Virtanen mietti omia eläkepäiviään, joita oli nyt kestänyt reilut pari vuotta. Tuona aikana hänelle oli kehittynyt tietynlainen päivä- ja viikkorytmi, jota hän melko uskollisesti noudatti, ilman että siihen olisi liittynyt mitään sen kummempaa pakkoa. Välillä hän tosin ihan tarkoituksellisestikin poikkesi näistä totutuista kaavoistaan, koska muisti lukeneensa jostain, että näin kyettäisiin estämään tai ainakin hidastamaan muistisairauksia ja muuta sellaista. Virtanen hymähti mielessään ja hymyili itsekseen - ja itselleen.
Virtanen luki säännöllisesti Raamattua, nelisen lukua päivässä, kaksi aamulla ja kaksi illalla tai myöhään iltapäivällä. Näin hän oli tehnyt jo vuosikymmeniä. Hän ei vain lukenut, vaan myös tutki ja pyrki syventymään lukemaansa kunnolla. Hän käytti paljon eri käännöksiä ja sanakirjoja, hakuteoksia ja kommentaareja ja niin edelleen. Virtanen ajatteli, että jonkun sosiologin tai ihan vaan random sekulaarin kaverin mielestä kyse oli hänen harrastuksestaan. Tavallaan Virtanen ajatteli, että kyse oli juuri siitä.
Mutta ei vain siitä. Kyse ei ollut vain jostain mieltä ylentävästä harrastuksesta tai hobbysta, joka valitaan eläkepäivien ratoksi.
Virtanen muisti kyllä olleensa aina kiinnostunut lukemisesta, historiasta ja politiikasta. Niinpä, kun hän nuorena miehenalkuna oli kokenut radikaalin kääntymyksen, tuo kiinnostus kanavoitui, myös ympäriltään saatujen esimerkkien voimasta, Raamatun ja hengellisten asioiden tutkimiseen. Hän muisti, miten hänen äitinsä oli hyväksyvästi (ja ehkä liian holhoavastikin) todennut hänelle:
- Se on hyvä asia, että luet paljon. Ihmisellä täytyy olla korkeampia päämääriä. Sinähän olet ollut aina kiinnostunut historiasta ja sen sellaisesta...
- Mutta, äiti, minä luen Raamattua! oli Virtanen puuskahtanut, olettaen äitinsä omien nuoruuden kokemustensa perusteella ymmärtävän eron Raamatun ja muun kirjallisuuden välillä.
Tilanne oli ollut vähän samanlainen Virtasen isän kanssa. Virtanen oli nuoruuden innossaan kertonut isälleen aikovansa ryhtyä matkasaarnaajaksi, johon isä, vanha työväenluokan veteraani, oli todennut ykskantaan, että "hanki vaan kuule ensin joku kunnon ammatti". Niinpä kun Virtanen ajatteli omia vuosiaan työelämässä, hän huomasi olleensa suurimman osan niistä jonkun muun työnantajan, kuin jonkun seurakunnan tai kristillisen järjestön palveluksessa.
Kuitenkin, kun hän edelleen ajatteli tätä "harrastustaan", Sanan tutkimista, hän ymmärsi kyseessä olevan enemmän kutsumuksen, kuin "vain" harrastuksen. Tosin hän oli jostain oppinut, miten "harrastaa" sanan kantasana olisi "harras", millä ei ollut mitään tekemistä jonkin eteerisen tunnetilan kanssa, vaan joka kuvaa enemmänkin vakavaa paneutumista asiaan. No, siinä mielessä Virtanen ajatteli kysymyksessä olevan harrastus, joka otettiin tosissaan ja johon vakavasti paneuduttiin.
Lisäksi Virtasen kohdalla kyse ei ollut vain sisäänhengityksestä, vaan myös aktiivisesta uloshengityksestä. Hän halusi, suorastaan rakasti, opettaa Raamatun sanasta oppimiaan asioita toisille. Hän arvosti kyllä tietoa sinänsä, mutta sen tuli ennen kaikkea olla sovellettavissa käytäntöön. Sen tuli herättää vastakaikua toisissa, vaikuttaa kuulijoiden elämään ja ohjata heitä itseään tutkimaan, suorastaan rakastamaan Raamatun tutkimista.
Virtanen mietti, miksi oli näin - ja nyt tultiin Virtasen ajattelussa ja näkemyksessä oleelliseen kohtaan - ja miten kyse tuntuikin olevan niin paljon tavanomaista harrastusta (kävihän Virtanen uimassakin ja matseissa!) suuremmasta ja vakavammasta asiasta. Virtanen mielellään puhui "nuoruuden radikaalista kääntymyksestä" (mitä se varmasti monen ulkopuolisen silmin olikin), mutta joutui samaan hengenvetoon myöntämään kyseessä olleenkin vain lähtölaukaus koko elämän mittaiselle matkalle. Tällä matkalla kyse oli omista sielunvammoistaan, jopa avoimista haavoistaan parantumisesta, valaistuksi tulemisesta omien pelkojensa, odotustensa ja toiveidensa ja syvimmän kaipuunsa kohdalla.
Matka oli siis vielä pahasti kesken ja tämän tähden tämä hänen "harrastuksena" oli hänelle äärimmäisen tärkeä asia. Virtanen nimittäin oli vuosikymmenien mittaan huomannut, miten tuo hänen tutkimansa Sana oli vaikuttanut häneen itseensä. Se Sana oli muuttanut häntä ja jopa tutkinut häntä itseään. Se oli rohkaissut häntä muiden ihmisten esimerkin kautta, opettanut häntä jopa hänen omien vastoinkäymistensä ja epäonnistumistensa kautta ja lopulta antanut hänelle jopa täysin uuden Virtasen identiteetin. Matkantekoa ajatellen tämä oli tärkein asia. Virtanen tiesi nyt, paremmin kuin koskaan aiemmin, kuka hän oli, kenen oma hän oli ja mikä oli hänen elämänsä mittaisen matkan suunta ja tarkoitus.
Siitä oli siis kysymys, tiellä pysymisestä ja perille pääsemisestä. Siinä matkanteossa hänen harras harrastuneisuutensa Raamatun sanan tutkimiseen oli tarpeen, ei vain hänelle itselleen, vaan myös muille.
