Pyhät piirit

Aiemmassa postauksessani mainitsin ajatuksesta harrastaa teologiaa jossain muussa kontekstissa kuin oppilaitoksessa. Ajattelen, että näitä ajatuksia on hyvä kirjoittaa "auki", jos ei muuta niin ainakin itseään varten. Tällaisessa blogissa ajatusten esille tuonti on vähän kuin julkista päiväkirjaa pitäisi, jolloin on hyvä ymmärtää, että ajatukset ovat raakilemaisia luonnoksia jostain sellaisesta, mitä kohti kurottautuu ja jonka toivoisi joskus olevan todellisuutta.

Olen (jonkun mielestä jo väsyksiin asti) toistellut sitä, miten niissä piireissä, joista itse tulen teologian harrastamiseen sinänsä kohdistuu paljon kritiikkiä. Toistan myös sen, että osa tästä kritiikistä on (ilmeisen) aitoa huolta nuoren uskovan mielen myrkyttymisestä, osa taas tekopyhää huokailua ja rukouksessa saarnaamista jotain sellaista vastaan, jota ei tunne ja jota pelkää.

Ehkä meidän (tai ainakin joidenkin meistä) juuri tämän tähden tulisikin panostaa teologiaan.

Yleensä tällaisessa polarisoinnissa hyödynnetään (irti asiayhteydestään reväistyä) Paavalin lausahdusta 2. Korinttilaiskirjkeestä: "kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi" (2.Kor. 3:6, josta voi myös tarkistaa laajemman asiayhteyden lukemalla 3:3-8). Toisena ääripäänä tässä polarisoinnissa on se ajattelu, jossa Raamattua "ei tulkita, vaan halutaan ottaa se sellaisenaan". Sanotaan, että ollaan "Hengen johdossa", eikä "luoteta vanhinten perinnäissääntöihin".

Mihin tällainen ajattelu johtaa? Onko se ylipäätään realistista? Ymmärrän sen aidon huolen hengellisyyden säilymisestä (siellä missä sitä on), joka tällaisten (usein harkitsemattomien) kommenttien takana on. Ei siinä mitään, en itsekään halua kadottaa aitoa hengenelämää omasta, enkä yhteisöni elämästä. On kuitenkin selvää, että aina kun sanomme jotain Jumalasta, "syyllistymme" samalla teologian tekemiseen. Tai kun lainaamme oman herätyksemme ensimmäisiä Jumalan miehiä, vetoammekin jo itse asiassa traditioon.

Lähtemättä tämän omanlaisensa tulkinta- ja traditioviidakon (sillä sellainen se on!) perkaamiseen, menen suoraan asiaan ja kysyn:

- olisiko mahdollista yhdistää teologia ja spiritualiteetti?

Olisiko meillä mahdollista löytää sellainen tasapaino, jossa niin akateeminen oppineisuus kuin aito hengellisyyskin voisivat, ei vain elää rauhanomaista rinnakkaiseloa, vaan jopa käydä vuoropuhelua keskenään ja näin jopa hedelmöittää toisiaan?

No, me kaikkihan (tai ainakin suurin osa meistä) tiedämme sen, että näin on tapahtunut aina ennenkin (aina juutalaisesta jumaluusoppineesta Sauluksesta alkaen) ja näin tapahtuu nytkin. Näin tulee myös tapahtumaan jatkossakin, aina (kirjaimellisesti) hamaan paruusiaan saakka. Mutta mennään vielä eteenpäin.

Voisiko tämä tapahtua niin, että toisaalta teologinen tutkimus ja oppiminen, valmentautuminen hengelliseen työhön ja toisaalta hengellinen vanhemmuus ja paimenuus, henkilökohtaisen Jumala-suhteen hoitaminen ja läpinäkyvä uskovien yhteys yhdistyisivät siten, että tuloksena olisi tervettä pyhityselämää ja hedelmällistä Jumalan valtakunnan työtä? Monen mielestä vastaus tähän on "kyllä".

Käytännön kysymys kuuluu: voitaisiinko tämä kaikki toteuttaa seurakunnan arkielämässä ja hengellisen työn mennessä eteenpäin - ilman "luostarikouluun" vetäytymistä? Olisiko hengellinen valmennus ja mentorointi yhtä aikaa Raamatun ja teologian opiskelun kanssa mahdollista toteuttaa työssäoppimisena, ilman että kyseessä olisi vuosikausia kestävä oppilaitokseen linnoittautuminen ja internaattiasuminen? Onko meillä yksinkertaisesti varaa istuttaa nuoriamme vuosikausia pulpetissa ilman, että teoria ja käytäntö keskustelisivat keskenään ennen kuin vasta vuosien päästä?

Tarjoan ratkaisuksi eräänlaisia "pyhiä piirejä" - mentorointipiirejä. En mitenkään väitä kyseessä olevan mikään täysin uusi ja mullistava keksintö (joihin yleensä suhtaudun varauksella). Tiedän, että vastaavanlaista on harjoitettu muuallakin, jossain päin maailmaa jo hyvinkin pitkään. Kyse onkin nyt siitä, mitä me voisimme saada aikaan tällä saralla täällä Suomessa. Tarkoituksenani ei ole ottaa pois mitään siitä vanhasta, mikä on jo hyvää ja toimivaa. Yritän hahmotella uutta, käytännöllistä toimintamallia.

Mietitäänpä, mikä on raamatullinen tapa opettaa ja mikä on raamatullinen oppimisympäristö? Ilman muuta on selvää, että se on käytännön hengellinen työ seurakunnassa tai lähetyskentällä. Entä mikä on raamatullinen oppimistapa? Se on työpari- ja tiimityöskentely, opetuslapseuttaminen ja mentorointi, valmentaminen. Kaikesta tästä voit toki itse vakuuttua tutkimalla evankeliumien kertomuksia Jeesuksen toiminnasta (miten Hän koulutti opetuslapsensa) ja lukemalla Apostolien teoista (tai Paavalin kirjeistä), miten Hänen opetuslapsensa sovelsivat oppimaansa käytäntöön.

Voitaisiin siis puhua jonkinlaisesta hengellisestä työelämälähtöisestä valmentamisesta. Tavoitteena on aina uusien työntekijöiden ja hengellisten vanhempien kasvattaminen. Teoria ja käytäntö, oppi ja elämä, teologia ja spiritualiteetti on saatettava yhteen ja laitettava keskustelemaan keskenään. Kun tämä tapahtuu, ne väistämättä (suorastaan luonnonmukaisella logiikalla) hedelmöittävät toisiaan. On aina parempi, mitä nopeammin (ajatellen esim. koulutusta; mitä varhaisemmassa vaiheessa) se tapahtuu.

Ryttylän Kansanlähetysopiston rehtori Niilo Räsänen omassa väitöskirjassaan Kutsu kuuliaisuuteen tutkiessaan anglikaaniteologi James I. Packerin teologista ajattelua ottaa esille käsitteen nimeltä "systemaattinen spiritualiteetti"(s. 171)*. Teologia on Packerin mukaan jotain, jota harjoitetaan Jumalan kasvojen edessä. Kirjassa liitetään yhteen systemaattinen teologia ja spiritualiteetti. Ne eivät siis ole toisistaan erillään pidettäviä asioita. Spiritualiteetti on kristittyjen pyrkimys yksin ja yhdessä muiden kanssa tavoitella, saavuttaa ja harjoittaa yhteyttä Jumalaan. Spiritualiteetissa korostuu Jumalan läsnäolo. Sekä Raamatun hartaudellinen lukeminen ja sen tieteellinen tutkiminen että käytännön kristillisyys toteutuvat sanassaan läsnä olevan Jumalan edessä. Teologiaa ei saa nähdä vain Jumalaa koskevina ilmoitustotuuksina, jotka eristetään niiden oikeasta kontekstista eli luottavasta, rakastavasta, palvovasta ja palvelevasta yhteydestä Jumalaan.

Näin ollen ei voida hyväksyä kuilua teologian ja doksologian, ortodoksian ja ortopraksian, Jumalaa koskevien oikeiden määritelmien ja oikean Jumalan tuntemisen, ajattelemisen ja palvonnan välille. Teologinen totuus on aina olemassa käytäntöä varten. Räsäsen mukaan Packerin opetuksessa toistuu usein kolmiosainen kaava, jossa yhdistyvät teoria ja käytäntö. Sen mukaan ymmärtämisen ja soveltamisen jälkeen seuraa palvonta.** Yksi tapa arvioida teologian pätevyyttä onkin katsoa, millaista palvontaa se saa aikaan. Niinpä oikea teologinen asenne ei ole kritiikki, vaan kuuliaisuus, jossa ihminen ei jää vain Jumalan tarkkailijaksi, vaan hän on itse samalla Jumalan työn kohde ja Jumalan palvoja.

Me tarvitsemme (esim. kotiseurakuntaliikkeen piirissä) kristittyjä, jotka ovat niin harjaantuneita teologiassa, että he kykenevät tarvittaessa jopa haastamaan esim. kirkossa vallalla olevan teologisen ajattelun. Tällainen vaikutus tulisi näkyä selvästi ns. maallikkokristittyjen joukossa ja maallikkoliikkeiden piirissä (vaikka muuten vältänkin käyttämästä tuota sanaa). Neil Colea lainaten, meidän on aika siirtyä pois koulutettujen pastorien ajasta hyvin varustettujen seurakuntalaisten aikaan. Teologia olisi tuotava pois pölyttyneestä kammiosta tavallisten ihmisten ulottuville, keskelle seurakunnan elämää.

Väitän, että emme ole nähneet vielä kovinkaan paljoa siitä, mitä kaikkea tästä vuoropuhelusta voi seurata. Meidän on näet hyvä ymmärtää, että näihin molempiin, teologiaan ja spiritualiteettiin (joita jotkin kypsymättömät pitävät toistensa vastakohtina) on kätketty niin voimakas hengellinen dna, että sen seuraukset ovat väistämättä laajamittaiset. Mikäli tätä vaikutusta ei näy keskuudessamme, se kertoo vain siitä, ettemme vielä ole ymmärtäneet tämän hedelmöittymisen merkitystä.




-------
* Räsänen Niilo, Kutsu kuuliaisuuteen, James I. Packerin liittonomistinen raamattunäkemys (Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 254, 2007, Helsinki)

** Samanlainen idea löytyy muuten myös amerikkalaisen evankelikaaliteologi Wayne Grudemin teoksessa Systematic Theology, An Introduction to Biblical Doctrine (Inter-Varsity Press, 1994, Grand Rapids, Michigan). Siinä jokaisen opinkohdan käsittelyn jälkeen löytyy aiheeseen sopiva hengellinen laulu.

Teologian opiskelusta II

Teologisen tiedekunnan nettisivustolla teologia.fi julkaistiin juuri mielenkiintoinen haastattelu, johon itsekin sain osallistua. Se pyrki valottamaan vapaista suunnista ja uusista seurakunnista tulleiden teologian opiskelijoiden kokemuksia Helsingin yliopistossa. Esille tulevat perinteiset kysymykset uskon horjumisesta, toiseuden kokemisesta ja kirkon virkaan loikkaamisesta. Esille nousi myös ajatus uudenlaisesta teologien koulutuksesta muuttuneessa uskonnollisessa tilanteessa. Tiedekunnan varadekaani Risto Saarinen tarttui myös aiheeseen ja heitti peliin ajatuksen eräänlaisesta "urbaaniteologiasta" eli siitä, "miten kristinusko elää kaupungistuvassa yhteiskunnassa nuoremman sukupolven keskellä". En tiedä, onko vastaavanlaista pelinavausta aiemmin tehty, mutta tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Olen useassakin yhteydessä yrittänyt vähän hapuilemallakin tuoda esille jotain uudenlaista näkökulmaa (eräänlainen "kolmas tie") tilanteeseen, joka on perinteisesti ollut hyvin dikotominen, jopa polarisoituinut. Vastapuolina on perinteisesti nähty liberaalit ja tunnustukselliset, kirkon uudistusmieliset ja konservatiivinen herätysliikeväki. Nyt voitaisiin etsiä jonkinlaista "kolmatta tietä" siihen, miten toimia uudella,  relevantilla  tavalla jälkimodernissa ja jälkikristillisessä tilanteessa.

Tältä pohjalta on jotenkin ehkä ymmärrettävää, että tällainen uudenlainen ajattelu herättää voimakasta vastenmielisyyttä niin luterilaisten kuin vapaiden suuntienkin edustajien keskuudessa. Vaikka en sellaisenaan niele Saarisen em. visiointia tulevaisuuden koulutusmalleista, niin mielenkiintoisilta ne silti vaikuttavat. Toivottavasti tämä saa aikaan jotain sellaista keskustelua alan muiden oppilaitosten kanssa, jossa erilaiset (ehkä jopa vastakkaisetkin) näkökulmat hyödyllisellä tavalla hedelmöittävät toisiaan.

Jotta kokonaiskuva tulisi osaltani selväksi - "mitä, mistä ja miten olen sanonut?", niin laitan tähän jatkoksi oman haastatteluosuuteni kokonaisuudessaan.

"Vastaan alla esittämiisi kysymyksiin. Niputin nuo kaksi ensimmäistä kysymystä yhteen.

1. Oletko kokenut opetuksen teologisessa joskus ristiriitaiseksi vakaumuksesi kanssa? 2. Onko teologisen opetus koetellut uskoasi? Tai epäiletkö, että se voisi jollekin niin tehdä?

Elämä yleensä koettelee uskoamme, samoin opiskelu missä hyvänsä laitoksessa ja hyvä niin. Uskoamme tuleekin koetella. Luulen, että kristitty tänä päivänä törmää monella alalla asioihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän hänen vakaumuksensa vastaisia. Jotkut tekevät teologiseen tiedekuntaan tullessaan sen virheen, että luulevat tulevansa raamattukouluun, jossa saavat sen mukaista opetusta. En toisaalta epäile ollenkaan, etteikö jonkun nuoren usko joutuisi koetukselle teologisessa tiedekunnassa, mutta toisaalta se voi aikaa myöten myös toimia omaa vakaumusta vahvistavana juttuna.

3. Mikä sai sinut vapaan suunnan kristittynä tulemaan teologiseen?

Tulen perinteisiin tunnustuskuntiin sitoutumattomasta kristillisestä yhteisöstä. En siis asemoi itseäni kristittynä tämän ”luterilainen kirkko – vapaat suunnat”-dikotomian mukaisesti. Teologia on aina kiinnostanut minua ja minulla on suoritettuna yksi teologinen tutkinto jo aiemmin. Minua kiinnostaa teologinen ajattelu sinänsä ja ne johtopäätökset ja käytännön ratkaisut, joita sen pohjalta tehdään kristillisissä yhteisöissä. Haluan myös olla vuorovaikutuksessa muiden teologiaa opiskelevien, opettavien ja harrastavien kanssa. Uskon myös historian opettavan meille siitä, mitä pitää tehdä ja mitä välttää. Perimmäisenä motiivina lienee varmasti halu oppia lisää ja syventää aiemmin oppimaansa.

4. Mihin olet ajatellut valmistuvasi? Onko vaihtoehtona mielessä ollut pappeus kirkossa? Ovatko tulevaisuuden suunnitelmasi kokeneet muutosta matkan varrella?

Tunnustan avoimesti, etten opiskele työllistyäkseni. Opiskelen niin nopeasti kuin kykenen, kohtuuden rajoissa tietenkin, ja nauttien itse matkasta. Olen toisaalta siinä iässä, että eläköityminen voi valmistuttuani olla yhtä todennäköinen vaihtoehto kuin työllistyminenkin, eikä näiden tarvitse sulkea pois toisiaan. Olen aiemmin toiminut pastorina eräässä vähemmistökirkossa, eikä minulla ole mitään suunnitelmia palata papiksi johonkin perinteiseen tunnustuskuntaan. Jotain sellaista hengellistä työtä, jossa teologian opintoja voi hyödyntää, tulen aivan varmasti aina tekemään, mutta saanko siitä koskaan jotain vakituisen kuukausipalkan kaltaista korvausta, onkin sitten jo toinen juttu.

5. Oletko missään vaiheessa kokenut olevasi jollain tapaa ulkopuolinen teologisessa?

En. Ajattelen asioiden riippuvan aika paljon henkilöstä itsestään. Olen tyytyväinen opiskeluuni teologisessa tiedekunnassa ja olen saanut kaiken tarvitsemani ohjauksen ja avun.

6. Teologinen tiedekunta on tunnustukseton. Toteutuuko se käytännössä vai painottuuko vapaan suunnan kristityn silmin luterilaisuus ja jos niin millä tapaa?

Ei toteudu. Elämme Suomessa, jossa edelleen olla suomalainen on yhtä kuin olla luterilainen, vaikka toisaalta tämä paradigma joutuukin koko ajan haastetuksi esim. maahanmuuton ja uskonnollisen kentän pirstoutumisen takia. Teologisessa tiedekunnassa ”kristillinen usko” kuitenkin näyttäytyy pääasiassa luterilaisena, eikä tämä asenne palvele kenenkään intressejä globalisoituvassa maailmassa. Esim. evankelikaalia teologiaa soisi esiteltävän huomattavasti avoimemmin.

7. Haluaisitko sanoa vapaasti jotain? Vaikkapa terveisiä tiedekunnalle?

Opiskelen A2-linjalla ja mietin kovasti mitä annettavaa teologisella tiedekunnalla voisi jatkossa olla uusien itsenäisten seurakuntien ja kirkkokuntiin kuulumattomien yhteisöjen käytännön työhön. Sitran esittelemissä tulevaisuuden trendeissä puhutaan siitä, miten ”voimaantuvat yhteisöt haastavat instituutiot”[1]. Tämä on parhaillaan käynnissä myös uskonnollisella kentällä, eikä enää vain pääkaupunkiseudulla. Uudet yhteisöt olisi nykyistä paremmin huomioitava teologisen tiedekunnan opetuksessa, eikä vain mielenkiintoisina missiologisina projekteina, vaan esim. seurakuntien istutuksen ja seurakuntatyön saralla.

---

[1] http://www.sitra.fi/artikkelit/megatrendit/sitran-trendit-voimaantuvat-yhteisot-haastavat-vanhat-instituutiot (katsottu 30.09.2015) ”Yhä useammin ihmiset ryhtyvät kuitenkin itsenäisesti toimeen edistääkseen tärkeäksi kokemiansa yhteisiä asioita, ohi julkisten rakenteiden. Toimintaa syntyy, kun joku huomaa tarpeen tai mahdollisuuden jollekin uudelle. Edelläkävijä kyseenalaistaa totutut totuudet, kokeilee ja näyttää esimerkillään muillekin, että asiat voi tehdä toisin. Nämä edelläkävijät eivät tarvitse julkisia instituutioita tuekseen ja jopa pikemminkin toivovat, että ne eivät tulisi heidän tielleen.”

Teologian opiskelusta I

On hyvä joskus kirjoittaa auki jotain itselleen tärkeistä asioista. On myös hyvä miettiä noita samoja asioita ajatellen, mitä sanoisit arvostelijoillesi.

Niissä herätyskristillis-evankelikaalis-karismaattisissa piireissä, joista itse tulen, on selvää, että (edelleen - etten sanoisi, vieläkin!) kohtaat aika lailla tietynlaista suhtautumista, kun ilmoitat lukevasi teologiaa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Seuraavassa muutamia omia kokemuksiani:
- huolestuneisuus ("mitä? kirkon papiksiko?")
- epäilykset ("onkohan se menettämässä uskonsa?")
- latistaminen ("se on turhaa ihmisviisautta")
- kielteisyys ("teologia on syvyydestä!")

Kun mietin omia alkuperäisiä motiivejani, nousee esille seuraavanlaisia juttuja. Pohjimmaltaan kyse on tietenkin "vain" kiinnostuksesta teologiaa ja kristinuskoa kohtaan. Laajemmin voisi sanoa kyseessä olevan kiinnostus (kirkko)historiaa ja uskonnollisuuden eri ilmenemismuotoja kohtaan. Kun ajatellaan kirkon nykytilannetta ja erityisesti sitä, miten jotkut henkilöt kirkon johdossa päätyvät teologisin perustein tietynlaisiin ratkaisuihin (jotka sitten heijastuvat käytännöllisiin toimenpiteisiin), niin tiedonjanoni vain kasvaa: "miten ihmeessä he voivat päätyä tällaisiin johtopäätöksiin...?" (Näin minun täytyy kysyä, ellen halua asettaa heitä epäilyksenalaiseksi siitä, että heitä ohjaakin vain populismi, vallanhalu ja muut sen kaltaiset "alhaiset" asiat.)

Eli kun arkkipiispa Kari Mäkinen mediassa toteaa jotain, niin haluan päästä sen ajattelun juurille, josta tämä kaikki lähtee liikkeelle. Mikä ja missä oli se dominopalikka, joka ensimmäisenä kaatui saaden aikaan koko palikkajonon kaatumisen? (Esimerkkinä tästä vaikkapa ns. homoliittokeskustelussa käytetty "rakkauden argumentti" ja sen perustelut.)

Toisaalta minua kiinnostaa erityisesti "omissa piireissäni" (ks. edellä!) jatkuvasti esille tuleva hesalaisen yliopistoteologian tietynlainen maine, joka tietenkin näkyy yllä mainituissa ennakkoluuloissa, ja joka saa aikaan yllättävän irrationaalisia reaktioita terologian opiskelua kohtaan sinänsä hyvin korkeastikin oppineissa henkilöissä. Onko todellakin näin?

Ja vastaan lyhyesti: on ja ei. En nimittäin epäile hetkeäkään (esim. eksegetiikassa), etteikö hesalainen yliopistoteologia ole ihan riittävän vahvaa myrkkyä sekoittamaan jonkun parikymppisen kirkasotsaisen seurakuntanuoren pään. Mutta eikö olekin niin (ja nyt en mitenkään puolustele em. kaltaista eksegetiikkaa), että ylipäätään mitä hyvänsä tiedettä opiskeleva ihminen on vaaravyöhykkeessä tässä jälkikristillisessä maailmassa? Vai kuvitteliko joku Hankkenilla opiskeleva edustavansa sillä jollain tavalla "kristillisiä arvoja"? Tai kuvitteleeko joku OKL:ssa opiskeleva olevansa jotenkin "omiensa joukossa"?

Tosiasia on, että uskoamme koetellaan tässä maailmassa ihan riittävästi, olitpa minkä hyvänsä alan ihminen. Myönnän avoimesti, että raamatullinen maailmankuvani on hyvin johanneslainen: "koko maailma on pahan vallassa" (1.Joh. 5:19), enkä mitenkään häpeile tunnustaa (ja tarvittaessa avata sitä lisää). Otan (edelleenkin) Raamatun Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle ja tältä pohjalta hyväksyn sen esille tuoman hyvin radikaalin todellisuuden käsityksen. Se kun ei sovi sen enempää sosiaali- kuin ihmistieteisiinkään.

Toisaalta vaikuttaa siltä, kuin tämä viimeinen dinosauruskin (viimeinkin) joutuu taipumaan muutoksen tuulien edessä eli Hesassakin voi aistia jotain esimakua muutoksen tuulista teologiassa. Mielenkiintoista on, että moni asia näyttää muuttuvan pelkästään ajan myötä (mikä herättää tietysti kysymyksen kaikenlaisten muutosstrategioiden tarpeellisuudesta), niin että jopa hesalainen räisäsläinen eksegetiikkakin voidaan todeta vanhentuneeksi. (Hyvänä - en sano, että parhaana - esimerkkinä tästä esim. tämä.)

Viimeisenä (mutta ei suinkaan vähäisimpänä) motiivinani teologian opiskeluun voisin mainita sen puhtaasti missionaarisen aspektin, jonka perimmäisen idean voisi kiteyttää ilmaisuihin "seurakunnanistutusprojekti teologisessa tiedekunnassa" tai "samanhenkisten verkoston rakentaminen teologisessa". ("Samanhenkisyys" tässä ei tarkoita välttämättä kaikissa opillisissa kysymyksissä samalla tavoin ajattelemista.)

Entä millaisia kokemuksia minulla itselläni on ollut?

Opiskelusta itsestään pääasiassa hyviä. Toisaalta anti on ollut juuri sitä, mitä ounastelinkin sen olevan. (esim. eksegetiikan räisäsläisyys ja systemaattisen teologian tunnustuksellisuus.) Toisaalta käytännöllisen teologian puolella (erityisesti kirkkososiologiassa ja missiologiassa) on tullut eteen positiivisia yllätyksiä, kun eräät käsittelemämme teemat ovat liittyneet vaikkapa helluntailais-karismaattisiin uusiin seurakuntiin Pietarissa tai täällä kotimaassa.

Samanlainen ilmiö näkyy myös opiskelijoiden piirissä, jossa - yllättävää kyllä - moni uudempi kristillinen yhteisö näyttää olevan sangen hyvin edustettuna. (Mikä jo sinänsä näyttää herättäneen pahaa verta joissain vanhoihin juoksuhautoihin juuttuneissa.)

Otaksumani mukaan opiskelijoita voitaisiin jakaa karkeasti kolmeen ryhmään (vaikka varmasti muunkinlaisia jaotteluja voisi käyttää):
- etsijöihin, joiden motivaatio nousee elämän sisällön ja vastausten etsimisestä teologian opiskelusta ja joilla omat tarpeet ovat lähimpänä liittyen esim. uskonnolliseen etsintään sinänsä sekä oman kutsumuksen löytämiseen
- pragmaatikkoihin, jotka yleensä ottavat opiskelun sangen "ammattimaisesti" (jolloin teologia on vain yksi tieteenala muiden joukossa) ja jotka näyttävät suhtautuvan moniin ns. kehällisiin seikkoihin sangen suurpiirteisesti
- kyynikkoihin, joilla saattaa jo olla takanaan (ehkä hyvinkin kiihkeä) kirkasotsaisuuden ja ehdottoman oikeaoppisuuden aika, mutta jotka nykyään eivät juurikaan vaivaa päätään oikeastaan millään (paitsi opintopisteiden karttumisella)

(Kuten sanottu, muunkinlaista jakoa voisi harrastaa, mutta tämä on niistä ehkä niitä kaikkein lempeimpiä.)

Jos mietin, mitä itselleni sitten on tapahtunut, niin voin sanoa periaatteessa tapahtuneen täsmälleen saman asian, kuin mitä on tapahtunut aina ennenkin teologian (tai periaatteessa minkä muun hyvänsä) opiskelun merkeissä. Ajattelutapani on kehittynyt, katsomukseni on avartunut ja olen saanut uusia näkökulmia. Voisin sanoa omien tavoitteitteni ainakin suurelta osin täyttyneen. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä kuin vain jostain "oppimisesta".

Sen, toteutuvatko omalla kohdallani pelot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskelusta, jätän muiden arvioitavaksi.

Entä mitä neuvoja haluan antaa muille tai teologian opiskelua suunnitteleville? Teologia on, sanontaa lainatakseni, "hyvä renki, mutta huono isäntä". Emme tieteellisellä tutkimuksella (emme etenkään, kun se toivon mukaan kehittyy koko ajan) pysty tyhjentävästi selittämään Jumalaa. Sama pätee Hänen ilmoitukseensa, joka itse kertoo itsestään, ettei sitä kykenee kukaan oikein ymmärtämään tai oikein muille selittämään muuten kuin Pyhän Hengen kautta. Tämä kaikki sanottuna opintojen ollessa vielä pahasti kesken...

Mutta jos mennään ihan käytännölliselle tasolle ja ajatellaan teologian opiskelua tai sen opetusta esim. kotiseurakuntien (tai muun vastaavan "orgaanisen" seurakuntaliikkeen piirissä), niin siitä voisin kyllä hyvinkin sanoa muutaman sanasen.

Mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu.