Eilisen päivän näkyjä

Johdanto 

"1900-luvun loppupuolella, kun postmoderni filosofia oli jo asettunut taloksi teologien keskuuteen, tuli tavaksi nähdä aikamme jotenkin erityisen muutosalttiina ja arvaamattomana. Jollekin tämä oli uhka, jollekin mahdollisuus. Jotkut puhalsivat pilliin ja käskivät muita laittamaan jäitä hattuun. 

Postmodernia käännettä voidaan pitää kynnyksenä, jonka ylittäminen on avannut uusia näköaloja enemmän kuin mikään muu muutos noin viiteensataan vuoteen."

(Olli-Pekka Vainio, Postmoderni filosofia, kulttuuri ja kristillinen teologia, s. 9)

Vainio lisää tähän (alaviitteessään), miten "joskus tämän muutoksen korostaminen saa (epäintentionaalisia) koomisia piirteitä". Esimerkiksi tästä hän ottaa Emergent Church-liikkeen erään päävaikuttajan Brian McLarenin kommentin: "We live in a time unlike any other time that any living person has known. It´s not merely that things are changing. Change itself has changed!" (The Church on the Other Side, s. 21)

No joo, myönnän toki itsekin aikoinani syyllistyneeni moiseen hehkutukseen. Ehkäpä siksi onkin minun aikani laittaa jäitä hattuun...


Eilisen päivän näkyjä

No niin, aiheena siis eilisen päivän näyt. Sattuneesta syystä jouduin hiljattain (parisen viikkoa sitten) turvautumaan vanhoihin lähteisiin ja kaivamaan noita miltei unohduksiin jääneitä kaivoja uudelleen auki. Eli pläräilin mapillista vanhoja päiväkirjamerkintöjä, muistiinpanoja, profetioita, näkyjä, ajatelmia ja vaikutelmia jostain millenniumin vaihteesta. 

Löysin sieltä paljon, sain lohdutusta sieluni haavoihin ja jälkeenpäin ymmärsin toimineeni Hengen johdatuksessa. Niinpä rohkenen laittaa muutaman rivin noita ajatuksia tähänkin. Eräs ympäröivää todellisuutta ja maailmantilannettamme avaava perusnäky on nimittäin peräisin v. 2002, jolloin toimin keskimmäisenä pastorina Lahden Vapaaseurakunnassa. Olen näin jälkeen päin (eli kahdentoista vuoden perspektiivillä taaksepäin katsoen) huomannut siinä kiteytyneen paljon sellaista, johon aina uudelleen palaan. (Yhtä hyvin voin myös sanoa siihen kiteytyneen paljon sellaista, jota mieleni oli työstänyt aina jostain 1990-luvun alusta alkaen.) 

En kutsuisi sitä miksikään varsinaiseksi näyksi, enemmänkin vaikutelmaksi, josta käy ilmi sen murroksen ilmeneminen uskonnollisessa/hengellisessä kentässä, jota (edelleen) parhaillaan elämme. Ehkä post- eli jälkimodernin sijaan olisikin parempi puhua  myöhäismoderniteetista? Hengellisessä/uskonnollisessa kentässä eräs sen ilmenemismuoto on jälkikristillinen, mikä sekin on monimerkityksinen ilmaisu; se voi toisaalta tarkoittaa kristinuskon perustotuuksista luopumista itseään, mutta toisaalta sen voidaan myös nähdä olevan irralleen luisumista vanhasta paradigmasta (joka on hallinnut länsimaista mielenmaisemaa 300-luvulta jKr. asti), ilman että luovuttaisiin kristinuskon perustotuuksista sinänsä.

Kahden maailman murroksessa

Lähdin pois vakinaisesta pastorin virasta v. 2004, jonka jälkeen olen viettänyt aikaani erilaisissa postmoderneissa seurakuntakuvioissa eri-ikäisten, eri etnisistä ja seurakunnallisista taustoista tulevien veljien ja siskojen kanssa ja tämän kokemukseni pohjalta tiedän monien kipuilevien näiden samojen peruskysymysten kanssa. Kun maailma muuttuu ja kun muutos itsessään muuttuu ja kun itse paradigma vaihtuu joksikin, mitä on vielä vaikea hahmottaa ja kuvata, miten meidän silloin tulisi elää kristittyinä? Ruotsalainen teologi Kjell Axel Johansson totesi jossain, että uuden alun edessä olevilla tienraivaajilla ei useinkaan ole valmista mallia, miten toimia uudessa tilanteessa.

Kun Paavali 1.Korinttilaiskirjeen alussa sanoo juutalaisten juoksevan ihmeiden ja merkkien perässä, hän lisää kreikkalaisten vastaavasti etsivän viisautta. Näin hän muutamalla terävällä siveltimenvedolla kuvaa omaa lähetystilannettaan kahden maailman välisessä murroksessa AD 50 tai jotain. Toisaalla on Jerusalem, tuo kaiken uskonnollisuuden äiti, toisaalla taas Ateena, jonka varaan koko länsimainen sivistyksemme on rakennettu. 

Paavali kuitenkin julistaa uutta liittoa, jossa Henkilö nimeltä Jeesus Kristus on kaiken julistuksen ja palvonnan kohde: "Mutta me julistamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus!" Tämä seikka meidän on syytä pitää mielessämme seuraavaan paneutuessamme. Paavali nimittäin sanoo tämän Jeesuksen pelastavan ihmisen. Sen tähden Häneen paneutumisemme on ainoa toivomme kulttuurin muuttuessa.

Moderni linnoitus

Mekin siis elämme kahden maailman välisessä murroksessa. Toisaalla on tuo vanha konstantinolaisen käänteen myötä liikkeelle lähtenyt, syntynyt ja kehittynyt moderni maailma, joka kiteytyi länsimaisen teknologian ja sivistyksen luomassa uskossa modernin projektiin, ikuiseen kehitykseen. Kristinusko tässä kontekstissa elää eräänlaisessa "modernin harhassa"; se hyväksyy valistuksen jälkeisen humanismin määrittelemät reunaehdot kristinuskolle. (Esim. Adolf Harnackin ja Rudolf Bultmannin teologia yliluonnollisen amputointineen ja kristinuskon sanoman myyteistä riisumisineen edustaa juuri tätä kristinuskon mallia.)

Toisaalta tälle on ominaista "pietistinen syndrooma" (Lesslie Newbigin), jossa hengellinen todellisuus rajoitetaan yksityiselle elämänalueelle. Newbigin arvostelee modernia, länsimaista kristinuskon sovellusta juuri tästä; elämä on jaettu kahtia, julkiseen ja yksityiseen. Looginen seuraus tästä on se, että "bisnes on bisnes ja Mooses on Mooses".

Modernissa linnoituksessa kristinusko on institutionalisoitunut. Sen ekklesiologinen malli on hierarkkinen systeemi, joka on kopioitu suoraan antiikin Roomasta. Toisaalta se on myös sovittanut itseensä Vanhan testamentin temppelijumalanpalveluksen ja koko sen uskonnollisuuden ikäkausiriitteineen ja seremonioineen. Sille on ominaista dogmatismi, jossa oppi, jota ei seurausten uhalla saa epäillä, on kiveen ikuisiksi ajoiksi hakattu. Opilla tarkoitan tässä jonkun tietyn kirkkokunnan tunnustusta ja oppikokoelmaa. Suuri, maailmaa selittävä metakertomus on tämä kristinuskon ylhäinen, kirkollinen malli.

Jeesus on tässä yhteydessä logos, jonka varassa lepää koko tieteellinen maailmankuva ja josta kaikki rationaliteetti nousee ja saa merkityksensä. Aidon modernin kristityn tunnistaa siitä, että tässä ja vain tässä kontekstissa on pyhä aidosti koettavissa.


Postmodernit virrat

Kulttuurisessa tsunamissa, jossa moderni maailma natisee liitoksistaan ja murtuu, nousee näkyviin myös toisenlainen maailmankuva. Siinä on samaan aikaan jotain uutta ja jotain vanhaa. Aivan samoin kuin voimme puhua "modernista harhasta", voimme täydellä syyllä puhua myös "postmodernista eksytyksestä". Niinkuin oli "moderni linnoitus", niin ovat samoin olemassa "postmodernit virrat" kuohuineen. Tässä kontekstissa usko on helposti luonteeltaan irrationaalista; kyseessä on "uskon hyppy tuntemattomaan" (Sören Kierkegaard).

Ihmisen todellisuudenkuva on lopullisesti pirstoitunut, kun "suuret kertomukset" ovat kuolleet. Ihmisen suhde uskon asioihin ja yliluonnolliseen todellisuuteen on hyvin pragmaattista; hengellistä kokemuksellisuutta ajatellen, mikä vain, mikä kolahtaa kunnolla, on tervetullutta. Kokemuksellisuus on metsästettyä, jopa yliarvostettua; myöhäismodernin ajan ihmisen tulee ensin kokea sitten uskoakseen. Mikä hyvänsä, mikä saa aikaan ministryn menestyksen, ihmisten tulvehtimisen "eteen" ja ennen kaikkea "uhritulot" moninkertaistumaan on kova juttu, eikä sitä saa kritisoida. Maallisen ja hengellisen välinen suhde on vääristynyt, josta on seurauksena gnostilainen harha, joka tilanteesta riippuen on joko libertinistinen ("voin tehdä ruumiillani mitä vain, eikä se vaikuta hengellisyyteeni mitenkään") tai asketistinen ("kaikki ruumiillisuuteen liittyvä on jo lähtökohtaisesti saastaista ja tuomittavaa").

"Postmoderneissa virroissa" muhii niin uudelleen henkiin herännyt gnostilaisuus (joka ei ehkä koskaan oikeasti kuollutkaan) , elpynyt mystisismi, ikiaikainen pakanuus ja noituus ja itämaiset uususkonnot, jotka kaikki sukeutuvat yhdessä amebamaiseksi new age-uskonnollisuudeksi. Kyseessä on eräänlainen kulttuurinen jälkikolonialismi, jossa kaikki länsimainen on jo lähtökohtaisesti turmeltunutta, sekulaaria ja lässähtänyttä. Muualta (esim. Aasiasta, Afrikasta tai Tyynenmeren saarilta) tuleva on puhdasta, turmeltumatonta ja sisältää uuden elämän ja uuden maailman siemenen. Postmodernissa kontekstissa pahuus ja syyllisyys personoituu usein valkoiseen, lihaa syövään, keski-ikäiseen, heteroseksuaaliseen mieheen.

Kristinusko postmodernissa kontekstissa sijoittuu historiallisten tunnustuskuntien ulkopuolelle, liepeille ja väliin. Joko niden jäsenyydellä ei nähdä mitään konkreettista arvoa tai sitten sitä pidetään eräänlaisena Jumalan kansan Baabelin vankeutena, josta aidon apokalyptisen eetoksen innoittamana on aika nousta ja lähteä ulos sen keskeltä. Postmoderni spiritualiteetti on mielellään hyvin intuitiivista, joka yleensä hyvin kevyin perustein määritellään sitten "profeetallisuudeksi". Se lipsahtaa hyvin helposti esoterismin puolelle, etenkin karismaattisten manifestaatioiden kohdalla. Tätä ei kuitenkaan koeta häiritsevänä, koska kaikki opillisuus on pannassa, eikä aina edes uskota yhden ainoan totuuden olemassaolon mahdollisuuteen.

Diktatorisen dogmatismin sijaan korostetaan "Hengen johtoa" ja yksinkertaista pitäytymistä Raamatun sanaan sellaisenaan. Niinpä usein kuulee sanottavan, ettei Sanaa tulisi tulkita, vaan vain lukea ja soveltaa käytäntöön. Tällainen yksisilmäinen "yksin Raamattu"-periaate ilman vastuullista hermeneuttista mallia ja kirkon perinteen tukea voi johtaa paitsi hyvinkin vapaisiin tulkintoihin, myös suoranaiseen hengelliseen väkivaltaan, jossa se, jolla on vahvin "Hengen ilmoitus" voittaa ja hallitsee. Tämä synnyttää uudenlaisia kristinuskon sovellutuksia (kuten esim. ns. Emergent Church-liikkeen piirissä), joissa hyvin ennakkoluulottomasti yhdistetään toisiinsa niin karismaattisuutta kuin bultmannilaista teologiaakin. (Vainio, emt. s. 152)

Tämä taas on saanut aikaan kristittyjen piirissä tyystin toisenlaisiakin reaktioita ja monet evankelikaalit arvioivat historiallisten kirkkojen tradition merkitystä aiempaa myönteisemmin. Raamatun tulkinnalla nähdään olevan orgaaninen yhteys niin kristillisen uskon kuin käytännöllisen uskonelämänkin kanssa. Taidehistoriassa "postmoderni"-sanan etuliitteellä post- sanotaankin olevan myös se merkitys, että se viittaa asioihin ja ilmiöihin ennen moderniteettia. Protestanttisen teologian piirissä onkin viime aikoina aivan uudella tavalla oltu kiinnostuneita katolisesta ja ortodoksisesta traditiosta. (Vainio, emt. s. 152)

Jeesus on tässä kuvassa mythos, joka ei suostu alistumaan modernin maailman reunaehtojen piiriin, vaan joka on kykenevä ilmaisemaan itsensä millä tavoin tai missä kontekstissa hyvänsä. Suurena vaarana tässä on uskon irtautuminen jumalallisen ilmoituksen pohjalta ja muodostumista täysin vapaasti tulkittavaksi spiritualiteetiksi. Niinpä aidon jälkimodernin kristityn tunnistaa siitä, että hän vierastaa uskon laittamista jonkin boxin, systeemin tai tunnustuksen sisälle; kaikki on flow ja mielellään soukkailtavissa.

Kulttuurin(en) Kristus?

Kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa, Hän kiteytti sanomansa teesiin: nyt on Jumalan valtakunta ilmestynyt ja tullut ihmiskuntaa lähelle ja jokaisen ihmisen on ratkaistava oma suhteensa tämän valtakunnan Edustajaan eli Häneen. Jeesus ei siis tullut tänne tehdäkseen tästä maailmasta paremman paikan elää, eikä Hän hetkeäkään ajatellut liittoutua minkään tuon ajan juutalaisuuden suuntauksen kanssa. Hän yksinkertaisesti tuli ja haastoi koko olemassaolevan järjestelmän, jota Uusi testamentti (erityisesti ns. johanneslaisessa corpuksessa) kutsuu nimellä "maailma" (kr. kosmos) ja jonka se sanoo olevan yksinkertaisesti "pahan vallassa". Kyseessä siis on syntiinlangennut ihmissuku ja luomakunta, joka luonnostaan vastustaa aina Jumalaa. Paavalin sanoin, kaikki ovat tietoisesti syntiä tehneet ja ovat sen tähden Jumalan kirkkautta vailla. Nyt sensijaan on Kristuksessa ilmestynyt Jumalan valtakunta, joka on jo voittanut saatanan, tämän maailman ruhtinaan vallan. Tämä peruslähtökohta, konfrontaatio, ja sen oikein ymmärtäminen on kaiken perusta.

Messiaalleen uskollisesti siis Paavalikin näkee niin juutalaisuuden kuin hellenisminkin tämän maailman systeemin mukaisina kulttuurisina ilmiöinä, eikä halua identifioitua niihin mitenkään. Sensijaan hän julistaa niille ja niiden keskellä Ristiinnaulittua Kristusta. Niinpä mekin elämme kahden maailman murroksessa, missä moderni maailma haluaa viisautta, filosofiaa ja rationalismia ja jossa postmoderni maailma etsii kokemuksia, yliluonnollista ja ihmeitä. Tässä tilanteessa meidän on ymmärrettävä, että Jeesus ei ole sen enempää logos, kuin mythoskaan, vaan enemmän; Hän on ho logos (edessä siis määräävä artikkeli). Jossain näiden kahden maailman, modernin linnoituksen ja postmodernien virtojen välillä kulkee kaita tie, joka on kuin onkin sekä löydettävissä että kuljettavissa.

Teol. tri Olli-Pekka Vainio mainiossa kirjassaan, jota edellä olen pariinkin otteeseen siteerannut, käsittelee ansiokkaasti kristittyjen erilaisia tapoja suhtautua kulttuuriin. (Kuva alla sivulta 51.)

Tältä pohjalta ajattelen, että vaikka Jeesus Kristus ja Hänen Henkensä työ kykeneekin ottamaan käyttöönsä tiettyjä kulttuurisia muotoja, niin missään niissä ei Hänen ilmoituksensa ole itsessään täydellisenä. Hän on suvereeni Herra, joka samaan aikaan kykenee olemaan sekä Christ against culture, että Christ  the transformer of culture. Lähtökohtaisesti ajattelen Jeesuksen kuitenkin (edelleen) haluavan haastaa meidän kulttuurimme ja sen arvot. Hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta ja näin ollen jokainen yritys toteuttaa se tässä olevaisuudessa on tuomittu jäämään vajavaiseksi, jopa epäonnistumaan. Näin ollen, "tulevaista me etsimme"...

Mitä tämän jälkeen?

Viime sunnuntaina omassa kotiseurakunnassamme eräs meistä esitti kysymyksen, mitä tulee postmodernin jälkeen? Hyvä kysymys - mikä on vastaus...?

Joku on sanonut postmodernismin olevan yhtä kuin Paavalin 2. Tessalonikalaiskirjeessään esille nostama "laittomuus". Kun nähdään vielä Jeesuksen viitanneen juuri tähän samaan ilniöön Matteuksen evankeliumin 24. luvussa ("kun laittomuus pääsee valtaan"), niin innokkaimmat ovatkin valmiit lyömään koko käsitteeseen postmodernismi peräti eskatologisen leiman. Tällöinhän taas konstantinolaisen paradigman valtakausi olisi edustanut jonkinlaista "jumalanvaltakunta"-ajanjaksoa ihmiskunnan tai ainakin länsimaiden historiassa, kuten Augustinus kuvitteli. Kirkkoisään tukeutuen onkin siitä lähtien puhuttu eräänlaisesta "kristikunta"-aikakaudesta (christendom), jonka on nähty edustavan ihmiskunnan sivistyksellisen ja teknologisen kehityksen ehdotonta huippua. Mutta kun tämä rakennelma romahtaa, se täytyy toki jotenkin selittää. 

Brittiläinen teologi Martyn Lloyd-Jones totesi hieman ennen kuolemaansa Christianity Today-lehdelle antamassaan haastattelussa demokratian olevan äärimmäinen, viimeinen valtiomuoto. Ateenalaisesta vapaiden miesten äänioikeudesta kehitetty yhteiskunnallisen demokratian mallihan on länsimaiden paras ja eniten tuotettu vientituote (vrt. USA:n "manifest destiny"-uskomus), jonka varaan voidaan sanoa koko länsimaisen sivilisaatiomme perustuvan. Lloyd-Jonesin mukaan se, mitä tämän "viimeisen valtiomuodon" jälkeen tulee, on vielä osittain hämärän peitossa, mutta hän itse epäilee tilalle nousevan entistä(kin) suuremman ihmispalvonnan. Joka tapauksessa hän toteaa "kulttuurimme olevan romahtamassa". Hänen mukaansa 666 merkitsee ihmisen jumalaksi korottamista ja siitähän koko valistuksen jälkeisessä humanismissa on koko ajan ollut kyse, ihmisen itsepalvonnasta.

Jos minulta kysytään, niin postmodernin jälkeen tulee anarkia ja kaaos, mutta koska pelissä on niin paljon riihikuivaa rahaa, niin tilalle astuu totalitarismi, joka aiempaa sekä tehokkaammin että hienovaraisemmin, kaikkea nykyaikaista teknologiaa hyväksi käyttäen pyrkii manipuloimaan ihmistä ja ottamaan koko ihmiskunnan valtaansa.

Meidän on hyvä olla aliarvioimatta puhtaan rahan, mammonan valtaa. Ilmestyskirjassa taloudellinen vauraus ja keinot sen hankkimiseen kuvataan nimenomaan hengellisinä kysymyksinä. Moni itseään kunnioittava raamatuntutkija puhuu esim. evl. tai Rooman kirkosta Baabelina, vaikka Johannes kuvaa Ilmestyskirjan suuren Babylonin nimenomaan taloudellisten väärinkäytösten ja suoranaisen riiston avulla rikastuneena ekonomisena systeeminä.

Tässä kohtaa tuleekin tapahtua aitoa Kristuksen kaltaista kulttuurin ja sen arvojen haastamista. Sanoohan Raamattu, että "vanhurskas on elävä uskosta". Elämä ei siis tapahdu mammonan, vaan Jeesuksen uskon ehdoilla.