Käenpoikasen käytännöllistä teologiaa

Eräs ystäväni totesi hiljattain, että ”seurakunta on ottanut Jeesuksen paikan”. Todellakin. Ei ole ihan yks eikä kaks ne tapaukset, joissa tuntuu todellakin siltä kuin jonkun seurakunnan myllyjen pyörittäminen on se tärkein juttu, eikä elämä Jeesuksessa. Aivan kuin koko homma olisi karannut käsistä ja siitä, minkä piti olla Jumalan työväline maailmassa – seurakunta Kristuksen ruumiina – onkin tullut itsetarkoitus. Tämä on käenpoikasen käytännöllistä teologiaa.

Niin, miten joku viisas sen pukikaan sanoiksi noin sata vuotta sitten? ”Ihminen etsii parempia menetelmiä. Jumala etsii parempia ihmisiä. Ihminen on Jumalan menetelmä.” (Edward M. Bounds)

Monessa kohtaa tuntuu myös siltä kuin seurakunnat ja kirkot olisivat ottaneet Jeesuksen paikan myös suhteessa Totuuteen. Kun alussa Jeesus sanoi, että Hän on Totuus, niin se tarkoittaa, että mikään aate, ideologia tai –ismi ei ole totuus. Totuus on Persoona, Jeesus Kristus. Opit tuntemaan Totuuden vain henkilökohtaisessa suhteessa Jeesukseen, et mitään muuta kautta. Nyt kuitenkin näyttää siltä, kuin seurakunta ja kirkkokunta hallinnollisena ja toiminnallisena organisaationa olisi ottanut Jeesukselta tuon vallan ja oikeuden määritellä totuus käytännössä.

Käytännössä siis se, mitä jokin organisaatio eli seurakunta tai kirkkokunta (ja edelleen käytännössä: sen johto) tutkii, päättää ja säätää jostain asiasta muodostuu totuudeksi. Raamattu ei siinä hötäkässä enää hirveästi paina, vaan ko. yhteisön oma tulkinta ajaa oikealta ohi perävalot vilkkuen. Tämäkin käenpoikasen teologiaa käytännössä.

Luin hiljattain eräästä artikkelista netistä hyvän toteamuksen liittyen evl. kirkon nykykehitykseen: ”Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana muuttuneen sosiokulttuurisen ja lainsäädännöllisen tilanteen homoseksuaalisuutta koskeviin haasteisiin on yrittänyt vastata uusi kirkollisen homopuheen muoto, jonka opillista ulottuvuutta voidaan kutsua homoteologiaksi. Homoteologian tavoitteena on muuttaa kristillinen käsitys homoseksuaalisuudesta vähintäänkin hyväksyvämpään suuntaan ja viime vuosina lähes ehdoitta hyväksyväksi. Uusi kirkollinen homopuhe edustaa täydellistä käännöstä kristinuskon ja evankelis-luterilaisen kirkon perinteiseen opetukseen homoseksuaalisuudesta. Koska suuret muutokset eivät ole omiaan lisäämään kirkon uskottavuutta, ne pitää piilottaa teologisten puheenparsien koukeroihin, joissa kirkko voi nähtävästi omasta mielestään kieltää minkä tahansa opinkohdan ilman, että se mitenkään kyseenalaistaisi kirkon olemassaolon oikeutuksen.”

Tämäkin esimerkki kuvaa hyvin tilannetta, jossa kirkkolaitos on irtaantunut juuriltaan ja alkanut elämään aivan omaa elämäänsä. Tämäkin on käenpoikasen jumaluusoppia: käenpoikanen pesässä on kasvanut niin suureksi, että se vie ravinnon ja elintilan oikeilta poikasilta.

Jos ajattelemme vaikka UT:n opetusta seurakunnasta, niin meillä on varmasti paljon opittavaa vanhoilta kirkkoisiltä, teologeilta ja muilta vastaavilta, mutta tuo opetus täytyy siirtää oikeaan kontekstiin toteutettavaksi siellä. Ajatellaanpa vaikka kirkkoisä Augustinuksen kuuluisaa lohkaisua ”pelastusta ei ole kirkon ulkopuolella”. Jos teemme niin kuin roomalaiskatolinen kirkko on tehnyt eli sovellamme sen yksioikoisesti tarkoittamaan vain ja ainoastaan room.kat.kirkkoa, niin synnytämme hirviön. MOT. Jos taas teemme niin kuin jotkut luterilaiset papit Suomessa edelleen tekevät eli siirrämme sen tarkoittamaan evl. kirkkoa, niin suljemme suuren osan Kristuksen ruumista noin vain omin lupinemme pelastuksen ulkopuolelle – tai ainakin niin kuvittelemme tekevämme.

Mutta jos tarkoitamme, että Kristuksen ruumiin, johon jokainen Jeesukseen uskova kuuluu uudestisyntymisensä perusteella, ulkopuolella ei ole pelastusta, niin tulkintamme kestää Raamatun päivänvalon.

Länsimaisen kristillisyyden historiassa aina nykyisen modernin ajan iltahämärään asti UT:n opetus seurakunnasta on nähty kuuluvan perinteisille kirkkoinstituutioille. Postmodernin ajan kristillisyyttä edustavat kirkkokuntiin kuulumattomat uudet seurakunnat taas näkevät tuon saman opetuksen kuuluvan mille hyvänsä uskovien yhteisölle – oli sillä kuviteltua apostolista suksessiota tai vuosisataisia juuria johdettavissa alkukirkon hämärään asti tai ei.

Tästä on otettava ajattelussamme ja käytännöissämme rohkea askel eteenpäin ja sanottava ääneen, julistettava se katoilta ja kuulutettava toreilta, että UT:n opetus seurakunnasta voi oikeasti kaikessa täyteydessään toteutua vain siinä Kristuksen ruumiin paikallisessa yhteydessä, johon lukeutuvat yhtä lailla kaikki Jeesukseen uskovat tuolla paikkakunnalla – oli heidän ulkonainen, nimellinen rekisterinsä missä puljussa hyvänsä.

Samoin on jokaisen kirkkokuntasidonnaisen uskovan vihdoin ymmärrettävä, että hänen todellinen identiteettinsä ei tule minkään muun, kuin Jeesuksen itsensä perusteella. Kristuksen ruumiiseen ei enää tule kuulua yhtään ainutta käenpoikasta.

Vanhojen käsitteiden takaisin valtaaminen

”Saarnaamisen aika on ohi”, tuumasin kerran kesällä eräässä tilanteessa, jossa oli koolla meitä vanhempia ja sitten meitä nuorempia. Tuo toteamukseni oli vähän sellainen sammakko, möläytys, jotka ovat aina silloin tällöin minulle ominainen tapa kommunikoida. Olen itse asiassa ajatellut, että ehkä pitäisi möläytellä rohkeammin, koska niitä ei ole koskaan liikaa, jotka uskaltavat sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita. No, mene ja tiedä…

No, joka tapauksessa tuo möläytykseni on kesän mittaan pyörinyt mielessäni, monellakin tavalla. Muutamien viime vuosien aikana olen oppinut huomaamaan, että se opetus, joka on Pyhän Hengen inspiroimaa Kristuksen seurakunnassa, toteutuu usein monella tavalla käytännössä. Perinteisen ex cathedra-julistuksen lisäksi – ja joskus siitäkin huolimatta – opettamista tapahtuu uskovien kesken yhteisessä Sanan tutkimisessa ja sen pohjalta keskustelussa, vuorovaikutuksessa ja elämän jakamisessa yleensä. Usein tämä dialogimainen, kommunikoiva opetus on enemmän elämältä maistuvaa ja uskoa rakentavaa, kuin älyllinen ja teoreettinen saarna, sen hienosta muodosta ja tyylistä huolimatta.

Sanomattakin on selvää, että myös oma suhtautumiseni saarnaamiseen on muuttunut. Ennen olin kuin Zwindli, joka saattoi pitää viikossa neljätoistakin saarnaa tyyliin ”piece of cake”. Jos minut nyt kutsutaan saarnamatkalle johonkin perinteiseen seurakuntaan – niinkin voi vielä käydä silloin tällöin! – niin aiemmasta poiketen, emmin ja epäröin, enkä lähde liikkeelle ennen kuin olen täysin varma siitä, että Jumala on minut sinne kutsunut. Siperia opettaa ja Jeesus on Siperiankin Herra.

Minua puhuttelee erinomaisesti Paavalin kehotus keskinäiseen opettamiseen Kolossan seurakunnassa: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa”. Entä miten sen tulisi Paavalin mukaan ja ilmeisesti myös tuon ajan kristittyjen käytännön mukaan tapahtua? ”Psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.” Ks. Kol. 3:16 (RK 38). Ei sanaakaan luentomaisesta informaatiosaarnasta pöntöstä käsin. Perin mystistä joukkoa nuo alkukristityt; ei ollut heillä nykyisen ajan länsimaisten kristittyjen viisautta, teknistä osaamista ja homiletiikkaa (so. saarnaoppia), kun joutuivat tällaiseen tyytymään. No, sarkasmi sallittakoon…

Mutta ilmeisessä kriisissä perinteinen saarnaaminen on. Lueskelin eilen viimeisimmässä Perusta-lehdessä ollutta tanskalaisen luterikon Leif Andersenin artikkelia ”Julistaja – airut vai paimen”. Andersen kirjoittaa näin:

”Joitakin vuosia sitten Tanskan sisälähetys oli pitämässä vuosikokoustaan ja puheenjohtaja saarnaansa. Paikkana ei ollut kirkko vaan konferenssikeskus. Sen esiintymislava oli teräksestä. En voinut olla ajattelematta kaikista kokoushuoneiden ja seurakuntasalien saarnatuoleista, joita olen vuosien varrella nähnyt, että ne on rakennettu kuin tankeiksi! Ne voivat kirjaimellisesti vyöryä ihmisten yli! Ellet pidä varaasi, jyrään sinut alleni.

Nyt tällainen viestimisen tapa on kuollutta. Hyvin harvat asiat ärsyttävät postmodernia kuulijaa kuin se, että hänelle luennoidaan. Kun joku seisoo luennoimassa minulle ja informoimassa minua totuudesta, se ei nykyään ole turvallista, eikä tervettä, vaan loukkaus, epäinhimillisyyttä, hyväksikäyttöä. Ihmiset eivät suostu siihen.

Vanhanaikaisen saarnatuolin rakenne varmistaa täsmällisesti muutoksen, joka tapahtuu saarnaamaan menevälle henkilölle. Hän nousee yhtenä seurakunnasta, alkaa kiivetä portaita, on vielä yksi yhteisön jäsen, kunnes hän kääntyy ja muutos on täydellinen. Hän ei olekaan enää yksi meistä. Hän on lähempänä Jumalaa kuin meitä. Hän on Jumalan puolella ja Jumalan totuus on hänen puolellaan.

Tämä on klassista, suunnatonta, raskasta, pelottavaa. Se on vanhanaikaista.

Minulle tämä kuvaa saarnan kriisiä. Klassinen saarna, luento, koetaan loukkaukseksi. Se on hyväksikäyttöä. Yllättävää on, että se usein on hyväksikäyttöä jopa niille, jotka tosiasiassa saattaisivat yhtyä sanomaan.

Haddon Robinson, amerikkalainen homileetikko, sanoo: Julistajan aika on ohi. Nyt on kommunikaattorin aika.

Onko Robinson oikeassa? Luullakseni hän on.”

”Saarnaamisen aika on ohi”, olin siis oikeassa. Tähän rinnalle kannattaa näet ottaa tieto siitä, että klassisen homiletiikan eli saarnaopin juuret ovat hellenistisessä pakanuudessa, nimittäin retoriikassa. Vanhakatolisen kirkon aikoina pakanuudesta kristinuskoon kääntyneet filosofit nimittäin salakuljettivat tämän antiikin ajan puhetaidon kristillisen kirkon sisälle. Tämän kehityksen kulkua voimme sitten seurata kirkkohistorian sivuilta. Onko Jumala siis toiminut näiden ilmiöiden kautta? Epäilemättä, ja usein myös niistä huolimatta. Mutta se ei ollut se alkuperäinen sananjulistuksen idea Jumalan suunnitelmissa.

Ennen kuin vyörytät eteeni omasta traditiostasi nousevia ”mutku”-kysymyksiä, niin katso tarkkaavaisesti Jeesuksen julistusta, vertauksia esimerkiksi Matteuksen evankeliumin luvussa 13. Perehdy myös Paavalin apostoliseen julistukseen Apostolien kepposissa… eikun teoissa. Tarkkaa erityisesti Paavalin toimintaa Ateenan Areiopagilla ja vertaa keskenään Apostolien tekojen 17. luvussa olevaa kuvausta ja miten Paavali itse kommentoi sitä 1.Korinttilaiskirjeen 2. luvun alussa.

Mutta epäilemättä Jumala on siis asettanut arvovaltaisen apostolisen sananjulistuksen seurakuntaan sen rakentamiseksi. Mutta siinä on hyvä tsekata tarkasti se, mitä Luukas kertoo sen tavasta: Paavali harjoitti vuorovaikutteista dialogia kuulijoidensa kanssa (esim. Apt. 19:9 ja 20:7). On siis otettava huomioon tuon sananjulistamisen apostolinen luonne. Tämä selittää osaltaan oman epäröintini kiitää saarnareissulta toiselle, vaikka koenkin omaavani jonkinlaisen Sanan opettajan kutsumuksen. Joka tapauksessa ajattelen Jumalan antaneen meidän hyväksemme sekä tuon lähiyhteyden ja elämän jakamisen pyhien kesken että apostolisen opetuksen koko Kristuksen ruumiin rakentumiseksi paikkakunnalla.

Apostolien tekojen 2. luku kuvaa tätä uskovien yhteyttä näin: ”Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa… ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella”. Tarvitsemme nämä molemmat; apostolien opetuksen ”Salomon pylväskäytävässä” (mikä paikka se sitten kussakin tapauksessa käytännössä onkaan!) ja kodeissa kokoontumisessa lihaksi tulevan Kristuksen ruumiin murtamisen sekä ateriayhteytenä että elämän jakamisena muutenkin.

Tämä johtaakin meidät vanhojen käsitteiden kavallukseen ja inflaatioon, mutta myös niiden takaisin valtaamiseen. Tarkoitan tällaisia kristillisen uskon ja elämän peruskäsitteitä, kuten seurakunta ja jumalanpalvelus. Ei kovin kauan sitten kuulin erään nuoren aikuisen naisen puhuvan käsitteestä ”seurakunta” sävyyn, johon hän eittämättä liitti paikalleen pysähtyneisyyden ja hengellisen kuoleman.

Seurakunta ei sanana todellakaan kommunikoi monelle 20-30v. nuorelle aikuiselle mitään kovin puoleensa vetävää tai tavoittelemisen arvoista. Tämä suhtautuminen voi perustua puhtaasti ennakkoluuloihin, mutta myös omiin turhauttaviin kokemuksiin. Mutta näin ei ollut alussa, vaan Kristus tarkoitti seurakunnalla ihan jotain muuta kuin jokasunnuntaista, siististi pukeutuneiden, hyvien ihmisten niskaan tuijottelu-kilpailua.

Moni tuntuu siis ajattelevan, että koska väärää rahaa on liikkeellä niin rutkasti, niin varminta on luopua oikeankin rahan käytöstä. Toisaalta tämä on tyypillistä postmodernia frustraatiota, joka ilmenee yhtä hyvin suhteessa armolahjoihin – ”koska ylilyöntejä on niin paljon, niin viisaampi on pitäytyä vain kirjoitettuun sanaan” – kuin suhteessa Raamatun ilmoitukseen; ”koska eri tulkintamalleja on olemassa pilvin pimein, niin aidompaa uskoa on etsiä välitöntä Hengen ilmoitusta”. Näiden harhamaisten ääripäiden keskellä meitä seulotaan ja meiltä kysytään lujaa uskoa Jumalan Sanaan ja Pyhään Henkeen – ja siihen, että nämä kaksi pelaavat yhteen, eivät toisiaan vastaan, eivätkä sulje pois toisiaan.

Ei ole siis seurakunta-sanan vika, että se on kärsinyt inflaation ja saanut joitakin ikävystyttävän ja toisia jopa puistattavan sisällön – ”käydä kirkossa on yhtä kuin olla kristitty”. Meidän tehtävämme on vallata tämä käsite takaisin uskonnollisen elämän piiristä ja saattaa se takaisin oikeaan kontekstiinsa Jumalan valtakunnan osaksi. Parhaiten tämä käy siten, että Sinä ja minä alamme uudella tavalla elää todeksi sitä seurakuntaa, joka ei ole olemassa vain parin tunnin ajan sunnuntaisin, vaan jossa ollaan saman ruumiin jäseniä 24/7.

Vielä esimerkki vanhojen käsitteiden takaisin valtaamisesta. Eräänä iltana istuimme olohuoneessamme, minä, vaimoni ja nuorin poikamme, joka sanoi minulle: ”Lue sanaa, pastori!” Ennen kuin luin, esitin hänelle kysymyksen, jota olimme käsitelleet ennenkin: ”Mikä on pastori?” Ja koska aihe oli tuttu ja poikani oppivainen, hän vastasi: ”Paimen”. Minä siihen: ”Oikein; minä olen tämän perheen paimen”.

Olen siis pastori eli paimen tässä kohtaa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka en saakaan siitä mitään palkkaa rahan muodossa. Olen perheeni paimen asemani ja Jumalalta saamani kutsun perusteella, halusin tai en, tiedostin sitä tai en. Tämän paimenuuden kutsu ajaa jopa ohi kaiken muun paimenuuden seurakunnassa. Tai oikeastaan tämä edeltää sitä; jollei tätä paimenuutta kodissa ole ensin, ei sitä ole seurakunnassakaan. Vai mitä luulet Paavalin tarkoittavan 1.Tim. 3:2-5:llä?

Ihmiskunnan viholliset

Apostoli Paavali sanoo, että häntä ei haittaa samoista asioista uudelleen kirjoittaminen. Päinvastoin, kuulijoille se olisi vain hyödyksi. Profeetta Jeremia taas huokaisee, että kun hän yritti olla puhumatta Herran sanan taakkaa, niin hänen sydämessään oli kuin polttava tuli, suljettuna hänen luihinsa. Väsyksiin asti hän koetti sitä kestää, mutta ei voinut.

Jokseenkin tällaiset ovat omat tuntemukseni, kun kirjoitan tätä. Tänä aamuna TV1:n Aamutv:ssä haastateltiin Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Vanhan testamentin eksegetiikan professoria, Martti Nissistä, joka leppoisalla savon murteella pyrki todistelemaan, miten koko nykyinen homoliittokohu on Raamatun kannalta puhtaasti aikahistoriallinen ongelma. Kun ajat muuttuvat, niin tuuli kääntyy ja Raamattukin menettää relevanttiutensa. Tai ainakin sen tulkintaa voidaan huoletta alkaa muuttamaan pois perinteisestä kohti uutta uljasta moraalia. (Nissiseltä tämä on oivallista median kanssa flirttailua ja manipulointia, jota kirkonmiehet ovat menestyksellä harrastaneet aina Wille-piispasta alkaen; mutkattoman kansanmiehen palttoo päälle, vähän alatien nöyrää savoa kehiin ja uusi kansankirkollinen siunausautomaatti on valmis.)

Nissisen mukaan tässä homoliittokysymyksessä ”kirkko tulloo resiinalla perässä” muuhun yhteiskuntaan ja kulttuuriin verrattuna. Näin siis länsimaisen humanismin ja rationalismin kehityskulku on saavuttanut lakipisteensä; ihminen, tuo kaiken olevaisen mittari ja universumin keskus, on alkanut ottaa mittaa itse Jumalasta ja Hänen ilmoituksestaan. Mistäpä muustakaan tässä sivistyksessä on kysymys, kuin tästä; pedon luku, 666 on yhtä kuin ihminen korotettuna jumalaksi. Raamattu itse (johanneslaisessa corpuksessa) kutsuu tätä ilmiötä antikristillisyydeksi.

Rovasti Raimo Mäkelä kirjoittaa viimeisimmässä Perustassa ”mätäkuun provokaatiosta”, jossa ”kirkko vyörytti tiedotuksellaan yli koko valtakunnan sanomaa: ´Rovasti siunasi kahden naisen parisuhteen Espoossa´.” Hesari, tuo kotoisen yläluokan ylivertainen pravda käytti uutisointiin neljännessivun koristaen juttua vielä parin värikuvalla. Saman teki toinen valtamedia Aamulehti rankaten kolmannessivun uutisen kotimaan ykkösuutiseksi. Subtv näyttää aikanaan ko. parisuhteen siunaustilaisuuden omassa häätvsarjassaan.

Jokainen ymmärtää, että kaikki oli ennalta suunniteltu ja tarkoituksena on näin viedä asiaa – kirkollisen siunauksen saaminen samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteelle – eteenpäin koko rintaman leveydeltä. Ajankohta on nyt mitä oivallisin, kun kirkossa käsitellään virallisesti homoseksuaalisuuteen ja homoseksuaaleihin suhtautumista. Julkisuudella halutaan näin saada entistäkin kovempi paine kohdistumaan kirkollisen päätösvallan käyttäjiin.

”Samalla asian vastustajat saadaan vedetyksi esiin ja osoitetuksi ihmisyyden pahimmiksi vihollisiksi, rikollisiksi ihmisyyttä vastaan ja parisuhdelain rikkojiksi”, kirjoittaa Raimo Mäkelä.

No, jos näin on, niin siinä tapauksessa minä haluan astua esiin koko internetin laajuudelta. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antoi heille tehtäväksi olla hedelmällisiä, lisääntyä ja täyttää jälkeläisillään koko maa. Tältä pohjalta Raamatun mukaan homoseksuaalisuus on synti, josta voidaan tehdä parannus ja luopua ja näin saada anteeksianto itselleen. Leimakirveissä taas ei ole mitään sinänsä uutta, sillä jo alkukristittyjä kutsuttiin ”ihmiskunnan vihollisiksi” keisari Neron toimesta (joka itse sittemmin osoittautui kovin suureksi sellaiseksi).

En tunnista itsessäni homofobiaa tmv. Tunnen itse useita homoja, toisia useiden vuosien ajalta. Mutta tunnistan kyllä median avulla harrastetun häikäilemättömän manipuloinnin, jota tiettyjen ihmisten ja piirien toimesta Suomessa nyt harjoitetaan. Näen, että evl. kirkossa on käymässä samalla tavoin kuin aikanaan naispappeuskysymyksessä; toisinajatteleville, vanhauskoisiksi leimatuille papeille annettiin lupa pidättäytyä yhteistyöstä alttarikaiteen sisäpuolella naispuolisten kollegoiden kanssa omantunnon syihin vedoten. Vuosituhannen vaihduttua kirkon johdossa ilmeisesti havahduttiin siihen, että nyt on aika kypsä savustaa nämä vanhakantaiset toisinajattelijat pois kirkosta. Tämä prosessi on parhaillaan menossa evl. kirkossa.

Luterilainen pastori Jari Rankinen toteaa omassa blogissaan aivan oikein, että samalla tavoin tullee käymään myös homoliittokysymyksessä. Prosessin alussa taataan omantunnon vapaus toimia toisinkin, mutta ”tällaiset puheet unohdetaan muutamassa vuodessa, mikäli kirkkomme päättää ryhtyä siunaamaan homosuhteita. Ehkä olisikin vaikeaa toimia toisin. Sanottaisiin, miksi homoparin siunaamisesta kieltäytyminen on sallittua, koska sallittua ei ole kieltäytyminen yhteistyöstä alttarilla naispastorin kanssa. Luultavasti syrjintää koskeva lainsäädäntö otetaan avuksi. Kirkko hyväksyy homosuhteen siunaamisen ja siksi ne kirkon viranhaltijat, jotka kieltäytyvät siunaamasta homosuhdetta, syrjivät ihmisiä heidän sukupuolisen suuntautumisensa perusteella. Tästä seuraa rangaistuksia.”

Mitä tulee itse naispappeuskysymykseen – voiko nainen toimia uuden liiton pappina? – niin vastaan lyhyesti, että voi. Uusi testamentti ei kuitenkaan tunne sen enempää mies- kuin naispappeuttakaan sellaisena kuin suuret valtiokirkot asian esittävät. UT tunnustaa vain yhden, kaikkien uskovien kuninkaallisen pappeuden. Mutta tämä ei nyt ole se asian pääpointti, kun tarkastelemme nykyistä kehityskulkua Suomessa.

Niin naispappeus- kuin homoliittokysymystäkin käytetään jatkuvasti tietyn prosessin läpiviemiseksi maassamme. Tässä kehityksessä vauhdin sanelee media, suunnan määräävät gallupit ja ”kirkko tulloo resiinalla perässä”. Hengellisesti puhuen tätä prosessia kutsutaan Raamatussa haureudeksi.

Väsyksiin asti mietin ja kysyn ääneen, milloin saamme nähdä merkkejä samanlaisesta kehityksestä vapaiden suuntien piirissä? Milloin ne tulevat kohtaamaan sekulaarin yhteiskunnan monoliittisen painon yllään ja median, sen kuolaavan kahlekoiran tunkkaisen hengityksen kasvoillaan? Näin on nimittäin käymässä monille uskonveljillemme evl. kirkon sisällä; mielipidevainoa, mustamaalaamista, työmahdollisuuksien loppumista jne. Samaan aikaan useimmat uskovat ovat tämän prosessin edessä ihan hiljaa, niin kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin. Useimmat uskovat tuntuvatkin olevan lampaita sanan väärässä merkityksessä; he nimittäin näyttävät seuraavan vääriä paimenia. En keksi muuta selitystä, kuin että syynä on joko pelko tai sitten tyhmyys. Mutta näin he vain täyttävät heistä laaditun itseään toteuttavan ennusteen; heidät on kristittyinä kasvatettu kilteiksi ja niin maalliselle kuin kirkollisellekin esivallalle kuuliaisiksi, enemmän niitä kuin Jumalaa kuunteleviksi. Ihmiskunnan vihollisiksi ei heistä ole, sillä suola on menettänyt makunsa.

Mutta uudelleen toistan kysymyksen; mihin olemme menossa, jos nykyinen kehitys jatkuu? Raamattu lupaa Jumalan tuomion ja rangaistuksen sille – niin yksilölle kuin yhteisöllekin – joka luopuu Hänen Sanastaan, vääristelee sitä ja tekee vastoin sitä. Homoliittokysymyksessä on käynyt ja on käymässä juuri näin. Kuka puhaltaisi pasuunaan Siionissa? Kuka haluaisi kuulla pasuunan velvoittavan äänen, kun se haastaa mukavuudenhalumme, väärän ihmisrakkautemme ja huolemme omasta maineestamme.

Turhaan ei Paavali sano nuorelle Timoteukselle: ”harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä.” Tässä on haaste meille jokaiselle; liittoutua ja verkottua sekä omalla paikkakunnallaan että yli koko maan niiden kanssa, jotka ottavat Jumalan Sanan vakavasti. Unohda tässä verkottumisessa rohkeasti seurakunta-, kirkkokunta- ja tunnustuskuntarajat ja etsi yhteyttä Jumalan Hengen tunnistamisen perusteella. Vain tältä pohjalta nouseva uskovien yhteinen esirukous voi tuoda muutoksen maahamme.

Miksi boikotoin Pekingin olympialaisia?

Miksipä en boikotoisi? Mietipä nyt itse; urheilukisat pidetään saasteisessa ilmassa suurkaupungissa, joka on tunnettu ihmisoikeuksien rikkomisista ja joka on totalitaarisen diktatuurin pääkaupunki. Samaan aikaan kun eri maiden urheilijat kisailevat valheellisissa kulisseissa kansalaisoikeuksia, sananvapautta ja tiedonvälitystä rajoitetaan entistäkin tiukemmin, puhumattakaan ihmisoikeusrikkomuksista, vangituista toisinajattelijoista ja maanalaisen kotiseurakuntaliikkeen pastoreista.

Niin, ja vielä Tiibetin miehitys, josta on oltu hiljaa vuosikymmenet… Eikö siinä jo ole tarpeeksi syitä boikotoida näitä pakanallisia urheilukisoja? Vasta näiden syiden jälkeen tulee mukaan kuvaan urheilijoiden väärillä menetelmillä hankitut tulokset, joita sitten vuosikausia jälkeen päin perutaan ja mitaleita kinutaan takaisin.

Kuulin luotettavalta taholta (elokuun 2008 Charisma-lehden numero), että Franklin Graham olisi suositellut kristityille evankelioinnista pidättäytymistä Pekingin olympiakisojen aikana. Ai miksikö? No, kun se on Kiinan lakien vastaista. Kiinan hallitus kun ei tule olympiakisojen aikana sietämään evankeliointia lainkaan.

Bob Fu, China Aid Associationin presidentti, otti kantaa OneNewsNow.comin haastattelussa tähän Grahamin kommenttiin ja kutsui sitä ”´loukkaavaksi ja sopimattomaksi”. Hänen mukaansa Kiinan maanalainen seurakunta toivottaa tervetulleeksi kaikki evankelioimisyritykset. ”Kiinalaiset kristityt ovat lainkuuliaisia, isänmaallisia kansalaisia”, Fu kertoi haastattelussa. ”Mutta kun epäoikeudenmukainen laki vaatii tekemään vastoin heidän uskoaan ja Jeesuksen opetusta lähetyskäskyssä, he eivät voi eivätkä halua sallia uskonsa peittämistä miellyttääkseen ateistista hallitusta olympiakisojen aikana, vaikka se tarkoittaisikin vankeutta ja kidutusta. Mr. Grahamin kommentti on syvä loukkaus satoja vankeudessa olevia kotiseurakuntalaisia ja heidän perheitään kohtaan.”

Onko tilanne nyt siis tämä; suuren amerikkalaisen evankelioimisjärjestön edustaja on virallisella vierailulla Kiinassa, jossa hän julistaa evankeliumia julkisesti ja tapaa hallituksen edustajia jne? Toimiiko tässä tilanteessa hän – suuren amerikkalaisen evankelioimisjärjestön johtohenkilö – reaalipoliitikon ja käytännön miehen tavoin? Ajatteleeko hän, että mikäli järjestömme haluaa tehdä työtä vastaisuudessakin Kiinassa (sen hallituksen luvalla), niin kannattaa ottaa lusikka kauniiseen käteen ja vaieta ikävistä asioista, antaa periksi vaatimuksille ja ottaa tilanteesta se hyöty irti mikä on mahdollista. Seuraukset ovat kahtalaiset; työmahdollisuudet Kiinassa säilyvät jatkossa, mutta hallituksen tiukassa kontrollissa.

Jotain tuttua tässä on, kun muistelen aikaa 1970-luvun Suomessa suuren ja mahtavan Neuvostoliiton varjossa ja karhumaisessa suojelussa. Yleisesti tiedettiin kristittyjen ja muiden toisinajattelijoiden julmista vainoista itänaapurissamme, mutta silloisen maan tavan – ”suomettumiseksi” kutsutun (saks. ”Finlandisierung”) – mukaan asioista viisaasti ja hienotunteisesti vaiettiin. Näin teki ennen kaikkea koko maan poliittinen eliitti puoluekantaan katsomatta (pientä paitsioon ahdettua oppositiota lukuunottamatta) ja kirkollinen eliitti seurasi lammasmaisen kuuliaisesti perässä.

Tuolloin (poliittisesti korrektia ja urakehityksen kannalta järkevää) hiljaisuutta perusteltiin sillä, että oli itse asiassa parempi vainottujen kristittyjen itsensä kannalta, ettei heidän tilanteestaan jossain Äiti-Venäjän vankileirien saaristoissa liikoja kohistu. Pääsisivät raukat vähemmällä vainolla, kun rautaesiripun tällä puolella oltaisiin hissukseen. Jossakin tapauksissa käsiä pestiin myös sillä verukkeella, että ei tiedetty tarpeeksi tilanteesta tai että tiedot olivat niin ristiriitaisia ja tarkistamattomia. Näin esim. suhtautumisessa romanialaiseen pastori Richard Wurmbrandiin.

Niin, elikkä jotain tuttua tässä on – ajatellaanpa vaikka omien nykyisten johtajiemme rähmälläänoloa Brysselin suuntaan. Siinä täyttyvät ne samat tunnusmerkit; se on naiivin kritiikitöntä, siinä suljetaan silmät tosiasioilta, se ulottuu yli melkein koko poliittisen kentän ja sillä on hallussaan lupaukset tulevaisuudesta, urasta ja menestyksestä niin poliittisella kuin uskonnollisellakin sektorilla. Mutta mitä se on oikeasti todelliselta luonteeltaan? Olen jostain lukenut vuosia, vuosia sitten, että venäläiset kommunistit kutsuivat suomalaisia nöyristelijöitään ”huoriksi”. Sori, se ei ollut minun sanavalintani. Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin on se, millä tavalla tämä silloinen leima sopii tämän päivän tilanteeseen ja miten se korreloi Raamatun ”haureudeksi” kutsuman termin sisällön kanssa?

Käytännössä Kiinan tilanteen pohjalta herää kysymys, miten Raamatulle uskollisten ja Pyhän Hengen johdolle kuuliaisten kristittyjen tulee toimia tilanteessa, jossa valtiovalta kieltää evankelioinnin tai pyrkii rajoittamaan sen olosuhteisiin, jossa se on kontrolloitavissa? Entä miten toimia tilanteessa, jossa valtiovalta hyväksyy sellaiset kirkot, jotka alistuvat sen laatimiin pelisääntöihin ja vainoaa niitä, jotka eivät suostu esim. rekisteröitymään?

Hätäisempi saattaisi heittää kehiin ajatuksen, että eikö silloin kannattaisi luopua näiden isojen järjestöjen julkisten ristiretkien tukemisesta ja siirtyä tukemaan yksinkertaisia kiinalaisia kristittyjä ikään kuin yksityishenkilöinä? Olisiko hyvä juttu tukea enemmänkin kiinalaista kotiseurakuntaliikettä, kuin tuhlata aikaa painiskeluun byrokratian kanssa? Jos evankeliointi kielletään suurelta amerikkalaiselta organisaatiolta, niin ei anneta sen masentaa, koska eihän kukaan voi kieltää ihmisten välistä kanssakäymistä, vuorovaikutusta ja elämän jakamista? Pyhä Henki ei ole sidottu.

Tästä nousee edelleen monia kysymyksiä liittyen esim. kirkolliseen verokantoon ja yhteiskunnalliseen tukeen kristillisille yhteisöille myös täällä Suomessa. Tuleeko niitä hyväuskoisesti ottaa vastaan ”siunauksina ylhäältä” vai toimivatko ne tulevaisuudessa ansana ja kiristyskeinona tietyissä kysymyksissä? Luulen, että nykyiset vapaat suunnat ovat tulevaisuudessa kasvokkain juuri näiden kysymysten kanssa.

Ajatellaanpa vaikka Irina Krohnin tokaisua arkkipiispa Jukka Paarmalle Ajankohtaisen kakkosen homoliittokeskustelussa, että jollei kirkko pian saata linjaansa ja käytäntöjään homoliittokysymyksessä yhteiskunnan edellyttämälle tasolle, niin siinä tapauksessa yhteiskunnankin on mietittävä uudelleen omaa suhtautumistaan ja omaa tukeaan kirkolle. TV2 välitti hyvin realistisella tavalla katsojille arkkipiispan ehkä hieman hätääntyneen reaktion ja kiirehtimisen nopeasti korjaamaan tilannetta vastauksellaan.

Onko niin, että se paine, mikä nyt kohdistuu yhteiskunnan arvojen taholta evl. kirkkoon, tulee jatkossa kohdistumaan yhtä musertavana – virallinen valtiovalta, yhteiskunta poliittisine koneistoineen ja media koko voimallaan – vapaiden kristittyjen kirkkokuntia ja seurakuntia kohtaan?

Toimiiko Kiinan tilanne jonkinlaisena tulevaisuuden mallina meille eurooppalaisille kristityille? Tulemmeko mekin näkemään maassamme/maanosassamme jotain samanlaista kristinuskon jakaantumista ”viralliseen” hyväksyttyyn ja myös ammatillistettuun kristillisyyteen ja ”epäviralliseen”, ei-toivottuun ja jopa vainottuun uskoon Jeesukseen? Ensin mainitulle voisi olla ominaista hyvin pitkälle menevä mukautuminen yhteiskunnallisen arvo- ja mielipideilmaston vaatimuksiin. Se tulee näkymään mediassa, julkisuudessa, koululaitoksen piirissä jne. Jälkimmäiselle lienee jatkossa ominaista toisaalta koko ajan kapeneva tila elää vapaana julkisuudessa ja toisaalta entistä tiiviimpi verkottuminen samoin ajattelevien ja uskovien kanssa. Se kasvaa ruohonjuuritasolla, ihmisten kodeissa ja työpaikoilla, harrastuksissa ja keskusteluissa. Sen vahvuus on juuret maassa, oikeassa mullassa, eikä kukkapurkissa.

Todeksi epäilemäni tulevaisuuden malli on tietenkin kärjistetty ja pintapuolinen, eikä raja näiden kahden ”kristillisyyden” välillä ole mitenkään ehdoton ja selvä. En myöskään kuvittele olevani niin viisas itsessäni, että ryhtyisin maalailemaan jotain yksityiskohtia tarkemmin. Ei ole myöskään epäilystäkään siitä, etteikö aitoja Jeesuksen seuraajia olisi molemmissa ryhmittymissä – vai pitäisikö sanoa ”kaikissa” ryhmittymissä. Niinhän on nytkin, niin Kiinassa kuin Suomessakin. Eri asia sitten on se, miten kenellekin käy, kun ”tuuli kääntyy ja kaikki muuttuu”.

Mutta ei jäädä kuitenkaan passiivisesti odottelemaan tätä. Elämä on tässä ja nyt. Sen tähden boikotoin Pekingin olympiakisoja; totuuden nimissä, ihmisoikeuksien, puhtaan urheilun ja Tiibetin puolesta ja kärsivän Kristuksen ruumiin tähden.

Mitäs minä sanoin…

Reilu vuosi sitten, kun kommentoin Lahdessa järjestettyjä herättäjäjuhlia, niin tulin tahtomattani ennakoineeksi tämän päivän Iltalehden uutisoinnin:

”Jännä juttu on se, että suuret evlut kirkkoa repivät kiistakysymykset, kuten esim. naispappeuskiista tai kysymys samaa sukupuolta olevien oikeudesta kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen, eivät ole suuremmin herännäisyyttä jakaneet. Onko niin, että ainaisesta kivusta ja ahdistuksesta paatoksella puhuminen turruttavat kuulijat näkemästä näitä isoja ja ajankohtaisia kysymyksiä? Tulemmeko siis tulevaisuudessa näkemään vaikkapa ”Heränneen kansan homoseksuaaliset ystävät”? Ehkä armo kannattaa senkin?”

Haluamatta näyttää ulospäin sen viisaammalta kuin olen, niin tämä vuoden takainen ennakointini sai respectiä aika pian sen julkaisemisen jälkeen: ”Mitäs minä sanoin…”

Selvyyden vuoksi sanottakoon, että Jumalan armo ei koskaan kannata synnin tekemistä, eikä siinä elämistä, vaan se ”kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa” (Tiit. 2:12). Homoseksuaalisuus on Raamatun mukaan tätä synnin tekemistä ja synnissä elämistä (Room. 1:26-28), josta kuitenkin jo apostolisena aikana oli mahdollista vapautua Jumalan armosta ja Pyhän Hengen voimasta (1.Kor. 6:9-11).

Tämän tähden on sanottava suoraan ja arkailematta, että ne kristinuskon nimissä esiintyvät henkilöt, jotka toisin opettavat, tekevät sen vastoin Jumalan Sanaa ja tuottavat sekä itselleen että niille, jotka heitä seuraavat turmion, elleivät tee parannusta ja käänny.

Seurakunnan perustamisen vaikeus ja ankeus

”Helluntailaiset, Adventtikirkko ja Vapaakirkko ovat perustaneet 2000-luvulla yhteensä vain parikymmentä seurakuntaa, vaikka niiden toimintastrategiaan kuuluu olennaisesti `seurakuntien istuttaminen`. 2000-luvulla koko maassa on perustettu kymmenkunta helluntaiseurakuntaa, kahdeksan vapaakirkollista seurakuntaa ja viisi adventtiseurakuntaa. Varsinkin Helluntaiherätyksessä ollaan kehityksestä huolestuneita, sillä jäsenmäärän suhteutettuna huomattavasti pienemmät kirkkokunnat ovat olleet seurakuntien perustamisessa sitä aktiivisempia ja määrätietoisempia. Syynä uusien seurakuntien perustamisen vaisuuteen ovat muun maussa kuntarajat ja aiemmat huonot kokemukset. Herätyksen puute ja pelko oman seurakunnan väljähtymisestä ovat myös syitä, joiden vuoksi kynnys ryhtyä istuttamaan uutta seurakuntaa nousee.

- 1980- ja -90-luvuilla seurakuntia perustettiin ahkerasti, mutta 2000-luvulla on ollut hiljaisempaa. Ainakin helluntailiikkeessä ollaan törmätty suomalaiseen todellisuuteen, sanoo helluntaipastori Heikki Tyrni. Hän on myös uusien seurakuntien perustamista ajavan kirkkokuntien välisen Seurakunnan kasvu ry:n puheenjohtaja.

- Uuden seurakunnan perustaminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja kovaa työtä, suomalaisessa todellisuudessa asiat tapahtuvat hitaasti. Ihmisiä ei myöskään ole tullut uskoon niin paljon kuin seurakunnan perustaminen edellyttäisi.”

Näin Kotimaa-lehti verkkosivuillaan 05.08.08.

Okei, varmasti hyviä syitä olla perustamatta seurakuntaa; kuntarajat, herätyksen puute, pelko oman seurakunnan väljähtymisestä, huonot kokemukset, pelko pitkäjänteisyyden puutteesta ja odottavasta kovasta työstä, asioiden hidas eteneminen jne. Mikään niistä ei kuitenkaan vedä vertoja pääsyylle, joka on yksinkertaisesti haluttomuus lähteä liikkeelle. Herran selvän käskyn edessä ei pitäisi löytyä tekosyitä.

Heikki Tyrni mainitsee yhtenä syynä myös sen, että ihmisiä ei ole tullut uskoon niin paljon kuin srk:n perustaminen edellyttäisi. Tämä viime mainittu tieto edustaa minulle itselleni täysin uutta ilmoitusta; seurakunnan perustamiseksi täytyy olla koossa tietty määrä ihmisiä ennen kuin se voidaan perustaa. Mistään ei kuitenkaan käy ilmi se, mikä tämä vaadittava määrä on, tarkoitetaanko sillä vain täysi-ikäisiä miehiä vai mitä? Juutalaisuudessahan oli muistaakseni oltava koolla tietty määrä lain edessä aikuisia miehiä, jotta jotain saattoi tapahtua uskonnon harjoittamiseksi. Jeesus taas sanoo, että missä kaksi tai kolme – tai sitä useampi – on koolla Hänen nimessään, niin siinä Hän on heidän keskellään läsnä Pyhän Henkensä kautta. Mitä muuta vielä vaadittaisiin? Toisaalta; jos Tämä Yksi ja Ainoa puuttuu, niin mitä ihmeen hyötyä kaikesta muusta olisi?

No, hyväntahtoinen ironia sikseen. Luin muutama vuosi sitten muistaakseni Näky-lehdestä kahden ko. liikkeen johtavan pastorin seikkaperäisen kirjoituksen seurakunnan istuttamisesta. Mieleenpainuvin seikka siinä oli se, että mikäli haluat istuttaa seurakunnan, sinun täytyy varautua useiden vuosien pitkään uurastukseen, ennen kuin mitään alkaa tapahtua. Tavallaan ymmärrän näitä pitkän linjan puurtajia – molemmat pastoreina uusissa, kirkkokuntiin sitoutumattomissa seurakunnissa – mutta ei se oikeasti voi olla niin vaikeaa.

Toisaalta on hyvä joskus vähän karsia nuorten höyrypäiden väärää intoa pois. En tosin tiedä oliko se näiden herrojen tarkoituksena. Mutta sitten toisaalta täytyy kysyä, mitä nyt ollaan istuttamassa? Kaiken takana nimittäin näyttää kummittelevan kuva perinteisestä seurakuntamallista; kirkkorakennuksesta, ohjelmakeskeisestä ja pastorivetoisesta seurakunnasta. Totta mooses, sen perustaminen ja käynnistäminen vie takuulla vuositolkulla aikaa. Monessa tapauksessa Herra ehtii jo tulla hakemaan seurakuntaansa ”tuuliin ja pilviin”, ennen kuin tällainen koneisto saadaan käyntiin, pastori palkattua, vastuunkantajat varustettua, vanhimmisto demokraattisella äänten enemmistöllä valittua ja huussin putkiremontti tehtyä.

Eli eiköhän funtsita seurakunta-ajatus uudelleen. Mikä on srk UT:n mukaan? Mistä se saa alkunsa? Ketkä sen muodostavat? Mikä sen tehtävä on? Kenen srk se on? Ongelmamme esim. täällä Suomessa on se, että näihin kysymyksiin pyritään vastaamaan olemassaolevista rakenteista lähtien ja tämän ajan ymmärryksestä käsin. Silloin seurakunnasta tulee väistämättä niin ”maallikot” kuin ”hengellisen työn tekijätkin” uuvuttava, turhauttava laitos, pyhä pakkopulla, joka tuottaa palveluja ja tekee asioita, joista UT ei yksinkertaisesti puhu mitään.

Haastan Sinut opintomatkalle. Mimosa antaa hyvän vinkin eräässä kommentissaan: ”Frank Violan uusinta kirjaa pystyy muuten lukemaan netissä, juuri eilen aloitin lukemaan..Ihan melkein 50 sivun verran!

http://www.reimaginingchurch.org/RC_FirstChapter.pdf.”

En ole itse tuota vielä lukenut, mutta aion sen tehdä. Frank Violan aiemmin lukemani opus ”Pagan Christianity?” oli sen verran tujua tavaraa, että luulen sen maksavan vaivan.

Joten eiköhän olekin aika… Reimaginig Church?

Tuli kirkkoon äiti ja lapsi…

Nyt on sunnuntaiaamu ja monet kunnolliset kristityt valmistautuvat lähtemään kirkkoon jumalanpalvelukseen. Siivittäköön kotoista kirkkopolkuamme seuraava tosikertomus muutaman vuoden takaa.

”Äiti oli tullut pääsiäisenä erääseen helsinkiläiseen kirkkoon. Oli pitkäperjantai ja 4- ja 6-v.

pojat olivat lähteneet innoissaan mukaan kirkkoon kuulemaan kertomusta Jeesuksen

ristiinnaulitsemisesta. Kuitenkin saarnan aikana pojista vanhempi liikehti hermostuneesti ja

alkoi kiukutella äidilleen.

Jumalanpalveluksen päättyessä tämä 6v. poika karkasi äidiltään ja ryntäsi alttarin

eteen, ennen kuin pappi ehti poistua alttarilta sakastiin. 6v. poika huusi raivostuneena

itkien papille koko kirkkokansan kuullen; "Sinä olet petturi! Minä tulin kirkkoon sitä

varten, että sinä kertoisit Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Sinä puhuit kaikkea muuta,

mutta et Jeesuksesta mitään. Sinä olet juudas, sinä et ole oikea pappi! Minä en tule

enää koskaan tähän kirkkoon!"

Kansa katsoi silmät pyöreänä, kun poika juoksi itkien, naama kiukusta punaisena

pitkin kirkon keskikäytävää ulos. Myös äidin kasvot olivat punaiset, mutta hieman eri

syystä. Sillä ihmiset tuijottivat äitiä, jolla oli huonosti kasvatettu poika.”

(Matti Väisäsen kertomus Kuva ja Sanan kasetilta "Kansankirkkomme nykytila ja Jumalan totuuden pasunat", mukana Leif Nummela, Timo Laato, Matti Väisänen ja Lasse Marjokorpi, toim. Pasi Turunen.)

Pelastusarmeijan perustajan, William Boothin profetia

elämänsä viimeisinä päivinä siitä, millainen maailma tulisi olemaan juuri ennen Jeesuksen takaisin tuloa:

• "Silloin on politiikkaa ilman Jumalaa"; kukaan ei enää hallitsevissa piireissä pelkää Jumalaa.

• "Silloin on taivasta ilman helvettiä"; tapahtuu suuri irrottautuminen siitä, mitä Raamattu kutsuu täyden evankeliumin ilmoittamiseksi.

• "Kristikunta on täynnä anteeksiantamusta ilman parannuksentekoa"; oppi parannuksen teosta katoaa kristikunnan piiristä.

· "Päivä ennen Jeesuksen tulemista on täynnä pelastusiloa ihmisillä, jotka eivät ole syntyneet uudestaan".

• "Päivänä ennen Jeesuksen tulemusta on paljon uskontoa ilman Pyhää Henkeä" (ks. 2.Tim. 3:5, Juuda v. 18-19 - huomaa, ketkä Raamatun mukaan saavat aikaan hajaannusta!).

• "Kristikunta ilman Kristusta"; Jeesuksen veren voima kielletään.