Tuesday, March 30, 2010

Uutisia meiltä ja muualta


Eräässä alkuviikon Hesarissa oli mielenkiintoinen uutinen, joka tulee rakkaasta länsinaapuristamme.

"Ruotsin evankelisluterilainen kirkko kärsii jäsenkadosta, kertoo Sydsvenskan-lehti. Kirkon mukaan sillä on jäsenenään 6,7 miljoonaa ruotsalaista, mikä on noin 72 prosenttia väestöstä. Kymmenessä vuodessa osuus on laskenut kymmenen prosenttiyksikköä. Myös ruotsalaiset vapaakirkot ovat kutistuneet. Kymmenessä vuodessa kuusi suurinta vapaakirkkoa on menettänyt 70 000 jäsentä, mikä on 15 prosenttia niiden jäsenkunnasta.

Islamilaisilla seurakunnilla menee sen sijaan paremmin. Vuonna 2000 Ruotsissa oli 90 000 uskoa harjoittavaa muslimia, kun nykyään heitä on jo 110 000."

Tekstimme herättää kysymyksiä.

Miten vastata nykykehitykseen, jossa perinteiset kristityt arvot ovat entistä enemmän katoavaa kansanperinnettä ja uudestisyntyneitten osuus Suomessa ei näytä kasvavan? Pitäisikö meidän ottaa todesta "lestadiolainen strategia" eli yksinkertaisen biologisen lisääntymisen tie? Näinhän esim. muslimit selvästi tekevät. Totta puhuen, tällä tavoin lisääntyvät myös monet muut kristilliset yhteisöt, eivät muuten. Käytännössä tämä kyllä tarkoittaa enemmänkin uskonnollisuuden nousua kuin mitään aitoa herätystä. Hengelliseen moninkertaistumiseen meillä kun ei näytä oikein olevan eväitä. Vai olisiko...?

Tähän liittyy myös ongelma nimeltä todellisen hengellisen johtajuuden puute. Sellaista tai sellaisia kun ei ole näköpiirissä. Kuka olisi meille Suomen Siionissa tien näyttäjä, rohkea visionääri ja raitis vanhin, ilman vallankäyttöä, manipulointia ja politikointia? Tai oikeampaa olisi edelleen puhua monikossa: yksijohtajuusmallista hengellisissä piireissä kun on riittävästi huonoja esimerkkejä. Uusitestamentillinen johtajuus taas on aina kollektiivista. Vasta kirkkohistoriallinen degeneraatio on turmellut tämän aidon raamatullisen mallin. David Pawsonia lainaten, alussa yhdellä seurakunnalla oli useita kaitsijoita (kr. episkopos, josta johdettu sana "piispa"), mutta aikaa myöten päädyttiin ihan toisenlaiseen malliin, jossa yhdellä kaitsijalla oli monta seurakuntaa kaitsettavanaan.

Nyt jos koska on tilausta aidolle vanhemmuudelle Kristuksen ruumiissa.

Mutta rehellinen ollakseni, kun kuuntelen vasta valitun evl. arkkipiispa Kari Mäkisen kommentteja kirkon tilaan ja tulevaisuuteen liittyen, en voi olla kovin toiveikas. Edelleen minun on kaikessa rakkaudessa ja rauhassa sanottava, että - valitettavasti - näköpiiriini ei ole ilmaantunut myöskään muiden kirkkojen, herätysliikkeiden ja seurakuntien piiristä varteenotettavaa haastajaa nykyiselle henkiselle ja hengelliselle kehitykselle maassamme. Olen pahoillani (enkä niinkään siksi, että kenties pahoitin jonkun mielen, vaan ennen kaikkea maamme takia).

Yksi tulevaisuuden skenaario, mitä en aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi, on roomalaiskatolisen kirkon ja uskonnon vaikutuksen voimistuminen Suomessa. (Itse asiassa Mirkka Lappalaisen teos Susimessu sai minut ajattelemaan tätäkin vaihtoehtoa.) Perustelen tätä ounasteluani sillä, että tosi asiassa valtaosa ajattelevista ihmisistä sisimmässään halveksii sellaista uskonnollista yhteisöä, joka on yleisen mielipiteen vietävissä ja jatkuvien opillisten, moraalisten ja eettisten uudelleen arviointien armoilla. Monien ei-uskovienkin ihmisten mielestä kirkon pitää (tai pitäisi) edustaa pysyvyyttä, yliajallisuutta ja lahjomattomuutta suhteessa sen omiin perusarvoihin. Kun nyt kaikesta päätellen näyttää siltä, että evl. kirkko ei tätä vakautta enää kykene tarjoamaan, niin mitäpä jos Rooma...?

Joten ehkäpä minunkin on hyvä päivittää omia skenaarioitani maamme tulevasta hengellisestä ja muusta kehityksestä. Itsellänikin kun on usein sellainen yksipuolinen näkemys jäsenten ulos virtaamisesta kirkosta, että se suuntautuu aina ns. vapaisiin suuntiin tai ns. uusiin seurakuntiin. Kuitenkin monen suomalaiseen älymystöön kuuluvan tie voi yhtä hyvin johtaa Roomaankin. Ja onhan meillä tästä kehityksestä jo esimerkkejäkin. Joka tapauksessa hengellinen pirstaloituminen maassamme tulee entisestään lisääntymään ja tässä kehityksessä on tietty niin huonot kuin hyvätkin puolensa, uhkakuvansa ja myös mahdollisuutensa Jumalan valtakunnan todellisuuden murtautua esille keskellämme.

Kasvihuoneesta


Greenhouse-viikonloppuna puhuimme myös omista virheistä ja epäonnistumisistamme oppimisesta. Ainakin omalla kohdallani tämä taitaa olla aika merkittävä oppimisen tapa: "kantapään kautta", "Siperia opettaa" jne. Joskus tällainen oppimiskanava saataa vain poikia myös huonoja seurauksia. Ensinnäkin kyynisyys. Muistan erään uskonveljen vuosien takaa, jolla oli (ainakin omasta mielestään) runsaasti huonoja kokemuksia armolahjoista ja niiden käytöstä seurakunnassa. Näiden huonojen kokemusten pohjalta hän oli tullut hyvin kyyniseksi, suorastaan pilkalliseksi suhtautumisessaan karismaattisuuteen. Nuo huonot kokemukset ohjasivat hänet myös opillisesti täysin antikarismaattiseen suuntaan, jonka epäjohdonmukaista epäraamatullisuutta hän ei oikein koskaan ole suostunut näkemään ja myöntämään. Tämän kautta hän menetti - ja ilmeisesti edelleen menettää - tärkeän hengellisen siunauksen omalla kohdallaan.

Toiseksi pelko. Tätä voi verrata esim. mäkihyppääjän kaatumiseen ja sitä seuraavaan pelon kynnykseen kiivettäessä seuraavan kerran hyppytorniin. Tai periaatteessa mihin tahansa urheiluvammaan. Mokaat ja epäonnistut, loukkaannut tai häpeät ja tämä vie parhaimman terän suoritukseltasi. Itse olen ihan viime aikoina tunnistanut itsessäni tällaisen itseeni ja epäonnistumiseni ympärille käpertymisen reaktion, jonka on saanut aikaan toistuva mokaaminen muutaman viimeksi kuluneen vuoden aikana saman tyyppisissä jutuissa. Sitä seuraava henkinen ja hengellinen takaisku saa helposti aikaan myös eräänlaisen takalukon omassa elämässäni. Ei uskalleta oikein lähteä mukaan oikein mihinkään, kun pelätään taas epäonnistumista. Täten syntynyt "kääpiöissä on kääpiöille kylliksi"-reaktio halvaannuttaa hengellisen kasvun - niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.

Omat epäonnistumiset ovat siis hedelmällistä kasvupohjaa elämässämme, mutta meidän täytyy antaa Herran käsitellä niitä. Tällöin niistä tulee hyvää "lantaa" kasvihuoneeseemme. (Ymmärrätte varmaan "lanta"-sanan kirjaimellisen merkityksen, vaikken sitä tuohon laitakaan.) Eli toisaalta on hyvä olla pelkäämättä liikaa virheiden tekemistä. Jalkapallojoukkue, joka koko ajan pelkää virheiden tekemistä, usein myös häviää ottelunsa, koska ei uskalla ottaa riskejä, hyökätä - ja voittaa.

Monday, March 29, 2010

Kasvihuoneilmiö

Tampereella, Helsingissä ja Lahdessa järjestettiin parin viimeksi kuluneen viikon aikana Greenhouse. Kyseessä on eri puolilla maailmaa (huom! myös länsimaissa) leviävän orgaanisen seurakuntaliikkeen koulutusjuttu, jonka ideana ei ole antaa osanottajille mitään hyvää seminaarikokemusta ("not a bunch of information"). Koko juttu perustuu enemmänkin kokemusperäiseen tekemällä oppimiseen. Eikös tämä ollutkin se Nasaretilaisen puusepänkin tapa opettaa? (Varmemmaksi vakuudeksi tästä voit lukea aiheesta Luukkaan evankeliumin luvuista 7-10.)

Minulle henkilökohtaisesti Jumala puhui viikonlopun aikana paljon rukouksen merkityksestä - ja tunnen kehotusta parannuksen tekoon tässä suhteessa. Onko omassa kotikaupungissani esirukouksen liekki hulmuamassa korkeana vai...? Minun on syytä mennä itseeni tässä kohtaa. Tämä koskee niin esirukousta koko kaupungin tasolla kuin yksilökohtaista esirukousta ei-uskovien naapurien, ystävien ja työkavereiden nimeltä mainiten.

Kun Jeesus sanoo Hänen lampaidensa kuulevan Hänen äänensä, oletko koskaan miettinyt, että Hän todella tarkoitti mitä sanoi? Entä voisiko tuo Jeesuksen puhe olla kenties hyvinkin yksityiskohtaisia ohjeita, miten toimia jossain tilanteessa? Joka tapauksessa kun Hän sanoo jotain, Sinun on hyvä olla kuuliainen ja totella Häntä. Tällainen Pyhän Hengen äänen kuunteleminen ja ohjeiden noudattaminen ei ole mitään uskonnollista, vaan hyvin arkipäiväistä. Se on luonnollisen yliluonnollista. Kenelle Jeesus haluaisi Sinun puhuvan Hänestä tänään... vaikkapa bussipysäkillä?

Koko Jumalan valtakunnan perusluonne on luonnollista. Se on enemmän elämää, kuin toimintaa. Evankeliumi on kuin jokin virus tai epidemia. 2.Tim. 2:2:a lainaten, Paavali sai viruksen ensin Barnabaalta, Paavali tartutti sen (muiden mukana) Timoteukseen ja antoi tälle ohjeeksi levittää sitä eteenpäin sellaisiin, jotka sitten taudinkantajiksi tultuaan tartuttaisivat sen sellaisiin, jotka tartuttaisivat sitä edelleen ja edelleen. Moninkertaistumista siis. Ei tekniikkaa ja ohjekirjan mukaan toimimista, vaan käytännöllistä elämää. Kysy Jeesukselta, mitä Hän haluaa Sinun tekevän.

Sunday, March 28, 2010

Kirkko ja yhteiskunta

"Kirkko on valinnut itselleen arkkipiispan. Tosiasiassa valinnan teki yhteiskunta "kolmannella valtiomahdillaan": päätöksen saneli media, jota enemmistö kirkossa ei halunnut vastustaa. Yhteiskunta - ei järjestyneenä organisaationa vaan henkisenä virtauksena - on sillä tavoin saanut kirkon valtaansa, että kirkon tärkein henkilöratkaisu tehtiin perusteilla, joiden mukaan kirkolla ja yhteiskunnalla ei enää ole eikä saa olla mitään eroa. Tämän asenteen mukaan kirkon on edustettava yhteiskunnan ajattelua.

Suuri periaatteellinen ongelma on, mihin sellaista laitosta kuin kirkko enää tarvitaan. Ellei sillä saa olla omia perusteita, ei muullakaan ole merkitystä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on todellisuudessa menettänyt itsenäisyytensä, vaikka sillä sitä muodollisessa hallinnollisessa mielessä vielä on.

Vaalia edeltäneessä keskustelussa varsinkin eräät pääkaupunginseudun vaikutusvaltaiset papit kutsuivat julkisuudessa ihmisiä muuttamaan kirkkoa sisältä päin siitä eroamisen sijaan. Se osoittaa kirkon sisään yhä lujemmin poteroitunutta asennetta, jonka mukaan kirkolla ei ole, ei voi olla eikä saa olla omaa, yhteiskunnasta poikkeavaa sanomaa eikä substanssia."

Raimo Mäkelä pääkirjoituksessaan "Kirkko ja yhteiskunta", Perusta 2/2010


PS. Tutustukaa myös tähän uuteen kristilliseen uutissivustoon. Tsekatkaapa sieltä erityisesti tämä.

Wednesday, March 24, 2010

Tilivelvollisuudesta


Lähetysnäky-lehdessä 1/2010 David Sterling kirjoittaa vastuuvelvollisuudesta ja siitä kuka sitä tarvitsee. Kirjoitus liittyy tiettyihin prosesseihin erään tietyn ministryn sisällä. Se kumpuaa parhaillaan läpikäytävistä prosesseista tämän palvelutyön piirissä, joihin liittyy johtajan taholta epäselvyyksiä taloudellisissa ja moraalisissa asioissa. Eli tosi on ollut kyseessä, kun tätä kirjoitetaan. Onko kyseessä ollut jälkiviisautta, sitä en osaa sanoa. Seuraavassa suoraa lainausta aiheesta.

"Jeesuksen Kristuksen seurakunnassa on erittäin tärkeää, että johtajat alistuvat vapaaehtoisesti olemaan tilivelvollisia - muuten johtaja on aikapommi, joka voi räjähtää milloin tahansa! Ja yleensä se hetki tulee, jolloin pommi räjähtää - aiheuttaen hävitystä ja tuhoa monille ja laajalti.

Jumala ei ole koskaan tarkoittanut, että johtaja elää yksin epätodellisessa, itse luomassaan maailmassa. Jumala ei ole koskaan tarkoittanut, että kristitty johtaja on ´riippumaton´ ja kaikkien muiden yläpuolella. ...

Meistä on tullut mainonnan ja imagon luomisen ammattilaisia. Jumalan valtakunnassakin pyritään paljolla rahalla luomaan oikea ´tavaramerkki´, joka kerää työlle tukijoita ja vaikuttaa mahdollisimman moneen. Hyvin paljon panostetaan ´tuotteen´ ulkomuotoon, jotta se olisi puoleensavetävä. Yksittäisen työmuodon tai seurakunnan ainutlaatuisuutta korostetaan valtavasti. Uutiskirjeet, nettsivut ja mainonta voivat helposti luoda valheellisen todellisuuden, joka kovin helposti pettää ja on harhaanjohtava. Mainonnan aivopesemän sukupolven keskellä puhtaan elämäntavan ja uskottavuuden säilyttäminen ei enää näytä tärkeältä. On paljon helpompi uskoa välkkyvään mainontaan kuin esittää kovia, totuutta penääviä kysymyksiä. Imago ja karisma ovat korvanneet luonteen ja totuudellisuuden. ...

Liian monet kypsymättömät kristityt tuntuvat vaativan omia karismaattisia ´supertähtiä´, joiden kautta he voivat elää todeksi omaa kristillistä elämäänsä - samaan tapaan kuin maailman ihmiset, joilla on poptähtensä ja urheilusankarinsa. On joku, jota ihannoida, joku, johon samastua, joku, jota palvoa. Sitä sanotaan ´karismaattiseksi epäjumalanpalvelukseksi´ ja se kauhistus Jumalalle!

Herkkäuskoiset kannattajat voivat vahvistaa johtajassa tunnetta, että hän on ainutlaatuisen tärkeä ja että hänellä on paljon vaikutusta. Silloin johtaja alkaa omassa mielessään uskoa, että hän on jollakin tavalla erityisen merkittävä. ...

Karismaattisissa työmuodoissa ja seurakunnissa on tänä päivänä hyvin yleistä, ettei pastoreilla tai palvelutyön johtajalla ole mitään sisäistä johtajien ryhmää, jolle hän on tilivelvollinen. Enintään nimitetään ´myötäilijöistä´ koostuva ´nukkehallitus´. Hallitusta tai johtajien ryhmää pidetään hankalana ja epämukavana. Ajatellaan, että alamaisuus ja tilivelvollisuus johtorymälle tai hallitukselle estäisi ´Jumalan miestä tai naista´ toteuttamasta näkyään ja haittaisi Jumalan työtä. Asia on itse asiassa päinvastoin: vastuuvelvollisuus moraalisen käyttäytymisen ja rahavarojen käytön suhteen on valtava suoja ja eduksi Jumalan valtakunnan työlle. Vastuuvelvollisuus on yksi rehellisen johtajuuden tuntomerkeistä. Se edistää luottamusta ja myötämielisyyttä johtajaa kohtaan. Se myös hälventää väärinkäsityksiä. "

Kirjoituksessa lainataan John Maxwell´iä, joka sanonut, että "lukuisten hengellisten johtajien viimeaikaisiin moraalisiin lankeemuksiin on erityisesti vaikuttanut heidän haluttomuutensa suostua olemaan jatkuvasti vastuuvelvollisia tietyille ihmisille. Tämä läpinäkyvyyden ja tilivelvollisuuden puute avaa oven moraaliselle lankeemukselle."

Hyvä kysymys kuuluukin, olisi jotain voitu tehdä hyvissä ajoin etukäteen?

Sunday, March 21, 2010

Mielenkiintoisia aikoja: Susimessu, Luther-säätiön uusi piispa ja helluntailiikkeen kirkollistuminen


Niin, elämme mielenkiintoisia aikoja, monellakin tavalla.

Tein perjantaina kirjakaupasta heräteostoksen ja tulin ulos kaupasta mukanani Ilta-Sanomien ohella fil. tri Mirkka Lappalaisen teos Susimessu, joka kertoo 1590-luvun sisällissodasta Ruotsissa ja Suomessa. Kirja on huiman mielenkiintoinen matka menneisyyteen, joka laittaa uusiksi monet uskonpuhdistuksen etenemiseen Skandinaviassa liittyvät myytit. Kirja kertoo, ettei kaikki ollutkaan niin yksituumaista heräämistä luterilaiseen vanhurskauttamisopin armontodellisuuteen, vaan että katolisella vastauskonpuhdistuksella oli Missio Sueticassa monenlaisia suunnitelmia pohjoisten kansojen saattamiseksi takaisin paavin hellään isälliseen huomaan. Se pyrkii myös osoittamaan, miten lähellä oli, ettei Suomea irrotettu Ruotsista ja liitetty osaksi Puolan kuningaskuntaa. Puola-Liettuahan oli tuon ajan eurooppalainen suurvalta, jonka valta ulottui Keski-Euroopasta Ukrainan aroille ja Itämereltä aina Mustalle merelle saakka.

Samaan aikaan kuulin uutisista, miten Luther-säätiö sitten vihdoin hankki itselleen "vanhauskoisen" piispan. Tällainen löytyi herätysliikeveteraani Matti Väisäsestä, joka aikanaan teki pitkän päivätyön Kansanlähetyksen pääsihteerinä. Vanhoilla päivillään Väisänen irrottautui aika paljon muromalaisesta herätysliikeperinnöstä luterilaisen puhdasoppisuuden suuntaan, mikä ilmeisesti Kansanlähetyksen sisälläkin sai aikaan ristivetoa liittyen nimenomaan Väisäsen kastenäkemyksen kallistumiseen pois muromalais-saarnivaaralaisesta viidesläisyydestä enemmän Luther-säätiön & evankelisuuden suuntaan.

Lappalaisen Susimessu-kirjan piirtämää historiallista taustaa vasten Luther-säätiön ratkaisevat irtiotot sekularisoituneesta luterilaisuudesta näyttäytyvät mielenkiintoisena historian henkiin heräämisenä. Olen joskus kuullut sanottavan, että termin postmoderni eräs merkitys olisikin palaaminen modernia aikaa edeltäneisiin arvoihin ja käytäntöihin (so. eräs etliitteen post- merkityksiä). Kun seuraa näitten myllynkivikauluksisten klerikaalien ristikulkueita vanhojen kirkkojen holveissa ei voi välttyä tältä mielikuvalta. Eräs tapa reagoida ajan muuttumiseen ja sen mukanaan tuomiin muutospaineisiin - uhkiin ja mahdollisuuksiin - onkin yrittää siirtää ajan kelloa taaksepäin. Meillä ei vain enää ole paluuta säätyläisyhteiskuntaan ja yhtenäiseen arvopohjaan ihmisillä yleensä, missä tietty esiymmärrys kristinuskon perustotuuksista olisi edelleen yhteinen. Sori.

Samanlaisia mielenkiintoisia ajan muutoksia heijastelee myöskin helluntailiikkeessä ja -kirkossa tapahtuvat myllerrykset ja prosessit, joita tavallinen helluntaikansa tuntuu kieltämättä aika jääräpäisesti vierastavan. Itsestäni näyttää siltä, että aikamoinen muutosagentti tässä pentekostaalisessa prosessissa ovat ne nuoret teologit, jotka tuntuvat nyt vasta päässeen "oikean tiedon" makuun ja siltä pohjalta tekevät - joidenkin mielestä jopa blasfemisia - irtiottoja vanhasta ja turvallisesta helluntaiperinteestä. Itse olen kovasti ihmetellyt vain sitä, miten herkkähipiäisiä monet näistä (esim. Eksegeettisen safarin helluntaiteologeista) ovatkaan. Itsestäni tuntuu siltä kuin lähestulkoon kaikki (edes oletettavasti) poikkiteloin asettuva keskustelu - kritiikistä puhumattakaan - pyritään teilaamaan joko teologiseen asiantuntemattomuuteen tai muihin syihin vedoten.

No, tämä on tietysti vain oma kokemukseni, mutta eikö niin, että usein hillittykin arroganssi kätkee taakseen epävarmuuden omasta oletetusta asemasta ko. yhteisössä? Tämä lienee siinä(kin) mielessä turhaa, että todenäköisesti - jos itse nyt yhtään historiaa tunnen - juuri nämä samat hemmot tulevat omaan jälkihelluntaipolvien suuria sankareita, jotka johdattivat helluntaikansan pois karvalakkimiesten Egyptin orjuudesta. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, sen jätän tulevien sukupolvien jälkiviisaan tuomion arvioitavaksi.

Huomaan itse arvioivani monia ns. "aikain merkkejä" (eikös kuulostakin hienolta ilmaisulta, te kaikki RK92-diggarit?) eri kirkkokunnissa pitkälti sen mukaan, mitä ja minkälaisen kehityksen näen tapahtuvan muissa, isommissa kirkoissa. Myönnän myös, että perinteinen kansallisvaltioajattelu leimaa ajatteluani tässä suhteessa. Käytännössä: mitä on nyt evl. kirkossa, se tulee olemaan todellisuutta muissa, pienemmissä kirkoissa jollain tietyllä aika viiveellä. Loppupelissä tähän ei nähdäkseni hirveästi vaikuta se, että vapaiden suuntien organisatorinen rakenne ja jäsenyysperusteet ovat erilaiset kuin luterilaisuudessa, joka on enemmän integroitunut kansallisuuteen kuin kristillisyyteen: "olla suomalainen on olla luterilainen" eli "kenen valta, sen uskonto", niin kuin eräs uskonpuhdistuksen pitkään vaalittu perusperiaate kuului. Näen kuitenkin sekularisoitumisen vaikuttavan rapauttavana tekijänä myös perinteisten vapaiden suuntien keskuudessa, mikä lisää uskoani näiden prosessien samankaltaisuuteen eri kirkoissa.

En ole kuitenkaan valmis mitenkään suoraan luopumaan tai "tekemään parannusta" tästä näkökulmastani, koska ei sitä nyt kukaan niin vääräksi ole osoittanut. Maallistuminen on sitä mitä se on ja se tuo mukanaan herätysten myötä syntyneisiin yhteisöihin toisaalta ns. "perintö -laisuuden", mutta myös muutospaineet kahteen suuntaan ajan muuttuessa: muuttua vai mukautua ja mihin suuntaan? Tässä tilanteessa nähdäkseni helluntailiikekin nyt on. Kuitenkin Esa Hyvönen omassa kommentissaan viime postaukseeni toi esille hyviä näkökulmia siitä, että mitä jos kehitys helluntaikirkossa tapahtuisikin enemmän suhteessa samoihin prosesseihin muissa evankelikaaleissa kirkoissa (esim. Jenkeissä), ollen samalla enemmänkin osa laajempaa kansainvälistä kehitystä tietyllä tavalla ajattelevien ja uskovien kristittyjen (so. evankelikaalien) keskuudessa, kuin osa tiettyä kehitystä Suomessa evl. kirkon näyttäessä suuntaa.

Hyvä ja tärkeä pointti, mutta se ei vielä pohjaa pois siltä näkemykseltäni, etteikö helluntailiikkeen piirissä menossa oleva kirkollistumiskehitys tietyllä tavalla saattaisi vanhan herätysliikkeen alttiiksi yhteiskunnallisten muutosvoimien (esim. talous, lainsäädäntö ja media) vaikutukselle. Väitän, että nämä paineet tulevat väistämättä näkymään myös helluntaikirkon tulevissa vaiheissa. Se, että näin käynee ei riipu kirkollistumiskehityksestä sinänsä, enemmänkin tuo kehitys on jo itsessään kannanotto tiettyyn suuntaan näiden paineiden alla.

Mites me nyt tänne päädyttiin tuon Lappalaisen Susimessu-kirjan tiimoilta. No niin, eli mielenkiintoisia aikoja eletään ja niinkuin usein aikaisemmin olen todennut, niin taaskin totean, että ellei kyseessä olisi ihmisten iankaikkinen kohtalo, niin tätä kaikkea voisi seurata vain sulasta mielenkiinnosta. Nyt kuitenkin hengellinen todellisuus (so. ihmisen iankaikkinen kohtalo riippuu Jumalan armon ohella hänen omista valinnoistaan ja elämänsä suunnasta) vaatii ottamaan kantaa ja - haluamatta vaikuttaa naiivin fundamentalistiselta - puhaltamaan pasuunaan. Sekä Luther-säätiön ratkaisut että helluntailiikkeen kehitys ovat molemmat omalta osaltaan epäämättömiä ajan merkkejä siitä, mihin ollaan menossa: perinteinen yhtenäiskulttuuri murtuu entisestään ja mitä syntyy sen tilalle, se on vielä hämärän peitossa...

Elämme historiallisten totuuksien uudelleen arvioimisen aikaa. Siitä kertoo omalta osaltaan Susimessu, mutta myös eräs toinen mielenkiintoinen opus, jonka oitis tilasin. Se on Veikko Litzen Tie Nikeaan (roomalaisten ja kristittyjen yhteinen matka ajanlaskumme alusta valtiokirkon syntyyn), johon palaamme vielä kevään mittaan, kunhan nyt ensin saan sen luettavakseni.


PS. Kirjan nimi on kyllä oikein kirjoitettu, se ei siis ollut Tie Ikeaan...

Thursday, March 18, 2010

Helluntailiike, Jerusalem ja saarnaajien saunaillat eli mitä on menossa helluntailaisuudessa?

Jo viime syksynä seuratessani eräiden johtavien nuorten teologien ylläpitämää Eksegeettinen safari-blogia huomioni kiinnittyi tiettyyn samankaltaisuuden historian itsensätoistossa. Kyse oli tuolloin siitä, että "liian korkean raamattunäkemyksen opettaminen on epäeettistä". Kommentoin tuolloin sitä, että "evl. kirkon ja sen viidennen herätysliikkeen piirissä kasvaneena en voi välttyä melko vahvalta dejávù-kokemukselta. Tässä on jotain hyvin samaa mihin aikanaan törmäsin viidennen liikkeen nuorten teologinalkujen keskusteluissa." Viittasin tällä "omiin kokemuksiini evl. kirkon piiristä sekä siihen vaiheeseen, jossa useimmat vapaat suunnat seurakuntineen tällä hetkellä näyttävät olevan."

Tunnistan siis nykyisessä kehityksessä helluntailiikkeen piirissä tiettyjä samankaltaisia piirteitä, joita olen huomannut viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana evl. kirkon piirissä. Tämä kehitys tapahtuu perinteisissä protesti/herätysliikkeissä pitkälti (mutta ei ainoastaan) teologian viljelyssä. Mutta sen avulla on hyvä ja akateemista ottaa etäisyyttä "karvalakkimiesten" raamatunselitykseen.

Se, mitä tämän jälkeen tapahtui helluntailiikkeen piirissä ja erityisesti Ristin voitto-lehden kirjoittelussa ko. aiheeseen raamattunäkemyksestä valitettavasti osoitti minun osuneen oikeaan uhkakuvieni näkemisessä, ainakin osittain.

Sitten viime sunnuntaina Isä P. O. Leivo julkaisi mielenkiintoisen, ei-niin-eksegeettisen kirjoituksen aiheesta "Missä Suomen helluntailaisten Jerusalem?", mikä herätti uudelleen vanhoja kysymyksiä henkiin. Siinähän Leivo peräänkuuluttaa jonkinlaista keskitettyä johtoa - alkuseurakunnan Jerusalemin tyyliin - helluntailiikkeelle. Leivon mukaan tällä hetkellä "voimakkain auktoriteetti onkin ehkä saarnaajien saunaillat hyvävelijärjestön kesähuvilalla. Näiden olemassaolo kertoo siitä, että Jerusalemia kaivataan, Jerusalemia, joka sanoisi viimeisen sanan."

Pitkin alkuvuotta käydyt keskustelut joidenkin tuttujen helluntaiveljien kanssa vain lisäsivät kiinnostustani: mitä onkaan tapahtumassa helluntailiikkeen kohdalla? Lopulta päätin ottaa helluntaihärkää sarvista ja lainasin useita tämän vuoden RV-lehtiä eräältä nöyrältä ja pyyteettömältä helluntaiveljeltä ihan vain tutustuakseni aiheeseen syvällisemmin. Sanomalehtikatsaukseni kotisohvalla tuotti hieman yllättävän tuloksen: hyvänen aika, helluntailaisuushan on hyvää vauhtia kirkollistumassa. Jonkun mielestä siinä ei ole mitään uutta - ollaanhan nyt jo helluntaikirkossakin, jota - monien perinteisen linjan helluntailaisten mielestä - ajetaan kuin käärmettä pyssyyn. (Kukaan älköön nähkö sanavalinnoissani mitään raamatullista allegoriaa.) Mutta että oikeesti...

Nyt nimittäin todetaan jo ääneen se, mitä jokaisessa aidossa herätysliikkeessä pelätään ääneen sanoa: koulutus ei sammutakaan Hengen johdatusta. Perinteisen linjan veljet ovat aina sanoneet, että "kun Herra antaa viran niin se antaa myös viisauden." Edelleen jossain päin helluntaikansaa pelätään sitä, että johtajuuskoulutus saatetaan nähdä oikean paimenuuden tai Hengen johdatuksen esteenä. Tämä heijastanee "kentältä" tulevia paineita akateemisen teologikoulutuksen kehittämistä kohtaan. (RV 2/2010) Aiheeseen palataan myöhemmässä numerossa, jossa esitellään Iso Kirja-opistossa tehtyä opinnäytetyötä, josta kävi ilmi, että raamattukoululla ja teologian opiskelulla oli selvä yhteys Hengen toimintaan nuoren elämässä. Teologisen koulutuksen saaneet nuoret olivat kokeneet enemmän Pyhän Hengen eheyttävää työtä elämässään kuin ne, jotka eivät olleet käyneet raamattukoulua tai opiskelleet teologiaa.

- Tämä on huomionarvoista helluntailiikkeessä, jossa raamattukouluja kritisoidaan usein liiasta teologisesta painotuksesta, toteaa tutkimuksen tekijä. (RV 9/2010)

Helluntaikirkon hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi viime vuoden lopulla valittu Vesa Pylvänäinen taas toteaa lähiajan tavoitteita olevan liikkeen hajanaisen yhteisörakenteen selkeyttäminen, päällekkäisyyksien karsiminen ja yhteisten palvelujen tuottaminen seurakunnille. Nyt onkin aika kehittää Helluntaikirkon organisaatiorakennetta. (RV 2/2010) Tähän liittyen mielenkiintoinen on myös Oulun helluntaiseurakunnan johtavan pastorin Markku Tossavaisen artikkelisarja seurakuntatyön kehittämiseen liittyen. Siinä todetaan yksiselitteisesti, että koska seurakuntamme eivät tänä päivänä koe samaa Jumalan siunausta, niin seurakuntatyön suunnitteluun ja toteutukseen pitää paneutua huolellisesti. "Jumala tekee oman osuutensa täydellisesti, mutta meillä on paljon parannettavaa." (RV 2/2010)

Mielipidepalstalla keskustelu uuden kirkon ensi askelista käy kiivaana. "Helluntailiike on siirtynyt älylliselle linjalle", sivaltaa eräs kirjoittaja. Voiman ei enää nähdäkään olevan aidossa spiritualiteetissa, vaan uudessa innossa esim. akateemisen teologian ja tältä pohjalta tapahtuvan tieteentekemisen harrastamiseen. Vastaavanlainen hämmennys kuvastuu monista muistakin kommenteista, erityisesti kun Eksegeettisen safarin johtava tutkija Matti Kankaanniemi julkaisi kaksiosaisen kirjoituksensa "Sanan arvovalta ei kaadu epätarkkuuksiin" ensimmäisen osan (RV 6/2010). Ensimmäinen osa on kieltämättä reilusti raflaava ja syntyy eräänlainen "jarkkoruutu"-ilmiö eli kun pelaat kovaa, niin sitä saa, mitä tilaa. Toisessa (RV 8/2010) onkin jo vähän enemmän sordiino päällä. Joka tapauksessa syntyi enemmän kuin "myrsky vesilasissa", koska keskustelu laajeni helluntailiikkeen ulkopuolelle Pasi Turusen ja Petri Mäkilän vetämään "Ristitulta"-ohjelmaan.

Jotain tuttua tässä kyllä on, näin ajattelen edelleen. Tietyt vaiheet evl. kirkon lähihistoriassa näyttävät toistuvan hämmästyttävällä tarkkuudella. Raamattukysymyksen esiin nouseminen on vasta esimakua siitä, mitä on odotettavissa - jos nimittäin historia toistaa itseään. Luulen, että esim. homoliittokysymykset ovat jossain vaiheessa edessä niin yhteisöllisinä kuin jurudisinakin kysymyksinä. Tämä siitäkin huolimatta, että itse lehden toimituspäällikön suulla helluntaikirkkolaisia rauhoitellaan, että "ajatus siitä, että homoseksuaalinen henkilö pyrkisi helluntaiseurakunnan pastoriksi ja jäätyään valitsematta käynnistäisi oikeusprosessin, tuntuu hyvin kaukaiselta." (RV 2/2010) (Voi rakkaat ystävät, ei se näin tule menemään, vaan ennemminkin vaikka näin...)

Erästä ystävääni lainaten voisi sanoa, että helluntaiherätyksessä on menossa tietty murros, jonka myötä on lähdetty vanhoista poteroista liikkeelle. Se, onko ainoana mahdollisena lopputuloksena päätyminen luterilaisen kirkon kanssa samoihin liberaaleihin poteroihin, jää vielä nähtäväksi. Ainakin vanhakantaisia näyttää olevan kovasti liikenteessä. Itse en tiedä kummat ovat loppupelissä enemmän hyödyllisiä/haitallisia Jumalan valtakunnan asialle, mattikankaanniemet vai helluntaikansalaiset?

-------

Kaiken tämän keskellä mieleen hiipii ajatus Valtakunnasta (kr. basileia): millainen se on olemukseltaan ja miten se ilmenee tässä ajassa, täällä maan päällä jo nyt? Kun katsoo taaksepäin (nimenomaan länsimaisen) kristillisyyden kaksituhatvuotista historiaa, niin ei voi välttyä siltä ajatukselta, että se on varmaa, ettemme ainakaan tänne maan päälle sitä Valtakuntaa onnistuneet rakentamaan. Liekö se ollut koskaan tarkoituskaan, vaikka tämä on ollut roomalaiskatolisen kirkon ja sitä kautta muidenkin historiallisten kirkkokuntien (mukaan luettuna esim. evl. kirkon) suuri missio kautta historian.

Mutta jos olemmekin (länsimaisina kristittyinä) epäonnistuneet kirkkokunnallisissa projekteissamme, voimme Jumalan armosta edelleen onnistua Valtakunnan istuttamisessa ihmisten sydämiin. Tämä projekti ei ole keskeytynyt, eikä se tule epäonnistumaan.

Eli käytännössä:
  • Olisiko Jumala tarkoittanut Sinut olemaan jossain oppilaitoksessa tai työpaikassa pelkästään sivistyksen, ammatin, työkokemuksen tai elannon takia vai olisiko Hänellä kenties Sinulle siellä jotain muita suunnitelmia?
  • Haluaisiko Jumalan Sinun ennemmin alkavan kokoontua ystäviesi kanssa vaikka jossain jo olemassaolevassa kahvilassa, kuin perustavan uutta, kristillistä sellaista?

Sunday, March 14, 2010

Kansalaisuskonnollisuuden nousu(ko?)

Olen yhä enemmän huomaavinani ajassamme uuden uskonnollisuuden nousun merkkejä. Kutsun sitä nimellä kansalaisuskonnollisuus. Aika usein tähän uskonnollisuuden muotoon kuuluu luterilaisen kirkon jäsenyys, ainakin ulkonaisena juttuna. Kuitenkin kansalaisuskonnollisuus on Raamatun sanasta irronnutta ja omille teilleen lähtenyttä, ihmisen omatekoista uskonnollisuutta. Monin paikoin kirkollisuudessa jopa rohkaistaan tähän. Mielestäni esim. em. Heikki Hakalan lehtikirjoitukset edustavat tätä uskonnollisuuden muotoa puhtaimmillaan. Siinä ihminen itse loppujen lopuksi määrittelee uskonsa sisällön, kuten haluaa. Kaikki kuitenkin tapahtuu luterilaisen kirkon kaiken kattavan armollisuuden sateenvarjon alla ja sulassa sovussa sen kanssa. Näin ainakin useimmiten. Sillä seikalla, onko tämä uusi uskonnollisuus sopusoinnussa Raamatun sanan tai perinteisen luterilaisen uskontulkinnan kanssa, on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä "hyvän lopputuloksen" kanssa. Tarkoitus näyttää pyhittävän keinot - taas kerran.

Jep jep. Moniarvoisuudella on seurauksensa. Käytännössä tämä moniarvoisuus näyttäytyy suoranaisena ateismina monen kirkonmiehenkin kohdalla, kuten Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskola on kirjassaan Ateistit alttarilla (Perussanoma, 2005) osoittanut.

Käytännössä tämä uusi, uljas kansalaisuskonnollisuus ilmenee seuraavanlaisena ajatteluna:
  • Kirkon pitää kuulua kaikille. Sen tehtävänä on palvella suurta passiivista enemmistöä. Kirkon kynnys on pidettävä niin matalana kuin mahdollista. Useimmiten tämä tarkoittaa moraalisen ja eettisen riman laskemista aina kulloisenkin ajan ja tilanteen edellyttämälle tasolle. Vox populii, vox dei.
  • Samalla kertaa nähdään suuria vaaroja Raamatun ja uskonasiat vakavasti ottamisessa. Tämä nähdäänkin eräänlaisena "uskonnollisena ääriajatteluna". Tämän taas nähdään johtavan ahdasmielisyyteen ja suvaitsemattomuuteen, arvojen kovenemiseen ja uskonnon nostamiseen arjen yläpuolelle. Näitä teesejä heitellään useimmiten uskonsa tunnustavia ihmisiä kohti tuosta vain, eivätkä ne esim. mediassa tarvitse tuekseen mitään rationaalisia perusteluja, tieteellisistä puhumattakaan.
Mikä lieneekään seuraava askel tämän ajattelun loogisessa jatkumossa? Yhteiskunnan vihollisuusko?

Friday, March 12, 2010

Kaksi äärilaitaa, kaksi tietä


Millin tuhannesosan heitto joskus X vuotta sitten, tänään kaksi selvästi eriävää tietä.

Heikki Hakala tämän aamun Etelä-Suomen Sanomien pääkirjoituksessa otsakkeella "Kansankirkko sai puolustajan":

"Saattaa olla, ettei Mäkinen arkkipiispana edes tunne erityistä tarvetta lähteä hakemaan tukea kirkon konservatiiviselta ydinjoukolta. Piispana hänellä on hyvä kokemus siitä, millaista työ monien erilaisten ristipaineiden keskellä elävän kirkon sisällä on. ...

Tässä on Kari Mäkisen aito mahdollisuus: rakentaa kirkon ja sen passiivisen suuren enemmistön välille keskusteluyhteys, jossa kaikupohjan löytää uskon syvin ydin, se, minkä suurin osa meistä tunnistaa, mutta josta emme uskalla ääneen puhua. Kari Mäkisellä on arkkipiispana paikka houkutella ihmisiä tunnistamaan, mitä usko on, mitä se voi myös vähäisenä ja rujona merkitä ja viimein tuoda lohtua sinne, missä voima ja uskallus on hiipunut, minne yhteisöllisyyden lämpö ei yllä, missä ote on kirvonnut.

Ota meistä kiinni arkkipiispa."

Sleyn työntekijä ja luterilainen pastori (ellei nyt taida olla virkakiellossa), entinen Vammalan (nyt. Sastamalan) seurakunnan kappalainen Jari Rankinen kirjoittaa blogissaan vähän toisenlaisissa tunnelmissa:

"Piispa Kari Mäkinen sai kuitenkin enemmistön äänioikeutettujen äänistä. Enemmistö halusi hänet arkkipiispaksi. Se kertoo paljon siitä, millainen kirkkomme tällä hetkellä on.

Juttelin eilen ystäväni kanssa vaalin tuloksesta. Totesimme, että esimerkiksi niiden herätysliikkeiden asema, joihin kuulumme, ei tule olemaan helppo kirkossa, jonka arkkipiispa on Kari Mäkinen. ...

Emme tule saamaan ymmärtämystä kirkon ylimmän johdon tahdolta, meidät halutaan työntää marginaaliin tai pois kirkosta, meidän on toimittava entistä enemmän kirkkomme seurakuntien rakenteiden ulkopuolella, meitä ja meidän toiveitamme tuskin kuunnellaan. ...

Toinen ystäväni lähetti viestin, jossa kertoi parikymppisen poikansa kysyneen vaalin tuloksesta kuultuaan, joko nyt saa erota kirkosta. ...

Kari Mäkisen valinta varmasti tulee jakamaan kirkko. Toiset haluavat, että kirkko kulkee siihen suuntaan, johon Kari Mäkinen haluaa viedä sitä ja epäilemättä toisinaan kovillakin otteilla vie. Toiset eivät nimenomaan tahdo tätä. Varmasti Miikka Ruokasen valinta olisi myös jakanut kirkkoa. Uskon kuitenkin, että vähemmän kuin Kari Mäkisen valinta. Aika näyttää."

Ilman vähäisintäkään vahingoniloa voi sanoa, että nyt kellot lyö kirkolle. Kaksi äärilaitaa ja kaksi eri tietä alkavat erottua toisistaan yhä selvemmin. Ehkä se on vain hyvä. Elämme ratkaisun aikoja - ellei sitten luterilainen kansalaisuskonnollisuus taas kerran yllätä moniselitteisyydellään ja muuntautumiskyvyllään. Sillä ei kylläkään välttämättä ole mitään tekemistä raamatullisen Jeesus-uskon kanssa. Kun lukee noita Hakalan hartauskirjoituksia tulee miettineeksi vähän samaa kuin joskus lukiessa samaisen lehden urheilutoimittajien juttuja edellisillan futispelistä: oltiinkohan edes samassa pelissä?

Thursday, March 11, 2010

Niinhän siinä sitten kävi...

...mutta yllättävän niukasti.

Turun piispa Kari Mäkinen valittiin arkkipiispaksi evl. kirkon johtoon odotetusti, mutta yllättävän niukalla ääntenenemmistöllä 593 - 582. Eipä taida ihan heti tulla mieleen yhtä täpärää äänestystulosta sen enempää sekulaarin kuin klerikaalinkaan Suomen lähihistoriasta. Ehkä tämä heijastelee syvemminkin kirkon olemassaolevaa kahtiajakoa, joka oli nähtävissä jo aiemmin.

Varmaan sellaista peri kirkollista näkökulmaa - ja helpotuksen huokausta - edustaa Kari Latvuksen blogikommentti:

"Kari Mäkisen valinta arkkipiispaksi kertoo kirkon kevät säästä. Mäkinen oli vaaleissa pohtiva ja avoin, otti rehellisesti kantaa myös asioissa, jotka saattoivat syödä kannatusta. Tässä mielessä Mäkisen asennetta voi verrata John Vikströmiin, joka oli hyvä yhteiskunnan kohtaaja ja mainio pohdiskelija. Yksi valinta ei kuitenkaan isoa laivaa nopeasti käännä, mutta on asioita joiden käsittelyyn kirkossa nyt tulee uusia välineitä. Mäkisen valinta ei merkitse mitään radikaalia muutosta esimerkiksi kirkon linjaan samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta. Paarman ja Mäkisen linjausten erot ovat kuitenkin havaittavat ja kertovat asenneilmaston erilaisuudesta. Pienestä pakkasesta kevätauringon lämpöön ei ole monta astetta, mutta ero tuntuu."

Ehkäpä pienimuotoista tavallisen (nöyrän kuuliaisen) kirkkokansan rauhoittelua ja hyssyttelyä on havaittavissa tässä kommentissa eli että "eihän tässä nyt mitään äkkiliikkeitä tapahdu homoparien kirkkohäiden suhteen". Esim. Ylen uutiset oli taas paljon avoimemmin tuulettava asian suhteen, kuten valtamedialta tässä kohtaa voi odottaakin. Kyllähän suunta on selvä, kuten aiemmin uskalsin spekuloida asiasta.

Nyt vain odottelemaan eri tahojen kannanottoja asian tiimoilta, joita tullaan tässä(kin) blogissa seuraamaan tarkasti. Miten virittävät kiitosvirsiään korkeakirkolliset piirit katedraaleissaan? Entä miten reagoivat herätyskristilliset piirit tilanteeseen? Onko jo säkin ja tuhkan vai peräti nokialaisen tien aika? Hyppiikö Etlarin päätoimittaja Heikki Hakala riemusta tasajalkaa Ristin kirkon katolla? Kaikki tämä jää nähtäväksi, joten pysykää kanavalla...


PS. Samaan aikaan on hyvä muistaa, että evl. kirkko on nyt ja lähitulevaisudessa (vielä pitkään) pääasiallinen lähetyskenttämme Suomessa. Tämä sanottuna ilman sarvia ja hampaita ja siitä yksinkertaisesta syystä, että (edelleen) valtaosa väkeä kuuluu tuohon instituuttiin - ainakin ulkonaisesti.

Eilen Tampereella totesin eräälle ystävälleni, että kirkossa on (puhe oli pääkaupunkiseudusta) tilaa hyvinkin raamatullisen myyräntyön tekemiselle, johon hän, että niinhän siellä jo nyt tehdäänkin, johon minä, että sehän on vain kirkon virallista normaalitoimintaa. Nyt sille suuntaukselle on lisäksi saatu keulakuvaksi oma mies arkkipiispaksi.

Sunday, March 07, 2010

Jotain mitä Virtaselta puuttuu

Virtanen tunnettiin omassa kotikaupungissaan miehenä, joka suhtautui perin varovaisesti uusiin virtauksiin, joita suuresta maailmasta tänne Pohjolan perukoillekin silloin tällöin rantautui. Hän toisaalta piti oman kotimaansa syrjäistä sijaintia jopa pelastuksena siitä, etteivät kaiken maailman vouhkaamiset tänne asti aina yltäneetkään. (Toisaalta internet ja muu sähköinen viestintä nakersi tätä lintukodon kivijalkaa koko ajan.) Toisaalta hän oli huomannut monien uskonystäviensä olevan sitäkin innokkaampia lähtemään mukaan milloin mihinkin viimeisimpään siunaukseen ja kaahaukseen. Ikään kuin yritettäisiin todistaa muulle maailmalle, että kyllä täällä ollaan virrassa mukana, vaikka periferiassa eletäänkin.

No, tämä seikka usein vain lisäsi Virtasen halua ottaa etäisyyttä moniin ilmiöihin, joista jotkut täyttivät selvän kulttuuri-imperialismin tunnusmerkit ja toiset taas edustivat sellaista hengellisyyttä, johon Virtanen ei halunnut sitoutua. Ongelmia syntyi usein siinä kohtaa, kun hänen mielipidettään tai halukkuttaan lähteä mukaan näihin uusiin ministryihin kysyttiin. Kun Virtanen joko sanoi suoraan oman käsityksensä tai edes osoitti empivänsä hän saikin kuulla olevansa hengetön, kovasydäminen, rakkaudeton ja "peloista käsin työskentelevä". Toisten mielestä kun oli "parempi olla itse aktiivinen ja tekemässä jotain asian hyväksi kuin vain istua paikallaan". Tällä häthätää kyhätyllä argumentilla sitten perusteltiin milloin mitäkin juttua, aina vähän tilanteesta riippuen. Pahimpia olivat ne pragmaatikot, joiden mielestä oli pääasia, että ylipäänsä jotain värähtelyjä ja vapinoita koettiin, muu oli sivuseikka.

Noita syytöksiä kuunnellessaan Virtanen oli vuosien saatossa oppinut pitämään naamansa peruslukemalla ja kehittänyt itselleen kärsivällisyyden, josta jokainen sähköpilttuuseen vangittu lehmä olisi ollut ylpeä. Aina ei nimittäin näin ollut ollut asianlaita. Varsinkin nuoruuden innossaan, jota elämänkokemuksen mukanaan tuoma viisastuminen ei vielä ollut onnistunut suitsimaan - innokkaimmat kutsuivat tätä erheellisesti "pensistymiseksi" - Virtanen oli ollut itsekin melkoinen höyrypää. Virtanen näki tuossa nuoruuden innokuudessa paljon hyvää, mutta muistutti aina niin itselleen kuin muillekin sitä kohtaa Sananlaskujen kirjasta, jossa sanottiin, että "ilman taitoa ei ole intokaan hyväksi, ja kiirehtivän jalka astuu harhaan." Lukuisat olivat olleet ne kerrat, kun Virtanen tämän sanottuaan huomasi ylenkatseellisen hymynkareen nousevan nuorehkon kuulijan kasvoille. Eräs oli jopa syyttänyt Virtasta "vapaamatkustajaksi, jonka mukana olo söi nuoren pyhien sukupolven intoa ja yhteishenkeä".

No, Virtanen oli tolkuttanut itselleen, ettei hänen auttanut osoitella sormella noita rakkaita nuoria höyrypäitä. Samanlainen hän oli ollut itsekin ja oikeastaan vasta viime vuosien aikana hän oli alkanut oppia jotain oleellista valvomisesta ja koettelemisesta. Aidosti elettyinä nämä molemmat asiat nimittäin pakottivat riisuutumaan hengellisestä ylpeydestä - vaikkapa perinteisiä kirkkokuntia kohtaan. Virtanen oli näet saanut oppia käytännön erehdysten ja jopa mokien kautta, että vanhat kristilliset yhteisöt pitivät sisällään paljon sellaista hengellistä viisautta, joka uusilta seurakunnilta puuttui, mutta jota he kipeästi tarvitsivat.

Niin kuin sanottu, tämä oppi oli suurimmalta osin tullut Virtaselle kantapään kautta. Tai Siperia oli opettanut, ihan miten vain. Riittävän monta kertaa kun oli lähtenyt mukaan erilaisiin juttuihin, joissa sitten jälkeenpäin huomattiin vedettävän vesiperän, niin olihan jo ihme, ettei mikään olisi muuttunut. Jossain vaiheessa Virtasen suurin haaste olikin ollut taistella kyynistymistä vastaan, mutta Taivaallinen Työnantaja armossaan oli säännöllisin väliajoin virvoittanut Virtasen uskonelämää niin, että hän oli huomannut, missä oikea tie kulkee. Samalla suurimmat syytökset kanssamatkaajia kohtaan olivat rauenneet. Mutta suurimmat pettymykset Virtasen yli kolmikymmenvuotisella uskonvaelluksella liittyivät juuri näihin kokemuksiin, joissa melko pian oli varmistunut, että metsään oltiin menossa ja jotain olisi tehtävä.

Jotain oppia Virtanen kuitenkin edelleen kaipasi ja se liittyi sen näkemiseen ja ymmärtämiseen, mitkä olisivat nyt tehtyjen ratkaisujen vaikutukset. Virtanen kutsui sitä "hengelliseksi kaukonäköisyydeksi". Monet hänen karismaattiset ystävänsä puhuivat mieluummin "profetaallisesta silmästä", mutta Virtanen ei jaksanut kiistellä termeistä tässä kohtaa. Hän oli aina ollut kiinnostunut historiasta ja luki ja tutki sitä paljon, joskus jopa rukoillen noiden historian vaiheiden avautumista hänelle viisauden ammentamiseksi ennen eletystä. Joku oli joskus sanonut, että "historia on taaksepäin katsovaa profetiaa" ja Virtanen kyllä allekirjoitti tuon väitteen.

Virtanen oli hiljattain lukenut 1600-luvun Englannin historian siitä vaiheesta, kun sisällissodan jälkeen kuningas Kaarle I oli mestattu ja tasavalta perustettu puritaanisen uskonsoturi Cromwellin johdolla. Kaarle I Stuart oli tuomittu kuolemaan "tyrannina, petturina, murhamiehenä ja valtion vihollisena", mutta jo hänen teloituksensa yhteydessä tavallisen kansan oli vallannut raskas murhe arvokkaasti päivänsä päättäneen yksinvaltiaan puolesta. Vielä pari sataa vuotta näiden tapahtumien jälkeen Englannin kirkoissa oli rukoiltu, ettei tätä luettaisi syyksi tavalliselle kirkkokansalle. Niin suuri oli ollut sääli tuota päänsä menettänyttä kuningasta kohtaan "tästä viattomasti vuodatetusta verestä".

Historian tutkijat kuitenkin ovat sitä mieltä - näin Virtanen muisti lukeneensa - että jos Kaarle I olisi voittanut sisällissodassa, Englanti olisi menettänyt kaikki kansalaisvapauksien (mm. uskonvapauden) esitaistelijat. Taisteluista hengissä selviytyneet olisivat tuolloin muuttaneet sankoin joukoin Atlantin yli Uuteen maailmaan. Mutta kun kävi niin kuin kävi, Englanti lähetti ihmisiä Amerikkaan kylliksi uuden maailman perustamiseen. Jos sisällissota taas olisi päättynyt kuningasmielisten voittoon, maa olisi lähettänyt pois niin paljon väkeä, että se olisi aikaa myöten tuhonnut itsensä. Mitä taas Englannista (ja myöhemmästä Iso-Britanniasta) olisi pari seuraavan vuosisadan aikana tullut...? Uusi katolinen valtiomahtiko vai...?

Eli molemmilla teillä olisi ollut omat vakavat seuraukset ja joskus piti yksinkertaisesti valita "pienempi paha" eli ratkaisu, josta olisi mahdollisimman vähän haittaa asianosaisille ja ympäristölle. Tätä Virtanen ei (tietenkään) soveltanut yksi yhteen tuohon Englannin historian tilanteeseen, koska se oli paljon monisyisempi juttu...

Nämä historian vaiheet olivat opettaneet Virtaselle ensinnäkin sen, että kansan ääni ei ollut Jumalan ääni. Kansanjoukot ja suuret massat olivat helposti ohjailtavissa olevia hetken lapsia, joita taidokas demagogi vei mielensä mukaan haluamaansa suuntaan. Niinpä Virtanen ei jotain hengellistä toimintaa arvioidessaan enää pitkään aikaan ollut tuijottanut lukumääriin. Mutta sitten nuo brittiläisen suurvallan perustamisen vaiheet opettivat Virtaselle paljon johtajien vastuusta tekemistään ratkaisuista. Ja tässä kohtaa oli tarvetta kaukonäköisyydelle. Tarvittiin kykyä hahmottaa laajempia kokonaisuuksia. Usein kävi myös niin, että sekä asioiden todellinen laita että tehtyjen ratkaisujen kauaskantoiset seuraukset tulivat ilmi vasta vuosien, vuosikymmenien, jopa sukupolvien päästä. Se ei kuitenkaan vähentänyt johtajien vastuullisuutta tehdyistä ratkaisuista.

Jos historia olisikin taaksepäin katsovaa profetiaa, niin yhtä lailla se oli myös puhdasta jälkiviisautta, oli Virtanen tuuminut. Tässä kohtaa joutuminen jonkun historian tutkijan hampaisiin ei ollut se "kova paikka", vaan vastaaminen Hänen edessään, jolle jokaisen ihmisen on tehtävä tili. Jumalan seurakuntaa ajatellen Virtanen olikin huomannut, että joskus ratkaisuja ei vain voinut tehdä yksittäisen ihmisen parasta ajatellen, vaan koko lauma oli otettava huomioon. Eikä ratkaisuja saanut koskaan tehdä lyhyellä tähtäimellä, niin että mennään hyväuskoisesti eteenpäin askel askeleelta ja katsotaan mitä sitten tapahtuu. Oli opeteltava näkemään "metsä puilta" ja arvioimaan asioiden seurauksia.

Virtanen oli myös näitä asioita miettiessään huomannut tuiki tarpeelliseksi Uuden testamentin mallin paimenuudesta, joka oli alamaisuutta ja avoimuutta toinen toiselleen, mutta joka olisi ehdottomasti kollektiivista. Mustekalamaiset yhden johtajan järjestelmät eivät Virtasen mielestä täyttäneet raamatullisen johtajuuden mittaa ja hän oli myös käytännössä liian monta kertaa nähnyt niiden haitalliset, jopa tuhoisat seuraukset.

Virtanen muisti hyvin eräässä elämänsä vaiheessa, kun uskovien joukko täällä Oloiselassakin oli ollut aikeissa "nostaa hänet kilvelle" ja tehdä hänestä uusi herätysliikejohtaja, hänet oli vallannut pelko, jopa vihastuminen noita aikeita kohtaan. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Virtanen oli sitten selittänyt aikeistaan vilpittömän innostuneille uskonystävilleen, että mikäli hän oli jotain Jumalan edessä, heidän asettamisensa tai käsityksensä eivät voisi lisätä siihen mitään. Jos hän taas ei ollut jotain, mitä hän itse tai joku muu sanoi tai kuvitteli, niin hän tekisi vakavan synnin, jos hän tähän houkutukseen lähtisi mukaan.

Virtanen ei ollut raamatullista johtajuutta ja vanhemmuutta vastaan, päinvastoin, mutta hän halusi olla ehdottoman varma sekä Jumalan kutsusta ja valtuutuksesta että ihmisten motiiveista. Niinpä Virtanen etsi kiihkeästi viisautta tuohon kaipaamaansa kaukonäköisyyteen tai "profeetallisuuden vahvistumista", niin hänen eräs ystävänsä oli rukoillut. Kehityskeskusteluissa Taivaallisen Työnantajansa kanssa Virtanen oli löytänyt itselleen hyväksi tavaksi seurata ja arvioida asioita kauempaa rukoillen ja Sanaa (ja esim. historiaa) tutkien.

Ehkä hänkin voisi vielä kypsällä iällä oppia näitä asioita...

Saturday, March 06, 2010

Kannattaa katsoa

Laminin

Mitä kirkosta tulee

Näin otsikoi Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala pakinansa tämän päivän lehdessä. Kysymysmerkkiä otsakkeessa ei ollut. Miksiköhän? Ehkä vastaus jo tiedetään jossain...

Media on ties kuinka mones valtiomahti. Näitä ammattikuntansa kultaisia perinteitä noudattaen Hakala jatkaa mielipidevaikuttamisen kunniakasta missiota. Tällä kertaa kohteena on kirkko yleensä ja arkkipiispanvaali erityisesti.

Ei liene yllätys, että Hakala asettuu arkkipiispaehdokas Kari Mäkisen taakse. Hän tekee sen avoimen selkeästi. Eli se siitä puolueettomasta tiedonvälityksestä. Tämä yksisilmäisen puolueellinen linja on ollut hyvin havaittavissa ko. lehdessä jo 9/11 tapahtumien uutisoinnista alkaen. Silloinhan Hakala tarkoituksellisesti testasi mielipideilmastoa pakinallaan, jossa hän sanatarkasti niputti yhteen Afganistania vielä tuolloin hallinneet talebanit sekä samaa sukupuolta olevien parien suhteiden rekisteröitymistä vastustavat suomalaiset uskovat. Nämä molemmat kun ovat näet niitä paljonn puhuttuja ja pelättyjä fundamentalisteja...

Muistan tuolloin katsahtaneeni hämmentyneenä ympärilleni ajatellen monia tuttujani, jotka jakavat edelleen perinteiset kristilliset arvot tässä suhteessa: keski-ikäisiä perheenäitejä kauppakasseineen, rehellisiä työssäkäyviä miehiä ja ammattiin opiskelevia nuoria aikuisia tai pitkän päivätyön tehneitä ja nyt eläkepäiviä viettäviä tavallisia suomalaisia keskivertokansalaisia... Fundamentalisteja...? Talebaneja...? No, Hakalahan saikin aika pian tämän jälkeen kirkon tiedonjulkistamispalkinnon.

Nyt Hakala vertailee kahta arkkipiispakandidaattia, joista Kari Mäkinen on ulkoisesti vaatimaton, mutta jolla on painavaa sanottavaa. Hän kun on "aidosti moderni", joka ei hyväksy valmiina annettuja vastauksia. Kirkon on näet mukauduttava aina kulloisenkin ajan mukaan - ilmeisesti aina sanomaansa ja oppiaan myöten?

"Ruokanen lähtee liikkeelle opista, Mäkinen lähtee ihmisestä. Siinä, missä Ruokanen rajaa, Mäkinen avaa ja laventaa, siinä, missä Ruokanen vaalii opin puhtautta, Mäkinen puolustaa ihmistä." Hakalan mukaan kirkon sisällä onkin nyt - ensimmäistä kertaa pitkään aikaan - olemassa aito valintatilanne. (Se, onko tilanne toivottava vai ei-toivottava, jää epäselväksi.) Joka tapauksessa nyt tehtävät linjanvedot heijastuvat pitkälle tulevaisuuteen, varsinkin kun molemmat kandidaatit ovat siinä iässä, että virassaolovuosia on edessä vielä paljon.

Lopulta päädytään perinteiseen ja ah niin helppoon vastakkainasetteluun: "oppi vai ihminen?" (Tässä kohtaa olin vähän pettynyt tuohon pakinaan, mutta ymmärrän kyllä tilanpuutteen, lukijakuntaan vaikuttamisen paineet ym. syyt.) No, i alla falla: Mäkinen siis edustaa ihmiskasvoista uskoa arkipäivässä, Ruokanen taas on "puhtaan" opin puolustaja ("mitä sillä sitten tarkoitetaankin"). Näin helppoa se on, kun on media käytettävissään ja halua sen käyttämiseen.

Ehkä tämä on myös niin kirkollisen kuin sekulaarinkin valtaeliitin ajatus: Mäkinen on varmaan helpompi eteenpäin johdateltava nyt valitulla edistyksen valtatiellä kuin Ruokanen?

Mutta vastauksena kysymykseen "oppi vai ihminen", meidän täytyy vastata: totuus. Jos oppi tukeutuu tähän, sillä on oikeutuksensa, muuten kyseesssä on vain ihmistekoinen oppi, joka ei paljon paina tässä ajassa, iankaikkisuudesta puhumattakaan. Jos taas valitsemme "ihmisen", teemme sen kaikkia länsimaisen humanismin perinteitä ja reunaehtoja kunnioittaen - ja samalla tulemme avanneeksi oven kaikelle sille, mitä ihminen kantaa sisällään ja tuo mukanaan.

Ajatus ihmisestä kaiken mittarina on ehkä kaunis, mutta se on täysin kestämätön kaiken historiallisen todistusaineiston valossa. Ensimmäinen ajatus ehkä on vähän niin kuin Antti Muurisen jalkapallofilosofia eli vilpitön ja hyvää tarkoittava. Kuitenkin mitä pitemmälle etenemme tällä ihmisyyden tiellä, sitä enemmän kohtaamme homo sapiensin karut ja pelottavat januskasvot. Vastaamme nimittäin tulevat myös erilaiset ihmisyyden pimeimpään puoleen kuuluvat asiat ja ilmiöt.

Tässä mielessä kysymys on totuus- ja todellisuuskäsityksestä: ihminen ei ole luonnostaan hyvä, vaan hän on syntiinlankeemuksessa turmeltunut. Hän on syntinen, eikä vain teoiltaan, vaan myös perusolemukseltaan. Jos puhumme sellaisen kirkon asioista (ja sen johtavan virkamiehen valinnasta), joka pyrkii perustelemaan (tai ainakin joskus on niin tehnyt) oppiaan ja elämäänsä Raamatulla, niin sen todistus on tässä kohtaa yksiselitteisen selkeä ja vastaansanomaton: kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23).

Tässä mielessä valitsisin ennemmin puhtaan opin puolustajan kuin vallitsevaan aikaan mukautuvan. Jos nimittäin olisin kirkon jäsen. Nyt en voi muuta kuin rukoilla.

Thursday, March 04, 2010

Kirkon kahtiajako ja kirkkotaistelu

Lueskelin jokin aika sitten kuvausta Englannin historiasta 1600-luvun alkupuolelta, jossa kuvattiin Englannin kirkon, ylimystön ja kansan välisiä suhteita mm. näin: "Kirkkotyrannin johtama anglikaaninen kirkko oli siis yhtä suvaitsematon kuin paavinkirkko. Ken ei alistunut laissa määrättyyn uskontunnustukseen, eikä tarkoin noudattanut säädettyjä jumalanpalvelusmenoja, asetettiin valtion lakien ulkopuolelle ja erotettin pois yhteiskunnasta. Moinen ´uskonpuhdistus´ ei totisesti merkinnyt minkäänlaista voittoa uskonvapauden asialle." (Carl Grimberg, Kansojen historia, osa 14, Uskonsotien aika, s. 384)

Edellä kuvattu, suorastaan uskonnollisen pakkovallan aika synnytti kahdenlaisia reaktioita. Ensimmäinen niistä oli se, että "maassa vallitseva sietämätön olotila ajoi suuren joukon Englannin parhaita, vapautta tulisimmin rakastavia ja suoraselkäisimpiä kansalaisia valtameren toiselle puolen etsimään sieltä kotia, jossa he saisivat elää rauhassa isiltä perittyjen lakien mukaisesti ja palvella Jumalaansa sillä tavoin kuin omatunto käski." (emt. s. 384-385) Historian kuvaus jatkuu kertomuksella Mayflowerin puritaanisten toivioretkeläisten matkasta Uuteen maailmaan.

Toinen seuraus olivat ne sisäiset levottomuudet, jotka läpäisivät pettämättömällä läpäisyperiaatteellaan koko silloisen brittiläisen yhteiskunnasta kirkosta kuningashuoneeseen, Skotlannista eteläisimpään Englantiin ja nousevasta porvaristosta korkeimpaan aateliin. Aikaa myöten tämä johti sitten sisällissotaan tunnetuin seurauksin, mutta se onkin sitten jo toinen juttu - vai onko?

Nimittäin jollain tavalla jotain hyvin tuttua tuossa ajan kuvauksessa liki 400 vuoden takaa on. On joukko uskollistakin uskollisimpia kruunun alamaisia, joiden jo pitkät perinteet omaavia oikeuksia on jo pitempään pyritty rajoittamaan ja lopulta jopa loukattu. Jossain vaiheessa tällainen yhteisöllinen sietokynnys ylittyy, tuhoisin seurauksin. Se auktoriteetti, jolle on vannottu uskollisuutta jo esi-isistä alkaen alkaakin osoittaa pedon merkkejä ja silloin jokainen tietää, että tulee totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä.

Näen Suomen kirkon olevan tällä hetkellä vähän samanlaisessa tilanteessa. Nykyisen kaltainen kehitys on jatkunut hyvää vauhtia jo tuolta 60-luvulta lähtien. Sen vaikutukset ovat olleet kirkon piirissä perinteisistä kristillisistä arvoista luopuminen ja sitä kautta yleinen maallistuminen kirkon jäsenistön piirissä ja suomalaisessa yhteiskunnassa yleensä. Edelleen noin kolme neljästä suomalaisesta kuuluu ainakin ulkonaisena jäsenenä evl. kirkkoon. Kuitenkin kaikkein huolestuttavin ilmiö on ollut ns. käsitteiden kavallus, jossa aiemmille kristillisille arvoille, termeille ja käsitteille on pyritty antamaan uusi sisältö, joka on - ehkä vain piirun verran - muuttunut entisestä. Ruotsin kirkon lanseeraama "rakkauden argumentti" on hyvä esimerkki tällaisesta menettelystä.

Väitän, että tätä kehitystä on ajettu tarkoitushakuisesti ja tahallaan. Sitä on ruokittu kirkon piirissä halukkaasti ja koko kirkollinen totuuskoneisto aina Kotimaata myöten on valjastettu tämän ajan hengen rattaiden vetämiseksi Tuomiokirkon portaita pitkin ylös. Äärimmillään tämä kehitys on huipentunut piispa Spongin kaltaisten vierailevien puhujien kutsumiseen kirkkopäivien pääluennoitsijoiksi. Spongin härskiyden rinnalla kaiken maailman kylliäiset ja myllykosket ovat jos nyt eivät pyhäkoulu-, niin ainakin partiopoikia. (Sori, pojat. Oikeastaan vain joku Heikki Räisänen vetää vertoja Spongin jutuille, mutta hänen vaikutuksensa perustuukin pitkän linjan teologiseen rapauttamiseen, toisin kuin Spongin, joka oli enemmänkin tällainen tähdenlento ja kutsujansa piispa Riekkisen märkä uni.)

Tässä kohtaa on hyvä tuoda esille se, että Suomen kirkon tilanne eroaa ainakin yhdessä kohdassa radikaalisti Ruotsin kirkosta. Suomen evl. kirkkoa on 1700-luvulta asti siunattu aivan erityisellä määrällä hengellisiä herätyksiä, joiden vaikutus koko kansaan on ollut hyvin laajaa. (Se, miten näistä herätyksistä on tullut liikkeitä onkin jo sitten ihan toinen juttu.) Tämä hengellinen siunaus puuttuu Ruotsin kirkolta, ainakin samassa mittakaavassa kuin mitä se on ollut Suomessa.

Maassamme ja sen virallisessa kirkossa on siis edelleenkin hyvin paljon näitä sen alkuperäiselle toiminta-ajatukselle uskollisia kirkonmiehiä ja -naisia, jotka kokevat nykyisen kaltaisen uuden, uljaan kansankirkon rakennustalkoot kauhistuttavina belsassarin pitoina, joissa lopulta, hekuman huipulla jumalallinen sormi kirjoittaa piispantalon seinään: "Punnittu, punnittu, köykäiseksi havaittu." Monet aidosti pelkäävät, mitä nykymenosta seuraa. Osa näistä liperikauluksisista kirkon palvelijoista edelleen tunnustavat uskoa Häneen, joka on Vanhurskas Tuomari.

Tämä saa aikaan sen, että kaikkein radikaaleimmatkaan kirkonmiehet eivät voi oikein edetä "uudistuksissa" niin nopeasti kuin tahtoisivat. Esim. pohjoisen lestadiolaiset on koko ajan otettava huomioon uusia uria auottaessa. Sama koskee kyllä koko kirkollista kenttää, joka on aika puhtaasti kahtia jakautunut. Tässä suhteessa siis tuleva arkkipiispan vaali ratkaissee paljon.

Mikäli piispa Kari Mäkinen valitaan arkkipiispaksi Suomen Turkuun, toistan aiemmin esittämäni tulevaisuuden skenaariot:
  • Kahtiajako kirkon sisällä tulee jatkumaan. Luulen Ruotsin kirkon kehityksen toistuvan täällä Suomessa 3-5 vuodessa.
  • Luopumus kirkossa tulee lisääntymään, enkä nyt tarkoita nykyisiä luopioita, vaan jotain vielä pahempaa. Pelkään pahoin näkeväni tulevaisuudessa monen aiemmin raamatullista linjaa edustaneen uskovan menevän virran mukana.
  • Käytännössä tämä tulee johtamaan ainakin yhden, ellei kahden tai peräti kolmen luterilaisen pikkukirkon syntymiseen maahamme seuraavien 10 vuoden kuluessa.
Mikäli Miikka Ruokanen valitaan arkkipiispaksi, niin tämä kehitys todennäköisesti pysähtyy ja lykkääntyy muutamalla vuodella. Tosin tässäkin tapauksessa tilanne Suomessa voi ajautua siihen, että tänne syntyy kaksi erillistä luterilaista kirkkoa. Pahimmillaan tulemme näkemään loppuun ajetun entisen dogmatiikan professorin, jonka arkkipiispan virka teloi toimintakyvyttömäksi. Tässä suhteessa toivon, että häntä voitaisiin verrata erääseen edeltäjäänsä, nimittäin professori Osmo Tiililään.

En kuitenkaan usko, että sen enempää kirkollinen kuin valtiollinenkaan koneisto sallii tällaisen virheen tapahtuvan, vaan Mäkisestä tehdään seuraava arkkipiispa. Nyt on liian paljon pelissä, eikä kummankaan em. systeemin johdolla ole varaa lepsuiluun. Medialla taitaa tässä olla vain maksetun keikkamuusikon osa: "sen lauluja laulat, kenen leipää syöt".

Nyt kysytään kirkon herätyskristilliseltä ja raamattu-uskolliselta osalta rohkeutta kuulla ennemmin Jumalansa ääntä kuin mammonan ja median kuorolaulantaa. Nyt pitäisi laittaa kova kovaa vastaan. Nyt ei enää pärjätä poliittisesti korrektilla munkkilatinalla, vaan nyt tarvitaan aidosti profeetallista sanaa, te Muroman, Laestadiuksen, Ruotsalaisen, Malmbergin, Renqvistin ja Tiililän jälkeläiset.

Tämä kaikki voi johtaa kirkon hajoamiseen ja sisällissodan kaltaiseen tilanteeseen - ja todennäköisesti niin tekeekin. Itse asiassa sen kaltainen tilanne on jo nyt menossa. Jossain vaiheessa jokaisen meistä on päätettävä kumman asettaa elämässään etusijalle: jonkin vallitsevan systeemin pönkittämisen, joka on lähtenyt omille teilleen ja alkanut elää omaa elämäänsä vai sen, minkä kokee ja näkee Raamatun sanan pohjalta nousevaksi totuudeksi?

Minusta näyttää edelleen siltä kuin perinteisten vapaiden suuntien pohjalta nousseet kirkkokunnat olisivat vähän samanlaisessa tilanteessa kuin eräät Euroopan valtiot Hitlerin noustua valtaa. Ne eivät nousseet yhteisrintamassa puolustamaan itseään ja toinen toistaan, ennen kuin oli liian myöhäistä. Sen sijaan ne odottivat hiljaa, että myrsky vain menisi heidän ohitseen - toivoen parasta ja peläten pahinta. Näin ne sitten nujerrettiin yksi kerrallaan. Yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on nyt mitä ilmeisemmin vaikuttamassa sellaisia voimia, jotka eivät lepää ennen kuin perinteisiin raamatullisiin arvoihin pohjautuva ajattelu ja usko on nujerrettu.

Jotain pitäis tehrä... Mutta kuka astuisi muurinaukkoon?