Virtasen joulusaunassa

Virtanen oli lämmittänyt joulusaunan ja he istua kököttelivät Poikolaisen kanssa lauteilla. Oli heitetty löylyä, ähkitty, vastottu ja taas uudestaan ähkitty. Oli käyty ulkona saunan kuistilla istuskelemassa ja nyt lauteilla mukava raukeus hiipi jäseniin. Siinä sitten olikin oiva tilaisuus jutella mielessä liikkuvia asioita näin veljien kesken.

- "Minusta tuntuu aina näin joulun tietämillä siltä kuin se Jeesus, johon muuten uskon olisikin hieman eri tyyppi kuin se, josta jouluna puhutaan." pohdiskeli Poikolainen pyyhkien hikeä kasvoiltaan.

- "Niinpä... kyllähän joulun viettoon liittyy niin paljon sellaista uskonnollisuutta, josta Raamatussa ei puhuta mitään." Virtanen myönteli itsekseen. Hän oli sulkenut silmänsä ja nojasi päätään saunan seinään ja nautti olostaan. Toisen autuaallinen olotila ei estänyt Poikolaista jatkamasta.

- "Meille tuli vähän suukopua siskon kanssa, kun se väitti, että joulun värit ovat punainen ja vihreä ja minä siihen, että missäs niin on sanottu? Sisko siihen, että perinteessä. Se vähän otti nokkiinsa ja piti minua jopa kristinuskon vastaisena." Poikolainen noin kuvaannollisesti puhuen heitti vettä kuumalle kiukaalle.

Virtanen puolestaan heitti vettä oikeasti kuumalle kiukaalle ja sai sekä kaverinsa että itsensä kyyristymään vihaisen kiukaan antaessa takaisin kuumat höyryt. Poikolainen ei moisesta lannistunut, vaan jatkoi:

- "Kaikkein paras juttu oli se, kun aamuteeveessä joku pappi selitti, että seimi se vasta kuvaa joulun sanomaa kaikkein parhaiten, koska seimi ei kuulemma vaadi mitään."

Virtanen naurahti ja valeli vettä päähänsä ja niskaansa. Sitten hän tokaisi:

- "Mutta oletkos koskaan miettinyt sitä, miten tällainen joulun vietto voi itse asiassa olla kaikkein pahin rokotus aitoa uskoa vastaan?"

- "Niin kyllähän tässä vähän sellaiseen ajatukseen on itse kukin kypsynyt..." Poikolainen mutisi itsekseen. Hikikarpalot valuivat solkenaan hänen pitkulaisesta nenänpäästään lauteille ja hän puhalteli koukussa olevien polviensa välistä ilmaa ulos.

- "Ajattelepas sitäkin, että eihän Jeesus edes oikeasti syntynyt tähän aikaan vuodesta..."

- "Eikö? No, milloinkas sitten?"

- "Ilmeisesti joskus syksymmällä, ehkä tuossa Israelin kansan lehtimajanjuhlan aikoihin."

- "No, oliskos se sitten parempi ruveta viettämään sitä juhlaa? Niin tai juutalaisten hanukkajuhlaa...? Sehän on sellainen valon juhla kuitenkin sekin. Päästäisiin pois tästä kaikesta länsimaisesta hapatuksesta ja kaupallisuudesta." Poikolainen oli selvästi saanut juonen päästä kiinni ja alkoi innostua.

Ikään kuin rauhoitellakseen veljeään Virtanen heitti lisää löylyä kiukaalle, mikä sai miehet taas painumaan kyyryyn.

- "Ei kannata lähteä sutta pakoon sillai, että tulee karhu vastaan. Eli ei se hyödytä mitään siirtyä uskonnollisuudesta toiseen. Paavali varoittaa Galatalaiskirjeessä meitä lähtemästä juutalaisuuteen, koska sillä tiellä on edessä vain Mooseksen lain entistä orjuuttavampi noudattaminen. Periaatteessa lopussa on kuolemantuomio, koska viime kädessä laki tuomitsee jokaisen kuolemaan, koska kukaan meistä ei kykene sitä lakia täyttämään."

Virtanen piti pienen tauon ja hörppäsi vettä kuparisesta kuupasta ennen kuin jatkoi:

- "Sitä paitsi Paavali kirjoittaa Kolossan uskoville, että ei pidä alistua kenenkään tuomitseviin vaatimuksiin joidenkin juhlien tai syömisten ja juomisten suhteen. Niissä kun ei koskaan ole sitä todellista juttua, vaan ne ovat vain ikään kuin varjokuvia todellisesta. Sen takia meilläkin syödään reilusti kinkkua jouluna ja muuta semmosta. Ei meitä ole kutsuttu noudattamaan juutalaisia tapoja tai olemaan sen enempää muutenkaan uskonnollisia, vaan tärkeintä on seurata Kristusta."

Miehet könysivät ähkien alas lauteilta ja siirtyivät takkahuoneen puolelle. Nautittiin kylmää juomaa ja jatkettiin juttua.

- "Ootkos muuten koskaan miettinyt sitä, että Raamatussa aidon seurakunnan vastakohtana ei olekaan mikään instituutio tai kirkkolaitos? Kristuksen morsiusseurakunnan vastakohtana on Raamatussa aina Babylon, joka edustaa aidosta uskosta luopunutta uskonnollisuutta, mutta myös tämän maailman kanssa naimisissa olevaa uskonnollisuutta."

Poikolainen mietti kuulemaansa ja oli hiljaa. Riitti siinä pureskeltavaa. Virtasella taas nämä asiat olivat niin mielessä ja jo aikoja siellä muhineita.

-"No, mitäs virkaa niillä kirkkokunnilla sitten on?" pohdiskeli Poikolainen enemmänkin itsekseen kuin keskusteluun osallistuen.

- "Hmm... hyvä kysymys. Mitähän virkaa niillä siis olisi? Tai kumpaan leiriin ne oikeasti kuuluisivatkaan, Kristuksen seurakuntaan vai Babyloniin?"

Virtasen retorista kysymystä seurasi hetken hiljaisuus. Poikolainen oli jo alun intoilun jälkeen sopeutunut kuulijan rooliin ja odotti, mitä tuleman piti. Virtanen joi lasinsa tyhjäksi ja sanoi sitten:

- "No, sanotaan näin, että näiden olemassaolevien kirkkokuntien piirissä on uskossaan sekä kuolleita että eläviä ihmisiä. Kuitenkaan mikään niistä ei edusta Jumalan valtakuntaa itsessään, vaikka niiden piirissä esiintyisikin Jumalan Hengen toimintaa. Uskovat jossain kirkkokunnassa kuuluvat siis oikeasti Kristuksen seurakuntaruumiiseen. Saman kirkon ei-uskovat jäsenet taas ovat osa sitä Baabelia, josta oli puhetta."

- "Entä miten sä perustelet tämän kaiken Raamatulla? Kai ymmärrät, että tuo tulkintasi pyyhkäisee olemattomiin ison osan virallista kirkkohistoriaa?" Poikolainen mietiskeli. Virtanen ei antanut sen häiritä itseään tippaakaan, vaan vastasi:

- "Vastaus löytyy helposti kun katsomme Raamatun ilmoitusta. Mistä näistä kolmesta Uusi testamentti ei puhu mitään: Kristuksen kaupunginlaajasta seurakunnasta, tunnustuskuntapohjaisesta seurakunnasta vai Kristuksen maailmanlaajasta seurakunnasta?"

Poikolainen mietti hetken ja vastasi sitten epäröimättä yhtään:

- "No siitä tunnustuskuntaseurakunnasta."

- "Aivan eli silloin meidän täytyy kysyä, että mitä siementä jokin kirkkokunta tai muu sellainen silloin kantaa mukanaan? Eli vaikka se olisikin syntynyt herätyksestä, niin kantaako se silti tuota Babylonin siementä itsessään? Kun se kasvaa täyteen mittaansa, niin käykö kuitenkin ilmi senkin kohdalla, että se edustaa enemmänkin sitä Babylonia, josta Ilmestyskirja puhuu? Sehän on sekin hyvin organisoitunut ja instituution kaltainen hierarkkinen systeemi..."

Virtanen lopetti tähän. Ajatteli Poikolaisen jo saaneen kyllikseen. Sitähän Poikolainen itsekin mutisi Virtasen kotitalon keittiöön astuessaan:

- "No, jopa olikin siinä joulusaunaa kerrakseen!"

Virtanen viittasi ystäväänsä istumaan vaimonsa laittamaan kahvipöytään ja vastasi lauhkeasti:

- "No, itsehän aloitit keskustelun... heh heh... Kuitenkin tätä omaa seurakuntaansa Kristus tänne tuli rakentamaan, ei mitään muuta."

AJATUKSIA HERÄTTÄVÄÄ...

...on lukea blogeja, joiden takana on ajattelevia ihmisiä. Niinpä iloksenne pari linkkiä ja lyhyet kommentit niihin.

Pasi Turusen mielenkiintoinen ja raamatullisesti ajan hermolla oleva blogi on Uskon puolesta, jonka viimeisimmässä kirjoituksessa on hyvää asiaa niin Hesarissa kuin muuallakin käytävästä debatista. Nyt Sinulta vaaditaan oheisen linkin lukemista (kommentteineen!) ajatuksella ennen kuin seuraava kommenttini avautuu oikeassa kontekstissaan.

Tapio Puolimatka näyttää eräiden ennakkoarviointien mukaisesti olevan juuri se hahmo, jota Suomen Siion kapaa nykyisessä uskontaistelussaan raamatullisen uskon säilyttämiseksi. Nyt tiedän sen, että joillekin kristityille tässä on kylliksi. Itse haluan kuitenkin mennä pitemmälle - enkä suinkaan kuvittele olevani tässä ainoa! Kyse on nimittäin koko ajan myös uskon puhdistamisesta sellaisesta roinasta, joka ei siihen alun pitäen ole kuulunut.

Vastapuolen kommentissa oli eräs paljon puhuva yksityiskohta: "Jos tutustuu hieman ID taustoihin, se on kreationismia,tämän on todennut Suomessa Kirkon tutkimuskeskuskin."

Tämä keskustelu tuo jälleen kerran esille sen periaatteellisen ongelman, mikä kristinuskon perusteiden puolustamiseen eli apologiaan nykyisessä tilanteessa liittyy: sekulaari ja materialistista ajattelua edustava osapuoli saakin (yllättävää?) tukea kirkon virallisen linjan taholta.

Mitä tämä kertoo meille verkottumisesta apologian (ja ylipäätään monen muunkin asian) suhteen? Eli keiden kanssa meidän raamatullisten kristittyjen olisi syytä tehdä yhteistyötä?

Vastaan itse: emme voi enää tehdä yhteistyötä perinteisin tunnustuskunnallisin ja organisatorisin perustein. Mikäli näin teemme, olemme aina uudelleen siinä onnettomassa tilanteessa (eli tulemme yllätetyiksi ns. "housut kintuissa"), jossa virallinen kirkko-organisaatio ajaa aina halutessaan oikealta ohi perävalot jouluvaloja vilkkuen.

Muuten... Tämän Puolimatka - Valtaoja-debatin jälkeen eräs muinainen keskustelu emerituspiispa Pihkalan ja ko. Valtaojan kanssa tulee mielestäni aika mielenkiintoiseen, ellei peräti outoon valoon...

Toinen mielenkiintoinen blogi on Eksegeettinen safari, jonka eräässä kirjoituksessa on tehty erinomainen keskustelunavaus uusitestamentillisen seurakuntakäsityksen suuntaan. Lisäksi kommenttipalstalla käydyssä keskustelussa on todellinen helmi (vahvennukset minun):

"Pisteet sinulle tuosta solutoiminnasta - olkoon se siunaukseksi sinulle ja muille mukana oleville!

Sen sijaan asettaisin varovasti kyseenalaiseksi sen, kuinka paljon ja kuinka varhaista evidenssiä meillä on siitä, miten uskovat alusta asti kokoontuivat "suuremmissa ryhmissä", jotka jollain tavalla ovat verrannaisia meidän "jumalanpalveluksiimme". Jos evidenssi on sitä, että ihka ensimmäiset kristityt jatkoivat hengailua PH:n vuodatuksen jälkeenkin temppelialueen yhdellä pihalla, tai että Paavali väitteli päivittäin Tyrannoksen koulussa, niin aika vähäiseksi jää. Mutta jos kerrot, kuinka paljon kristittyjä oli näissä suurissa kokouksissa ja missä he kokoontuivat esim. Roomassa tai Korintissa Paavalin kirjeiden aikaan, niin kuulisin mielelläni.

Ymmärrän toki, että alkuperäisten kokoontumismallien rekonstruointi on aika vaikeaa, mutta väittäisin silti, että ainakin meille säilyneen UT:n evidenssin perusteella se oli lähempänä jotain muuta kuin nykyistä jumalanpalvelus (+ ehkä solut päälle) -mallia, joka näyttäisi olevan myöhäisempää perua. Siksi monia Paavalinkin ohjeita seurakunnan kokoontumisen sisällöstä on vaikea toteuttaa - niitä ei oltu kirjoitettu useamman sadan tai useamman tuhannen (tai kymmenen tuhannen) hengen massakokoontumisia varten.

Sitäkin vähän kyseenalaistaisin, oliko seurakunnan kokoontumisten pääfunktio "Jumalan kohtaaminen" - vaiko seurakuntaruumiin keskinäinen rakentuminen. [Sattumalta olen viime päivinä lukenut ainakin neljän tutkijan - Banks, Fee, Hays ja Wright - korostavan juuri tätä Paavalilla, samalla kuin ovat surkutelleet, kuinka kuvittelemme usein nimenomaan Jumalan kohtaamisen olevan se pääasia.] Toki Jumalan odotettiin olevan läsnä ja vaikuttamassa, mutta esim. korinttilaisille Paavalilla tuntuu olevan enimmäkseen sanottavaa siitä, kuinka heidän tulee rakentaa toinen toistaan. Kukin voi itse verrata tätä perinteisen vapaakristillisen kokouksen kaavaan ja siihen, kuinka hyvin siinä jokaisella on jotain annettavaa (muutenkin kuin kolehtihaavin osuessa kohdalle).

Näitä ajatuksia älköön tulkittako Jumalan kohtaamista vastustaviksi tms. Minä rukoilen joka päivä, että se voisi (mahdollismman voimallisesti) tapahtua uskovien tullessa yhteen. Mutta jotenkin näen Paavalin teksteissä paljon enemmän yhteisöllisyyttä kuin perinteisessä länsimaisessa "Jeesus ja minä" -ajattelussa, jossa vertikaalista kohtaamista painotetaan sillä tavalla, että horisontaalinen kohtaaminen jää käytännössä usein tapahtumatta. (Your mileage may vary.)"

Siinäpä on tervettä ja raamatullista kyseenalaistamista, jonka kärki ah niin ihanan läpitunkevalla tavalla suuntautuu suoraan kohti länsimaisen instituutiokristinuskon suurinta "pyhää lehmää", nimittäin sunnuntaikokousta, jumalanpalvelusta, messua - you name it. Uskonpuhdistus on käytännössä nimittäin juuri tätä: jokainen sellainen istutus, joka ei ole Taivaallisen Isän istuttama revitään juurineen pois. Joskus se tekee kipeää, mutta aina se on tarpeen.

Vuoden 2008 kuusi merkittävintä uutista

Tänään TV1:n "Ykkösaamussa" klo 10.05 haastateltiin Paavo Lipposta aiheena kuusi hänen mielestään merkittävintä uutista kuluneen vuoden aikana. Lipponen yrittää eläköidyttyään edelleenkin säilyttää jonkinlaista "valtiomiesmäistä" otetta lausahdellessaan kommenttejaan milloin mihinkin ajankohtaisiin asioihin niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Minun mielestäni Suomen poliittisessa kentässä on harvoja - tuskin ketään - yhtä kaikkitietävää ja ylimielistä hahmoa, kuin sormi opettavaisesti pystyssä "keskusteleva" entinen pääministeri ja eduskunnan puhemies. Mutta yhtä kaikki: hän on edelleen "kansakunnan kaapin päällä" (vähän tosin syrjäisellä reunalla), joten häntä on syytä kuunnella. Ja ehkä vähän kommentoidakin, ettemme nyt ihan vaan hänen tarkoitushakuisen informaationsa varassa olisi.

Tässä siis "Lipposen lista" eli top six news ad 08:

1. Loppuvuodesta puhjennut vakava talouskriisi, joka alkoi USA:sta rahoituskriisinä ja jonka arvioidaan kestävän taantumana ja lamana tulevat kaksi vuotta. Tämä lama eroaa 90-luvun alun taloudellisesta lamasta sikäli, että se on saavuttanut lyhyessä ajassa jopa globaalit mittasuhteet. Aiempi suuri lama oli Suomen kohdalla seurausta Neuvostoliiton ja sitä kautta idänkaupun romahtamisesta, kun perinteinen kylmän sodan aikainen "itä-länsi"-vastakkainasettelu sai väistyä. Tämän jälkeenhän ryhdyttiin maailmanpolitiikan näyttämöllä avoimesti puhumaan ns. "uudesta maailmanjärjestyksestä". Liekö tämäkin maailmaa mullistava lama seurausta em. ilmiöstä? Lipponen nimittääkin (valtiovarainministeri Jyrki Kataisen lausuntoon viitaten) nykyistä tilannetta "ennemmin Harmadeggoniksi kuin talvisodaksi". Lisäksi tämän vakavan taloudellisen taantuman kohdalla on lähes tulkoon mahdotonta ennustaa tulevaisuutta. Toisaalta juuri tämä seikka avaa uusia ovia aidolle, raamatulliselle ja kansakuntien tasolla vaikuttavan profetialle. Tämä on merkittävä rukousaihe.

2. Elokuussa käyty Georgian sota, joka vahvisti Venäjän suurvalta-asemaa ja -imagoa entisestään. Venäjällä opn nyt sekä halua että papua "näyttää kaapin paikka" (ulkoministeri Aleksander Stubb) sen lähinaapureille ja muutenkin. Nyt onkin hyvä jälkiviisaasti todeta Suomen puolueettomuuden ajan olevan jo ohi. Tätähän henkii Stubbin aavistuksen mahtipontinen "Post080808"-puhekin, joka sinällään kyllä osoitti a) tervettä ajattelukykyä nuoressa miehessä että b) tuulen todellakin kääntyneen. Aiheellinen kysymys on, miten tämä kaikki vaikuttaa Suomen asemaan ja tilanteeseen tulevaisuudessa? Ei kannata olla liian sinisilmäinen suurvaltojen (jollaiseksi EU:kin luetaan) etupiirijakojen suhteen...

3. Kuntavaalit lokakuussa, jotka vahvistivat erityisesti Kokoomuksen ja Perussuomalaisten asemaa. Pahiten näytti saaneen siipeensä perinteinen valtionhoitajapuolue SDP, jonka nyt kuitenkin taloudellinen lama saattaa jopa pelastaa. Kepun kohdalla taas realismi olisi viimeistään nyt poikaa, sillä tulevat kuntaliitokset pakottavat sen arvioimaan sekä positiotaan että missiotaan uudelta kantilta. Demareiden huolestumista perussuomalaisten menestyksestä (esim. pohjoisen Kymenlaakson entisillä teollisuuspaikkakunnilla) osoittaa hyvin Lipposen opportunistinen syyttely rasismista ja viittaukset 30-luvun Saksaan. No, ehkä hän viittaa tällä Suomen silloisen valtionjohdon rähmällään oloon Saksaan päin ja näkee siinä yhtymäkohtia vastaavaan Brysselin nuoleskeluun.

4. USA:n presidentinvaalit, jotka käytännössä ovat nykypäivän Rooman imperiumin keisarin valinnat. UT:n aikana vallitsi "Pax Romana", jonka alle koko tuon ajan tunnettu, sivistynyt maailma oli alistettu lähes kokonaan. Yhtä massiivinen on nykyisen "Pax Americanan" paino maailman kansojen päällä - niin kulttuurisesti, uskonnollisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Kristittynä minua puhuttelee se, miten silloinkin "Jumala lähetti Poikansa, vaimosta syntyneen, lainalaiseksi syntyneen" (Gal. 4:4), maailmaan lunastamaan meidät. Niin on oleva myös viimeisinä päivinä tuon ajan maailmanvaltojen puristuksessa, kun Herramme tulee takaisin Kuninkaana. Tämä näköala antaa toivoa. Mutta Barack Hussein Obama nähdään nyt tulevaisuuden suurena muutosjohtajana sekä USA:a itseään että koko maailmaa ajatellen. Lipponen puhuukin hänen kohdallaan "globaalista johtajuudesta". On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tilanne Lähi-Idässä tämän muutoksen myötä kehittyy?

5. Presidentti Martti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinto, jota Lipponen avoimen kritiikittömästi ja jopa liikuttuneena suitsuttaa. Ei kannata unohtaa, että esim. Kosovon kriisiä sovitellessaan Ahtisaari melko häikäilemättömästi toimi Naton ja USA:n viestintuojana serbeille (ja sitä kautta myös Venäjälle, mistä antipatiat Ahtisaaren persoonaa ja toimintaa kohtaan kumpuavatkin). Tavoilleen uskollisena Ahtisaari rauhanpalkinnonkin yhteydessä teroitti omalle synnyinmaalleen sotilaallisen liittoutumisen (so. Naton) etuja. Aika kova veto Nobelin rauhanpalkinnon saajalta - eipä ole montaa vastaavaa nähty sitten Jasser Arafat-vainaan. Tässäkin kohtaa tulee mieleen jokaisen peacekeeperin "Gordionin solmu" ja maailmanpolitiikan ikuisuusongelma eli Lähi-Idän kriisi: tuleeko Ahtisaari näyttelemään jotain osaa vielä tässäkin polttavimmassa maailmankolkassa ja millä seurauksilla?

6. EU:n ilmastopaketti, joka noteerataan monella taholla tosi korkealle. Oman maamme EU-politiikalle ominaisella liturgisella munkkilatinalla pääministeri Matti Vanhanenkin kommentoi tapausta: "Suomi haluaa olla eturintamassa ilmastonsuojelussa, mutta asiasta täytyy olla sitovia päätöksiä". Lipponen toteaakin ihan oikein, että samaan aikaan kun EU on ottavinaan jonkinlaista johtajuutta tässä asiassa, niin käytännössä USA ja Kiina ratkaisevat tulevaisuuden kehityksen tässä(kin) kohtaa. Käytännön kysymys: tulisivatko rikkaat länsimaat sallimaan esim. sen, että vaurastuttuaan kiinalaiset saisivat käyttää yksityisautoja yhtä huolettomasti kuin esim. USA:ssa tai Euroopassa on tähän asti tehty?

Se, mitä Lipponen EI maininnut v. 2008 uutisaiheitakäsitellessään, oli Kauhajoen kouluampuminen. Tämä, samoin kuin aiemmat Jokelan kouluampuminen ja Myyrmannin pommiräjäytys, kertovat omaa kieltään siitä, että asiat ovat muuttumassa ja nyt korjaamme hedelmää aikaisempien hallitusten politiikan tekemisen valinnoista. Monen näistä pääministerinä Lipponen itsekin istui aikanaan. Ehkäpä niitä ei siksi kehdannut mainita. Se on niin kuin Bob Dylan aikoinaan meille opetti: ”It´s a times they´re a-changin´”. Yhteiskunnassamme arvomme, asenteemme ja yhteisöllinen sietokynnyksemme ovat ratkaisevasti muuttuneet. Median häikäilemättömyys ja manipuloimisalttius ovat myös kokeneet ison muutoksen viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Jos meille olisi kymmenen vuotta sitten ennustettu nykyisen kaltaisia tilanteita, harva olisi niitä uskonut todeksi.

Luulen, että tulemme näkemään lähivuosina vielä monenlaisia muutoksia. Kulttuurinen murros ja myllerrys tulevat jatkumaan ja jopa kiihtymään entisestään. Monet itsestään selvinä pitämistämme maallisen tai uskonnollisen elämän perusrakenteista tulevat murtumaan, muuttumaan ja häviämään silmiemme edessä. Ilmapiiri ja paine raamatullisesti uskovia kristittyjä kohtaan tulee kovenemaan lähitulevaisuudessa. Silloin meidän uskovina täytyy vakavasti miettiä, millaiset ovat vainot kestävän seurakunnan rakenteet? Perinteiset kirkkokunnalliset ne eivät nimittäin missään nimessä ole. Ne ovat huippuunsa viritetylle sekulaarille medialle ja yhteiskunnalliselle valvontakoneistolle ns. ”piece of cake”: kun niiden aika tulee, ne hotkaistaan hetkessä. Tai ne ”puhdistetaan” ja valjastetaan tulevia käyttötarkoituksia varten.

Vuoden 2008 painuessa majoilleen nousee entistä tärkeämmäksi kysymykseksi etsiä ja kuulostella sitä, mitä Henki sanoo seurakunnalle? Vain tämän profeetallisen Hengen kautta voimme olla hyödyksi lähimmäisillemme ja kunniaksi Jumalan valtakunnalle. Koko Kristuksen ruumiin yhteistä esirukousta ajatellen kysymys kuuluu, mitkä ovat juuri nyt ne ajankohtaiset rukousaiheet, jotka aivan erityisellä tavalla ovat Ylimmäisen pappimme sydämellä?

Kvartaalitalous ja ennustamisen vaikeus

Kun ajattelen kulunutta vuotta jää päällimmäisenä mieleen ajatus lyhyestä aikavälistä, suunnittelemattomuudesta ja hektisyydestä. Kaikki asiat niin maallisella kuin uskonnollisellakin elämänalueella tehdään nykyään lyhyellä aikavälillä. Tulevaisuuden ennustaminen on entistä vaikeampaa, ellei peräti mahdotonta. Päivän teema on "heti tänne kaikki mulle". Puhutaan, että elämme ns. kvartaalitaloudessa, jossa asiat suunnitellaan, tehdään ja arvioidaan neljännesvuosittain. Sen pitemmälle ei kannata, ei uskalla, eikä saakaan kurkottaa.

Ehkä kiinnitit huomiota sanavalintaani yllä: "niin maallisella kuin uskonnollisellakin elämänalueella". Sanavalintani oli tietoinen (ja provokatorinen), koska haluan ehdottomasti ja selvästi erottaa uskonnollisen ja hengellisen toisistaan. Ensin mainittu nousee ihmisestä itsestään ja Paavali mainitsee sen Kolossalaiskirjeessä "itsevalittuna jumalanpalveluksena", joka tapahtuu "lihan tyydyttämiseksi" (Kol. 2:23). Hengellinen tulee taas ylhäältä, Jumalan luota ja se on Pyhän Hengen meissä inspiroimaa elämää.

Hengellisen elämän alueella ei puhuta (edes) kvartaalitaloudesta. Vielä vähemmän. Siellä on vain nyt-hetki: Jumalan valtakunta on tässä ja nyt meidän keskellämme. Tai itse asiassa kyse on hieman paradoksaalisesta tilanteesta, koska toisaalta on tämä nyt-hetki - "älkää siis murehtiko huomisesta päivästä" (Matt. 6:34) - ja toisaalta taas on iankaikkisuus, jossa aikaa ei ole, mutta ei myöskään ole em. ennustamisen vaikeutta.

Tämän syksyinen taloudellinen taantuma tuli yllätyksenä ja toisaalta taas ei tullut. Tosiasiassa se kuitenkin yllätti useimmat meistä, mukaan luettuna valtionjohto, yritysmaailma, markkinavoimat etc. Se käy hyvästä esimerkistä yllätyksellisestä kehityksestä taloudessa. Jääkiekkotermein sanottuna "se tuli puun takaa". Jokainen jääkiekkoa seuraava tietää, että pelissä tulee taklauksia, mutta tämä yllätti monet.

Jeesus moitti aikanaan oman aikansa herätysliikejohtajia siitä, että he osaavat kyllä päätellä säätilasta ja sen muutoksista yhtä ja toista, mutta he eivät osaa tulkita oikein oman aikansa merkkejä. Vedän tästä Jeesuksen toteamuksesta Matteuksen evankeliumin 16. luvussa sen johtopäätöksen, että meillä on siis sekä mahdollisuus että suoranainen velvollisuus olla perillä siitä, missä mennään omassa ajassamme tällä hetkellä. Jo kuningas Daavidin apuna oli "isaskarilaisia, jotka ymmärsivät ajan ja käsittivät, mitä Israelin oli tehtävä" (1.Aik. 12:32). No, Paavalikin sanoo tessalonikalaisille uskoville, että "te, veljet, ette ole pimeydessä, niin että se päivä voisi yllättää teidät niinkuin varas" (1.Tess. 5:4).

Sama Paavali puhuu myös mielenkiintoisia asioita oikeasta nyt-hetkessä elämisestä. 1.Korinttilaiskirjeensä 7. luvussa hän ensin kahteen kertaan painottaa: "pysyköön kukin siinä asemassa, missä hänet on kutsuttu" (jakeet 20 ja 24). Sitten jakeessa 26 hän toteaa olevansa "sitä mieltä, että lähestyvän ahdingon tähden jokaisen on hyvä pysyä entisellään". Lopulta hän vetää ikäänkuin piuhat yhteen ja tekee yhteenvedon. Meidän tulee olla vapaita palvelemaan Herraa ja vapaita tavallisen elämän sidonnaisuuksista - jopa niin, että tämä vapaus ulottuu kaikkein läheisimpiinkin ihmissuhteisiimme. Perusteluksi Paavali esittää sen, että "aika on lyhyt" ja lopuksi sen, että "tämän maailman muoto on katoamassa" (jakeet 29-31).

Kaiken perusteluksi Paavali esittää sen, että "te olette kalliisti ostetut; älkää olko ihmisten orjia" (jae 23). Hengen vapaudessa ei ole huomisen pelkoa, eikä myöskään ennustamisen vaikeutta. Ei Herra edelleenkään "tee mitään ilmoittamatta salaisuuttaan palvelijoilleen profeetoille" (Aam. 3:7). Melkoinen lupaus.

Tältä pohjalta minulle nousee kysymys tulevaan vuoteen 2009 liittyen: mitä ovat ne asiat, jotka ovat Jumalan sydämellä tulevaa vuotta ajatellen? Mitä ovat ne aiheet, joiden puolesta Hän haluaa omiensa rukoilevan? Paras kulkea Hengen johdossa, etteivät asiat pääse yllättämään meitä niinkuin varas yöllä.

TERVETULLUTTA KEHITYSTÄ

Suomen Lähetysseura (SLS) on ottanut kriittisen, jopa kielteisen kannan MESK:en ensi vuoden teemaan "Rakas ihminen". MESK on evankelikaalinen herätysliikesuuntautunut yhteiskristillinen järjestö, joka haluaa haastaa kristittyjä lähimmäisten voittamiseen Kristukselle. Ensi vuoden materiaalissa kysytään mm. "miten suhtaudut vammaisiin, kerjäläisiin, humalaisiin, homoihin, saatananpalvojiin, terroristeihin ja ihmisiin, jotka vihaavat sinua? Rakastatko myös niitä ihmisiä, joiden tekoja et voi hyväksyä?"

Tällaista menoa ei kunniakkaan ja perinteistä rikkaan lähetysjärjestön piirissä suinkaan katsota hyvällä. SLS haluaakin ottaa selvän hajuraon moiseen. No tämähän on hyvä. Onkin jo korkea aika tulla esiin ero Raamatulle uskollisen ja Raamatun vastaisen linjan välillä. Tervehdin ilolla SLS:n rehdin suoraselkäistä kannanottoa ja toivon, että MESK:en kaltaiset järjestöt jo vinhoinkin alkavat oikein lukea aikain merkkejä.

Minua on joskus moitiskeltu siitä - tiedättehän, "kristilliseen tapaan" vaivihkaa vihjaillen ja huokaillen ja useimmiten takana päin - että olen ottanut blogissani niin kriittisen kannan voimakkaaseen johtajuuteen. Olen nimittänyt sitä "kovaksi paimenuudeksi" ja nähnyt siinä paljon huolestuttavia piirteitä ja väärää hedelmää.

Mutta mitä sanotte tästä? Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli on määrännyt Vammalan luterilaisen seurakunnan entisen pastorin Markus Malmivaaran erotettavaksi kolmeksi kuukaudeksi papinvirastaan. Syynä ovat nämä jo tutuksi tulleet naispappeuden vastaiset mielipiteet. Tämä on ennakkotapaus Suomen kirkossa suhteessa naispappeuteen. Varmasti tulemme näkemään lähitulevaisuudessa vastaavanlaisia kirkollisen sanktiokoneiston rattaiden pyörähdyksiä suhteessa samaa sukupuolta olevien vihkimiseen. Historia toistaa tässä kohtaa taas itseään, sillä Markus Malmivaaran esi-isä, Pohjanmaan herännäisyyden armoitettu johtomies, Nils Gustaf Malmberg erotettiin puolitoista vuosisataa sitten hänetkin määräajaksi papinvirasta. Syynä oli tuolloin kotikokousten pitäminen ja varojen kerääminen lähetystyöhön. Eli ihan yhtä rankkoja olivat tuomion perusteena olevat argumentit jo tuolloinkin. Amen, MOT ja muita sen tapaisia asioita. Eikä virallinen kirkko vieläkään tai taaskaan ole oppinut mitään omasta historiastaan.

Mitä tämä tuomio tarkoittaa käytännössä? Tuomiokapitulin päätöksen mukaan Malmivaara ei saa toimittaa jumalanpalvelusta, jakaa sakramentteja, hoitaa kirkollisia toimituksia, suorittaa yksityistä sielunhoitoa eikä toimia ripin vastaanottajana ja synninpäästön julistajana. Hm. mielenkiintoista... Kuka tässä nyt ottaa kenenkin paikan ja mitkä olisivat seuraukset, jos ottaisimme tämän tuomion lainvoimaisuuden todesta? (Tämä nyt ihan täysin teoreettisesti funtsien, sillä ei kai kukaan nyt tosissaan tätä ota? Tai en minä tiedä, ehkä joku ottaa...)

Eivätkö nämä asiat olekaan riippuvaisia Jumalan kutsusta, Jeesuksen käskystä ja Pyhän Hengen valtuutuksesta? Millä ihmeen oikeudella jokin inhimillinen oikeus ottaa itselleen tällaisia oikeuksia? En tunne henkilökohtaisesti tätä veljeäni Markus Malmivaaraa, mutta haluan jättää hänelle ja kaikille vastaavanlaisessa tilanteessaa kipuileville tämän Paavalin sanan 1.Korinttilaiskirjeen 4. luvusta: "Mutta siitä minä hyvin vähän välitän, että te minua tuomitsette tai joku inhimillinen oikeus; en minä itsekään tuomitse itseäni, sillä ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu, vaan minun tuomitsijani on Herra" (jakeet 3 ja 4).

Erityisesti huomio kiinnittyy tuomiokapitulin lausahduksen kahteen viimeiseen kohtaan: hän ei saa suorittaa yksityistä sielunhoitoa eikä toimia ripin vastaanottajana ja synninpäästön julistajana. Oletetaan siis, että esim. minä tunnustaisin ko. henkilölle syntini, pyytäisin esirukousta ja sitä, että hän Jumalan palvelijana julistaisi minulle katuvalle syntini anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Normaali veljellinen tukitoimenpide, läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta veljien kesken. Ei niin että sillä olisi minulle mitään merkitystä, mutta kirkon kannalta kaveri kerjäisi siis verta nenästään eli lisää hankaluuksia. Salibandytermein sanottuna "jatkuva väärä pelitapa". Jalkapallossa kyse on paitsiotilanteesta eli jos kosket palloon, niin pilli soi.

Suurin kysymys on kuitenkin se, että voisinko minä - kirkon kannalta katsottuna tietenkin - todella uskoa syntini anteeksi annetuiksi vai en? Okei, myönnän että tämä on spekulointia, koska kuten jo aiemmin totesin, niin ei kai kukaan tosissaan tätä ota? Mutta siis teoriassa: kirkon virallisen kannan mukaan koko homma olisi täysin jumalatonta, niinkö? "Väärin sammutettuko"?

Ja edelleen: pitäisikö ko. henkilön itsensä oma-aloitteisesti, kuuliaisena kirkon opetuslapsena varoittaa kaikkia lähelleen tulevia, ettei hänen pakeilleen kannata pyrkiä kuormaansa keventämään - häneltä kun nämä oikeudet (ja velvollisuudet) on kirkon johdon toimesta evätty?

Neljä käytännön juttua nousee mieleeni tältä pohjalta:

• Haloo, kaikki Suomenniemen ansioituneet apologeetat! Samaan aikaan kun käytte säihkyvin sapelein evoluution & co kimppuun, niin täällä olisi ihan pieni käytännöllinen kysymys, jossa puolustaa uskoa. Ovatko kirkon johdon määräämät sanktiot raamatullisia ja jos eivät, niin mitä meidän sitten olisi tästä ajateltava? Vai ovatko nämä kysymykset kenties liian kiusallisia esille otettaviksi?
  
• Olen jo pitempään ihmetellyt kristillisen median hampaattomuutta. Nyt olisi hyvä tilaisuus synnyttää uudenlaista kristillistä tutkivaa journalismia ja haastaa kirkon johtoa vastaamaan edellä esitettyihin kysymyksiin. Vai annammeko ennemmin epäoikeudenmukaisuuden jatkua, jotta työrauha ja taloudellinen tasapaino säilyisivät?
• Sitten lopuksi kaiken uhallakin: olisiko nyt jo viimeinkin aika lähteä ulos kirkosta? Jos kyseessä on babylon, niin ei sen puolesta Raamatussa kehoteta rukoilemaan, vaan siitä kehotetaan lähtemään. Tällä hetkellä useimmat kirkon teoista edustavat selkeästi babylonia - niin tämäkin. Älkää antako pettää itseänne vakuutteluilla siitä, miten "yhdessä voimme muuttaa kirkkoa vielä" etc. Mutta älkää myöskään enää kauemmin itse pettäkö itseänne tyyliin "sitten kun tämä ja tämä tapahtuu kirkossa, niin sitten kyllä on aika lähteä". Tällä tavalla vain siirretään rajapyykkiä eteenpäin kerta kerran jälkeen.
• Väsyksiin asti toistan vielä tätä: milloin näemme vastaavanlaisia esimerkkejä häikäilemättömästä kirkollisesta vallankäytöstä vapaiden suuntien ja uusien seurakuntien piirissä? Kun synnytetään kirkollista hierarkkiaa valvontakoneistoineen, ei siedetä toisin ajattelijoita. Kyseenalaistajia vielä vähemmän.

Murehtimisesta

Tämä syksy on ollut parillakin tavalla murehtimisen ja surun aikaa perheessämme. Koko syksyn ajan (tai oikeastaan jo koko viimeksi kuluneen vuoden ajan) elämäämme on varjostanut läheisen sukulaisen sairaus. Vajaat pari viikkoa sitten hän viimein nukkui pois. Uskomme ylösnousemukseen ja elämme jälleennäkemisen toivossa. "Taivaassa, ratki taivaassa..." Mutta kuitenkin murhe ja suru ovat läsnä.

Tällaiset asiat panevat miettimään surun ja murehtimisen luonnetta ja oikeutta. Aina silloin tällöin soi mielessäni Joose Keskitalon mystinen viisunpätkä:

"Herra opettaa minua kuolemaan, hautaan itseni hautaamaan...

Murhe ja vaiva jokaisen ihmissielun päälle..."

Oletko muuten huomannut, että kun joskus keskustelet jonkun surumielisyyteen taipuvaisen ihmisen kanssa ja vakuuttelet hänelle, ettei hänen tilanteessaan ole mitään outoa tai extremeä, vaan että tuollaiset raskasmielisyyden ajat kohtaavat jossain elämäntilanteessa itse kutakin meistä, niin hän saattaa olla jopa loukkaantunut moisesta "murheen ja vaivan" turhentamisesta. On joskus jopa helpompaa jäädä "tuleen makaamaan" kuin nousta ja jatkaa eteenpäin. Mutta totta, ajassamme on olemassa valtava psykososiaalinen tilaus melankolialle - jopa tietynlaiseen romantiikkaan ja eskapismiin asti.

Kun Raamattua lukee, niin on selvää, että tietynlaisen murehtimisen Jumala selvästi kieltää. Jeesus varoittaa meitä murehtimasta huomisen toimeentulosta, vaatteista, asumisesta ym. Touhukkaalle uskonnolliselle mielelle Jeesuksen kielto on ihmisarvoa alentava loukkaus, koska kaikki tuo hyysääminen kietoutuu niin petollisesti hyväksytyksitulemisen tarpeeseen. Joulu on usein pahinta aikaa tämän hössöttämisen suhteen. Tätäkin lausahdusta jo saattelevat korvissani vanhoista muistijäljistä aktivoituvat huokailut: "Parhaanihan minä vain olen yrittänyt laittaa..."

Mutta Jeesuksen kielto (Matteuksen evankeliumin loppuosassa) on tässä suhteessa ehdoton. Paavali lisää vielä lusikkansa tähän pyhän huolettomuuden soppaan sanomalla, ettei meidän tule murehtia ylipäätään mistään, vaan viedä asiat rukouksessa Jumalan eteen. Jumala hoitaa asiat ja Hänen rauhansa varjelee meidän sisimpämme vihollisen hyökkäyksiltä tässä suhteessa. Paavali korostaa vielä, että tämä kaikki tulee tehdä "kiitoksen kanssa". (Ks. Fil. 4:6-7.)

Sitten on kuitenkin asioita ja tilanteita, joissa suru ja murehtiminen kuuluvat asiaan ja ovat hyväksyttäviä. Jumala jopa tulee mukaan tähän ihmisen surun ja murheen kokemukseen. Raamattu puhuu salaperäisestä messiashahmosta Vanhassa testamentissa nimeltä "Kasvojen enkeli", josta sanotaan, että "kaikissa heidän ahdistuksissaan oli Hänelläkin ahdistus ja hänen kasvojensa enkeli vapahti heidät" (Jes. 63:9). Juutalaisten rabbien mukaan tässä puhutaan Messiaasta, jonka salanimi on "Kasvojen enkeli", koska hän näkee heidän Taivaallisen Isänsä kasvot taivaassa.

Jeesus välittää meille Jumalan Isän kasvot, joiden näkeminen on merkityksellistä meille, niin kuin jokaiselle lapselle on merkityksellistä nähdä oman maallisen isänsä kasvot. Ja mikäli et voi nähdä tämän isän kasvoja, niin Jeesus välittää Sinulle Taivaallisen Isän rakastavat kasvot.

Jeesus itki Lasaruksen haudalla ja ihmiset ihmettelivät, kuinka rakas tämä hiljattain kuollut mies olikaan ollut Jeesukselle. Hän ei pitänyt halpana tällaista surua ja murhetta.

Mutta sitten - Paavali ojentaa Korinttin karismaattisen seurakunnan ihmisiä heidän siveellisistä lankeemuksistaan ja toteaa tässä yhteydessä, että on olemassa selvästi kahta erilaista murhetta ja murehtimista. (Ks. 2.Kor. 7. lukua.) On olemassa Jumalan mielen mukaista murhetta, joka on ihmiselle elämäksi, koska se johtaa parannuksen tekoon ja synnistä luopumiseen. Sitten on myös olemassa maailman murhetta, joka tuottaa kuoleman - viitaten edellä kirjoitettuun "elatuksen huoliin ja murheisiin".

Näinä maailmoita syleilevän positiivisuuden ylikorostamisen aikoina on hyvä painaa mieleen nämä Paavalin sanat. Sananjulistuksemme ja uskonelämämme niin seurakuntayhteisöinä kuin yksityisinä uskovinakin tulee johtaa Jumalan pyhyyden kokemiseen ja todeksi elämiseen. Sen Jumala tulee palauttamaan seurakuntaansa, eikä se ole mitään "pukeudu siististi ja ole vakava"-uskonnollisuutta. Tulee aika ja on jo, jolloin ihmiset, jotka tulevat Jumalan tosi seurakuntaan kokevat tämän pyhyyden ja itkevät syntejään. Jos kysyt, missä tämä tosi seurakunta on, niin vastaan, että siellä, missä tällainen pyhyyden kokemus on todellisuutta.

Mutta vielä jotain murheesta ja murehtimisesta. Kun puhutaan em. "Jumalan mielen mukaisesta murheesta", niin mieleeni tulee eräs profeetan tehtävään kuuluva piirre, josta harvemmin kuulee nykyään puhuttavan. VT:n viimeinen kirja, Malakian profeettakirja alkaa sanoilla "ennustus, Herran sana Israelille, Malakian kautta" (Mal. 1:1). Sanatarkasti tässä puhutaan "Herran sanan taakasta Israelille Malakian kautta". Sama ilmaisu toistuu myös samoihin aikoihin syntyneessä Sakarjan kirjassa (9:1 ja 12:1).

Pikkuprofeetoista Naahum ja Habakuk aloittavat kumpikin omat profeettakirjansa tällä samalla ilmaisulla "taakka". (Kirkkoraamattu puhuu koko ajan "ennustuksesta".) Muuten tätä samaa ilmaisua "massa" käytetään VT:ssa esim. puhuttaessa kuninkaan verojen painosta (Hoos. 8:10) tai kuormasta (Jes. 9:3, 10:27, 22:25). Samoin psalminkirjoittaja kehottaa heittämään kaikki murheet (hepr. massa) Herran huomaan (Ps. 55:23). Tähän rinnalle on hyvä ottaa myös Jeesuksen varoitus Matt. 23:4:ssä väärän uskonnollisuuden taakan turhasta kantamisesta.

Mutta jo Mooseksen kirjoissa käytettiin tuota samaa ilmaisua "massa" kuvaamaan velvollisuuden mukanaan tuomaatyömäärää kuormana (2.Moos. 18:22). Sana tulee esille myös Jeremialla kuvaamassa profeetan tehtävän mukanaan tuomaa murhetta, kun tämä joutuu julistamaan Jumalan tuomioiden alkamista oman kansansa ja kotiseutunsa kohdalla. (Ks. Jer. 23:33-38.) Jumalan mielen mukaista murhetta siis tämäkin, oli sitten kyseessä todistaminen uskostaan jumalattomien sukulaisten joukossa tai Herran sanan tuomisesta kurittoman seurakunnan keskelle tai synnissä elävän kansan tai ateistisen valtiomahdin johtajien eteen.

Jumalan sanan kantaja ja esille tuoja - profeetta siis - joutuu väistämättä kokemaan tällaisen taakan kantamista ja murhetta sen sanan tähden, joka hänen täytyy julistaa, mutta myös sen tähden, että se raastaa rikki hänen omaa sieluaan.

Ääripään harhojen yhtyminen


Sain edelliseen postaukseeni ystävältäni aiheeseen hyvin sopivan linkin. Kuva on erinomaisen hyvin aiheeseen sopiva.


Se tuo hyvin esille myös ajallemme edelleen ominaisen vastakkainasettelun modernin ja postmodernin ajattelun välillä. Tämä polaarinen kahtiajako vaikuttaa yhtä lailla sekulaarin maailman kuin kristittyjenkin piirissä. Me uskovina nimittäin olemme aina oman aikamme lapsia myöskin. Modernista kristillisyyden näkemyksestä kiinni pitäville on ominaista - hengellisestä taustasta riippumatta - roikkuminen kiinni perinteisessä institutionalisoituneessa kristinuskossa. Olla uskossa on yhtä kuin omata perinteiset länsimaiset arvot ja elämäntapa. Vastaavasti postmoderniin kristillisyyteen loikanneille on usein ominaista löyhät rakenteet ja välittömän hengen ilmoituksen korostaminen kirjallisen ilmoituksen kustannuksella.

Mieleen tulee Kuopion piispa Wille Riekkisen pohdiskelu Jeesuksen neitseestäsyntymisestä Kotimaa-lehden joulukalenterissa eilen 11.12.2008. Hänelle Jeesuksen neitseestäsyntyminen ei ole mitenkään tärkeä asia. Ehkä se ei ole myöskään mitenkään itsestäänselvä hänelle? Eihän kotoisa piispamme sitä nyt suoraan kiellä - ei tietenkään! - mutta mukavan leppoisasti hän onnistuu lause lauseelta vesittämään koko jutun. Tärkeäksi ei muodostukaan Jeesus, Raamatun ilmoitus ja sen paikkansa pitävyys, vaan epämääräinen kokemus siitä joulurauhasta, jonka Jeesus antaa sydämeen. Kaunista, mutta harhaanjohtavaa. Tässä kohtaa koin taas tutun deja-vú-ilmiön: "olen unessa useasti...". Käytännössä Wille-piispa luisuu pois perinteisen kristinuskon piiristä jonnekin ihan muualle.

Elämme jännää opittomuuden aikaa: kirjallinen ilmoitus ei ole muodissa, eikä totuus, joka sulkee joitain asioita yhteyden ulkopuolelle. Kaikki tuo edustaa menneiden sukupolvien ahdasmielisyyttä ja tuomitsevuutta. Sellainen ei käy laatuun tänä aikana. Nyt täytyy olla virtaa, värejä, aaltoja ja viboja. Ja jos näitä ei ole, niin usko ei ole mistään kotoisin. Yleisen moraalin alueella tämä ajattelu näkyy siinä, ettei kukaan enää varsinaisesti tee mitään moraalisesti väärää, vaikka vähän rikkookin yhteiskunnan lakeja, niinkuin Raimo Mäkelä osuvasti on sanonut.

Tällaiseen ajatteluun törmää tätä nykyä myös karismaattisissa piireissä. Ymmärtäkää minut nyt oikein: minä olen karismaatikko. Puhunhan kielillä rukoillessani, olen nähnyt näkyjä ja kokenut ihmeitä jne. Uskon Pyhän Hengen vaikuttamien armolahjojen seurakuntaa rakentavaan toimintaan, ehdottomasti. Mutta yhä enemmän näen ympärilläni sellaista karismaattista uskonnollisuutta, jossa ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus syrjäytetään ja siirrytään suoraan - ohi ristin - hengen maailmoihin. Jos näin teemme, menetämme Pyhän Hengen ja joudumme ties minkä hengen pauloihin.

Pyhä Henki ei koskaan siunaa meitä ohi ristin, eikä toimi yli sen, mikä on kirjoitettu sanassa. Kuitenkin valitettavan usein tapaan uskovia, joille sanan totuus ei merkitse niinkään paljon kuin jotkut lyhytaikaiset kokemukset. Joitain vuosia sitten olin eräässä pastorien rukoustapaamisessa, jossa oli myös erään luterilaisen herätysliikejärjestön vastuunkantajia. Nämä osoittautuivat pesunkestäviksi karismaatikoiksi sekä suun tunnustuksen että käytännön toiminnan puolesta. Ja samaan aikaan he suureen ääneen vakuuttivat olevansa paikalla edustamassa niitä uskonveljiä ja -sisaria, jotka kokevat seksuaalista suuntautumista eri tavalla kuin mitä uskovat perinteisesti ovat tunteneet.

Ajattelin tuolloin, että nyt on yksi merkkipaalu luopumuksen tiellä sivuutettu. Sen jälkeen tällä rintamalla onkin tapahtunut yhtä ja toista. En ihmettele kehitystä kirkon piirissä, kun piispoina on Wille Riekkisen kaltaisia henkilöitä. Ihmettelen kuitenkin sitä opittomuuden harhan läpimurtoa perinteisissä herätyskristillisissäkin piireissä, jota aina silloin tällöin joutuu todistamaan. Toisaalta sitä ei pidä ihmetellä, sillä myös kirkon ulkopuoliset kristilliset yhteisöt joutuvat toimimaan periaatteessa samojen poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten lainalaisuuksien alla kuin evl. kirkkokin.

Vaarallisin yhdistelmä lienee se, kun toisaalta Raamatun arvovaltaan kevyesti tai peräti kielteisesti suhtautuva ja toisaalta erilaisia karismaattisia viboja edustavat ääripäät yhtyvät. Siinä meillä on antikristus, joka kieltää sanan, mutta ottaa vastaan hengen. Kun näin tehdään opissa ja elämässä, niin kielletään Kristus ja saadaan väärä henki. Esoteerisessa karismaattisuudessa sen enempää kuin kirkollisessa liberalismissakaan tämä ei kuitenkaan asialle vihkiytyneitä häiritse. Tärkeintä on minä itse - se perinteinen humanismin harha! - ja Raamatun Jeesus on sen rinnalla kevyesti ohitettava "uskonnollisen elämän tiukkapipoinen, mutta onneksi väliaikainen ohimenevä vaihe".

Tuleeko Sinun mieleesi esimerkkejä tällaisesta?

Erään ääripään harhan torjuminen

Eräs puhuttelevimmista kannanotoista kansankirkkomme tilanteeseen löytyy viimeisimmän (6/2008) Perustan pääkirjoituksesta. Raimo Mäkelä kirjoittaa siinä otsikolla "Mihin kirkkoa tarvitaan?" seuraavasti:

"Kirkollamme on pahentuva mielekkyys- ja uskottavuusongelma. Mielekkyyden ongelma on sisällä, uskottavuus suuntautuu ulospäin. Molemmat kuuluvat kuitenkin yhteen.

Kirkko on yrittänyt ratkaista ongelmaa itsetehosteisesti. Se johtaa kuitenkin väistämättä ulkokohtaisuuteen, onttouteen ja epäuskottavuuteen. Me kirkko olemme tärkeä, koska pidämme jumalanpalveluksia - joista ihmiset eivät ymmärrä juuri mitään. Se on oikeastaan tarkoituskin, sillä ihmistä hallitaan salaperäisyydellä ja auktoriteetilla, niin kuin Karamazovin veljesten Suurinkvisiittori sanoo.

Siksi korostetaan liturgiaa, sakramentteja, mystiikkaa. Puhutaan kasteesta, mutta ihmiset eivät ymmärrä, mistä siinä on kysymys. Mitkään totunnaiset teologiset fraasit eivät auta. Ehtoollista vietetään yhtenään. Ihmisiä kutsutaan sille vaatimatta heitä tutkimaan itseään, vaikka Raamattu edellyttää sitä (1.Kor. 11:28). Monet menevät ehtoolliselle vain, koska kirkko kutsuu.

Mystiikka kuuluu ihmiselämään, vaikkei sitä voi järjellä selittää. Siksi kirkko vetoaa siihen, ei ymmärtämiseen, jota Jumalan Sana edellyttää. Tavallinen (työ)mies voi vain hymähtää kirkossa valkoisissa hameissa liihotteleville pappis-"miehille", niin elämälle vierasta se meininki on jo silmissä. Liturgisen pukeutumisen näkökulmasta pappeus sopiikin paremmin naisille kuin miehille. Mitä mahtavampi ja riikinkukkomaisempi liturginen asu on, sitä suuremman vallantäyteisyyden tavoittelua se myös viestii.

Kirkon yksi ratkaisukeino on etiikka. Kirkko haluaa olla yhteiskunnalle ja ihmisille moraalin lähteenä, tosin ei enää moraalin vartijana, sillä sellaista ei siedetä. Pahinta, mitä joku voi tehdä, on toisten moraalin vartioiminen. Se ei johdu vain siitä, että siten asetutaan toisten yläpuolelle, mikä aiheuttaa oikeutettua närkästymistä, vaan siitä, ettei kukaan enää varsinaisesti koskaan tee mitään moraalisesti väärää, vaikka jotkut rikkovatkin hiukan yhteiskunnan lakeja.

Lyhyttä arkkipiispakauttaan 1978-82 Mikko Juva kehui itsetietoisesti, että kirkko silloin oli "palannut yhteiskunnan neuvottelupöytään". Miten tämä näkyy nyt kansan moraalissa? Onko se parantunut tämän myötä? Päinvastoinhan on käynyt. Onko edes koulumurhien yhteydessä kirkossa sanottu, että murhaajat rikkoivat Jumalan käskyn: "Älä tapa"? Kirkon ääni ei poikkea tässä siitä, mitä muuten kuullaan: vika on yhteiskunnassa, sen rakenteissa. Jos ne olisivat paremmat, ei koulumurhia tehtäisi. Tässä kuulemme saman väitteen kapitalistisessa kehyksessä kuin 35 vuotta sitten marxilaisen ideologian pohjalta.

... Moraalin sanotaan perustuvan kaikille yhteiseen, järjen avulla tunnistettavaan luonnolliseen moraalilakiin. On kuitenkin ongelmallista, jos kirkolla uskon yhteisönä ei ole mitään erityistä annettavaa eettisiin ongelmiin, "koska ihmiset jo ilman kirkkoakin tuntevat sydämessään, mikä on oikein ja mikä väärin". Mihin kirkkoa siis eettisessäkään mielessä tarvittaisiin?

... Jos toisaalta kirkolla ei ole omaa, kristillistä etiikkaa, miksi se siis edes yrittää sanoa mitään? Niin tehdessäänhän se jälleen vain asettuu muiden yläpuolelle väittäessään, että ihmiset ovat ensiksi tyhmiä ja sitten pahoja, kun eivät tee sitä, minkä tietävät oikeaksi, vaan heitä on siitä muistutettava.

... Ellei kirkko perustaudu Jumalan sanaan omassa olemisessaan eikä tehtävässään, sen on pakko etsiä auktoriteettinsa vain ihmisiltä, yhteiskunnasta ja sen konsensuksesta, maailmasta kaiken kaikkiaan. Sellaisena kirkko kuitenkin on tarpeeton yhteisö. Silloin kunnan vesijumppapiiri senioreille ja kyläkunnan viljelysyhdistys ovat tärkeämpiä ja hyödyllisempiä yhteisöjä kuin kirkko.

... Kirkossa kuultavaa puhetta ei useinkaan voi enää sanoa julistukseksi. Se on pinnallista pakisemista tyhjänpäiväisistä asioista yksinkertaisesti ja jopa valheellisesti. Kun Jeesuksen sovitusteosta ollaan käytännössä vaiti, ei mikään puhe turvallisesta taivaallisesta Isästä voi vakuuttaa niitä, jotka ovat joutuneet kokemaan omissa nahoissaan maailman ja ihmisten pahuuden ja omienkin väärien valintojensa pahoja seurauksia. Kirkon mielekkyys ja uskottavuus ovat vain siinä Jeesuksessa, jonka Raamattu ilmoittaa.

Kun uusateismi ja parisuhteen vääristyneisyys nyt vyöryvät kansamme yli ja tunkeutuvat kirkkoonkin, kirkon ja viran, sakramenttien ja liturgian korostaminen eivät auta. On keskityttävä siihen, mikä oli uskonpuhdistuksen ydin: yksin Kristus ja yksin Raamattu, yksin uskosta ja yksin armosta. Vain siten kirkko on tarpeellinen ja uskottava."

Mitä me tähän siis sanomme? Amen, veliseni, sinäpä sen sanoit. Jos itse olisin näin sanonut minut olisi ohitettu vain jonkinlaisena radikaalipietistihörhönä. Hyvä, että tämä pasuunan selvä ääni tulee kirkon sisäpuolelta. Pari päivää sitten Paimenten illallisilla lammaskeittoa särpiessämme ihmettelimme, miksi vapaat suunnat ovat kirkon nykykehityksen edessä niin tyystin hiljaa? Kuvittelevatko he jotenkin hyötyvänsä kirkon rappiosta vai ovatko he itse peräti samalla tiellä? Vai milloin itse olet lukenut Ristin Voitosta, Suomen Viikkolehdestä tai Näky-lehdestä vastaavanlaista tekstiä? Itsessäni nämä Raimo Mäkelän ajatukset synnyttävät entistä syvemmän halun sitoutua evankeliumin perussanomaan: tuntea vain Kristus ja Hänet ristiinnaulittuna.

Mutta askel vielä eteenpäin. Kun Raimo Mäkelä puhuu "uskonpuhdistuksen ytimestä", niin olkaamme valmiita viemään se paljon puhuttu ja perääkuulutettu uskonpuhdistus loppuun saakka:

• seurakunnan rakenteisiin ja siihen, miten ne ilmenevät käytännössä uskovien kokoontumisissa
  
• raamatulliseen uskovien kasteeseen ja ehtoollisen viettoon
• seurakunnan jäsenten armolahjoihin perustuvaan aktiivisuuteen niin, että epäraamatullinen jako "pappeihin" ja "maallikkoihin" loppuu
• seurakunnan näkemiseen hengellisenä kokonaisuutena, Kristuksen ruumiina kullakin paikkakunnalla, johon kaikki uskovat kuuluvat ja sen elämiseen todeksi käytännössä

Näin tehdessämme meidän on hylättävä sekä omat tunnustuskirjamme että monet niihin perustuvat perinteiset tapamme toimia. Muuten puhe "uskonpuhdistuksesta" on pelkkää haihattelua, sillä usko ilman tekoja on kuollut. Vai miten se menikään: "yksin Kristus ja yksin Raamattu, yksin uskosta ja yksin armosta"? Eikö niin?

Yhden ääripään harha käytännössä

Viitaten aiempaan postaukseeni erilaisten polaaristen ääripäiden tuottamista potentiaalisista harhoista voisi ajatella nykypäivänä niin yleisen hengellisen irtolaisuuden johtavan tietyissä tilanteissa jonkinlaiseen anarkismiin. En ole alan asiantuntija, mutta sain hiljattain kommentin, jossa viitattiin Pentti Airaksen kirjaan "Anarkismin ideologia ja terrori" (Gummerus, 1986):

"Ainoa vaihe menneisyydessä, jolloin anarkistista ideaa oli käytännössä toteutettu, oli alkukirkon kristillinen piiri." (s. 10)

Tämä on hyvin mielenkiintoinen väite sikäli, että eikös Marx, Engels & co pitäneetkin alkuseurakunnan tilaa jonkinlaisena kommunismin esivaiheena? Uskovathan pitivät historioitsija Luukkaankin mukaan kaikkea omaisuutta yhteisenä niin, ettei uskovien joukossa enää ollut ketään puutteenalaista.

Mutta toden totta, alkukristillisyys oli selvästi eriuskolaisliike sanan varsinaisessa merkityksessä. Ensinnäkin se ilman sen suurempia tunnontuskia erkaantui oman aikansa juutalaisuudesta. Heillähän oli jopa Mestarinsa kehotus tähän: ei uutta viiniä voi laskea vanhoihin leileihin, koska tällöin ne hajoavat. (Herätys, tämän päivän organnisten seurakuntamallien perään kaihoajat: ottakaa mallia siitä, mitä on tosi rohkeus! Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä!) Eikä Jeesus itsekään samastunut mihinkään oman aikansa juutalaisista lahkoista (ei fariseuksiin - vaikka monet rabbit ovatkin pitäneet Jeesusta opinkäsityksiltään lähinnä fariseuksena - saddukeuksiin, essealaisiin eikä selootteihin), vaan kasvoi omalta pohjaltaan "niinkuin juuri kuivasta maasta" (Jes. 53:2).

Mutta aito kristinusko ei myöskään integroitunut kiltiksi osaksi Rooman imperiumia, vaan seurakunnan usko Jeesukseen Herrana edusti vastakohtaa keisarinpalvonnalle. Kesti liki 300 vuotta ennen kuin Rooman imperiumi onnistui nielaisemaan kristilliseksi kirkoksi kutsutun organisaation ja sulauttamaan sen itseensä. Vaikka kristinuskon virallisen uskonnonharjoittamisen degeneroituminen olikin jo tuollon kestänyt jo melko pitkään, niin jo tämä tosiasia kertoo, ettei näin pitänyt olla alusta.

Aidon Jeesus-uskon synnyttämä elämä ei - ja nyt ajattelemme nimenomaan tuota em. anarkismilausuntoa - asettunut mihinkään kirkolliseen hierarkkiaan. Tämä hierarkkiahan virallistui kun pontifex maximumista tuli vicarius filii Dei. Se oli kyllä tiettyyn rajaan asti kuuliainen viralliselle uskonnonharjoitukselle, mutta vain niin kauan kuin tämä ei asettunut sen korkeimpien arvojen ja tavoitteiden tielle (vrt. Matt. 23:1-3 ja Apt. 5:29). Niinpä kun yhden kaupungin - Rooman - hierakkinen johtaja (ja tätä kautta myös tuo imperiumin pääkaupunki) alkoi käyttää ylivaltaa kaikkiin muihin nähden, niin tämä ei onnistunut heti. UT:n opetus seurakunnasta itsenäisenä ja paikallisena uskovien yhteisönä on edelleen selvänä edessämme.

Todellisen Kristuksen seurakunnan johtajuus ei perustu oppiarvoon, asemaan, virkaan tai niiden mukana tulleisiin käskyvaltasuhteisiin. Aito raamatullinen johtajuus perustuu vain ja yksinomaan rakkauteen ja sitä kautta tulevaan palveluun. Arvovalta saadaan hengellisen kasvun kautta, ei nimityksellä tai valtakirjalla.

Mutta mutta... Kristuksen seurakunta ei ole anarkistinen siinä mielessä, että se koostuisi autonomisista yksilöistä. UT:ssa seurakuntaa kuvataan Kristuksen ruumiina, jonka jäsen uskova on. Olen siis sekä Kristuksen jäsen että yhtä muiden uskovien kanssa. Tämän Kristuksen ruumiin ykseyden tulee käytännössä ajaa yli kaikkien muiden asioiden, rajojen ja erottavien tekijöiden.

Kristuksen seurakunta ei ole myöskään tasa-arvoinen yhteisö, koska sillä on vanhimmat sekä erilaisia armolahjoja. Sen johtajuus on Kristuksen, joka on seurakunnan pää. Jeesus on Herra ja Hänen valtakuntansa on itse asiassa kuningaskunta, ei tasavalta, ei kommuuni eikä demokratia.

Puristi

"Silloin olisimme ainakin raamatullisia."

Eräs ystäväni kutsui minua kerran "puristiksi" tarkoittaen sillä taipumustani jonkinlaiseen puhtauteen ja aitouteen asioiden ja ilmiöiden suhteen. Jonkinlaista ortodoksisuutta siis. Sanakirjan mukaan "purismilla" tarkoitetaan puhdaskielisyyttä ja "puristi" on kielenpuhdistaja.

Kyse oli tuolloin irlantilaisesta musiikista, jota aina silloin tällöin tykkään kuunnella. Ystäväni oli kiinnittänyt huomiota siihen, miten vaadin irlantilaiselta (kansan)musiikilta tietynlaista autenttisuutta, jota arvostan enemmän kuin tendikkyyttä, jopa kansansuosion ja levymyynnin kustannuksella. Eli käytännössä kuuntelen mieluiten vaikka arkaaista säkkipillin soittoa .- mikä muuten onkin yksi maailman ehdottomasti upeimpia soittimen ääniä! - kuin jotain syntikalla tehostettua "new age"-vaikutteista irkkupoppia.

Tunnustan mieluusti olevani puristi myös teologian ja kristillisen opin suhteen: haluan ehdottomasti päästä ilmiöiden juurille, uskon alkulähteille. Tiedostan vallan hyvin ko. ikuisuushankkeen vaikeudet ja vaarat. Olen uuvuksiin asti keskustellut aiheesta teologiystävieni kanssa ja kohdannut sen päivittelevän ja surkuttelevan asenteen, jolla minuun suhtaudutaan kuin tunnustan höyrähtäneeni moiseen. Varsinkin nykyisen postmodernin kyynisyyden aikana tähän törmää usein: aitouteen ja puhtauteen ei enää edes uskota. Tätä seuraa usein seurakuntatyön arkea saneleva kaiken voittava pragmaatisuus: jos jokin aiheuttaa väristyksiä, niin hyvä - stop asking questions!

Jos tilanne on tällainen, niin jokainen ymmärtää, että puristi on kirosana, pain in the ass ja takuuvarma ilonpilaaja uskonystävien synttärikahveilla alituisine ikävine kysymyksineen. Niin, jopa lapseni syyttävät minua siitä, että otan kaikki asiat niin vakavasti: edes "Star Wars´ia" ei voida käydä katsomassa ilmana analyysiä elokuvan edustamasta maailmankuvasta. (Heh heh...)

Mutta eikö uskonpuhdistuksessa olekin kyse juuri tästä? Menemme läpi tulen ja veden, kaikkia ajallisia ja ajattomia vastuksia uhmaten kohti uskomme aitoa ydintä, enkä ajattele sen tapahtuvan niinkään teologisen arkeologikaivausten avulla eri kerrostumien läpi. Uskon edelleen löytävämme tiemme Jumalan, ilmestyksen ja uskon Herran luo Sanan, Hengen, rukouksen ja uskovien yhteyden kautta. Haluan ehdottomasti korostaa tässä yhteydessä seurakuntayhteyden (en siis niinkään "teologiyhteyden"!) merkitystä: siinä, missä kaksi tai kolme on koolla Herran Jeesuksen nimessä, niin siinä on myös Jeesus Totuutena läsnä. Eli käytännössä yhteisen rukouksen ja Sanan tutkimisen kautta voimme päästä eteenpäin.

Niin, pyrkimys raamatullisuuteen tuntuu yllättävän monen nykyuskiksenkin mielestä olevan jo edeltä käsin tuhoon tuomittu hanke. Nykyinen kirkkokunta- ja tunnustuskuntasysteemi hyväksytään sen suuremmin sitä kyseenalaistamatta olkapäiden kohauttelun saattelemana. Saatetaanpa jopa ajatella tuollaisen yltiöpäisen hurmahenkisyyden johtavan joko uskossa harhateille tai ainakin ns. "uskovien yhteyden reuna-alueille". Näinhän minuakin aikanaan tälle tielle lähtiessäni varoiteltiin.

Usein kuulee myös sanottavan, että "tarviiko sitä nyt niin tarkasti ottaa...?" Ja: "ei kai meidän nyt sentään tarvitse toogaan pukeutua". Virallinen kirkkohistoria hyväksytään näillä ilmeisen populistisilla argumenteilla aika kevyesti. Nyt kun nämä kirkkokunnat ja muut järjestäytyneet seurakunnat ovat olemassa ja niillä on pitkä historia takanaan, niin niiden kauttahan se Jumalakin toimii ja piste.

Eräs virallisen kristinuskon puolustamisen argumentteja on myös se, että "jos kerran jotain asiaa ei erikseen ole kielletty Raamatussa, niin mitäs pahaa siinä nyt sitten on?" Tällä perusteella on sitten olemassa mitä ihmeellisempiä viritelmiä eri kirkkokuntien piirissä, joita ei kukaan ole uskaltanut tai tajunnut kyseenalaistaa Raamatun valossa. Mutta kun Jumala ei ole kutsunut tekemään meitä niitä asioita, joita Hän ei erikseen ole kieltänyt, vaan nimenomaan niitä asioita, jotka Hän on käskenyt tehdä.

Minua ei tällainen vaan vakuuta. Minua kiehtoo meneminen lähemmäs palavaa pensasta: "Minä olen se, joka Minä olen". Muistan nuoruudessani hengellisen isäni sanoneen omana periaatteenaan, että se, mikä ei kestä kaikkein kirkkaimman valon loisteessa, ei ole minkään arvoista. Jumala on Pyhä.

Lisäys edelliseen...

Eipä mennyt kauaa edellisestä postauksestani kun alakerrassa saunaa lämmittäessäni katselin toisella silmällä TV7:ä. Siellä oli päättymässä Derek Princen raamatunopetusohjelma, joka käsitteli vesikastetta. Silloin vanhat muistijäljet päässäni aktivoituivat ja muistin, että totta tosiaan, Princeltähän ilmestyi joskus 70-luvun alkupuolella (muistaakseni) neliosainen kirja nimeltä "Foundation Series", jonka neljä osaa käsittelivät raamatullista oppia juuri tuossa Hepr. 6:1-2:n mainitsemassa järjestyksessä.

Muistan myös joskus tuolloin lukeneeni ne. En ehkä kaikessa ajatellut täysin samalla lailla asioista kuin Prince, mutta muistan tuolloin joidenkin ystävieni kanssa todenneeni, että kiitettävää, että joku on lähestynyt asiaa juuri tästä näkökulmasta. Pelkästään tämän raamatullisen näkökulman nöyrä huomioon ottaminen on kannatettavaa.

Jos jostain bongaatte tuon opuksen, niin tsekatkaa itse.

Kristuksen opin alkeet vai systemaattinen teologia?

Luin tänä aamuna Raamattuani Heprealaiskirjeen 6. luvun alusta, jossa kehotetaan kasvamaan uskossa aikuisuuteen (5. luvun loppu!) ja jättämään "Kristuksen opin alkeet". Nämä "alkeet" luetellaan seuraavasti:
- parannus kuolleista töistä (so. parannuksen teko eli mielenmuutos suhteessa entiseen elämään)
- usko Jumalaan (so. usko Raamatun ilmoittamaan Jumalaan ja Hänen lähettämäänsä Vapahtajaan, Jeesukseen)
- oppi kasteista ja kättenpäällepanemisesta (sis. raamatullisen opetuksen kaikista eri UT:n mainitsemista kasteista, armolahjoista ja niiden välittämisestä ja toiminnasta)
- oppi kuolleitten ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta tuomiosta (eli kristillinen eskatologia)

Eli UT:n opetuksen mukaan tässä on kuvattuna "perustus", jolle meidän uskonelämme rakennus, mutta myös seurakunta "Jumalan asumuksena Hengessä" nousee. Tässä ovat alkeet ja kun halutaan "pyrkiä täydellisyyteen", niinkuin Hepr.kirjeen kirjoittaja asian esittää, niin se on sitten jotain ihan muuta. Ja kuitenkin näyttää siltä, että niin Suomessa kuin muuallakin - tai ainakin siinä osassa maailmaa, jonka kristillinen media meille välittää - puuhastellaan edelleen näissä alkeissa. Enkä sano tätä nyt mitenkään ivaillen, enkä vikoillen, koska olen itse samassa tilanteessa. Mutta näyttää siltä, että meillä ei Kristuksen ruumiissa (esim. täällä Suomessa) ole mitään yhteistä ymmärrystä ja sen pohjalta nousevaa toimintatapaa, mikä on totuus näistä "Kristuksen opin alkeista"? Ja edelleen: jos alkeet ovat nämä, niin mitä ihmettä sitten mahtaakaan olla se "täydellisyys", johon näitä heprealaiskristittyjä kehotetaan pyrkimään?

Nuoruudessani se mies, jota pidän hengellisenä isänäni, totesi minulle kerran, että hän on nähnyt monenlaisia kristillisiä uskonoppeja ja systemaattisia teologioita yms., mutta ei vielä ainuttakaan, joka perustuisi tässä esitettyihin "alkeisiin". Tämä on totta. Meidän länsimainen systemaattinen teologiamme on absoluuttinen pyhä lehmä, joka perustuu Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen ajatteluun ja skolastiikkaan (ja jota minä tässä varovasti yritän töniä hereille). Se näyttää kuitenkin edustavan vähän toisenlaista ajattelua, mitä tulee kristillisen uskonopin määrittelyyn, kuin mitä UT edustaa. Esimerkkinä tästä ajattelutavan erosta käynee em. Hepr. 6. luvun alun "Kristuksen opin alkeet" ja "täydellisyys" ja vastaavasti minkä tahansa teologisen seminaarin tai yliopiston teologisen tiedekunnan käyttämä systemaattisen teologian jaottelu.

Tässäpä olisikin mielenkiintoinen työsarka jollekin raamattu-uskolliselle teologille: millaiselta näyttäisi kristillinen uskonoppi tai systemaattisen teologian jaottelu pohjautuen em. Kristuksen opin alkeisiin? Entä kuka tekisi uskonelämän ABC:n äsken kääntyneelle juuri tämän raamatullisen jaottelun pohjalta? Silloin olisimme ainakin raamatullisia. Ja edelleen: mitä se "täydellisyys" sitten on? No, eikö Paavali Ef. 4:13:ssa kehotakin meitä kasvamaan "täyteen miehuuteen" ja "Kristuksen täyteyden täyden iän määrään"? Sinne kasvaessamme joudumme kyllä ottamaan ainakin etäisyyttä entiseen ajatteluun, ellemme peräti hylkäämään sitä tai osia siitä...

Sitä se "uskonpuhdistus" kaiketi olisi.

Kaksi vaaraa, osa II

Miettisen Jussi kirjoittaa viimeisimmän "Arkki"-lehden pääkirjoituksessa: "Hengellinen liike on mielenkiintoinen ilmiö. Siinä vallitsee samoja lainalaisuuksia kuin missä tahansa organisaatiossa, mutta samalla sillä on hengellinen luonne." Tämä on mielenkiintoinen lausuma, johon toisaalta ajatuksissani yhdyn, toisaalta taas en. En ole samaa mieltä siitä, että hengellisessä liikkeessä olisi "samoja lainalaisuuksia kuin missä tahansa organisaatiossa". Hengellisessä liikkeessä voi olla samoja lainalaisuuksia kuin missä tahansa muussa liikkeessä. Mutta liikkeessä ei ole samoja lainalaisuuksia kuin organisaatiossa. Liike ei nimittäin koskaan ole mikään organisaatio. Kun liike - periaatteessa mikä tahansa kansanliike tms. - alkaa organisoitua, niin se menettää liikkeensä. Se alkaa hakea vakiintuneita muotoja ja asettua aloilleen. Se jämähtää paikoilleen. (Tiedättehän te tuon irvisloganin: "Ensin oli herätys, sitten oli herätysliike, lopulta oli enää liike ja lopulta jäljelle jäi vain keskusorganisaatio ja painotalo"...)

Siinä kohtaa olen veljeni kanssa samaa mieltä, että lainalaisuudet ovat usein samoja niin hengellisessä kuin missä tahansa muussakin liikkeessä. Tämä johtuu yksinomaan siitä, että ihminen, niinkuin koko muukin luomakunta on Jumalan luoma, ihminen jopa Jumalan kuvaksi luotu. Lankeemuskaan ei kokonaan turmellut tätä Jumalan kuvaa ihmisessä. Niinpä esim. luonnossa esiintyvät luonnonmukaisen kasvun lainalaisuudet toteutuvat vastaavasti myös hengellisessä elämässä. Mietipä vaikka Jeesuksen vertausta kylväjästä Matt. 13:ssa. Samoin myös kaikki liikehdintä, joissa ihminen on moottorina, mukana tai muuten vaan seuraamassa tilannetta, noudattaa aina tiettyjä samoja lainalaisuuksia. Ja aivan niinkuin Jussi Miettinen toteaa, "samalla sillä on hengellinen luonne."

Edessämme on kaksi muutakin vaaraa - potentiaalista harhaa ja mahdollista metsäänmenoa - kuin mistä edellisessä postauksessani kirjoitin. Molemmat esiintyvät meidän aikamme kristillisyydessä eri kirkkokuntien ja herätysliikkeitten sisä- ja ulkopuolella. Molemmat löytyvät myös melkein mistä tahansa muustakin yhteisöstä tai liikehdinnästä. Meidän aikamme tuntuu monessakin kohtaa olevan varsinaista polarisoitumisen aikaa, jossa erilaiset ilmiöt kärjistyvät ääripäihinsä ja löytävät vastakohtansa, joiden peilikuvia ne myös usein ovat - niin yllättävältä kuin se kuulostaakin.

Tämän kertainen polarisoitunut vastakohtaparimme on toisaalta tiukasti hierarkkinen, pyramidimainen organisaatiomalli ja toisaalta kaikkea sitoutumista karttava irtolaisuus, jossa ihannoidaan kuviteltua täydellistä vapautta olla kuulumatta mihinkään. Nämä ovat molemmat oman myöhäismodernin kyynisen aikamme kulttuurisia ilmiöitä. Mutta taaskin voimme todeta Miettisen Jussia hieman muunnellen, että molemmilla niillä on myös uskonnollinen luonteensa.

Miksi valitsin termin "uskonnollinen", enkä "hengellinen"? Yksi syy on varmaankin edelliseen kirjoitukseeni tullut asiallinen kommentti, jossa todettiin, että on syytä erottaa toisistaan nämä kaksi: toisaalta uskonnollisuus ja hengellisyys sekä toisaalta uskonto ja usko, jonka Jeesus vaikuttaa. Tämä on totta. Toinen syy sanavalintaani onkin se, että en näe tässä polaarisessa käsiteparissa mitään aidosti hengellistä. Kyse on selkeästi ihmisen luontaisen uskonnollisuuden ilmenemismuodoista.

Oman aikamme hengellistä kentää tarkastellessamme näemme toisessa ääripäässä kultinomaisia yhteisöjä, joissa on pyramidimainen rakenne, tiukka hierarkkia, arviointi tehty mahdottomaksi ja kuuliaisuus johtajille absoluuttista. Tällaisissa kristillisissä yhteisöissä puhutaan vakavaan sävyyn kuuliaisuudesta johtajille ja sen mukanaan tuomasta "hengellisestä suojasta". Toisin päin käännettynähän tämä tarkoittaa sitä, että jos et tätä marssijärjestystä kiltisti noudata, Sinun käy huonosti.

Meillä ei ole nostaa tätä harhaa ja tuhoisaa käytäntöä vastaan ketään muuta kuin itse Kristus, joka on sielujemme paimen ja ainoa tosi hengellinen suojamme ja Seurakunnan Pää.

Toisessa ääripäässä näemme paljon hengellistä irtolaisuutta: levottomia sieluja, jotka harhailevat sinne tänne erilaisten "aaltojen", "siunausten" ym. heitteleminä. Nämä ihmiset ovat kenties niin pettyneitä kristillisiin seurakuntiin, että eivät usko enää koko seurakunnan ideaan ollenkaan. Samalla he ovat suuressa vaarassa luisua pois raamatulliselta hengellisen elämän pohjalta. Hyvin usein taustalla on voimakkaita kokemuksia hylätyksi tulemisesta, erilaisesta hyväksikäytöstä ja loppuunpalamisesta sellaisten vastuiden alla, jotka tuntuvat olevan hyvin kaukana omasta kutsumuksesta.

Mutta Paavali mainitsee juuri nämä esimerkkeinä hengellisestä kypsymättömyydestä, jonka vastalääkkeen hän esittää Ef. 4:11:stä eteenpäin. Seurakunta on Jumalan juttu , jopa siinä määrin , että sitä kutsutaan Kristuksen ruumiiksi. On kuitenkin tärkeää erottaa, mikä tämä seurakunta UT:n mukaan on. Eli palautetaanpa mieliin joskus aiemminkin esitetty kysymys:

Mistä näistä kolmesta UT ei puhu mitään:
- Kristuksen kaupunginlaaja seurakunta
- johonkin kirkkokuntaan kuuluva tunnustuskuntaseurakunta
- Kristuksen maailmanlaaja seurakunta?

Ei ole siis syytä mennä ojasta allikkoon. Tai jos lähtee sutta pakoon, niin tulee karhu vastaan. Eli nämä molemmat toisilleen vastakkaiset mallit ovat seurauksiltaan yhtä huonot: tiukasti kontrolloidut yhteisöt tuottavat rikki revittyjä ihmisiä, mutta myös kuviteltu "hengen täydellinen vapaus" on vain harhaa. Niin petollisen helposti nämä molemmat mallit - niin vastakohtia kuin ovatkin - ruokkivat toinen toistaan.

Pyhä Henki on "raittiuden Henki", kuten edellä totesimme. Hän "johdattaa meidät kaikkeen totuuteen". Tälle Totuudelle uskollisina elämässämme asettuvat oikeanlaiseen tasapainoon oppi ja elämä, Henki ja Kirjoitukset, laki ja armo, yhteisö ja yksilö, Ruumis ja Pää.

------------

Kotitehtävä: Meillä on nyt (I- ja II-osien pohjalta) edessämme kaksi polaarista käsiteparia:
- toisaalta väärä karismaattisuus ja kuollut uskonnollisuus,
- toisaalta taas tiukan hierakkinen organisaatio ja hengellinen irtolaisuus.

Mieleeni hiipii väistämättä hieman ilkikurinen ajatus, millaisen nelikenttäjaon tämän pohjalta saisi kehitettyä?

Kaksi vaaraa, osa I

Kun ajattelemme Kristuksen seurakuntaa Suomessa - ja luulen tämän olevan tilanne noin laajemminkin - niin näen edessämme ainakin kaksi sellaista vaaraa, jotka ovat ikäänkuin polaarinen käsitepari, vastakkaiset ääripäät, joiden välissä kulkee raittiin ja raamatullisen uskon tie. Paavali nimittäin kirjoittaa nuorelle kaimalleni, ettei Jumala ole antanut meille "pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden hengen" (2.Tim. 1:7). Sana "raittius" on esim. Raamattu kansalle-käännöksessä käännetty sanoilla "terveen ymmärryksen henki", RK92 taas kääntää "terveen harkinnan henki", millä tarkoitetaan järkevyyttä, ymmärtäväisyyttä, harkintakykyä, itsehillintää ja kohtuullisuutta.

Huomaan oman aikamme ilmiöitä tarkkaillessani entistä useammin peilaavani asioita tämän raamatullisen periaatteen kautta: Jumalan Henki on kaiken muun hyvän lisäksi myös voiman, rakkauden ja raittiuden Henki. Raamatullinen, Pyhän Hengen vaikuttama usko on aina raitista uskoa. Meille näytetään näin eri aikamme ääri-ilmiöiden välillä oleva raittiin uskon tie, josta ei puutu sen enempää voimaa kuin rakkauttakaan ja jossa asiat ovat raittiisti tasapainossa.

Muistan nuorena kaverina erään vanhan, kokeneen raamatunopettajan todenneen osuvasti, että "evankeliumi on kyllä hullutusta, mutta kaikki hullutus ei ole evankeliumia". Niinpä.

Näen edessäni siis kaksi ääripäätä ja vaaraa mennä harhaan toisaalta väärän karimaattisuuden ja toisaalta kuolleen uskonnollisuuden taholta.

Väärä karimaattisuus poikii pinnallista kuohua, sielullisia, jopa demonisia ilmiöitä, joiden arviointi ja koetteleminen usein kielletään esim. Pyhän Hengen pilkalla pelottelemalla. Tapaan tänä päivänä paljon uskovia, jotka elävät humussa ja sumussa todellisuudesta vieraantuen ja kokemuksesta toiseen kulkien ja kun tuo liikehdintä on loppuun kaluttu jäädään odottelemaan uutta. Samaan aikaan monet vilpittömät uskovat palavat sisimmässään karrelle tuossa sielullisessa kiihkossa.

Toinen harhaan menemisen vaara on sellainen kuollut uskonnollisuus, jossa pikku hiljaa luovutaan kaikista raamatullisen opin tunnusmerkeistä ja mukaudutaan mitään kyselemättä ympäröivän sekulaarin kulttuurin arvojen mukaan. Tämä harha vie mukanaan monia vilpittömiä uskovia, jotka pysyttelevät mukana mahdollisimman pitkään motiivinaan "olla suolana loppuun asti", eivätkä huomaa, miten tuo uskonnollinen luopumus hitaasti, mutta varmasti muuttaa myös heitä itseään.

Vain aito, raamatullinen paikalliseurakunta tulee kestämään tulevaisuudessa niin maallistuvan ja pakanallistuvan yhteiskunnan ja kulttuurin taholta tulevan paineen ja vainon. Samoin vain tämä Kristuksen seurakunta tulee yksin selviytymään voittajana noista kahdesta em. toisilleen vastakkaisesta harhasta, joilla kuitenkin on yksi ja sama alkuperä syvyydessä: saatanan hajottava ja eksyttävä toiminta.

Suuret, kirkkokunnallisesti järjestäytyneet yhteisöt ovat täysin pakanallisen valtion armoilla silloin, kun luopumus kasvaa ja laittomuus pääsee valtaan. Niiden varainkäyttöön, isoihin kiinteistöihin, perinteisiin etuihin yms. on lapsellisen helppo iskeä kiinni esim. verotuksellisin keinoin. Eikö meillä ole jo esimerkkejä tästä Euroopan Unioninkin alueella? Samoin ne tulevat olemaan tuomittuja näiden harhojen edessä, koska niiden organisatorisissa rakenteissa on jo nyt valmiina olemassa ne kanavat, joiden kautta väärä evankeliumi - niin uskonnollinen moniarvoisuus kuin tehokeinoin kiihotettu siellullisuuskin - voi nopeasti levitä suuriin massoihin. Julistetaan vain tällainen väärästä lähteestä siinnyt liikehdintä "oman kirkkomme tämän vuoden agendaksi" ja that´s it. Näin tavoitetaan helposti kaikki ikäryhmät "vauvasta vaariin".

Vääräksi evankeliumiksi sen tekee se, että ne molemmat edustavat halpaa armoa: kummassakaan ei nimittäin puhuta mitään Jeesuksen rististä ja sen merkityksestä. Risti ohitetaan aina siellä, missä jotkut muut asiat nousevat Jeesuksen seuraamista tärkeimmiksi. Kyseessä voivat olla omat kokemukset "hinnalla millä hyvänsä" tai yhtä hyvin halu harmonisoida kristinusko ympäröivän yhteiskunnan pakanallisten filosofioiden ja muiden uskontojen kanssa.

Minua on paljon puhutellut Paavalin kuvaus tulostaan julistamaan evankeliumia Korinttiin. Paavali sanoo päättäneensä "olla tuntematta mitään muuta kuin Jeesuksen - ja Hänetkin ristiinnaulittuna" (1.Kor. 2:2). Tämä - kuten monet muutkin tilanteet UT:n aikana - sopivat kiusallisen hyvin oman jälkikristillisen ja moniarvoisen aikamme tilanteisiin. Tänäänkin monet uskovat kyllä Jeesukseen ja vannovat Hänen nimiinsä, mutta kuka tuntee Hänet oikein - so. ristiinnaulittuna?

Jeesuksen risti nimittäin jakaa ihmiset tänäkin päivänä. Siinä kun on kysymys minun suhteestani Pyhään Jumalaan, ei enemmästä, eikä vähemmästä. Niinpä minäkin olen päättänyt tästä eteenpäin olla tuntematta mitään muuta kuin Jeesuksen ristiinnaulittuna.

Raamatun päivittäminen vai uskon puhdistaminen?

Olin tuossa viikolla kuuntelemassa Raamattuopiston aikaisen opiskelukaverini, sittemmin jo tohtoriksi väitelleen Timo Eskolan luentoa aiheesta "Pitäisikö Raamattu päivittää V.2.0.0.8?". Luento oli ihan jees ja mielenkiintoinenkin, joskin eräät ei-luterilaiset ystäväni kritisoivat Eskolaa vähän siitä, että hän ei oikeastaan sanonut mitään, eikä vastannut kiperiin kysymyksiinkään suoraan. Minä siihen vähän veljeäni puolustellen, että "eihän se edes ollut pahimmasta päästä, eikä meillä tässä tilanteessa ole juuri muutakaan tarjolla". Nimittäin vapaiden suuntien - Iso Kirja & Santala - teologian harrastuksen suunnalta ei näytä ainakaan nyt olevan tarjolla mitään varteenotettavaa vaihtoehtoa. Joten ainakin allekirjoittaneesta näyttää siltä, että Eskolan kaltaiset "vastavirtaan uivat teologit" evl. kirkon ja erityisesti Suomen teologisen instituutin piirissä näyttävät olevan ainoat vakavasti otettavat haastajat hesalaiselle yliopistoteologialle. Eipä silti, eipähän kummassakaan leirissä näytä olevan suurta hinkua verkottumiselle. Enemminkin jokainen pysyttelee omissa poteroissaan.

No, Eskola siis vain kuvasi teologian muuttumista valistuksen ajan humanismista ja rationalismista eksistentialistisen angstin kautta nykyiseen prostmoderniin teologiaan, jossa kieli on vallankäytön väline ja kaikki pyörii tämän ruumiinosan ympärillä. Mieleni teki kysyä veljeltäni, millaisena hän sitten näkee tulevaisuuden kehityksen - eli vähän profeetallisutta kehiin - ja miten hän näkee transmodernismiksi nimetyn suuntauksen vaikutukset teologiassa. Mutta en nyt sitten kuitenkaan kysynyt, kun monilla oli teräviä kysymyksiä esittää tohtorille.

Mutta joo, kyllä itsellenikin jäi vähän sellainen vaikutelma, että ei hän kovin suorasanaisesti viittonut suuntaa mihinkään päin tulevaisuudessa. Liekö sitten seurausta liian pitkälle jatkuneesta pyörimisestä pelkästään kirkollisissa ympyröissä? Mutta eikö tätäkin jonkun pitäisi tehdä? Uskon Jumalan ainakin joitakin ihmisiä Suomen Siionissa selkeästi kutsuneen tähän tehtävään - teologiankin alueella. Mutta jos historia ja nykyhetki ovat mitään minulle opettaneet, niin sen, että mikäli tällainen henkilö nousee vahvasti jonkun olemassaolevan, kiveen hakatun kirkkokunnan piiristä, hän tuppaa aina olemaan enemmän tai vähemmän perinteensä, asemansa ja oman kirkkonsa tulevaisuuden skenaarioiden kahlitsema. Tämän vastapainoksi tarvitsemme sellaisia hengellisiä johtajia, jotka näkevät laajempia kokonaisuuksia ja "metsän puilta" eli Kristuksen ruumiin kokonaisuuden pyhien seurakuntana ja tältä pohjalta ymmärtävät, mitä Henki sanoo seurakunnalle.

Mutta senhän Eskola toi selvästi esille, että hän suhtautuu hyvin kyynisesti kirkon nykytilanteeseen ja sen säilymiseen kokonaisena. Eli hänkin on näkevinään kirkon rapautumista useisiin pienempiin luterilaisiin yhteisöihin tulevaisuudessa. Tähän kyseenalaiseen "moninkertaistumiseen" liittyy eräs hauska piirre ja se on se, että nämä uudet yhteisöt useimmiten kopioivat toimintatapansa ja kulttuurinsa juuri siltä emoyhteisöltä, josta he enemmän tai vähemmän ovia paiskoen lähtevät. Käytännössä tämä näkyy sitten siinä, että niilläkin on pienehköstä koostaan ja volyymistään huolimatta kiusallinen tapa organisoitua kirkkokunnaksi tai ainakin sen kaltaiseksi, aivan niin kuin edeltäjänsäkin. Näin ne myös ovat tuomittuja toistamaan isiensä virheet.

Luen parhaillaan toista kertaa ruotsalaisen Peter Englundin historiallista tiiliskiveä "Voittamaton" ( WSOY 2001, 910 s.). Kirja kertoo eurooppalaisen suursodan kehittymisestä, käymisestä ja jälkipuinnista 1600-luvulla. Kirja on erinomaisen suositeltava jokaiselle historiasta kiinnostuneelle, sillä taaskin historia opettaa meille monia asioita. Englund tekee esim. selkoa Ukrainan kapinallisten kasakoiden ja talonpiokien irtautumispyrkimyksistä tuon ajan suurvallan, Puola-Liettuan orjuudesta. Kasakat halusivat kiihkeästi vapautta puolalaisten suurtilanomistajien yksityisarmeijoiden alaisuudesta, mutta niillä näytti olevan vain yksi yleisesti hyväksytty ulospääsy tuona aikana. Ja se oli yksinkertaisesti vain alistuminen jonkun toisen monarkin eli yksinvaltiaan kuuliaisiksi alamaisiksi. Ei olisi tullut kysymykseenkään irrottautuminen pois Puola-Liettuan vallan alta ja ryhtymisestä "vain" ukrainalaisiksi, jotka päättäisivät ja huolehtisivat itse omista asioistaan.

Ajattelutapa perustui Englundin mukaan sanalle "suvereniteetti". Englund kirjoittaa: "Valtakunta säästyisi tuholta ja heikkoudelta vain siinä tapauksessa, että yhden ainoan yhdistävän hallitsijan annettaisiin johtaa sitä. ... (Suvereniteetilla) tarkoitettiin riippumattomuutta ja itsenäistä päätösvaltaa. 1600-luvun ihmiselle oli itsestään selvää, ettei tämä suvereniteetti voinut perustua mihinkään abstraktiin ´kansaan´, vaan tunnustetun monarkin henkilöön." (emt. s. 95)

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Ukrainan kasakat etsivät liittolaisekseen jotain ulkomaista hallitsijaa. Heille ei tullut mieleenkään julistautua noin vain itsenäisiksi omin voimin, sillä tuon ajan yleisen ajattelutavan mukaan itsenäisyyteen tarvittiin laillinen hallitsija. Tuon ajan kirkollisessa elämässä oli vallalla sama näkemys: hengellisen elämän harjoittamiseen tarvittiin aina kirkko. Maallinen valta oli näet vain heijastumaa siitä Jumalan valtakunnasta, jonka edustaja kirkko (so. eritoten Rooman kirkko, mutta myös esim. evankelis-luterilainen tai reformoitu valtiokirkko) on maan päällä. Ne uskovien yhteisöt (esim. Sveitsin ja Etelä-Saksan anabaptistit eli kastajaliikkeet), jotka sanoutuivat uskonpuhdistuksessaan irti jopa tästä kirkollisen järjestyksen pyhäksi katsotusta periaatteesta, joutuivat kaikkein kovimman vainon kohteeksi.

Katolisessa kirkossa tätä ilmiötä kutsuttiin jo varhaiskeskiajalla monarkkiseksi piispuudeksi. Eli David Pawsonia lainaten näemme kyllä UT:n aikana useita kaitsijoita (kr. episkopos, josta sana piispa tulee) johtamassa yhtä seurakuntaa, kun taas jo 300 vuotta myöhemmin näemme yhden piispan johtavan useita seurakuntia. (Mikä sinällään on tietysti täysin epäraamatullinen käytäntö.)

Tämä sama ajattelutapa näkyy vielä nytkin, yli 300 vuotta em. tapahtumien jälkeen sellaisten kristittyjen otteissa, jotka hamuavat vapauteen heitä sitovien kirkkokunnallisten rakenteiden orjuudesta. Kun ne vihdoin, monen vuosien, jopa vuosikymmenien omantunnon kysymysten "jaakobin painien", eturistiriitoihin ja käytännön kysymyksiin liittyvien taisteluiden jälkeen uskaltavat ottaa tuon lopullisen askeleen vapauteen, niin ne järjestäytyvät itsekin uudelleen kirkkokunniksi. Tai ainakin ne uskollisesti hakevat itselleen sen entisen perinteisen seurakunnan formaatin. (Tässä kohtaa formaattia ei nimittäin muuteta lisäämällä diskopallot kattoon tai panostamalla uusiin tuoleihin tms. Kyllä muutoksen täytyy lähteä sisältä päin ja jatkua sieltä ulospäin.) Eli joka tapauksessa ne uudelleen kääntyvät tämän maailman alkeisvoimien puoleen. Kirkollinen monarkkinen piispuus löytää näin uudelleen vahvan jalansijan uusien, itsenäisten seurakuntien piiristä - vanhoista puhumattakaan.

Luulen, että tässä kohtaa on meillä siinä Kristuksen ruumiissa, joka on seurakunta myös paikallisella tasolla, edessämme suuri vanhasta poisoppimisen ja raamatullisen totuuden löytämisen paikka, mitä tulee siihen uskovien yhteyteen, mistä Uusi testamentti todistaa. Se vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä, horjumatonta uskoa ja erityisesti verkottumista käytännön ihmissuhteiden tasolla niiden uskovien kanssa, jotka kantavat sydämessään tätä samaa taakkaa Herran seurakunnasta. Tämä ei saa johtaa meitä mihinkään utopiaan täydellisestä riippumattomuudesta suhteessa muihin pyhiin, eikä ylihengelliseen irtolaisuuteen. Näiden raamatullisten totuuksien ymmärtäminen päinvastoin johtaa meidät syvempään yhteyteen muiden uskovien kanssa Kristuksen ruumiissa. Mutta tämän yhteyden tulee perustua johonkin enempään kuin muodolliseen paperijäsenyyteen, keinotekoiseen vastuunkantoon jopa ohi omien lahjojen tai organisaation luomaan kuvitelmaan "yhteydestä".

Raamattua ei siis tule päivittää, vaan sen sanoma ennemmin kaivaa esille. Aikanaan em. David Pawson tuli Suomeen mukanaan sanoma Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen loppuun saattamisesta. Tällä tiellä olemme edelleen uskoen, että Herra sen tulee tekemään ja minullakin oma paikkani siinä.