Vallan ja esikuvan erosta

Paavali ohjeistaa toisen Tessalonikalaiskirjeen 3. luvussa lukijoitaan pyhittyneeseen, Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Jakeessa 9 hän toteaa, että apostolina hänellä olisi kyllä ollut oikeutta tiettyihin asioihin, mutta esikuvallisuuden takia hän jätti nämä oikeudet käyttämättä. 

Tässä esille tuleva ero oikeuden ja vallankäytön sekä toisaalta esikuvan antamisen välillä on mielenkiintoinen asia. Vallan perusteella, tuli se sitten akateemisen oppineisuuden, organisatorisen statuksen tai muun sellaisen kautta, voit viedä seuraajasi, oppilaasi tai alaisesi tiettyyn pisteeseen asti. Esikuvan antamisella ohjaat hänet vieläkin pidemmälle seuraamaan, jopa oikealla tavalla jäljittelemään sinua.

Uskontunnustuksesta

Törmään aina silloin tällöin väitteisiin, joiden mukaan ”emme tarvitse mitään teologiaa tai uskontunnustuksia, kunhan vain elämme käytännössä todeksi Raamatun sanaa, niin se riittää”. Kuitenkin kun joku alkaa harrastamaan teologiaa ja syventymään siihen, hän väistämättä joutuu tekemisiin niiden tunnustusten kanssa, joihin tietyssä historiallisessa kehitysvaiheessa kristityt ovat kiteyttäneet uskonsa ydinkohdat. Edelleen, jos henkilö haluaa työskennellä jossain kirkollisessa tai muuten teologiaa sivuavassa tehtävässä, hän saa varautua siihen, että nämä kristologiset tunnustukset ovat osa arkipäivän työtä. Niin opin muodostuksen kuin kirkon historiankin kannalta ne ovat olleet olennainen osa kristinuskoa.

                Suhtaudun itse näihin tunnustuksiin kunnioituksella, joskin ymmärrän niihin liittyvän problematiikan. En siis ole (joidenkin kaltaisteni tavoin[i]) hylkäämässä niitä, vaan näen niillä olevan tietty paikkansa kristittyjen piirissä globaalistikin ajateltuna. Lopulta kuitenkin aina kommunikoidessamme uskoamme relevantilla tavalla omassa kulttuurisessa kontekstissamme ”syyllistymme” enemmän tai vähemmän niin uskontunnustuksen käyttöön kuin teologiankin harjoittamiseen.

Uskontunnustusten alkuperäinen motiivi on ollut kasteen yhteydessä lausuttu kastettavan suun tunnustus omasta uskostaan, mutta myös kastetta edeltänyt opetus, kuten myös muu opetus ja julistus seurakunnassa.[ii] Aikaa myöten niistä kehittyi poleeminen vastavoima niin erilaisille harhaopeille kuin pakanuuden vaikutukselle muutenkin.[iii] Alkukirkon apologeetit olivat uskon tunnustajinakin teologeja. Samaan aikaan tunnustusten apologeettinen agenda oli pyrkiä kääntämään kristillisen uskon sanoma antiikin filosofiasta tutulle kielelle ja käsitteistölle. Näin erityisesti idässä, kun taas lännessä juridinen terminologia oli vallitseva.[iv]

Käytännön seurakuntaelämää ajatellen eräs tärkeä seikka on ollut seurakunnan jumalanpalveluselämän kautta esiin tuleva uskontunnustus.[v] Mielenkiintoinen yksityiskohta on uskontunnustuksen käyttö eksorsismin ja parantamisen yhteydessä.[vi] Edellä mainitut seikat ovat määritelleet tunnustuksen muotoa, tyyliä, rakennetta ja sisältöä. Tunnustusten sidonnaisuus tiettyyn historialliseen tilanteeseen onkin eräs merkille pantava seikka niitä tutkittaessa.

Yksinkertaisesta kastettavan ihmisen suun tunnustuksesta siirryttiin seurakuntaelämän vakiintuessa ja kirkollisten rakenteiden muotoutuessa eräänlaisiin uskon sisällön tiivistelmiin, jotka sitten muotoutuivat symboleiksi. Latinan kielinen sana credo korvasi tämän sanan latinaa puhuvilla alueilla.[vii] Tunnustuksissa kertautuvat monet Uuden testamentin tiivistelmät, kuten Room. 10:9 – 10:ä, jossa Paavali edellyttää kastettavalta tunnustusta ”Herra (on) Jeesus” (kyrios Iesous). Tästä ja muista vastaavanlaisista uskonlauseiden tiivistelmistä on vaikea päätellä, kuinka niitä on käytetty, ennen kuin niitä lainattiin Uuden testamentin kaanoniin otetuissa kirjeissä.[viii] Uuden testamentin ja tunnustusten välillä on siis olemassa selvä yhteys.[ix]

Nikean tunnustuksen käyttämiselle modernin jälkeisessä tilanteessa ja globalisoituvassa maailmassa on olemassa tiettyjä haasteita. Käsittelen kahta tällaista haastetta, jotka on otettava huomioon tarkasteltaessa Nikean tunnustuksen merkitystä nykyajan kristityn ja kirkon itseymmärrykselle. Nämä kaksi, jälkitunnustuksellisuus ja karismaattisuus, nivoutuvat toisiinsa, jolloin on ymmärrettävä niiden taustalla olevia tekijöitä. Näitä ovat perinteisen konstantinolaisen paradigman murtuminen länsimaissa, modernin jälkeinen kulttuurinen murros ja globalisaatio uskontoon vaikuttavana tekijänä.

Uskonnon alueella modernin jälkeinen kehitys on merkinnyt kiinnostuksen vähenemistä järjestäytynyttä, konventionaalista uskonnollista traditiota kohtaan. Samaan aikaan kiinnostus spiritualiteettia ja pyhää kohtaan kasvaa.[x] Näiden määrittelyjen kautta on selvästi nähtävissä, että uskonnollinen tilanne perinteisesti kristillisessä Euroopassa on muuttunut, mikä puolestaan on synnyttänyt uusia uskonnollisuuden ilmenemismuotoja perinteisten tunnustuskuntien ulkopuolelle, mutta myös niiden sisäpuolelle. Ketola toteaakin pääosan uudentyyppisistä karismaattisista liikkeistä toimivan myös perinteisten kirkkojen sisällä, vaikuttaen niiden omaan perinteeseen uudistavasti.[xi]

Muuttuneessa uskonnollisessa tilanteessa länsimaissa perinteinen tunnustuskuntauskollisuus on vähentynyt. Uskonnonharjoitus on epävirallista, koska se ei ole enää minkään virallisen tahon kontrolloimaa.[xii] Perinteisten kirkkojen on ollut vaikeaa hyväksyä kristillisen yhtenäiskulttuurin murenemista. On jopa puhuttu konstantinolaisesta käänteestä alkunsa saaneen kristikunta-aikakauden (christendom) päättymisestä. Länsimaisen kirkon on nähty olevan epävarmuuden tilassa, joka on synnyttänyt voimattomuuden tunteen.[xiii]

Kiinan protestanttisen kirkon kokemukset jälkitunnustuksellisuudesta käytännössä ovat tässä suhteessa mielenkiintoisia. Kiinan kirkko on eräs nopeimmin kasvavia kirkkoja maailmassa. Joka vuosi siihen liitetään kasteen kautta noin miljoona aikuista ja joka päivä perustetaan maahan uusi seurakunta. On arveltu, että tulevaisuudessa kiinalaisella kristillisyydellä on merkittävä vaikutus kristinuskoon globaalisti. Kuitenkin Kiinan protestanttinen kirkko on hyvin hajanainen ja kompleksinen kokonaisuus, jossa paikallisilla seurakunnilla on suuri itsemääräämisoikeus, valtion asettamissa rajoissa luonnollisesti.[xiv]

Kiinan tilanne on siinä mielessä mielenkiintoinen, että valtion toimien seurauksena kaikki perinteiset kirkkokunnat ovat kadonneet. Tämä on merkinnyt sitä, että niitä oppiriitoja, jotka ovat leimallisia länsimaiselle kristillisyydelle ei ole kiinalaisten kristittyjen keskuudessa. Käytössä on erilaisia kastetapoja, samoin kuin erilaisia käsityksiä ehtoollisen vietosta. Länsimaisen teologin mielestä opillinen kirjavuus näkyy kaikkialla seurakuntaelämässä ja harjoitetussa spiritualiteetissa yleensä. Jälkitunnustuksellisuuden kolme tärkeintä tunnuspiirrettä Kiinassa ovat seuraavat:

1.      historialliset tunnustuskunnat omine opillisine korostuksineen nähdään nimenomaan länsimaisena ilmiönä;

2.      valtiollisen yhtenäisyyden korkea arvostus kiinalaisten kristittyjen keskuudessa;

3.      kiinalaisen kristillisyyden käytännöllisyys, yhteisöllisyys ja raamatullisuus, jolloin opille ei ole annettu niin paljon painoarvoa.[xv]

Kiinan kirkko pitää Apostolista uskontunnustusta oppinsa perustana, mutta myös Nikean tunnustus on aktiivisesti käytetty esimerkiksi katekismuksessa. Teologisissa seminaareissa hyödynnetään opetuksessa myös Kalkedonin ja Athanasiuksen tunnustusta. Kiinan protestanttinen kirkko hyväksyy siis kristillisten kirkkojen perinteiset käsitykset kolminaisuudesta ja kristologiasta.[xvi]

”If a church is "postdenominational" (hou zongpai) it means that she can remember and to some extent even appreciate her denominational past. Some theological, spiritual, or liturgical peculiarities or traditions of that past must and will be tolerated within a newly formed "postdenominational" church, but all of the denominational administrative structures must go. In contrast, another kind of a concept of an "after- or nondenominational" (zongpai hou) church exists, which means that theology, ecclesiastical order, liturgy, and other ecclesiastical practices are completely unified.”[xvii]

                Kiinalaisilla kristityillä on korkea toleranssi, mitä tulee erilaisiin seurakunnallisiin malleihin, liturgiaan tai yleensä teologiseen traditioon. Tarvetta on kuitenkin teologiselle reflektiolle näiden välillä sekä seurakunnallisen rakenteen tarkempaa pohtimista. Syynä tähän on ollut Kiinan protestanttisen kirkon ”liian nopea” siirtyminen jälkitunnustuksellisuuteen valtion toimenpiteiden seurauksena. Tällä hetkellä vallitsevana on kongregationalistinen ja presbyteerinen malli. Jälkitunnustuksellinen ajattelu edustaa uutta ja radikaalia ekumeenista mallia harjoittaa yhteyttä paikallistasolla sovituksen hengessä.[xviii]

Tältä pohjalta voidaankin esittää kysymys, millaiset edellytykset tarvitaan, jotta tällaiseen tilanteeseen voitaisiin päästä? Tuleeko edelleen vain pitäytyä Nikean ja Apostolisen tunnustuksen kaltaisiin historiallisiin tunnustuksiin vai olisiko jonkinlainen perustan teologinen päivittäminen tarpeen? Vai syntyykö tällainen tilanne yksinkertaisesti harjoitetun kristittyjen paikallistason yhteyden myötä?[xix] Joka tapauksessa näyttää siltä kuin tunnustuksellisuus uskonnollisena ilmiönä olisi vähenemässä globaalisti. Tämä on tilanne myös USA:ssa ja Euroopassa. Entä mitä sitten, kun syntyy uusia, paikallisia kristillisiä yhteisöjä, jotka jo lähtökohtaisesti ovat jälkitunnustuksellisia?[xx]

Nikean tunnustusta tarkasteltaessa ei voi olla huomaamatta sen pneumatologisen aineiston ohuutta. Tekstimääräisesti mitaten toinen uskonkappale (Usko Lunastajaan) on niin itse tunnustuksessa kuin kommentaarissakin ehdottomasti laajin.[xxi] Tämä luonnollisesti heijastelee Nikean tunnustuksen syntytilannetta, jonka teologisissa keskusteluissa pääpaino on ollut muissa kysymyksissä. Kyrillos pyrki välttämään turhaa spekulointia Hengestä, eikä halunnut syyllistyä varomattomaan puheeseen Hengestä.[xxii] Vaikka eräs Nikean konsiilin johtavista teologeista Gregorios Nyssalainen olikin suopea tietynlaiselle karismaattisuudelle, niin tunnustuksen loppu tuntuu töksähtävältä.[xxiii] Tämä seikka osoittautuu haastavaksi arvioitaessa Nikean tunnustuksen merkitystä nykykristityn itseymmärrykselle.

Kolmannen uskonkappaleen osa (Usko Pyhittäjään) on Nikean tunnustuksessa melko lyhyt ja keskittyy pääasiassa Hengen suhteeseen muihin Kolminaisuuden persooniin. Lyhyt viittaus profeetallisuuteen on likipitäen kaikki, mitä tunnustukseen on sisällytetty Hengen karismaattista toimintaa ajatellen. Apostoli Paavalin mukaan kristillinen seurakunta on rakennettu ”apostolien ja profeettojen perustukselle”.[xxiv] Tämän voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto on ymmärtää se niin, että Paavalin omana aikana kristillisen kirkon perustuksen loivat profeetat ja apostolit, jotka elivät ja vaikuttivat tuolloin. Toinen vaihtoehto on ymmärtää tämän kohdan puhuvan seurakunnasta yleensä, jolloin sen perusluonteeseen kaikkina aikoina on kuulunut ja edelleen kuuluu tämä apostolis-profeetallinen ominaisuus.[xxv]

Tämän lisäksi kolmannen uskonkappaleen yhteyteen on tässä liitetty varsinaisen pneumatologisen aineiston ohella myös lyhyitä viittauksia ekklesiologiaan ja eskatologiaan.[xxvi] Thurén & Thurén on otsikoinut tämän osion ”Pyhän Hengen toiminta kirkossa”.[xxvii] Vertailun vuoksi todettakoon, että kirkon varhaisemmissa tunnustuksissa, kuten esimerkiksi Vanhassa Nikean tunnustuksessa, tämä pneumatologinen aineisto oli, jos mahdollista, vieläkin ohuempaa.[xxviii] Apostolisessa uskontunnustuksessa pneumatologinen osuus oli vieläkin vähäisempää,[xxix] kun taas Konstantinopolilaisessa tunnustuksessa on alun perinkin ollut tarkoituksena saattaa kirkon pneumatologinen opetus linjaan kristologisen opetuksen kanssa.[xxx]

Tämä Nikean tunnustuksen piirre herättää huomiota ajateltaessa kristinuskon tilannetta globaalisti. Tällä hetkellä globaalisti voimakkaimmin kasvava kristinuskon haara on helluntailais-karismaattinen kristillisyys.[xxxi] Tämä kristinuskon muoto operoikin hyvin vahvasti juuri kolmannen uskonkappaleen ja sitä seuraavan kokemuksellisuuden alueella.[xxxii] Kuva, joka kristinuskosta välittyy Euroopan ja muiden länsimaiden tilanteen kautta, ei siis välitä meille sitä, mitä globaalisti tapahtuu.[xxxiii] Kuitenkin juuri Eurooppa ja sen perinteiset tunnustuskunnat ovat niitä yhteisöjä, joiden piirissä historialliset tunnustukset ovat syntyneet ja joiden piirissä niitä eniten myös vaalitaan.

Edellä olen viitannut jälkitunnustuksellisuuden nousuun uutena ilmiönä erityisesti tällä vuosituhannella, mikä länsimaissa on liittynyt läheisesti konstantinolaisen käänteen raukeamiseen, jolloin kristillistä uskoa ei enää liitetä johonkin ”uskomisinstituutioon” kuulumiseen. Toisaalta voidaan puhua koko läntisen kulttuurin irtiotosta suhteessa koko kristilliseen perinteeseen.[xxxiv] Tunnustuksellisuuden korostamisen aika näyttää nyt olevan ohi ja tilalle on tunnut aiempaa väljempi, osin jopa epämääräisempi oppikäsitys, joko korostaa tunnetta ja henkilökohtaista sitoutumista.[xxxv]

Eräänä jälkitunnustuksellisuuden piirteenä mainitaan virallisen opin hylkääminen. Moraalin ja elämänhallinnan kysymykset ovat monille helluntailais-karismaattisen kristillisyyden edustajille niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla keskeisempiä kysymyksiä kuin opilliset pohdinnat. Kuten edellä todettu, käytännössä jälkitunnustuksellisuus ja uushelluntailaisuus-karismaattisuus siis liittyvät toisiinsa. Tätä vahvistaa näihin suuntauksiin liittyvä kokemuksellisuuden painotus ja opillisten muotoilujen vierastaminen.[xxxvi] Toisaalta on todettava, että niin evankelikaalin kuin helluntailais-karismaattisenkin teologian piirissä juuri pneumatologia ja sen oikein ymmärtäminen Uuden testamentin kirjoitusten pohjalta ajatellaan luovan vakaan pohjan kristinuskon harjoittamiselle ja levittämiselle. Tämän kristinuskon haaran teologiassa kysymys Pyhän Hengen roolista ja vaikutuksesta niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla nähdään olevan avainasemassa.[xxxvii]

Tältä pohjalta voidaan kysyä, miten hyvin Nikean tunnustus toimii nykytilanteessa suhteessa helluntailais-karismaattiseen kristillisyyteen globaalisti? Kommunikoiko se tältä osin vain perinteisten tunnustuskuntien piirissä? Millaista tukea se antaa uusien seurakuntien ja nuorten kirkkojen itseymmärrykselle helluntailais-karismaattisen kristillisyyden piirissä?

Toisaalta helluntailais-karismaattisessa kristillisyydessä ei käytännössä ole kyse opin täydellisestä puuttumisesta. Kyseessä näyttää pikemminkin olevan historiallisesti analyyttisen ajattelun hämärtymisestä tai jopa puuttumisesta kokonaan. Mielestäni tämän ilmiön sinänsä voidaan nähdä olevan tyypillistä jälkimodernin ajan ajattelulle yleensä. Omien opillisten ratkaisujen ajatellaan nousevan suoraan Raamatusta, mutta tällöin ei huomata sitä, miten aikaisemmat kristillisen opin tulkinnat käytännössä kuitenkin ohjaavat omaa hermeneuttista työskentelyä.[xxxviii] Tässä suhteessa syventyminen vanhojen kristologisten tunnustusten teksteihin voi toimia kristillistä ymmärrystä avaavana ja laajempaa kristillisyyden näkemystä syventävänä tekijänä.

Esimerkkinä tällaisesta vaikutuksesta voi olla Nikean tunnustuksen korostus Kristuksen kaksiluonto-opin luovuttamattomuudesta. Tässä kohtaa viitataan doketismiin, jonka kannattajat tunnustivat Kristuksen tosi jumaluuden, mutta kielsivät hänen todellisen ihmisyytensä. Doketistit sanoivat Jeesuksen olleen lihaa ja verta vain näennäisesti.[xxxix] Johanneslaisessa corpuksessa puhutaan toisista, jotka ”menevät eteenpäin” eli eivät siis ”pysy Kristuksen opissa”.[xl] Kirkkoisä Kyrillos vastusti doketistista ajatusta Jeesuksen näennäisestä ihmisyydestä toteamalla, että Maria ei ollut maailmaan tulevalle Jumalan Pojalle pelkkä kulkuväylä, vaan hän omaksui Mariasta todellisen lihan.[xli] Inkarnaatiossaan Poika edustaa koko ihmisyyttä, mikä pitää sisällään ajan, paikan, rodun, sukupuolen ja koko sosio-kulttuurisen kontekstin.[xlii]

Vaarana voidaan siis nähdä olevan yhtä lailla hairahtuminen joko ylä- tai alakristologiaan.[xliii] Niin teologiassa läpi kirkkohistorian kuin erityisesti omana aikanamme voidaan sanoa olevan tarpeen tietynlainen varuillaanolo doketistista oppia ja sen nykysovellutuksia vastaan, joita voi ilmetä erityisesti erilaisissa new age-opeissa, mutta myös menestysteologiassa. Karismaattisuutta ajatellen Nikean tunnustukseen perehtyminen voi siis toimia raittiiseen ja tasapainoiseen kristillisyyteen ohjaavana. Homouusion käsite tulee ymmärtää käsittämään niin Jeesuksen todellista ihmisyyttä kuin tosi jumaluuttakin.

Toisaalta eräät oman aikamme teologit ovat aiheellisesti huomauttaneet, että Nikean tunnustus sivuuttaa kokonaan Jeesuksen maanpäällisen elämän ja julkisen toiminnan vaiheet, kuten julistuksen Jumalan valtakunnasta, johon liittyivät ihme- ja tunnusteot.[xliv] Tässä suhteessa Nikean tunnustuksen teksti ja koko orientaatio eroaa alkuseurakunnan julistuksesta, mutta myös monien helluntailais-karismaattisten kokemuksesta ja julistuksesta. Tämä vaihe Jeesuksen elämässä liittyy juuri tässä käsiteltävänä olevaan teemaan Pyhän Hengen roolista ja vaikutuksesta kristityn elämässä ja kirkon toiminnassa. Tässä kohtaa voidaan todeta oikeutetusti olevan tunnustuksen päivittämisen kohta meidän aikaamme ajatellen.

Nikean tunnustus syntyi tietyssä historiallisessa tilanteessa, jolle oli tyypillistä Rooman imperiumin poliittiset kiistat ja dikotomia latinaa puhuvan lännen ja kreikkaa puhuvan idän välillä. Myös vastikään laillistetun ja ainoaksi sallituksi julistetun kristillisen kirkon piirissä esiintyi tiettyjä jännitteitä, jotka osittain jo tuolloin noudattelivat latinalaisen ja kreikkalaisen kulttuuripiirin jakoa.[xlv] Jo Nikean tunnustusta edeltäneissä tunnustuksissa oli vedetty rajalinjoja suhteessa erilaisiin harhaoppeihin, erityisesti gnostilaisuuden suuntaan.[xlvi] Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että Nikean ja muiden varhaisten tunnustuksen ymmärtäminen edellyttää tämän historiallisen taustan tuntemista.

On kuitenkin aiheellista kysyä, mitkä ovat Nikean tunnustuksen yhtymäkohdat oman aikamme kulttuuriseen murrokseen länsimaissa 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla? Kuten edellä on käynyt ilmi, jälkimoderni tilanne merkitsee usein länsimaiden kulttuurisen perimän kriittistä uudelleenarviointia. Sama näyttää koskevan myös suhdetta kristilliseen traditioon. Jälkikristillinen aika arvoineen esittää myös omat haasteensa evankeliumin eteenpäin välittämiselle.

Kaikki edellä mainittu herättää kysymyksen vanhojen tunnustusten kontekstualisuudesta nykypäivän maailmassa. Kun ne ovat syntyneet tietyssä kulttuurisessa tilanteessa ja kun tämä kulttuurinen tilanne muuttuu, niin mikä on niiden oikea ”myöhempi” käyttö? Kommunikoivatko ne edelleen kristillisen sanoman relevantilla tavalla nykyisessä tilanteessamme vai edustavatko ne pelkästään traditiota? Entä mitä sitten, jos ja kun traditiotakin pitää kontekstualisoida, jotta se saadaan ymmärrettäväksi?[xlvii] Eikö pelkän keerygman kontekstualisointi riitä? Jälkikristillisen maailman sekularisaation ja uusateismin haasteiden[xlviii] edessä olemme kristillisenä seurakuntana aivan uudenlaisessa missiologisessa tilanteessa.

Historiallisten tunnustuksia ajatellen päivittämisen aika näyttäisi nyt olevan käsillä. Kristuksen seurakunnan haasteena on miettiä, miten se osaisi puhua Kristuksesta ymmärrettävästi, johdonmukaisesti ja oman aikamme ihmistä puhuttelevasti yhtenä ainoana, todellisena Jumalana.[xlix] Vastauksena tähän voidaan nähdä evankeliumin kontekstualisointi länsimaisessa kulttuurissa, jolloin kyse on missionaarisen teologian uudelleen hahmottelemisesta ja kirkon aidosti missionaarisen luonteen uudelleenlöytämisestä.[l] Jos jälkitunnustuksellisuus nähdään ”sopusointuisessa erilaisuudessa toteutetun käytännöllisen yhteyden ekumeenisena metodina”, joka toisaalta antaa arvoa eri traditioille sinänsä, mutta joka toisaalta ei painota kirkkokunnallisia rakenteita, se voisi toimia hyvinkin pohjana tällaiselle teologiselle työskentelylle.[li] Nikean tunnustus sopii toimimaan tässä sekä keskustelun pohjana että raamien antajana kristilliselle uskolle.

[lii]

---

[i] Confessing the One Faith 1991, 4, kohta 13. Katso myös Thurén & Thurén 2017, 199, kohta 2.

[ii] Thurén & Thurén 2017, 11, 17 – 18, 200.

[iii] Thurén & Thurén 2017, 18, 24, 28 – 30, 205.

[iv] Thurén & Thurén 2017, 22, 54 – 55. Katso myös Thurén & Thurén 2017, 202, nootti 24.

[v] Thurén & Thurén 2017, 18, 22 sekä Kelly 2006, 325.

[vi] Kelly 2006, 19, Thurén & Thurén 2017, 18.

[vii] Thurén & Thurén 2017, 24.

[viii] Thurén & Thurén 2017, 26.

[ix] Kelly 2006, 341.

[x] Furseth & Repstad 2006, 78.

[xi] Ketola 2008, 81.

[xii] McGuire 1997, 108, 139.

[xiii] Keskitalo 1999, 14, 16.

[xiv] Ruokanen 2015, 2. Artikkelissa viitataan myös rekisteröimättömiin kotiseurakuntiin, joiden jäsenmäärän ja kasvunopeuden Ruokanen sivulla 1 määrittelee saman suuruiseksi kuin virallisen kirkonkin.

[xv] Ruokanen 2015, 3. Artikkelin alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa käytetään termiä “postdenominationalism”, mikä voidaan kääntää tarkoittamaan kirkkokuntien jälkeistä aikaa tai tilannetta.

[xvi] Ruokanen 2015, 10 – 11.

[xvii] Ruokanen 2015, 12.

[xviii] Ruokanen 2015, 12 – 13. Artikkelissa otetaan esimerkiksi tällaisesta kehityksestä länsimaissa Leuenbergin konkordia, joka on vuonna 1973 laadittu luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen välinen kirkon oppia koskeva sopimus.

[xix] Ruokanen 2015, 14.

[xx] Ruokanen 2015, 15 – 16.

[xxi] Confessing the One Faith 1991, 12, Thurén & Thurén 2017, 63 – 143.

[xxii] Thurén & Thurén 2017, 145.

[xxiii] Thurén & Thurén 2017, 147.

[xxiv] Uusi testamentti, Ef. 2:20. Katso myös Ef. 4:11, jossa Paavali esittelee seurakunnalle annettuja palveluvirkoja, joista ensimmäisinä mainitaan ”apostolit” ja ”profeetat”.

[xxv] Simson 2004, 118 – 119, 151.

[xxvi] Confessing the One Faith 1991, 12.

[xxvii] Thurén & Thurén 2017, 165.

[xxviii] Thurén & Thurén 2017, 40.

[xxix] Confessing the One Faith 1991, 14.

[xxx] Kelly 2006, 340.

[xxxi] Johnson, Zurlo, Hickman & Crossing 2018, 20. Katso myös Gordon-Conwell Resources, http://www.gordonconwell.edu/ockenga/research/Resources-and-Downloads.cfm.

[xxxii] Penttilä 2014, 21 – 22. Katso myös McGrath 2000, 231 – 239.

[xxxiii] Ruokanen 2018.

[xxxiv] Vähäkangas 2009, 42.

[xxxv] Vähäkangas 2009, 95.

[xxxvi] Vähäkangas 2009, 96.

[xxxvii] Fee 1994, 12 – 13, Ladd 1994, 332 – 333.

[xxxviii] Vähäkangas 2009, 96.

[xxxix] Thurén & Thurén 2017, 103. Käsite ”doketismi” tulee kreikan verbistä dokein, ”näyttää joltakin”.

[xl] Uusi testamentti, 2. Joh. 7 – 9.

[xli] Thurén & Thurén 2017, 106.

[xlii] Confessing the One Faith 1990, 54.

[xliii] Tanner 1990, 43, 51.

[xliv] Thurén & Thurén 2017, 111 – 112. ”Jos uskontunnustusta voisi täydentää meidän aikanamme, siihen todennäköisesti lisättäisiin jokin sana Jeesuksen elämästä ihmisenä ihmisten joukossa.”

[xlv] Thurén & Thurén 2017, 31 – 32.

[xlvi] Kelly 2006, 99, Thurén & Thurén 2017, 33.

[xlvii] Thurén & Thurén 2017, 10, 12. “On vaarallisempaa, jos tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirja laadittu.” Katso myös Confessing the One Faith 1991, 2 (kohta 5).

[xlviii] Confessing the One Faith 1991, 22 – 25.

[xlix] Thurén & Thurén 2017, 197.

[l] Keskitalo 1999, s. 16.

[li] Ruokanen 2015, 13.

Lähteet

Confessing the One Faith

1991                                    An Ecumenical Explication of the Apostolic Faith as it is Confessed in the Nicene-Constantinopolitan Creed (381). (Faith and Order Paper, No. 153, WCC Publications Geneva).

Kelly J.N.D.

2006                                    Early Christian Creeds (Continuum, London & New York).

Tanner N.P.

1990                                    Decrees of the Ecumenical Councils. Volume One Nicaea I to Lateran V (Sheed & Ward and Georgetown University Press).

Thurén J. & Thurén L.

2017                                    Kristillinen usko. Nikean tunnustuksen opas (Perussanoma Oy, Kauniainen).       

Kirjallisuus

Fee Gordon D.

1994                                    God´s Empowering Presence. The Holy Spirit in the Letters of Paul (Hendrickson Publishers, Mass., USA).

Furseth I. & Repstad P.

2006                                    An Introduction to the Sociology of Religion: Classical and Contemporary Perspectives (Ashgate Publishing Company, USA).

Johnson T.M., Zurlo G.A., Hickman A.W. & Crossing P.F.

2018                                    Christianity 2018; “More African Christians and Counting Martyrs”. International Bulletin of Mission Research. (January 2018, Vol. 41 [1], p. 20 – 28.)

Keskitalo Jukka

1999                                    Kristillinen usko ja moderni kulttuuri. Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki).

Ketola Kimmo

2008                                    Uskonnot Suomessa 2008. Käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 102, Kirkon tutkimuskeskus, Tampere).

Ladd George E.

1994                                    A Theology of the New Testament (Lutterworth Press, Cambridge).

McGrath Alister E.

2000                                    Modernin teologian ensyklopedia (Kirjapaja, Helsinki).

McGuire Meredith B.

1997                                    Religion: The Social Context (4th Edition) (Wadsworth Publishing Company, USA).

Penttilä Maija                    

2014                                    Saint Peter´s New Churches: The Indigenization of Neo-Charismatic Christianity in Saint Petersburg (Nordic Journal of Religious and Society, 27 [1]: 19 – 39).

Ruokanen Miikka

2015                                    Is “Postdenominational” Christianity Possible?: Ecclesiology In the Protestant Church of China (The Ecumenical Review, Vol. 67.1, March 2015, pp. 77-95).

Simson Wolfgang

2004                                    Houses That Change the World. The Return of the House Churches (Authentic Media, USA).

Uusi testamentti

1992                                    Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos (Kirjapaja, Suomen Kirkon Sisälähetysseura).

Vähäkangas Mika

2009                                    Maailmanlaajuinen kristinusko, teoksessa Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot. Toim. Komulainen J. & Vähäkangas M. (Edita, Helsinki).

Muut lähteet

Ruokanen Miikka

2018                                    Miikka Ruokanen: ”Seppo A. Teinosen mukaan luterilaisuus on häviävä uskonto – ja hän oli oikeassa”, Kotimaa Pro 22.03.2018. Katsottavissa: https://www.kotimaapro.fi/artikkeli/miikka-ruokanen-seppo-a-teinosen-mukaan-luterilaisuus-on-haviava-uskonto-ja-han-oli-oikeassa/?katselukoodi=50a444b2c5a67b2993b354f1be662850c687ca83f2ddd6305fe6445a3c32c167. (Viitattu 10.05.2018.)