Sitaatti Lewisilta

"All find what they truly seek."

(Last Battle)

Ensin ajatus kuulostaa tavanomaiselta, ehkä jopa makunsa menettäneeltä menestysteologialta (vaikka ei ole raamatullisen totuuden itsensä vika, jos se tulee hyväksikäytetyksi). Mutta kun siihen syventyy - sen antaa rauhassa lillua ymmärryksen kielen päällä, sitä mutustelee ja maistelee ja hermeneuttisen kielen avulla edestakaisin kääntelee - se alkaa avautua kuin mitä parhain belgialainen täytesuklaa.

Niin, mitä jos olisikin niin, että juuri kun olet menettämäisilläsi toivosi ja ote ikuiseen lupaukseen lipsahtaa irti ja alkaa hidas, mutta väistämätön luisuminen kohti tavanomaisuutta ja arjen harmautta - "kaikki olikin siis vain tässä" - niin juuri silloin tuo häpeämätön toive kaiken olemisesta totta valaisee hobbitinkolosi läpitunkevalla valollaan, eikä jätä pölyisintäkään nurkkaa rauhaan.

Niin, mitä jos se kaikki - nuo nuoruuden näyt, aikuisiän arvopohjaiset ponnistelut ja keski-iässä tehdyt kipeät päätökset ja elämän ratkaisevat siirrot - olikin totta ja oikein? Mitä jos se mitä kutsuin kutsumuykseksi olikin totta ja elämää hirmuisempi asia? Jospa en olekaan juossut haamujen perässä tai turhaan unelmoinut asioista, joita joskus sitten pidinkin liian suurin itselleni tavoiteltavaksi? 

Mitä jos minulta kysytäänkin vain lujuutta, kestäväisyyttä ja kärsivällisyyttä: "Sanokaa Arkippokselle; ´Katso, että suoritat täysin sen palvelutehtävän, jonka olet Herralta saanut!´" (Kol. 4:17) Siinä vaiheessa kun tietää, että suurin osa matkaa on jo reippaasti takana päin, voi nostaa katseensa, rohkaista itsensä ja sanoa: kaikki lopulta löytävät sen, mitä tosissaan etsivät.

Mutta näin pitkän matkaa kesti ennen kuin ymmärsin sen, että kutsumuksessa ei ole niinkään kyse tehtävistä, urasta, viroista ja muusta sellaisesta (joihin kutsumuksemme niin usein tässä ajassa verhotaan). Kyse onkin Jumalan luomistyöstä: "Jo ennen kuin minä muovasin sinut äidinkohdussa, minä tunsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit, minä pyhitin sinut ja asetin sinut kansojen profeetaksi." (Jer. 1:5) Kyse on tulemisesta siksi, mitä on tarkoitettu olemaan Kristuksessa.

Kristus itse on nimittäin kaiken keskipiste. Kutsumustani ja sen toteutumista etsiessäni en etsi ketään muuta kuin Häntä itseään - ymmärsin sitä itse tai en. Ja kun katseeni sitten on kokonaan kiinnitetty Häneen, silloin käy toteen Paavalin sanat häntä kritisoineille korinttilaisille: "...siitä minä hyvin vähän välitän, tuomitsetteko te tai jokin ihmisten tuomioistuin minut. En itsekään tuomitse itseäni. Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua sen perusteella ole vanhurskautettu, vaan minun tuomarini on Herra." (1.Kor. 4:3-4)

Jouluaaton ajatuksia

Nykyään puhutaan paljon "pyhän perheen pakolaisuudesta". Siitä haetaan analogiaa siihen pakolaistulvaan, jonka kohtaamme ympärillämme. Nämä ihmiset ovat hädässä ja apumme tarpeessa. Erilainen rikollinen käyttäytyminenkin selitetään tällä: ihmehän olisikin, ellei noista oloista lähtenyt...

Jostain syystä tämän kaiken rinnastaminen Vapahtajamme "pakolaisuuteen" tai "maahanmuuttajuuteen" ei vain oikein toimi.

Sitä olen hiljaa mielessäni vain ruvennut miettimään, että milloin kantasuomalainen syrjäseudulla tai metropolialueella elävä syrjäytymisvaarassa oleva pätkätyöläinen tai pitkäaikaistyötön, joka kokee omaa lähiympäristöään rajusti muuttavat asiat uhaksi ja pelkoa aiheuttavaksi, aletaan nähdä uhrina? Tähän astihan häntä on lähinnä syrjitty ja jopa syyllistetty omasta rehellisestä kokemuksestaan ja omien tuntojensa julkituomisesta. Kuka ryhtyisi puhemieheksi ja edunvalvojaksi tälle tavalliselle suomalaiselle?

"Heille ei ollut sijaa majatalossa", vedotaan ihmisten tuntoihin. Mutta kuuluisiko evankeliumi tälle junttisuomalaisellekin, vaikkei se niin kovin trendikästä olisikaan?

-------

Kävin eilen illalla katsomassa uusimman Tähtien sota-elokuvan. En ala kirjoittamaan mitään syväluotaavaa arviointia siitä (ainakaan vielä), vaikka tämä uusin uskontokasvatuksen päivitys sen ansaitsikin. Totean vain, että elokuvana se on vähintäänkin hyvä, ellei jopa loistava. Nostan siitä esille yhden teeman, joka jäi erityisesti askarruttamaan mieltäni.

Miksi isät ja pojat lähtevät eri teille?

Onko myöhäismodernissa kulttuurissamme jokin erityinen kapinallisuuden siemen tai separatistinen dna, joka vaikuttaa jopa sukupolvien ketjussa? Ainakin eräs II maailmansodan jälkeen syntyneen länsimaisen nuorisokulttuurin perusominaisuus on aina ollut kapina. Se piirre näkyy jopa erilaisten alakulttuurien suhteessa emokulttuureihin, ajatellaanpa vaikka perinteisiä työväenluokkapohjaisia nuorisokulttuurisia tyylejä (ns. "kovis"-kulttuureja), kuten rockereita, rasviksia ja skinejä tai hippiliikettä keski- ja yläluokan materialistisia arvoja vastustavana vaihtoehtoliikkeenä.

Onko peräti niin, että tämä "isät vastaan pojat"-kuvio edustaa jotain sellaista, mikä liittyy länsimaiseen kulttuuriin ja sen juuriin jossain hyvin syvällä yhteisessä tietoisuudessamme? Vai onko kyseessä vain elokuvan tekijöiden omasta kokemuksesta? Viittasin jossain aiemmassa postauksessani siihen masentavaan tosiasiaan, johon olen havahtunut nyky-Suomessa: 60-luvun vasemmistolaiset opiskelijaradikaalit (joista monista tuli sitten maamme johtavia poliitikkoja ja mielipidevaikuttajia) ovat parhaiten onnistuneet siirtämään oman perintönsä seuraaville sukupolville.

Jos näin olisikin, niin eikö se juuri vahvista tuon edellä kuvatun? Syntiinlankeemuksen seurauksista kyse on joka tapauksessa, koska Jeesuksen ja Hänen Taivaallisen Isänsä välisestä suhteesta saamme evankeliumeista kuvan, jota leimaa Isän puolelta hyväksyntä ja tunnustuksen antaminen, Pojan puolelta kunnioitus ja Isän tahtoon alistuminen. Juuri nämä elementit kun usein puuttuvat kulttuuristamme.

Neljäntenä adventtina

Kun katson maailmaa ympärilläni, näen miten Raamattua käytetään edistämään jotain poliittista agendaa tai puolustamaan jotain uskonnollista tai kulttuurista traditiota. Kuitenkin tosiasiassa kristillinen usko on perimmäiseltä olemukseltaan hyvin huono taipumaan tällaiseen käsittelyyn. Raamattu on hyvin huono rakennusaine maanpäällisen paratiisin rakentamiseen ihmisvoimin. Ajattelepa vaikka Vuorisaarnaa; siitä ei yksinkertaisesti ole miksikään yleiseksi yhteiskuntaetiikaksi. Se on siihen tarkoitukseen liian radikaalia ja yksioikoista ja kuitenkin juuri siinä on parhaalla mahdollisella tavalla kuvattu taivasten valtakunnan etiikka ja moraalioppi.

Samaan aikaan kun aikamme kulttuurisen tsunamin keskellä puolustelemme omaa kristillistä perinnettämme, meidän on hyvä ymmärtää, että tosiasiassa usko Jeesukseen edustaa aivan jotain muuta. Se edustaa meidän maailmallemme kuolemaa, mutta myös ylösnousemusta. Sen, mikä on tähän vanhaan maailmaan kuuluvaa ja sen hengen mukaista, tulee kuolla. Ylösnoussut uusi Hengen todellisuus edustaa kaikkea sitä, mikä on toisesta maailmasta, mikä on vierasta ja jopa vastenmielistä tämän maailman arvoille ja sen agendalle. On uusi maailma, uudet taivaat ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu (eikä enää muistoja tai jälkiä entisestä lankeemuksesta). Siinä on oikea identiteettimme.

Tätä taustaa vasten meidän on tarkasteltava kaikkea sitä, mitä maailmassamme tapahtuu, mitä ja millaisia asioita me haluamme edistää ja mihin panna turvamme. Miten nimittäin käykään kaikelle tälle vaalimallemme aineelliselle ja tämän puoleiselle (oli se sitten inhimillisesti katsottuna kuinka "hyvää" tahansa) kun sitä tuosta iankaikkisuusperspektiivistä arvioidaan? Ymmärrämme, että tällä maailmalla ja sen hyvyydellä on arvonsa (jonka puolesta kannattaa taistellakin), mutta on kuitenkin olemassa, Paavalia lainaten, "todellisuus ja sen varjo".

Itse asiassa (edelleen Paavalia lainaten) tämä aito todellisuus on meille nyt (vielä) näkymättömissä, mutta sen aitous on vahvempaa kuin tämän (meille nyt) näkyvän maailman luonto. On olemassa suuri vaara (joka edelleen on hyvin ajankohtainen) rajoittaa evankeliumi ja sen vaikutukset koskemaan vain oman aikamme inhimillistää hätää ja kärsimystä ja sivuuttaa kokonaan se, mikä on iankaikkista ja pysyvää, nimittäin ihmisen kuolematon sielu. Mitä hyötyä olisi kaikesta kulttuurisesta erinomaisuudestamme tai traditiomme loitokkuudesta, jos se "loppupelissä" osoittautuisikin vain tähän aikaan rajoittuvaksi?

Muuan toteutunut ennustus

 Olen joskus aiemmin viitannut siihen terävään analyysiin, jonka löysin erään kaverin fb-päivityksestä. Kyse on "pelkän" uskon opettamisen turmiollisuudesta ja enemmän käytäntöön varustavan valmennuksen välttämättömyydestä. Tuo kirjoitus sisältää myös meidän tilanteeseemme sopivan ennusteen (jonka kanssa kuvan henkilöillä ei ole mitään tekemistä).

"In fact, Ken Ham ... found that young Christians who faithfully attended Bible classes were actually more likely to question the authority of Scripture, more likely to defend the legality of abortion, same-sex marriage, and premarital sex, and more likely to leave the church."

Tämä herättää monia ajatuksia. Miksi käy juuri päinvastaiseksi tarkoitetulla tavalla?

Edellisessä postauksessani viittasin luopumiseen sellaisista raamatullisista peruskäsitteistä, kuten esim. ihmisen syntiinlangenneesta perustilasta ja asemasta suhteessa Jumalaan, itseensä, muihin ihmisiin ja ympäristöönsä. Jos tämä raamatullisen ihmiskuvan merkittävä perusta ja realismiin ohjaava ohjaava puoli pimitetään, luisumme humanismiin, jossa ihminen on kaiken mittari. Tätä kautta meiltä hämärtyy näkemys asuttamastamme planeetasta jonkun muun hengellisen todellisuuden kuin hyvän Jumalan vallassa olevana järjestelmänä. Kyllä, maailma on Jumalan luoma ja alunperin hyväksi ja täydelliseksi luotu - mutta syntiinlankeemuksen seurauksena turmeltunut. Tämä on unohtunut monilta kristityiltäkin.

Sitä suuremmalla syyllä meidän pitäisi ymmärtää evankeliumin julistamisen välttämättömyys: parhaimmatkaan inhimillisistä apuhankkeistamme eivät ole mitään sen rinnalla, mitä Pyhä Henki evankeliumin julistuksessa saa ihmisessä (ja sitä kautta koko yhteisössä) aikaan. 

Kuitenkin monen kohdalla näyttää käyvän päinvastaisella tavalla ja tässä prosessissa (jota pahoin pelkään monen kristityn ystäväni pikku hiljaa läpikäyvän) ympäröivän maailmamme järkyttävät tapahtumat näyttelevät merkittävää roolia. Näiden apokalyptisten uhkakuvien velloessa ympärillämme ja syvän huolestuneisuuden ahdistaessa sisimpäämme tapahtuu jotain hämmästyttävää: evankeliumi siirtyykin kehälliseksi asiaksi ja keskiöön nousee inhimillinen hätä. Evankeliumista tuleekin vain yksi "resurssi" muiden joukossa. Jumalan lupaus paremmasta maailmasta tuonpuoleisuudessa tuntuu haihattelulta, jopa ihmisten hädän sivuuttamiselta.

Se, mihin viittasin edellisessä postauksessani  on se, miten suhteemme Jumalan Sanaan Raamatussa (käytän tarkoituksella tällaisia ilmauksia!) on muuttunut. Monelle meistä Raamatussa on enää vain kyse tulkinnasta, kirkon tunnustuksesta tai oman liikkeen traditiosta tai ylipäätään jostain sellaisesta, mitä on helppo käsitellä ja tarvittaessa mestaroida itse. Kutsun tätä "humanismisaatioksi": jumalallisen ilmoituksen tilalle on tullut jotain muuta. Voi olla, että monen kohdalla kokemus inhimillisen hädän kasvamisesta lähes ylivertaisiin mittasuhteisiin, on syynä tähän, mutta se ei ole hyväksyttävä (tai riittävä) syy tähän luopumukseen, korkeintaan "vain" lieventävä asianhaara. 

Yllä luettava englanninkielinen sitaatti kertoo sitten jotain siitä, mitä tästä kaikesta seuraa, jos samalla tiellä jatketaan.

Hedelmistään puu tunnetaan

Näyttää siltä kuin useimmat niistä asioista, joiden tuossa vuosituhannen vaihteessa näimme olevan tulossa mukaan ihmisten ajatteluun, maailmankuvaan ja arvoihin, ovat tänään vallitsevaa todellisuutta, valtavirtaa ihmisten mielissä. Tätä vallitsevan ajattelun hegemoniaa harva uskaltaa enää kyseenalaistaa. Samalla monet perinteiset arvot ovat osoittautuneet vanhentuneiksi, kiusaantuneisuuden tunteita herättäviksi, jopa vallitsevan ajattelun hegemonian vastaisiksi.

Erityisesti medialla näyttää olevan merkittävän vallankäyttäjän rooli tässä kohtaa. Konservatiivisen kristityn (jota tuossa aiemmin mainitsemassani vuosituhannen vaihteessa pidettiin normaalina ihmisenä, kristittynä tosin) tämä myöhäismodernin pimeyden ajatuspoliisi pyyhkii - ei, vaan vaikenee - olemattomiin.

Nykytilanteen valossa näyttää siltä kuin se ryhmä ihmisiä, jotka parhaiten ovat onnistuneet siirtämään omat arvonsa, asenteensa ja toimintatapansa jälkeentuleville sukupolville, on 60-70-luvun vaihteen vasemmistoradikaalit. Heidän vaikutuksensa EU-Suomessa on edelleen suuri, niin tiukasti heillä on otteessaan yleläis-erkkolainen media ja kulttuurieliitti. Punavihreä intelligentsija siis, ja nyt he näyttävät saavan seuraajikseen myös nuoret punavihreät evankelikaalit.

Jos vielä muutama vuosi sitten ne maailmankansalaisen globaalin uskonnon muodot, joita Juha Sihvola samannimisessä kirjassaan hahmotteli, tuntuivat yliampuvilta ja toteutumiskelvottomilta (ei ainakaan minun elinaikanani, ajattelin minäkin), niin nyt sitä höristää korviaan kuullessaan samanlaisia visiointeja jopa niissä piireissä, joita joskus (silloin vuosituhannen vaihteessa) oli tottunut pitämään herätyskristillisinä ja raamattu-uskollisina.

Suurin syy tähän luopumukseen ei ole ollut ilmastonmuutos, ympäristöongelmat, luonnonkatastrofit, kolmannen maailman hädän eskaloituminen, monikymmenmiljoonapäinen maahanmuuttoaalto, terrorismin uhka tai mikään muukaan tällainen sinänsä vakava tekijä. Syynä luopumukseen on ollut luopuminen Raamatun ilmoituksesta Jumalan Sanana ja sitä seurannut oman jumalasuhteen kylmeneminen. Kun olemme menettäneet rauhamme Jumalassa ja uskoneet meille syötetyn maailmantuskalla maustetun valheen, olemme siirtyneet pois kalliolta moniarvoisuuden hyllyvälle suolle.

Ajastamme on tullut polarisoitumisaltis, huumorintajuton ja yksisilmäinen ja parhaiten tämän huomaa sosiaalisessa mediassa. Huumorin viljely sosiaalisessa mediassa on tänä päivänä toivottoman vaikeaa, sarkasmin käyttö suorastaan pyyntö tulla kumman hyvänsä laidan oikeassaolijoiden pahoinpitelemäksi.

Itsenäisyyspäivän aamun ajatuksia

Luterilaisen Suomen loppu ei tarkoita kristinuskon loppumista Suomessa.

Se, millaisen muodon Jeesus-usko maassamme, pohjoismaissa ja maanosassamme saa, ei kuitenkaan ole sidottu tähän. Se riippuu pääasiassa meistä kristityistä itsestämme. Lienee viisasta olla tuijottamatta siihen, mitä isoille uskonnollisille rakenteille maassamme tapahtuu. Ne voivat olla (ehkä syystäkin?) ansainneet oman institutionalisoituneen asemansa, mutta yhtä varmasti kuin Joosefin jälkeen tuli uusi faarao, joka ei hänestä mitään tiennyt, niin yhtä varmasti uusi sukupolvi kyseenalaistaa vanhat rakennelmat.

Ehdotan tilalle aiempaa tasavertaisempaa suhtautumista kirkkoon. Elämämme kristittyinä Suomessa ei ole sidottu luterilaisen kirkon linjanvetoihin. Edustan tässä kohtaa siis tietynlaista "vähemmistö"-ajattelua; lopunkin yhtenäiskulttuurin muretessa meidän on opittava toimimaan aktiivisesti ja samansuuntaisesti kristittynä vähemmistönä. On turhaa haikailla pitkään vallalla olleen, mutta nyt jo horisonttiin maisemoituvan konstantinolaisen paradigman perään.

Jos kirkon kohdalla on kyse jonkinlaisesta "saattohoidosta", tehdään se kunnialla ja arvokkaasti. Jos taas kyse on kuolevan elvyttämisestä, on katsottava tarkkaan, mitä ja keitä halutaan elvyttää. Eli tehdään se niin, että elinkelpoinen kristillisyys (jolle Sanan profeetalliset kirjaimellisesti kultaisesta tulevaisuudesta kuuluvat) saa jalansijaa ja kykenee verkostoitumaan muun Kristuksen ruumiin kanssa. Efesolaiskirjeen 4. luvussa Paavali puhuu seurakuntaruumiin kasvusta Kristuksessa yhteen liitettynä ja jokaisen jänteensä avulla koossapysyen. Kristuksen ruumiin kokonaisuus sisältää paljon enemmän kuin vain luterilaisen kirkon (tai minkä muun ns. virallisen kirkon hyvänsä).

Emme enää saa rakentaa yhteyttä kristittyjen kesken vain ulkonaisen tunnustuksen perusteella (historialliset tunnustuskirjat, liturgia ja muu ulkonainen kultti tai episkopaalinen hallintorakenne). Se on aina ollut ylellisyyttä, johon meillä ei koskaan olisi oikeasti ollut varaa. Nykyisessä tilanteessa tällaisen käyttäytymismallin irrationaalisuus vain korostuu. Meidän on rakennettava yhteyttä aidosti Kristuksen ruumiin kokonaisuuden ja Pyhän Hengen luoman yhteyden pohjalta.

Luterilaisen Suomen loppu voi merkitä käytännössä uudenlaisen kristittyjen verkostoitumisen alkua.

-------

PS. Vaikka en mitenkään yhdy kaikkeen mitä kirjassa sanotaan (tai millaisiin johtoäätöksiin siinä ollaan tultu), niin kirja on ihan mukavaa lukemista näin itsenäisyyspäivänä.