettu temppeli, Messiaan itsensä rakentama pelastuksen huone, jossa Pyhä Henki asuu.

Tutkisteluja Messiaan tulemisesta I

Olen jo aiemmin viitannut Teemu Kakkurin mielenkiintoiseen kirjaan Suomalainen herätys. Kirjasta nousee esille mm. kaksi mielenkiintoista näkökulmaa Jumalan työhön historiassa: vanhojen herätysliikkeiden linkittyminen uusiin sekä profeetallisten edelläkävijöiden merkitys.

Luukkaan evankeliumin 2. luvun loppuosassa tapaamme kaksi esimerkkiä tällaisesta. Kyseessä on kaksi vanhusta, Simeon ja Hanna, jotka aivan uuden liiton kynnyksellä vielä edustavat vanhan liiton "pyhää jäännöstä", mutta profeetallisen hengen vaikutuksesta kurottautuvat jo kohti uutta. He eivät liene olleet ainoita tällaisen yhtä aikaa hartaan ja aktiivisen messiasodotuksen edustajia omana aikanaan ja siinä maailman kolkassa, jossa he asuivat. Vanhan testamentin kirjoituksia selittävien ja Messiaan syntymää ennustavien rabbiinisten kirjoitusten ollessa hyvin tunnettuja eri puolilla Lähi-itää osattiin odottaa Messiaan tähden ilmestymistä ja Hänen syntymäänsä. Ymmärtääksemme oikein tätä Jeesuksen syntymän aikoihin vallinnutta messiasodotusta, meidän on hyvä tarkastella pakkosiirtolaisuuden jälkeistä toisen temppelin ajan juutalaisuutta.

Hesekielin kirjan 10. luvussa on kuvattuna tilanne, jossa Herran kirkkaus poistuu Salomon temppelistä Jerusalemissa. Tämä profeetallinen ilmestys on ollut radikaali viesti vanhan liiton aikaisille juutalaisille, sillä sinne sama kirkkaus, kabod kerran oli laskeutunut. (2.Aik. 7:1-3) Jerusalemin temppeli oli edustanut juutalaiselle uskolle Herran läsnäolon, shekinan paikkaa maan päällä.

Hesekielin seuraavassa luvussa todetaan, että nyt käynnissä olevan pakkosiirtolaisuuden aikana Herra on ollut Israelille "vähän aikaa pyhäkkönä". (11:16) Tämä on mielenkiintoinen lausuma, joka näyttää olevan jonkinlaista uuden liiton ennakointia. Se näyttää myös liittyvän muihin vastaaviin profeetallisiin lupauksiin uuden liiton todellisuudesta helluntain jälkeen. Heti tämän jälkeen nimittäin Herra sanoo antavansa uuden hengen heidän sisimpäänsä. (11:19-20)

Myöhemmin Hesekiel palaa vielä uudelleen tähän samaan teemaan kirjassaan, jolloin Herra lupaa myös ratkaisun lain täyttämiseen ja sen mukaan elämiseen. (36:26-27, vrt. Jer. 31:33-34) Tämä problematiikka onkin eräs tärkeä näkökulma koko Hesekielin kirjan sanoman ymmärtämiseen. Hesekiel oli papillista sukua ja toimi itsekin pappina Jerusalemin temppelissä. Hän tunsi siis hyvin Mooseksen lain kehotuksen noudattaa lakia. Tätä sitten seuraisi elämä sanan varsinaisessa, täydessä merkityksessä. (3.Moos. 18:5) Nyt, profeetallisen ilmoituksen myötä hän ymmärtää, että vasta Pyhä Henki ja sen asuminen Herran kansassa tekee tästä mahdollisen. (11:20) Samaa todistaa 600 vuotta myöhemmin myös muuan juutalainen rabbi nimeltä Paavali. (Room. 8:4)

Hesekielin kirjan lopulla sitten kuvataan, miten Herran kunnia palaa takaisin temppeliin - mutta ei Jerusalemin vanhaan temppeliin, eikä myöskään toiseen. (Hes. 34.) Tämä temppeli on jollain tavalla mystinen kokonaisuus, joka sijaitseekin jossain muualla kuin Jerusalemissa. Joka tapauksessa temppeli edustaa Hesekielille lain uudistamista ja papillisen pyhyyden toteuttamista Jumalan kansan keskuudessa. Tähän temppeliin Herran kirkkaus lopun aikana palaa, jolloin tästä paikasta tulee Jumalan läsnäolon paikka. (43:7) Aiheellinen kysymys Messias-lupauksen täyttymistä odottavalle juutalaiselle oli, miten suhtautua sitten nykyiseen temppeliin?

Tämä eskatologinen jännite on ollut kipeää todellisuutta tuon ajan juutalaisille, kuten myös Simeonille ja Hannalle; temppeli oli jo rakennettu, mutta Messiasta ei vaan kuulunut. Kansa eli edelleen hengellisessä pakkosiirtolaisuudessa, joka konkretisoitui Rooman sotilasvallassa. Ennen kaikkea Israel oli vielä synneissään, joista heillä oli uhreissa jokavuotinen muistutus. (Hepr. 10:3)

Tässä todellisuudessa elivät profeetalliset vanhukset Simeon ja Hanna, jotka kaikessa inhimillisessä heikkoudessaan muodostivat Jumalan kansan "pyhän jäännöksen" kovan ytimen. Kun luemme Luukaan kuvausta heistä, emme voi välttyä huomaamasta erityisen voimakkaan profetian Hengen läsnäoloa; "... Pyhä Henki oli hänen (so. Simeonin) päällänsä... Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut... Hengen vaikutuksesta pyhäkköön... naisprofeetta Hanna... palveli siellä (so. pyhäkössä) Jumalaa paastoilla ja rukouksilla yötä ja päivää... ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta...". (Luuk. 2:25-38)

Kommentteja Kakkurin kirjaan, osa 3

Sain juuri luettua loppuun Teemu Kakkurin mielenkiintoisen kirjan Suomalainen herätys, johon olen jo aiemmin pariinkin otteeseen viitannut. En esitä tässä mitään sen kummempaa kirja-arvostelua, tyhjentävästä analyysistä puhumattakaan. Poimin vain esille muutamia itseäni kiinnostavia seikkoja. 

Ensimmäisenä tulee mieleen ajatus uuden hengellisen liikehdinnän linkittymisestä aiempiin vastaaviin ilmiöihin kirkkohistoriassa. Tämä ilmiö toistuu läpi kirkkohistorian ja tulee esille eri lähteissä. Tämä linkittyminen ei noudata mitään tunnustuskunnallisia rajoja, eikä dogmaattisia systeemejä, vaan näyttää toimivan jonkinlaisella autonomisella suvereniteetilla. Sen lähempi tutkiminen paljastaa yllättäviäkin yhteyksiä eri aikojen ihmisten ja liikkeiden välillä. Esimerkkinä tästä voisi mainita Kakkurin kirjassa esille tulevan yhteyden vapaakristillisen hussilaisuuden ja moravialaisuuden sekä herrnhutilaisuuden välillä, joka puolestaan vaikutti vahvasti suomalaiseen herätyskristillisyyteen 1700- ja 1800-luvulla.

Toisena seikkana esille tulevat edelläkävijät, jotka kirkkohistorian sivuilla näyttäytyvät yksinäisinä tienraivaajina ja oman tien kulkijoina, jopa uskonnollisina hörhöinä, joiden kiinnostusta erilaisiin ääri-ilmiöihin (kuten esim. apokalyptiikkaan ja mystiikkaan) pidettiin heidän omana aikanaan arveluttavana, jopa sairaalloisena. Kirkkohistorian valossa, minkä Kakkurin kirjakin hyvin todistaa, näillä ihmisillä näyttää kuitenkin olleen itseään suurempi vaikutus jälkipolviin. He toimivat useassa yhteydessä jonkinlaisina uuden valon tai syvemmän ymmärryksen tuojina, jopa apostolisina tienraivaajina, joiden merkityksen vasta jälkipolvet (jos ei aina hekään) oikein ymmärtävät.

Ehkä tällaiset suuret hengelliset sielut ja kesyttömät henget olivatkin liian hyviä tälle maailmalle? Ehkä he oman kutsumuksensa mukaisesti toimiessaan vain tunnustivat etsivänsä oikeaa isänmaataan?

Kolmas merkittävä huomio oli maallikkouden nousu. Tarkoitan tällä sitä hengelliseen herätykseen (ja hengelliseen elämään yleensä) kuuluvaa ilmiötä, jossa aito Hengen ilmoitus on se ratkaiseva tekijä, joka määrittelee uskovan sijoittumisen Kristuksen ruumiissa. Kaikki muu seuraa tämän kautta; kutsumus, armolahjat, auktoriteetti ja palvelutyö. Jos taas tämä voitelu puuttuu, ei asiaa auta teologian opinnot, akateeminen sivistys, yhteiskunnallinen asema, aatelisarvo tai johtopalli monikansallisen yhtiön hallituksessa. Käytännössä tämä esim. 1800-luvun herännäisyydessä näkyi siinä, miten savolaisesta talonpojasta tuli "kahden hiippakunnan piispa" tai miten seuratilanteessa renki saattoi olla isäntäänsä hengellisesti pidemmällä.

Kakkuri näkee tämän ilmiön ilmentävän osaltaan aikakauden vaihtumista ja perinteisen säätyläisyhteiskunnan murtumista. Tämän näkemyksen mukaan siis ko. aikakauteen sidottu kulttuurinen muutos olisi vaikuttanut herätysliikkeeseen ja sen vaikutuspiirissä olleisiin ihmisiin. Tässä hän on varmasti osittain oikeassa, joskin itse näen kyseessä olevan enemmänkin hengellisen herätyksen vaikutuksen ko. aikaan ja sen kulttuuriin. Ilmiöt, jotka tulivat esille hengellisten liikkeiden piirissä, ottivat paikkansa oman aikansa keskellä muutenkin ja vaikuttivat positiivisen hapattavasti tuon ajan kulttuuriin.

Millainen seurakunta selviää tulevaisuudessa?

Eilisessä Patmosradion lähetyksessä Pasi Turunen kysyi minulta, millaisia seurakuntia tarvitsemme tulevaisuudessa?

Vastaus voidaan hyvin kiteyttää neljään pointtiin:

1. Seurakunnalla tulee olla vainot kestävä rakenne. Emme saa olla riippuvaisia yhteiskunnan tuesta. Tulevaisuudessa monia yhteisöjä kiristetään juuri tällä.
2. Sillä tulee olla joustava ja helppokäyttöinen rakenne, joka voidaan kuin telttaleiri nopeasti purkaa ja siirtää muualle.
3. Rakenteen tulee olla riittävän selkeä ja yksinkertainen, jotta se voidaan kätevästi istuttaa ja monistaa uuteen kasvuympäristöön.
4. Sen tulee puhua tämän ajan ihmisten kieltä niin, että uskon luovuttamaton sisältö ja sen ulkonainen muoto ovat sopusoinnussa keskenään.

Näitä periaatteita voi jokainen sitten itse soveltaa käytäntöön omassa ja yhteisönsä elämässä.

Kommentteja Kakkurin kirjaan, osa 2

Edellisessä postauksessani kritisoinTeemu Kakkurin Suomalainen herätys-kirjaa siitä, ettei se riittävässä määrin tuo esille historiallisia yhteyksiä ns. eriuskolaisliikkeiden ja pietistisen herätyksen välillä. (Nämä eriuskolaisliikkeet ovat nykypäivän näkökulmasta katsottuna lähinnä normaaleja vapaita kristillisiä seurakuntia. Ns. virallinen kirkkohistoriankirjoitus on perinteisesti omista tarkoitusperistään käsin leimannut ne milloin millenialistisiksi hörhöilyksi, milloin dualistiseksi gnostilaisuudeksi.)

Niinhän siinä sitten kävi, että vähän eteenpäin luettuani, huomasin miten hän yhdistää hussilaisuuden pietismin alkujuuriin. Okei, myönnän hätiköidyn johtopäätökseni, mikä on seurausta valinnastani kommentoida kirjaa kesken luvun. Ajattelen kuitenkin kirjasta puuttuvan sellaisen kirkkohistoriallisen kokonaisnäkemyksen, mikä mielestäni paremmin toisi esille herätyskristillisyyden juuret ja ilmenemismuodot historian eri vaiheissa. Kuten sanottu, kyse on hengellisen elämän ilmiöstä, jonka juuret ovat apostolisen ajan alkukristillisyydessä ja sitä kautta Vanhan testamentin profeetallisuudessa. Tältä pohjalta tietysti herää kysymys siitä, mitä kristillisyyden muotoa voidaan pitää eniten oikeaan osuneena suhteessa Raamatun ilmoitukseen.

Se, missä Kakkuri mielestäni onnistuu hyvin on suomalaisen herätyskristillisyyden juurien tunnistaminen suhteessa 1700-luvun eri virtauksiin, kuten em. pietismi ja herrhutilaisuus, mutta myös anglo-amerikkalainen evankelikaalisuus. Kaksi ensin mainittua ovat aikojen saatossa sofistikoituneet salonkikelpoisiksi kristillisyydenharjoituksen välineiksi, mutta viime mainittu on toiminut aina Muroman päiviin asti oivana kirkollisen polemiikin leimakirveenä, jota kirkollis-liberaali siipi on säännöllisin välein heilutellut herätyskristillisyyden suuntaan.

Kakkuri mainitsee yhtenä merkittävänä suomalaisen herätyskristillisyyden vaikuttajana myös kristillisten mystikkojen perinteen. Tätä vaikutusta ei virallinen kirkkohistoriankirjoitus suinkaan ole aina tunnustanut. Kakkurin mukaan "näin on tapahtunut varsinkin silloin, kun herätyksestä on kirjoitettu kirkon rakenteita vahvistavana ja opillisesti selkeänä normaalikristillisyytenä" (s. 55). Samasta syystähän nuo vapaan kristillisyyden vaikutteetkin joko jätetään mainitsematta tai leimataan joksikin muuksi kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

Jokaisella kirkollisella herätysliikkeellä on omat vaietut karismaattiset juurensa. Voidaan aiheellisesti myös kysyä, mikä tekee kirkollisen linjan kristillisyydestä enemmän raamatullista kuin mitä herätyskristillisyys on? On olemassa tällainen yleinen harhaluulo siitä, että herätyksen ajat on tarkoitettu kirkossa ohimeneviksi, jonka kuohunnan jälkeen elämä taas asettuu normaaleille, turvallisille raiteilleen? Mutta entäpä jos Aslan ei olekaan kesy leijona?

Kakkuri valaisee hyvin myös erään edelleen ajankohtaisen kirkollisen kontrollimuodon syntyhistoriaa. Kyse on luonnollisesti 1730-luvulla säädetystä ns. koventikkeliplakaatista, jolla pyrittiin kieltämään virallisen sunnuntaijumalanpalveluksen ohella järjestettyjä seuratilaisuuksia ja rankaisemaan niihin osallistuvia. Vaikka itse plakaatissa ei mainitakaan nimeltä pietismiä, oli se suunnattu nimenomaan sitä vastaan. Kun tämä tapahtui 1700-luvulla, niin satakunta vuotta myöhemmin siitä saivat kärsiä esim. herännäisyys ja rukoilevaisuus. Se, mikä siitä tekee edelleen ajankohtaisen, on se, että vaikka mitään tällaista juridista "plakaatia" ei enää olekaan, niin edelleen monet vapaat seurakunnat, jopa ns. uudet seurakunnat samassa hengessä kurmoottavat uusille urille haikailevia veljiään ja sisariaan.

Kommentteja Kakkurin kirjaan, osa 1

Teol. tri Teemu Kakkuri on kirjoittanut mielenkiintoisen katsauksen suomalaiseen kirkolliseen herätyskristillisyyteen, Suomalainen herätys - Herästyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon (Kirjapaja, 2014). Ostin sen jokin aika sitten ja olen lukenut sitä pätkittäin suurella mielenkiinnolla. Olen vasta kirjan alkupuolella, mutta jo nyt on monta perin mielenkiintoista seikkaa tullut esille. Erityisen hyvänä olen kokenut herätyskristillisyyden sijoittamisen laajempaan, historialliseen kontekstiin niin Ruotsi-Suomen historiaa kuin länsimaiden aatehistoriaakin ajatellen. Mistä historiallisista tekijöistä ja olosuhteista herätyskristillisyys uskonnollisena liikehdintänä ja niin kirkollisena kuin yhteiskunnallisenakin muutosvoimana  nousi?

Juuri tässä kohtaa onkin tulleet ensimmäiset isot kysymykset mieleen. Pietismin historiaa ja vaikutusta suomalaiseen uskonnolliseen kenttään käsitellessään Kakkuri kuvaa pietismiä - ja erityisesti sen radikaalisiipeä - haasteena luterilaiselle teologiselle yksimielisyydelle. Kun ortodoksinen luterilaisuus alleviivasi sanan ja sakramenttien vaikuttavuutta yli kaiken, niin pietismi epäröimättä kyseenalaisti tämän ja korosti Pyhän Hengen suvereenin työn merkitystä ohi virallisten opinkappaleiden ja kirkollisten järjestelmien. Ikään kuin korostaakseen asian vakavuutta Kakkuri päättää kappaleen: "Ratkaiseva ero oli syntynyt vuosisadoiksi." (s. 44)

Mieleen nousee ensimmäisenä kysymys, että nytkö vasta se "ratkaiseva ero" syntyi? Onko kyse jonkinlaisesta luterilaisesta putkinäöstä, mikä varsinkin täällä Pohjolassa on niin tyypillistä. Eivätkö he koskaan ole lukeneet vaikkapa Jan Hussista ja böömiläisistä veljistä, jotka olivat katolisesta kirkosta eronneita "eriuskolaisia", joita nykyään heidän opillisten käsitystensä perusteella saatettaisiin pitää jopa evankelikaaleina ja joilla oli ilmeinen vaikutus myös pietismin syntyyn? Eikö virallinen kirkkohistoria vieläkään tunnusta uskonpuhdistuksen ns. kolmannen haaran (so. anabaptistisen) olemassaoloa ja vaikutusta globaalisti nykypäivän maailmassa? Tai että vastaavanlaisia vapaita kristillisiä liikkeitä ja yhteisöjä voidaan katkeamattomana ketjuna seurata läpi koko kaksituhatvuotisen kirkkohistorian aina Jerusalemin alkuseurakuntaan asti?

Kakkuri nostaa esille myös pietismin merkittävänä haasteena myös papiston säädylle ja sen sosiaalisesti etuoikeutetulle asemalle. "Jos Pyhä Henki vaikutti maallikoidenkin saarnoissa, kirjoissa ja rukouksissa, oli papiston monopoli murrettu. Mihin tarvittiin pappeja, piispoja ja korkeita kirkkoruhtinaita? Kakkurin mukaan tämä oivallus synnytti separatismin eli tosi uskovien pyrkimyksen eroon yleisestä ja yhteisestä kirkosta." (s. 44) Sanopa muuta, veliseni, sillä juuri samasta syystä niin monet aidosti kristityt tänäkin päivänä jättävät perinteiset kirkot - eivät uskosta luoppumisen takia, vaan sen säilyttämisen takia.

Kakkuri mainitsee radikaalipietisteistä saaneen alkunsa "myöhemmällekin herätyskristillisyydelle tyypillisen piikittelyn ja pilkkaamisen" (s. 43). Miten tämä kuulostaakin niin tutulta? Missä viimeksi olen tällaiseen törmännyt?

Odotan mielenkiinnolla jatkoa eli palataan asiaan.

Kokemuksia johtajuudesta 1

Johtaja saa alaisensa näyttämään itseltään. Kyseessä on yksinkertainen samaistumisen, jopa moninkertaistumisen laki. Johtaja siirtää oman toimintatapansa - oli se hyvä tai huono - alaisiinsa, saaden heidät jopa muistuttamaan itseään. Vallitsee ehdollistumisen laki: tietyn ajan kuluttua nämä eivät yksinkertaisesti enää osaa toimia muulla tavoin tai toisenlaisessa toimintaympäristössä. Kun siipesi katkaistaan, et kykene enää lentämään, lentotaitosi ruostuvat ja kohta kyseenalaistat koko lentämisen käsitteenkin. Niinpä hyvä johtaja osaa, ei vain motivoida, vaan myös varustaa alaisensa toimimaan hyvin. Hänen tärkein tehtävänsä tuntuu joskus jopa olevan tehdä itsensä tarpeettomaksi ja näkymättömäksi. Tämä ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, etteikö erityisesti kriisiaikoina johtajuuden tule selvästi näkyä ja kuulua.

Vastaavasti huono johtaja saa alaisensakin näyttämään huonolta. Pätevä alainen edustaa hänelle uhkaa. Huonon esimiestyöskentelyn seurauksena alaisen osaamista ei osata, haluta tai uskalleta ottaa käyttöön hyödyttämään koko työyhteisön osaamista, asiakkaiden palvelua tai toiminnan kehittämistä. Aikaa myöten ammattitaitoinen ja motivoitunut työntekijä alkaa itsekin laskea työnsä standardeja. Aluksi tämä tapahtuu tiedostamatta ja hänen itsensä huomaamatta. Tällainen johtaa turhautumiseen, burn-outiin, kyynistymiseen - tai sitten pois lähtemiseen.

Jos kysyt esimiesasemassa olevalta, mikä on hänen mielestään hyvän johtajan tärkein ominaisuus ja saat vastauksesi "olla alaistensa käytettävissä, jotta he saisivat työnsä tehtyä hyvin", voit yleensä olla turvallisin mielin. Luonnollisesti sillä varauksella, että tämä on totta käytännössä. Johtajuuteen liittyy tänä päivänä niin paljon turhaa sanahelinää, jolla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa.

Epävarma ja kypsymätön johtaja mielellään rikkoo häntä edeltäneen toimintatavan "uudistuksen" tai "muutosjohtajuuden" nimissä. Tosiasiassa kyse on liian usein vain taitamattomuudesta ja näköalattomuudesta; puuttuu kyky nähdä historiallinen jatkumo ja isompi kuva, "metsä puilta". Ihminen on kuin teepussi; kun laitat teepussin kiehuvan kuumaan veteen, sen todellinen maku tulee esille. Meidän jokaisen todellinen luonne tulee esille vasta koetuksissa.

Nykypäivänä tapaan aniharvoin hyvää johtajuutta, huonoa johtajuutta ja piittaamatonta esimiestyöskentelyä sitäkin enemmän. Väitän tämän johtuvan sellaisista yhteiskunnassamme vaikuttavista arvoista, kuten tuloksen tekeminen, taloudellisen voiton maksimointi ja entistä suurempaan tehokkuuteen pyrkiminen. Käytännössä tämä tapahtuu työntekijöiden kustannuksella. Pahiten huijataan erilaisia väliportaan pikkupomoja, jotka epämääräisin lupauksin sitoutetaan osaksi systeemiä ja poltetaan loppuun yhä kiihtyvässä oravanpyörässä.

Eräs pahimpia mokia, joihin esimiesasemassa oleva voi syyllistyä, on verbaalinen akrobatia ja opportunismi, jossa yhdelle ihmiselle puhutaan yhtä ja toiselle toista. Syntyneet ongelmat pyritään sitten peittelemään väärinkäsityksiin ja -ymmärryksiin tai "tilanteen muuttumiseen" vedoten. Tehoja yritetään saada lisää puhumalla kauniisti siitä, miten "kohta helpottaa" ja "vähän on vielä jaksettava" jne. Alaisissa tämä synnyttää turvattomuutta ja luo nopeasti suosikkijärjestelmän ja sen mukaisen nokkimisjärjestyksen. Aikaa myöten tämä systeemi tulee syömään itse omat lapsensa, koska voit olla varma, että myös sinusta puhutaan pahaa selän takan. Työyhteisön sairaat toimintatavat vammauttavat työn tekijät.

Sanotaan, että valtaosa ongelmista johtuu johtajuudesta. Olen saanut olla hyvien johtajien alaisena niin työssäni kuin hengellisissäkin ympäröissä. Arvostan heitä, heidän vaivannnäköään ja omistautumistaan työlleen ja alaisilleen todella korkealle. Muistan innostavia, eteenpäin ohjaavia ja osaamisen lisäämiseen kannustavia esimiehiä erityisellä lämmöllä - ja sitäkin enemmän, kun törmään taitamattomaan johtajuuteen.

Virtasen lyhyt keskustelu

Virtanen keskusteli Dosentin kanssa teologiasta ja sen harrastamisesta. Dosentti oli ollut hieman hämmästynyt, jopa närkästynyt, kun Virtanen oli todennut hänelle teologian olevan "hyvä renki, mutta huono isäntä".

Kun Dosentti sitten oli tiedustellut Virtaselta, miksi tämä sitten ylipäätään harrasti teologiaa, hän oli kertonut motiivikseen halun ymmärtää sekä Raamattua itseään että sitä lukevien ihmisten ajattelua paremmin.

- Esimerkiksi kreikkaa haluan osata sen takia, että ymmärtäisin Jumalan ilmoitusta paremmin.

- Edustaako Uusi testamentti sinulle siis tuota mainitsemaasi "jumalallista ilmoitusta"? kysyi Dosentti  Virtaselta.

- Kyllä, samoin Vanhan testamentin kirjoitukset. vastasi Virtanen epäröimättä.

Dosentti näytti epäröivältä ja mietteliäältä.

- Hm... sitten sinä taidat olla todella vaikeuksissa tuon niin kutsutun "ilmoituksesi" kanssa. Dosentti totesi hieman pilkallisesti. Virtanen ymmärsi Dosentin mielessä kummittelevan kaanonin muodostumisen problematiikan, alkuperäisten käsikirjoituskokoelmien oletetut ristiriidat ja muut teologian harrastajien liberaalin siiven lempilapset.

- Niin, eikö kuka hyvänsä ihminen, joka on tekemisissä yliluonnollisen ja elävän Jumalan kanssa, olekin enemmän tai vähemmän "vaikeuksissa" Hänen kanssaan? Virtanen vastasi, korostaen sormillaan sitaatteja.

Dosentti näytti entistäkin hämmentyneemmältä.

- Niin, eihän Aslan ole kesy Leijona, vai onko? Virtanen täsmensi.

Millaisia seurakuntia syntyy Suomeen?

1990-luvun lopun jälkeen maahamme on syntynyt useita uusia seurakuntia. Havaintojeni mukaan uusien seurakuntien syntyhistoriassa toistuvat tietyt, samat teemat:

- Johtajuus. Uusi seurakunta syntyy "kalifiksi kalifin paikalle"-problematiikan kautta. Nämä ovat todella skismaattisia prosesseja sen takia, että uuden ja vanhan yhteisön tavoissa, kokoontumiskulttuurissa, teologisissa painotuksissa tms. ei välttämättä ole mitään mainittavia eroja. Kyse on vain ja ainoastaan johtajiksi haluavien vallanhalusta, mikä tuottaa paljon (ehkä loppuiäkseen) vammautuneita veljiä ja sisaria. Väärää vallankäyttöä voi siis esiintyä yhtä hyvin vanhassa kuin uudessakin yhteisössä: diktatuurinen johtajuus vanhassa yhteisössä saattaa synnyttää "run for your spiritual life!"-pakoreaktion, mutta yhtä hyvin myös uusi, nouseva johtaja saattaa kypsymättömyydessään ja vallanhalussaan kerätä "omat lampaansa" ja lähteä ovet paukkuen.

- Kulttuuri. Uusi seurakunta syntyy kulttuurisen muutoksen ja sen luomien paineiden seurauksena. Erheellisesti nämä usein vain naamioidaan seurakunnanistutusprojekteiksi. Kulttuuriset erot voidaan useimmiten tiivistää vastakkainasetteluun "angloamerikkalaiset ylistyslaulut vs. hengellinen laulukirja". Muita erottavia tekijöitä saattavat olla myös pukeutumis- ym. koodikysymykset tai vaikkapa kahvin tarjoileminen pahvimukeista. Yhtä erheellisesti näitä tunnusmerkkejä saatetaan pitää hengellisen uudistumisen tunnusmerkkeinä.

- Toimintavapaus. Monen nuoruuden tarmoa ja jopa Jumalalta saatua näkyä pursuavan aloittelevan pastorin kysymys käytännössä kuuluu: "keneltä vielä täytyy kysyä lupa?" Helpommalta saattaa tuntua ajatus toteuttaa omaa hengellistä näkyä uudessa kontekstissa kuin yrittää saada pihisevä hengitys kulkemaan vanhoissa ummehtuneissa rakenteissa. Näihin kysymyksiin saattaa usein liittyä aitoa hengellistä janoa ja halua nähdä Pyhän Hengen toimintaa uudella, tuoreella tavalla. Kivikkoiseksi tämän tekee - taloudellisen epävarmuuden lisäksi - toisaalta se, miten diskriminoivasti vanhat yhteisöt saattavat suhtautua uusiin tulokkaisiin sekä toisaalta se, että meiltä puuttuu sellainen rohkaisemisen kulttuuri, jolla uusien alkujen tekijöitä kannutetaan, tuetaan ja ohjataan vanhempien toimesta. Tämä sama vaara voi yhtä hyvin uhata parinkymmenen vuoden ikäistä "uutta" seurakuntaakin.

- Uudistus. Edellistä lähelle tulee tilanne, jossa seurakuntaa kohtaa aito hengellinen uudistuminen. Kyse ei siis (vielä) ole kyse niinkään herätyksestä, jonka seurauksena ihmisiä tulee uskoon ja liittyy seurakuntaan, vaan kyse on jo uskossa (kenties jo kauankin) olleiden hengellisestä uudistumisesta. Usein jossain perinteisessä yhteisössä kyse on silkasta matematiikasta ja syyn ja seurauksen lainalaisuudesta; ne, jotka haluavat olla uudistuksessa mukana (jatkossakin), ovat joko (enemmän tai vähemmän) pakotettuja lähtemään tai sitten he lähtevät halutessaan säilyttää tuoreutensa.

Tämä ei tietenkään ole mikään tyhjentävä esitys, eivätkä nämä mallit mitenkään sulje pois toisiaan. Ne saattavat elää ja vaikuttaa limittäin ja lomittain toistensa kanssa jossain yhteisössä. Silti esim. kulttuuri- ja uudistus-mallit saattavat useimmiten olla jopa toistensa vastakohtia, ensin mainitussa kun on kyse lähes pelkästään uuden ulkoisen tyylin lanseeraamisesta, mutta toisessa taas on kyse Pyhän Hengen syvemmästä työstä.

Seuraava hahmotelma taas koskee lähinnä perinteisten yhteisöjen ulkopuolelle syntyneitä kotiseurakuntia, koska niistä minulla on eniten kokemusta. Esitetyt mallit eivät ole toinen toistaan huonompia, pyhempiä tai toimivampia, vaan kyse on enemmänkin niiden esittelystä. Ne eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä. Toisaalta seuraavista malleista voi löytyä paljonkin yhtymäkohtia, samoja toimintatapoja ja periaatteita, kuin vaikkapa luterilaisissa uusissa seurakuntayhteisöissä. Lisäksi mallit on tässä esitetty puhtaaksiviljeltyinä, mutta jokainen ymmärtää näitä elementtejä löytyvän useita samaan aikaan jostain yhteisöstä. Niinpä näitäkin näyttäisi olevan limittäin ja lomittain, päällekkäin ja vierekkäin samassa yhteisössä.

- "Old school". Jeesus sanoo uudesta viinistä puhuessaan: "eikä kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua uutta, sillä hän sanoo: ´vanha on hyvää´". Tämän koulukunnan edustajat näkevät tehtäväkseen pitäytyä vanhassa ja säilyttää vanhat laulut, vanhat puheenparret (ns. "kaanaan kieli") ja muutenkin vanhat tavat. Tässä joukossa saattaa myös esiintyä ajattelua, jonka mukaan "mitä vanhempi raamatunkäännös, sitä parempi". Uusi koetaan lähes poikkeuksetta uhaksi, jossa nähdään hyvin usein eksytyksen vaara. Tämän mallin vahvuutena on usein pitkällinen hengellinen kokemus erilaisita ilmiöistä ja vahva Sanan tuntemus.

- "Postmoderni heimo". Kyseessä on hengellinen sovellus "Frendit"-tv-sarjasta ja sen välittämästä kuvasta Y-sukupolven kaipaamasta yhteisöllisyydestä. Ideaali seurakuntana pidetään kodinomaista tapaamista hyvien, samanhenkisten ystävien kesken, jolloin tarjolla on lämmintä tunnelmaa, räiskyviä keskusteluja ja hyvää ruokaa ja juomaa. Kaikki on hyvin epämuodollista, spontaania ja flow. Meininki on hyvin autenttista, innostunutta ja aavistuksen hipahtavaa. Tiukka ohjelma, valmistetut puheenvuorot tai opetukset koetaan joskus jopa Henkeä sammuttavina. Kristittyjen yhteys muodostuu yhdessäolosta, avoimuudesta omien asioiden jakamisessa ja vapaasta rukouksesta. Tämän genren vahvuutena on aito apostolinen into, joka voi poikia rohkeita ja ennakkoluulottomia pelinavauksia hengellisessä kentässä.

- "Ylistysalttari". Tässä mallissa varsinainen seurakunnan elämä rakentuu Hengessä johdetun ja yhteisesti toteutetun ylistyksen ympärille. Tämä saattaa usein tapahtua jopa ihmissuhteiden ja keskinäisen jakamisen kustannuksella. Raamatunopetus tässä kontekstissa on usein innostavaa, kehoituksenomaista ja tähtää kokoontumisen spiritualiteetin nostamiseen. Ongelmana tässä mallissa saattaa olla se, että ne, jotka eivät pysy menossa mukana, putoavat kelkasta (mitä ei suinkaan saa tulkita yksioikoisesti hengettömyydeksi tms.). Vahvuutena on hengen palo, profeetallisuus ja halu syvempään (kokemukselliseen) yhteyteen Jumalan kanssa.

- "Missio". Seurakunnalla on useita erilaisia tapoja kokoontua, eikä sen piirissä olla jumiuduttu pelkästään yhteen kokoontumistapaan. Eräs sen perustehtävä on rukoilla oman kotikaupunkinsa puolesta ja osallistua kristittyjen yhteiseen evankeliointiin, diakoniaan tai apologiaan internetissä. Seurakunnalla saattaa siis olla, viikonpäivästä tai muusta ajankohdasta riippuen, erilaiset kasvot, mutta perusorientaatio on se, että kyse on koko ajan seurakunnan kokoontumisesta. Suhtautuminen moniin ohjelmakysymyksiin saattaa myös olla hyvin pragmaattista, jolloin tietyt palvelut, kuten esim. ylistys tai raamatunopetus saatetaan tietoisesti - ja häpeilemättä - hakea jostain toisesta yhteisöstä. Tämän mallin vahvuutena on sen joustavuus toimia osana kaupunginlaajaa seurakuntaa ja yhteistyössä muiden yhteisöjen kanssa. Se kuitenkin edellyttää hengellistä kypsyneisyyttä ja kykyä nähdä "metsä puilta".

-------

Moni meistä kysyy mielessään, millainen olisi se uusi seurakunta, jonka istuttaisimme "neitseelliseen maaperään"? Vaikka ymmärrän tämän termin olevan hieman harhaanjohtava suomalaisessa tilanteessamme, niin ehdotanpa nyt kuitenkin, olisiko se sellainen, missä noiden em. seurakuntamallien parhaat puolet on osattu yhdistää ja ottaa käyttöön?

Millaisia uusia seurakuntia Suomeen halutaan istuttaa?

Karkeasti sanottuna kahdenlaisia:

- historialliset kirkkokunnat ja perinteiset seurakunnat haluavat istuttaa seurakuntia, jotka ovat mahdollisimman paljon heidän itsensä näköisiä tai sellaisia, kuin ne haluaisivat olla

- kristityt näiden ulkopuolella haluavat taas istuttaa seurakuntia, jotka olisivat mahdollisimman puhtaita kaikesta siitä, mitä edelliset yhteisöt edustavat

-------

Viime mainittua ryhmää ohjaa pyrkimys tietynlaiseen puhdasoppisuuteen niin käytännön kuin opinkin tasolla. Ne hakevat identiteettinsä siitä, että ovat "lähteneet pois heidän keskeltään" eli "suuresta baabelista". Näiden uusien kotiseurakuntien kokoukset muistuttavat tosiasiassa usein perinteistä vapaiden suuntien hengellistä kokousta. Toinen vahva identiteetin määrittäjä onkin perinteisyys; se, mikä on vanhaa, on hyvää. Tämä tapahtuu jopa sen kustannuksella, että menetetään kyky kommunikoida oman aikamme ihmisen kanssa. Kolmas identieetin määrittäjä on "esikoisuus"-ajattelu; "tässä on nyt kyse seurakunnan ennalleen asettamisesta". Äärimmillään tällainen ajattelu vie lahkoutuneeseen "me yksin olemme Kristuksen ruumis"-ajatteluun, jossa ko. yhteisön ulkonaisella jäsenyydellä (ja vain sillä) nähdään olevan suora yhteys "elämän kirjaan".

Joskus uusi kotiseurakuntayhteisö toimii (etenkin prosessin alussa ja ainakin jonkin aikaa) eräänlaisena toipumisryhmänä turhautuneille ja loppuunpalaneille ex-pastoreille, vanhimmistolaisille ja muille vastuunkantajille. Tällaisella recovering-jutulla on tietysti oma paikkansa niin yksilön kuin yhteisönkin kasvussa, mutta mikäli tehokasta poisoppimista vanhasta ei tapahdu, suurena vaarana on jämähtäminen kiinni vanhoihin juoksuhautoihin, joiden ohi rintamalinja on saattanut siirtyä jo kauan sitten. Jos identiteetin hakee jotain vastaan olemisesta, ei pitkälle pötkitä, vaan jossain vaiheessa on pakko miettiä sitä, mitä me sitten edustamme.

Perinteisten kirkkojen seurakunnanistutusprojekteja taas ohjaa usein kirjoittamaton ja ääneenlausumaton vaatimus uskollisuudesta emoyhteisölle. Niistä ei saa tulla liian uusia, vaan niiltä odotetaan säännöllisin väliajoin tapahtuvaa "paavin sormuksen suutelemista". Mikäli irtiotto aiempaan kristillisyyden muotoon tulee liian ilmeiseksi tai saa liian radikaaleja muotoja, sitä yritetään hillitä tai jopa tukahduttaa esim. kiristämällä rahahanoja tai uhkaamalla sillä kirkollisella pannabullalla, jota jokaisen järjestäytyneen kirkkokunnan kaikkeinpyhimmän kassakaapissa säilytetään. (Käytännössä tämä voi tarkoittaa lupaavan urakehityksen tyssäämistä, pastorin valtakirjan menettämistä tai motittamista jonnekin "kristittyjen yhteyden reuna-alueille".)

Onnettommimmillaan tällaiset seurakunnanistutusprojektit toimivat vain vanhan yhteisön mokien, vääristymien ja jopa syntien monistamona. Muistan erään pastorin kerran kieltäytyneen uudesta seurakunnanistutusprojektista tähän vedoten, mikä oli mielestäni rehellinen vastaus. Mikään ei aiheuta niin paljon myötähäpeää sivustakatsojassa kuin sellaiset seurakunnalliset viritelmät, joissa vain pienemmässä mittakaavassa leikitään "oikeaa" seurakuntaa ja tosiasiassa vain toistetaan aiempia virheitä.

-------

Seurakuntia, joita en näe Suomeen juurikaan istutetun, ovat sellaiset, joiden jäsenistä olisi valtaosa pystymetsästä viimeksi kuluneen parin vuoden aikana uskoontulleita. Tämä voi johtua joko siitä, että nyt ei vain ole hengellisen sadonkorjuun aika vielä tai sitten yksinkertaisesti siitä, että uusia ihmisiä ei halutakaan tavoittaa. Useimpien perinteisten seurakuntien perusongelma on se, etteivät ne haluakaan kasvaa. Uudet uskovat koetaan hankaliksi ja vaivaa tuottaviksi - mikä onkin totta, koska vastauskoontullut vaatii aina huolenpitoa, kasvatusta ja ohjausta (ja kaikki tämä vielä ihan henkilökohtaisella tasolla). Suurin osa meistä haluaa kuitenkin vain joko hengellistä viihdettä, kodinomaista yhdessäoloa omassa turvallisessa porukassa tai hyviä kiksejä riehakkaasta tunnelmasta.

Näyttää siltä, että kovin harva meistä todella haluaa tehdä opetuslapsia ja kärsiä vaivaa siinä.

-------

Tämä on aihe, josta voisi kirjoittaa vielä paljon enemmän ja ehkä näin teenkin.

Eilisen päivän näkyjä

Johdanto 

"1900-luvun loppupuolella, kun postmoderni filosofia oli jo asettunut taloksi teologien keskuuteen, tuli tavaksi nähdä aikamme jotenkin erityisen muutosalttiina ja arvaamattomana. Jollekin tämä oli uhka, jollekin mahdollisuus. Jotkut puhalsivat pilliin ja käskivät muita laittamaan jäitä hattuun. 

Postmodernia käännettä voidaan pitää kynnyksenä, jonka ylittäminen on avannut uusia näköaloja enemmän kuin mikään muu muutos noin viiteensataan vuoteen."

(Olli-Pekka Vainio, Postmoderni filosofia, kulttuuri ja kristillinen teologia, s. 9)

Vainio lisää tähän (alaviitteessään), miten "joskus tämän muutoksen korostaminen saa (epäintentionaalisia) koomisia piirteitä". Esimerkiksi tästä hän ottaa Emergent Church-liikkeen erään päävaikuttajan Brian McLarenin kommentin: "We live in a time unlike any other time that any living person has known. It´s not merely that things are changing. Change itself has changed!" (The Church on the Other Side, s. 21)

No joo, myönnän toki itsekin aikoinani syyllistyneeni moiseen hehkutukseen. Ehkäpä siksi onkin minun aikani laittaa jäitä hattuun...


Eilisen päivän näkyjä

No niin, aiheena siis eilisen päivän näyt. Sattuneesta syystä jouduin hiljattain (parisen viikkoa sitten) turvautumaan vanhoihin lähteisiin ja kaivamaan noita miltei unohduksiin jääneitä kaivoja uudelleen auki. Eli pläräilin mapillista vanhoja päiväkirjamerkintöjä, muistiinpanoja, profetioita, näkyjä, ajatelmia ja vaikutelmia jostain millenniumin vaihteesta. 

Löysin sieltä paljon, sain lohdutusta sieluni haavoihin ja jälkeenpäin ymmärsin toimineeni Hengen johdatuksessa. Niinpä rohkenen laittaa muutaman rivin noita ajatuksia tähänkin. Eräs ympäröivää todellisuutta ja maailmantilannettamme avaava perusnäky on nimittäin peräisin v. 2002, jolloin toimin keskimmäisenä pastorina Lahden Vapaaseurakunnassa. Olen näin jälkeen päin (eli kahdentoista vuoden perspektiivillä taaksepäin katsoen) huomannut siinä kiteytyneen paljon sellaista, johon aina uudelleen palaan. (Yhtä hyvin voin myös sanoa siihen kiteytyneen paljon sellaista, jota mieleni oli työstänyt aina jostain 1990-luvun alusta alkaen.) 

En kutsuisi sitä miksikään varsinaiseksi näyksi, enemmänkin vaikutelmaksi, josta käy ilmi sen murroksen ilmeneminen uskonnollisessa/hengellisessä kentässä, jota (edelleen) parhaillaan elämme. Ehkä post- eli jälkimodernin sijaan olisikin parempi puhua  myöhäismoderniteetista? Hengellisessä/uskonnollisessa kentässä eräs sen ilmenemismuoto on jälkikristillinen, mikä sekin on monimerkityksinen ilmaisu; se voi toisaalta tarkoittaa kristinuskon perustotuuksista luopumista itseään, mutta toisaalta sen voidaan myös nähdä olevan irralleen luisumista vanhasta paradigmasta (joka on hallinnut länsimaista mielenmaisemaa 300-luvulta jKr. asti), ilman että luovuttaisiin kristinuskon perustotuuksista sinänsä.

Kahden maailman murroksessa

Lähdin pois vakinaisesta pastorin virasta v. 2004, jonka jälkeen olen viettänyt aikaani erilaisissa postmoderneissa seurakuntakuvioissa eri-ikäisten, eri etnisistä ja seurakunnallisista taustoista tulevien veljien ja siskojen kanssa ja tämän kokemukseni pohjalta tiedän monien kipuilevien näiden samojen peruskysymysten kanssa. Kun maailma muuttuu ja kun muutos itsessään muuttuu ja kun itse paradigma vaihtuu joksikin, mitä on vielä vaikea hahmottaa ja kuvata, miten meidän silloin tulisi elää kristittyinä? Ruotsalainen teologi Kjell Axel Johansson totesi jossain, että uuden alun edessä olevilla tienraivaajilla ei useinkaan ole valmista mallia, miten toimia uudessa tilanteessa.

Kun Paavali 1.Korinttilaiskirjeen alussa sanoo juutalaisten juoksevan ihmeiden ja merkkien perässä, hän lisää kreikkalaisten vastaavasti etsivän viisautta. Näin hän muutamalla terävällä siveltimenvedolla kuvaa omaa lähetystilannettaan kahden maailman välisessä murroksessa AD 50 tai jotain. Toisaalla on Jerusalem, tuo kaiken uskonnollisuuden äiti, toisaalla taas Ateena, jonka varaan koko länsimainen sivistyksemme on rakennettu. 

Paavali kuitenkin julistaa uutta liittoa, jossa Henkilö nimeltä Jeesus Kristus on kaiken julistuksen ja palvonnan kohde: "Mutta me julistamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus!" Tämä seikka meidän on syytä pitää mielessämme seuraavaan paneutuessamme. Paavali nimittäin sanoo tämän Jeesuksen pelastavan ihmisen. Sen tähden Häneen paneutumisemme on ainoa toivomme kulttuurin muuttuessa.

Moderni linnoitus

Mekin siis elämme kahden maailman välisessä murroksessa. Toisaalla on tuo vanha konstantinolaisen käänteen myötä liikkeelle lähtenyt, syntynyt ja kehittynyt moderni maailma, joka kiteytyi länsimaisen teknologian ja sivistyksen luomassa uskossa modernin projektiin, ikuiseen kehitykseen. Kristinusko tässä kontekstissa elää eräänlaisessa "modernin harhassa"; se hyväksyy valistuksen jälkeisen humanismin määrittelemät reunaehdot kristinuskolle. (Esim. Adolf Harnackin ja Rudolf Bultmannin teologia yliluonnollisen amputointineen ja kristinuskon sanoman myyteistä riisumisineen edustaa juuri tätä kristinuskon mallia.)

Toisaalta tälle on ominaista "pietistinen syndrooma" (Lesslie Newbigin), jossa hengellinen todellisuus rajoitetaan yksityiselle elämänalueelle. Newbigin arvostelee modernia, länsimaista kristinuskon sovellusta juuri tästä; elämä on jaettu kahtia, julkiseen ja yksityiseen. Looginen seuraus tästä on se, että "bisnes on bisnes ja Mooses on Mooses".

Modernissa linnoituksessa kristinusko on institutionalisoitunut. Sen ekklesiologinen malli on hierarkkinen systeemi, joka on kopioitu suoraan antiikin Roomasta. Toisaalta se on myös sovittanut itseensä Vanhan testamentin temppelijumalanpalveluksen ja koko sen uskonnollisuuden ikäkausiriitteineen ja seremonioineen. Sille on ominaista dogmatismi, jossa oppi, jota ei seurausten uhalla saa epäillä, on kiveen ikuisiksi ajoiksi hakattu. Opilla tarkoitan tässä jonkun tietyn kirkkokunnan tunnustusta ja oppikokoelmaa. Suuri, maailmaa selittävä metakertomus on tämä kristinuskon ylhäinen, kirkollinen malli.

Jeesus on tässä yhteydessä logos, jonka varassa lepää koko tieteellinen maailmankuva ja josta kaikki rationaliteetti nousee ja saa merkityksensä. Aidon modernin kristityn tunnistaa siitä, että tässä ja vain tässä kontekstissa on pyhä aidosti koettavissa.


Postmodernit virrat

Kulttuurisessa tsunamissa, jossa moderni maailma natisee liitoksistaan ja murtuu, nousee näkyviin myös toisenlainen maailmankuva. Siinä on samaan aikaan jotain uutta ja jotain vanhaa. Aivan samoin kuin voimme puhua "modernista harhasta", voimme täydellä syyllä puhua myös "postmodernista eksytyksestä". Niinkuin oli "moderni linnoitus", niin ovat samoin olemassa "postmodernit virrat" kuohuineen. Tässä kontekstissa usko on helposti luonteeltaan irrationaalista; kyseessä on "uskon hyppy tuntemattomaan" (Sören Kierkegaard).

Ihmisen todellisuudenkuva on lopullisesti pirstoitunut, kun "suuret kertomukset" ovat kuolleet. Ihmisen suhde uskon asioihin ja yliluonnolliseen todellisuuteen on hyvin pragmaattista; hengellistä kokemuksellisuutta ajatellen, mikä vain, mikä kolahtaa kunnolla, on tervetullutta. Kokemuksellisuus on metsästettyä, jopa yliarvostettua; myöhäismodernin ajan ihmisen tulee ensin kokea sitten uskoakseen. Mikä hyvänsä, mikä saa aikaan ministryn menestyksen, ihmisten tulvehtimisen "eteen" ja ennen kaikkea "uhritulot" moninkertaistumaan on kova juttu, eikä sitä saa kritisoida. Maallisen ja hengellisen välinen suhde on vääristynyt, josta on seurauksena gnostilainen harha, joka tilanteesta riippuen on joko libertinistinen ("voin tehdä ruumiillani mitä vain, eikä se vaikuta hengellisyyteeni mitenkään") tai asketistinen ("kaikki ruumiillisuuteen liittyvä on jo lähtökohtaisesti saastaista ja tuomittavaa").

"Postmoderneissa virroissa" muhii niin uudelleen henkiin herännyt gnostilaisuus (joka ei ehkä koskaan oikeasti kuollutkaan) , elpynyt mystisismi, ikiaikainen pakanuus ja noituus ja itämaiset uususkonnot, jotka kaikki sukeutuvat yhdessä amebamaiseksi new age-uskonnollisuudeksi. Kyseessä on eräänlainen kulttuurinen jälkikolonialismi, jossa kaikki länsimainen on jo lähtökohtaisesti turmeltunutta, sekulaaria ja lässähtänyttä. Muualta (esim. Aasiasta, Afrikasta tai Tyynenmeren saarilta) tuleva on puhdasta, turmeltumatonta ja sisältää uuden elämän ja uuden maailman siemenen. Postmodernissa kontekstissa pahuus ja syyllisyys personoituu usein valkoiseen, lihaa syövään, keski-ikäiseen, heteroseksuaaliseen mieheen.

Kristinusko postmodernissa kontekstissa sijoittuu historiallisten tunnustuskuntien ulkopuolelle, liepeille ja väliin. Joko niden jäsenyydellä ei nähdä mitään konkreettista arvoa tai sitten sitä pidetään eräänlaisena Jumalan kansan Baabelin vankeutena, josta aidon apokalyptisen eetoksen innoittamana on aika nousta ja lähteä ulos sen keskeltä. Postmoderni spiritualiteetti on mielellään hyvin intuitiivista, joka yleensä hyvin kevyin perustein määritellään sitten "profeetallisuudeksi". Se lipsahtaa hyvin helposti esoterismin puolelle, etenkin karismaattisten manifestaatioiden kohdalla. Tätä ei kuitenkaan koeta häiritsevänä, koska kaikki opillisuus on pannassa, eikä aina edes uskota yhden ainoan totuuden olemassaolon mahdollisuuteen.

Diktatorisen dogmatismin sijaan korostetaan "Hengen johtoa" ja yksinkertaista pitäytymistä Raamatun sanaan sellaisenaan. Niinpä usein kuulee sanottavan, ettei Sanaa tulisi tulkita, vaan vain lukea ja soveltaa käytäntöön. Tällainen yksisilmäinen "yksin Raamattu"-periaate ilman vastuullista hermeneuttista mallia ja kirkon perinteen tukea voi johtaa paitsi hyvinkin vapaisiin tulkintoihin, myös suoranaiseen hengelliseen väkivaltaan, jossa se, jolla on vahvin "Hengen ilmoitus" voittaa ja hallitsee. Tämä synnyttää uudenlaisia kristinuskon sovellutuksia (kuten esim. ns. Emergent Church-liikkeen piirissä), joissa hyvin ennakkoluulottomasti yhdistetään toisiinsa niin karismaattisuutta kuin bultmannilaista teologiaakin. (Vainio, emt. s. 152)

Tämä taas on saanut aikaan kristittyjen piirissä tyystin toisenlaisiakin reaktioita ja monet evankelikaalit arvioivat historiallisten kirkkojen tradition merkitystä aiempaa myönteisemmin. Raamatun tulkinnalla nähdään olevan orgaaninen yhteys niin kristillisen uskon kuin käytännöllisen uskonelämänkin kanssa. Taidehistoriassa "postmoderni"-sanan etuliitteellä post- sanotaankin olevan myös se merkitys, että se viittaa asioihin ja ilmiöihin ennen moderniteettia. Protestanttisen teologian piirissä onkin viime aikoina aivan uudella tavalla oltu kiinnostuneita katolisesta ja ortodoksisesta traditiosta. (Vainio, emt. s. 152)

Jeesus on tässä kuvassa mythos, joka ei suostu alistumaan modernin maailman reunaehtojen piiriin, vaan joka on kykenevä ilmaisemaan itsensä millä tavoin tai missä kontekstissa hyvänsä. Suurena vaarana tässä on uskon irtautuminen jumalallisen ilmoituksen pohjalta ja muodostumista täysin vapaasti tulkittavaksi spiritualiteetiksi. Niinpä aidon jälkimodernin kristityn tunnistaa siitä, että hän vierastaa uskon laittamista jonkin boxin, systeemin tai tunnustuksen sisälle; kaikki on flow ja mielellään soukkailtavissa.

Kulttuurin(en) Kristus?

Kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa, Hän kiteytti sanomansa teesiin: nyt on Jumalan valtakunta ilmestynyt ja tullut ihmiskuntaa lähelle ja jokaisen ihmisen on ratkaistava oma suhteensa tämän valtakunnan Edustajaan eli Häneen. Jeesus ei siis tullut tänne tehdäkseen tästä maailmasta paremman paikan elää, eikä Hän hetkeäkään ajatellut liittoutua minkään tuon ajan juutalaisuuden suuntauksen kanssa. Hän yksinkertaisesti tuli ja haastoi koko olemassaolevan järjestelmän, jota Uusi testamentti (erityisesti ns. johanneslaisessa corpuksessa) kutsuu nimellä "maailma" (kr. kosmos) ja jonka se sanoo olevan yksinkertaisesti "pahan vallassa". Kyseessä siis on syntiinlangennut ihmissuku ja luomakunta, joka luonnostaan vastustaa aina Jumalaa. Paavalin sanoin, kaikki ovat tietoisesti syntiä tehneet ja ovat sen tähden Jumalan kirkkautta vailla. Nyt sensijaan on Kristuksessa ilmestynyt Jumalan valtakunta, joka on jo voittanut saatanan, tämän maailman ruhtinaan vallan. Tämä peruslähtökohta, konfrontaatio, ja sen oikein ymmärtäminen on kaiken perusta.

Messiaalleen uskollisesti siis Paavalikin näkee niin juutalaisuuden kuin hellenisminkin tämän maailman systeemin mukaisina kulttuurisina ilmiöinä, eikä halua identifioitua niihin mitenkään. Sensijaan hän julistaa niille ja niiden keskellä Ristiinnaulittua Kristusta. Niinpä mekin elämme kahden maailman murroksessa, missä moderni maailma haluaa viisautta, filosofiaa ja rationalismia ja jossa postmoderni maailma etsii kokemuksia, yliluonnollista ja ihmeitä. Tässä tilanteessa meidän on ymmärrettävä, että Jeesus ei ole sen enempää logos, kuin mythoskaan, vaan enemmän; Hän on ho logos (edessä siis määräävä artikkeli). Jossain näiden kahden maailman, modernin linnoituksen ja postmodernien virtojen välillä kulkee kaita tie, joka on kuin onkin sekä löydettävissä että kuljettavissa.

Teol. tri Olli-Pekka Vainio mainiossa kirjassaan, jota edellä olen pariinkin otteeseen siteerannut, käsittelee ansiokkaasti kristittyjen erilaisia tapoja suhtautua kulttuuriin. (Kuva alla sivulta 51.)

Tältä pohjalta ajattelen, että vaikka Jeesus Kristus ja Hänen Henkensä työ kykeneekin ottamaan käyttöönsä tiettyjä kulttuurisia muotoja, niin missään niissä ei Hänen ilmoituksensa ole itsessään täydellisenä. Hän on suvereeni Herra, joka samaan aikaan kykenee olemaan sekä Christ against culture, että Christ  the transformer of culture. Lähtökohtaisesti ajattelen Jeesuksen kuitenkin (edelleen) haluavan haastaa meidän kulttuurimme ja sen arvot. Hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta ja näin ollen jokainen yritys toteuttaa se tässä olevaisuudessa on tuomittu jäämään vajavaiseksi, jopa epäonnistumaan. Näin ollen, "tulevaista me etsimme"...

Mitä tämän jälkeen?

Viime sunnuntaina omassa kotiseurakunnassamme eräs meistä esitti kysymyksen, mitä tulee postmodernin jälkeen? Hyvä kysymys - mikä on vastaus...?

Joku on sanonut postmodernismin olevan yhtä kuin Paavalin 2. Tessalonikalaiskirjeessään esille nostama "laittomuus". Kun nähdään vielä Jeesuksen viitanneen juuri tähän samaan ilniöön Matteuksen evankeliumin 24. luvussa ("kun laittomuus pääsee valtaan"), niin innokkaimmat ovatkin valmiit lyömään koko käsitteeseen postmodernismi peräti eskatologisen leiman. Tällöinhän taas konstantinolaisen paradigman valtakausi olisi edustanut jonkinlaista "jumalanvaltakunta"-ajanjaksoa ihmiskunnan tai ainakin länsimaiden historiassa, kuten Augustinus kuvitteli. Kirkkoisään tukeutuen onkin siitä lähtien puhuttu eräänlaisesta "kristikunta"-aikakaudesta (christendom), jonka on nähty edustavan ihmiskunnan sivistyksellisen ja teknologisen kehityksen ehdotonta huippua. Mutta kun tämä rakennelma romahtaa, se täytyy toki jotenkin selittää. 

Brittiläinen teologi Martyn Lloyd-Jones totesi hieman ennen kuolemaansa Christianity Today-lehdelle antamassaan haastattelussa demokratian olevan äärimmäinen, viimeinen valtiomuoto. Ateenalaisesta vapaiden miesten äänioikeudesta kehitetty yhteiskunnallisen demokratian mallihan on länsimaiden paras ja eniten tuotettu vientituote (vrt. USA:n "manifest destiny"-uskomus), jonka varaan voidaan sanoa koko länsimaisen sivilisaatiomme perustuvan. Lloyd-Jonesin mukaan se, mitä tämän "viimeisen valtiomuodon" jälkeen tulee, on vielä osittain hämärän peitossa, mutta hän itse epäilee tilalle nousevan entistä(kin) suuremman ihmispalvonnan. Joka tapauksessa hän toteaa "kulttuurimme olevan romahtamassa". Hänen mukaansa 666 merkitsee ihmisen jumalaksi korottamista ja siitähän koko valistuksen jälkeisessä humanismissa on koko ajan ollut kyse, ihmisen itsepalvonnasta.

Jos minulta kysytään, niin postmodernin jälkeen tulee anarkia ja kaaos, mutta koska pelissä on niin paljon riihikuivaa rahaa, niin tilalle astuu totalitarismi, joka aiempaa sekä tehokkaammin että hienovaraisemmin, kaikkea nykyaikaista teknologiaa hyväksi käyttäen pyrkii manipuloimaan ihmistä ja ottamaan koko ihmiskunnan valtaansa.

Meidän on hyvä olla aliarvioimatta puhtaan rahan, mammonan valtaa. Ilmestyskirjassa taloudellinen vauraus ja keinot sen hankkimiseen kuvataan nimenomaan hengellisinä kysymyksinä. Moni itseään kunnioittava raamatuntutkija puhuu esim. evl. tai Rooman kirkosta Baabelina, vaikka Johannes kuvaa Ilmestyskirjan suuren Babylonin nimenomaan taloudellisten väärinkäytösten ja suoranaisen riiston avulla rikastuneena ekonomisena systeeminä.

Tässä kohtaa tuleekin tapahtua aitoa Kristuksen kaltaista kulttuurin ja sen arvojen haastamista. Sanoohan Raamattu, että "vanhurskas on elävä uskosta". Elämä ei siis tapahdu mammonan, vaan Jeesuksen uskon ehdoilla.

Ajatuksia identiteetistä

Jälkimodernin ajan ihmisen identiteetti ei enää rakennu entisen tavoin. Heimoistuiminen ei enää tapahdu samoin perustein - esim. koti, uskonto ja isänmaa - kuin ennen. Nykyihmisen identiteetti, erityisesti länsimaissa, ei enää määrity yhtenäisen arvoperustan, yhteiskunnallisen rakenteen, säädyn tai sosiaaliluokan perusteella. Yksilö, tuo valistuksen jälkeisen humanismin käsityksen mukaan kaiken mitta, verkostoituu lyhytjänteisesti ja samalla tavoin määräaikaisesti kuin hänen työsuhteensakin. Prekariaatti (lat. precarious, epävarma), merkitsee tänään siis muutakin kuin vain mcjobeja ja pätkätyöläisyyttä. Se merkitsee myös identiteetin epävarmuutta, häilyväisyyttä ja moninaisuutta. Heimon saattaa määritellä nettiympäristö ja toiminta siellä, uskonto tai aate, urheilulaji ja faniyhteisö tai harrastuspohjainen, mutta elämää suurempi toiminta, kuten vapaaehtoistyö tms. maailman pelastaminen.

Kulttuurimme on näin hajonnut kymmeniksi, jopa sadoiksi keskenään ristiriitaisiksi ja kilpaileviksi alakulttuureiksi. Postmoderni länsi-ihminen (mikä ei ole niinkään maantieteellinen, kuin tiettyä genreä, jopa hegemoniaa ilmaiseva termi) aikamatkailee tyyleissä, vaihtaa rooleja, tyylejä ja identiteettiä. Tämä kulttuurinen swift on synnyttänyt aikaamme juurettoman ihmisen, jonka identiteetti ei siis enää rakennu entisellä tavalla, eivätkä uudet rakennuspalikat ole aina edes selvillä.

Käytännössä tämä merkitsee sellaisten entisten käsitysten murenemista, kuten sukupuoli, sukupolvi ja aikuisuus. Nuoruus ei enää ole ikäkausi, vaan kulttuurinen genre. Tommi Hoikkalan legendaarinen lausuma siirtymisestä nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen on juuri tätä. Tämä siksi, että hedonistisessa viihdetodellisuudessa aikuisuus kaikkine vastuine ja velvollisuuksineen ei juurikaan näyttäydy tavoittelemisen arvoisena olotilana. Mielenkiintoinen juttu on tätä taustaa vasten tarkateltaessa se, miten Vanhan testamentin profeettakirjallisuus useissa kohdin asettaa yhdeksi esimerkiksi kulttuurin rappeutumisesta sen, miten yhteiskuntaa johtavat iältään nuoret ja kokemattomat johtajat. Vanhojen viisaus on joko kadonnut jäljettömiin, sitä ei ole koskaan ollutkaan tai sitten sitä ei enää arvosteta.

Niinpä meillä voi olla samaa lähiöasuntoa asumassa äiti ja tytär ("äiti on mun paras kaveri"), joiden ikäero on reilut parikymmentä vuotta, mutta elämäntilanne täysin sama; molemmilla on takanaan kariutunut parisuhde, josta on muutettu pois ja asetuttu yhteiseen kimppakämppään. Myös perusorientaatio on sama; molemmilla on haku päällä ja valmius uuteen suhteeseen on ilmeinen.

Miehillä sama juttu ilmenee siten, että kun avopuoliso on pannut välit poikki ja kehottanut keräämään kamppeet, niin poika muuttaa takaisin isänsä/äitinsä/vanhempiensa luo ja omaksuu uudelleen puberteetti-identiteetin eli pelaa tietokoneella yöt läpeensä, nukkuu päivät ja kukkuu yöt. Usein naiset ovat parempia selviämään näissä muuttuvissa olosuhteissa; he kömpivät hajonneen avo/avioliiton jälkeen jaloilleen, kasvattavat lapset yh-äitinä, harrastavat, tekevät vapaaehtoistyötä ja opiskelevat uuden ammatin, mikä on identiteetin rakentelua sekin - mieltäähän erityisesti suuriin ikäluokkiin kuuluva suomalainen oman identiteettinsä hyvin pitkälle sen kautta, mitä tekee työkseen. Miehet taas jumiutuvat helpommin lähiökuppilan peräpöytään paikallisen parlamentin jäsenenä, josta käsin on turvallisempaa tarkkailla maailmanmenoa meillä ja muualla.

Olen usein ihmetellyt joidenkin ihmisten uskosta luopumisen keveyttä ja nopeutta. Ehkä kyse ei koskaan ole ollutkaan todellisesta uudestisyntymisestä? En nyt tässä käy avaamaan sen tarkemmin raamatullisen uskoontulon opillista sisältöä. Totean vain sen, että mitä jos kyse onkin ollut "vain" eri motiiveista seurannut kristillisen identiteetin omaksuminen? Eli mitä jos kyseessä onkin ollut pelkästään puhtaasti ulkoisen käyttäytymismallin, habituksen, ehkä jopa laajemman kulttuurisen näkemyksen omaksuminen - ilman että ihmisen sisimmässä on koskaan tapahtunut mitään todellista kääntymistä Jumalan puoleen ja Pyhän Hengen asettumista asumaan ihmisen sisimpään?

Tämän olen niin usein nähnyt etsijäystävällisen "belong - behave - believe"-paradigman suurena (ja ehkä ratkaisevana) heikkoutena. Sehän keskittyy melkein kokonaan vain yhteisöön sosiaalistamiseen ja tiettyyn käyttäytymiseen, jonka pohjalta sitten oletetaan tapahtuneen jotain syvempää muutosta. Tämän saman syyn näen olevan suurimman osan ns. ripariuskoontulojen takana. Tämä selittäisi sen luvattoman suuren helppouden, jolla uskon asiat, seurakuntayhteys ja muu sellainen jätetään taakse. Kun aiemmin eri yhteyksissä omaksuttu identiteetti koetaankin uudessa kontekstissa, uudenlaisessa elämäntilanteessa, uusissa ihmissuhteissa ja muuten vaan muuttuneissa ihmiskohtaloissa vanhentuneeksi, läpityöstetyksi, jopa ahdistavaksi, se vaihdetaan uuteen, jolloin siihen uuteen pukeudutaan samalla palavalla innolla kuin aiempaankin ehkä vain joitain vuosia aiemmin.

Miten sitten olisi hyvä pyrkiä rakentamaan aitoa kristillistä identiteettiä jälkimodernissa ja samaan aikaan myös jälkikristillisessä kontekstissa? "Aidolla" tarkoitan tässä sellaista kristillistä elämäntapaa, joka olisi yhtä aikaa sekä Raamatun kirjoituksille uskollinen että myös ymmärrettävä ja helposti ulospäin kommunikoitavissa. Se, mitä nyt esitän ratkaisuksi ongelmaamme, ei varsinaisesti perustu mihinkään ulkopuoliseen lähteeseen, vaan on enemmän omaa pohdiskeluani, jossa hahmottumassa olevat ajatuksen versot ovat vielä pahasti keskeneräisiä (jälleen kerran). Ajattelen kuitenkin olevan tärkeää muistaa ja tiedostaa kolme asiaa kristillistä identiteettiä muokattaessa.

Ensinnäkin sen on oltava selkeästi omaehtoista eli se ei voi rakentua ympäröivän kulttuurin ehdoilla - oli tämä sitten sekulaaria tai uskonnollista. Me emme hae merkityksiä olemassaolollemme ns. "maailmasta" (Room. 12:1-2). Esimerkkinä tästä vaikka ympäristöstämme nousevat paineet ns. hyvän tekemiselle tai jollekin muulle trendikäälle jutulle. Toiseksi sen on oltava alusta loppuun asti ehdottoman uskollista Raamatun kirjoituksille. Meidän on tunnistettava oikea inspiraation lähde! On hyvä olla kulttuurisesti relevantti ja kontekstuaalinen, mutta jossain on olemassa raja, jonka ylitettyämme teemme itsestämme enemmän naurettavia kuin uskottavia.

Kolmanneksi sen on oltava reilusti sisäänpäinlämpiävää. Emme saa hävetä sitä, että kristinusko yhä enemmän näyttäytyy ulkopuoliselle maailmalle yhtenä sen monista alakulttuureista. Sellainen oli tilanne apostolisena ja alkukristillisenä aikana - ja itse asiassa vielä pitkään! - ja samankaltaiseen tilanteeseen olemme ajautumassa Euroopassa. Tämä kehitys ei merkitse kristinuskon kuolemista, maan alle siirtymistä monissa kohdin kylläkin. Kyse on enemmän siitä alkuperäisestä ja läpi historian vallitsevaksi todellisuudeksi kristittyjen piirissä tarkoitetusta ristin tien kulkemisesta, mitä on useimmissa länsimaisen kirkon vaiheissa ollut hyvin vaikea löytää kaiken ulkonaisen komeuden ja maallisen loiston keskeltä.

Fantasiaromaanissaan Velho ja leijona C.S. Lewis kuvaa sisäänpääsyn Narniaan tapahtuneen vanhan vaatekaapin takaseinän kautta. Tuon ulkonaisesti vaatimattoman ja kuluneen huonekalun kautta päästiin (kaiken muun ihmeellisen lisäksi) kohtaamaan itse Aslania. Ehkä meidänkin on hyvä tunnustaa, että ainoa pelastustie on Jeesuksen risti; portti on ahdas ja tie kaita, mutta se vie perille.

Kristinusko on siis vastakulttuuria, mutta samaan aikaan myös vastauskulttuuria. Ehkä tältä pohjalta aito, relevantti ja vakavasti otettava apostolisuuskin voisi nousta?

Sekalaisia ekklesiologisia tuotoksia 2

Minulla on epäilty olevan jonkinlaista pastorivihaa. "Onhan se nyt jotain, kun jonkun tietyn ammattikunnan helmasyntejä oikein julkisuudessa käydään repostelemaan..."

Juttu nyt vaan on niin, että jokaisella hengellisen työntekijällä - johtajista (joita me kaikki halutaan tietysti olla) puhumattakaan - suurin houkutus on langeta joihinkin näistä kolmesta. Pahimpia ovat tietysti tilanteet, joissa nämä kaikki tai vaikka "vain" pari niistä kietoutuvat yhteen. Yhteisöissä kaivataan (kriittistäkin) rehellisyyttä ja tervettä avoimuutta johtamisessa ja tekemisessä. Enemmän kuin hierarkkisia rakenteita ja laatikko-organisaatiomalleja tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta. Jossain vaiheessa syntiinlankeemusprosessia nämä kaksi nimittäin kuitenkin tulevat vastaan; läpinäkyvyys median kautta, kun salassa tehdyistä asioista tulee julkisia ja tilivelvollisuus sitten maallisen oikeuden edessä. Eikö meillä jo ole kylliksi esimerkkejä näistä?

Toinen juttu on sitten se, että se nyt vaan on kylmä tosiasia, että perinteinen pastorimalli - pastori seurakunnan työn tekijänä - pissii pahasti kintuille minkä kerkiää, eikä ongelmalle ole vielä keksitty mitään toimivaa ratkaisua. Helluntailiikkeen nuorisopastorikato on oiva (mutta vain yksi!) esimerkki tästä, samoin kuin ko. yhteisön johdon yritykset peitellä, lieventää tai ratkaista tätä problematiikkaa. Eikä ratkaisua kyllä keksitäkään siinä toimintaympäristössä. Toisenlaisessa, orgaanisessa seurakuntatilanteessa tätä problematiikkaa voidaan jo paljon paremmin purkaa. Ainakin siihen on siellä olemassa luontaisesti paremmat edellytykset - eri asia sitten on se, osataanko uudessa tilanteessa toimia uudella tavalla?

-------

Minua on myös syytetty siitä, että opetan ihmisiä, ettei uskovan ole tarvis kuulua mihinkään seurakuntaan. Ja pah! Kuka muu kuin minä on niin paljon puhunut, kirjoittanut ja opettanut elämisestä Kristuksen ruumiin jäsenenä, osana paikallista kristillistä seurakuntaa?

Kristittynä en voi elää yksin, irrallaan muusta ruumiista. Tarvitsen yhteyttä, tilivelvollisuutta, vuorovaikutusta, kosketuspintaa ja palautetta. Tarvitsen Herran pöytää, armolahjoja ja pyhien yhteen tulemista. Tunnistan ja tunnustan Kristuksen ruumiin omalla paikkakunnallani, johon kuuluvat kaikki uudestisyntyneet Jumalan lapset, riippumatta siitä mihin tunnustuskuntaan tai yhteisöön he kuuluvat.

Mutta... Eri asia sitten on se, tarvitsemmeko pelastuaksemme tai edes uskossa säilyäksemme jonkin ns. virallisen yhteisön tai instituution jäsenyyttä? Mielestäni emme tarvitse, enkä tosiasiassa usko kenenkään ammattipapinkaan tosissaan väittävän muuta.

Hengellisen kodin tarvitsemme jokainen ja sen tilanteen helpottamiseksi olen pyrkinyt toimimaan. Mutta sekin nyt vain on kylmä tosiasia, että tänään niin moni jättää perinteisen kokouslinjan niskaan tuijottelun ja - kaiken selkäänpuukotuksen ja panettelun uhallakin - etsii toisenlaista yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Moni vilpitön kristitty tekee näin säilyttääkseen uskonsa ja kasvaakseen uskossa - ei sen tähden, että olisi menettänyt uskonsa.

-------

Vanhasta yhteisöstä irtautumisen tie on kivinen ja kaita. Valtavirrassa on aina etunsa, enkä puhu nyt vain palkattuna pastorina olemisesta. Vanhasta poisoppiminen, alusta aloittaminen ja oman kotinsa avaaminen, uusien ihmisten opetuslapseuttaminen ja syvempään ja henkilökohtaisempaan yhteyteen antautuminen, virallisten rakenteiden ulkopuolella toimiminen... kaikki tuo syö miestä, mutta eri tavalla kuin tuulimyllyjä vastaan kopistelu jossain vanhassa yhteisössä. Uudessa mukanaolemisessa on aina mielekkyyttä erilailla kuin entisessä.

Syytettynä ja haukuttavana oleminen ei hirveästi innosta ketään meistä. Kuitenkin moni sen ottaa kestääkseen, enkä näe siihen perimmältään muuta syytä, kuin hengellisen janon, palon Herran asian vuoksi ja uskollisuuden sisäiselle kutsulle. Juttelin vuosia sitten erään näin toimineen nuoren naisen kanssa, joka totesi minulle, että hän ei voinut olla tottelematta apostolista kutsua.

Sekalaisia ekklesiologisia tuotoksia 1

Laitoin twitteriin jotain siitä, miten hengellisten johtajien helmasynnit ovat seksi, raha ja valta. Näistä kaksi ensin mainittua noteerataan kyllä hyvin nopeasti. Ajattelepa vaikka Markku Koivistoa ja Pirkko Jalovaaraa. Vallankäytön vääryyksistä sensijaan ei juuri kukaan puhu.

Ennemmin lähdetään pois seurakunnasta, jossa esiintyy vääränlaista vallankäyttöä. Lähdetään ja kärsitään hiljaa nahoissaan kaikki sitä seuraavat moitteet.
-------

Eräs ystäväni kysyi minulta hiljattain, millaisena näen orgaanisten kotiseurakuntien tulevaisuuden. Sanoin, että ainoa toivomme ovat ns. pystymetsästä uskoon tulleet. Muuten valtaosa tätä(kin) seurakuntaliikehdintää on pastors anonymous-toipumisryhmiä tai recycling of the saints-yhteisöjä. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että kaikki aito apostolinen missionaarisuus puuttuu niistä.

Mieti itse, mitä siitä seuraisi, jos omassa seurakuntakodissasi olisi vuoden päästä yli puolet porukasta uusia uskovia. Ja kahden kolmen vuoden päästä yli 70%. Ja neljän vuoden kuluttua koko pakka hajoaisi omaan mahdottomuuteensa periaatteella uusi viini ja vanhat leilit eivät sovi yhteen. Radikaalit uudet kristityt haluaisivat omia dynaamisia ja missionaarisia yhteisöjään, vanhat perinteisen linjan veteraanit taas tuttua ja turvallista kaavaa ja näiden väliin jäävät mukavuudenhaluiset kulttuurikristityt lähinnä vain kevyttä viihdettä, jos aina sitäkään.

Pelkkä pystymetsästä uskoon tuleminen ei siis mitenkään riitä. Heitä täytyy myös opettaa ja varustaa. Eräs perusongelmamme on kuitenkin se, että useimmat uskovat ovat edelleen varustettavina, kuka kymmenen, kuka kahdenkymmennen, kuka neljänkymmenen vuoden ajan. Vain murto-osa on lähtenyt, mennyt ja tehnyt opetuslapsia.

Jo vastauskoontulleen opetuksen ensimmäisissä alkeissa tulee piillä apostolinen dna; ajatus lähtemisestä ja opetuslasten tekemisestä, jopa hengellisestä moninkertaistumisesta. Perinteisten kirkkojen ja seurakuntien piirissä tällainen opetus koetaan haastavana, jopa lakihenkisenä. Syykin on selvä. Vaikka olemme tällä viikolla erään johtavan helluntaipastorin suulla saaneet kuulla kerrottavan, että seurakunnassa ei ole tarkoitus viihtyä, niin kuitenkin juuri siitä on kyse monissa seurakunnissa. Muistan nuoruudestani, miten eräs veli omien sanojensa mukaan kiteytti kirkon maallikkotyön sanoihin "saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa".

Ajoimme keväällä Helsingistä Lahteen erään nuoren parin kanssa. Olimme olleet kuuntelemassa Neil Colen innostavaa opetusta. Nuori mies takapenkiltä kysyi, milloin oma kotiseurakuntamme seuraavan kerran kokoontuisi. Vastasin hänelle, että hänen kohdallaan oleellinen kysymys olisi se, milloin he perustaisivat oman kotiseurakunnan. Nuori mies vaimoineen meni ja teki.
-------

Uudet seurakunnanistutukset, jotka muodostuvat vanhoista uskovista ovat suurelta osin harhaa. Suurin osa niiden ajasta menee vanhasta paradigmasta poisoppimiseen. Ne kantavat mukanaan vanhaa dna:a ja itse asiassa pahimmillaan vain monistavat sitä edelleen.

Uusi seurakunta muodostuu uusista uskovista ja hyvin usein tuntuu, että moni asia sujuisi paremmin, jos heidät pidettäisiin mahdollisimman kaukana vanhoista seurakunnista. Apostolinen dna kun asuu jossain ihan muualla. Perinteiset rakenteet, traditiot ja erityisesti tuo alussa mainitsemani vallankäyttö vain tukahduttavat sen, leikkaavat siltä siivet ja pakottavat sen osaksi jotain sellaista ohjelmistopalvelua, johon sitä ei koskaan ole tarkoitettu.

Vanhan hiipuminen

Lauantaiaamuna twitterissä: "Orgaanisen seurakunnan toimijan on aina hyvä säilyttää tietty missiologinen orientaatio suhteessa aiempaan yhteisöönsä."

Sain heti huutia tuosta kommentoinnista.

Kuitenkin näyttää - taas kerran - että perinteisessä herätysliikegenressä (niin kirkossa kuin kirkon ulkopuolellakin) kuohuu. Kriittiset äänenpainot perinteisten herätysliikkeiden toimintatapojen kankeutta kohtaan kovenevat. Poimin tästä viikon varrelta pari esimerkkiä tähän. Samaan aikaan merkkejä orgaanisen seurakunta-ajattelun esiin versomisesta nousee siellä täällä. Näitä versoja voi kuka hyvänsä tarkkailla omassa lähiympäristössään.

Eli tässä mielessä tuo "missiologinen orientaatio" olisi nyt hyvinkin tarpeen.

Aloitetaan ensin evl. kirkosta. Teol. tri Teemu Kakkuri ottaa Kotimaa-lehdessä kantaa perinteisten kirkollisten herätysliikkeiden paikoilleen jämähtämiseen. Eniten peiliin saisivat Kakkurin mukaan katsoa evankeliset, Kansanlähetys ja Raamattuopisto. Ne kun keskittyvät ylläpitämään vain omia rakenteitaan ja omaa työtään ja ovat "ihan pihalla".

Asian toinen puoli on Kakkurin mukaan se, mitä tapahtuu "samaan aikaan toisaalla". (Tämähän on jokaisen hengellisen liikkeen ja uskonnollisen yhteisön pahin uhkakuva - "Pappi Eelin syndrooma".)

Kakkuri kysyykin, missä on herätysliikkeiden herätys? Nykypäivän suomalainen hengellinen etsintä kun kulkee ohi näiden perinteisten rakenteiden. Heräämiset tapahtuvatkin tänään enimmäkseen jossain muualla, esimerkiksi rajoja noudattelemattomissa pienpiireissä.

Mennään sitten toisen kirkon puolelle, nimittäin helluntaikirkon. (Tiedän, että jo tämä perusasetelma - "helluntailaisuus kirkkokuntana" - ei innosta moniakaan helluntailaisia, mutta näin maailma muuttuu.) Keravan helluntaiseurakunnan johtava pastori Esa Hyvönen kirjoittaa blogissaan "Helluntaiherätyksestä ristitulessa" nuorten työntekijöiden joukkopaosta helluntailiikkeestä. Syynä on toimintamahdollisuuksien kaventuminen ja kokemus siitä, ettei uusille näkemyksille ole sijaa perinteisen genren sisällä.

Tämä huoli on varmasti aiheellinen - ja on ollut itse asiassa jo pitkään. Sen tähden hieman kyseenalaistankin Hyvösen esille nostamaa uhkakuvaa "nyt on viimeinen hetki". Voi nimittäin olla, että tuo "viimeinen hetki" meni jo. Suuret instituutiot kun reagoivat muutospaineisiin useimmiten äärimmäisen vastenmielisesti ja hyvin hitaasti.

Mutta täälläkin näkyy kolikon toinen puoli. Kun evl. kirkossa maallikot omaehtoisesti loikkivat yli vanhojen rajapintojen hengellisessä etsinnässään, niin helluntailiikkeessä nuoremman polven työntekijät ovat innokkaita uusien yhteisöjen perustajia. Tämä nähdään uhkakuvana tai ainakin ei-toivottavana kehityksenä perinteisen linjan ja liikkeen/kirkon johdon taholta.

Ratkaisevaa molemmissa tapauksissa on se, miten näihin muutospaineisiin reagoidaan. Perinteiset regointimallit, kuten turvallisuushakuinen pään pensaaseen pistäminen tai kaiken sen ampuminen, mikä liikkuu (samalla kun itse ei liikahdeta mihinkään), eivät auta mihinkään. Niillä voidaan turvata ainoastaan nykyinen jäsenistö, jos enää sitäkään. Kakkurin kysymys, missä on herätysliikkeiden herätys, on vähintäänkin aiheellinen.

Kakkuri ehdottaakin kirkollisten herätysliikkeiden ratkaisuksi niiden ryöstämistä takaisin kansanliikkeiksi, jotta alkuperäisestä ydinsisällöstä tulisi niiden voima ja olemassaolon syy. Pekka Sahimaa ehdottaa (Hyvösen blogin kommenteissa) ratkaisuksi helluntailiikkeen nuorten työntekijöiden turhautumiseen oman kutsumuksensa uudenlaisen ja laajemman näkemisen ja toimimisen tältä pohjalta esim. istuttamalla selkeästi uudenlaisia yhteisöjä (ulospäinsuuntautuminen, kulttuuri, rakenteet, johtaminen, työntekijyys jne.).

Hyviä ehdotuksia molemmat ja siitä vaan toteuttamaan. Jotain nimittäin pitäisi kyllä tehdä. Ennen kaikkea molempien yhteisöjen piirissä kaivattaisiin laajempaa näkemystä Jumalan valtakunnasta yleensä ja Kristuksen seurakuntaruumiista paikallistasolla.

Eli tässä mielessä - edelleen - tuo "missiologinen orientaatio" näyttäisi olevan hyvinkin tarpeen.

Vai käykö muuten niin kuin vanhassa inttisanonnassa todetaan: "Pelle lähtee, sirkus jää"? Eli mikään ei muutu.