KAAMEA MOKA

Edelliseen liittyen; unohdin mainita, että tuo em. vapaamuurarien konventti Lahdessa päättyy sunnuntaina 2.9. jumalanpalvelukseen Ristinkirkossa...

VAPAAMUURARIT KOKOONTUVAT LAHDESSA

Suomalaisen vapaamuurariuden suurtapahtuma, Vapaamuurarikonventti, pidetään Sibeliustalossa Lahdessa lähiaikoina. Aloitustilaisuuden ohjelmassa on gospelmusiikkia, jonka ohessa luettavat tekstit (ilmeisesti Raamatusta?) pastori Seppo Vesala, joka on paikallisen luterilaisen seurakuntayhtymän kasvatustyön johtaja. Lauantain ohjelmassa on parituntinen aateseminaari, jonka yhteydessä esitetään Keski-Lahden evl seurakuntien eläkkeellä olevan kanttorin Aimo Känkäsen kantaatti ”Temppelin rakentajat”. Aateseminaarissa pidetään myös kolme alustusta keskusteluineen, joista yhden pitää päätoimittaja Heikki Hakala (Etelä-Suomen Sanomat) aiheenaan ”Onko kaikki julkista?”. Hakala on kotikaupungissaan tunnettu kirkollisen ja uskonnollisen elämän taustavaikuttaja mm. tämän kesäisten herättäjäjuhlien yhteydessä.

Elämme mielenkiintoisia aikoja, ystäväni. Asiat sekoittuvat keskenään ja aiempien vastakkainasettelujen välinen skisma sulaa yleisen moniarvoisuuden ja uskonnollisen sekamelskan soppaan. Käsitteiden kavallus tulee entistäkin helpommaksi. Hymähtelevät kommentit ”mitäs pahaa siinä nyt on?” ja ”eiköhän olisiko jo aika luopua vanhoista, aikansa eläneistä käsityksistä?” tuntuvat antavan luvan riman laskemiseen ja hengelliseen välinpitämättömyyteen. Kukapa enää haluaisi leimautua tiukkapipoiseksi totuuden torveksi tämän ajan keskellä? Päinvastoin; ”ajatellaan vain sitä, mikä on positiivista!”, sanoo moni uskovakin.

Minä en jaksa sitä laulua enää. Pimeys on pimeyttä, eikä sitä saa valoksi, vaikka minkälaisiin kaapuihin pukisi. Uskovia ajatellen; valvomattomuus on edelleenkin Jeesuksen opetuksissa pelottavan kartettava asia.

PERUSTA

Minulle on jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan tullut luterilaista herätyskristillisyyttä edustava teologinen julkaisu, Perusta. Olen löytänyt lehden kirjoituksista paljon hyvää ja joskus aiemminkin olen sen hengelliseen antiin viitannut. (Ks. Tuesday, January 30, 2007: ”SEKULAARIA PROFEETALLISUUTTA”.) Kaikkeen en (tietenkään) ole voinut yhtyä; minua on aina ihmetyttänyt noiden Muroman jälkeläisten etääntyminen niin kauas isiensä hengellisestä perinnöstä.

Mutta asiaan. Männä viikolla posti kantoi laatikkoon taas viimeisimmän Perustan ja sieltä löytyi paljon mielenkiintoista asiaa (josta ehkä lisää myöhemmin). Eräs pääteema lehden niin pääkirjoituksissa kuin artikkeleissakin (huumoriosastoa unohtamatta!) näyttää olevan (sinänsä aiheellinen) huoli kansankirkkomme nykytilasta. Tähän päätoimittaja Raimo Mäkelä (taas kerran) kiinnittää huomiota pääkirjoituksessaan.

Minun huomioni kiinnittyi erityisesti Opkon ”Raamattu rakkaaksi”-leirin teemaan ja sen introon; ”Jeremia – oikea usko vastatuulessa”. Intro kuului seuraavasti: ”Mitä sanottavaa 2500 vuotta vanhalla Jeremian kirjalla on meidän ajallemme? Paljonkin. Maailmanpolitiikassa kuohui ja ilmastokatastrofit koettelivat silloista maailmaa. Israelin usko oli häviämäisillään kanaanilaisille ja assyrialaisille jumalille ja suurin osa profeetoista julisti vastoin Jumalan sanaa. Mutta Juudan historian 40 viimeisen kuohuvan vuoden ajan pysyi vahvana yksi Herran pystyttämä pronssimuuri – Jeremia, itkevä profeetta.”

Tuota lukiessani ymmärsin leirin teeman, Jeremian kirjan sanoman kontekstualisoinnin motiivin; edellä luettu kuvaa täydellisesti kansankirkkomme vainotun uskonnollisen vähemmistön, ”raamattu-uskollisen herätyskristillisen” siiven omia kokemuksia maallistuvassa ja degeneroituvassa luterilaisessa valtiokirkossa kaukana Pohjolassa. Itse introa ei tarvitse edes kovin paljoa muuttaa; ”Maailmanpolitiikassa kuohuu ja ilmastokatastrofi koettelee nykyistä maailmaa. Oikea kristinusko on häviämäisillään nietscheläiselle ja new agelaiselle opeille ja suurin osa papeista julistaa vastoin Jumalan sanaa.Mutta luterilaisen kansankirkon viimeisten kuohuvien vuosien ajan pysyi vahvana yksi Herran pystyttämä pronssimuuri...”

En tee tyhjäksi riviviidesläisen teologian opiskelijan kokemuksen aitoutta nykymenon keskellä. En kykene siihen, enkä edes haluakaan muuttaa sitä. Itsekin koen hyvin usein samalla tavoin. Kunnioitan vilpittömästi näitä kirkkonsa rappiosta huolta kantavia esirukoilijoita ja totuuden julistajia, vaikka en mitenkään jaa kaikkia heidän opillisia näkemyksiään. Ymmärrän kuuluvamme samaan Kristuksen ruumiiseen – jopa silläkin uhalla, että minut käännytetään pois heidän ehtoollispöydästään.

Mutta eräs asia minua ihmetyttää. Miten he selittävät sen, että lähes tulkoon kaikialla muualla maailmassa, kuin täällä, teollistuneessa ja humanistisessa lännessä, kristinusko etenee voimakkaasti? Millä argumenteilla perustellaan se, että esim. kolmannen maailman maissa päivittäin yhä enemmän ihmisiä tulee istutetuksi oksiksi Kristus-viinipuuhun ja meillä täällä ”puhtaan, raamatullisen opin” Suomessa kehitys – ainakin evl kirkon ja muiden perinteisten kirkkokuntien keskuudessa – näyttää kulkevan takaperoisesti? Eikö ketään ihmetytä se, että jokin tässä kuviossa mättää? Eikö Jeesuksenkin aikana ”uusi, voimallinen oppi” saanut aikaan ne ihmeet ja tunnusteot, joita Israelin kansa ihmetteli?

Varmemmaksi vakuudeksi katso linkki:

http://www.youtube.com/watch?v=VBC0fDGCt1I&mode=related&search=

Aion muuten edelleenkin olla Perusta-lehden tilaaja.

Oletko uskossa?

Hiljattain kirkollisuuden äänenkannattajassa Kotimaa-lehdessä oli harrastettu tutkivaa journalismia aiheena kysymys ”oletko uskossa?” Seuraavassa poimintoja erilaisten kirkonmiesten ja -naisten vastauksista tähän ikuisuuskysymykseen. Vastaukset kertovat paljon, paitsi vastaajien itsensä käsityksistä, niin myös siitä, millaisessa hengellisessä tilanteessa ajassamme parhaillaan elämme.

Hämmennys

Raamatun alkukielten proffa Raija Sollamo vastaa hämmentyneenä: ”Toivon mukaan olen. En kauheasti pidä kysymyksestä. Se ei ole oman kristillisen perinteeni mukainen.” Sollamo on vakaasti sitä mieltä, että tämän kysymyksen esittävät ihmiset, jotka epäilevät toisten uskoa. Aiheesta vai ei, sitä Sollamo ei mainitse. Hän itse kysyisi ennemmin ”mitä kuuluu?”

Hoh-hoijaa...

Entinen helluntaievankelista Rainer Friman taas toteaa huokaisten, että ”ei voisi vähempää kiinnostaa”. Hänen mielestään ”nämä ovat naurettavia käsitteitä”. Arvattavaksi jää, miten samaan kysymykseen vastaisi joku nykyinen helluntaievankelista? (Ehkä kommentin paikka jollekulle?)

Kaste ja kirkon usko kantaa

Körttijohtaja Jaakko Elenius taas toteaa, että ”kysymys voidaan kokea tunkeutumisena yksityiselle elämänalueelle”. Tässä hän on oikeassa, sillä sitähän se onkin, mutta ei siinä sinänsä ole mitään pahaa. Teemmehän päivittäin itsekukin paljonkin yksityiselle elämänalueelle tunkeutuvia kysymyksiä. Jokainen sitten vastaa niihin niinkuin itse parhaaksi katsoo. Niin tähänkin kysymykseen.

No, Elenius jatkaa vielä juttua ja toteaa, että paras vastaus on ”olen kastettu”, jolloin hän (tietoisesti?) jättää uskon kasteen yhteydestä pois. (Tähän liittyen ks. Mark. 16:16.) Siunatuksi lopuksi professori Elenius toteaa tietävänsä, että ”kirkossa yksittäisiä jäseniä kantaa kirkon usko”. Hämärän peittoon jää, perustuuko tämä näkemys a) Raamattuun, b) Tunnustuskirjoihin, c) pohjoisen Euroopan pienen valtiokirkon omiin tutkimustuloksiin vai d) onko se pelkästään vastaajan oma näkemys?

Ei puhettakaan

Eleniuksen hengenheimolainen, körttimuusikko Jaakko Löytty vastaa suoraan, ettei ole. Hän on tässä asiassa uskonnon uhrien puolella, joihin itsekin katsoo kuuluvansa. Hän toivoo tällaisen kysymyksen esittäjältä jopa anteeksipyyntöä. Kyseessä on ”rankka ja fasistinen tapa”. Parempi olisi kysyä vaikkapa ”seurakunnan jäsenyydestä, rippipapista tai virsien veisaamisesta”.

Uskomassa

Vanhoillislestadiolainen Matti Lääkkö käyttää mieluummin ilmaisua ”olen uskomassa”. Hänellä ei ole mitään ongelmaa uskonsa tunnustamisessa. Hän on jopa yrittänyt ahkeroida tässä oman uskonsa tunnustamisessa. ”Itse kukin kertoo sydämensä tuntemisen. Kerron myös siitä, millä tavoin olen sen kokenut. Usko ei ole vain paljas tieto Jumalasta, vaan sydämen luottamusta Jumalaan”.

Hope so

Vammalan seurakunnan virkavapaalla oleva kappalainen Jari Rankinen toteaa ”uskon olevan Jumalalta saatu lahja”. Hän uskoo, että hän on saanut tämän lahjan. Mihin tämä usko lahjan saamisesta perustuu, se jää epäselväksi. Rankinen on kyllä sitä mieltä, että ”tämän päivän kristityillä voisi olla enemmänkin rohkeutta tehdä tämänkaltaisia kysymyksiä. Kysymys on henkilökohtainen, mutta kyllä henkilökohtaisiakin kysymyksiä voi esittää”.

Uskonko?

Lintulan luostarin sisar nunna Kristodulin mukaan ”kysymys ei sovi ortodoksiseen traditioon”. Hän vastaa kuitenkin, että ”jos joku kysyy uskonko, vastaan tietenkin, että uskon.” Kuitenkin tuo kysymys kuulostaa hänen korvissaan siltä, että ”vaaditaan jotakin tietynlaista kokemusta”.

Mitä me siis tähän sanomme?

Hylkää väärät perinteet!

Ole nyt hei kerrankin oikealla tavalla radikaali ja hylkää sellainen kristilliseksi kutsuttu perinne, mikä ei ole sopusoinnussa Raamatun kanssa tai jota et yksinkertaisesti Sanasta löydä. Historiallisen kehityksen mukanaan tuomat perinnekerrostumat ovat niin tätä.

”Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?” (Gal. 3:2)

Opettele näkemään uskon aito ydin!

Mikäli usko rajoitetaan koskemaan vain jotain ulkonaista rekisteriviranomaista (Löytty: srk:n jäsenyys) tai se ulkoistetaan koskemaan jotain uskonnollista virkamiestä (rippipappi) tai jos siitä tehdään jopa jonkinlainen suoritus (virsien veisaaminen), niin ollaan kaukana uskon alkuperäisestä ideasta, joka on hemnkilökohtainen suhde Jumalaan ja Jeesukseen.

Entistä seurakunnallista nuorisoidoli Löyttyä kuunnelessa ei tarvitse kauaa ihmetellä, miksi valtiokirkon kaltainen uskonnollinen instituutio ei ole attraktiivinen urbaanien nuorten aikuisten silmissä.

”Sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä.” (2.Kor. 5:7)

Oma kysymyksensä on vielä se, että jos kirkollisen valtavirran eli körttiläisyyden piirissä ajatellaan ”oletko uskossa?”-kysymyksen esittämisen olevan ”rankka ja fasistinen tapa”, niin se kyllä saattaa aikaa myöten ennakoida evankeliumin julistamisen loppua evl kirkon sisällä. Eli vähän eskatologiaa kehiin, bro; mitä onkaan vielä edessämme?

Poisopi aiemmista virheistä!

Jari Rankinen taas on siis valmis huoletta rikkomaan postmodernin ajan näkymättömän rajan uskon rajaamisesta yksityiselämän alueelle, mikä kertoo osaltaan hänen herätyskristillisistä juuristaan. Aiempaan herätyskristillisyyteen kuului liian usein tapa hylätä ei-uskova heti, mikäli hän ei tullut uskoon. Lähimmäinen oli siis ensisijaisesti objekti.

Kun uskoa ei kuulunut, hylättiin myös ihminen ja katkaistiin kaikki yhteyden pito ”tämän maailman ihmisen kanssa”. Meidän on, Jeesuksen esimerkkiä seuraten, hyväksyttävä ihminen, vaikka emme olisikaan kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan.

”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.” (2.Kor. 13:5)

Liitä oma uskosi elämää suurempaan kertomukseen

Nykyisessä tilanteessamme, jolle on ominaista yhä lisääntyvä maallistuminen ja pakanallistuminen – siirtyminen jälkikristillisestä esikristilliseen! - meidän on hyvä ymmärtää evankelioivan vierelläkulkemisen ja apologeettisen kanssaelämisen suuri merkitys ja voima. Ollaksemme uskottavia meidän on liitettävä oman elämämme todistus osaksi Jeesuksen kertomusta luomisesta, lankeemuksesta ja lunastuksesta.

Suuresti arvostamani Ari Puonti käyttää eräässä kirjoituksessaan nasevaa ilmaisua ”narratiivinen prosessievankeliointi”. Eli sivistyssanakirja käteen, folks, ja tätä pureskelemaan.

”Kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään.” (Ef. 4:13)

Entä miten Sinä vastaat kysymykseen ”oletko uskossa?”

KAHDEN TEESIN TELOGIAA

”Boschin maalaus oli kaukana nykyisestä luterilaisuudesta, jossa vallitsi yhä yleisemmin se henki, että taivaaseen pääsee lähes automaattisesti. Johannan mielestä ainakin poliisin näkökulmasta ajatus oli vaarallinen. Vastuun käsite haperoitui pahemman kerran, jos kaikista tuli samanarvoisia viimeisellä tuomiolla... Mutta se tietenkin sopi luterilaiseen sosiaalidemokratiaan.”

Ilkka Remes, Nimessä ja veressä, s. 216

Sekulaari jännityskirjailija kiteytti aika napakasti kansankirkkomme nykyisen tilanteen. Evl kirkko tuntuu olevan eräs vapaan kasvatuksen viimeisiä linnoituksia kotoisessa Suomessamme. No, ehkäpä Ruotsissa ollaan – en gång igen – askeleen pari edellä Suomen kehitystä. Ehkäpä meilläkin löytyy parin vuoden kuluttua rohkeita teologeja osallistumaan gaypride-paraateihin.

Kun vapaan kasvatuksen naiivia idealismia ja ”kaikki pääsevät taivaaseen (nekin, jotka eivät sinne oikeasti halua)”-teologiaa vielä tuetaan viralliseksi korkeakirkollisuudeksi suodattuneella körttiläisyydellä, niin kaikkien syntisyys antaa aikaa myöten luvan melkein mihin hyvänsä.

En ole evl kirkon jäsen. En ole ollut sitä enää 14 vuoteen. Katson kuitenkin yhtä kaikki oikeudekseni lausua julki näkemykseni evl kirkon nyjkytilanteesta. Enkä ainoastaan oikeudekseni, vaan myös velvollisuudekseni kristittynä. Itse en halua vesittää totuutta kaiken suhteellistavan humanismin vaikutuksesta.

Kauempaa sitä paitsi näkee paremmin; näkee metsän puilta ja suurempia kokonaisuuksia. Luulen em. kirkollisen problematiikan eräänä merkittävänä syynä ja juurena olevan sellaisen ”halvan armon” käsitteen, jossa armo on väkivalloin kiskaistu irti juuriltaan, Raamatun raittiista ja tasapainoisesta kokonaisilmoituksesta ja istutettu luonnonvastaisesti länsimaisen humanismin rikkaruohoja ja tuholaisia vilisevälle takapihalle.

On käynyt vähän samalla tavoin kuin rakkaudesta puhuttaessa. Kun Raamattu sanoo, että ”Jumala on rakkaus” (1.Joh. 4:8), niin epähuomiossa (?) koko juttu onkin sitten lausuttu väärinpäin; rakkaus onkin jumala. Näin sanottaessa on kuitenkin synnytetty hirviö ja vapautettu antikristus, joka suorittaa kätevästi ”käsitteiden kavalluksen”. Antikristus on aina myös ”sijaiskristus”; vanhalle, tutulle käsitteelle annetaan uusi, muuttunut sisältö.

Mutta kun kahlaamme juurissa syvemmälle, löydämme perustavaa laatua olevan virheen. Jossain vaiheessa kaksi samansuuntaiselta näyttänyttä janaa ovatkin lähtenee kulkemaan eri suuntiin. Se, mikä alussa on ollut millin tuhannesosan heitto, näkyy pitemmällä matkalla senttien ja metrien erona näiden kahden välillä.

Kyse on perimmältään siitä, miten käsitämme Kristuksen sovitustyön luonteen ja laajuuden; ”Kristus meidän puolestamme”, kyllä – entä ”Kristus meissä”? Lain tekojen pelossa luterilaiset isät puolittivat evankeliumin välttääkseen Rooman kirkon helmasynnin. Samalla he ahtaassa oikeaoppisuudessaan vainosivat anabaptisteja, jotka liittivät raamatulliseen armosta pelastumiseen myös yhtä raamatullisen kehotuksen elää pyhää elämää Kristuksessa. Korostan edelleen: kyse on Raamatun kokonaisilmoituksen raittiista ja tasapainoisesta ymmärtämisestä.

Jos siis rajoitamme Kristuksen sovitustyön vain ”Kristus meidän puolestamme”-oppiin, niin ennen pitkää päädymme loogisesti ajateltuna yllä mainitun kaltaisiin opillisiin virityksiin; ”kaikkihan me olemme syntisiä, kaikkien puolesta Kristus on kuollut ja Jumala armahtaa kaikki ja kun kuitenkin jäämme aina syntisiksi niin väliäkös sillä sitten on, miten tässä eletään... Armon kerjäläisiähän tässä kaikki ollaan.” Kun kaikki kerran pääsevät taivaaseen, niin ”vastuun käsite haperoituu”, kuten Remeksen fiktiivinen naispoliisi oikein päätteli. Kun kristillinen syntikäsite vesitetään, avataan samalla ovi yhteiskunnalliselle laittomuudelle. Kristillisen yhteisön sisällä tämä on jo lähtölaskennnan aikaa, sillä Jumala aloittaa puhdistavan työnsä aina ensin yhteisöstä, joka kantaa Hänen Poikansa nimeä.

Suomalaisen kristillisyyden voimattomuus ja kyvyttömyys tehdä oikeaa hedelmää selittyy mielestäni suurelta osin sillä, että evankeliumin toinen puoli - ”Kristus meissä” - on hylätty, jätetty lapsipuolen asemaan. Siihen suhtaudutaan periluterilaisella varovaisuudella vähän samaan tapaan kuin armolahjoihin (”armolahjat ovat hyviä, mutta...”) peläten koko homman riistäytyvän käsistä, jos uskalletaan antaa Raamatun ilmoituksen sanoa se, mitä se oikeasti sanoo.