Loman kynnyksellä

On sanottu, että lukeminen kannattaa aina. Odotan kesälomaa myös juuri tämän takia. Sitten on näet aikaa lukea, vaikka ainahan minä luen, useimmiten paria kolmea kirjaa kerralla.

Vaikka loman alkuun ei ole kuin muutama päivä, niin lukemiseen on tullut jo muutos. Siihen on ehkä enemmänkin syynä viimeisen systemaattisen teologian verkkotentin tekeminen ja verkkokurssin päättyminen. Nyt ei sitten enää luetakaan teologiaa, ei ainakaan vähään aikaan, vaan jotain ihan muuta. Olen itse asiassa jo aloittanut muutoksen saamalla juuri luetuksi erään suosikkikirjailijani Simo Penttilän dekkarin Kolme turhaa murhaa ("salapoliisiromaani Helsingistä", v. 1959). Nyt olen hyvässä vauhdissa lukemassa Michael Meyerin huippumielenkiintoista Ihmisten vuosi 1989, mikä kertoo Itä-Euroopan kommunistiblokin fundamentalismin romahtamisesta. Historia opettaa monella tavoin...

Psalmien kirja on kesän lukemistoa myös. Normaalisti olen viime vuosina lukenut sen säännöllisesti alkuvuodesta kertaalleen läpi, niinkuin tänäkin vuonna. Mutta nyt näin. Joku minua viisaampi on joskus todennut psalmeista niiden sisältävän koko ihmissielun anatomian. Oli minun oma mielentilani, tunteeni tai kokemukseni mikä hyvänsä voin aina löytää itseni Psalmien kirjan sivuilta.

Psalmeissa esiintyy usein kaksi näennäisesti täysin vastakkaista hahmoa, kärsivä vanhurskas (psalmeissa 13, 22, 55 ja 105) ja voittoisa kuningas (psalmeissa 2 ja 72). Kärsijän hahmon ovat varsinkin juutalaiset itse (ja rabbit etunenässä) nähneet usein viittaavaan Israelin kansaan, joskin hekin näkevät kärsivän vanhurskaan kohtalot myös messiaanisina kärsimyksinä noin yleensä. Voittoisa kuningas taas on Daavid itse ja sitä kautta myös hänen jälkeläisensä eli tuleva juutalaisten Messias, olihan Daavid selvästi messiaaninen prototyyppi. Nämä molemmat hahmot toteutuivat Jeesuksen persoonassa ja työssä.

Kristityn elämää ajatellen on hyvä ymmärtää myös meitä koskevan nuo molemmat puolet, emmehän ole Mestariamme parempia. Moni haksahtaa yksipuoliseen kristillisyyteen, jossa nämä kaksi puolta eivät ole tasapainossa keskenään, vaan jossa jommasta kummasta tuleekin se ainoa hyväksytty uskovan ihmisen kokemusmaailma. On oman kurjuutensa voivottelusta oman vanhurskautensa mittarin rakentaneita tekohurskaita kristittyjä. Yhtä lailla löytyy näennäisen voittoelämänsä kulisseista oman pyhyytensä muistomerkin pystyttäneitä.

Kun sanoin jättäväni teologian lukemisen toistaiseksi vähemmälle, en tietenkään tarkoittanut Raamatun lukemista. Kristityn elämää ajatellen Raamatun lukemiselle ei ole vaihtoehtoja tai niitä on korkeintaan yhtä vähän kuin on ravinnotta jäämiselle elämisen suhteen. Kyllähän psalmitkin sisältävät teologiaa ja syvällistä sanan opetusta, monestakin uskonelämän perusasiasta (siis muustakin kuin vain ylistyksestä). Se teologia on vain psalmeissa kätketty ei-dogmaattiseen muotoon. Se on enemmän kertomusta, ylistystä, valitusta tai ihmettelyä kuin systemaattista teologiaa tiiliskiven paksuisessa dogmatiikan opuksessa.

Ehkä juuri tämän takia se meneekin monelta niin ohi. Tai ehkäpä juuri sen tähden se Jumalan Sanan opetus onkin ikäänkuin kätketty runomitalliseen tai laulettavaan muotoon. Nimittäin jotta vain oikealla sydämen asenteella varustettu lukija voisi sen löytää. Muistan kerran todenneeni eräälle ystävälle esim. C.S. Lewisin Narnia-kirjojen sisältävän paljon syvällistä teologiaa, johon hän aavistuksen verran ylimielisesti naurahti. Ajattelin siinä olevan jälleen kerran yhden, joka huomaamattaan kulkee onnensa ohi. Lasten kaltaisten näet on Jumalan valtakunta.

Lukekaa siis, ystävät. Lukeminen kannattaa aina, erityisesti Raamatun lukeminen.

Evankelioinnista

Millä tavalla lähetyskäsky toteutuu omassa kotikaupungissamme? Kuinka voisimme parhaiten tavoittaa ne lahtelaiset, jotka eivät tunne Jeesusta? Kuinka minä tai kuka tahansa muu uskova voisi auttaa tämän tavoitteen toteuttamisessa? Minkälaisia hyviä käytänteitä evankelioida olemme löytäneet sekä seurakunnassamme että henkilökohtaisessa elämässämme? Miten voisimme varustaa seurakuntalaiset evankelioimistyöhön mukaan? 

Tällaisiin kysymyksiin minua hiljattain pyydettiin vastaamaan. Hyviä ja ajankohtaisia kysymyksiä, joita olisi hyvää pysähtyä pohtimaan isommallakin porukalla (esim. kaupunginlaajan Kristuksen seurakunnan tasolla).

Joitain vuosia sitten eräs pastori kysyi minulta, onko seurakunnassamme evankelioimistoimikuntaa? Vastasin, että ei ole, eikä tule. Evankelioinnin tulee olla osa seurakunnan normaalia päivittäistä elämää, mikä tapahtuu joka paikassa, missä seurakunta on jäsentensä kautta edustettuna. Ei siihen mitään toimikuntaa tarvita, eikä sitä toisaalta voida myöskään ulkoistaa millekään erityisryhmälle tai työmuodolle.

Jeesus uskoi tämän mission tehdä opetuslapsia kaikille opetuslapsille eli koko seurakunnalleen. Matt. 28:18-20 on lausuttu jokaiselle usklovalle, niinpä jokaisella kristityllä on kalastusoikeus. Käsky kuuluu "menkää", ei "lähettäkää joku puolestanne". Kun kristitty tulee jonnekin, niin silloin Jumalan valtakunta tulee paikalle. 

Ymmärrän kyllä, että Jumalan seurakunnassa on olemassa sellaisia kristittyjä, joilla on erityinen evankelistan kutsumus ja armoitus. Ef. 4:11-12 puhuu heistä osana ns. viisitahoista palveluvirkaa (apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat). Heidän tehtävänään on rakentaa seurakuntaa eli Kristuksen seurakuntaa. Käytännössä se tarkoittaa uskovien varustamista suorittamaan sitä tehtävää, jonka Herra seurakunnalleen antoi. Kyse on seurakunnan tehtävästä, ei vain joidenkin evankelistojen. 

Niinpä aidon evankelistan tunnistaa siitä, että hän ei niinkään evankelioi itse, vaan innostaa, motivoi, valmentaa ja varustaa muita tekemään niin. 

En usko enää (enkä ole enää aikoihin niin tehnyt) perinteisiin evankelioimiskampanjoihin. Tiedäthän tuon peruskuvion; kutsutaan paikalle joku ammattievankelista, joka organisaationsa kautta järjestää paikkakunnalla kokoussarjan. Hyvin rasvattu koneisto hoitelee kaiken moitteettomasti ja kaikkea tekemistä leimaa korkea ammattimaisuus. Mutta mitä tapahtuu? Saamme kerättyä paikalle omat seurakunta-aktiivimme istumaan kirkossa illasta toiseen, mutta mitään pitempiaikaisia, pysyviä tuloksia sillä ei saada aikaan, tuosta paljon puhutusta läpimurrosta (engl. breakthrough) puhumattakaan.

Uskon ns. elämäntapa- tai ystävyysevankeliointiin tai millä nimellä sitä halutaankaan kutsua, kun uskova on Jeesuksen todistaja omalla työ- tai opiskelupaikallaan, mediassa, luottamustoimissa tai järjestötoiminnassa, kotona, harrastuksissa, kauppareissulla tai vaikkapa FC Lahen matseissa. On tärkeää läpäistä kaikki yhteiskunnallisen elämän osa-alueet kristittyjen todistuksella Jeesuksesta. Tämä suolana oleminen on erityisen tärkeää nykyisessä tilanteessamme, kun elämme ns. jälkikristillisessä ajassa, jossa ei enää ole olemassa perinteistä yhtenäiskulttuuriin perustuvaa kaikille yhteistä kristillistä arvopohjaa.

Voimme varustaa kristittyjä voittamaan sieluja Kristukselle parhaiten opettamalla heitä seuraamaan Kristusta. Se herättää parhaiten mielenkiintoa ihmisissä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että meidän täytyy nostaa rimaa ylemmäs sen kohdalla, mitä on olla Jeesuksen opetuslapsi ja seurata Häntä. Suola herättää janoa, mutta se myös joskus kirvelee. 

Uskonnollisuudesta

Kuulen usein mainittavan sanan "uskonnollisuus" negatiivisessa merkityksessä ja yhteydessä. Milloin joku on "uskonnollisuuden vallassa" tai jonkun tulee "sanoutua irti uskonnollisuuden hengestä" etc. Etenkin karismaattisissa piireissä tämä uskonnollisuus on usein synonyymi "Iisebelin hengelle", jota käytetään aika suruttomasti lyömäaseena aina siihen suuntaan, mikä kulloinkin ei miellytä. Uskonnollisuus nähdään kuolleena muotomenoina vastakohtana Hengen tuoreelle, eläväksi tekevälle ilmestykselle.

Tavallisten ihmisten keskuudessa taas minäkin kuljen "uskonnollisen ihmisen" kirjoissa. Jostain julkisuuden henkilöstä saatetaan kertoa hänen nuoruudessaan olleen "raju uskonnollisen murroksen vaihe". Suomalaisessa kontekstissa tämä on useimmiten tarkoittanut jonkinlaista ripariuskoontuloa ja sitä seurannutta ehdotonta, mustavalkoista seurakuntanuoren aikaa, joka yleensä on päättynyt täysi-ikäiseksi tultua, kun on päästy baariin sisälle etc.

Toista ääripäätä edustaa taas saman sanan käyttö positiivisessa merkityksessä. Uskonnollisuus nähdään elämän peruspilarina ja koko yhteiskuntamme ja kulttuurimme on tämän näkemyksen mukaan ihan viime vuosikymmeniin asti rakentunut uskonnollisten arvojen varaan. Uskonnollisuus on siis yhtä kuin kelpo kristillinen elämä ja yhtenäiset kristilliset arvot yhteiskunnassa. Tässä kohtaa on kiusaus heilauttaa nopeasti leimakirvestä ja todeta ykskantaan, että kirkolliset ja etenkin korkeasellaiset piirit evl. kirkossa kulkevat tämän myönteisen uskonnollisuusajattelun kärjessä.

Tosiasiassa tänä päivänä tapaamme uskonnollisuutta minkä hyvänsä uskonyhteisön piiristä, niin vapaiden suuntien kuin traditionaalisten kirkkojenkin. Uskonnollisuus taitaakin olla ihan puhtaasti yleisinhimillinen ilmiö, jolla sinänsä ei ole mitään tekemistä raamatullisen kristinuskon kanssa. Ihminen kun on perusluonnoltaan uskonnollinen olento, oli hän sitten itse henkilökohtaisesti uskossa tai ei. Uskonnollisuudessa oman uskonnonharjoituksen tavat, tottumukset ja traditio ovat tulleet kaikkein tärkeimmäksi määrääväksi tekijäksi. Muslimi voi olla uskonnollinen, samoin luterilainen. Olen törmännyt samaan henkeäahdistavaan uskonnollisuuteen niin vapaiden suuntien piirissä kuin kotiseurakuntaporukoissakin. Jopa ateisti voi olla huomaamattaan uskonnollinen.

Joku kysyy, mitä pahaa tällaisessa uskonnollisuudessa sitten muka voisi olla? Totta kai se on paha asia. Kaikki, mikä nostetaan todellisen Jumalan tuntemista vastaan tai edes sen rinnalle, kumpuaa se sitten mistä lähteestä, traditiosta tai henkilönpalvonnasta hyvänsä, on pahasta. Kuitenkin itse uskonnollinen esiymmärrys ihmisten keskuudessa voi olla hyödyksikin Jumalan valtakunnalle, jos se osataan ottaa oikein. Uskonnollisuus voi toimia esim. nykyisessä jälkikristillisessä lähetystilanteessa hyvänä kontaktipintana tavoittaa ihmisiä, jotka eivät tunne Jumalaa. Mutta pääasia se ei ole. Paavalillekin juutalainen synagooga muodosti luontevan toimintaympäristön, jossa julistaa Ylösnoussutta Kristusta. Synagooga ja juutalaisuus ei ollut se juttu, vaan Kristus, joka Henkensä kautta tekee eläväksi uskonnonharjoittajan. Silloin uskonnollisuus vaihtuu henkilökohtaiseen uskoon.

Eräs tämän kevään mielenkiintoisimpia havaintoja omalla kohdallani on ollut se, että uskonnollisuudesta luovuttaessa ja siitä irti pyristeltäessä seurauksena saattaa hyvinkin olla vain pelkkä maallistuminen, puhdas sekularisaatio. Jostain ulos astuttaessa täytyy olla selkeänä mielessä, minne mennä tämän jälkeen, täältä lähdettäessä. Täytyy olla valmiiksi mietittynä, mitä tulee sen tilalle, mistä nyt ollaan valmiita luopumaan. Ihminen kun ei koskaan usko tai epäile missään tyhjiössä.

Karismaattisuudesta II

Uskonpuhdistuksen ajoilta (1500-luvulta) lähtien kristinuskon kenttä länsimaissa on entistä enemmän pirstaloitunut ja uusia kirkkokuntia, herätysliikkeitä ja yhteisöjä on – erityisesti uudella mantereella – syntynyt pilvin pimein. Karismaattisuus on melko usein ollut, ainakin yhtenä selittävänä tekijänä uusien yhteisöjen syntymisessä. Näin etenkin helluntailaisuuden kohdalla 1900-luvun taitteessa. Karismaattisen liikkeen omassa itseymmärryksessä puhutaan helluntailaisuuden kohdalla karismaattisuuden ”ensimmäisestä aallosta”, jonka seurauksena syntyi maailmanlaaja helluntailiike, joka oli leimallisesti karismaattinen. Se korosti vahvasti kielilläpuhumista merkkinä ”toisesta siunauksesta” eli Pyhän Hengen kasteesta. Itse käsite ”toinen siunaus” oli kuitenkin jo vanhempaa perua. Metodismin ja muun angloamerikkalaisen pyhityskristillisyyden piirissä tätä termiä käytettiin erityisestä pyhityskokemuksesta (”the entire sanctification”), jonka nähtiin nostavan kristityn ns. ”tavallisen” uskovan elämän yläpuolelle. Samanlaisesta kristittyjen jakamisesta kahteen joukkoon henkikastekokemuksen perusteella (josta ”kielet todistuksena”) on kritisoitu myös perinteistä helluntailiikettäkin.

Helluntailaisuus säilyi hyvin pitkään (Suomessa aina 2000-luvulle saakka) enemmän vapaamuotoisena liikkeenä, kuin järjestäytyneenä kirkkokuntana. Eikä sen organisaatiorakenne vieläkään edusta mitään tiukkaa hierarkkista mallia. Monet muut vapaat suunnat (esim. Vapaakirkko Suomessa), joille oli useimmiten ominaista ainakin jonkinlainen karismaattisuus, sitä vastoin hakivat melko nopeasti rakenteensa historiallisten kirkkokuntien mallin mukaan. Voidaan kyllä sanoa karismaattisille yhteisöille olevan enemmän ominaista matalakirkollinen orientaatio ja paikallisen seurakunnan itsenäisyyden korostaminen, kuin korkeakirkollisuus, vahva liturgiikka ja kirkollinen virkahierarkkia. Nähdäkseni tämä juontaa juurensa juuri tähän ennemmin välittömän Hengen ilmoituksen korostukseen kuin vaikkapa traditionaalisten kirkkojen hellimään ajatukseen ns. ”apostolisesta suksessiosta”.

1900-luku on laajamittaisemmin ollut karismaattisen kristillisyyden esiin murtautumisen aikaa, jopa niin, ettei enää nähty tarpeellisena niinkään uusien, ”pyhien yhteisöjen” perustamista, vaan enemminkin suolana vaikuttaminen perinteisten kirkkokuntien sisällä. Niinpä voidaan sanoa karismaattisuuden ”toisen aallon” vaikuttaneen 1960-luvulta alkaen nimenomaan perinteisten kirkkokuntien sisällä, mukaanluettuna jopa roomalais-katolinen kirkko. Katolilaisuuden piiristäkin löytyi yllättävän nopeasti yhteistä tarttumapintaa karismaatikkojen kanssa esim. mystiikan alueella. Perinteisissä karismaattisissa piireissä saatettiin nähdä liiallinen veljeily Rooman kirkon kanssa jopa epäilyttävänä juttuna, mikä toisaalta voidaan nähdä merkkinä eräänlaisesta ”tunnustuskuntamaistumisesta” niiden itsensä kohdalla. Toki 1960- ja 70-luvun karismaattinen liike sai aikaan joukkokääntymyksiä ja nimensä mukaisia ilmiöitä aivan kristinuskolle vieraidenkin ihmisten piirissä (esim. USA:n Jeesus-hippiliike), mutta erityisen voimakas sen vaikutus oli eri puolilla maailmaa juuri perinteisten kirkkojen piirissä. Tietyllä tavalla toistui tuo sama kirkkohistoriassa aika ajoin ilmenevä prosessi, jossa alunperin kriittisestä vastavoimasta muodostuukin aikaa myöten käyttövoima kirkolliselle elämälle itselleen. Ainakin näin sen kokivat monet karismaattisuuden vaikutuspiiriin ”joutuneet” episkopaalit, anglikaanit, roomalais-katoliset tai luterilaiset papit. Itse kunkin tunnustuskunnan sisältä katsoen tilanne ei suinkaan aina ole ollut helppo tai ongelmaton, nousevathan tällaisessa yhteydessä usein esille vanhat kirkkohistorialliset traumat ja skismat. Opin ja tunnustuksen nähdään kuitenkin ajavan monen muun asian edelle ko. kirkon sisällä. Tällöin itse karismaattisuus jää helposti vain joidenkin asialle vihkiytyneiden harrastukseksi tai muuten marginaaliseen asemaan kirkollisessa elämässä. (Näin esim. Hengen uudistus-liike Suomen evl. kirkossa.)

1900-luvun lopulla karismaattisuuden ”kolmas aalto” taas on synnyttänyt valtavan määrän perinteisiin kirkkokuntiin (joihin nyt voidaan lukea itse helluntailaisuuskin, esim. Assemblies of God USA:ssa) sitoutumattomia seurakuntia, yhteisöjä, liikkeitä, verkostoja tai kirkkoja eri puolilla maailmaa. Toisaalta em. vanhojen kirkkojen sisäinen hapattaminen on jatkunut edelleen. Joka tapauksessa tämän kristinuskon muodon voidaan nähdä voimakkaimmin leviävän 2000-luvulla erityisesti ns. kolmannen maailman maissa. Se ei enää korosta niinkään kielilläpuhumista merkkinä henkikastekokemuksesta, mutta on muuten vahvasti kokemuksellinen, pyrkien kulttuurisesti relevantilla tavalla uudistamaan jumalanpalvelusta, ylistystä ja kristillistä elämää muutenkin. Tässäkin kehityksessä voidaan nähdä monia ristiriidan siemeniä uudemman ja perinteisemmän jumalanpalvelus- ja seurakuntakulttuurin välillä, kuten käytäntö on osoittanut.

Karismaattisuus globaalina kristinuskon ilmenemismuotona näkyy siis perinteisissä helluntaiseurakunnissa ja -kirkoissa, toisaalta taas uuskarismaattisissa itsenäisissä seurakunnissa (independent churches) sekä erityisesti laajempana karismaattisena liikehdintänä perinteisten kirkkokuntien piirissä yleensä. Mikäli pitäisi ennustaa, niin veikkaan jo nykyisin nähtävän kulttuurisen pirstaloitumisen jatkuvan ja monimuotoisuuden lisääntyvän erityisesti perinteisten historiallisten kirkkokuntien sisällä. Tämä voisi olla eräs varteenotettava tulevaisuudenskenaario myös Suomen evl. kirkossa. Se voi jarruttaa itse kirkon hajoamisprosessia ja antaa myös hyviä missiologisia vaikutusmahdollisuuksia kirkon sisällä.

Karismaattisuudesta I

Karismaattisuudella tarkoitetaan sellaisia hengellisen elämän piiriin kuuluvia ilmiöitä (manifestaatioita), joiden alkuperän nähdään olevan yliluonnollisessa Pyhän Hengen vaikutuksessa. Tällaisia ilmiöitä kristinuskon piirissä ovat esim. profetoiminen, kielilläpuhuminen, kielten selittäminen (minkä on nähty olevan hyvin lähellä profetoimista), kielillä laulaminen, sairasten parantaminen ja muut yliluonnollisen voimakkaat teot, henkien erottaminen sekä viisauden ja tiedon sanat, joskus myös ns. eksorsismi. Paavali puhuu näistä erityisesti kirjeissään korinttilaisille ja roomalaisille. Melko usein näistä ilmiöistä puhuttaessa on syyllistytty karismaattisten lahjojen yksipuoliseen yliluonnollisen alkuperän korostukseen. Paavali 1.Kor. 12. ja Room. 12. luvussa nimittäin puhuu samassa yhteydessä esim. antamisesta, johtamisesta ja palvelemisesta. Näiden lahjojen alkuperän voidaan ajatella olevan ihmisen luonnonlahjoissa, jotka Henki sitten pyhittää ja ottaa käyttöönsä.

UT:n valossa voimme todeta sen edustaman kristillisyyden olevan karismaattista. Emme voi UT:n valossa puhua mistään erityisestä karismaattisesta kristillisyydestä, liikkeestä tai korostuksesta irrallaan muusta hengellisestä elämästä, vaan se leimaa koko UT:n kristillisyydennäkemystä. Samanlainen oppi ja elämä on jatkunut aika pitkälle toiselle vuosisadalle kristillisen kristillisen seurakunnan piirissä ja merkkejä tästä löydämme vielä hyvin myöhäänkin virallisen kirkkohistorian piiristä. Todennäköisesti näitä ilmiöitä on esiintynyt vähintään yhtä runsaasti, ellei enemmänkin, vanhakatolisen kirkon ns. eriuskolaisliikkeiden (montanolaisuus, markionlaisuus, donatolaisuus, novatiolaisuus) piirissä. Nämä korostivat uskovien seurakuntaa, kristityn pyhän elämän tärkeyttä ja henkilahjojen (erityisesti profetian lahjan) toimintaa jumalanpalveluksessa. Roomalaiskatolinen kirkko vainosi miltei poikkeuksetta näitä liikkeitä ja yhteisöitä. Niinpä ongelmana näiden yhteisöjen tilanteen selvittämisessä tältä(kin) kannalta on ollut saatavilla olevien lähteiden niukkuus sekä se, että ne ovat peräisin pääasiassa niiden vastustajilta.

Tältä pohjalta on ollut ymmärrettävää, että karismaattinen kristillisyys viimeistään keskiajan kansainvaellusten ja voimakkaasti muotoutuvan katolisen kirkon kehityksen myötä on alkanut entistä enemmän muistuttaa jotain tiettyä genreä ja korostusta kristillisten kirkkojen elämässä. Karismaattisuus on, eri aikoina ja erilaisissa tilanteissa esiin putkahtaessaan useimmiten heittänyt voimakkaan radikaaliuden haasteen viralliselle kirkolliselle jumalanpalveluselämälle, liturgiikalle ja kristilliselle elämälle ylipäätään. Se on helposti nähty kirkollisen järjestyksen uhkana. Karismaattinen profeettapersoona onkin yleensä kuvattu jonkinlaisena hörhönä, joka sitten ennemmin tai myöhemmin ajautuu kristittyjen yhteyden reuna-alueille. Samoin karismaattiset uskonyhteisöt on nähty kirkkohistorian eri vaiheissa hurmahenkien tavalliselle elämälle kielteisenä joukkona, joita elähdyttää jonkinlainen yhteisöllinen messiaskompleksi ja näky itsestä valittuna lopunaikojen morsiusseurakuntana.

Vastakkain asettelu perinteiseen kirkolliseen kristinuskoon on mitä ilmeisin ja niin helppo tehdä. Normaali kirkollinen kristillisyys taas nähtiin karismaattisten yhteisöjenm piirissä helposti hengellisesti kuolleena muotouskonnollisuutena, jolla ei ollut Pyhän Hengen eläväksi tekevää vaikutusta. Vastaavasti virkapapistoa pidettiin ”palkkapaimenina” vastakohtana aidon profeetallisen voitelun omaavalle saarnaajalle. Usein tämä johti myös virallisen opin ja tunnustuksen sekä ”kirjaviisaan” teologian halveksimiseen tyyliin ”kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi”. Sinänsä tässä karismaattisuuden kirkkokritiikissä ovat halki historian toistuneet samat teesit, oli sitten kyseessä 300-luvun eriuskolaisliikkeet, 1700- ja 1800-luvun vapaat suunnat tai 2000-luvun vaihteessa esiintyneet karismaattiset liikkeet. Tämä tuo hyvin esille sen jännitteen, joka edelleen vallitsee temppelijumalanpalveluksen ja pappeuden sekä vapaata ”hengen ilmoitusta” tavoittelevan profeettaliikkeen välillä eli tämän problematiikan juuret näyttävät hyvinkin löytyvän jo Vanhan testamentin historiasta.

Kun tarkastelemme Suomessa ev. lut. kirkon sisällä vaikuttaneita herätysliikkeitä, erityisesti Länsi-Suomen rukoilevaisuutta, herännäisyyttä ja laestadiolaisuutta, niin niillä kaikilla on oma karismaattinen menneisyytensä, joka useimmiten on melko lailla hiljaiseksi vaiettu tai ainakin poisselitetty. (Vrt. esim. Liisa Eerikintyttären hurmoksellinen profeetallisuus, Pohjanmaan jokilaaksojen Telppäs-niityn kokemukset jne.) Suomen ev. lut. kirkon ominaispiirre on vanhastaan ollut se, että tällaiset voimakkaat kansanliikkeenomaiset herätykset karismaattisine manifestaatioineen ovat kuitenkin pysyneet virallisen kirkon sisällä, eikä niiden pohjalta ole syntynyt mitään uusia, kilpailevia kirkkokuntia. Tämän voidaan oikeutetusti nähdä toteutuneen käytännössä tässä puheena olevan karismaattisuuden kustannuksella. Niinpä alunperin körttiläisyydeksi tietyn pukeutumistyylin takia haukutuista heränneistäkin on 2000-luvulle tultaessa tullut osa ev. lut. kirkon tuttua ja turvallista valtavirtaa, johon merkittävä osa kirkon työntekijöistäkin identifioituu.