Tuesday, May 22, 2007

ANTEEKSIPYYNTÖ...?



Ollako vai eikö olla luterilainen?”-herätysliikkeen eli Nokia Mission helatorstain massatapahtuman yllätyspuhujaksi rummutettu David Pawson tuli, puhui ja sohaisi. Pawson on mm. TV7:n ohjelmista tunnettu Raamatun opettaja. Hän on englantilainen, baptisti ja profeetallinen. Tätä taustaa vasten voidaan sanoa, että Nokia Mission sai sitä mitä tilasi. Pawson nimittäin lausui suorat sanat sylilasten kasteen raamatullisuudesta ja sen vaikutuksesta muutenkin.


Tätä sohaisua ovat jo ehtineet kommentoida tohtori Koivisto itse järjestönsä kotisivuilla:

http://tampere.nokiamissio.fi/ Lisäksi ainakin yhdessä hyvässä blogissa oli kommentoitu asiaa 19.5.07 otsikolla ”Sohaisu ja sen seuraukset”: http://optasia.blogspot.com/


Markku Koivisto ehätti jo pyytämään anteeksi Pawsonin opetuksesta mielensä murehduttaneilta luterilaisen lapsikasteen kannattajilta. Nokia Missio viralisessa kannassaan kun ymmärtää sylilasten kasteen raamatulliseksi. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin toivottelee yhteyteensä myös muunlaisen kastenäkemyksen omaavia.


Jo kaukaa voi nähdä tässä piilevän eräs Nokia Mission suuria tulevaisuuden kysymyksiä, etten sanoisi dilemma. On ilmiselvää, että Pawsonin profeetallinen julistus tuli Koiviston & co kannalta ”huonoon saumaan”. Vastikään kun on juuri keskusteltu Koiviston itsensä ja yleensä nokialaisten luterilaisuuden luonteesta, asteesta ja laadusta. Reaalipoliitikko ymmärtää, että tässä tilanteessa on syytä olla jopa paavillisempi kuin paavi itse.


Sitä paitsi; milloin Nokia Mission piirissä – tai missä muussa hyvänsä yhteiskristillisessä jutussa – olet kuullut pyydettävän anteeksi kaikkia autuuttavaa lapsikasteopetusta niiltä, joilla on näkemys kasteesta läheisesti uskoon liittyvänä asiana, eikä minään ikäkausiriittinä? Myönnän avoimesti, että tuolla vedollaan Koiviston pisteet minun silmissäni laskivat rajusti. Onko meillä hänessäkin vain yksi uskonnollinen johtajahahmo muiden lisäksi?


Suosittelen sukunimikaimalleni, hänen arvoisalle johtoryhmälleen ja koko Suomen Siionia ainakin tähän asti siunanneelle missiolleen Raamatun tutkistelua – ilman kirkkoisiä ja tunnustuskirjoja. Vain Uusi testamentti riittäköön. Aloittakaa vaikka UT:n kreikan kastetta tarkoittavan verbin ”baptidzoo” kirjaimellisen merkityksen etsimisestä.


Muistan hyvin entisen uskonnonopettajani neuvon kasteasian suhteen, kun hän kehotti minua lukemaan – ei yhtään kastetta käsittelevää kirjaa! - vaan yksinkertaista UT:n opetusta aiheesta. ”Käy läpi yksi kerrallaan kaikki UT:n kastetta käsittelevät kohdat ja tee sen jälkeen oma ratkaisusi. Silloin vakaumuksesi on sinun omasi, eikä kukaan voi riistää sitä sinulta.” Jumalalle kiitos hyvistä opettajista – jopa peruskoulujärjestelmän piirissä!


Kiitos Jumalalle myös David Pawsonin opetuksista!




Monday, May 21, 2007

USKOVIEN VAINOT AJASSAMME



Olen jossain aikaisemmassa kirjoituksessani heittänyt ilmaan sen ajatuksen, että ”tulemme näkemään kaikkein radikaaleimpia nuoria kristittyjä vaikuttajia juuri evl. kirkon sisällä. Miksi ajattelen näin? Koska juuri siellä – valtiokirkon sisällä – raamattu-uskolliset uskovat joutuvat kaikkein kovimmalle tämän päivän Suomessa. Tilanne tuntuu yllättävältä ja paradoksaaliselta; samaan aikaan kun karismaattiset ja Raamatulle uskolliset kristityt vapaissa suunnissa elävät hengellisessä pullamössökulttuurissa, niin samaan aikaan samoin ajattelevat kristityt ovat valtiokirkon sisällä uskonnollinen vähemmistö, johon kohdistetaan erilaisia ”pehmeitä” ja vähän kovempiakin (vaino)toimenpiteitä. Tällaiset uskovat evl. kirkon sisällä maksavat jo nyt uskostaan hintaa – samaan aikaan kun vapaiden suuntien piirissä eletään vielä pahaa-aavistamattomassa, turvallisessa lintukodossa.” (Monday, March 12, 2007, VIELÄ TULEVAISUUDESTA...)


Näyttää siltä, että nyt jo elämme näiden tapahtumien keskellä. Osoituksena tästä kannattaa lukea (muutenkin tutustumisen arvoisesta) Vesan blogista ”Uskon ja ajattelun puolesta” http://vesan.blogspot.com/ tämän päivän postaus ”Persoanae non gratae?”.


Aika hurjaa. Mietipä, millaisia tulevaisuuden skenaarioita tämä heittääkään valkokankaalle!




Tuesday, May 15, 2007

TUOMION EVANKELIUMI



Ajatus tuomiosta on tämän ajan uskovalle perin vieras. Vielä vieraampi on ajatus tuomiosta tuonpuoleisessa maailmassa. Vai milloin olet viimeksi kuullut julistusta tästä aiheesta? Oletko ollut joskus mukana jossain hoitavassa ”Isän kuritus”-seminaarissa? Postmodernille ihmiselle ajatus tuonpuoleisesta kuin on muutenkin vieras, kun kaikki pitää saada heti.


Jumala on nykyisin enemmänkin karismaattinen kokemusten tuottaja tai sitten ylenmääräinen armoautomaatti. Jumala on olemassa ensisijaisesti minua ja minun tarpeitani varten. Hänellä on iankaikkinen oikeus ja velvollisuus olla minulle mieliksi. Ja jos on olemassa jotain Jumalan suunnitelmaa maailmaa varten, niin se on relevantti vain siinä määrin kuin se osuu yksiin minun omien intressieni kanssa.


Raamattu on tässä suhteessa onnettoman vanhanaikainen. Se puhuu Jumalasta, joka äkkiarvaamatta ilmestyy omiensa keskuuteen ja istuu tuomiolle heidän kanssaan. Pahat ajatukset, sanat ja teot saavat palkkionsa, samoin hyvät. Asiat asetetaan oikealle kohdalleen ja niiden suunta oikaistaan. Vasta sitten Hänen omiensa uhrilahjat kelpaavat tälle Pyhälle. (Katso tästä huviksesi Malakian kirjan 3. luvun alusta!)


Ei ihme, että profeetta kysyykin: ”Kuka voi kestää Hänen tulemisensa päivän?”


Tämä kaikki kohtaa ensin Jumalaan uskovia. Hän on Isä, joka ei jätä kurittamatta lapsiaan. Näin siksi koska Hän rakastaa näitä. Mutta sitten on oikeudenmukainen tuomio vielä niille, jotka ovat Hänen vastustajiaan ja se onkin ihan eri juttu. Seuraukset tuntuvat läpi iankaikkisuuden.


Vai luulitko, Sinä onneton postmoderni ihminen, että näiden kahden joukon – Hänen omiensa ja Hänen vastustajiensa – välillä on jokin epämääräinen ”harmaa alue”?


Joskus arkipäivän elämässä törmää tilanteisiin, jossa jonkun ihmisen valheellinen ja kaksinaamainen käyttäytyminen paljastuu tai jo pitkään jatkunut kaksoiselämä tulee julkiseksi. Seurauksena saattaa olla kasvojen menettäminen, häpeä ja nöyrtyminen tai suuttuminen, katkeruus ja välien rikki meneminen. Kuitenkin tämä tällainen tässä ajassa ja maailmassa tapahtuva tuomituksi tuleminen on suurta armoa Jumalan puolelta. Näin siksi, että kun Jumala tässä ajassa ja maailmassa tekee meissä tällaista puhdistavaa ja pyhittävää työtään – niinkuin kultasepän tuli tai pesijän saippua – niin meillä on vielä toivoa. Koskaan ei silloin ole myöhäistä aloittaa alusta, vaikka se tekisi kuinka kipeää.


Mutta kun tämä armollinen Isän kuritus loppuu, niin mitä on jäljellä? Pelkkä ajatuskin hirvittää. Miten se Paavali sen pukikaan sanoiksi? Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi; mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi.” (1.Kor.11:31-32)




Monday, May 14, 2007

PYHÄ JÄÄNNÖS



Juttelimme erään ystäväni kanssa siitä kehityksestä, mikä parhaillaan on menossa evankelis-luterilaisen kirkon piirissä. Esitin omana näkemyksenäni sen, että tulemme lähitulevaisuudessa näkemään entistä enemmän erilaisia seurakuntavariaatioita ja malleja elää todeksi uskovien yhteyttä. (Ks. blogistani Wednesday, May 02, 2007, MITÄ ON TAPAHTUMASSA?)


Ystäväni esitti sitten kysymyksen, onko tämä kehitys mielestäni hyvä vai huono?


Olen aina ajatellut, että nykyiseen postmodernisaatiokehitykseen ei kuulu tällainen ”hyvä – huono”-ajattelu. Kyse on nimittäin asioista, jotka tapahtuvat joka tapauksessa, pidimme sitä hyvänä tai huonona. En usko, että voimme nykyistä kehitystä pysäyttää, koska kyse on ”elämää suuremmista asioista”. Aika länsimaiden tiimalasissa on käymässä vähiin. Olemme kulttuurina tulleet tiemme päähän ja vain harva meistä osaa kuvitella – ilmestyksestä puhumattakaan – mitä eteemme tulee tulevaisuudessa.


(Otan mielelläni tässä kohtaa vastaan palautetta, näkyjä, ilmestyksiä ja sanaa Herralta.)



Uskon hengellisen kentän pirstaloitumisen olevan edessämme entistä enemmän – pidimme siitä tai emme. Itse näen tässä kehityksessä paljon plussapuolia. Uskon meillä olevan useita hyviä mahdollisuuksia ja avoimia ovia edessämme, joita ei aiemmin ole ollut. Jälkimoderni kristillisyys kun on onnekseen joutunut riisuutumaan aiemmista instituutioista. Hyvänä esimerkkinä tästä näen kansankirkkolaitoksen uskonnollisen monopolin purkautumisen.



Toivomme on siis siinä Jumalan uudeksi luovassa työssä, jossa Hän uudelleen kokoaa seurakuntaansa. Periaate, jolla Hän tätä työtään tekee on Vanhasta testamentista tuttu ”pyhän jäännöksen” periaate. ”Mutta Iisain kannosta puhkeaa virpi, ja vesa versoo hänen juuristansa.” (Jes. 11:1) Näin Hän toimii tänäänkin.



Kun siis näemme kirkon johtomiesten sahaavan poikki juurta, joka kannattaa koko kirkkoa, niin se kertoo meille juuri tämän ”pyhän jäännöksen” olemassaolosta. ”Pyhä jäännös” vain ei kunnioita mitään olemassaolevia kirkkokuntarajoja, jäsenrekistereitä, eikä mitään muutakaan inhimmillisen organisoitumisen muotoja, koska sen juuret ovat Pyhässä Hengessä. Sen alkuperä on siis muualta kuin tästä maailmasta.





Monday, May 07, 2007

NIIN KUKA OLIKAAN JÄTTÄNYT RAKENNUKSEN...?



Espoossa majaansa pitävän Majakka-seurakunnan nettisivuilla (http://www.suomenmajakka.fi/) kerrotaan, että ”the church has left the building”. Tällä halutaan kertoa, että ”ihmiset ovat rakenteita tärkeämpiä, rakenteet eivät tee seurakunnasta seurakuntaa, vaan Jumalaa rakastavat ihmiset”.


Hyvä näin. Allekirjoitan tämän lauseen ehdottomasti. Parin kolmen viimeiseksi kuluneen vuoden kokemukset aiempaa ”orgaanisemmista” seurakuntaympyröistä ovat opettaneet minulle, että on helpompi viedä ihmiset ulos rakennuksista, mutta paljon, paljon vaikeampaa on saada rakennus pois ihmisistä. Vanhasta poisoppiminen kun on eräs niitä kaikkein vaikeimpia ja aikaa vievimpiä taitoja.


Niin, että kuka tässä nyt itse asiassa olikaan jättänyt rakennuksen? Ymmärrän tällä vihjattavan, että myös Herra itse olisi jättänyt rakennuksen eli kuolleet rakenteet. Ei kai sitä rakennusta muuten olisi kannattanut jättää?


Kaikki tämä kertoo siitä, että Jumala on tekemässä jotain tyystin uutta. Meiltä tämä taas edellyttää mukautumista uuteen – tai palaamista juurille, ihan miten vaan. Poisoppiminen ei ole koskaan helppoa. Se ei ole joidenkin teknisten taitojen ulkoa opettelemista, eikä uuden tyylin lanseeraamista. Watchman Neetä lainatakseni, emme koskaan seurakunnan rakentamisen yhteydessä voi jättää huomioon ottamatta Kristuksen ristin vaikutusta yksityisen uskovan, so. minun omassa elämässäni.


Kysymys on minun kuolemastani. Suomalaisessa teologisessa keskustelussa on viime aikoina puhuttu Jumalan kuoleman teologiasta. Olisikohan aika nyt puhua oman minän kuoleman teologiasta. Poisoppimisessa on perimmältään kyse juuri tästä. Ilman tätä kuolemista ei koskaan ole ylösnousemusta, eikä uutta elämää. Se on yksinkertaisesti mahdotonta, koska se, mikä on lihasta on syntynyt, se on ja pysyy lihana. Jos sitä yrität uudistaa, synnytät vain lisää uskonnollisuutta.

Otetaan vaikka kuoleminen turvallisuuden tunteelle ja tarpeelle. Eikö Jeesus luvannutkin lähettää minut niin kuin lampaat susien keskuuteen? Eikö Hän sanonutkin tuovansa mukanaan miekan, eikä rauhaa? Tunnemmeko enää lainkaan tällaista Jeesusta, joka onkin Pyhä Rauhanhäiritsijä?

Okei, käytäntöön... Miten olisi kuoleminen omille suunnitelmille, talousarvioille, vakuutuksille, todennäköisyyslaskelmille ja inhimilliselle viisaudelle, akateemisuudelle ja koulutukselle?

Auts! En halua tuota; minun luonnollinen minäni karttaa ja hylkii koko tuota hullua ajatusta. Sitä paitsi täytyyhän seurakunnassakin nyt jokin järjestys ja järki olla... Emmehän me tyystin voi laiminlyödä...

Jeesus yleensä vaikenee murheellisena tässä kohtaa. Usein Hän myös on hiljaa pakotettu menemään pois. Minä ja muut – me yleensä jatkamme vanhoilla, tutuilla pohjilla niin kuin ennenkin.

Mutta miten minun käy, jos Jeesus onkin oikeasti jättänyt sen rakennuksen, mutta minä en? Entä se rakennus, joka on minun sisälläni; olenko valmis jättämään sen, kuolemaan sille?

Saturday, May 05, 2007

Hehe... Nauru pidentää ikää eli tiedättekö mitä eroa on kristityllä ja Kristuksen seuraajalla? Check this!


http://sähköpaimen.fi/

Lisää “Hi, I’m a Mac” -parodioita

4.5.2007 – 10.01

Tässä iloksemme uusia versioita “Hi, I’m a Christ Follower” -pätkistä.



(Vaarallista puhetta – ei tosikkotraditionalisteille!)




Thursday, May 03, 2007

MITÄ ON TAPAHTUMASSA2?



Historia toistaa itseään, taas. Kun katsoo Viron Moskovan suurlähetystön edessä mieltään osoittavia parikymppisiä nuorisokaartilaisia, niin näkeekö siinä samalla Venäjän tulevaisuuden? Heidän ulkomuotonsa on kuin postmodernista maailmasta, mutta arvot, asenteet ja käytös kuin 30-luvun Saksasta tai vallankumouskaartien ajan Kiinasta.


Putin on saanut lottovoiton; hänellä on joukottain kiihkomielisiä Äiti-Venäjä-aatteella huumattuja nuoria takanaan. Tai oikeammin edessään, sillä hänhän se noita palavasilmäisiä intoilijoita käyttää häikäilemättä hyväkseen. Tuossa kaikessa manipuloinnissa ja manipuloitavuudessa on jotain todella pelottavaa. Emmekö me koskaan todellakaan opi?


Joskus Putinin Suomen vierailun yhteydessä kyseltiin suomalaisilta, miten luotettavana me pidimme Putinia. Hän ei saanut paljoakaan luottamusta täältä päin. Minä sensijaan olen tyystin eri mieltä; uskon ja luotan ehdottomasti häneen. Hän on sanansa mittainen mies. Hän ilman epäilyksen häivääkään pyrkii kaikin käytettävissä olevin keinoin toteuttamaan missionsa.


Uudelleen(?) suurvaltahakuinen Venäjä on alkanut opettaa niin Euroopalle kuin muullekin maailmalle uudelleen hajottamisen ja hallitsemisen pyhiä periaatteita. Tällä tavoin se osoittautuu viimeistään nyt muinaisen äiti-Rooman itäiseksi pojaksi. Kaikki tiet vievät Roomaan tässäkin suhteessa.


Itseään toistava näytelmä etukäteen sovittuine askelmerkkeineen – Omon seuraa tilannetta rauhassa, miliisi puhuu radiopuhelimiinsa vielä kauempana ja nuoret metelöivät lähetystön lähituntumassa – tuo mieleen USA:n Teheranin suurlähetystön piirityksen ja valtauksen joskus silloin kun nuo nuoret tuskin olivat vielä edes syntyneet. Joku totesi, että nämä molemmat tapaukset tuovat esille sen, miten vieras ja käsittämätön asia länsimainen demokratia ja esim. diplomaattisen koskemattomuuden loukkaamattomuus ovatkaan itäisille kulttuureille ja verenperinnölle. No, mene ja tiedä, mutta olemmekohan vielä nähneet kaikkea?


Eikö ole muuten jännää, että jo vuosikaudet on Venäjältä kuulunut uutisia kasvavasta antisemitismistä, kaukaasialaisten etnisten ryhmien vainosta ja lisääntyvästä rasismista esim. ulkomaisia (ja sen näköisiä) opiskelijoita kohtaan. Nämä eivät vain ole meitä niin liikuttaneet. Virolaisten asia tulee jo niin paljon lähemmäksi. Mutta mitä tuleekaan seuraavaksi?


No, tunnustettavahan se on; peliähän tämä kaikki on. Groteskia peliä, jolla Venäjän nykyjohto kokeilee kepillä jäätä, mihin asti sopii mennä. Samaan aikaan on hyvä muistaa, että ei Venäjä koskaan ole päässyt irti (tokkopa edes halunnutkaan) vanhoista suurvaltahaaveistaan. Tämänlaatuinen sisäinen paine vain on sellainen luonteeltaan, että siinä on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta kuunnella järkipuhetta, oikeanlaisesta nöyrtymisestä vuoropuheluun puhumattakaan.


Ehkä eniten käy sääliksi noita demonstraatioon komennettuja nuorukaisia. Heidän kaltaisistaan sai uskollisimmat ja kiihkeimmät seuraajansa niin Caesar, Napoleon, Hitler, Mao kuin Putinkin nyt. Tässä mielessä näytelmä Viron suurlähetystön edessä (tai yhtä hyvin Tallinnan yössä) näyttää meille tahtomattaan kuvaa huomispäivästä itänaapurissamme. Ehkä jo huomenna skeittikengät vaihtuvat sotilassaappaisiin.


Mutta koska peli on peliä, niin tuulen kääntyessä yllättäen voidaan Omonin väkivaltakoneisto ilman sen suurempia tunnontuskia komentaa murskaamaan jalkoihinsa nämä aatteen palon puna poskillaan Äiti-Venäjää puolustavat lapsukaiset. Kun heidän tehtävänsä on ohi, he saavat mennä. Muista, mitä puhemies Mao jo aikanaan totesi; ”Vallankumous syö aina omat lapsensa”.


Venäjän on hyvä olla rukouksissamme – edelleenkin.



Wednesday, May 02, 2007

MITÄ ON TAPAHTUMASSA?



Mitä onkaan tapahtumassa luterilaisessa kansankirkossamme? Piispalliset virkamiehet, nuo ennen niin isälliset kaikenhyväksyjät, ovatkin yllättäen ärtyneet ihan hurjiksi. Näyttää siltä, että sotaa käydään kahdella rintamalla. Toisaalla näytetään ovea ns. perinteisen virkakäsityksen puoltajille eli käytännössä naispappeuden vastustajille. Tällä rintamalla media onkin ollut lähes tulkoon suvereenisti kirkkokoneistön hallinnassa, jotain pienehköä paikallislehteä lukuunottamatta.


Toinen rintama on ollut problemaattisempi. Nokian evl. seurakunnasta alkunsa saaneen herätysliikkeen johtohahmon, entisen kirkkoherran ja pastori Markku Koiviston erottamisprosessi onkin sitten osoittautunut paljon vaikeammaksi. Opillisia perusteita erottamiseen ei ole oikein rehellisesti sanottuna löytynyt. Monet luterilaiset yliopistoteologitkin ovat asettuneet Koiviston tueksi tässä prosessissa. Ja kyllähän koko juttu näin kirkon ulkopuolelta katsottunakin näyttää hyvin ikävältä ja tarkoitushakuiselta ajojahdilta; ei kristittyjen pitäisi tällä tavoin kohdella toisiaan.


Kaiken lisäksi tuomiokapitulin kollegiokaan ei ollut päätöksessään yksimielinen, vaan äänesti asiasta 4-3. Käytännössä taisi sitten piispa Pihkalan ääni ratkaista tämän jutun. Kaksi kollegion jäsentä jätti vielä eriävän mielipiteen päätökseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sanoutumista irti päätöksestä. Tämäkin osoittaa miten heikoissa kantimissa koko juttu oli.


Ulkopuolelta molempien rintamien sodankäyntiä seuratessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että näin oli päätetty tapahtuvan jo aika päivää sitten. Niin Jari Rankinen (Vammalan kappalainen) kuin Markku Koivistokin ovat urheilutermein sanottuna paitsioasemassa; heti kun koskee palloon, tapahtuu virhe ja tuomarin pilli soi. Esim. Koiviston kohdalla tilanne on juuri tällainen; sanoo tai tekee hän mitä hyvänsä, hän on umpikujassa entiseen kotikirkkoonsa.


Herää kysymys ovatko piispat tehneet yhteisen periaatepäätöksen savustaa nämä toisinajattelijat ulos kirkosta. Tähän mennessä nimittäin ei kenellekään ole vielä näytetty ovea yhtä selvästi kuin sekä Rankisen että Koiviston edustamille uskoville. Kaikki muut toisinajattelun muodot ovat saaneet ja saanevat sijan kansankirkossa. Miten ne muinaiset roomalaiset sen sanoivatkaan? ”Kansan ääni on Jumalan ääni.”


Tässä tilanteessa ilmaantuu monia, jotka tunnustavat jo pitkään ymmärtäneensä, että saamme uuden kirkkokunnan. Tähän joukkoon liityn tällä päivämäärällä minäkin ja pistän vielä paremmaksi. Luulen nimittäin, että saamme tulevaisuudessa nähdä Suomessa nokialaisuuden lisäksi toisenkin Lutherin nimeen vannovan kirkkokunnan. Eivät Rankinen & co nimittäin mahdu millään Koiviston joukkojen kanssa samaan leiriin, vaan nykymenolla syntyy pian puhdasoppinen luterilainen kirkko. Näin varsinkin sen tähden, että luulen nokialaisen kirkkokunnan pian ottavan käyttöön kaksi kastetapaa, kuten jossain piireissä anglikaanisessa kirkossa on ollut tapana; sekä uskovien kaste että sylilasten kaste yhtä lailla käytössä.


Puhdasoppisen kirkon kohdalla pelkään kyllä syntyvän vain lisää hajaantumista, sillä oikean opin oikein ymmärtäviä valaistuneita ei perinteisesti ole ollut pilvin pimein. Nytkin on näköpiirissä vain kaksi; nimittäin Virtanen ja minä (enkä totta puhuen siitä Vrtasestakaan niin varma ole). Eli luulen uusia luterilaisia kirkkojakin pian olevan kaksi; maltillisempi ja änkyräsiipi.


Viittaan aikaisempaan tulevaisuuden skenaariooni (ks. Monday, March 05, 2007

TULEVAISUUS. NYT? (osa I); Uskon, että me tulemme tulevaisuudessa näkemään paljon erilaisia srk-malleja ja rakenteita, jotka ovat kulttuurissamme uusia ja joiden kautta Jumala tuoreella tavalla toimii. Nämä erilaiset tavat elää todeksi uskovien yhteyttä Kristuksessa tulevat varmaan enimmäkseen vaikuttamaan nykyisten kirkollisten rakenteiden ulkopuolella – tältä kehitys ainakin Suomessa tällä hetkellä näyttää! - mutta myös niiden sisäpuolella.


Älä siis pelkää, Sinä piskuinen lauma, sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teile valtakunnan! Mutta evl. kirkon kannalta nykyinen kehitys on tuhoisaa, sillä nyt ei olla leikkaamassa irti kuivaa oksaa, vaan tuoretta juurta, joka kannattaa koko kirkkoa.




Tuesday, May 01, 2007

UUTISIA MAAILMALTA



Taisin joskus tarjota tällä otsikolla juttua erääseen kristilliseen lehteen, eikä vastaanotto ollut kovin innostunut. (Itse asiassa juttu julkaistiin vaatimattomana yleisönosastokirjoituksena.) Niinpä, uutiset maailmalta ahdistavat joskus. Silloin voi olla hyvää politiikkaa valikoida kotimaan yleiseen tietoisuuteen levitettävä uutisaines. Oman denominaation etu ratkaisee, nääs.


Luepa netistä http://www.cmaresources.org/articles/why_theystart.asp oheinen juttu ja mieti, millaisia fiiliksiä se saa aikaan Sinussa. Opin joskus kauan sitten sen hengellisen lainalaisuuden, että totuutta – kipeätäkin sellaista – kohti on mentävä rohkeasti. Kun nimittäin kohtaat totuuden, se tekee Sinusta vapaan.


Tsekkaa itse!