Virtanen ja Narnian kääpiöt

Virtanen oli usein lueskellut lapsilleen iltasatuna C. S. Lewisin Narnian aikakirjoja. Tai siis silloin kun lapset olivat olleet pieniä. Itse hän luki niitä silloin tällöin vieläkin. Virtanen kyllä tiesi hyvin, etteivät jotkut hänen tutuistaan kotikaupunkinsa uskovien piirissä mitenkään tykänneet Lewisin kirjoista. Esimerkiksi juuri Narnia-kirjoja pidettiin joissakin uskovien piireissä hyvin arveluttavina - esiintyihän niissä kääpiöitä, noitia, jättiläisiä ja muita satuolentoja, joiden kanssa ei näiden uskonveljien mukaan "pitänyt lainkaan aikaansa viettää". Tuollainen lukeminen olisi vain "Herran työn laiminlyömistä".

Tässä suhteessa Virtanen tunnusti olevansa vähän vaikea ja ongelmallinen tyyppi monille uskonveljilleen, sisarista puhumattakaan. Hän ei ollut oikein koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi missään kirkkokunnallisissa tai hierarkkisissa systeemeissä. Mutta eivät liioin ketkään lopunaikahörhötkään saaneet hänestä kaveria puuhasteluilleen. Hän muisti useammankin kerran tuottaneensa pettymyksen jollekin kiiluvasilmäiselle viimeisten päivien profeetalle, kun ei ollutkaan kyselemättä lähtenyt mukaan näiden monenkirjaviin juttuihin.

Virtasta olikin syytetty näiden ylihengellisten harhabongareitten taholta, (paitsi tietenkin rakkaudettomuudesta, kovuudesta, "Iisebelin hengestä" yms.), niin myös siitä, ettei "pasuuna antanut selvää ääntä". Virtanen ei oikeasti viihtynyt lainkaan tuollaisessa ahdasmielisessä ja tunkkaisessa "valitun joukon" ilmapiirissä - sen enempää kuin ei viihtynyt korkeakirkollisissa muotomenoissakaan. Hänen kokemuksensa Hengen vapaudesta oli ollut ihan jotain muuta, eikä hän antanut tässä suhteessa pettää itseään.

Virtanen siis oli mitä oli ja tykkäsi lukea Lewisin kirjoja yleensä, olivat ne sitten sciencefictionia, sitä nykyään niin paljon puhuttua fantasiaa tai proosaa. Usein vain nuo Lewisin syvälliset opetukset alkoivat elää hänen mielessään jälkikäteen, joskus jopa vasta vuosien päästä. Virtanen oli aluksi harmitellut tätä piirrettä itsessään, mutta oppinut sen sitten aikaa myöten hyväksymään. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, jos edes silloinkaan, hän oli lohdutellut itseään.

Nimittäin tänä aamuna hänen mieleensä oli palautunut muuan kohtaus Narnian aikakirjojen viimeisestä kirjasta Narnian viimeinen taistelu. Virtanen myönsi itselleen avoimesti sen, että tähän takaumaan oli vaikuttanut hänen tapaamisensa ja keskustelunsa eräiden uskonystävien kanssa. Virtanen itse piti sitä vain Jumalan lahjana, että Hän näin erilaisilla tavoilla puhui ihmiselle, eikä hän itse nähnyt siinä mitään ongelmaa. Päinvastoin, hän piti itsessään hyvänä puolena sitä, että hän kykeni tätä puhetta kuulemaan.

Narnian viimeinen taistelu kuvaa nimensä mukaisesti tuon Lewisin luoman rinnakkaismaailman lopun aikoja, eskatologiaa. Kirjassa esiintyvät monet raamatullisen apokalyptiikan hahmot, kuten antikristus ja väärä profeetta. Lewis oli vain pukenut ne vanhaan leijonantaljaan puetun aasin ja sitä ohjailevan ovelan apinan hahmoihin, mutta yhtä kaikki; allegoria oli ilmeinen. Hän itse ymmärsi nämä vertauskuvat, eikä ihmetellyt sitä, että hänen lapsensa ikään kuin luonnostaan ymmärsivät ne myös. Sanoohan Jeesus, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta.

Se, mikä Virtasta tällä hetkellä mietitytti oli Narnian kääpiöiden tilanne kertomuksen lopulla. Kääpiöt olivat vapautuneet kyllä vastustajan orjuudesta, mutta jotain oli silti ollut vialla. Virtanen kaivoi pölyisen kuluneen satukirjan esille jostain poikansa huoneen kätköistä ja selaili sen sivuja. Sitten hän löysi etsimänsä kohdan ja luki:"... pian he kaikki saattoivat nähdä kääpiöt. Ne näyttivät aivan toimettomilta. Eivät ne jaloitelleet, eivätkä pitäneet hauskaa (vaikka niiden kahleköydet näyttivätkin kadonneen), eivätkä liioin loikoilleet lepäämässä. Ne istuivat kasvotuksin hyvin tiiviissä pikku piirissä. Ne eivät vilkaisseetkaan ympärilleen eivätkä olleet huomaavinaan ihmisiä..."

Virtanen oli aina ymmärtänyt Lewisin Narnia-kirjojen kertomukset siten, että niistä löytyi varsinaisen sadun (mikä sekin oli loistavaa kerrontaa ja hyödyllistä lukemista niin lapsille kuin aikuisillekin) lisäksi myös toinen, syvempi taso. Monet tapahtumat ja tilanteet kuvasivat erilaisia vaiheita ihmisen uskonelämässä ja erilaisia hengellisiä tiloja. Tosiasiassa kääpiöt tässä olivat tilassa, jossa he eivät nähneet juuri mitään hyvää, kaunista tai tavoittelemisen arvoista ympärillään. Narnian kuningattaret ja kuninkaat sekä yksisarvinen etc. olivat heille tuntemattomia, näkymättömiä, joiden äänet ja puhe jollain tavalla kyllä kuullaan, mutta ei juuri muuta. Tämäkin käsitetään väärin. Kaikki ulkoapäin tuleva käsitetään uhkaksi ja pahaksi ja se torjutaan.

Narnian kuningas Triniankin komentaa alamaisiaan (joita kääpiöt Narnian asukkaina tietenkin olivat): "Ei ole mitään mustaa murjua, ei muualla kuin sinun omassa mielikuvituksessasi, senkin hullu. Tule ulos sieltä pimeästäsi!"

Mikään ei auttanut, ei edes paikalle ilmestynyt suuri leijona Aslan, joka on Narnian maailman Messias, joka ilmestyy joskus myös Karitsana ja joka sovitti tehdyt rikokset ja joka on suuren Kuninkaan Poika. Kun kuningatar Lucy, kuningas Trinian ja Eustace pyysivät Aslania "tekemään jotain näille kääpiöille", niin Aslan murisi hiljaa niin, että ilma väreili. Kääpiöiden reaktio oli: "Kuulettekos tuota? Se on se porukka, joka on tallin toisessa päässä, yrittävät pelotella meitä. Niillä on varmaan jonkinlainen laite. älkää olko kuulevinannekaan. Meitä ne eivät tällä kertaa huiputa!"

Kääpiöt olivat nimittäin kirjan alkuvaiheessa kuvatuissa tapahtumissa menneet koko joukolla siihen halpaan, (jota viekas apina oli levittänyt), että kuluneeseen leijonantaljaan puettu aasi olisikin mukamas ollut oikea Aslan itse. Tähän valheeseen haksahtaminen oli nyt synnyttänyt kääpiöissä sen reaktion, ettei uskottu enää oikein mitään, mikä tuli kääpiöiden oman joukon ulkopuolelta.

Lopulta Aslan hyvyydessään jopa loihtii kääpiöiden eteen mitä herkullisimman juhla-aterian monine ruokalajeineen ja hyvine viineineen. Mutta kaikesta tästä ei ollut mitään hyötyä, koska kääpiöt omassa tilassaan näkivät edelleen olevansa vankeina törkyisessä tallissa ja syövänsä mitä kaikkea pilaantunutta ruokaa tallin nurkista kykenivätkään löytämään.

Seuraavassa vaiheessa kääpiöissä heräsi niille ominainen epäluulo kavereitaan kohtaan; ehkä toisilla oli sittenkin jotain parempaa kuin heillä itsellään. Niinpä kaikki päättyi hirvittävään sekamelskaan ja tappeluun, jossa hyvät ruuat tuhriintuivat pitkin niiden kasvoja ja liiskaantuivat jalkoihin.

Kääpiöiden paikalleen jämähtäneen tilanteen kuvaus päättyy: "Mutta kun ne lopulta istuutuivat parantelemaan mustiksi lyötyjä silmiään ja vertavuotavia neniään, niin ne kaikki sanoivat: ´No, ainakaan meitä ei nyt ole petkutettu. Ketään emme ole päästäneet syöttämään hölynpölyä itsellemme. Kääpiöissä on kääpiöille kyllin.´"

Virtanen luki edelleen:

"Näettekö, Aslan sanoi. Ne eivät anna meidän auttaa itseään. Ne ovat uskon sijasta valinneet oveluuden. Niiden vankila on vain niiden omassa mielessä, mutta silti ne ovat siinä vankilassa ja niin kovasti pelkäävät petkutetuiksi tulemista, ettei niitä sieltä saa ulos. Mutta tulkaa, lapset. Minulla on toinen työ tehtävänä."

Virtanen sulki kirjan ja mietti, miten hyvin kirjan kuvaamat tapahtumat soveltuivat hengelliseen maailmaan ja uskonelämään. Hänen mieleensä nousi yksittäisiä ihmisiä, jotka kohtasivat monet asiat peloista käsin ja entisistä epäonnistumisista johtuen käpertyivät vain oman itsensä ympärille. Eniten hän mietti joitain uskovien yhteisöjä, seurakuntia ja hengellisiä liikkeitä, jotka samalla tavoin sulkeutuivat omaan sisäänpäin lämpiävään ja turvallisuushakuiseen maailmaansa ja hamaan paruusiaan saakka olisivat tuomittuja jäämään vain pieniksi, yksinäisiksi tupaseuralaisporukoiksi.

- Kääpiöissä on kääpiöille kyllin. Virtanen kertasi mielessään kirjan sanoja.

Vanhat muistijäljet aktivoituvat (sittenkin)...

Lisäyksenä edelliseen tapahtui seuraavaa.

Aamulla herätessäni mielessäni pyöri kiusallisesti joku juttu, joka minun olisi mielestäni pitänyt muistaa jo aiemmin. Kun hetken aikaa kaivelin muistini sopukoita, palautui mieleeni edellisen sukupolven apologeetikon, Francis A. Schaefferin (1912-1984) suorastaan hätkähdyttävän tarkat, profeetalliset sanat kirjasta Pako järjestä (Sley, 1975).

Schaeffer kirjoittaa: "Olen joutunut tilanteeseen, jossa heti kuullessani sanan ´Jeesus´ - joka merkitsee minulle niin paljon historiallisen Jeesuksen pyhän Persoonan ja Hänen työnsä tähden - kuuntelen huolellisesti, koska olen surua tuntien joutunut pelkäämään sanan ´Jeesus´ käyttöä enemmän kuin miltei minkä muun sanan käyttöä tahansa nykymaailmassa. Sanaa käytetään sisällyksettömänä iskusanana ja meidän sukupolveamme kutsutaan seuraamaan sitä. Mutta siinä ei ole rationaalista, raamatullista sisältöä, jonka nojalla sitä koeteltaisiin ja näin sanaa käytetään opettamaan vallan päinvastaisia asioita kuin ne, joita Jeesus opetti. Ihmisiä kutsutaan seuraamaan sanaa suuresti motivoidulla innolla, eikä missään niin voimaperäisesti kuin uudessa moraalissa, joka seurailee uusteologiaa. On nykyään jeesusmaista maata tytön tai miehen kanssa, jos hän tarvitsee sinua. Niin kauan kuin yrität olla inhimillinen, olet kyllin Jeesuksen kaltainen maataksesi toisen henkilön kanssa, huomattakoon: tietenkin sen kustannuksella, että rikotaan se spesifinen moraali, jota Jeesus opetti. Mutta näille ihmisille tällä ei ole mitän väliä, koska tuo moraali on alakerrassa Raamatun rationaalisen sisällön alueella.

Olemmekin sitten tulleet tähän pelättävään tilanteeseen, jossa sanasta ´Jeesus´ on tullut Jeesus-Persoonan vihollinen ja sen vihollinen, mitä Jeesus opetti. Meidän täytyy pelätä tätä sisällötöntä iskusanaa ´Jeesus´, ei siksi, ettemmekö rakastaisi Jeesusta, vaan juuri sen takia, että todella rakastamme Häntä. Meidän täytyy taistella tätä sisällyksetöntä iskusanaa vastaan..." (emt. 89-90)

Joku on joskus epäillyt, voiko apologeetta olla samaan aikaan profeetta? Tämän perusteella näyttää vahvasti, että voi. Sen verran viiltävän tarkan analyysin Schaeffer tässä heittää kehiin johtavien kirkonmiesten ja heidän palveluksessaan olevien yliopistoteologien kehittelemästä "rakkauden argumentista", josta edellisessä postauksessa oli puhetta.

-------

Mutta sen uhallakin, että väsyttäisin lukijaani, minun on jatkettava Schaefferin siteerausta:

"Tämä kiihtyvä pyrkimys saa minut ihmettelemään, tarkoittikohan Jeesus jotain tämänkaltaista sanoessaan, että lopun aikaa lähestyttäessä tulee olemaan toisia Jeesuksia. Meidän ei pidä koskaan unohtaa, että suuri vihollinen, joka on tulossa, on anti-Kristus. Hän ei ole anti-epä-Kristus. Hän on anti-Kristus. Kasvavassa määrässä muutaman viimeksi kuluneen vuoden aikana sana ´Jeesus´, irroitettuna Raamatun sisällöstä, on tullut historiallisen Jeesuksen viholliseksi, sen Jeesuksen, joka kuoli ja nousi ylös ja joka on tulossa takaisin ja joka on Jumalan iankaikkinen Poika. Niinpä pitäkäämme varamme. Jos evankeliset kristityt alkavat luisua kahtiajakoon, erottaa kohtaamisen Jeesuksen kanssa Raamatun sisällöstä..., heitämme sitä tarkoittamatta itsemme ja seuraavan sukupolven modernin järjestelmän myllyntuuttiin. Tämä järjestelmä ympäröi meitä miltei monoliittisen yksimielisyyden kaltaisena." (emt. s. 90)

(Schaeffer viittaa tässä siihen faktaan, että kreikan kielessä sanan etuliitteellä anti- on kaksi perusmerkitystä: se voi tarkoittaa joko "jotain vastaan" tai "jonkun sijalle tulevaa". Tässä mielessä Schaeffer ajattelee antikristuksen tulevan olemaan anti-sijais-Kristus eli, Jeesuksen sanoja lainaten, yritys "eksyttää, jos mahdollista, valitutkin" (Matt. 24:24). )

Kun tätä lukee ja pohtii, niin maalistuneiden länsimaisten laitoskirkkojen nykykehitys näyttää hyvin ilmeiseltä ja jo etukäteen tunnetulta. Sama koskee niitä argumentteja, joilla tätä kehitystä on perusteltu. Erityisesti tämä näkyy em. "rakkauden argumentin" käytössä. Lähelle tulevat apostoli Johanneksen sanat hänen ensimmäisessä kirjeessään, kun hän puhuu antikristuksen ilmestymisestä: "Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme." (1.Joh. 2:19)

Mietintöjen sanomaa

Lueskelin tuossa juuri Concordia-lehden numeroa 5/2009, jossa on ruotsalaisen luterilaisen pastori Lars Borgströmin mielenkiintoinen katsaus Ruotsin kirkossa tapahtuneeseen kehitykseen 1950-luvulta asti tähän päivään. Ikkunana tähän maallistumisprosessiin toimivat Ruotsin kirkon johtoelimien, kuten kirkkohallituksen ja piispainkokouksen julkilausumat ja mietinnöt liittyen kirkon suhtautumiseen homoseksuaalisuuteen. Jos jaksaa kahlata koko jutun läpi, saa hyvän läpileikkauksen siitä, miten kaikki oikein tapahtui ja miten asiat täälläkin tulevat todennnäköisesti menemään.

Minä tunnustaudun siihen joukkoon kuuluvaksi, joka näkee saman prosessin olevan jo huimaa vauhtia menossa Suomessa. Kaikki uskovatkaan eivät oikein pidä siitä, että tätä asiaa aina pidetään esillä. Olin hiljattain eräässä rukoustilaisuudessa, jossa oli koolla uskovia eri piireistä ja jossa eräs luterilainen pappi rukoili voimakkaasti tulevan arkkipiispanvaalin puolesta, "ettei tämä kysymys samaa sukupuolta olevan parin vihkimisoikeudesta sotkisi koko arkkipiispanvaalia".

No, enhän minä nyt tuollaiseen rukoukseen oikein voi täysin yhtyä - varsinkaan kun koko juttua ei noin vain voi lakaista maton alle. Se on vähän samanlainen juttu kuin se, kun John Lennon-vainaa vaimonsa Yoko Onon kanssa levytti hauskan joulurallatuksen "So This Is Christmas - The War Is Over". Siinähän biisin lopussa kuoro hoilaa Yokon johdolla: "The war is over, if we hope it". Melody Maker-musiikkilehden levykriitikko totesi lakonisesti juttunsa aluksi: "Well, the war isn´t over, even if we hope it". Ehkä veljellä ei vain ollut "uskon henkeä", mutta sama pätee kyllä tähänkin juttuun. Sori vaan, folks.

Mutta niin, "mietintöjen sanomaa"... Menemättä mitenkään yksityiskohtiin voi sanoa, että kyllähän kehitys sangen yksiselitteisesti meni siten, että tuonne 70-luvulle asti juuri kukaan varsinkaan kirkon sisällä ei kyseenalaistanut Raamatun ehdottoman kielteistä kantaa homoseksuaalisuuteen. Tämän jälkeen linja eri mietinnöissä, jotka ovat käytännössä olleet eri teologien hengentuotteita (varjelkoon, mitä ne opettavat noissa laitoksissaan!), vaihtelee. Joko ollaan sitä mieltä, että Raamattu ei oikeastaan (tätä säestää korkeastioppineen yliopistoteologin vaivautunut ähkäisy) kiellä oikeanlaista homorakkautta. Toinen linja on se, että sanotaan, että vaikka Raamattu julistaakin (niin Vanhassa kuin Uudessakin testamentissa) homoseksuaalisen käyttäytymisen tai taipumuksen ehdottomasti synnilliseksi, niin ei siitä tarvitse välittää.

Näin siis annetaan piupaut koko Raamatun ilmoitukselle tässä kohtaa. Ilman sarvia ja hampaita, mutta kun tästä kohtaa on päästetty vihollinen läpi, niin luopumusta (eli samanlaista suhtautumista Raamatun ilmoitukseen) alkaa esiintyä myös muilla elämänalueilla. Tätä perustellaan mm. Ruotsin arkkipiispan K. G. Hammarin sanoin siten, että Raamatun sana täytyy alistaa rakkauden yleisen periaatteen alle. Suora lainaus Hammarilta: "Kun näen itsensä alttiiksi antavaa rakkautta ympäristössäni, en voi jumalakuvani kanssa, jota on muovannut Uuteen testamenttiin perustuva ajattelu, tulkita tätä kokemusta teologisesti merkityksettömäksi: näen silloin Jumalan siinä." (Hassua - itse menettelisin juuri päinvastoin eli alistaisin tässä mainitut asiat tutkittavaksi Sanan auktoriteetin alle.)

Käytännössä tämä tapahtuu selittämällä, että enää ei ole niin tärkeää huomioida yksittäisiä Raamatun kohtia, jotka sanovat jotain esim. homoseksuaalisuudesta. Sen sijaan nyt annetaankin "suurten raamatullisten arvojen", kuten rakkaus, yhteys, uskollisuus jne. olla suuntaa antavina. Näistä arvoista käsin voidaan sitten hyväksyä vaikkapa homoavioliitot, vaikka ne joidenkin Raamatun kohtien valossa ovatkin vääriä. Arkkipiispa Anders Wejryd toteaa v. 2009 asiaa pohtineiden teologien joukon suulla: "Kun kirkon on otettava kantaa kysymykseen samaa sukupuolta olevien avioliitosta, on relevanttia kysyä, onko siitä vahinkoa vai hyötyä ihmisille. Kirkko tahtoo tukea uskollisia suhteita ja raamattuteologisessa horisontissa on rakkauden käsky meille ylitse muiden käskyjen ja kieltojen Raamatussa."

Näin siis olemme tulleet luoneeksi jumalan, joka ei enää tunne omakseen sitä, mitä jotkut väittävät hänen jossain historian vaiheessa sanoneen. Meillä on siis uskomme kohteena jumala, joka on ristiriidassa oman sanansa kanssa. On käynyt, kuten edellä kirjoitin, että kun irrotamme esim. rakkauden käsitteen Jumalasta ja Hänen Sanastaan, luommekin epäjumalan nimeltä rakkaus. Ruotsinmaan piispat & teologit kutsuvatkin tätä vasta keksimäänsä uutta harhaa nimellä "rakkauden argumentti". Käytännössähän tämä sitten aikaa myöten mahdollistaa melkein minkä hyvänsä.

Meillä Suomessa rovasti Liisa Tuovinen pistää vielä paremmaksi selittämällä viimeisimmän tutkimustiedon homoseksuaalisuuden synty- ym. syistä olevan niin "eettisesti velvoittavaa", että se mennen tullen ajaa yli ja ohi Raamatun arvovallan - ikään kuin Hän, joka loi ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi, ei tietäisi paremmin. Milloin Raamatun sana on kirkolle niin eettisesti velvoittavaa, että se nostaa sen piispat ja papit ja muun kristikansan nykyistä kehitystä vastaan?

Tällainen ihmekeikaus on mahdollista vain länsimaisen humanismin höttöä ja siltä pohjalta kasvaneen moniarvoisuuden mätiä hedelmiä hyvin syöneen yliopistoteologin koulutuksella. (Voi hyvänen aika, mitä ne opettavat noissa laitoksissaan!) Joskus on sanottu, että media on kuin maksettu nainen, mutta...


No, muutama tulevaisuuden skenaario tältä pohjalta:

• Kahtiajako kirkossa tulee syvenemään tämän kysymyksen myötä, vaikka kuinka muuta toivottaisiinkin. Tässä mielessä tuleva arkkipiispan vaali on varmasti tärkeä. Mikäli Kari Mäkinen valitaan arkkipiispaksi, luulen Ruotsin kirkon kehityksen toistuvan täällä Suomessa 3-5 vuodessa. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa omana näkemyksenäni, että vaikka Miikka Ruokanen valittaisiinkin arkkipiispaksi, niin kyseessä olisi vain viivytystaistelun pitkittyminen, ei nykyisen prosessin pysähtyminen. En usko kirkkolaivan kurssin perinpohjaiseen kääntymiseen, eikä se suinkaan johdu jostain "uskon hengen" puutteesta, kuten minulle joskus on selitetty.
• Luopumus kirkossa tulee lisääntymään, enkä nyt tarkoita nykyisiä luopioita, vaan jotain vielä pahempaa. Pelkään pahoin näkeväni tulevaisuudessa monen aiemmin raamatullista linjaa edustaneen uskovan menevän virran mukana. Tämä ruotsalaisten keksimä "rakkauden argumentti" on nimittäin sen verran vaarallinen lyömäase, että jollemme ole lujasti Sanan kalliopohjalla, meidän uskoamme voidaan horjuttaa. Näin on nimittäin käynyt tähänkin asti, kun katson kirkon ja sen uskovien muuttumista 70-luvulta asti tähän päivään ja pelkään näkeväni samanlaista luopumusta tulevaisuudessakin.
• Käytännössä tämä tulee johtamaan ainakin yhden, ellei kahden tai peräti kolmen luterilaisen pikkukirkon syntymiseen maahamme seuraavien 10 vuoden kuluessa. Näin siitä syystä, että luterilaisten herätyskristittyjen rivit ovat (esim. naispappeus-, mutta myös henkilö- ja johtajakysymysten johdosta) sen verran hajallaan, että mitään varteenotettavaa oppositiota tuskin tulemme näkemään. (Joku Suomen teologinen instituutti tulee ehkä olemaan harvoja poikkeuksia kirkollisen valtavirran protestoijina, joka koetaan kirkon taholta pelottavaksi.)
• Samanlainen prosessi tulee ottamaan aikansa ja paikkansa myös ns. vapaissa suunnissa ja ennen kaikkea niiden pohjalta syntyneissä kirkkokunnissa. Erityisesti ajattelen tämän koskevan Vapaakirkkoa ja Helluntaikirkkoa. Aika näyttää, miten nämä kirkkokuntalaivat kestävät ajan myrskyjen ryskytystä laudoitustaan vasten. Mielenkiintoista on myös nähdä, mitä osaa tapahtumien kulussa näiden yhteisöjen nuori teologipolvi näyttelee? (Ainakin evlut. kirkkojen kohdalla näyttää nimittäin siltä, että juuri teologien kohdalla sauma on vuotanut pahiten...)

Rakastumisen harha

Viime aikoina on mediassa ollut runsaasti golffari Tiger Woodsin yksityiselämän penkomista. Woods itse on hiljattain esittänyt julkisen anteeksipyynnön seikkailujensa tiimoilta, mutta tämä ei ole riittänyt aikuisviihdetähti Veronica Siwik-Danielsille, joka sanoo olleensa yksi golftähden monista rakastajattarista. Hän väittää Tiger Woodsin jahdanneen häntä ja aikaa myöten nainen sitten rakastui tähän jahtaajaansa.

- Ei sitä voi valita, kehen rakastuu. oli nainen todennut aiheeseen liittyen.

Tämä onnettoman hylätyn (?) naisen toteamus edustaa erästä aikamme yleisintä harhaisinta käsitystä rakkaudesta ja sen toteutumisesta ihmisten elämässä. Voimme täydellä syyllä kutsua sitä romanttisen rakkauden harhaksi. Tämä aidon rakkauden vääristymä tulee useimmiten esille länsimaisen viihdeteollisuuden ja median lanseeraamana elokuvissa, poplyriikassa, kirjallisuudessa ja erityisesti naistenlehdissä. Entinen nuorisopastorini Mikko Aalto analysoi terävästi tätä edelleen elinvoimaista harhailmiötä jo liki kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Tulkoon elämä (Uusi tie, 1982).

Romanttinen rakkaus esitetään ihmisen tahdosta täysin riippumattomana tunteena, joka valloittaa ihmisen kokonaan. Kun näin käy, ei ihminen voi valita, kehen hän rakastuu ja mitä hän tekee. Tähän kuuluu olennaisesti rakkaus rakkauden tunteisiin, ei niinkään aina sen kohteeseen. Ihminen nauttii ensisijaisesti rakkaussuhteeseen liittyvistä tunnetiloista ja hamuaa niitä yhä uudelleen ja uudelleen, milloin kenenkin kanssa. Tämä romanttinen rakkaus kuolee tunteiden kuolemisen myötä. Se on - tämän näkemyksen mukaan - elvyttämätöntä ja kohtalonomaista, jonka edessä ihminen on mukamas täysin voimaton. (Esimerkkinä vaikkapa elokuva "Rakastunut Shakespeare".) Jos tämä tunteiden kuolema johtaa suhteen katkeamiseen tai avioeroon, ei asialle yksinkertaisesti vain voi mitään. Täytyy kuunnella tunteitaan ja sydämensä ääntä, sanotaan. Ja jonkin ajan kuluttua sitten ollaan valmiita uuteen suhteeseen, kunhan voidaan taas luottaa tunteisiin.

Romanttinen rakkaus on kaikkien liittojen, velvoitteiden ja muiden sopimusten yläpuolella. (Ajattelepa vaikka Stingin laulua "The Secret Marriage".) Ajatellaan siis, että se ei välttämättä tarvitse mitään suhteen laillistamista. Päinvastoin, sellainen voidaan nähdä jopa esteenä sen todellisen luonteen esiinpurkautumiselle. Romanttisen rakkauden tunteiden ajatellaan oikeuttavan näiden tunteiden mukaisiin tekoihin. Niinpä "rakastuminen" oikeuttaa esim. sukupuolielämän aloittamiseen jo ennen avioliittoa tai avioliitossa uskottomuuteen. Näin siksi, koska "aito rakkaus" on tärkeintä. Ja jos tällaisesta suhteesta syntyy sitten avioliiton ulkopuolinen lapsi, kutsutaan tätä lasta erityiseksi rakkauslapseksi (kaiketi erotukseksi tavallisessa arkipäiväisessä avioliitossa syntyneistä lapsista). (Emt. s. 106-107.)

Kun katsoo nykymaailmaa viimeksi kuluneen 50 vuoden ajalta, niin ei voi olla huomaamatta, että juuri tämä pelkän romanttisen rakkauden tunteiden varaan heittäytyminen on ollut eräs suurimpia inhimillisen tuskan aiheuttajia. Se on johtanut ihmisten elämän suuriin pettymyksiin, tunne-elämän häiriöihin, tunnekuolleisuuteen ja kyynisyyteen, murhiin, abortteihin, pakkoavioliittoihin ja -eroihin, katkeruuteen, itsemurhiin ja epätoivoon. Tämä todellisuus väistämättä saattaa epäilyksenalaiseksi romanttisen rakkauden todellisen luonteen ja totuuden.

No, perimmältään sen takana onkin väärä käsitys ihmisestä eli epäraamatullinen antropologia. Ihminen ei ole kristillisen käsityksen mukaan pohjimmiltaan hyvä, vaan syntiinlankeemuksessa hänen luontonsa on langennut ja turmeltunut. Näin ollen meidän ei tule saada vapaasti toteuttaa kaikkia tunteidemme mukaisia tekoja ja päähänpistoja. Tunteemme ovat harhainen ja vietävissä oleva, jopa demonisoitunut mittari osoittamaan oikeaa suuntaa elämässämme. Raamattu puhuu selvästi lihamme ristiinnaulitsemisesta, mikä pitää sisällään saman kohtalon tunne-elämällemme.

Lisäksi kyseessä on ilmiselvästi Raamatun vastainen käsitys itse rakkaudesta. Raamattu sanoo kyllä selvästi, että Jumala on rakkaus (1.Joh. 4:16), mutta se ei sano, että rakkaus olisi jumala. Jos näin sanomme tai menettelemme, luomme epäjumalan, antikristuksen. Itse asiassa tällöin demonisoimme koko rakkauden käsitteen. Rakkaus ei nimittäin ensisijaisesti - tai viime kädessä, miten päin vaan - ole rakastumisen tunne tai huuma. (Monien uskovien käsitys ensirakkaudesta Jeesukseen on myös harhautunut tämän maallisen ja hedonistisen rakkauskäsityksen mukaiseksi.)

Ei, vaan rakkaus on ensisijassa tahdon valinta. Kun se on tehty ("Kaikkitietävän Jumalan ja näiden todistajien läsnäollessa...") ja sitä noudatetaan, rakkauden tunteet seuraavat mukana. Jeesuksen esimerkki, elämä ja kuolema todistavat juuri tätä samaa. Raamatun mukaan "rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus, sen hehku on tulen hehku, on Herran liekki." (L. L. 8:6)

Tässä mielessä ihmetyttääkin, että tämä ajan virta on onnistunut imaisemaan mukaan niin monia kristittyjäkin. Miten se Jeesus sen sanoikaan? "Te eksytte, koska te ette tunne Kirjoituksia, ettekä Jumalan voimaa" (Matt. 22:29). Niinpä.

Olisikohan tässäkin kohtaa aika asettaa rajamerkit uudelleen paikalleen ja selvästi näkyviin? Olisiko tässäkin kohtaa heräämisen paikka?

Kirkkoja myynnissä

Nyt huomio kaikki hyvää vauhtia kirkollistuvat kotiseurakunnat ja piispalliset ministryt! Kirkkoja on ihan tuota pikaa halvalla myynnissä myös Suomessa, joten hätä ei ole tämän näköinen, mitä tulee toimiviin tilaratkaisuihin työn paisuessa kuin pullataikina.

No joo, tuosta älköön kukaan loukkaantuko tai ottako itseensä. Eihän sitä nyt meidän piireissä näin... Joskus on sitä paitsi hyvä osata vähän nauraa itselleen ja osoitan nämä sanat nyt ensisijaisesti itselleni. Sitä paitsi, niinkuin ystäväni Mikko omassa blogissaan osuvasti siteeraa Chuck Swindollia: "älä ota itseäsi liian vakavasti, eivät muutkaan ota".

Sain nimittäin ystävältäni Ossilta mielenkiintoisen vinkin Turun Sanomien tämän päiväiseen numeroon, jossa oli juttu siitä, miten pian jo Suomessakin talouskriisin koettelemat luterilaiset seurakunnat alkavat vuokrata ja myydä omia kiinteistöjään. Mielenkiintoinen tulevaisuuden skenaario onkin, miten hyvin yhteistyössä ja rinta rinnan toimivat islamilainen moskeija ja kansankirkon seurakunta samoissa tiloissa. Siitä on kuulkaa vastakkain asettelu kaukana kun taloudellisdet paineet yhdistävät ihmisiä. Tältä pohjalta on hyvä alkaa harjoittaa uskontojen vuoropuhelua vanhanaikaisen evankeliumin julistuksen sijaan. Mitä nyt erilaiset samaa sukupuolta olevien parien siunaamiset vähän tuottavat ongelmia, muslimit kun eivät niitä hyväksy...

Turun Sanomat kirjoittaa: "Talouskriisin koettelemat seurakunnat pyrkivät pääsemään eroon tarpeettomiksi tai liian kalliiksi käyneistä kiinteistöistään. Hyvinä vuosina hulppeasti rakennettujen leirikeskusten ja seurakuntatalojen lisäksi myyntilistoille uhkaa joutua tulevina vuosina jopa kymmeniä kirkkoja.

Kirkkohallituksen yliarkkitehti Eero Raatikainen ennustaa, että edes talouden kohentuminen ei auta asiaa. Monilla pienillä seurakunnilla oli jo ennen lamaa vaikeuksia selviytyä kirkkojensa ja muiden kiinteistöjensä ylläpidosta. Kirkkohallitus jakaa köyhille seurakunnille vuosittain 5–6 miljoonaa euroa rakennusavustuksia ensisijaisesti kirkkojen ylläpitoon, mutta järjestelmä ei ole kestävällä pohjalla. Eero Raatikainen sanoo suoraan, että seurakuntien tyhjistä taskuista siirretään rahaa toisten seurakuntien vielä tyhjempiin.

– Toisaalta avustuksilla kitkuttelu myös peittää kirkkojen ylläpitoon liittyvät taloudelliset ongelmat, sanoo Raatikainen."

Kun varmistat asian kalenteristasi, niin huomaat, että nyt ei ole aprillipäivä, vaan ihan tavallinen sunnuntaiaamu, jona kirkkokansa jälleen suuntaa tiensä kohti erilaisia kirkkorakennuksia. Esimerkiksi omassa kotikaupungissani Lahdessa evl. seurakuntayhtymä on ihan viime vuosiin asti satsannut mielettömiä summia toimiviin ja edustuskelpoisiin tiloihin. Mieleen tulee, että näinkö se seurakunnan Herra itse sen sanoikin, että "tälle perustukselle minä rakennan seurakuntani"?

Tois puolelt jokkee jatketaan otsikolla "Kirkot jäävät kylmilleen" näin: "Kirkossa kävijöiden määrät ovat pudonneet varsinkin kaupungeissa, joissa Suomessa perinteisesti on tiuha seurakuntien verkko. Esimerkiksi Helsingissä seurakunta on jo ilmaissut huolensa muutamista vajaakäytöllä pyörivistä kirkoistaan, joista on tullut talouden kiviriippoja.

– Seurakunnat tasapainottelevat lisääntyneiden kustannusten paineessa. Kiinteistö- ja henkilöstömenot kasvavat, diakoniatyön tarve lisääntyy koko ajan, sanoo Raatikainen."

Muualla Euroopassa trendi on ollut samanlainen jo pitkään. Ulkomailla tarpeettomia kirkkoja myydään jo täyttä päätä. Esimerkiksi Saksassa ja Englannissa kirkkoja on myyty konserttitaloiksi, toimistoksi, kirjastoiksi ja jopa asuinrakennuksiksi. Jotkut pyhätöt ovat saaneet purkutuomion, jotkut rapistuvat kylmilleen jätettyinä. Sama kehitys näkyy jo Ruotsin maaseudulla ja Tanskassa jopa Kööpenhaminassa.

Edellä haastateltu Raatikainen on vakuuttunut, että samaan suuntaan mennään myös Suomessa. Hänen mielestään pitäisi hyvissä ajoin miettiä kirkkorakennusten tulevaisuutta. Jos kirkko myydään esimerkiksi yksityiselle ostajalle, sen käyttöä ei voi enää rajoittaa mitenkään. Se voi päätyä vaikkapa autonrengasvarastoksi.

Raatikaisen seuraava kommentti paljastaakin sitten koko suomalaisen kirkollisen kristillisyyden nykytilan karmeuden. Hänen mukaansa kirkot ovat "osa kansallista kulttuuriperintöä, jonka vaaliminen yleisesti Euroopassa on koko kansakunnan asia". Siinäpä se tuli uskomme ydin lyhyesti ja ytimekkäästi esitettyä. Nyt valtiolta tulevat rahat hupenevat kirkon ydintehtävien kannalta oleellisten hautaustoimen ja väestökirjanpidon ylläpitämiseen, eivätkä aina ihan riitä tähänkään. Raha on tarkoitettu myös kulttuuriperinnön vaalimiseen, mutta siihen ei kyllä jää penniäkään, mikä näin euroaikana olisikin vaikeata. Raatikainen ehdottaakin, että Suomeenkin perustettaisiin Englannin ja Ruotsin malliin kansallista kulttuuriperinnettä vaaliva rahasto, josta seurakunnatkin voisivat saada rahaa.

Jep jep. Meillä on Suomessa taloudellinen lama, jonka vaikutuksista johtuen aiemmin rahassa rypeneet evl. seurakunnatkin ovat nyt joutuneet kiristämään vyötä. Tämä taloudellinen ahdinko ei näytä kuitenkaan ajaneen ketään pyytämään apua Jumalalta, joka säätää niin säät kuin ilmatkin ja joka viljan vartuttaa ja joka ohjaa muutenkin kansakuntien kohtaloita. Päinvastoin, nykyisessä tilanteessamme myös hengellinen ahdinkomme käy yhä ilmeisemmäksi.

Talviurheilun symboliikkaa

On se vaan jänä seurata noita talviolumppialaisia, joihin lähdettiin kovin korkein tavoittein. Hiihtojohtajat olivat norsunluutornistaan käsin asettaneet tavoitteeksi kaksitoista (12) mitalia Vancouverista. Kisoja on nyt vatkattu viikon verran ja saldona on yksi hopea, joka ei kylläkään ole häpiä. Se on nimittäin saatu uudesta lajista, lumilautailusta, jonka arvoa eivät hiihdon perinteisen linjan mustikkasoppamiehet ole oikein vielä hiffanneet.

Isompi raha kyllä maailmalla siinä liikkuu kuin konsanaan suomalaiskansallisessa murtsikassa. Tämä ei tietenkään järkytä korven kansan susimetsän reiluja lapin jätkiä, jotka edelleen elävät tiilikaispekan ja noposanteron hehkutuksissa. Koko hiihtoniiloliitto alkaa kohta muistuttaa vanhoillista kirkollista herätysliikettä, jonka pääpaino on menneissä saavutuksissa (tai lankeemuksissa). Nyt on tärkeintä säilyttää (enää) jäljellä olevat edut.

Kuinka paljon suomihiihdon takaraivossa vielä takoo v. 2001 peruja oleva dopingskandaali, jota kansalliset totuuskomissiot eivät vieläkään ole saaneet selvitettyä ja jonka seurauksena tietyistä peloista käsin ei uskalleta...?

Tässä mielessä halfpipen hopea on tervetullut uusi tuulahdus, joka kutkuttavalla tavalla haastaa vanhaa rataansa kiertelevät lykkijät. Uusi laji, jonka pääareenaa eli halfpipeä ei edes löydy Suomesta on tullut jäädäkseen. Panostus suorituspaikkoihin on siis vahvasti vanhojen lajien puolella, mitalisaldo taas puhuu toista. Kieltämättä tässä on herkullista symboliikkaa, joka pienellä vaivalla on myös hyvin sovitettavissa hengelliseen elämään. Miten toimivat vanhat, jäykät rakenteet, jotka äärimmäisen hitaasti reagoivat muutoksiin? Miten taas toimii uusi, tuore juttu, jolla ei ole raskasta koneistoa riippanaan.

Vähän samanlaisen esimerkin kuulin hiljattain myös yhdistettyyn liittyen. Tiedämme kaikki Suomessa tehdyn panostuksen yhdistetyn hyväksi, joka maailmalla vain tahtoo olla pienoinen marginaalilaji. Huonosti menneiden kisojen jälkeen sitten itketään lisää resursseja, joista varmaan leijonanosa menee ihan jonnekin muualle kuin käytäntöön.

Jenkeissä yhdistetty on kuulemma parin hassun lajiin hurahtaneen hemmon juttu, jotka itse hoitavat oleellisen ja joilla ei ole mitään massiivista hallinto- ja valmennusresursseja niskassaan. Ladulla kaverit sitten kyllä pyyhkäisevät oikealta ohi meikäläisten...

Kummasta tulee Suomen piispa?

Arkkipiispanvaalin toiselle kierrokselle ääripäät Mäkinen ja Ruokanen

Kotimaa |Helsingin Sanomat 18.02.2010

Näin räväkästi uutisoi erkkolaisen valtamedian lippulaiva arkkipiispanvaalin ensimmäisen kierroksen tulosta, mikä kieltämättä oli mielenkiintoinen. Tunnustan, että itselläni ensimmäinen spontaani reaktio oli, että "voisikohan se onnistua?" Meinaan, että Ruokas-Miikkasta, entisestä Jeesus-hipistä, joka Hurstin veljesten kanssa 70-luvulla kierteli voittamassa Suomea Jeesukselle, voisi tulla arkkipiispa kirkolle, joka on historiansa vakavimmassa uskottavuuskriisissä?

No, ovathan nämä prelaattiveljekset hyvin eri puusta veistetty, kasvatettu ja väännetty. Mäkisen ura kirkon toisinajattelijoiden kurittajana on ollut ehkä yllättävänkin nousujohteinen. Ainakin siltä se näyttää meikäläisen maallikon silmiin. Tiedän kyllä, että monet tuttavapiiriini kuuluvat evl. klerikaalit voisivat arrogantisti valistaa minua sillä tosiasialla, että Mäkisen piispallinen kehitys on ollut havaittavissa jo kauan jne.

Jos olen ihan rehellinen, niin en kyllä usko Ruokasen pääsevän läpi. Hänessä olisi liikaa jarrumiestä, uudenlaista arvokeskustelijaa ja herättelijää kirkon nykykehityksen kyseenalaistajana, jota kehitystä nähdäkseni jo pitempään on valmisteltu ja lanseerattu ainoana oikeana luterilaisena uskontulkintana. Mielenkiintoisen linjapuheen Ruokanen piti viime syksynä Kirkonrakentajien Foorumin seminaarissa viime lokakuussa. Jo silloin lienee kirkkokansan muuten niin nöyrän kuuliaisissa riveissä herännyt kahdenlaisia ajatuksia tästä miehestä arkkipiispana: "toivottavasti vaan ei...", "toivo taitaa herätä, jos..."

Se on muuten jännä juttu miten tällaisissa saranakohdissa tulee esille se, miten eri tavalla kristityt suhtautuvat siihen, mitä tapahtuu. On olemassa sellaisia passiivisia kristillisiä fatalisteja, jotka eivät oikein reagoi mihinkään juuri mitenkään, vaan toteavat vain, että ihan sama mitä tehdään, Herran tahto tapahtuu kuitenkin aina. Tästä piirun verran poiketen on sitten olemassa sellainen lapsenomaisen luottavainen uskonasenne, joka ei sekään ota hirveästi mihinkään selvää kantaa, vaan hokee vain, että ihan sama mitä tapahtuu, kunhan vain Herran tahto tapahtuu. Jos ensin mainittu on ollut aavistuksen kyyninenkin suhtautumistapa, niin tässä hölmöys hipoo jo taivaita.

On selvää, että ei Herran tahto aina tapahdu, ei välttämättä. Sen tähden täytyy olla valmis myös toimimaan omien arvojensa ja periaatteidensa pohjalta tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Voi olla, että jompi kumpi tai molemmat noista yllä mainituista esimerkeistä ovat menettäneet arvonsa ja ylipäätään jonkun sellaisen korkeamman tavoitteen, jonka puolesta panna kaikki likoon. Silloin riittää hyvin em. hokemat.

No niin, itse tunnustaudun siis sen verran pessimistiksi, etten oikein usko tuohon ideaalimahdollisuuteen. Tunnustan, että se olisi kyllä liian hyvää ollakseen totta. Mutta osoittakoon historian lahjomaton kulku minun olleen väärässä. Tässä kohtaa olisin sitä mielelläni. Ja jotta oikein antaisin vallan pessimismilleni - tätä huumorin lajia kutsutaan muuten sarkasmiksi - niin todettakoon vielä, että vaikka Miikka Ruokanen valittaisiinkin arkkipiispaksi, niin pelkään pahinta. Pahin on nimittäin se, että monet aiemmat kokemukseni ovat saaneet minut lujasti uskomaan jonkun kirkollisen viran degeneroivaan vaikutukseen. Eli kuinka nopeasti arkkipiispan virka selättäisi dogmatiikan professorin? Monet ystävälliset opponenttini, erityisesti nuorempien kirkkokuntien piirissä, ovat kyllä nuhdelleet minua vähäuskoisuudestani tässä kohtaa, mutta uskon kyllä mieluummin omia kokemuksiani, jotka sitä paitsi ovat heillä vielä edessä päin.

Sitä paitsi: ainahan voi tunnustaa olleensa väärässä.

Sielun piilevä voima

Olen viime päivien aikana miettinyt paljon kysymystä sielusta ja hengestä ja miten erottaa sielullisuus aidosta hengellisyydestä käytännössä? Miten se ilmenee erilaisessa kristillisessä toiminassa ja seurakunnan elämässä? Kun luemme Paavalin epistolaa galatalaisille huomaamme hänen puhuvan siellä lihan ja hengen välisestä taistelusta ja siitä, miten nämä kaksi ovat ehdottomasti, kokonaisvaltaisesti ja lopullisesti toisiaan vastaan. Mieleemme saattaa tulla ensimmäisenä näistä Paavalin mainitsemista lihallisuuden tunnusmerkeistä "haureus, saastaisuus, irstaus". Kuitenkin kyse on paljon syvemmästä asiasta, kun ajattelemme ihmisen sielun ja sielullisen voiman vaikutuksia: "epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot". (Ks. Gal. 5:19-20.)

Vähän tähän liittyen haluan välttää omalla kohdallani yliampuvia kuvauksia siitä, miten "Jumala on selkeästi opettamassa minulle jotain aivan uutta" tai että "Herra on lupauksensa mukaisesti nostamassa minua kokonaan toiselle tasolle hengellisesti tämän asian myötä". Myönnän kyllä syyllistyneeni tähän aiemmin, ehkä useinkin. Tällainen hypetys näyttää kuitenkin kärsineen melkoisen inflaation, koska sitä on käytetty niin paljon väärin. Jos ja kun näin käy, niin kuin edellä sitaateissa olen kuvannut, niin huomatkoon ja tuokoot muut sen esille. "Kehukoon sinua toinen, ei oma suusi; vieras, eikä omat huulesi." (Snl. 27:2)

No, joka tapauksessa jotain tällaista prosessointia olen käymässä läpi, enkä usko sen johtavan omalla kohdallani mihinkään muuhun, kuin vain ja ainoastaan lihani kuolemaan ristillä.

Watchman Nee puhuu kirjassaan "Sielun piilevä voima" (Päivä, 1978), johon hieman aiemmin viittasin, juuri tästä kysymyksestä. Hän lähtee liikkeelle siitä, että Jumala asetti luomisessa Aadamiin valtavan voiman toteuttamaan Jumalan hänelle antamaa tehtävää, viljellä ja varjella maata ja tehdä se alamaiseksi itselleen. Syntiinlankeemuksessa tämä voima kadotettiin. Se ei enää ilmene ihmisessä juuri lainkaan samalla tavoin kuin mitä se alussa oli ja miten se ilmeni heti luomisen jälkeen.

Kuitenkaan tämä ei tarkoita sitä, etteikö tätä voimaa edelleen olisi olemassa. Lankeemuksen perusteella se on kuitenkin "jäätynyt" eli tehty liikkumattomaksi. Ihmisestä tuli syntiinlankeemuksen jälkeen liha eli lihallinen olento, jota lihalliset tarpeet, halut ja himot hallitsevat. Liha verhoaa koko hänen olemuksensa ja alistaa hänet valtaansa. Hänen sielunsa oli tarkoitettu alistumaan hengen määräämisvaltaan, mutta nyt tilanne on muuttunut. Ihmisen sielun piilevä voima on nyt lihan kahleissa.

Tästä eteenpäin eräs tärkeimpiä saatanan yrityksiä on murtaa auki tämä ihmisen lihallinen kuori ja yrittää vapauttaa ihmisen sielussa nukkuva voima. Tähän hän pyrkii monin erilaisin keinoin saadakseen ihmisen kontrolliinsa. Neen mukaan moni uskovakaan ei ymmärrä tätä sielunvihollisen strategiaa, vaan uskoo erilaisen sielullisen voiman olevan Jumalasta. Jeesuksen sanojea lainatakseni, meilläkin on vaarana eksyä, mikäli emme tunne Kirjoituksia ja Jumalan voimaa. Lisäksi postmoderni ihminen (josta Neellä ei vielä ollut kokemusta) kyynisessä pragmaattisuudessaan ei välttämättä ole lainkaan kiinnostunut siitä tulevatko nämä manifestaatiot Hengestä vai sielusta, vaan tärkeintä on se, että "jokin kolahtaa kunnolla". Joka tapauksessa tämä johtaa pettymyksiin ja karrelle palamiseen hengellisesti.

Watchman Neen mukaan ylipäätään kaikki uskonnot yrittävät omilla tekniikoillaan vapauttaa voiman, jonka Aadam luomisen perusteella jätti sieluumme. Uskonnollisuus siis perustuu ajatukseen voittaa ihmisen ulkonainen liha ja ruumiillisuus niin, että sielun piilevä voima vapautettaisiin kaikista siteistä vapaampaan ilmaisuun. Tekniikkana voi olla ruumiin sulkujen tuhoaminen ja yhdistyminen sieluun tai sitten yritys vahvistaa sielua erilaisilla harjoituksilla niin, että se kykenee pääsemään irti ruumiin kahleista sen herraksi. Olivatpa keinot (esim. askeettiset harjoitukset, hengitysharjoitukset, hypnoosi ja telepatia, sielun kiihottaminen psykologisin tehokeinoin jne.) mitkä hyvänsä, niin perusperiaate ja tavoite on sama. Myös ilmenemismuodot ovat samanlaisia eri uskonnoissa ja kulttuureissa (esim. ennustaminen, selvännäkeminen, levitaatio ja ruumiista irtautumiskokemukset, ekstaasi, ihmisten voimakas manipulointi).

Watchman Neen mukaan näiden ilmiöiden selitys on yksinkertainen: ne syntyvät joko sattumalta tai demonien ohjauksesta näiden törmätessä yhteen tai useampaan askeesin muotoon, jotka mahdollistavat niiden harjoittajille erikoisen taidonnäytteiden aikaansaamisen. Kyse voi siis olla joko ihmisen sielullisesta voimasta, joka on Aadamille annetun potentiaalin peruja tai sitten kyse voi olla suoranaisesta demonisesta vaikutuksesta. Itse luulen aika usein kyseessä olevan näiden tekijöiden yhteisvaikutuksen.

Nämä yliluonnollisilta tuntuvat ja osin myös sellaisiksi luokiteltavat ilmiöt kristinuskon ja muiden uskontojen piirissä ovat vain ihmisen sielun piilevän voiman itseilmauksia, joita demonit puolestaan käyttävät hyväkseen. Ne kaikki seuraavat samaa kaavaa: murra lihan (so. ruumiillisuuden) kahleet ja vapauta sielun voima. Ero meidän kristittyjen ja sielullisen uskonnollisuuden edustajien välillä on siinä, että meidän ihmeemme ovat Jumalan suorittamia Pyhän Hengen kautta. Näin periaatteessa ja siitä, mitä poikkeuksia tässä ilmenee lisää myöhemmin.

Sielunvihollinen käyttää hyväkseen ihmisen sielullista voimaa omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. Ihmisen sielun voima on saatanan työväline, jolla hän työskentelee oman valtakuntansa rakentamiseksi. Jumala sensijaan ei koskaan työskentele ihmisen sielun voimalla, sillä se on Hänelle käyttökelvoton. Tämä tosiasia saattaa yllättää monen vilpittömän seurakuntatyöntekijän tai sananjulistajan, joka on nähnyt ihmisen sielullisessa voimassa verrattoman resurssin. Kun me olemme uudestisyntyneet, toimii uudistunut henkemme Hänen instrumenttinaan. Mutta Hänellä ei ole mitään halua käyttää sielun voimaamme, koska se kuuluu langenneen ihmisluonnon eli lihan piiriin.

Vai mitä varten luulet Jeesuksen kehottavan seuraajiaan kadottamaan oman sielunelämänsä ja sen voiman? Sielullisuutemme kuuluu siis (kokemuksineen, lahjoine ja taipumuksineen) ristille, koska meidän vanha ihmisemme on yhdessä Kristuksen kanssa ristiinnaulittu niin, ettemme enää syntiä palvelisi. Syntiä tässä kohtaa edustaa meidän luonnollisen ihmisemme sielullinen jumalanpalvelus, josta on Raamatun alkulehdillä hyvä kuvaus Kainin uhraamisessa, joka ei kelvannut Jumalalle. (Ks. 1. Moos. 4:3-5.) Tätä tarkoittaa myös se Lutherin sana, että kun ihminen tekee parhaansa, hän tekeekin kuoleman synnin.

Kristittyinä meidän tulee nykyisinä viimeisinä aikoina olla hyvin varovaisia tämän ihmisen sielullisen voiman esille "manaamisen" suhteen. Elämme nimittäin aikaa (ja näin erityisesti länsimaisen kulttuurin keskellä), jossa meillä on joka puolella tarjolla erilaisia sielullisia viihdykkeitä ja kiihokkeita, jotka häikäilemättä vetoavat aisteihimme. W. Neetä lainatakseni, "sielun voima ryntää meitä vastaan kuin tulvavirta". Tämä näkyy mediassa, viihteessä, kulttuurissa, urheilussa, tieteessä, uskonnollisuudessa, mutta myös entistä enemmän totuudesta tietämättömien tai siitä piittaamattomien uskovien piirissä. Käytänössä viime mainittu ilmenee liiallisessa yliluonnollisten kokemusten metsästämisessä tai sitten siinä, ettei kyetäkään oikein käyttämään niitä yliluonnollisia armolahjoja, joita Herra antaa omilleen seurakuntansa rakennukseksi. Loppupelissä tämä kaikki tulee huipentumaan persoonallisen antikristuksen ilmestymiseen. On hyvä ymmärtää kreikan kielen pohjalta se, että etuliitteellä "anti-" on kaksi merkitystä: olla jotain vastaan tai olla jonkun sijainen. Näin ymmärrämme UT:n pohjalta antikristuksen pyrkivän ensisijaisesti (ja varsinkin hallitusvaltansa alussa) olemaan anti-sijais-kristus. (Vrt. 1. Joh. 2:18-19.)

Millaisia ajatuksia tämä herättää?

• Koettelemiselle ja arvioimiselle on tilausta ja se tulee suorittaa koko Kristuksen seurakunnan kesken paikkakuntakohtaisesti. Näin sen tähden, että esim. helluntailaiselle se vaarallisin väärä profeetta on helluntailainen väärä profeetta jne.
• Meidän tulee myös ymmärtää mitä ja millainen tämä sielun piilevä voima on ja mitä kaikkea se voi saada aikaan. Naiivi hyväuskoisuus ja hyväntahtoinen sinisilmäisyys ovat ylellisyyksiä, joihin meillä ei nykyisessä tilanteessa ole varaa - vielä vähemmän mukavuudenhaluiseen ongelmien lakaisemiseen maton alle.
• Meidän on myös alettava ottaa vakavasti ne Raamatun (ja ennen kaikkea Jeesuksen itsensä!) ennustukset siitä, että tämänkaltaiset ilmiöt tulevat lisääntymään Hänen tuloaan edeltävänä aikana maan päällä. Sielun voimaa hyväksi käyttäen saatana tulee suorittamaan monia ihmeteltäviä tekoja eksyttääkseen Jumalan valitutkin. (Voit itse etsiä tähän liittyviä paikkoja UT:sta. Löydät ne kyllä. Aloita vaikka Matteuksen evankeliumista.)
  
• Jumalan lapset varjeltuvat näiltä eksytyksiltä vain ymmärtäessään eron sielun ja hengen välillä. Ellei Jeesuksen risti kirkastu meille muunakin kuin vain syntiemme sovituspaikkana eli vanhan ihmisemme kuolemantuomiona hengellistä elämäämme ja työtämme ajatellen, me vain tahtomattamme ylläpidämme ja ruokimme tätä sielullista voimaa, joka lihassamme asuu.
  
• Tällöin myös hengellinen palvelustyömmekin tulee kantamaan samaa sielullista leimaa. Myöskään sen hedelmä ei ole silloin pysyvää, vaan vain sarja erillisiä sielullisia ryöpsähdyksiä, joihin vietävissä olevat ihmisraukat tempautuvat mukaan, ihmetellen seuraavana päivänä, että mitä tuli oikein tehtyä.

Lisää aiheesta varmaan pikapuoliin.

Arvioimisesta ja koettelemisesta

Olin eilen illalla eräässä nuorten tilaisuudessa opettamassa yllä olevasta aiheesta. Ideana oli tarkastella sekä omien kokemustemme että erityisesti Jumalan sanan pohjalta sitä, miten ja millä perusteilla voimme tällaista arviointia ja koettelemista tehdä erilaisten ilmiöiden suhteen ja eri henkilöiden harjoittamaan toimintaan liittyen.

Oman kokemukseni pohjalta kyseessä on melkoinen hengellisen kypsyyden testi, jonka läpäisemisessä me jokainen - ainakin alussa - enemmän tai vähemmän epäonnistumme. Itsessämme asuva ylpeys, oli se sitten luonteeltaan hengellistä tai vaikkapa ammatillista, estää usein meitä vastaanottamasta edes rakentavaa palautetta. Samoin erilaiset pelot, jotka usein näyttäytyvät ulospäin voimakkaana turvallisuushakuisena käyttäytymisenä ja erityisesti ihmispelko saavat meidät reagoimaan tällä tavoin. Näin vaikuttavat myös elämässämme olevat negatiiviset kokemukset, hylätyksi tulemiset ja torjumiset. Inhimillisinä olentoina käytämme näitä viime mainittuja helposti myös tekosyinä kaiken terveenkin kritiikin torjumiseen.

Vain kasvamalla kypsiksi, nöyriksi aikuisiksi kristityiksi kykenemme vastaanottamaan palautetta arvioinnista ja koettelemisesta, jota meidän toimintaamme kohdistetaan. Tämä kasvu ei tapahdu hetkessä, eikä se tapahdu varsinkaan kivutta. Tätä kautta saavutetulla kypsyydellä ei ole välttämättä mitään tekemistä ikämme, koulutuksemme, työmme tai hengellisten vastuidemme kanssa. Kyse on Herran hengellisestä kasvatuksesta, koulutuksesta, jopa kurituksesta elämässämme. Jumalan pyhittävä työ elämässämme polttaa meistä pois sellaista, mikä on toisarvoista, jopa kuonaa. Profeetta Malakia vertaa tätä työtä sepän tapaan käsitellä hopeaa ja muita jalometalleja siten, että ahjossa olemisen välillä sitä työstetään alasimella. Tavoitteena on saada aikaan niin puhdas hopea, että sen pinta on peilin kaltainen, josta seppä voi nähdä oman kuvansa. Mikä hengellinen vertauskuva tässä piileekään! (Ks. Mal. 3:1-4 RK 38:n mukaan.)

Tällaisissa elämänvaiheissa monet asiat elämässämme joutuvat uudelleen arvioitaviksi. Monet aiemmat kokemuksemme, käsityksemme ja tuntemuksemme eri hengelliseen elämään kuuluvista asioista ja ilmiöistä muuttuvat iän ja kokemuksemme myötä. Usein tämän saa aikaan pelkkä maalaisjärjen käyttö, mutta vielä enemmän kyse on kasvamisesta hengelliseen täysi-ikäisyyteen. Tälle on ominaista se, että henkilön hengelliset aistit ovat niiden toistuvan käytön ja sitä kautta hankitun kokemukseen perustuvan harjaantumisen kautta oppineet erottamaan hyvän pahasta. (Ks. Hepr. 5:14.)

Mutta näiden hengellisen elämän eri vaiheiden kautta myös kuvamme Jumalasta, Hänen tahdostaan ja toiminnastaan muuttuvat. Käy niin kuin Jobille kävi, että hän monien karvaiden ja häntä nöpyryyttäneiden kokemusten jälkeen huudahtaa: "Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt." (42:5) Mutta henkilö, jolla tätä kasvua ei ole tapahtunut, tyytyy pitämään kaikkea tätä hengellisen kokemuksellisuuden pääoman karttumista lähinnä pensistymisenä ja kyynistymisenä, jopa luopumisena.

Samalla tavoin Jumala sitten kädestä pitäen opettaa meitä arvioimaan eri asioita hengellisessä elämässämme ja ympäristössämme. Paavali kehottaa tessalonikalaisia uskovia ja sitä kautta myös meitä koettelemaan kaikki ja pitämään se, mikä on hyvää. Tässä kohtaa (ks. 1.Tess. 5:19-23) on hyvä kiinnittää huomiota koko asiayhteyteen eli seurakunnan keskellä ilmenevään Pyhän Hengen toimintaan. Tätä kaikkea kehotetaan arvioimaan ja tutkimaan, jota siinä käytetty kreikan verbi dokimadzoo tarkoittaa. (Samaa verbiä on käytetty myös Luuk. 14:19:ssä ja 1.Piet. 1:7:ssä.)

Vastaavanlainen kohta löytyy 1.Kor. 14:29:ssä, jossa seurakunnan kokoontumisessa jokainen voi profetoida vuorollaan ja muiden seurakunnan jäsenten tehtävänä on arvostella esille tuotu profetia. Tässä käytetty verbi taas on diakrinoo, mikä tarkoittaa arvostelemisen ohella myös asioiden erottelua toisistaan.

Huomaa siis, että Raamattu ei suinkaan kiellä meitä arvioimasta ja koettelemasta eri asioita ja ilmiöitä hengellisesti. Jossain tapauksissa tämän on hyvä tapahtua myös julkisesti, seurakunnan keskellä. Tätä ei saa sekottaa siihen, mistä Paavali varottaa korinttilaisia eli asioista riitelemiseen maallisen oikeuden edessä. (Ks. 1.Kor. 6:1-8.) Nämä ovat kaksi aivan eri asiaa. Sensijaan jos sinua kielletään arvioimasta jotain opetusta tai toimintaa tmv. tai jos sinuun arviointisi pohjalta kohdistetaan syytöksiä tai jos sinua jopa uhkaillaan Pyhän Hengen pilkalla, silloin on syytä soittaa hälytyskelloja ja lujaa.

Hyvä arviointiperuste tälle kaikelle on sama, jota Jeesus käyttää saddukeuksiin: "kirjoitukset ja Jumalan voima" (ks. Matt. 22:29). Näiden kahden tulee olla tasapainossa keskenään kaikessa hengellisessä elämässämme ja toiminnassamme. Paavali puhuu meille annetusta Pyhästä Hengestä "voiman, rakkauden ja raittiuden Henkenä". (Ks. 2.Tim. 1:7.) Tässä mainittu "raittiuden Henki" ilmenee juuri siten, että asiat ovat tasapainossa keskenään: Pyhän Hengen vaikutus ja Raamatun kirjallinen ilmoitus, oppi ja elämä, ylistys ja raamattuopetus jne.

Tällainen hengellisen tasapainon saavuttaminen on useimmiten vuosien nöyrän uskonvaelluksen ja keskinäiseen alamaisuuteen antautumisen takana. Meidän on itse antauduttava Jumalan Sanan tutkimisen ja arvioinnin alaisuuteen. (Ks. Hepr. 4:12-13.) Tämä jumalallinen kriitikko erottaa elämässämme toisistaan sielun ja hengen, epäaidon ja aidon, keinotekoisen ja orgaanisen.

Tässä kohtaa ei ole olemassa mitään oikotietä onneen, vaan hengellinen kasvukin tuottaa aina kipua. Kuitenkin kaikella tällä on meidän hengellistä luonnettamme jalostava ja pyhittävä vaikutus. Pyhä Henki on näissä asioissa hyvin kärsivällinen, mutta johdonmukainen Opettaja. Hän ei päästä meitä luokalta ennen kuin olemme oppineet läksymme. Itse olen monessa kohtaa käymässä näitä läksyjä läpi, hitaasti, mutta varmasti. Mutta vain tätä kautta voimme oikein harjaantua arvioimaan erilaisia ilmiöitä hengellisessä kentässämme.

Mikä on kestävää?

Olen viime aikoina miettinyt paljon kestävyyden ongelma. Kun on runsasluminen, kylmä talvi, vanha omakotitalo joutuu koetukselle, samoin auto. Mikä kestääkään lopulta ajan hammasta vastaan? Ei juuri mikään. Jeesus sanookin, että meidän ei tulisi kiinnittää huomiota tämän ajan aarteisiin, jotka koi syö ja ruoste raiskaa, vaan etsiä Jumalan valtakuntaa.

Paavali sanoo saman asian niinpäin, että näkyvät, tähän maailmaan kuuluvat asiat ovat ajallisia. Kun aika muuttuu tai peräti loppuu, ne häviävät. Kaikkea niistä ei koskaan tarvitse edes koetella iankaikkisuudessa, koska ne yksinkertaisesti vain häviävät. Toinen juttu on sitten niiden asioiden kohdalla, jotka koetellaan - tulessa - ja joiden kohdalla katsotaan, mitä niistä sen jälkeen on jäänyt jäljelle.

Edelleen Paavali sanoo, että näkymättömät asiat ovat iankaikkisia. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että myös pahan valtapiiriin kuuluvat asiat ovat luonteeltaan näkymättömiä eli siis iankaikkisia. Niiden lopullinen kohtalo on vain tyystin erilainen kuin Jumalasta lähtöisin olevat asiat, joilla on iankaikkisen elämän lupaus.

Kun mietin hengellistä elämää ja työtä, kysymys kestävyydestä on ollut mielessäni usein. Erityisen lähelle tämä problematiikka on tullut silloin kun olen arvioinut itse omaa vaellustani ja elämääni. Huomaan monia asioita, jotka ovat yksinkertaisesti vain hävinneet kuin oluen vaahto sen pinnalta, jos sallitte tällaisen vertauksen. Nyt se vaahtoaa ja kuohuaa ja hetken päästä sitä ei ole. Joidenkin asioiden kohdalla taas joutuu loppuelämän miettimään, tuleeko tämä kestämään kerran sen Jeesuksen silmien edessä, joka ilmestyi Johannekselle Patmoksella? Väistämättä tulee mieleen se ajatus, että on armoa, jos kestämättömät rakennelmamme hajotetaan maahan jo tässä ajassa, eikä vasta tuonpuoleisessa. Nyt minulla on vielä mahdollisuus rakentaa uutta tuon hajonneen tilalle.

Eräs kestävyyden merkki on se, että se kestää arvioinnin nyt ja tarkastelun myös pitkän ajan perspektiivillä. David Pawsonilta kysyttiin kerran hänen mielipidettään eräästä hengellisestä liikehdinnästä ja hän vastasi tyyliin, että palataan asiaan kymmenen vuoden päästä. Kun hän kertoi tästä parisen vuotta sitten - ja aikaa oli kulunut reilusti yli kymmenen vuotta - ei tarvittu enää mitään sen kummempia selityksiä.

Se mikä on sielullista ja perustuu ihmisen omaan voimaan, se ei tule kestämään ajan hammasta. Watchman Nee puhuu "sielun piilevästä voimasta" saman nimisessä kirjassaan ja suorastaan varoittaa jo useita vuosikymmeniä sitten niistä valtavista voimavaroista, joita ihmisen sisimmässä piilee. Tämä koskee ihmistä yleensä, oli hän sitten uskossa tai ei. Ihmiseen on luomisen perusteella asetettu valtava kapasiteetti toteuttaa erilaisia asioita, mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä Jumala tekee. Kun Aadam lankesi, Jumalan kuva hänessä turmeltui. Niinpä tämä ihmisen sielullinen voima - niin suuri kuin se voisi ollakin - kuuluu tuon Paavalin mainitseman "näkyväisen" ja "ajallisen" piiriin.

Niinpä Watchman Neen mukaan hengellisen herätyksen suuri vaara on aina ollut sielullisuuden valtaanpääsy. Sielullisen ja hengellisen voiman erottaminen on seurakunnan ja herätyksen elinkysymys. Käytännössä törmäämme näihin asioihin kristittyjenkin keskuudessa erilaisten uusien oppien, erilaisten mietiskely- ym. tekniikoiden, joiden alkuperä on idän uskonnoissa sekä yliluonnollisia kokemuksia ylikorostavan opetuksen piirissä. Sielullisuus voi ilmetä myös yhden voimakkaan henkilön ympärille syntyneessä ryhmässä, joka jossain vaiheessa eriytyy suoranaiseksi kultiksi. Tällöin koko homma seisoo - ja aikaa myöten myös kaatuu - tämän voimakkaan johtajan oman sielullisen voiman mukana.

Paras lääke tähän on kuoleminen itselleen ja monille hengelliseksi luulluille uratavoitteille. Kun luet esim. Paavalin kirjeitä UT:ssa, huomaat miten hän puhuu Jeesuksen rististä enemmän meidän elämässämme nyt toimivana pyhittävänä tekijänä kuin konsanaan synneistämme pelastavana asiana. Vaatii rohkeutta toimia, kuten Elia toimi Karmelin vuorella, joka kolme kertaa kasteli vedellä sekä alunperin rutikuivat polttopuut että uhrieläimet ja vasta sitten pyysi Herraa lähettämään tulen alas taivaasta kuluttamaan poroksi koko roskan. Tulen tulee olla Jumalan tulta, ei ihmisen itsetekoista, omavoimaista ponnistelua.

Eräs kriteeri esim. jonkin hengellisen työn kestävyydelle on myös se, tuottaako se uutta elämää? Onko se kyllin elinvoimaista tuottamaan uutta, samanlaista kasvustoa, joka ajallaan kykenee tekemään saman uudelleen ja uudelleen jne?

Lopuksi pari varoituksen sanaa:

- Jos jokin hengellisen liikehdinnän perusteella syntynyt kirkko tai seurakunta on ollut pystyssä sata vuotta, se ei vielä takaa, että sen tekemä työ on kestävää hengellisin perustein mitattuna. Lapin kelotkin pysyvät pystyssä vielä pitkään sen jälkeen kun niistä on kaikki aito elämä hävinnyt - tuholaisia lukuunottamatta. Älä unohda ihmisen sielullista voimaa ja sen suomia mahdollisuuksia. Emme koskaan saa aliarvioida uskonnollisuuden voimaa. Enemmänkin meidän pitäisi kysyä tällaisissa tapauksissa ollaanko sen piirissä edelleen uskollisia sille Herralta saadulle näylle, joka sytytti alkukipinän? Toinen kysymys on sitten se, millaista uutta elämää ja kasvua se tuottaa?

- Hengellisen työn kestävyyttä ei koskaan saisi mitata yksipuolisesti määrällisin perustein. Ne eivät koskaan kerro koko totuutta. Em. vertaus oluen vaahdosta sopii hyvin tähän. Jeesus ei satsannut määrään, vaan laatuun. Kysymys laadusta taas liittyy läheisesti siihen siemeneen, jota olemme kylvämässä eteenpäin. Täyttääkö se em. kriteerit?