Tiedustelusta & hengellisestä kartoittamisesta...

Olen tässä viikonloppuna flunssaa parannellessani alkanut lukemaan CIA:n historiaa, mikä onkin osoittautunut ihan mielenkiintoiseksi ekskursioksi planeettaamme lähihistoriaan. Erityisesti kiinnitin huomiota erääseen "puhuttelevaan" toteamukseen kansainvälisen tiedustelutoiminnan toimivuudesta - tai toimimattomuudesta.


"Se (CIA) pystyi laskemaan vakoilusatelliittien avulla Neuvostoliiton aseet. Satelliitit eivät välittäneet sitä oleellista tietoa, että kommunismi oli hajoamassa. CIA:n etevimmät asiantuntijat eivät missään vaiheessa nähneet vihollista, eivät ennen kuin kylmä sota oli ohi."



Ehkä tässä on hyvä muistutus myös meille länsimaisille kristityille olla luottamatta liikaa erilaisiin demografisiin julkaisuihin, tilastoihin tai statistiikkaan ylipäätään. Vain Jumala tuntee ihmisen hengen ja se, mitä hengen maailmoissa tapahtuu ratkaisee näkyvän maailman kohtalot.

Toisaalta tässä on myös hyvä varoitus liiallisesta hengellistämisestä. Ajatellaanpa vaikka kovin pitkälle vietyä "spiritual mapping"-ajattelua, jossa toimitaan usein ilman, että juurikaan ollaan kosketuksissa eläviin ihmisiin. Jos kysymme, mikä olisi voinut kertoa CIA:lle, että kommunismi oli romahtamassa, niin se olisi voinut olla elämänmakuinen yhteys tuon diktatuurin alla eläviin ihmisiin. Ainakin uskoisin näin.

Samoin monelle omassa kammiossaan yksinään tuiki tarpeellista esirukoustyötä tekevälle on elintärkeää olla elävässä yhteydessä, ei vain Jumalan seurakuntaan omalla paikkakunnallaan, vaan myös ihan tavallisiin ihmisiin omassa kotikaupungissaan. Tämä on erityisen tarpeellista, jos kristityt jollain paikkakunnalla ovat hyvin ghettoutuneet, eivätkä elä todellisessa ja aidossa vuorovaikutuksessa niiden ihmisten kanssa, joiden tulisi pelastua.

Löydämme Raamatusta joitakin esimerkkejä tiedustelusta. Klassinen esimerkki on tietenkin Joosuan ja Kaalebin & co vakoiluretki Kanaanin maahan - tunnetuin seurauksin. Tämän casen paras opetus lienee se, että tiedustelun tulokset pitää myös osata tulkita oikein. Nehemian yksinäinen kierros yöllä tutkimassa Jerusalemin kaupungin muureja sopii hyvin esimerkiksi jokaiselle Jumalan valtakunnan työntekijälle ajatellen omaa kotikaupunkia; tunnenko minä sen muurit, tiedänkö niiden sortumat ja olenko selvillä, missä hätä on suurin? Ihan käytännössä: mitä jos joku perjantaiyö tekisit rukouskävelyn oman kotikaupunkisi kaduilla?

UT:sta löydämme sitten Paavalin, joka ilmeisesti ihan muina miehinä suoritti alkuun tällaista "hengellistä kartoitusta" Ateenassa. Kaupunki sekä vilisi epäjumalille pystytettyjä alttareita että on koko läntisen maailmamme peruskallioita, jonka päällä lepäävät sivistyksemme ja maailmankatsomuksemme edelleen. Tätä taustaa vasten Paavalin reaktio - "Paavali näki joka puolella kaupunkia epäjumalankuvia, ja tämä sai hänet kuohuksiin" - on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Malliesimerkki huolellisen tiedustelun tulosten laiminlyömisestä ja sen seurauksista löytyy Paavalin kirjeestä Korinttin kristityille: "me puhumme salattua Jumalan viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala on edeltämäärännyt ennen maailmanaikoja meidän kirkkaudeksemme, sitä, jota ei kukaan tämän maailman valtiaista ole tuntenut - sillä jos he olisivat sen tunteneet, eivät he olisi kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet". No, tokkopa pimeyden voimat hyvällä tiedustelullakaan olisivat päässeet selville Jumalan taistelusuunnitelmasta.

Tämän päivän suomalaisille hyvä tiedustelun kohde ja käytännön neuvo olisi tämä: "Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne".

Tasapainoilua

Minäkään, kuten ei suuri esikuvani Paavalikaan, en kyllästy kirjoittamaan teille yhä uudestaan samoista asioista ja sittenhän teillä ainakin on tarkka tieto asioista. Niinpä en epäröinyt hetkeäkään tarttua kynään (mikä imbesilli kielikuva tällä tietotekniikan aikakaudella!) ja esitellä teille kahta ajankohtaista asiaa, joissa kyse on Paavalin toisaalla mainitseman "raittiuden hengen" vaikutuksesta. Ensimmäinen juttu liittyy enemmänkin ihmissuhteisiin yleensä, jälkimmäinen taas enemmän hengelliseen vanhemmuuteen.


Eräässä kirjoituksessaan ("On Forgiveness", The Weight of Glory) C.S. Lewis puhuu anteeksiantamisesta vastakohtana sivuuttamiselle. Hän toteaa olevan vaaran, sen sijaan että pyytää Jumalalta anteeksi syntejään, että pyytääkin Jumalaa sivuuttamaan ne. Käytännössä tämä tarkoittaisi - anteeksiannon ja parannuksen teon sijasta - sen hyväksymistä, että olen rikkonut häntä vastaan.

• Anteeksianto sanoo: "Tiedän, että olet tehnyt tällaisen teon, mutta hyväksyn anteeksipyyntösi. En aio koskaan käyttää tekoasi sinua vastaan ja kaikki on oleva niin kuin ennenkin meidän välillämme."

• Asioiden sivuuttaminen puolestaan sanoo: "Näen, ettet voinut itsellesi mitään tai ettet tarkoittanut sitä, mitä teit. Sinua ei siis oikeastaan käy syyttäminen."

No, jos ihmistä ei kerran käy syyttäminen, eihän silloin ole myöskään mitään anteeksiannettavaa. Niinpä nämä kaksi asiaa näyttävät jopa toistensa vastakohdilta. Ongelma on kuitenkin siinä, että usein se, mitä kutsumme Jumalan anteeksiannoksi, onkin vain sitä, että koko juttu painetaan villaisella. Vaaditaan humaanin länsimaisen ihmisrakkauden nimissä niin Jumalaa kuin ihmistäkin hyväksymään tekosyymme. Tähän harhaan meidät usein ajaa se, että kuvittelemme asiaan, lankeemukseen tai suoranaiseen synnissä ja valheessa elämiseen liittyvän joitakin "lieventäviä asianhaaroja". Tämän jatkuessa saatamme jopa kuvitella katuneemme syntejämme ja saaneemme ne anteeksi. Todellisuudessa olemme vain itse rauhoitelleet itseämme omilla tekosyillämme.


Kaikessa vanhemmuuteen liittyvässä törmäämme ennen pitkää kasvutilan antamisen ja ohjaamisen väliseen jännitteeseen.

Toisaalta vanhemmuuteen kuuluu tilan antaminen omaan, henkilökohtaiseen kasvuun. Tämä tulee hyvin esille Johanneksen sanoissa, kun hän toteaa, ettei "mikään ei tuota minulle suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni elävän totuudessa". Minä voin olla istuttaja tai kastelija, mutta Jumala antaa kasvun. On ilo seurata vierestä kun näkee lapsensa kasvavan vastuuseen, menevän eteenpäin ja ottavan uusia alueita haltuunsa. Ajovarmuuden kasvaessa voi ohjaksia höllentää ja luovuttaa ne lopulta kokonaan pois.

Toisaalta taas tulee eteen tilanteita, jossa on välttämätöntä ohjata kasvua jostakin poispäin ja jotakin tiettyä suuntaa kohti. Paavali puhuu siitä, miten hän tekee työtään "neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella, asettaaksemme esiin jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa". Kaikessa kasvussa on oltava jokin tavoite - kasvu Kristuksen kaltaisuuteen ja siihen mitä se on käytännössä. Jollei minulla hengellisenä vanhempana ole sitä tavoitetta kirkkaana edessäni, niin joku muu määrittelee sen silloin. Hengellisesti vanhempi vetää aina myös teologisesti linjaa, tiedosti hän sitä itse tai ei. Jollei hän itse tee sitä, niin joku muu tekee sen kyllä hänen puolestaan.

Kun puhumme hengellisestä vanhemmuudesta (ja kaikesta siihen liittyvästä; paimenuudesta, hengellisestä isyydestä ja äitiydestä, opetuslapseuttamisesta, varustamisesta ja mentoroinnista), niin raittiuteen ja kypsyyteen kuuluu se, että nämä asiat ovat tasapainossa, koska näitä molempia tarvitaan.

Mediakatsaus 1

Olen uudistunut. Olen ottamassa todeksi jälkimodernin kulttuurisen tilanteen asettamat uudet missiologiset haasteet, joihin on hyvä myös liittää se apologeettinen aspekti, joka on perinteisesti nähty osana modernissa viitekehyksessä tapahtuvaa evankeliointia. Apologia toteutuu nyt relevantisti uudella alueella eli se suuntautuu entistä enemmän olemassaolevien kirkollisten rakenteiden sisäpuolelle. Näin tehden haluan toteuttaa paremmin käytännössä sitä "uutta, paremmin toimivaa missiologista orientaatiota", jota aiemmin olen peräänkuuluttanut.

Olen nimittäin päättänyt muuttaa aiemmin ahkerasti (kaiketi peräti yhdeksän otosta) lanseeraamani "Sanomalehtikatsaus"-termin relevantimmaksi. Tästä lähtien tämänkin blogin palstoilla puhutaan "Mediakatsauksesta", kuten edellä olette jo huomanneet. Tätä uutta ajattelua symboloi osuvasti uusi tunnuksemme, josta lukijat tästä lähtien aina voivat tunnistaa uuden mediakatsauksen. (Juu juu, tuo kuva tuossa ylhäällä.) Näin se maailma muuttuu ja näin helposti tapahtuu myös loikkaaminen vanhasta modernista maailmasta uuteen jälkimoderniin kontekstiin. (Heh heh...)


Perustan päätoimittaja, rovasti Raimo Mäkelä kirjoittaa 4/2010 pääkirjoituksessaan arkki- ja muista piispanvaaleista: "Arkkipiispan vaali ja Helsingin piispan vaali ovat tuottaneet suurta surua monille ja isoa iloa monille. Tuskin koskaan kirkkomme on ollut hengellisesti sellaisessa alennustilassa kuin nyt. Jumalan sanan arvovalta on ulkoisestikin suuressa määrin kielletty ja korvattu muulla - tyhjiössähän ei voida olla. ... Vaalin voittaneiden äänestäjien ja ehdokkaiden valta on todellinen ja tulee kyllä kasvamaan. Sen myötä kirkon kuva ulospäin etääntyy yhä kauemmas kristillisestä seurakunnasta ja kirkon sisäinen rikkinäisyys kasvaa. ... Vaalien voittajien määrätietoisena pyrkimyksenä on valloittaa kirkko kokonaan sisältäpäin ja ruohonjuuresta alkaen. Siksi he nyt seuraavaksi panostavat syksyn kirkollisvaaleihin."

Mäkelä näkeekin yhtenä tärkeänä kirkkotaistelun foorumina juuri ensi syksyn seurakuntavaalit: "Sen vastapainoksi kaikkien uskovien tulisi olla aktiivisia, hankkia päteviä uskovia ehdokkaita, asettua tarvittaessa itsekin ehdolle ja suositella seurakuntalaisille laajasti näiden ehdokkaiden äänestämistä." Tämä kaikki tulee Mäkelän mukaan tehdä Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen hengessä. Tällä tavalla voidaan välttää niin mukautuminen kirkon nykymenoon kuin lahkoutumiseen johtava eristäytyminenkin.

Mitä mieltä olette; voidaanko kirkon nykykehityksen suuntaa kääntää demokraattisilla äänestyspäätöksillä ja edustuksellisella parlamentarismilla? Pääkirjoituksensa lopulla Mäkelä toki tuo esille perinteisen kristillisen pyhityselämän teesit, mutta muuten Mäkelän "kirkkotaistelun" ohjelman pääpaino näyttää kyllä lepäävän ensi syksyn vaaleissa tapahtunevan läpimurron varassa.


Mäkelän tekstistä voi valveutunut lukija kuulla myös (kirkko)historian siipien havinaa: "Uskovat ovat aina joutuneet kirkossa taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.Toisinaan ja toisissa paikoissa taistelu on kuitenkin vaikeampaa kuin joskus muulloin ja muualla."

Tässä kohtaa nimittäin vanhat muistijäljet aktivoituivat ja kaivoin kirjastoni kätköistä esiin herännäspappi Jonas Laguksen (1798-1857) kuuluisan teoksen Evankeliumin ääni (WSOY, 1961, 3. painos). Aivan kirjan lopulla löytyvät Laguksen muistiinpanot tuon ajan kirkkotaistelusta: "Iisalmen papinvaali on päättynyt ja Jumala itse on tuloksen johtanut sellaiseksi, kuin se nyt on. Puhdistaakseen pientä joukkoansa Iisalmessa kuonasta ja tuhasta ei hyvä Jumala ole antanut teidän iisalmelaisten saada ns. herännyttä pappia, jonka hartioilla ja opetuksen varassa saisitte levätä." (emt. s. 183)

Nyt - kaiken sen huolen jälkeen mitä itse kannan ja minkä säännöllisesti olen tuonut esille liittyen Raamatulle uskollisen joukon tilanteesta evl. kirkon sisällä - minun täytyy sanoa, että tämä näkemys (jota niin Mäkelä kuin Laguskin edustavat) ei ole se näkemys seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jonka löydämme Uudesta testamentista. Ajatus uskovista jonkinlaisena uskonnollisena vähemmistönä suuressa valtakirkossa ei ole UT:n mukainen seurakuntanäkemys, vaan jotain ihan muuta.

Sen sijaan olisi hyvä pohtia:

• miltä pohjalta tällainen ajattelu nousee?
• millaisia arvoja se tieten tai tietämättään edustaa?
  
• mitä käytännön seurauksia sillä on ajatellen yksityisen uskovan elämää tai kokonaisen yhteisön elämää ja toimintaa?
• millaista kristillisyyden näkemystä tällainen opetus ruokkii ihmisissä?

Aika lailla toisenlainen ääni on kellossa Uusi tie-lehden päätoimittajalla Leif Nummelalla, joka kylmän rauhallisesti ehdottaa piispaboikottia: "Jos henkilö opettaa, että voidaan siunata tai vihkiä samaa sukupuolta oleva pari, hän on ratkaisevasti poikennut kristillisestä opetuksesta sellaisena kuin se nousee Raamatusta. Samoin jos joku opettaa, että neitseestäsyntyminen ei ole todellinen tapahtuma, jollaisena Uusi testamentti sen kuvaa. Jos joku opettaa ja uskoo toisin, hän edustaa ratkaisevaa poikkeamista Raamatusta. Se on kuitenkin kristillisen uskon perusta. Silloin ei enää ole pohjaa yhteiselle toiminnalle. Jotta me emme itse olisi edistämässä uskontunnustuksesta ja Raamatusta poikkeavaa opetusta, yhteistyötä ei ole syytä tehdä."

Nummela ei myöskään epäröi nimetä kirkon johtavassa asemassa olevia henkilöitä, joita olisi boikotoitava. Hän nimeää harhaan kulkeneiksi piispoista Kari Mäkisen, Wille Riekkisen, Björn Vikströmin ja Mikko Heikan sekä Helsingin tulevan piispan Irja Askolan. Mielenkiintoista nähdään, mihin tämä johtaa. "Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat." (Matt. 12:25) Voiko Nummelan tavoin kirkollista todellisuutta linjaaville edustaa pitkää uraa kirkon sisällä, vaikka se tapahtuisikin tuolle ajattelulle myötämielisen järjestön palveluksessa?

Myös seurakuntavaalien vaikutuksesta Nummelalla on selvä näkemys: "Kirkkoa ei uudisteta hallinnollisilla toimenpiteillä eikä kirkkojuridiikalla. Kirkko uudistuu hengellisesti Jumalan sanan kautta. Kun ihmiset kääntyvät Jumalan puoleen, tulee herätys ja tehdään parannusta synneistä. Silloin saadaan kokea Jumalan rakkautta, armoa ja syntien anteeksiantamusta. Kirkon uudistuminen on hengellinen asia ja siinä mielessä kirkkoa ei voi uudistaa pelkillä seurakuntavaaleilla."

Kovin erilaisen äänen näyttää pasuuna antavan viidesläisyyden piirissä. Mitähän sekin kertoo?

Mielenkiintoinen poiminto

Olen tässä lueskellut Paavalin 2.Korinttilaiskirjettä jo pitempään. Olen lukenut sitä eri käännöksistä; Raamattu kansalle-UT:sta ja Aapeli Saarisalon UT:n käännöksestä ja nyt luen pari lukua aamulla RK-92:sta ja illalla samat luvut NIV:sta. Alan tulla entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tuo kirje on Jumalan valtakunnan työntekijää ajatellen mitä suurimerkityksellisin.


Tänään aamulla kiinnitin huomiota seuraaviin jakeisiin 11. luvusta:

"Olenkohan tehnyt suurenkin synnin, kun auttaakseni teitä nousemaan olen alentanut itseni julistamalla teille Jumalan evankeliumia ilman korvausta?" (11:7)


2. Korinttilaiskirjeessä on muutenkin esillä kysymys voimasta, jota Paavalilla ei toisten apostoleiksi itseään kutsuvien mukaan ollut. Paavali oli nöyrä; hän näki Jumalan antaneen hänelle voimaa, mutta rakentaakseen seurakuntaa, ei väkivaltaisesti tai vallanhaluisesti hajottaakseen (13:10). Paavalia vastustavat, hänestä pahaa puhuvat ja hänen perässään iilimatojen lailla kulkevat valheapostolit taas olivat puhdasverisiä "voimaveljiä". Heidän toiminnassaan ja puheissaan oli paljonkin sellaista, mikä vetosi ihmisten uskonnollisiin tunteisiin. Nämä "superapostolit" (kr. hyperlian apostoloi, 11:5) olivat muun palvelustoimensa ohella tarttuneet Paavalin julistaman evankeliumin joihin sellaisiin piirteisiin, jotka olivat erityisen selvästi vastoin ihmisten luonnollista uskonnollisuutta (vrt. tähän 1.Kor. 2:9-14).

2.Korinttilaiskirjeessä on siis kyse voimasta, siitä millaista se on luonteeltaan ja miten se ilmenee käytännössä. Tässä mielessä Paavalin problematiikka resonoi vahvasti hänen Mestarinsa vastaavan kanssa; Hänkään ei tullut komentamaan, vaan palvelemaan - mikä oli loukkaus ja kompastus tuon ajan uskonnollisille ihmisille. Paavalin kohdalla tuo uskonnollisuus ilmeni sitten vähän erilaisessa kontekstissa, korinttilaisilla kun näyttäisi olevan paljon yhteistä oman aikamme esoteeristen karismaanikkojen kanssa. Näissäkin piireissä voi yllättävällä tavalla törmätä toisaalta seksuaaliseen leväperäisyyteen ja suoranaiseen synnissä elämiseen ja toisaalta taas korkealentoiseen karismaattiseen spiritualiteettiin, jossa on armolahjojen koko rikkaus käytettävissä (1.Kor. 1:7).

Monet kohtaamani harhaanjohtajat omaavat suorastaan mestarilliset - etten sanoisi demoniset - taidot havaita niitä asioita, jotka joko uppoavat tai sitten eivät uppoa johonkin tiettyyn kuulijakuntaan. Joskus tällaista intuitionomaista, vaistonvaraista kykyä erehdytään luulemaan henkien erottamisen lahjaksi ja tällaisella sensitiivisyydellä voikin olla jotain yhtymäkohtia tähän karismaan, mutta tässä tapauksessa täysin väärinkäytettynä inhimillisiin pyrkimyksiin. Kun tällainen, usein ihan luontainenkin kyvykkyys yhdistetään hyviin puhujanlahjoihin ja kykyyn manipuloida ihmisten tunteita ja mielenliikkeitä, niin edessämme on Paavalin mainitsema valheapostoli. (Tällainen henkilö voi toki olla jokin sellainenkin, joka ei edes hyväksy koko "apostoli"-termin käyttöä muussa kuin "ne kaksitoista"-kontekstissa.) Silloin tuloksia (esim. käännynnäisiä) saadaan aikaan nopeasti ja ryminällä, mutta tuo hedelmä ei kestä kauaa (eli puolen vuoden kuluttua näitä käännynnäisiä ei enää löydy mistään), koska se on tapahtunut ihmisen omassa voimassa.

Kun sitten jossain yhteisössä, liikehdinnässä tai seurakuntakulttuurissa on totuttu yhdistämään tuo puhkikulutettu termi "apostolis-profeetallinen voitelu" suuriin elkeisiin ja vuolassanaisiin uutiskirjeisiin ko. palvelutyön "vastustamattomalla voimalla läpitunkevasta menestyksestä Herran elopelloilla" jne., niin siinä tilanteessa julistaja, joka haluaakin vain nöyrästi palvella Sanassa ilman suurta lavakarismaa, ei olekaan paljon arvoineen. Superapostolitkin totesivat halveksivasti Paavalista; "Hänen kirjeensä ovat kyllä ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä." (10:10) Olen törmännyt tähän samaan ilmiöön yhtä lailla perinteisten seurakuntien kuin kirkkokuntien ulkopuolisenkin liikehdinnän piirissä. Kyse on näet koko ajan operoimisesta ihmisen oman ihmislähtöisen sielullisuuden alueella, eikä se kysy jäsenkirjaa tai kirkollista traditiota.


Eipä sitten ihme, että tuon alussa mainitun kohdan edellä Paavali toteaakin sattuvasti:

"Jos joku tulee luoksenne ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet, jos te saatte jonkin toisen hengen kuin sen, jonka olette jo saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette jo ottaneet vastaan, niin sellaista te kyllä hyvin siedätte." (11:4)

Ihmisen luontaiselle uskonnollisuudelle näyttää olevan ominaista jonkinlainen nöyryytetyksi tulemisen tarve; "Tehän siedätte sen, että teidät orjuutetaan, teitä riistetään, teidät alistetaan, teitä kohdellaan tylysti ja lyödään kasvoihin." (11:20) Tätä tuottaa käytännössä ihmisen oma halu ansaita pelastus, Hengen voitelu, siunaus tms. omin ansioin ja itse yrittämällä. Sama asia nimittäin tulee esille myös Galatalaiskirjeessä; "Kuinka te nyt jälleen turvaudutte noihin heikkoihin ja surkeisiin alkuvoimiin? Aiotteko jälleen alistua niiden orjiksi?" (Gal. 3:9) (Olikohan tuo nyt vähän liian laimea ilmaisu? Itse asiassa tuo kirjehän on kirjoitettu kokonaisuudessaan juuri tuota legalismin problematiikkaa vastaan.) Tästä syystä muuten monet juutalaisuuteen päin kallellaan olevat uskovat saavat hengellisiä ruuansulatusoireita Galatalaiskirjeestä.

No niin, siinä ne nyt sitten taas ovat; raamatullisen kristinuskon kaksi ääripään vihollista - toisaalta esoteerinen karismaattisuus ja toisaalta taas lakihenkinen, muotojumalinen juutalaisuus. Juuri ne kaksi harhaa, joita Paavali keskittyy torjumaan 1.Korinttilaiskirjeen 1. luvussa; "Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta" (1.Kor. 1:22)


Mitä meillä siis voisi olla opittavaa ja käytäntöön sovellettavaa edellä kuullun pohjalta?

• Älä pelkää olla rehellinen omien epäilyksiesi kohdalla, vaan tuo ne avoimesti ja rohkeasti esille. Mikäli yhteisösi ilmapiiri on sellainen, ettei se tällaista hyväksy, sekin kertoo jo paljon siitä missä mennään.
• Pyydä suosituksia, kysy muilta, ota selvää sellaisilta, jotka aiemmin ovat olleet ko. henkilön, ministryn tai yhteisön kanssa tekemisissä, millaiset heidän kokemuksensa ovat olleet.
• Nöyrry myös pyytämään neuvoja ja tietoja ja ole valmis oppimaan uutta myös sellaisilta, joiden ajattelutapa, teologia tai kirkollinen perinne ovat hyvin erilaiset kuin omasi. Joskus joku tällainen vähän kauempaa haettu, satunnaninen ja epätavallinen tarkkailija voi nähdä asioista puolia, joita me emme oman kotisaunamme lauteilla ole jossain tyypissä aiemmin huomanneetkaan.

Haaste seurakunnalle 2

Vuonna 2009 useat kirkolliset herätysliikejohtajat julkaisivat kannanottonsa, jonka mukaan kirkon ei pidä siunata samaa sukupuolta olevia pareja eikä ottaa homosuhteessa elävää kirkon työntekijäksi. Kun luin sen ensimmäisen kerran olin tyytyväinen; hyvä, että jotkut piirit kirkossa ottavat tällaisen linjan ja uskaltavat sanoa sen ääneen julkisesti mediassa. Siinä tervettä vastapainoa piispojen ja muiden kirkon miesten välillä luvalla sanoen hukassa oleville hapuileville kannanotoille.

Tämä ei kuitenkaan miellytä Puontia: "En usko, että väärintulkinnoilta vältytään, mutta mielestäni herätysliikejohtajien viestintä on ajastaan jäljessä eikä uppoa postmodernin aikakauden ihmiseen. Emme elä enää 1960-luvulla, jolloin kysyttiin, mikä on totuus, vaan 2000-luvulla, kun totuudesta puhuminen koetaan syrjinnäksi." (Suhteesta siunaukseen, s. 225)

Tämä on jännä juttu. Itselleen tulee vähän sellainen hölmö olo, että onko multa mennyt jotain ohi? Olenko nyt tosi yksinkertainen kalkkis, kun en oikein saa kiinni tästä ajatuksenjuoksusta. Mitä ihmeen vikaa näiden raamattu-uskollisten piirien kannanotossa oikein oli vikana? Ymmärrän, että tämä on osaltaan sukupolvikysymys, sen verran monen nuoren aikuisen kanssa olen tästä keskustellut. Vastakkain ovat moderni maailmankatsomus ja postmoderni vastaava - ja yllättäen huomaankiin löytäväni itseni sinne pahamaineiselle 60-luvulle juuttuneeksi konservatiiviksi. No, käypä kerran näinkin päin. Mutta entä Paavalin omat kommentit Roomalaiskirjeen 1. luvun lopulla ko. aiheeseen liittyen? Onko nekin sivuutettavissa samoin argumentein? (Vaiko peräti härskeimmällä mahdollisella postmodernila antiteesillä "no sehän nyt oli vain Paavalin näkemys"?)

Mutta antaa Puonnin johdattaa meitä syvemmälle tähän jälkimodernin maailman haasteiden kohtaamisesta kumpuavaan ajatteluun. Otetaan tämä puhtaasti oppimiskokemuksena, minäkin 54-vuotias kalkkis.

"Väitän, että herätysliikkeet ja vapaat suunnat eivät ole vielä heränneet siihen, että emme elä enää luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa ihmisillä on samat arvot. Yhtenäisen maailmankuvan illuusio ei toteudu edes kirkon sisällä, koska Raamatun auktoriteetti ei yhdistä homoliikkeen kannattajia ja konservatiivisia herätyskristittyjä. Siksi herätyskristityt eivät voi enää pelkästään muistuttaa kylmästi Raamatun totuuksista." (emt. s. 225)

Tämä on totta ja tämän allekirjoitan. Samoista asioista muistan pastorina ollessani väsyksiin asti saarnanneeni seurakunnalle. Seuraavilla sivuilla em. erinomaisessa kirjassaan Ari Puonti sitten hahmottelee postmodernin ajan ilmaisua sanoa sama asia yhtä aikaa relevantilla ja raamatullisella tavalla, kuin mitä herätysliikejohtajat omassa kannanotossaan tekivät. Seuraavassa tätä ajattelua referoituna sellaisena kuin Puonti sen kirjassaan esittää (s. 226-228).


Samasta sukupuolesta kiinnostunut ihminen on Jumalan kuva, arvokas - myös heterot ovat syntisiä ja pelastusta vailla. Raamattu on kielteinen kaikelle heteroseksuaalisen avioliiton ulkopuoliselle seksille; heteroseksuaalien synnit eivät ole hyväksyttävämpiä kuin homojen synnit. Tiedämme omasta kokemuksestamme, ettei Jeesuksen seuraaminen ole helppoa. Olemme valmiit kulkemaan rinnallasi ja tukemaan sinua käytännössä, olitpa homo tai hetero, jos valitset Kristuksen seuraamiseen kaidan tien.

Nyky-yhteiskunnan heteroseksuaalisuus ei ole ihanne samasta sukupuolesta kiinnostuneelle, koska täydellistä heteroseksuaalisuutta oli vain paratiisissa. Jeesus voi muuttaa elämäsi, jopa seksuaalisia reaktioita, mutta kaikki kiusaukset poistuvat vasta taivaassa. Siksi samasta sukupuolesta kiinnostuneet kristityt tarvitsevat toistensa tukea kristillisessä elämässä. Ilmaisut "toisesta sukupuolesta kiinnostunut" ja "samasta sukupuolesta kiinnostunut" kertovat eroottisista reaktioista, joita jotkut voivat kokea vaikka eivät leimaakaan itseään "homoiksi" tai "heteroiksi". Kategoriat palvelevat vain poliittista homoliikettä eivätkä kerro mitään persoonasta, joka on ainutlaatuinen.

Kokonaisvaltainen hengellisyys: Jeesus tuli ihmiseksi (inkarnaatio). Pyhän Hengen voima voi korjata rikkinäistä ihmisyyttä jo nyt, koska kristittyjen tehtävänä on rukoilla Jeesuksen mallin mukaisesti sairaiden parantumista ja ajaa ulos demoneja, jotka sitovat ihmisen synnilliseen käytökseen.


Uusi, paremmin toimiva missiologinen orientaatio siis. Vaikuttaa järkeenkäyvältä, jollei ihan pilkkuja käydä viilaamaan... Mutta ideana se, että niin hetero- kuin homoseksuaalinkin samaistumiskohteena tulee olla yksin Kristus, eikä esim. kristillinen tosimiesmaailmankuva, kuulostaa ihan hyvältä.

Haaste seurakunnalle 1

"Jumala on nostanut muutosta etsivät homot ja lesbot profeetalliseksi todistukseksi heterosyntejä suosivalle kirkolle ja kutsuu sitä puhtauteen."

Näin paaluttaa Ari Puonti kirjansa Suhteesta siunaukseen loppuyhteenvedossa (s. 219). Samansuuntaisia ajatuksia hän on esittänyt toki aiemminkin. Myöhemmin samassa loppukappaleessa Puonti kääntää ruuvia vielä kireämmälle (s. 222):

"Kristittyjen tulee myötäelää toistensa kärsimyksessä (1.Kor. 12:26) ja kantaa toistensa taakkoja (Gal. 6:2). Tämä on haaste heterokristityille, jotta he eivät suhtautuisi saman sukupuolen kiinnostuksen kanssa kamppailevaan uskovaan ulkokohtaisesti tai tuomiten... ... Toisaalta saman sukupuolen kanssa kamppaileva on siunaus seurakunnalle. Hän joutuu maksamaan kovaa hintaa luopuessaan homoseksistä ja parisuhteesta seuratakseen Jeesusta. Näin hän on joutunut tukeutumaan Kristukseen tiukemmin kuin useammat heterokristityt."

Vaikka Puonnin ajatukset ovatkin herättelevää luettavaa ja niissä näyttää toteutuvan Jeesuksen sanat siitä, että "ensimmäiset tulevat viimeiseksi ja viimeiset tulevat ensimmäisiksi", niin on hyvä vastata kritiikkiin kritiikillä:
- miten niin heterosyntejä suosittaisiin seurakunnissa?
- miksei heterosynneistä pidättäytyvä ja seksuaalisten kiusausten kanssa kilvoitteleva tavisuskova voisi kelvata profeetalliseksi todistukseksi - myös homoyhteisön suuntaan?
- entä millä mittarilla mitataan se "kova hinta", jonka vaikkapa pornoriippuvuudesta irti kamppaileva aikuinen heterokristitty mies tai narkoottisten aineiden väärinkäytön kanssa taisteleva kristitty heteronainen joutuu maksamaan luopuessaan näistä?
- mennäänkö tässä nyt vähän toiseen äärilaitaan; homofobiasta suoranaiseen homomaanisuuteen, jota sekulaari media on tulvillaan?
- eikö loppupelissä kuka hyvänsä maailmasta pelastuva Jumalan lapseksi tuleva ole "siunaus seurakunnalle", josta enkeleillä taivaassa on suuri ilo?

Mistä käytännössä sitten on kyse, sen Puonti esittää valaisevasti (s. 220):

"´Parantumisen kaava´ oli yksinkertainen: kerrot rehellisesti ja peittelemättä kivustasi ja ongelmastasi turvallisten, tuomitsemattomien ihmisten läsnä ollessa. Näin avaat haavasi auki ja muut rukoilevat Jeesuksen parantavaa rakkautta parantamaan sielun. Jumala kunnioittaa rehellisyyttä - pinnallinen järjen tason anteeksianto tuottaa tekopyhiä uskovaisia, jotka kierrättävät sisimpänsä katkeruutta eteenpäin."

Tämä on totta - ja tämä erottaa kyllä nopeasti sinut hengellisten machojen näennäisministryistä. Olen huomannut, että monen ylihengellisyys tulee alas kuin korttitalo kun aletaan harjoittaa tämän tason yhteyttä. Tai sitten se synnyttää hyvin primitiivisiä muotoja saavan pakoreaktion.

Puonti jatkaa (s. 222):

"Uskon, että kristillinen seurakunta voi auttaa homoseksuaaleja vain, jos se uskaltaa ensin kohdata armollisesti ja tukea antaen homoseksuaalit, joilla on seksuaalisuuden ongelmia. Heteroseksuaali ei voi ottaa pois roskaa homojen silmästä, ennen kuin hän ottaa pois hirren omasta silmästään (Matt. 7:1-5). Heterokristityn asenne on oikea, kun hän näkee oman syntinsä (hirsi) suurempana kuin homon ongelman (roska)."

Puonti aivan oikein korostaa sitä, miten "pelkkä" homoseksuaalisuuden problematiikasta vapautuminen ei saa olla mikään päämäärä itsessään. Sama pätee mihin hyvänsä vapautumiseen, eheytymiseen, hengelliseen kasvuun ja pyhitykseen. Tavoitteena tulee olla - vain ja ainoastaan - Kristuksen kaltaisuuteen kasvaminen.



PS. Tähän liittyy yksi mielenkiintoinen sivujuonne, joka koskee sitä synnin todellisuutta (ns. hamartologista problematiikkaa), jota kohtasivat oman elämänsä aikana a) Jeesus ja b) Paavali.

a) Jeesus eli ja toimi juutalaisessa ympäristössä, joka oli hyvin uskonnollinen, Kirjoitusten ja niiden tutkimisen kyllästämä ja lainoppinut. Sen tähden synnit, joihin Hän törmäsi ja joihin Hän puuttui olivat myös tämän ympäristön synnyttämiä: tekopyhyys ja ulkokultaisuus, jota me kutsumme "farisealaisuudeksi" (termi, joka Jeesuksen aikana kommunikoi jotain ihan muuta), omaan erinomaisuuteen luottaminen ja sitä kautta epäusko Jumalan mahdollisuuksiin.

b) Paavali taas teki suurimman osan apostolintyöstään kreikkalaisen (so. hellenistisen) pakanuuden keskellä ja niinpä ne synnit, joihin hän törmäsi ja joihin hän reagoi, nousivat tästä paheellisesta ja rappeutuneesta maaperästä: ahneus, noituus, epäjumalanpalvelus, erilaiset seksuaaliset perversiot jne.

Tämä on hyvä panna merkille Uutta testamenttia lukiessa.

Entäpä jos...? (Vaihtoehtoisen historian lumo)

Kirjastosta tarttui viime viikolla matkaan Jukka Kompan sotaromaani Leningradin valloitus (Etukeno Oy, 2010). Luin sen eilisen ja tämän päivän aikana melkein yhdeltä istumalta. Kirjan takakansi herätti nimittäin heti mielenkiintoni: "Mannerheim harkitsee toisin ja Suomi liittyy natsi-Saksan rinnalle valloittamaan Leningradia. Valtaus onnistuu ja toinen maailmansota saa uuden käänteen. Valtionjohtajille sotareki on valtapolitiikkaa, mutta 17-vuotiaalle Reinolle matka aikuisuuteen ja Leningradin nälkää näkeville asukkaille mahdollisuus."

Fiktiivistä vaihtoehtoista historiankerrontaa siis. Kirjoittaja Jukka Komppa on historioitsija, Saksan natsihallinnon vuosista väitellyt filosofian tohtori. Kirjan Leningradin kuvaus tarkkaa ja elävää ja edellyttää hyvää perehtymistä asiaan. Sotahistoriallinen vaihtoehto taas on kyllin uskottava, jotta lukija voisi todeta: "juuri näin olisi saattanut tapahtua".

Leningrad vallataan lähinnä suomalaisten voimin ja kommunistivalta kaupungissa murtuu. Suomalaiset ja saksalaiset miehittävät yhdessä miljoonakaupungin. Lopulta järjestetään suuri voitonpäivän paraati, johon niin Hitler kuin Mannerheimkin osallistuvat. Paraatin jälkeisenä aamuna Hitler salamurhataan omien upseeriensa toimesta ja Saksaan perustetaan uusi, amiraali Canariksen johtama rauhantahtoinen hallitus...

Kuten sanottu, tällaisen tekemiseen vaaditaan paljon tietoa ja vaivaa, vaikka lopputulosta pitäisikin mahdottomana. Komppa sulattaa oikeaa historiallista tietoa ja faktaa uudeksi, suuremmaksi kokonaisuudeksi lähtien kansanomaisista ilmaisuista, rintamasotilaiden rupattelusta, historian suurhahmojen keskusteluista kansainvälisen median uutisjutuiksi ja kommenteiksi. Satunnaisen lukijan on turha epäillä yksityiskohtien aitoutta, vaikka olisikin saanut suomalaisten suuren enemmistön tapaan jo koulussa vahvan käsityksen historian ennalta säädetystä ainoasta oikeasta tiestä; "näin sen pitikin mennä".

Mutta ajatellaanpa tätä juttua laajempana ilmiönä. Monet historian ystävät ja harrastajat ovat nimittäin huomanneet, että historian sattumien tulkinta ja toisenlaisten lopputulosten etsintä on viime vuosikymmeninä alkanut kiinnostaa ihmistä enenevässä määrin. Ollaan herätty siihen huumaavaan ajatukseen, että "ehkäpä yhtä ainoaa oikeaa tietä ei ole olemassakaan, vain ihmiskunnan tapahtumien, oikkujen ja sattumusten kiemurainen polku ajan kaltevalla pinnalla..."

Muistan joskus pari vuotta sitten löytäneeni vielä netistä mielenkiintoisen Valtakunta - Kokonaisvaltainen ratkaisu-nimisen vaihtoehtoisen historian sivuston, jossa idea oli viety Kompaan kirjaa huimasti pidemmälle: "entäpä jos Saksa olisikin voittanut toisen maailmansodan?" Hesarikin otti sen lyhyesti esille jossain kuukausiliitteen numerossaan. Jostain syystä en löydä sivustoa enää netistä ollenkaan, ainoastaan tämän lyhyen johdannon:

"Mitä, jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan? Millainen olisi Uusi Eurooppa ja sen asevoimat, mitä historiankirjat kertoisivat toisin? Entäpä Suomi - millaista olisi elämä Suur-Suomessa?

Vaihtoehtohistorian sivuston tekijöiltä kysytään: Oletteko uusnatseja? Tekijät vastaavat, etteivät ole sen enempää uusia, keski-ikäisiä kuin vanhojakaan "natseja". Sivusto on alunperin syntynyt taustamateriaaliksi roolipeliin. Tekijöidensä mukaan se perustuu harrastuspohjalta tehtyyn vakavaan tutkimustyöhön. Sivuja on suositeltu mm. esimerkiksi lähdekritiikin opetuksessa."

(Tekstin alla oleva linkki ei johda mihinkään. Liekö sitten jonkinlainen sensuuri iskenyt?)

Kristityssä tämä kaikki herättää luonnollisesti seuraavanlaisia kysymyksiä:

• Mikä on Jumalan johdatuksen osuus historian yleisessä kulussa?
• Toteutuuko Hänen tahtonsa kaikessa?
• Pitikö kaiken mennä juuri niin kuin se lopulta meni?
• Vai onko Hänen johdatuksessaan kyse "vain" jostain suurista linjoista?
• Entä mikä on ihmisen omien valintojen merkitys historian tapahtumien kulussa?
  

Mitä se kertoo oman aikamme kulttuurista, että ollaan kiinnostuneita vaihtoehtoisen historian harrastamisesta? Onko siinä kyse "historian lopusta" ja jonkinlaisesta historiattomasta tilanteesta (etenkin länsimaisen ihmisen mielen maailmassa), jossa kaikki ikäänkuin seisoo ja on tässä ja nyt läsnäolevaa? Samalla näyttää olevan kysymys valtavat mittasuhteet saavasta kirjoitetun historian uudelleenarvioinnista ja -kirjoittamisesta, joka on koko ajan menossa jollain historian osa-alueella; vuoden 1918 tapahtumat, talvi- ja jatkosota, sotasyyllisyysoikeudenkäynnit niin meillä kuin Nürnbergissä tai Tokiossakin. Historia kun on aina ollut voittajien kirjoittamaa...



PS. Miten Suomen ja karjalaisten kävi? Stalin oli helläkätinen Suomea kohtaan. Hän oli taistellut veitsi kurkulla ennen Hitlerin kuolemaa ja oli ylipäätään iloinen siitä, että oli säilynyt hengissä. Hän kuunteli mielihyvin Saksan uusien vallanpitäjien toiveita. Ja saksalaiset toivoivat, ettei Suomelle kostettaisi, että Suomi saisi pitää vanhat rajansa. Rajat pysyivät ennallaan, mutta ne oli tiukasti suljettu. Niin karjalaiset saivat jäädä asuinsijoilleen, evakko-ongelmaa ei tullut. Suhteiden jonkinasteinen lämpeneminen alkoi YYA-sopimuksesta, joka solmittiin 1948. Venäläiset eivät vaatineet itselleen Porkkalaa, eivät edes Petsamoa. Suomalaiset saivat rakentaa rauhassa maataan, venäläisillä ja länsivalloilla ei ollut maassa minkäänlaista valvontakomissiota. Sotasyyllisyysoikeutta ei käyty. Baltian maat jäivät Neuvostoliiton miehittämiksi ja kärsivät siitä vuosikymmenten ajan.

Leningradin sotaretken tai "seikkailun" veteraaneja arvostettiin yhä. He itse kuittasivat sankarityönsä tuttuun tapaan: "Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä!" Presidentti Kekkonen antoi arvoa veteraaneille, toisaalta hän solmi läheiset suhteet Neuvostoliiton uuteen johtoon. Suomi säilyi länsimaisena demokratiana, joka tuli hyvin toimeen sosialistisen jättiläisen naapurina. (emt. s. 193-194)

Edelliseen liittyen vielä...

Eli otetaanpa sama asia negaation kautta uusiksi.

"Tosiasia on se, että missä tahansa mies makaa naisen kanssa, siellä heidän välilleen, tahtoivatpa he sitä tai eivät, syntyy ylimaallinen suhde, josta he saavat joko nauttia tai jota heidän on kestettävä ikuisesti."

Helvetin piirisihteeri Pora purkaa avioliiton syvintä olemusta oppipojalleen Malille C.S. Lewisin kirjassa Paholaisen kirjeopisto.

Pyhiä aikeita

Kaiken sen jälkeen, mitä on tutkittu, kirjoitettu ja sanottu homoseksuaalisuudesta, on syytä todeta tämä: "Yhteiskuntamme suurin ongelma on rikkinäinen heteroseksuaalisuus, ei homoseksuaalisuus". (Ari Puonti, Suhteesta siunaukseen, s. 224) Tämä oli hätkähdyttävä - ja tosi! - havainto, johon törmäsin lukiessani tuota kirjaa. Eräs osoitus apologian siirtymisestä seurakunnan sisäpuolelle, on se, että joissain piireissä täytyy näköjään erikseen perustella kristillisen avioliiton oikeutus ja velvoittavuus niin Jumalan kuin ihmisten (so. yhteiskunnan, lainsäädännön) edessä. (Eli näin pitkälle on luopumus näköjään edennyt täällä kylmässä Pohjolassakin, kun on unohdettu se, että hengellisyytemme aina ensiksi punnitaan kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa.)

Tämän hämmennyksen tähden päätin turvautua itseäni (huomattavasti) viisaamman miehen apuun ja otin selvää, mitä edellisvuosisadan merkittävä kristinuskon puolustaja C.S. Lewis kirjoittaa avioliitosta. Seuraavassa muutamia lausahduksia aiheesta teoksesta Tätä on kristinusko (Kirjaneliö, 1978).

"Kristillinen ajatus avioliitosta perustuu Kristuksen sanoihin, joiden mukaan mies ja vaimo tulee käsittää yhdeksi organismiksi - tätä sanat ´yksi liha´ nimittäin nykykielellä tarkoittavat. Kristityt myös uskovat, että kun hän sanoi näin, hän ei puhunut tunnetilasta vaan tosiasiasta - samalla tavoin kuin ihminen lausuu tosiasian sanoessaan lukon ja avaimen olevan yhtä mekanismia tai viulun ja jousen yhtä soitinta. Inhimillisen koneen keksijä selitti meille, että koneen kaksi puoliskoa, maskuliininen ja feminiininen, on suunniteltu liittymään yhteen pareittain, ei vain seksuaalisella tasolla, vaan kokonaisvaltaisesti. Avioliiton ulkopuolisen seksuaalisen kanssakäymisen kauhistus on siinä, että ne, jotka siihen ryhtyvät, yrittävät erottaa yhdenlaisen liiton (seksuaalisen) kaikista muista liitoista, jotka oli tarkoitettu elämään sen rinnalla ja yhdessä muodostamaan kokonaisen liiton."

"Sellainen ajatus, että ´rakastuneena oleminen´ on ainut syy pysyä naimisissa, ei juurikaan jätä tilaa avioliitolle sopimuksena tai lupauksena. Jos avioliitto on pelkkää rakkautta, niin lupaus ei voi lisätä siihen mitään; ja jos se ei voi lisätä mitään, niin lupausta on turha antaa. ... Ja tietysti lupaus, jonka olen tehnyt ollessani rakastunut ja koska olen rakastunut, olla uskollinen rakkaalleni niin kauan kuin elän, vaatii minua olemaan uskollinen vaikka lakkaisinkin olemasta rakastunut. Lupauksen täytyy liittyä sellaisiin asioihin, joita pystyn tekemään, tekoihin. Kukaan ei voi luvata pysyvänsä tietynlaisessa tunnetilassa. Yhtä hyvin voisi luvata, ettei tule koskaan kärsimään päänsärystä tai että tulen aina olemaan nälkäinen."

"Ihmiset saavat kirjoista sen käsityksen, että jos on nainut oikean ihmisen, voi olettaa elävänsä ´rakastuneena´ loputtomiin. Kun he sitten huomaavat, etteivät enää olekaan rakastuneita, he luulevat tämän osoittavan, että he ovat valinneet väärin ja ovat oikeutettuja vaihtoon.Samalla heiltä jää huomaamatta se tosiasia, että kun vaihto on tehty, uuden rakkauden aikaansaama uutuudenviehätys kuihtuu pian pois aivan samoin kuin vanhan rakkauden kanssa kävi. ...

Toinen käsitys, jonka romaaneista ja näytelmistä saamme, on se, että ´rakastuminen´ on jotakin vastustamatonta, jotakin, jonka ihminen vain kokee, kuten tuhkarokko. Näin uskoessaan jotkut naimisissa olevat yksinkertaisesti heittävät pyyhkeen kehään huomatessaan vetoa johonkin uuteen tuttavuuteen."


Viittaan taas tuohon aiemmin mainitsemaani kokoontumiseemme parin veljen kanssa, jossa puimme erilaisia hengellisiä metsään menemisen malleja. Totesimme, että ennen mitään muuta ministryä, hengellistä kutsumusta, vastuunkantoa seurakunnassa tai apostolista palvelustyötä, Jumala kehottaa meitä huolehtimaan aviopuolisostamme ja perheestämme.

"Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta?" (1.Tim. 3:4-5)

Kun teologia ei tuota ongelmia

Pohdiskelimme eilen kaveriporukassa kokemuksiamme erilaisista epäterveistä ilmiöistä, suoranaisista harhaopeista, varsinaisesta hörhöilystä yms. Yhteinen ja ehkä hieman yllättäväkin toteamuksemme oli, että missään noista tapauksista, joita kokemuspiiriimme mahtui, teologisten perustelujen keksiminen jollekin jutulle ei tuottanutkaan mitään ongelmia. Ns. raamatulliset argumentit oman toiminnan tueksi oli löydetty ko. porukan piirissä yllättävän vaivattomasti. Eipä siis ihme, että jonkinlainen jälkimoderni kyynisyys pyrkii väkisinkin pintaan; eiköhän melkein mitä vaan voi perustella teologisesti? Uskokaa minua, esimerkkimme olivat elävästä elämästä ja riittävän hulluja ylittämään minkä tahansa valtakunnan uutiskynnyksen. Mutta näinhän kaikki eri kirkot ja liikkeetkin tekevät; perustelevat omat oppinsa ja käytäntönsä sanalla.

Käytännön esimerkki, ja hyvin tuore sellainen.


Teologian tohtori Kari Kuula piti esitelmän homoseksuaalisuudesta ja Raamatun tulkinnasta luterilaisen kirkon parisuhdeseminaarissa marraskuussa 2007. Kuula totesi analyysissään, että Raamattu on yksiselitteisen kielteinen homoseksuaaliselle käytökselle. Hän ei jättänyt kysymystä kuitenkaan siihen.

"Monien nykyihmisten, niin maallistuneiden kuin syvästi Raamatun uskoon juurtuvienkin käsitys homoseksuaalisuudesta on muuttunut sallivampaan suuntaan. Tästä syystä lähestymme nyt Pyhää kirjaamme kiusallisen paljon samassa hengessä kuin paratiisin käärme Jumalan käskyä. Kysymme, onko Jumala todella sanonut, että homoseksuaalinen suuntautuminen tai sen toteuttaminen on vastoin hänen tahtoaan kaikissa olosuhteissa."
(Kuula, Kari: "Eksegetiikasta hermeneutiikkaan". Kirjassa Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa, 2007, s. 26. Toim. Antti Saarelma. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 101. Tampere)

Kuula yritti kiertää homoseksin kiellon:

• jos homoyhdyntä kielletään, voimmeko laajentaa sen kiellon kaikkeen homoseksuaalisuuteen?
• Raamattu ei vastaa kaikkiin kysymyksiin, joita haluaisimme tietää aiheesta
• voisiko homoseksuaalisuuden silti liittää myönteisesti Raamatun ihmiskuvaan, vaikkakin teksti on sille kielteinen?
• voisiko kyseessä olla kulttuurisidonnainen asia, jota voimme muuttaa?

(Ari Puonti, Suhteesta siunaukseen, s. 172-173. Uusi tie, 2010)


Eli huomaamme, ettei teologia tuota ongelmia (ja nyt ehkä suot minulle anteeksi sen, että olen joskus blogissani kutsunut teologiaa "maksulliseksi naiseksi"). Mutta miten meidän sitten pitäisi lukea, ymmärtää ja tulkita Raamattua?



PS. Teol. tri Antti Laato esitti samassa tilaisuudessa arvion Kuulan esityksestä. Laadon mukaan Kuulan esitys osoitti, miten Raamatun sana "ei" voidaan saada sanaksi "kyllä". "Raamatussa ei tämän jälkeen voisi olla mitään asiaa tai yksityiskohtaa, jota ei halutessa voitaisi muuttaa vastaavalla hermeneuttisella argumentoinnilla (tulkintaan perustuvilla väitteillä)", Laato sanoi. (emt. s. 173)

Sanomalehtikatsaus 9

Tämän päivän Ilta-Sanomissa oli Timo Mäkelän sarjakuva, jossa myrskyn kaatamien puiden keskellä keskustelivat mies- ja naispappi. Miespappi tokaisee:

- Kyllä minä näkisin tämän aika voimakkaana puheenvuorona tähän sukupuolineutraaliin avioliittoon vihkimistä koskevaan keskusteluun.

Mistä ihmeestä nämä sarjakuvantekijät oikein ammentavat nämä näkemyksensä?
-------

Samassa lehdessä oli laajahko reportaasi Sdp:n kesäkokouksen tiimoilta Kotkasta, joka aiemmin muiden Kymenlaakson paperitehdaspaikkakuntien kanssa on ollut demarien vahvaa aluetta. Vaan kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu. Jo edellisten eduskuntavaalien tiimoilta raportoitiin entisen valtionhoitajapuolueen pääkonttoriin huolestuttavia - etten sanoisi "veret seisauttavia" - uutisia kannatuksen romahtamisesta pohjoisemmassa Kymenlaaksossa, jossa tehtaita ajettiin alas ja suljettiin. Silloin tämä tuulen muutos satoi selvästi perussuomalaisten laariin. Jatkuuko sama meno tulevissa vaaleissa, se näyttää kaikesta päätellen kovasti askarruttavan demareita (mutta vielä enemmän vihreitä ja vasureita).

Nyt otsikko uhoaa: "Usko ei hiivu". Kuitenkin jo heti ingressissä kiirehditään palaamaan maan pinnalle: "Sdp:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ei tiedä syytä puolueen alamäelle". Niinkö? Urpilainen toteaa vain, että "yksittäistä syytä ei varmasti ole". Myöhemmin Urpilainen - varmaan huomaamattaan - tulee kertoneeksi yhden oleellisen tärkeän syyn demarien jatkuvaan alamäkeen. Hän nimittäin puhuu demareista "työn puolueena" ja että "ihmisillä pitää olla mahdollisuus tehdä työtä".

Tämä on aika tärkeä pointti. Sdp nimittäin lienee tällä hetkellä juuri se puolue, joka eniten edelleen nojaa perinteiseen protestanttisen työn etiikkaan; "otsasi hiessä sinun on hankittava leipäsi". Tässä(kin) mielessä sen identtisyys kansankirkkoon on silmiinpistävä. (Vrt. tilannetta, jossa ex-piispasta ilman sen suurempia hengellisiä tai poliittisia ruuansulatusvaivoja leivotaan kelpo demarikansanedustaja!) Mutta niinhän se isä-Leninkin jo aikoinaan sen sanoiksi puki: "Ihminen tarvitsee työtä, työtä ja työtä." Tässä on vain yksi iso mutta: se ei vetoa nykypäivän ihmiseen. Postmoderni pätkätyöläinen ei näe mitään järkeä siinä, että raataa itsensä kuoliaaksi jonkun kasvottoman, ylikansallisen pääoman eteen. Hän kaipaa jotain muuta; "ihminen ei elä ainoastaan leivästä". Ja kun perinteiset aatteet ja ideologiat ("suuret kertomukset") ovat menettäneet tehonsa, niin ei jäljelle enää jää mitään muuta kuin lyhytaikainen, helpottava elämys jossain viihdeteollisuuden asiointipisteessä.

Tässä kohtaa Sdp:n kilpasisko Kokoomus osoittaa tehonsa. Se on osannut oikein hyödyntää muuttunutta kulttuurista ja yhteiskunnallista tilannetta, jossa perinteisen työväenluokan tilalle on tullut valkokauluksinen, ammatti- tai ammattikorkeakoulutettu keskiluokka, joka ei enää löydä mitään tavoittelemisen arvoista perinteisistä työväenluokan arvoista. (Tässä mielessä ällöttää katsoa telkusta kun demarien akateemisesti koulutettu ja hirmupalkkoja nostava ammattipoliitikkojen esioikeutettu luokka veisaa vanhaa taistelulaulua siitä, miten "orjajoukko rynnistää..." jonnekin.) Samaan aikaan todellista proletaariaattia edustavat epätyypillisiin työsuhteisiin loppuiäkseen tuomitut prekariaatit, pitkäaikaistyöttömyyden myötä muusta yhteiskunnasta syrjäytyneet lähiöiden asukkaat ja nuoret aikuiset pitkittyneiden opiskelujensa nälkävuosissa, joiden patoutunut energia uhkaa minä hetkenä hyvänsä purkautua ulos joko persujen, futisjoukkueen, lähiöjengin tai jonkun ulkoparlamentaarisen vaikutuskanavan kautta.

Tässä tilanteessa Kokoomus itse asiassa on Suomen kaikkein populistisin puolue. Kokkareiden sisällöttömän "toivo"-hötön rinnalla persujen populismi on vielä lapsenkengissään ja yhtä kaukana toisistaan kuin tuulipukukansa huippujohtajien optiosta.

Eli tällaista se Ilta-Sanomien lukeminen teettää. Taidan lähteä jäähylle jonnekin... tai suihkuun.

Ajassa taaksepäin

Olen jostain kuullut sellaisen lisämääritelmän sanalle postmodernismi, että sillä tarkoitettaisiin myös kaipuuta modernia aikaa edeltäneeseen kulttuuriseen, aatteelliseen ja sosiaaliseen tilanteeseen. Tiedä häntä, mutta jotain tämän kaltaista tulee aina silloin tällöin mieleen, kun seuraa hengellisen kentän liikehdintöjä armaassa Suomessamme.

Kuten nyt tämä Luther-säätiön tilanne. He ovat luterilaisista luterilaisimpia, mutta eivät mahdu mukaan luterilaiseen kirkkoon. Tämän päivän uutiset kertovat säätiön piispan Matti Väisäsen menettäneen evl. kirkon pappisoikeudet, mutta hän vakuuttaa jatkavansa silti "virassa, johon minut on asetettu". Joskus aiemmin Väisänen oli selittänyt Luther-säätiön näkökantaa kirkosta ulos lähtemiseen siten, että he itse eivät ole lähteneet mihinkään, vaan muut (so. evl. kirkko) ovat lähteneet pois aidon kirkon yhteydestä.

Siis uusi tulkinta perinteisestä "lähtekää ulos baabelista!"-huudahduksesta (Ilm. 18:4), mutta samalla myös arvokasta pohinnan aihetta samanlaisia ratkaisuja miettiville. Tosiasiahan on, että kun tarkastellaan evl. kirkkoa nykyisellään suhteessa Raamatun ilmoitukseen, se on ottanut aimo harppauksen kauemmas siitä raamatuntulkinnasta, joka perinteisesti on ollut yhteinen ja tunnustettu kristittyjen keskuudessa.

Jotenkin tuota säätiön touhua seuratessa tulee mieleen ajatus eskapismista; "kunpa voisin siirtyä ajassa taaksepäin!" (Tässä tapauksessa 1500-luvulle tai ainakin puhdasoppisuuden aikaan satakunta vuotta myöhemmin.) Näinhän uskonpuhdistus yleensä ymmärretään; palaamme menneiden sukupolvien käytäntöihin, uskoon jne. Sama ajatus tulee vastaan "takaisin alkuseurakuntaan"-ajattelussakin, mutta nyt ei pysähdytäkään aikajanalla 500 vuoden, vaan yli 1900 vuoden päähän.

Eikö Jumala kuitenkin tee uutta? Eikö Herramme pelastussuunnitelmassa painopiste olekin koko ajan tulevaisuudessa?

Tällä en tietenkään tarkoita, etteikö meidän tulisi etsiä ja toteuttaa raamatullisia malleja seurakunnan elämässä ja hengellisessä työssä. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että emme enää koskaan saa takaisin sitä kulttuurista, sosiaalista ja uskonnollista tilannetta, jossa esim. Korinttilaiskirjeet kirjoitettiin. Tämä pakottaa meidät väistämättä tulkitsemaan Raamattua ja soveltamaan sitä käytäntöön omassa kontekstissamme. Sana ei inspiroitunut tyhjiössä, mutta emme myöskään me koskaan lue sitä missään tyhjiössä.

Samanlaista menneiden aikojen haihattelua edustaa helluntailiikkeen piirissä vaikuttava "perinteinen" helluntaiväki tai "ristin kansa". Siellä paluumatka ei ole läheskään niin pitkä, vain muutama vuosikymmen, mutta perimmältään samasta sosiologisesta tai kulttuurisesta ilmiöstä on kyse. Kirkollistumiskehityksen vauhtia Suomen helluntailaisuuden piirissä osoittaa hyvin se, että jo nyt ollaan onnistuttu hankkimaan oma vanhoillinen siipi helluntaikirkon rakennustelineitä huojuttamaan. Vanhaan sapluunaan palaamisella ei kuitenkaan nuorta väkeä voiteta mukaan. (Tosin mielenkiintoinen ilmiö on se, että säätiön jumalanpalvelusyhteisöistä tehdyissä tv-dokumenteissa näkyy yllättävän paljon nuoria aikuisia ja lapsiperheitä.)

Olisiko seuraava vastaavanlainen "ajassa taaksepäin"-ilmiö piakkoin nähtävissä ns. näkyliikkeen piirissä olevien uusien seurakuntien kohdalla?

Toinen varustuksia järisyttävä kaveri

Olen joskus aiemmin tainnut mainita, että professori Tapio Puolimatka on suomalaisessa hengellisessä kentässä sellainen kaveri, joka on todellisella ja vaikuttavalla tavalla kyennyt järkyttämään maamme ateistisen hegemonian perustoja.

Toinen vastaavan kaliberin kaveri on Ari Puonti, jonka erinomaista kirjaa Suhteesta siunaukseen (Uusi tie, 2010) luen parhaillaan. Suosittelen kaikille vilpittömästi tätä kirjaa, joka antaa hyvää taustatietoa tämän hetken ehkä kaikkein polttavimmasta kysymyksestä kirkkoa ja kristillistä uskoa sekä koko suomalaista yhteiskuntaa ajattellen. Puonti on asiantunteva ja oikealla tavalla kiihkoton asioiden esille nostaja. Hänen erityiseksi vahvuudekseen luen sen, että hänellä on hyvin selkeä käsitys siitä, mihin suuntaan ja millaisiin johtopäätöksiin tietynlainen teologinen orientaatio käytännössä johtaa. Hän on raamattu-uskollinen kaveri, joka erottaa kriittiset rajalinjat ja kykenee näkemään myös koko ison kuvan. Tässä mielessä hän ei anna kirkollisen kapulakielen hämätä itseään.

Totuuden nimessä on sanottava, että olen minä digannut Puonnista jo aiemminkin. Olin tunnistavinani monissa hänen kirjoituksistaan terävää profeetallista näkökykyä jo vuosituhannen vaihteessa ja silloinkin nimenomaan seksuaalietiikkaan liittyen. Erityisen mieltynyt olin jo vuosia sitten hänen eräässä Lähetysteologisen aikakauskirjan (vol. 5, 1997) artikkelissa lanseeraamaan termiin, joka kuvaa hyvin evankeliointia jälkikristillisessä lähetystilanteessa. Hän puhuu "narratiivisesta prosessievankelioinnista", jolla hän tarkoittaa kertomusten ja ennen kaikkea Raamatun kertomusten käyttämistä kristillisessä julistuksessa.

Puonti on sitä mieltä, että kristinuskon puolustaminen pelkästään järkeen vetoavilla argumenteilla ei riitä postmoderneille sukupolville, joille ei enää ole olemassa yhtä, yleispätevää totuutta. Totuus on kyllä olemassa, mutta informaation hyväksyminen sellaisenaan oikeaksi ei riitä. Kristinuskon ydin on nimittäin suhde Jeesukseen. Myöskään perinteiset massaevankelioimiskokoukset alttarikutsuineen eivät enää nykytilanteessa toimi. Ihmiselle on annettava aikaa ratkaisun tekoon ja on annettava tilaa kysymyksille ja epäilykselle. Emme myöskään saa ehdollistaa hyväksyntäämme mahdolliseen uskonratkaisuun. (emt. s. 92)

Ajankohtaisia ajatuksia edelleen.

Karismaattisuudesta vielä

Vähän aikaa sitten totesin jotain "epäterveestä karismaattisuudesta" ja asia jäi jotenkin päälle mieleeni. Olen tässä hiljaa mielessäni prosessoinut omaa suhdettani karismaattisuuteen ja tässä jotain siitä. Ensinnäkin minun täytyy sanoa heti, että en ole antikarismaatikko. Kuitenkin joskus 10-15 vuotta sitten huomasin tulleeni toistuvasti yllätetyksi tilanteesta, jossa hyväuskoisesti totesin keskustelukumppanilleni olevani karismaatikko ymmärtämättä tarkalleen mitä tuo toinen sillä sanalla ymmärsi. Tämä synnytti joskus sekaannusta. Eli sanotaan vaikka niin, että en ole karismaanikko, mutta en myöskään aneemikko. (No, ehkä tämän jälkeen kaikki on vielä enemmän sekaisin...)

Jokin aika sitten kuvittelin tilannetta, jossa minua pyydettäisiin pitämään raamattuopetus aiheesta karismaattisuus ja armolahjat. Ajattelin mielessäni, että voisi olla hyvä - ja ehkä aika postmoderni! - tapa lähestyä aihetta esittelemällä omia kokemuksiani armolahjoista, peilata niitä Raamatun ilmoitukseen jne.

Tulin uskoon yksin omassa huoneessani kevättalvella 1974 (tarkalleen ottaen 17.3. joskus iltakahdeksan aikoihin). Oikeastaan koko uskossaoloni ajan armolahjat tai karismaattisuus ylipäätään on ollut osa elämääni. En ole kokenut mitään erillistä "armolahjaherätystä" tai "karismaattista uudistumista", "voitelua", "aaltoa" tms. En ole myöskään koskaan tehnyt mitään parannusta tai suorittanut vetäytymistä pois karismaattisuudesta, niin kuin jotkut tekevät kun sattuu huonoja kokemuksia tielle. Olen aina mieltänyt itseni - ja koko raamatullisen kristillisyyden - karismaattiseksi siinä mielessä, että armolahjat ovat seurakunnassa ja Herran Henki toimii niiden kautta.

Uskonvaellukseni alussa huomasin kyllä, että uskovilla on kolmenlaista suhtautumista armolahjoihin ja karismaattisuuteen yleensä. Toiset olivat vilpittömän innoissaan lahjoista ja suorastaan lapsellisen kritiikittömiä monessa kohtaa. Haksahdetaan helposti ylihengellisyyteen. Tästä tietenkin seurasi monen kohdalla näitä em. huonoja kokemuksia, jotka johtivat eräänlaiseen hengelliseen karrellepalamiseen ja koko tuon uskonelämän osa-alueen torjumiseen. Mutta yhtä hyvin monet elävät edelleen tänäänkin samassa "karismaattisessa ulottuvuudessa" vuosikymmenien jälkeenkin.

Minä kun olin nuori uskontiellä ja kokematon, niin ihmettelin, että vaikka väärää rahaa on liikkeellä, niin miksi ihmeessä silti kieltäydytään käyttämästä oikeata?

Sitten oli niitä, jotka suhtautuivat ehdottoman varauksellisesti, jopa kielteisesti koko karismaattisuuteen, hyvin monet jopa ilman mitään huonoja fiboja tmv. Esim. oman kirkon tai herätysliikkeen traditio riitti sulkemaan vastaanottimen tältä kanavalta. No, silloin ei tietenkään tullut mitään kokemuksiakaan, ei hyviä, eikä huonoja. Uskallan sanoa, että monen uskossaolo oli ja pysyi melko kuivana - niin he jopa itsekin sanoivat! - mutta se selitettiin sillä, että "usko ei ole kiinni kokemuksista" ja että "tällaista maan matosen vaellustahan tämä on ja sellaisena pysyy". Armolahjoja tavoittelevat nähtiin jopa "suuriuskoisina" ja vääriä asioita tavoittelevina.

Minä kun olin nuori uskova, enkä oikein ymmärtänyt kaikkea, niin ihmettelin, miksi Raamatussa sitten kehotetaan niitä lahjoja tavoittelemaan.

Muistan keskustelun erään muuten suuresti arvostamani raamatunopettajan oppitunnilla Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa joskus keväällä 1977. Keskustelimme armolahjoista ja niiden oikeasta käytöstä. Silloin vallitseva trendi tuntui opettajien ja monien oppilaidenkin mielestä olevan "armolahjat ovat hyviä, mutta...". Eli periaatteessa ne ovat hyviä ja Jumala voi toimia niiden kautta, mutta niiden kanssa pitää olla varovaisia.

Jotenkin tuo peloista käsin asiaa lähestyminen ei oikein uponnut mieleeni. Ajattelin enemmänkin Paavalin kehotusta nuorelle Timoteukselle "virittää palavaksi" oma armolahjansa. Uudempi raamatunkäännös on tässä kohtaa parempi kun se puhuu "täyteen liekkiin puhaltamisesta".

Kolmas ryhmä uskovia - ja selvästi pienin - olivat ne uskovat, jotka olivat ehdottoman karismaattisia (so. profetoivat, näkivät näkyjä, unia ja ilmestyksiä, puhuivat kielillä, kokivat yliluonnollisia asioita jne.), mutta jotka olivat yhtä ankaran kriittisiä erilaisia karismaattisia ilmiöitä kohtaan. Tämä suhtautumistapa oli alusta lähtien minusta hyvin mielenkiintoinen. Miten on mahdollista samaan aikaan itse profetoida ja kuitenkin suhtautua hyvin kriittisesti erilaiseen profeetallisuuteen? Tässä ei todellakaan pätenyt sanonta "ei korppi korpin silmää noki".

Jossain vaiheessa noita asioita miettiessäni aloin kelaamaan Paavalin ajatusta Pyhästä Hengestä "voiman, rakkauden ja raittiuden henkenä".

Myöhemmin huomasin joissain kristillisissä yhteisöissä huolestuttavaa kritiikittömyyttä erilaista karismaattisuutta kohtaan. Tämä liittyi kokemukseni mukaan melkein aina siihen syvään toiveeseen, että "nyt jo vihdoin alkaisi jotain tapahtumaan" ja "kurssi kääntyisi lopulta nousuun". Oman yhteisön menestys, jäsenmäärän kasvu, uhritulojen lisääntyminen, parantunut kirja- ja cd-myynti, saavutettu julkisuus ja uudet kirkkorakennukset/toimintakeskukset ajavat ohi kaiken muun. Asioita ei saanut kyseenalaistaa, ettei homma häiriinny. Joskus korkean akateemisen koulutuksen saaneita teologejakin viedään näissä karismaattisissa piirileikeissä kuin litran mittaa.

Ja meikäläinen hiljaa mielessään kyselee, miksi ihmeessä Paavali kehottaa korinttilaisia arvioimaan profeetallisuutta ja tessalonikalaisia koettelemaan näitä ilmiöitä? On kyllä vaikeaa olla yhteisössä näiden tyhmien kysymysten esittäjä. Ilonpilaajan maine on varmaan vähintä mitä tässä yhteydessä voi saada...

Kenties vakavin uhka mitä olen kohdannut on ollut se, kun tällaista arvioitsijaa uhataan syyllistymisellä Pyhän Hengen pilkkaan. Siinä on silloin niin kovat piipussa, ettei kristillisestä arsenaalista enää kovempaa löydy; synti, jota et saa anteeksi. Tosin eivät karismaattiset yhteisöt suinkaan ole ainoita, jotka hallitsevat tämän aseen käytön.

Kuitenkin kun katson koko isoa kuvaa eli mitä kristikunnassa on yleisesti tapahtunut vaikkapa näiden reilun 36 vuoden aikana, niin päällimmäisenä on kiitollisuus Jumalalle siitä, mitä Hän on tehnyt, tekee ja tulee tekemään seurakuntansa keskellä. Kuten olen joskus aiemmin - tai itse asiassa useastikin - maininnut, niin on jännä huomata, miten siitä karismaattisuudesta, joka joskus 70-luvun alkupuolella edusti jonkinlaista marginaaligenreä seurakunnassa, onkin vuosi(kymmenien) saatossa tullut varsinaista valtavirtaa Siionissa.

Muutama huomio...

Laitan kohta munakoisot marinaadiin, pilkon ja esilämmitän sipulit ja teen salaatin. Porukat tulee reilun tunnin kuluttua ja silloin grillataan. Sitä odotellessa ehdin kirjoittaa muutaman rivin...

Kun ajattelen viimeksi kulunutta vuotta (so. 12 kalenterikuukautta), niin muutama ajatus nousee tässä ja nyt esiin. Olenhan jo aiemminkin näihin "Siperia opettaa" -johtopäätöksiini viitannut, mutta nyt lisää samaa sorttia.

Jo viime vuoden loppupuolella Siikaniemessä järjestetyn "apostolisen kokoontumisen" jälkeen toin blogissani käydyssä keskustelussa esille erään puolen hengelliseen vanhemmuuteen liittyen. Ymmärrän, että ajassamme on huutava tarve aidolle, raamatulliselle vanhemmuudelle ja näen ympärilläni tämän tarpeen käytännössä. Tähän tarpeeseen liittyy vain yksi suuri ongelma. Se on nimittäin se, että vanhemmuutta ei välttämättä tunnisteta aidoksi, ellei se täytä sellaisia nuoremman sukupolven odotuksia ja tarpeita, jotka nousevat oman aikamme kulttuurista ja ajattelusta.

Heitin jo tuolloin, viime vuoden lopulla ilmoille kysymyksen, "mitä tapahtuu opetuslapseus/mentorointisuhteelle, jos hengellinen isä uskaltaakin kyseenalaistaa, asettaa rajoja tai jopa nuhdella jostain?" Tämä seikka on nimittäin nyt kevään saatossa, kesän korvilla ja kesän lopun jo häämöttäessä osoittautunut äärimmäisen ajankohtaiseksi. Näen yhden ongelman siinä, että jollain nuorella saattaa olla sellainen näkemys vanhemmuudesta, että se sisältää pääasiassa hoivaa, hyväksyntää ja huolenpitoa. Tämä nousee oman aikamme sekulaarista ajattelusta ja on vapaan kasvatuksen peruja, jossa vanhemmilta halutaan riisua kaikki auktoriteetti.

Mutta oikeasti; mitä tapahtuu, jos/kun vanhempi näin menettelee eli em. hhh:n ohella myös arvioi, antaa palautetta, puuttuu, jopa rankaisee. Helppo ratkaisu on sulkea korvat tältä ja myöhemmin, kun asiat ovat jo tarpeeksi solmussa, muina miehinä liittyä takaisin joukkoon. Kaikkein tuhoisinta on sanoa tuo vanhemmuussuhde yksipuolisesti irti. Tuhoisaksi sen tekee se, että vanhemmuus, hengellinen isyys ja äitiys on aina Jumalasta. Se ei ole asemaan perustuvaa johtajuutta tai ylhäältä päin tulevaa auktoriteettia, eikä sillä ole takanaan mitään muuta tukea kuin se, että se vaan on.

Seuraava huomio liittyy olennaisesti edelliseen. Tästä on joskus jonkun kanssa väännetty kättä, mutta uskon tiettyyn syklisyyteen elämässä. Joku sanoo, että tämä on itämaisesta uskonnollisuudesta lähtöisin olevaa ajattelua. Uskon toki kristinuskon lineaariseen aikakäsitykseen syy ja seuraus-suhteineen, lopullisine tuomioineen jne. Kuitenkin huomaan jo nyt oman elämäni aikana todistaneeni sellaisia hengellisiä ilmiöitä, jotka toistuvat toista, jopa kolmatta, ellei peräti neljättä kertaa. Sanoohan Saarnaajakin kirjassaan, että "mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla." (Tässäkin mielessä historian opiskelu - myös kirkkohistorian! - kannattaa aina.)

Eli näen elämän syklisen kierron toistuvan eri yhteisöjen vaiheissa. Kysymys mihin usein itse mielessäni törmään, kuuluu; "tarvitseeko isien virheitä aina uudelleen toistaa?" Ja elämää nähnyt kyynikko minussa vastaa, että "joo, niin kai pitää..." No, ehkä jokaisella sukupolvella pitää olla oikeus omiin virheisiin, jotka sitten loppupelissä eivät niin hirveästi eroa edellisistä.

Tällaisia ajatuksia nimittäin väistämättä nousee pintaan, kun katselee joidenkin uusien heimojen taivallusta Luvattua maata kohti, vaikka näenkin niin paljon hyvää, rohkaisevaa ja vaivannäön arvoista näissä heimoissa.

Yksi sellainen asia, johon toistuvasti törmään ja joka niin ilmiselvästi toistuu (että jopa minäkin sen huomaan) on ilmiö, jota kutsun "ääripäiden harhaksi". Yhä uudelleen ja uudelleen huomaan, että käymme taistelua puhtaan, raamatullisen kristinuskon puolesta kahta sellaista ääripäätä vastaan, joissa molemmissa piilee vakava harhaan joutumisen vaara.

Kyse on:
- toisaalta kuolleesta uskonnollisuudesta ja kirkollisesta muotojumalisuudesta, johon törmäämme lähinnä perinteisten uskonnollisten yhteisöjen piirissä
- sekä toisaalta epäraittiista karismaattisuudesta ja ylihengellisyydestä, johon taas törmäämme lähinnä niiden ulkopuolella.

Ei siis mitään uutta auringon alla. Sitä, mitä on ollut ennenkin, on nyt ja tulee vastakin olemaan. On valvottava molempiin suuntiin ja säilytettävä niin valveillaolo kuin raittiuskin. En osaa sanoa, kumpi noista "ääripään harhoista" olisi vaarallisempi. Näyttää siltä, että ne - ehkä tekemiemme korjausliikkeiden seurauksena - pulpahtavat esille vähän niinkuin vuoronperään. Toki esim. epäterve hörhöily näyttää juuri nyt hyvin ajankohtaiselta vaaralta.

Sanomalehtikatsaus 8

Veikkausliigan toimitusjohtaja Jan Waldén eroaa tehtävästään ja ihmettelee samaan hengenvetoon, miksi kotimainen liigafutis ei vedä väkeä katsomoihin.

Minä en ihmettele. Niin paljon kuin tuota pallon perässä juoksemista ja potkimista rakastankin ja niin paljon kuin tuossa pelissä saatuja kolhuja kannankin kehossani ja mielessäni, niin en parhaalla tahdollakaan voi kehua pelin tasoa, intensiviteettiä ja viihdyttävyyttä.

Olen huomannut ajattelussani seuraavanlaisia vivahteita. Ensinnäkin on vaikea identifioitua seuraan, jolla ei ole juniorityötä. Se on kuin kärjellään seisova pyramidi. Koin elämäni voimakkaimman jalkapallohuumaan 80-luvulla Lahden Kuusysin riemuvuosina. Omat poikani
ovat sitten jokainen vuorollaan saaneet marssia Kyykän nappulakouluun (joskin vanhin poikani erään kerran kiusallaan sonnustautui silloisen Kyykän puolustaja Harri Munukan Riku-pojan kanssa Upi Partaselta saatuihin vanhoihin Reippaan pelitamineisiin, jotka vaimoni oli pienentänyt sopivaksi, mutta olen sen antanut jo anteeksi).

Niin, jos Kuusysi oli tosi rakkauteni, Reipas hänen tyrkylle yrittävä pikkusiskonsa, niin FC Lahti on järkiavioliitto. Ja nyt siitäkään ei näytä hirveästi olevan jäljellä. Ei voi edes sanoa, niin kuin Ristomatti Ratia, että kyllähän tässä rahan takia ollaan yhdessä. Jan Waldén nimittäin toteaa osuvasti, että ei ole olemassa mitään "sirkustelttakeinoa" yleisömäärien nostamiseksi. Ja tämä on juuri sitä, mitä Lahessa on tänä kesänä touhotettu väsyksiin asti. Ensin oli tanssityttöjä ja kondomeja, sitten rokkibändiä ja seuraavaksi Peppi Pitkätossu-show´ta - ja kaikki tämä samaan aikaan kun sarjasta putoaminen näyttää aika selvältä.

Peli on hengetöntä. Jos samalla viikolla sattuu olemaan - ja kaikeksi onneksi näin onnellisesti joskus käykin! - sekä FC:n ja CityStarsin (Kuusysi) että Reippaan A-junioreiden peli, niin tiedän, että kaikkein vaisuin on tunnelma FC:n peleissä. Joskus junnupelitkin vievät hengeltään voiton siitä, eikä tätä henkeä synny muuta kuin rakkaudesta - ei siis siitä järkiavioliitosta, johon keski-iän kriisissäni olen ajautunut...
-------

Jokin aika sitten Kallis & Huovinen-akselin tekemä räväkkä aloite kirkon vihkimisoikeudesta luopumisesta, mikäli laki sukupuolineutraalista avioliitosta menee läpi, on ollut tämän kesän ehdoton ykkösjuttu kotimaan uutisten osastolla. Kuopion piispa Wille Riekkinen on odotetusti reagoinut tähän pelinavaukseen ja tehnyt sen odotetulla tavalla.

Riekkis-Wille on oikopäätä valmis vihkimään pariskunnan kuin pariskunnan, jos Suomeen vaan säädetään tarvittava lainsäädäntö. Sen verran Wille-piispa antaa periksi perinteisen linjan miehille, että vihkiminen voisi kuulemma olla vapaaehtoista. Näin ainakin aluksi, sillä jokainen kirkollinen reaalipoliitikko tietää satavarmasti, että tämäkin vapaaehtoisuus tulee tulevien kirkolliskokousten myötä häviämään kuin pieru Saharaan. Tämän jälkeen sitten alkaa taas päitä putoilla, kuten on käynyt surullisen kuuluisassa naispappeuskiistassakin.

Riekkisen huoli asian tiimoilta on ymmärrettävää. Onhan viidesosa kirkkoherroista valmis heittämään koko vihkitoimituksen saman tien sakastin roskikseen maistraattiin toimitettavaksi, mikäli uudistusmielisten haikailema laki menee läpi niin, että se velvoittaa vihkimään ne keitä ikinä sinne alttarille saapastelee. Tuleva syksy näyttää, mitkä ovat näin käynnistyneen kirkkopoliittisen pelin seuraavat käänteet. Unohda tositv-sarjat yms. - tämä on paljon jännempää seurata!

Mutta vakavasti: eikö nyt Suomessakin voitaisi pikku hiljaa siirtyä yleismaailmalliseen käytäntöön eli juridinen puoli hoidetaan maallisen viranomaisen edessä ja siunaus liitolle haetaan kunkin pariskunnan omasta yhteisöstä? Legendaarista Hannu Jortikkaa lainaten, "ei tää voi olla niin vaikeeta..."
-------

"Kirkolta puuttuu evankelioiva työnäky", todettiin Hengen uudistus ry:n kesäjuhlilla Turussa, mutta koska siinä ei ole mitään uutisoitavaa, niin se siitä.

Sanomalehtikatsaus 7

Luin eilen One Way Missionin Raportti-lehteä 3/2010, jossa oli artikkeli ko. ministryn näystä istuttaa uusia seurakuntia. Jutussa kerrotaan Hesassa OWM:n tiloissa kokoontuvasta House-seurakunnasta. Yhteisöllä on oma ry., hallitus & vanhimmisto. House ilmoittaa tehtäväkseen "huolehtia Helsingissä ihmisten hengellisestä hyvinvoinnista ja kasvattaa heistä todellisia opetuslapsia, jotka palvelevat Jumalaa". Porukka koostuu ns. pystymetsästä uskoon tulleisiin, jotka eivät ole löytäneet hengellistä kotia muualta.

Tämä on aika jännä juttu, johon törmää aina silloin tällöin: jonkun palvelutyön toimesta tulee ihmisiä uskoon, mutta ministry ei halua ottaa niistä vastuuta, koska ei miellä itseään "oikeaksi" seurakunnaksi. Ongelmia tulee eteen siinä vaiheessa kun uskoontulleet eivät - ymmärrettävästi! - löydä hengellistä kotiaan olemassaolevasta seurakuntakirjosta. Silloin ministryn täytyy ikäänkuin "ulkoisesta pakosta" ottaa vastuulleen uusien seurakuntien istuttaminen näistä uskovista huolehtimaan. Tämä taas on herättänyt närää vanhojen seurakuntien puolelta, koska ne helposti kokevat uudet kilpailijoiksi. (Apostolien teoissa tätä ilmiötä kutsutaan "huolen pitämiseksi itsestä ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut.")

Mukana on artikkelin mukaan myös paljon juuriltaan syrjäytyneitä ja kodittomia uskovia, mutta myös "erilaisissa äärikarismaattisissa piireissä särkyneitä ihmisiä", jotka ovat Housessa löytäneet kodin. Tämä on aika mielenkiintoinen ja monitahoinen juttu - karismaattisen hörhöilyn suhde ihmisen psyykeen tasapainoon. Olen Suomen hengellistä kenttää kolutessani kiinnittänyt jotenkin intuitiivisesti huomiota siihen suureen määrään epätervettä karismaattisuutta, jota täältä löytyy. Luulen, että meillä vasta nyt alkaa olemaan edessämme sadonkorjuu parin viimeisen vuosikymmenen hörhöilystä. Näyttää siltä, että tulevaisuudessa on entistä enemmän tarvetta turvallisille, kodinomaisille yhteisöille, joiden hengellisyys on vakaalla pohjalla. Jonkinlaisia karismaattisia turvakaupunkeja siis.

(Toinen ryhmä uskovia, jotka jo nyt tarvitsevat hengellistä kriisiterapiaa ovat organisaatioseurakuntien ohjelmakoneistoissa loppuun palaneet johtajat ja vastuunkantajat, joiden yhteisenä kokemuksena on turhauttava ja omalle kutsumukselle vieras puuhastelu erilaisissa organisaation määräämissä tehtävissä.)

Reagointitapa, johon hyvin usein näiden hörhöilyjen kohdalla törmää, on kieltäminen; joko kielletään ongelmien, ylilyöntien ja hörhöilyjen olemassaolo tai sitten kielletään karismaattisuuden oikeutettu olemassaolo ylipäätään. Molemmat reagointitavat ovat yhtä vääriä ja epäraamatullisia. Molempia myös näyttävät ohjaavan ihmisten omat kokemukset karismaattisuudesta. Sanomattakin on selvää, etten pidä kumpaakaan tapaa oikeana tai oikeutettuna; karismaattisuudessa ilmenevien ylilyöntien ratkaisu ei ole niiden lakaiseminen maton alle, eikä väärän karismaattisuuden vastapaino ei ole antikarismaattisuus.

Oikea vastaus molemmissa on aito karismaattisuus, siinä kasvaminen ja sen pohjalta kehittyvä eri asioiden ja ilmiöiden raamatullinen arviointi. Pitkässä juoksussa vain tämä voi eheyttää em. kaltaisen "erilaisissa äärikarismaattisissa piireissä särkyneen ihmisen". Kun Messias tulee, Hän asettaa asiat oikeille paikoilleen.

Omista virheistään oppiminen

"Silloin näkevien silmät eivät ole ummessa ja kuulevien korvat ovat avoinna kuulemaan. Neuvottomien sydän saavuttaa tiedon, sammaltavien kieli oppii puhumaan selkeästi."

Jes. 32:3-4


Juttelimme hiljattain vaimoni kanssa siitä, mitä Herra on opettanut meille viimeksi kuluneiden vuosien aikana. Kun jätetään pois kaikki vanhasta väärästä tai toisarvoisesta poisoppiminen, niin mieleen nousee ajatus omista virheistämme oppimisesta. En puhu nyt niinkään mistään synnistä, vaan tarkoitan sellaisia asioita, kuin valvominen, huolellisuus, tarkkaavaisuus, jopa varovaisuus suhteessa erilaisiin ilmiöihin ja toimijoihin hengellisessä kentässä.

Jesaja puhuu siitä, että näkevien silmät eivät olisi ummessa ja että kuulevien korvat olisivat avoimina kuulemaan. Kyse on hengellisten aistien harjaantumisesta erottamaan käytännön tilanteiden kautta hyvä pahasta, aito epäaidosta, totuus valheesta. Silloin neuvottomien sydän saavuttaa tiedon. Kun Herra saa itse tätä opettaa, se ei synnytä kyynisyyttä, mutta ei myöskään johda peloista käsin työskentelemiseen. Se synnyttää myös oikeanlaista kommunikaatiota seurakunnassa; sammaltavien kieli oppii puhumaan selkeästi.


"Enää ei houkkaa sanota kunnian mieheksi eikä lurjusta jalomieliseksi. Sillä houkka puhuu houkan puheita, hänen sydämensä hautoo pahaa. Siksi hänen tekonsa ovat jumalattomia, hänen puheensa Herrasta ovat mieltä vailla. Se mies jättää nälkäisen nääntymään, janoisen hän jättää juomaa vaille."

Jes. 32:5-6


Tämä on tämän opetuksen tarkoitus; asiat asetetaan oikeille paikoilleen seurakunnassa, joka on Jumalan temppeli, totuuden pylväs ja perustus. Aito hengellinen kasvu johtaa aina myös tähän:


"Mutta jalon miehen mielessä ovat jalot teot, hän pysyy lujasti hyvän puolella."

Jes. 32:8

Nuorten leirillä

Olipa taas ilo olla mukana nuorten leirillä Pullisilla viime viikonloppuna. Mukana oli reilut kolmisenkymmentä nuorta ja vähän vanhempaa eri puolilta Suomea. Pidin lauantaina raamattuopetuksen neljästä tärkeästä pointista hengellistä kasvua ajatellen. Johtolauseenani olivat Paavalin sanat Timoteukselle, jotta hän tietäisi, miten olla ja elää seurakunnassa (1.Tim. 3:15) sekä Heprealaiskirjeen kehotus kasvamaan hengelliseen täysi-ikäisyyteen ja ottamaan vastuuta nuoremmista uskovista (Hepr. 5:12-14).

Ne neljä pääpointtia, jotka olivat mielessäni tuota tilannetta ajatellen olivat:

1. Esirukous oman kotikaupunkisi puolesta. Näin toteutat hengellisen vartijan tehtävää omalla kotipaikkakunnallasi. Olemmeko me niitä, jotka seisomme muurinaukossa ja kaupunkimme portissa omalla paikkakunnallamme? Vanha totuus on se, että meiltä löytyy kyllä niitä, jotka seisovat kotipaikkakunnallaan oman kuppikuntansa puolesta, mutta löytyykö niitä, jotka seisovat rukouksessa Jumalan edessä oman kotikaupunkinsa puolesta? Tähän on hyvä liittää myös päivittäinen Jumalan Hengen johdossa vaeltaminen; rukoile aamulla johdatusta päivittäisiin tapaamisiin ihmisten kanssa ja illalla kanna päivän mittaan kohtaamiasi ihmisiä rukouksessa Herran eteen. Tämä on yksinkertaista, koska Jeesus sanoo, että Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä.
2. Omista virheistään oppiminen. Omat mokamme voivat muodostaa elämässämme mitä parhaimman kasvupohjan uuden oppimiselle, jos haluamme niistä oppia. Herran täytyy myös saada käsitellä niitä. Ongelmia voi tulla tässä kohtaa niin kyynisyyden kuin epäonnistumisen pelonkin takia. Me emme kuitenkaan saa pelätä epäonnistumisia, virheitä ja mokia. Pahin vaihtoehto on olla tekemättä mitään. Kannattaa yrittää ja tehdä ja jos epäonnistuu, niin armo riittää ja voi yrittää uudelleen. Mutta se futisjoukkue, joka koko ajan pelkää virheiden tekemistä, useimmiten myös häviää pelinsä.
3. Luonteen muokkaus, mikä ajaa raamatullisessa priorisoinnissa kirkkaasti ohi kaiken teoreettisen opiskelun, informaation jakamisen ja akateemisen pätevöitymisen. Todellinen luonteemme tulee nimittäin esille sisimmästämme, eikä se synny hetkessä, vaan vaatii aikaa ja vaivannäköä. Luonteemme ei myöskään synny kriiseissä, vaan sen todellinen olemus tulee esille paineen alla - vähän niinkuin teepussin aito maku pääsevät esille vasta sitten, kun laitamme sen kiehuvaan veteen.
   
4. Tilivelvollisuus ja läpinäkyvyys, jotka ovat em. luonteen muokkauksen tärkeitä koetinkiviä ja kasvualustoja. Hengellinen elämä tai Jumalan valtakunnan työ eivät ole mitään yksilölajeja. Tarvitsemme sekä yhteisöllistä tukea että itsekuria henkilökohtaisella tasolla ja nämä kaksi asiaa edellyttävät toinen toisiaan. Näiden asioiden tulee olla yhteisesti ja ennakolta sovittua ja sen tulee perustua vapaaehtoisuuteen. Näin tehdessämme me myös suojaamme niin itseämme kuin toinen toistammekin vihollisen juonilta ja hyökkäyksiltä. Kouluttaessamme nuoria johtajia hengelliseen työhön tämä tarkoittaa käytännössä sellaisia asioita, kuten luottamuksellisuus, elämän jakaminen, vuorovaikutus, aitous, epävirallisuus ja epämuodollisuus, ateriayhteys jne.

Raamatullisena läpäisyperiaatteena tässä kaikessa tulee kulkea sen vakaan päätöksen, että meillä ei saa olla mitään omaa missiota. Johannes kolmannessa kirjeessään sanoo sen saman asian siten, että hänellä ei ole mitään suurempaa iloa kuin se, että hän kuulee lastensa vaeltavan totuudessa (jae 4).

Sanomalehtikatsaus 6

Miten kristillisdemokraatit ja vasemmistoliitto oikein löysivätkään toisensa? No, sehän tapahtui tietysti siten, että keskusteltiin kirkon vihkimisoikeudesta. Nämä puolueet nimittäin suhtautuvat Aamulehden Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan kaikkein myönteisimmin kirkon vihkimisoikeudesta luopumiseen, mikäli ehdotettu sukupuolineutraali avioliittolaki astuu voimaan. Tiukimmin kirkon vihkimisoikeudesta pitävät kiinni Rkp ja Keskustapuolue.

Keskustelu kirkon vihkimisoikeudesta on ollut mediakesän ehdoton ykkösjuttu. Tulen entistä väkuuttuneemmaksi siitä, että se oli tarkkaan mietitty ja yhdessä sovittu pelinavaus siirtää koko homoliittokeskustelu ihan uudelle tasolle. Se, keitä tämän positiivisen salaliiton takana on, ei ole minulle vielä selvinnyt. Tietyllä (samalla) tavoin Raamatun ilmoitukseen, kristinuskon perusfundamentteihin ja kirkolliseen traditioon suhtautuvia henkilöitä hankkeen takana näyttää kuitenkin olevan.

Veikkaan, että monessa piispankartanossa ja kirkon hallintokeskuksessa eri puolilla maata ollaan nyt vähän kuula hukassa tämän vedon edessä.


Keskustan entinen puoluesihteeri Pekka Perttula kehottaa Suomenmaassa jokaista keskustalaista sukupolvea miettimään omalla kohdallaan historiankuvansa rakentamista ja tulkintaa puolueen isän Santeri Alkion ajatuksista käsin. Keskustan pitäisi hänen mukaansa kysyä itseltään, millainen olisi 2012 alkiolaisilla opeilla toimiva puolue; "olisiko hänen näkemyksistään edistysmielisen ja uudistavan keskustan opeiksi?"

Eräänlainen "back to the roots"-ilmiö siis, ellei peräti pyrkimys oikeaoppiseen uskonpuhdistukseen. (Vähän niin kuin Luther-säätiön veljien tavoin; halutaan palata takain Lutherin kultaisiin päiviin 1500-luvulle; kristillinen yhtenäiskulttuuri, klerikaalinluokan statukset ja privilegiot, "kenen maa, sen uskonto"-hengessä hurskaasti hallitsevat valtionpäämiehet jne. Miksei saman tien vajaat 2000 vuotta ajassa taaksepäin?) Eri asia sitten on, mitä kaikkea Keskustan aatteellisilta juurilta löytyykään?


- Jos mä saan toivoa, mä toivoisin, että meillä olisi naispresidentti maailman loppuun asti, totesi vanha stadin kundi Raimo Häyrinen Hesarissa hiljattain. Itselleni heräsi tuota lukiessani kysymys, entä mitä sitten sen maailman lopun jälkeen...?

Eskatologinen hämmennyskö? (Mitä ne ihmiset oikein miettivät, kun laukovat noita itsestäänselvyyksinä pitämiään sanontoja? "...maailman loppuun asti...")