Ristitulessa

Palaan vielä viikko sitten käytyyn keskusteluun Ristitulta-ohjelmassa Pasi Turusen ja Petri Mäkilän kanssa. Aiheena oli "Onko perinteisten kirkkokuntien aika ohi?" Vastauksena kysymykseen esitin aluksi Kalevi Lehtisen skeptisen näkemyksen niiden tulevaisuudesta, mitä sitten täsmensin. Tätä näkemystäni seuraavassa vielä hieman tarkennan.

Historia on todistanut, että uskonnolliset instituutiot (esim. perinteiset kirkkokunnat) ovat die hard eli sangen pitkäikäisiä. Uutiset niiden kuolemasta (esim. organisatorisessa mielessä) ovat nytkin ennen aikaisia. Voidaan sanoa niillä edelleen olevan tärkeä rooli kristillisen perinteen säilyttämisessä ja siirtämisessä (parhaansa mukaan) seuraavalle sukupolvelle. Tämän vallitsevan (tai ainakin ennen vallinneen) tilanteen (status quo) säilyttämiseenhän valtaosa esim. perinteisen evl. herätysliikeväen energiasta ja apologiasta kuluu. Paljon puhuttu paradigman muutos tekee kipeää.

Mutta - mikäli halutaan saada aikaan aidosti hengellistä muutosta (so. evankeliointia, opetuslapseuttamista ja mentorointia sekä sitä kautta uudenlaista hengellistä vanhemmuutta) a)kristittyjen kesken ja b)ympäröivässä sekulaarissa kulttuurissa muutenkin, meidän on etsittävä uusia teitä uskomme todeksi elämiselle. Jonkun minua viisaamman (olisiko ollut esim. Pannenberg?) sanomaa lainaten, seurakunnasta on tultava aidosti ristiä kantava. Teologian kielellä, inkarnoitumisen on oltava eri luokkaa kuin mitä se nyt on ollut (yhteiskuntamme ja kulttuurimme ylärakenteisiin tarrautuen).

Esim. uusien hengellisen työn tekijöiden varustamista ja kouluttamista ajatellen meidän on luovuttava teologiapainotteisesta koulutuksesta (ja ennen kaikkea tästä koulutusmuodosta). Tilalle on tultava enemmän ruohonjuuritasolla tapahtuva käytännön työssä oppiminen. Käytännössä tämän tulisi olla esim. mentorointiin perustuva oppisopimuskoulutus.

Sovitaan vaikka niin, että kun henkilö on istuttanut seurakunnan ja osoittanut hengellistä vanhemmuutta ja intoa uusien ihmisten tavoittamiseen omissa ympyröissään omalla kotipaikkakunnallaan, hänelle voitaisiin alkaa opettaa jotain niin suuresti hellimästämme teologiasta. (Itseironiaa, heh...) Nythän tämä kaikki tapahtuu aivan päinvastaisessa järjestyksessä.

Kommentointia

OPKO:n pääsihteeri Jussi Miettinen puhuu Uusi tie-lehden haastattelussa (23.08.2012) "nuorisotyöntekijöistä uhanalaisena lajina". Hänen mukaansa yhä kasvava määrä nuorisotyöntekijöitä irtisanoutuu työstään työuupumuksen tai muiden ristiriitojen takia. Tähän problematiikkaanhan on helluntailaisuuden äänitorvi, Ristin Voittokin ihan hiljattain viitannut. Miettisen mukaan "tosiasia on, että jos nuorisotyöntekijä haluaa ajankohtaisella tavalla tavoittaa aikansa nuoret, hän ajautuu jossain vaiheessa väkisinkin vaikeuksiin omassa yhteisössään".

Mielestäni tämä ilmiö ei kerro mitään oleellista niinkään nuorisotyöstä tai sen tekijöistä, kuin näistä yhteisöistä itsestään. Sallitaanko muutos, jonka agentti nuorisotyöntekijä saattaisi hyvinkin olla vai halutaanko torjua muutospaineet, jolloin nuorisotyöntekijän turhautuminen on selviö? Eikä tämä koske vain nuorisotyöntekijöitä, vaan ketä tahansa kenen suonissa apostolinen dna jyllää.

Miettinen kiinnittää myös huomiota ehkä suurimpaan ajassamme ilmenevään hengelliseen puutostautiin, nimittäin mentoroinnin puuttumiseen. "Suomesta puuttuu systemaattinen ja järjestäytynyt tapa kulkea rinnalla." Uusien työntekijöiden varustaminen seurakuntaa orgaanisena yhteisönä aidosti palvelevalla tavalla on yksi avainkysymyksiä. Meillä on kipeä tarve kehittää mentorointiin perustuvaa hengellisen työn tekijöiden koulutusta ja valmennusta, joka perustuu ennen kaikkea suhteeseen vanhemman ja nuoremman välillä.

Muutkin kuin vain nuorisotyöntekijät ovat siis uhanalainen laji. Maanosamme kristillisyyttä ei pelasta perinteisten yhteisöjen tekohengitys, vaan tuore apostolisuus, joka menee rohkeasti ulkopuolelle leirin. Jos se merkitsee joutumista törmäyskurssille em. yhteisöjen ja niiden vartijoiden kanssa, niin siitä vaan. Hengellisen johtajan jos kenen tulee säilyttää välitön kosketus niihin, jotka ovat eturintamassa.

-------

Miettisen haastattelua on hyvä lukea peilaten viime lauantaista Ristitulta-ohjelmaa, jonka aiheena oli "Onko perinteisten kirkkokuntien aika ohi?" Miettinen puhuu siitä, miten Euroopan luopuessa perinteisestä kristinuskosta, "kristillinen käsitteistö ja termistö alkaa olla nuorille vierasta". Sama koskee yllättävän nopeasti myös aikuisväestöä. Kehityskulku joissain paikoin on jo nyt jälkikristillisestä esikristilliseen, missä on omat hyötynsä ja haittansa.

Nykyään niin trendikkääseen puheeseen "uuden sukupolven evankelistojen ja johtajien esiinmarssista ja valtaisista herätyksistä" Miettinen suhtautuu hieman skeptisesti.

- "Itse en näe Euroopan sisällä merkkejä herätyksestä. Kyse on ehkä enemmänkin profeetallisista lauseista, joiden totuudellisuus selviää vasta ajan myötä."

Miettisen kommentti edustaa raitista raamatullisuutta terveenä vastapainona kaikenkarvaiselle kritiikittömälle haihattelulle, joihin varsinkin karismaattisissa piireissä törmää valitettavan usein. Sen rinnalla henkilökohtaisella tasolla tapahtuvaan mentorointiin panostaminen on juuri sellaista hiljaista ruohonjuuritason työtä, joka kantaa jo lyhyelläkin aikavälillä hyvää hedelmää, vaikkei se aina ulospäin niin loistokasta olekaan.

Pelastus uskonnosta

"Jos siis on ihminen, vaikkapa juutalainen, joka ei pyri löytämään uskonnollisia ansioita uskonnollisesta toiminnasta, hän voi silti pelastua. Jos hän uskoo Jumalaan, joka pelastaa ihmisen, hänen uskonsa ´luetaan hänen hyväkseen´ vanhurskaudeksi."

Timo Eskola, Uuden testamentin narratiivinen teologia, s. 295

Väärinymmärryksen vaara

Kun Paavali kirjoittaa galatalaisille kristityille, ettei hän alunpitäenkään kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä, hän tarkoittaa (tekstiyhteydestä päätellen) Jerusalemin isoisia alkuapostoleja. Paljon sanottu, varsinkin nuoren, vastaperustetun ministryn haltijalta (relevantteja länsimaisia termejä käyttääkseni). Joku vanhempi kristitty voisi nykypäivänä oitis ehättää sanomaan, että veli liikkuu nyt vaarallisilla vesillä, kun noin sanoo.

Väärinymmärryksen vaara on kieltämättä suuri. Mitä jos joku nuori höyrypää saakin tosta vaan ja jopa Pauluksen itsensä innoittamana päähänsä alkaa puhua itsestään ja saarnatoimestaan samanlaisin sanakääntein? Eikös tämä nyt helposti houkuta hengelliseen vallattomuuteen, jopa kurittomuuteen? Näyttäähän tämä antavan luvan melkein kenelle hyvänsä apostolinalulle nousta esiin auktoriteeteista piittaamatta.

Kuitenkin juuri tähän Jumala kutsuu meitä, nimittäin ehdottomaan kuuliaisuuteen yksinomaan Häntä kohtaan.

Mutta se, ettet kysy neuvoa lihalta ja vereltä tarkoittaa käytännössä sitä, että olet nyt täysin uskon varassa - kuin Aabraham, "tietämättä minne oli saapuva". Tällä tiellä, tässä prosessissa Sinut sitten riisutaan kaikesta omasta voimastasi ja erinomaisuudesta. Mieti, mitä ja miten Paavalille kävi tuon edellä kuvatun tilanteen jälkeen. (Ks. Gal. 1:15-2:2.) Seurasi aika Arabian yksinäisyydessä, jossa Jumala valmisti Sauluksesta Paavalin. Eikä tässäkään ollut kylliksi, sillä aikaa myöten mies palasi kaikessa hiljaisuudessa tekemään telttoja kotikaupunkiinsa Tarsokseen - paikkaan, josta kerran oli suurin toivein lähdetty rabbiinikouluun Jerusalemiin. Wolfgang Simson on todennut jossain yhteydessä Tarsoksen olevan meidän jokaisen elämässä paikka, jossa meidän näkymme kuolee.

Jumala tekee siitä selvän niin, ettei ole ketään muuta kuin Hän. Edes meidän kalleimmat näkymme, parhaat saarnamme, kultajyväisimmät opetuksemme ja onnistuneet palvelutyömme eivät saa tulla esteeksi Hänen läheisimmälle tuntemiselleen.

Tässä kohtaa tulee sitten ilmi ero niiden välillä, jotka ovat lähteneet soitellen sotaan ja kevein perustein tekemään Herran työtä. Jos meitä ei ole ensin käsitelty, emme mekään voi käsitellä Jumalan valtakunnan asioita oikein. Näistä tulee sitten niitä, jotka eivät hekään kysy neuvoa lihalta ja vereltä, mutta eivät liioin jaksa istua Herran neuvonpidossa. Jäljet tässä kohtaa pelottavat. Jumala olkoon meille armollinen.

Hedelmä elämässämme ja palvelutyössämme tulee siis esiin pitkässä juoksussa, joskus jopa elämänmittaisessa syklissä, jossa myös huomataan olevan myöhäistä katua aiemmin tehtyjä virheitä, mutta jossa sitten kuitenkin uskalletaan eteenpäin Herran armossa. Nyt se armo ei enää olekaan vain syntien peitoksi, vaan tästä eteenpäin se myös kasvataa meitä elämään Jumalan tahdon mukaista elämää.

Temppelistä

Olen tässä lueskellut suurella mielenkiinnolla dosentti Timo Eskolan kirjaa Uuden testamentin narratiivinen teologia (Perussanoma, 2011). Teosta voidaan hyvällä syyllä pitää Eskolan laajan kirjallisen tuotannon pääteoksena. Sitä voi hyvin suositella kansantajuisena UT:n yleisteologian teoksena kaikille asiasta kiinnostuneille. Eskola sijoittaa Jeesuksen (ja Häntä edeltäneen Johannes Kastajan) pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeiseen juutalaiseen tilanteeseen, jolle oli ominaista temppelikritiikki. Tämä muodollista Jerusalemissa tapahtuvaa temppelijumalanpalvelusta vastaan nouseva kritiikki on itse asiassa peruja jo pakkosiirtolaisuutta edeltäneen ajan profeetoilta. Nämähän nousivat pelkkää ulkonaista liturgiaa vastaan ja edellyttivät sydämen sisäistä kääntymystä Herran puoleen. Tämän seikan esim. Jeremia nostaakin erääksi selvimmäksi tunnusmerkiksi uudesta liitosta.

Temppelikritiikki oli siis tyypillistä Jeesuksen ajan (ja yleensä pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeiselle) juutalaisuudelle. Se ei ollut ainoastaan Jeesuksen yksinoikeus, vaan eräs tuon ajan juutalaisuuden merkittävimpiä suuntauksia, essealaisuus rakensi koko olemassaolonsa ja toimintansa sen näkemyksen varaan, että Jerusalemin temppeli oli väärien opettajien ja turmeltuneiden pappien käsissä. Varsinainen oikea Vanhurskauden opettaja seuraajineen, ("Valon lapset") piti - olosuhteiden pakosta ja määräaikaan asti - majaa erämaan suljetussa luostarimaisessa yhteisössä, jonne pääsyn suhteen rima oli korkealla, elämä kurinalaista ja tavoitteet taivaissa. Tultaisiin käymään apokalyptinen lopun aikojen sota valheen ja totuuden, pimeyden ja valon lasten välillä, jonka jälkeen aito temppelijumalanpalvelus jälleen palautettaisiin voimaan.

Mielenkiintoista tässä kuviossa on kuitenkin se, että Jeesus ei tässä tilanteessa mitenkään identifioi itseään, näkyään ja toimintaansa essealaisuuteen sen näennäisestä raamatullisuudesta huolimatta. Ei sitä tee myöskään Johannes Kastaja, eikä myöskään Paavali monista spekulaatioista huolimatta. (Tai ainakaan mitään täysin varmaa emme voi näistä yhteyksistä sanoa.) Tiettyä samankaltaisuutta terminologiassa ja painotuksessa toki voidaan nähdä, mutta suhteessa normaaliin elämään ja ihmissuhteisiin (esim. publikaanit ja muut "syntiset") Jeesus radikaalisti eroaa niin essealaisista kuin fariseuksistakin, joilla juutalaisuudessa oli päävastuu oikeasta Mooseksen lain tulkinnasta.

Myös temppelikritiikissä Jeesus lähtee aivan omille teilleen. Hänen suhteensa Jerusalemin temppeliin näyttää olevan hyvin käytännöllinen; se edusti kyllä tiettyä perintöä, johon Hän suhtautui toisaalta kriittisesti, mutta toisaalta myös kunnioitti sitä. Yhtä kaikki, Hän hyvin selvästi antoi kuulijoidensa ymmärtää, että tuon ulkonaisen temppelin päivät olivat luetut. Jeesus Daavidin Poikana tulisi rakentamaan uuden temppelin. Uusi temppeli poikkeaa kuitenkin aiemmasta siinä, että lopun ajan seurakunta tulee tästä eteenpäin olemaan elävä temppeli. Tämän pohjalta Paavali sitten myöhemmin opettaa kristityille seurakunnasta Kristuksen (so. Messiaan eli Voidellun) hengellisenä ruumiina, johon jokainen tähän Jeesukseen Kristuksena uskova kuuluu uskon ja kasteen kautta.

Tätä taustaa vasten siten tuntuukin hyvin oudolta se, että esim. Eskola itse niin kuin koko muukin länsimaisen teologian ja kirkkohistorian perinne hakee yhtymäkohtia ja rakennusaiheita ymmärrykseen uuden liiton temppelistä eli seurakunnasta Kristuksen ruumiina juutalaisesta synagoogajumalanpalveluksesta. Ymmärtäen hyvin veljeni huiman oppineisuuden (joka monella tavalla ylittää omani) kritisoin hänen näkemystään siinä suhteessa, että hän näyttää jättävän miltei kokonaan huomiotta Pyhän Hengen roolin uuden liiton temppelin Suurena Yhteisenä Nimittäjänä.

Uuden liiton kristillisyyden aito luonne löytyy nimenomaan Vanhan testamentin profeetallisuudesta. Kyseessä on Hengen inspiroima uskonelämä, jota kautta Jumalan laki löytää oikean roolin ja aseman uskovan elämässä ja temppeli saa oikean merkityksen uuden liiton uskovien yhteisönä. Ainoa kerta kun apostoli Paavali puhuu seurakunnasta rakennuksena löytyy Efesolaiskirjeen 2. luvun lopusta ja silloin on kyse Jumalan hengellisestä asumuksesta, muuten kaikki kielikuvat seurakunnasta ovat luonteeltaan selvästi orgaanisia.

Tätä kautta meidän on myös helpompi ymmärtää Jeesuksen ja Hänen opetuslastensa käytännöllistä suhdetta ulkonaiseen ja fyysiseen temppeliin Jerusalemissa. Se edusti jotain sellaista, minkä oli määrä olla olemassa vain siihen asti, kunnes tulee Kirjoitusten ennustama Messias, jonka papillinen rooli johtaa käsitykseen seurakunnasta elävänä temppelinä. (Tätä taustaa vasten voimme oikein ymmärtää myös esim. Stefanoksen pitämää tiukkaa parannussaarnaa Israelin kansan vanhimmille Apt. 7. luvussa.)

Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen ja korottamisen sekä helluntain Hengen vuodatuksen jälkeen opetuslasten suhde niin temppeliin kuin synagoogajärjestelmäänkin muuttuu selkeän pragmaattiseksi. Esim. Paavalille synagooga edustaa ennen kaikkea kontaktipintaa, jonka kautta päästään helposti julistamaan evankeliumia Ylösnousseesta Kristuksesta uuden liiton Vapahtajana. Synagoogajärjestelmän kautta tavoitettiin hyvin sellaisia niin juutalaisia kuin pakanuudesta kääntyneitäkin, joilla oli jo valmiiksi olemassa tietty esiymmärrys apostolien julistamaa evankeliumia ajatellen.

Niinpä temppeliä muistuttavien kirkkorakennusten ja synagoogamenoista innoituksensa hakevan liturgian perään haikaileminen näyttää uuden liiton näkökulmasta olevan kauniisti ilmaistuna turhaa. Hengen vaikuttama profeetallisuuden sävyttämä uskonelämä on nyt pääasia. Jumalamme ei asu käsin tehdyissä rakennuksissa, vaan kansansa kiitoksen keskellä. Se, mikä oli idulla nähtävänä jo vanhan liiton aikana on täydellistynyt uudessa liitossa Jeesuksen ylösnousemuksen ja Hengen vuodatuksen kautta.

Mutta eikö meidänkin suhtautumisemme sakraalikäyttöön vihityissä kirkkorakennuksissa majaansa pitävää kristinuskon muotoa kohtaan tulisi olla "apostolimainen"; kontaktipinta evankeliumin julistukselle ja Pyhän Hengen toiminnalle, mutta ei itse asian ydin...?

Herätyksestä

Olen itse sen sukupolven kasvatti, jossa ajatukseen herätyksestä on aina suhtauduttu toiveikkaan odottavasti. Suomen oloissa se varmaankin johtuu historiassamme olevista lukuisista herätyskokemuksista. On kollektiivista muistia, josta ammentaa. Puhun nyt siis raamattu-uskollisena, tunnustavana kristittynä. Tietenkin on niitä, joille ajatus tulevasta herätyksestä edustaa jonkinlaista kristillisen talebanismin korkeinta muotoa, johtuen ehkä omista huonoista kokemuksista ja pettymyksistä. Mutta noin yleensä ajatus "lopun aikojen suuresta herätyksestä" on monelle meistä mitä sulavinta mannaa sielulle. Tällä ajatuksella lohduttaudutaan nykyisen kehityksen kulkua ahdistuneina tarkasteltaessa. Kun Jumalan sanasta kaikkien yhteiskunnallista päätöksentekoa ja elämäämme ohjaavien arvojen perustana ollaan luoppumassa, jopa härskisti poisselittämässä Jumalan ilmoituksen alkuperäistä (ja usein liki kaksi tuhatta vuotta oikeana pidettyä) tulkintaa ja korvaamassa tuota kaikkea jollain uudella merkityksellä, silloin ajatus suuresta, kansakunnan yli pyyhkäisevästä herätyksestä, joka asettaa (jopa valtiollisella tasolla) asiat jälleen oikealle tolalleen, tuntuu houkuttelevalta.

Olenhan itsekin (joskus väsyksiin asti) saanut kuulla profetioista, joiden mukaan milloin mikäkin istuva presidentti, eduskunnan puhemies tai suurin osa eduskunnasta tulee uskoon jne. Näitä profetioita ei vain useinkaan pyritä koettelemaan, ei edes jälkeen päin arvioimaan. Niinpä innokkaimmat liittävät näihin ajatuksiin epämääräisiä nationalistis-eskatologisia näkyjä jopa Karjalan palauttamisesta takaisin Suomelle. Hurjapäisimmät näkevät suuressa lopunajallisessa herätyksessä jopa globaalin uudistumisen visioita (vrt. esim. Transformation-videot kymmenkunta vuotta sitten). Herätystoivo ylittää siis perinteiset tunnustuskunnalliset rajat ja määrittää jopa (eskatologiaan liittyvän) raamatuntulkinnan suuntaa. Useimmiten tämä viittaa postmillenialistiseen tulkintaan, jossa paruusia koetaan vasta millenniumin jälkeen, kunhan asiat täällä Maan päällä on ensin saatu Kuninkaalle kelpaavaan kondikseen.

Valitettavan usein nämä unelmat kaiken muuttavasta herätyksestä ovat vain niin länsikeskeisiä. Tulevaa karismaattista menestys- ja hyvinvointitodellisuutta peilataan vahvasti omasta tämän hetkisestä todellisuudesta käsin hyvinvoivan länsimaisen materialismin keskeltä. Mutta minua kiinnostaisi tietää, millaisia herätysnäkyjä on esim. kiinalaisilla kotiseurakuntakristityillä, jotka valtiovallan paineen, jopa vainon alla kärsivät ja tekevät evankeliumin työtä. Näyttää siltä, että eskatologinen toivo näyttäytyy heille hyvin erilaisena kuin länsimaisille "mansion here, mansion there"-kristityille. Se muistuttaa enemmänkin sitä toivoa, joka alkukristyillä oli, kun he odottivat taivasta tulevaa Herraa, joka oli herätetty kuolleista ja joka pelastaisi heidät tulevasta vihasta (1.Tess. 1:10).

Toiset näkevät viimeisen suuren Hengen vuodatuksen tulevan olemaan kaikki kristityt eri piireistä yhdistävä tekijä, jonka seurauksena kaikki tosiuskovat vihdoin löytävät yhteisen sävelen, erottautuvat porttokristillisyydestä ja saattavat loppuun lähetyskäskyn toteuttamisen maan päällä. Aika usein tämä "tosiuskovaisuus" myös määritellään oman kuppikunnan näköiseksi, josta sitten löytyy myös raja Baabelin suuntaan jne. On maailman yksinkertaisin asia nimetä oma liikehdintä "suureksi lopun aikojen herätykseksi", jonka jälkeen Herra tulee yläilmoissa, ja vaatia muita mukaan omaan toimintaan, muuten tullaan "jälkeen jätetyiksi" yms.

Itse uskon raamatulliseen ajatukseen seurakunnan rakentamisesta Jumalan tarkoittamalla tavalla. Näen sen raamatullisen perustan lepäävän esim. Paavalin opetuksessa Efesolaiskirjeen 4:11s. ja 5. luvun lopussa, mutta en (enää) mielelläni puhu seurakunnan ennalleen asettamisesta. Se on hyvin monimerkityksellinen termi, joka helposti väärin- tai ylitulkitaan ja sitä pidetään iskusanana toisin ajattelevien suuntaan; "jollet ole mukana tässä, niin...". Se, miten Herra tulee rakentamaan seurakuntansa (ks. Matt. 16:18) on Hänen projektinsa, jossa minä haluan olla mukana, mutta minun (tai kenenkään muunkaan yksilön tai yhteisön) on turha tulla ottamaan sitä hanskaan tai edes holhoavasti ohjailemaan tätä prosessia. Näen sen toteutuneen historiassa ja edelleenkin toteutuvan. Luulen, että suurimmat muutokset Kristuksen seurakunnan kohdalla ja suhteessa muuhun uskonnollisuuteen ovat vielä edessä päin.

Olen aina silloin tällöin törmännyt (erityisesti antikarismaattisissa piireissä) ajatukseen koko lopun ajan herätyksen kieltämisestä. Suureen lopunajalliseen herätykseen uskominen saatetaan jopa nähdä mukanaolona antikristillisen eksyttävän hengen työssä, joka salakavalasti ohjaa vilpittömät, mutta Sanaa tuntemattomat kristityt suoraan suuren porttokirkon syliin. Kun oppia vähätellään ja luovutaan raamatullisuudesta, saavat kaikenlaiset villitsevät henget helposti tilaa toimia ja vaikuttaa. Viitataan jopa Jeesuksen kysymykseen, "kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö Hän uskoa maan päältä?" (Luuk. 18:8) Kristillisen seurakunnan tulevaisuus nähdään siis yhä pienenevänä pyhien tosiuskollisena joukkona, jonka rippeet Herra hädin tuskin saa koottua turvaan ennen viimeisten vitsausten lankeamista maan päälle.

Ymmärrän toki huolen raamatullisen uskomisen hiipumisesta monenlaisten opintuulien ja virtausten kuohuissa. Meillä on runsaasti esimerkkejä ihan lähihistoriassammekin tilanteista, joissa mopo karkaa käsistä ja mennään metsään, kun ei olla riittävän lujalla pohjalla. Vika ei kuitenkaan ole karismaattisia manifestaatioita jakavan Hengen. Kyse on jokaisen uskovan ja ennen kaikkea hengellisten johtajien vastuusta valvoa, pitäytyä Sanaan ja etsiä Jumalan tahtoa omassa elämässään. Mutta mitä tulee itse näihin em. argumentteihin, niin ne sopivat hyvin huonosti yhteen eri puolilla maailmaa parhaillaan olevien herätysten kanssa. Tosiasia on nimittäin se, että uudestisyntyneiden kristittyjen määrä kasvaa koko ajan - ja joissain kohdin jopa räjähdysmäisellä tavalla! - mutta se tapahtuu ns. alikehittyneissä kolmannen maailman maissa. Loppupelissä näillä herätyksen kieltäjillä on vaikeuksia lukea ja selittää Ilmestyskirjan kuvausta suuresta valkopukuisten joukosta, joka tulee "siitä suuresta ahdistuksesta" (Ilm. 7:9-14).

Toisaalla eräs helluntailaisuudesta luterilaisuuteen loikannut mies esittää haastavan kysymyksen, "entä jos herätystä ei tulekaan?" Kirjoituksessaan hän kertoo löytäneensä hengellisen työn merkityksen pienissä, arkisissa kohtaamisissa ihmisten kanssa. Hän itse ei usko suuriin, yhteiskuntaa mullistaviin herätyksiin esim. täällä jo valmiiksi "kristillisessä" Suomessa. Täällä ei hänen mukaansa ole juurikaan hengellistä täyskäännöstä tarvitsevia ihmisiä. Näin ollen pieni ja arkinen on kaunista ja massiivisten herätysten odottaminen on turhaa.

Kun ajatellaan Jeesuksen julkista toimintaa Hänen maanpäällisen elämänsä aikana, niin Hän lähti aina liikkeelle yksilöstä. Hän kohtasi Nikodeemoksen, samarialaisen naisen, Maria Magdaleenan ja Sakkeuksen yksilönä. Vasta tämän jälkeen lähdettiin rakentamaan yhteisöä. Mikä toimii yksilötasolla, se toimii myös laajemmalla, yhteisöllisellä tasolla. Tässä suhteessa yhdyn kaverin esittämään kritiikkiin ns. "pastoripornoa" kohtaan. Kuitenkin itse kysymys "entä jos herätystä ei tulekaan?" on mielestäni väärin asetettu. Mitä ihmettä me nimittäin sitten teemme, jos Pyhä Henki sitten vaikka vaikuttaisikin suuren, laajamittaisen herätyksen omalla kotipaikkakunnallamme? Em. kirjoituksesta on nimittäin kiusaus rivien välistä lukea jopa pienoinen kielto, että herätys ei saa tulla...

Sitäpaitsi kun Pyhä Henki Apt. 2:ssa kuvatulla tavalla vuodatettiin Jerusalemissa, sai tämä aikaan laajamittaisen, jopa massiivisen herätyksen, joka otti paikkansa sellaisessa uskonnollis-kulttuurisessa kontekstissa, joka monessa suhteessa muistuttaa hyvin paljon kirjoittajan kuvaamaa suomalaista kirkollista todellisuutta (jota todellisuudennäkemystä itse en kyllä millään tavoin jaa kirjoittajan kanssa).

Joten eiköhän anneta Jumalan Hengelle täysi toimintavapaus, jooko?

Itselleni ajatus koko maata koskettavasta ja kansakuntaa muuttavasta hengellisestä heräämisestä on mitä tervetullein. Näen mielelläni Jumalan Hengen vaikutuksen ympäröivässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa tervehdyttämässä, raitistamassa ja uudistamassa Jumalasta pois päin kääntynyttä Suomea takaisin oikeaan suuntaan. Minulla ei ole mitään ongelmia elää sovussa ajatuksen suuresta lopun ajan Hengen vuodatuksesta kanssa, mutta uskoni ei seiso, eikä kaadu sen kanssa. Enemmänkin olen viime päivinä ajatellut Jeesuksen vertausta samassa pellossa kasvavasta oikeasta vehnästä ja väärästä samankaltaisesta rikkakasvista, jotka molemmat kasvoivat tiettyyn rajaan asti ennen kuin ne erotettiin toisistaan. Jeesus selittää pellon olevan maailma, ei siis kirkko tai seurakunta.

Ehkä tulevaisuudessa näemmekin näiden molempien kehityskulkujen, Jumalan Hengen vaikutuksen ja vastapuolen vaikutuksen, kulkevan ja tekevän työtään ihmisten keskellä maailmassa ikään kuin rinta rinnan. Paluuta entisen kaltaiseen kristilliseen yhtenäiskulttuuriin ei vaan enää ole. Päinvastoin, sotatila on se kuva, jolla Uusi testamentti toistuvasti määrittelee uuden liiton seurakunnan elämäntodellisuutta. Tämä tilanne tulee säilymään aina Jeesuksen takaisintuloon saakka. Emme kristittyinä koskaan saa tuudittautua siihen ajatukseen, että lopullinen voitto pahasta saavutettaisiin omin voimin tässä ajassa.

Herätyksessä on kuitenkin aina kyse Kristuksen seurakunnan kokoamisesta ja rakentamisesta.

Ihmettelyä

"Jerusalemissa on suuri maanjäristys ja temppelin esirippu repeää ylhäältä alas asti. Itse esiripulla on juutalaisessa teologiassa olennainen rooli. Temppelissä se varjelee Jumalan pyhyyttä erottaessaan Pyhä-huoneesta debirin eli Kaikkeinpyhimmän. Näin tuo paksu verho muodostuu rajaksi, joka kätkee taakseen Jumalan asumuksen. Kaikkeinpyhimmässä Jumalan läsnäoloa kuvaa liitonarkku, jota varjostavat kerubit kannattelevat Jumalan valtaistuinta (merkavah).

Temppelin esirippu toimii siten rajana maallisen ja pyhän, inhimillisen ja jumalallisen sekä eräässä mielessä myös maanpäällisen ja taivaallisen välillä. Israelin uskossa ylipapin rooliin kuuluu tuon rajan ylittäminen ja Jumalan kohtaaminen kasvoista kasvoihin. Kun monissa uskonnoissa jumaluuden kohtaaminen mielletään tabun tai taivaallisen majesteettisuuden kautta, Israelin uskossa se jäsennetään syntikäsityksen avulla. Ylipapin toiminnan kautta toteutuva kollektiivinen Jumalan kohtaaminen tapahtuu sovitusveren pirskottamisen ja syntien armahtamisen kontekstissa. Sijaisuhrin veri viedään verhon taakse, liitonarkun kannen päälle, Jumalan kasvojen eteen.

Kun verho repeää pitkäperjantaina, suoja maallisen ja pyhän väliltä murtuu. Ihmiset näkevät Kaikkeinpyhimpään, ja Jumalan maailma paljastuu kaikille. Uskonnollisessa mielessä tämä merkitsee Jumalan pyhyyden häpäisemistä hieman samaan tapaan kuin sotapäälliköt olivat historian kuluessa sen häpäisseet kävelemällä valloitusretkensä päätteeksi suoraan kaikkeinpyhimpään. Esirippu menettää merkityksensä, ja näin itse asiassa koko temppeli menettää perimmäisen funktionsa.

Toisin sanoen, kun Jumalan Poika häpäistään teloittamalla hänet rikollisena ristillä pilkkahuutojen saattelemana, samaan aikaan Jumala itse häpäistään temppelissä. Esiripun revetessä Pojan kuoleman hetkellä Isä ottaa häpeän päällensä. Jumala ei tämän jälkeen enää ole kohdattavissa valitun kansan temppelissä. Ylipapin toimilla ei ole mieltä, koska Jumalan koskematon pyhyys on menetetty. Esiripun takana toimitettu sovitus on menettänyt vaikutuksensa, koska Jumalan huone on profanoitu. Sovituksen fokus siirtyy toisaalle."


Timo Eskola, Uuden testamentin narratiivinen teologia (s. 275-276)