Pääsiäinen vai helluntai?

Jotain kristittyjen rajoittuneisuudesta ja kypsymättömyydestä kertoo se, miten helposti ja jopa tarkoitushakuisesti hengellisyydessä painotetaan pelastushistorian eri puolia. On kristittyjä, joille pääsiäisen kärsimyshistoria on kristinuskon ehdoton ydin, jonka ympärille rakentuu koko kristinuskon historia ja sen koko tulkinta tuleville sukupolville.

On myös kristittyjä, joille helluntain kokemukset jumalallisena asioihin puuttumisena edustavat sellaista inputtia kristinuskon leviämisenä, että se ylivertaisuudessaan ohittaa kaiken muun hengellisessä elämässä. Pahimmillaan nämä kaksi koulukuntaa ovat valmiita turhentamaan toisen osapuolen painotukset joko ylihengellisenä hurmahenkisyytenä tai vastaavasti paikalleen jämähtäneenä aneemisuutena.

On kuitenkin väärin - ja lapsikin tämän ymmärtää - puhua näiden kahden välisestä erosta. David Wilkerson kirjoitti jossain siitä, miten meillä ei voisi olla mitään helluntaikokemusta (eikä näin ollen sitä "-laisuuttakaan") ilman pitkäperjantaita. Se on minusta hyvin sanottu periamerikkalaiselta helluntaipastorilta. Myös Simon Pietari, Joonan poika, muistuttaa tästä pelastushistoriallisesta tosiasiasta omassa helluntaisaarnassaan:

"Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme. Koska Hänet siis on korotettu Jumalan oikealle puolelle ja Hän on saanut Isältä lupauksen Pyhästä Hengestä, Hän on vuodattanut sen, minkä te nyt näette ja kuulette." Apt. 2:32-33

Aivan kuten olemme tulleet Kristuksessa osalliseksi kaikista Hänen ristinkuolemansa siunauksista, samalla tavoin helluntain Hengen vuodatuksen seurauksena olemme tulleet osallisiksi kaikista Hengen siunauksista. Nyt kuka hyvänsä, joka janoaa, voi tulla ja juoda niin, ettei koskaan enää janoa. Sama Henki kirkastaa myös Jeesuksen ristintyön merkityksen meille, ei vain pelastumistamme, vaan myös opetuslapsen elämää varten. Kyse on siis kokonaispaketista, joka voidaan ottaa vastaan uskossa kuulemisella ja omistaa itselleen sydämen uskolla. Kyse on pelastuksesta, jossa nämä molemmat kirkkopyhät ovat sulassa sovussa.

Jos kuitenkin tätä opetusta tulisi jotenkin kontekstualisoida paremmin suomalaiseen tilanteeseemme sopivaksi, sanoisin sen näin:

• Voi olla, että jossain päin maailmaa on kristittyjen keskuudessa olemassa huutava tarve syvemmälle opetukselle Jeesuksen rististä.
• Luulen kuitenkin, että omassa tilanteessamme meidän on syytä korostaa aiempaa enemmän ylösnousemuksen riemuvoittoa ja helluntaina vuodatetun Pyhän Hengen muuttavaa voimaa.

Aika vai paikka?

Olen tässä lueskellut Jukka Jämsénin kirjaa "Pelkkänä korvana" (Karas-Sana Oy, 2018), jossa hän käsittelee profetian lahjaa kutsumalla tätä "kuuntelevaksi rukoukseksi". En nyt sinänsä ota mitään kantaa tuon kutsumanimen ja termin käyttöön tai oikeellisuuteen. Viittaan vain erääseen kohtaan, joka kirvoitti minussa monenlaisia ajatuksia.

Jämsén toteaa (s. 127), miten armolahjat ilmenevät suhteissa - Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa ja ihmisten keskinäisissä suhteissa. Tämän pohjalta Jämsén sitten heittää ajatuksen, että kuuntelevasta rukouksesta voi päästä kunnolla perille vasta, kun on mukana seurakuntayhteydessä, jossa se toimii.

Mieleeni tuli ajatus, että pitäisikö ennemmin sanoa, että armolahjoista voi päästä kunnolla perille vasta sitten, kun on sisällä niissä ihmissuhteissa, joissa ne toimivat - ja jotka sitten muodostavat seurakunnan? Paavalin ajatus seurakunnasta Kristuksen ruumiina sopii hyvin tähän.

Jos kerran korostetaan uskoa suhteena ihmisen ja Jumalan välillä, niin ehkä sitten seurakuntaakin uskovien yhteisönä pitäisi kuvata ihmissuhteina ja niiden verkostona, joka on koolla aina silloin, kun nämä ihmiset ovat koolla tai muuten tekemisissä toistensa kanssa?

Eli sen sijaan, että seurakunta on jokin paikka (vrt. esim. sanonta "mennään seurakuntaan..." tai "seurakuntamme sijaitsee...", meidän tulisikin nähdä se aikana, jonka nämä ihmiset viettävät yhdessä. Seurakunta rakentuu ja kasvaa vain vuorovaikutuksen kautta. Näin ollen yhdessä vietetty aika on ratkaiseva resurssi, ei rakennukset tai muut aineelliset resurssit.

No, nämä nyt ovat näitä minun pohdiskelujani...

Ei suurempaa iloa?

"Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa." 3.Joh. 4

Ei suurempaa iloa?

Mietin, mistä kaikesta saan iloni... Siihen nähden, eikö ole muka mitään tämän suurempaa iloa? Kaikki lapsiin asetetut toiveet ja odotukset - niin, jopa vaatimuksetkin.

Toivon, että tämän jakeen lukeminen tekisi minuun isänä, vanhempana ja kasvattajana syvemmän vaikutuksen (joskus jopa järkytyksen). Toivon, että se perin pohjin vavisuttaisi ajatteluni perustaa sen suhteen, mikä on oikeasti tärkeintä ihmisen elämässä. Ei vain minun elämässäni, vaan ennen kaikkea minun lasteni ja heidän lastensa elämässä.

Entä mitä se merkitsee käytännössä?

Mietin myös sitä, mistä minun em. asemassani on luovuttava. Tämä koskee minun rooliani myös hengellisesti tarkasteltuna. Minun on luovuttava omista suunnitelmistani muiden tulevaisuuden suhteen, omista agendoistani toisten kutsumuksen toteutumisen suhteen. "God has called you, but I have a plan for you"-ajattelu ei sovi Jumalan valtakuntaan.

Myönnän, luopuminen merkitsee aina kipua, tuskaa ja turhautumista, mutta se merkitsee myös vapautumista ja luottamusta Jumalaan, joka on kykenevä tekemään kenen hyvänsä kutsumuksen lujaksi. Odottaisin näkeväni hengellisillä äideillä ja isillä useammin tällaista asennetta, jota Johanneksella oli. Se nimittäin osoittaa luottamusta Jumalaan, joka itse on Totuus.

Se kertoo myös siitä, että Jumalan valtakunta ei ole minun hallittavissani, vaan minun tulee olla alisteinen sille. Luottamuksen Pyhään Henkeen on ajettava ohi ihmisvetoisuuden. Minun on tunnustettava olevani palvelijan asemassa suhteessa siihen ja muihin sen edustajiin nähden.

Vain silloin voin myös tuntea tämän suuremman ilon elämässäni.

Johanneksen mietteitä

Johanneksen evankeliumi on hyvin mielenkiintoinen siinä, miten se eroaa muista evankeliumeista. Se on ilmeisesti viimeisenä kirjoitettu, joten sen painotukset ovat erilaiset kuin mitä synoptikoilla on. Joskus näitä lukiessa tulee mieleen, että Johannes aivan kuin tarkoituksella nostaa esille niitä puolia uskossa ja uskonnollisuudessa, joihin synoptikot eivät niin kiinnitä huomiota. Valon ja pimeyden, totuuden ja valheen, maailman ja sen ruhtinaan ja Jumalan ja Hänen valtakuntansa välinen ristiriita, jopa sen polarisointi on tyypillistä Johanneksen evankeliumille (kuten koko johanneslaiselle kirjallisuudellekin).

Mielenkiintoista on sekin seikka, että juuri Johannes, jota usein kutsutaan rakkauden apostoliksi, ottaa kaikkein rankimmin kantaa harhaoppeihin. Hän on esimerkiksi ainoa UT:n kirjoittajista, joka puhuu Kristuksen eskatologisesta vastustajasta käyttäen nimitystä antikristus. Ehkä tässä olisi jotain opittavaa oman aikamme "rakkauden apostoleille"?

Oikean ja väärän uskon välinen taistelu kärjistyy myös evankeliumin 9. luvussa, jossa Jeesus parantaa sokean miehen. On hyvä ymmärtää se, että kun Jumala toimii ja uudistaa yhden tai useamman ihmisen elämän jossain yhteisössä, se aina muuttaa sen sisäisiä sosiaalisia suhteita ja asettaa ne uuteen asetelmaan suhteessa toisiinsa. Niin tämän sokeana syntyneen kerjäläisenkin kohdalla kävi. Näkönsä saatuaan hänestä tulee mies, joka kykenee puhumaan omasta puolestaan, so. ottamaan vastuuta, tekemään päätöksiä ja ajattelemaan itsenäisesti.

Johannes kaiken tämän kuvaajana analysoi myös terävästi (aikalaislähteisiin nojautuen) sen uskonnollisen järjestelmän reagointia, jota fariseukset (tai ainakin merkittävä osa heistä) edustivat. Yleisenä periaatteena voidaan todeta, että uskonnollisen järjestelmän johtohenkilöt ja virkamiehet (olivatpa he sitten miehiä tai naisia) ilmentävät eräänlaista uskonnollista putkinäköisyyttä, jossa sillä, että sokeana syntynyt mies on todistettavasti saanut näkönsä takaisin, ei sinällään ole mitään merkitystä. Tärkeintä fariseuksillekin oli se, oliko kaikki mennyt sääntöjen mukaan. Vain tämä oli ratkaisevaa; yksityisen ihmisen oma parantumiskokemus kaikkine seurauksineen ei ollut minkään arvoista, jos koko juttu oli muuten "väärin sammutettu". 

Väkisinkin huokaisin syvään tätä lukiessani. Ihmisen epäusko ja paatumus voivat olla niin syviä - ja itse valittuja.

Koko tarinan loppuhuipennus on huima. Tapahtuu oikean uskon ilmeneminen ja sen palkitseminen luvun lopussa. Samoin tapahtuu väärän uskon ja uskonnollisen systeemin tuomio. Se ei ole tulta ja tulikiveä, vaan yksinkertaisesti pimeään jääminen. Käy niin, että jyvät erotetaan akanoista, kun Jeesus sanoo tulleensa maailmaa, jotta ne, jotka sanovat olevansa näkeviä, eivät todellisuudessa näkisi yhtään mitään ja jotta ne, jotka eivät näe, saisivat näkönsä takaisin. Sekä valo että pimeys ovat molemmat läsnä ja tulevat paljastetuksi lahjomattomalla ja hyvin yksinkertaisella tavalla. Oma spontaani reaktioni koko tähän kertomukseen ja erityisesti Jeesuksen loppulausumaan oli hyvin yksinkertainen: Siunattu Jeesus, joka puhut ja toimit näin! Hän on täynnä armoa ja totuutta.

Tämän Jeesuksen kohtaamisen rinnalla se, että joutuu ulosajetuksi jostain synagoogasta (oli se sitten minkä tunnustuskunnan ylläpitämä hyvänsä) ei ole mitään. "Herra, minä uskon", mies sanoi ja kumartui palvomaan Jeesusta.

No, ehkä tämä ei todellakaan ole sana, jonka voisi huolettomasti jakaa jossain random veljien saunaillassa tai perinteisessä sunnuntaikokouksessa tai -jumalanpalveluksessa.