Tuesday, September 28, 2010

Mediakatsaus 3

Edellisessä mediakatsauksessa puhuttiin siitä, mitä suurella Ranskanmaalla on tapahtumassa, sieltä kun löytyy yhä enemmän tiukkenevaa suhtautumista kristittyihin (etenkin sellaisiin, jotka eivät hae suojaa perinteisten kirkkojen katedraalien suojista). On hyvä seurata aikaansa ja nähdä missä mennään. Ei Jeesuskaan turhaan nuhdellut oman aikansa uskonnollisia johtomiehiä siitä, että illan ilmojen perusteella he kunnon maajussien tavoin osasivat kyllä päätellä millainen ilma seuraavana päivänä koittaa. Ajan merkkien oikein tulkitsemisen kanssa oli sitten vähän toisin.

Katselin
Aamu-tv:stä kahden tutkijaveljeksen, Jera ja Jyri Hännisen raporttia suomalaisista ääriliikkeistä. Elämme kuulemma kiihkoilijoiden aikaa ja kaikki vastuunsa tuntevat poliitikot ja tutkijat, median edustajista puhumattakaan kantavat huolta näistä fanaatikoista ja fundamentalisteista. Kukaan ei vaan kanna huolta siitä fanatismista ja siitä fundamentalismista, joka vyöryn tavoin yrittää hukuttaa alleen ne perinteiset arvot ja sen elämäntavan, jonka yleensä ovat tunteneet omakseen suurin osa suomalaisista (oli se näihin arvoihin sitoutuminen sitten ollutkin kuinka pinnallista tai syvällistä tahansa).

Nämä veljekset sensijaan eivät kanna niinkään huolta ääri-islamilaisuudesta, kuin
"äärikristillisestä rakkauden sanomasta, jossa lyödään Raamatulla päähän". Tällä ilmeisesti tarkoitetaan yleensä raamatullisten argumenttien mukaan tuomista keskusteluun. Näin nähdään tapahtuvan erityisesti kysymyksessä samaa sukupuolta olevien parien oikeuksista juridisesti tai kirkollisesti. He heittävät pokkana ilmoille kysymyksen "millainen Suomi olisi, jos Päivi Räsänen olisi diktaattorina?" (En tiedä, tuskin tuo ajatus kd-laisesta diktatuurista on tullut edes Päivi Räsäsen & co mieleenkään.)

Mutta joo, nyt ollaan siis tilanteessa, jossa perinteisellä kristinuskon mallilla ja arvoilla ja raamatuntulkinnalla pelotellaan ihmisiä. Se edustaakin nyt rakkaudetonta uhkaa ihmisten hyvinvoinnille. Siitä tulisi enemmän kantaa huolta kuin talebanismista. (
Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala onkin siis ollut tässä kohtaa edelläkävijä mielipidemuokkauksessa karmealla tavalla - ellei peräti vainoja edeltävällä tavalla?) Usein lanseeramani termi "käsitteiden kavalluksesta" on ilmeinen tosiasia; se, mikä ennen edusti raamatullista kristinuskoa, onkin nykypäivänä "ääriajattelua". Vastaavasti se, mikä aiemmin edusti marginaali-ilmiötä onkin nyt valtavirtaa, johon kaikkien tulee mukisematta alistua.

Vähintäänkin yksi mutta tässä kaikessa kuitenkin on. Ne, joita nyt häikäilemättä leimataan "ääriliikkeeksi", on ollut ja edelleenkin on osa sitä lainkuuliaista, työssäkäyvää ja yrittäjähenkistä kansanosaa, ns. "hiljaista enemmistöä" kansalaisista, joka mukisematta on kantanut yhteiskunta- ja talkoovastuunsa pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseksi (tai edes jollain tavalla pystyssäpitämiseksi). Tämä ei jotenkin käy yksiin näiden veljesten "kiihkoilija"-leimakirveen heiluttelun kanssa. Nämä kuuliaiset ja kunnolliset, tavalliset suomalaiset kun ikään, sukupuoleen, kirkkokuntaan tai etniseen taustaan katsomatta ovat kuitenkin niitä, jotka tätä nykymenoa eniten ja luonnostaan vierastavat.


Tai toisaalta; voihan se olla, että tällainen kehitys - "polarisaatio", niinkuin tv-haastatelussa sanottiin - ennakoikin tulevaisuudessa aiempaa suurempia muutoksia yleisessä mielipideilmastossa suuntaan jos toiseenkin.


Eli kun Ranskassa suhtautuminen kristittyihin on pinnallisesti okei, pinnan alla samalla muhiessa jotain ihan muuta, niin jotakuinkin samanlainen kehitys näyttää olevan nostamassa päätä myös täällä kotoisessa Suomessamme.


Tähän rinnalle on hyvä ottaa samansuntainen puheenvuoro kirkollisesta keskustelusta. Yleishumanistiskirkollisen
Kotimaan päätoimittaja Mari Teinilä kuulee nimittäin äänenpainojen jyrkkenevän myös kirkon sisällä.

- Keskustelu liittyy Raamattuun ja Raamatun tulkintaan. Kirkon sisällä vaikuttaa ryhmiä, jotka katsovat, että heillä on oikea tulkinta Raamatusta ja että kansankirkolla oikeaa tulkintaa ei ole. Tähän liittyy sellaisia ilmiöitä kuin Luther-säätiön syntyminen ja ehdotettu piispaboikotti. Teinilä linjaa.

Kotimaa-lehden päätoimittaja katsoo, että luterilaisen kirkon rooli arvojohtajana on muuttumassa, vaikka esimerkiksi keväällä käydyt arkkipiispan vaalit kiinnostivat mediaa poikkeuksellisen paljon. Arvojohtajuutta ei ole Teinilän mukaan menetetty kokonaan, mutta evankelisluterilaisella kirkolla ei ole enää monopolia määritellä, mitä ihmiset ajattelevat ja mitkä ovat heidän arvonsa. Seuraavan suuren arvokeskustelun aiheen Teinilä näkee sukupuolineutraalia avioliiton asemasta, josta on tulossa yksi huhtikuussa käytävien eduskuntavaalien vaaliteemoista.

Mieleeni muistuu lainaus kultaiselta 60-luvulta jostain Bob Dylanin laulusta Ballad Of A Thin Man (tänks, Paulus!), jossa lauletaan jotenkin siihen tapaan, että "te tiedätte, että jotain on tapahtumassa, mr. Jones, mutta ette tiedä mitä, eikö niin, mr. Jones?" Tämä kuvitteellinen "Mr. Jones" edusti tässä Dylanin biisissä sitä USA:n valkoista keskiluokkaa, joka oli toisaalta hyvin hämmentynyt ja toisaalta eskapistisen turvallisuushakuinen 60-luvun suurten muutosten edessä USA:ssa. Jotain oli menossa, mutta ei tiedetty mitä... (tai mikä vielä pahempaa; ei haluttu tietää).

Tällaiselta näyttää maassamme tällä hetkellä toisaalta kirkon tilanne erityisesti ja toisaalta yleisen mielipideilmaston muuttuminen yleensä. Jotain on tapahtumassa, mutta kuka tietää mitä?

Thursday, September 23, 2010

Mediakatsaus 2

Ranskasta kuuluu kummia. Kristillinen mediasivusto Seurakuntalainen kertoi hiljattain, että maan pääkaupunki Pariisi on hyvää vauhtia islamisoitumassa.

Suuri muslimirukoilijoiden joukko yksityisten turvamiesten vahvistamana sulki jokin aika sitten kadut Pariisin keskustassa rukoushetkeä varten. Näin siitä huolimatta, että julkinen rukoilu, katujen sulkeminen ja yksityiset turvamiehet ovat kaikki Ranskassa laittomia. Poliisin oli kuitenkin käsketty pysytellä siististi sivussa.

Salanimeä Maxime Lepante käyttävä ranskalainen on huolestuneena seurannut Pariisin islamisoitumista, ja hän haluaa maailman tietävän, mitä on menossa. Siksi hän käyttää piilokameraa ja YouTubea videoiden levittämiseen. Videot osoittavat, että muslimeille on annettu epäviralliset oikeudet, joita tuskin millekään kristilliselle ryhmälle myönnettäisiin. Lepante arvelee, että suurten joukkorukousten avulla muslimit haluavat näyttää mahtinsa.

Ranskan tilanteeseen kajoaa myös Uusi tie viimeisimmässä numerossaan (23.09.2010). Artikkelissa todetaan, että maallistuminen ei ole tuhonnut kristinuskoa Ranskassa. Paradoksaalista kyllä, Ranskassa on helpointa olla kristitty monikulttuurisissa suurkaupungeissa, kuten Pariisissa, Toulousessa ja Lyonissa. Uuden tien artikkelissa todetaan myös, että ranskalaiset eivät ole avoimen aggressiivisia kristittyjä kohtaan, mutta pinnan alla kytee. Muslimit taas eivät koe samaa "valtaväestön" puolelta (joita taas evankeliset kristityt eivät ole). Syynä on yksinkertaisesti rasistiksi leimautumisen pelko.

Yleisestä ilmapiiristä maassa kertoo se, että Ranskasta ei enää lähde lähetystyöntekijöitä Afrikkaan, mutta sieltä taas lähetetään lähettejä Ranskaan. Mitenkäs ne missiologit sen sanoivatkaan? "Jumala on muuttanut etelään"; kristinuskon painopiste on maantieteellisesti jossain muualla kuin perinteisessä "kristityssä Euroopassa". Katolisen kirkon menettäessä jalansijaa on Ranskaan samaan aikaan muodostunut uusia karismaattisia liikkeitä viimeksi kuluneiden vuosikymmenien aikana. Todennäköisesti Kristuksen ruumis siis elää ja kasvaa myös Ranskassa. (Tällä en tietenkään halua väittää, etteikö siihen kuuluisi jäseniä myös katoliseen kirkkoon kuuluvista ihmisistä.)

Sunday, September 19, 2010

Kaipuu kuulua johonkin - uudet heimot ja yhteisöllisyyden haaste

Elämme uuden heimoutumisen aikaa. Perinteinen yhtenäiskulttuuri on murtunut ja uusia alakulttuureja ja genrejä nousee esiin kuin sieniä sateella. Joku on sanonut viisaasti, että alakulttuuri syntyy aina siellä, missä perinteinen kasvatus ja instituutiot eivät enää kykene pitämään erityisesti lapsia ja nuoria vaikutuspiirissään.


Ajattelepa näitä; jääkiekon Suomen mestaruutta juhlivat innostuneet joukot kaupungin keskustassa, kesäisten rockfestareiden osanottajien kirjo, Tuomas-messujen harras semiaikuisseurakunta, formulakisojen punaiset ”tifosot” eli Ferrari-fanit, brittiläisen jalkapallokatsomon toisistaan värien, lippujen, tunnusten ja laulujen perusteella erottuvat kannattajakunnat, etnisten, uskonnollisten tai

poliittisten ryhmien yhteenotot eri puolilla länsimaita…


Mitä tämä kaikki on? Ilmassa on fanatismin palanut tuoksu, mutta mutta… Eikö kaiken fanatismin – niin uskonnollisen kuin poliittisenkin yhteisön lumon – pitänyt haihtua modernisaation edistyessä? Eikö pitänytkin käydä niin, että ihmisen primitiiviset heimovaistot pääsisivät enää esille vain juniorijoukkueitten kohtaamisissa vanhempien verenhimoisissa huudoissa ja kommenteissa?


Monet ”aikojen merkit”, ilmiöt, persoonat ja tapahtumat ympärillämme kertovat siis meille, että elämme uudelleen tällaisen uusheimoisuuden ja yhteisöllisyyden elpymisen aikaa. Puhutaanhan kuluttajatutkimustenkin kohdalla siitä, miten suurten massojen aika on ohi. Nyt puhutaan ennemmin ”kuluttajien heimoista” Tällaisia heimoja löytyy kaikista ikä- ja yhteiskuntaluokista; harmaat pantterit, tuulipukukansa, puumanaiset, vegaanit, prekariaatit, lätkäjätkät eli leokomarovit, salibandyheimo jne. Hienosti sanottuna ”ihmiset haluavat maksimoida henkilökohtaisia kokemuksiaan ryhmäkontekstissa”. Tällainen heimo on väljä ja vapaaehtoinen ryhmä, jolla on sanattomat säännöt ja näkymätön hierarkia. Saman heimon jäsenet ovat ”meikäläisiä” ja muut ”muu maailma”.

Ihmiset voivat myös samanaikaisesti kuulua useaan eri heimoon. Erityisesti kaupungeissa on rikas urbaanien heimojen verkosto, joka näkyy esim. perhe-käsitteen kohdalla. Tämä ei tarkoita niinkään perhearvojen katoamista, vaan enemmänkin sitä, että ne määritellään uudella tavalla. Urbaanissa city-kulttuurissa heimosta voi rakentua perinteisen perheen jatke. Ratkaiseviksi arvoiksi muodostuvat tällöin vapaaehtoisuus, intiimiys ja positiivisuus.


Takavuosien kulttitvsarja ”Frendit” on hyvä esimerkki tästä. ”Frendit toi televisioon uuden sukupolven; risaisista uusperheistä omilleen karanneet nuoret aikuiset, jotka muodostivat ympärilleen aivan uudenlaisen perheyhteisön. Kulttuurissa, jossa yli puolet avioliitoista päättyy eroon, avioerolapsena itsenäistyminen on todellinen sukupolvikokemus.” (Suomen Kuvalehti 36/2004)


”Kymmenen vuoden ajan sarjan hahmot yrittivät ratkaista samaa ongelmaa; miten korvata lapsuudenperhe uudella, omalla perheellä, jollaisesta on aina unelmoinut. Frendien sanoma oli, että normaalia ei enää ole olemassa. Merkittävää oli, että amerikkalaiset – tai ainakin ne katsojat, jotka tekivät sarjasta yleisömenestyksen – hyväksyivät tämän.” (Time-lehti ”Frendeistä” keväällä 2004).


Norjalainen kasvatustieteilijä ja teologi Paul Otto Brunstad on todennut sekulaarissa nuorisokulttuurissa tapahtuneen valtavan käänteen aikamatkalla 1960-luvulta –90-luvulle. 1960-luvun nuorille käsite ”tie” oli tärkeä aihe ja metafora, kun haluttiin kuvata vapautta yhteiskunnan holhouksesta. Tuolloin tulevaisuus näyttikin olevan täynnä lupauksia ja toiveita. Modernin projekti eli ja oli voimissaan. Ihmiskunnan ongelmien (sodat, liikakansoitus, ympäristöongelma, yhteiskunnallinen epätasa-arvo jne.) uskottiin ratkeavan tulevaisuudessa.


1990-luvun epävarma tilanne ja synkät visiot tulevaisuudesta synnyttivät nuorissa aikuisissa toisenlaisia ajatuksia, toiveita ja tarpeita. Miksei? Eihän enää voitu puhua niinkään ”nuorisokulttuurista”, kuin ”kulttuurisesta nuoruudesta”, joka ei enää olekaan ensisijaisesti sidoksissa johonkin ikävaiheeseen (Tommi Hoikkala). Mitä siis tuli käsitteen ”tie” tilalle?


Ensinnäkin tarve kuulua johonkin perhettä suurempaan, mutta kokonaista kaupunkia pienempään eli siis helpommin määriteltävään yhteisöön, kuin esim. kansallisvaltio, nousi ylitse muiden. Tämä kaipaus on nähtävissä Brunstadin mukaan 1990-luvun suurimmissa nuorisoliikkeissä, kuten house-, rave- ja teknokulttuurissa. ”Tien” tilalle on tullut siis ”house”, ”talo” – yhteisö, johon kuulua. Tanssimisestakin on tämän myötä tullut enemmän yhteisöllinen kuin yksilö- tai paritanssi-tapahtuma.


House-kulttuuri kertoi siis uudesta ajattelutavasta; tunne maailman pirstoutumisesta vaikeasti hallittaviksi ja koottaviksi palasiksi ja utopististen tulevaisuuden näkymien katoaminen loi kaipuun yhteisöllisyyteen. Tarvittiin paikka, minne mennä, missä levätä, koti, mistä etsiä suojaa ja lohdutusta.


Postmoderni tilanne, jossa vanhat rakenteet ja perinteet muuttuvat nopeasti, juurettomuus ja mihinkään kuulumattomuus, päämäärän puuttuminen, kyllästyminen ja irtolaisuus näyttävät kuvaavan monien nuorten ja nuorten aikuisten tilannetta tänään. Nostalginen kaipaus takaisin turvallisempaan paikkaan, yhteisöön, ei tule yllätyksenä tätä taustaa vasten.


Edistyksellisyys ja usko modernin projektin kaikkivoipaisuuteen korvattiin turvallisuuden ja johonkin kuulumisen kaipuulla; yksilö etsii suojaa ja kuulumista johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen. Berliinissä perinteisesti järjestetty housefestivaali otsikoitiinkin kerran ”Me olemme yksi perhe”.


1960-luvulla perinteinen ”perhe”-termi vedettiin alas jalustalta ja poljettiin maahan. 1990-luvulla tuo termi onkin sitten tullut takaisin, mutta nyt muuttuneella sisällöllä. Enää ei puhutakaan ydinperheestä, vaan yhdestä suuresta perheestä. Tavallaan kyse ei enää ole edes post- eli jälkimodernista ilmiöstä, vaan enemmänkin esimodernistisesta reaktiosta. Emme enää näekään lisää vapautta ja yksityisyyttä, vaan kaipausta kohti kotia, yhteyttä.

Aikana, jolloin Karl Marxia lainaten ”kaikki, mikä on kiinteää, haihtuu ilmaan”, tällaista reaktiota ei ole vaikeaa ymmärtää. Monet nuorista, jotka tulevat rikkinäisistä kodeista, etsivät paikkaa, jossa

levätä, tulla hyväksytyksi ja kokea yhteyttä – johon kuulua. Miten tämä ilmenee käytännössä?


Avioeron tuska on tehnyt tästä nuorten ja nuorten aikuisten sukupolvesta sitoutumiseen haluttoman ja sitä pelkäävän; avioliiton solmimisikä on noussut viimeisten neljän vuosikymmenen aikana keskimäärin 21:stä 26:een ikävuoteen – ja se nousee yhä. Tämä sukupolvi on kasvanut uutisten keskellä, joissa kerrotaan langenneista julkkiksista, petollisista saarnamiehistä ja ryvettyneistä poliitikoista. Tätä he itse asiassa ovat odottaneetkin koko ajan; ”mitäs minä sanoin?” Heidän uskonsa auktoriteetteihin on mennyt ja he suhtautuvat kyynisesti kaikkeen organisoituun, olipa se sitten kirkko, ay-liike tai poliittinen puolue.


Mikä auttaisi tätä sukupolvea, joka on nähnyt ja kokenut kaiken, pettynyt kaikkeen ja joka suhtautuu coolin kyynisesti kaikkeen? Esille nousee kaksi kysymystä. Ensin; oletko sinä itse avoin Pyhän Hengen työlle? Kun Jumala herättää sinua rukoilemaan nuorten puolesta, niin eräs merkittävimpiä asioita, joita Hän aikaa myöten opettaa sinulle on se, että sinun itsesi tulee muuttua.


Toinen on kysymys minun oman sydämeni puhtaudesta; elänkö itse niin kuin opetan? Puhdas sydän vetää aina muita puoleensa – ei vain puhtaita, vaan myös puhtautta omaan elämäänsä kaipaavia sydämiä.


Paul Otto Brunstad on tiedostanut tämän aikamme nuoren sukupolven tarpeen, ”kaipuun kuulua johonkin”. Esimerkeiksi tästä hän siis ottaa ”1990-luvun suurimman nuorisoliikkeen, house-, rave- ja teknokulttuurin”. Kuinka kristillinen usko vastaa tähän haasteeseen uudella vuosituhannella? Voisiko seurakunta edustaa uudelle sukupolvelle uutta ”kehoa” ja vaihtoehtoista ”taloa”, johon muuttaa ja jossa vapautua kodittomuudesta, yksinäisyydestä, juurettomuudesta ja rikkinäisyydestä? Kristuksen ruumiin ja Jumalan valtakunnan – ”talon” – tulisi olla tarpeellinen vastaus uuden sukupolven johonkin kuulumisen kaipuulle.


Mitä aikamme siis tarvitsee? Entä miten aikamme tarvitsee sen? On kolme asiaa, jotka liittyvät toisiinsa.

Aikamme ihminen tarvitsee heimon, yhteisön, joka on suurempi kuin pelkkä perinteinen ydinperhe, mutta joka on toisaalta helpompi hahmottaa kuin esim. kunta, kaupunginosa, kansakunta jne. Kyse on jostain joukosta, johon kuulua.


Toinen seikka, jota heimo tarvitsee, on tarina, kertomus. Jeesus esitti suurimman osan totuuksistaan kertomuksin ja vertauksin! Kyse on matkanteosta ja yhdessä selviytymisestä ja sen kertomisesta eteenpäin, lapsille ja lastenlapsille.


Kolmas asia, jota kertomus taas tarvitsee on ”happy end”; kertomuksen lopun polttava, mutta puhdistava katharsis-kokemus. Kyseessä on historian huipentuma, jossa asiat laitetaan oikealle tolalleen, hyvät palkitaan ja pahat tuomitaan. Sanalla sanoen siis; viimeinen tuomio!


Kristittyinä meillä on Raamatussa ja evankeliumissa kaikki tämä. Mihin Jeesus siis kutsuu meitä? Perinteisen herätyskristillisyyden piirissä kuulemme usein sanottavan ”ota Jeesus sydämeesi”. Se on ihan totta, näin pitää tapahtua – mutta jotain muutakin täytyy tapahtua. Meidän on siis mentävä ”ristin luokse” – ja vielä enemmän; meidän on mentävä itse ristille! Ja vielä eteenpäin; ristin läpi tähän maailmaan. Miksi näin? Siihen on olemassa kristologinen peruste; miten Jeesus itse teki, eli, vaelsi ja opetti?


Näin meidänkin tulee tehdä - ”tulla murretuksi leiväksi ja vuodatetuksi viiniksi tämän maailman edestä”. Tämä on avain aikamme yhteisöllisyyden kaipuun täyttämiseen.



Saturday, September 18, 2010

Hänen syvin olemuksensa

Moni kristinuskon(non) edustaja näyttäytyy tänä päivänä dynaamisena johtajana tai tehtäväkeskeisenä suorittajana, joka hintaan mihin hyvänsä haluaa esille oman agendansa (joka sekoittuu Jumalan valtakunnan asioihin).

Jeesus oli toista maata. Hän ei julkisen toimintansa aikana pyrkinyt keräämään massoja. Massat tulivat Hänen luoksensa, kukin omine agendoineen. Tämän vastapainona Hän vetäytyi säännöllisen epäsäännöllisesti yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen rukoilemaan ja etsimään Isänsä tahtoa. Hän jopa aika ajoin karsi kovalla kädellä niitä, jotka yrittivät omine agendoineen Hänen seuraansa.

Tämä kaikki saa minut miettimään, missä määrin Herra oikeasti on mukana kaikessa meidän höösäyksessämme?

Omassa elämässäni huomaan Herran samalla tavoin säännöllisen epäsäännöllisesti kutsuvan minua hiljaisuteen Hänen eteensä. Syntyy sellainen jano Herran puoleen, jossa ikäänkuin läpäisyperiaatteena kulkee sen etsiminen, miten voittaisin Hänet omakseni.

Thursday, September 16, 2010

Jumalan aika ja meidän aikamme

"Sitten, neljäntoista vuoden kuluttua, minä taas menin ylös Jerusalemiin Barnabaan kanssa ja otin Tiituksenkin mukaani." (Gal. 2:1)

Suomeksi sanottuna Paavali lusi reilut kymmenkunta vuotta Tarsossa, ennen kuin Barnabas haki hänet työtoverikseen Antiokian herätyksen keskelle. (Apt. 11:25) Koko tuon ajan hänellä oli jo hallussaan se ilmestys, jossa Jumala Henkensä kautta oli ilmoittanut hänelle suoraan evankeliumin Kristuksesta koko maailman Vapahtajana.

Wolfgang Simson puhuu Tarsoksesta paikkana, jossa meidän näkymme kuolee.

Tämä avaa meille huikeat näköalat aikaan. Kun me sanomme, ettei meillä ole aikaa, se tarkoittaa, että meillä on kiire. Kun sanomme Jumalasta, ettei Hänellä ole aikaa, se tarkoittaa juuri tätä, mitä Paavalille tapahtui - ja mitä on tapahtunut monelle muullekin Herran palvelijalle aikojen saatossa. Jumalalla oli varaa pitää Paavalia siellä syrjässä, hyllyllä vuosikausia.Hänellä oli aikaa siihen.

Käytännössä tämä tarkoittaa meidän kohdallamme sitä, että emme saa olla tehtäväkeskeisiä, vaan Kristuskeskeisiä.

Sunday, September 12, 2010

Every good boy deserves favour

Kuuntelin tuossa eräänä iltana Spotifystä Moody Bluesin v. 1971 ilmestynyttä levyä Every good boy deserves favour. Muistan sen olleen jotakuinkin ensimmäisiä poplevyjä, joita olin hankkinut - ja kovaahan se tuolloin kolahti. Hyvältä - ja ehkä myös vähän sentimentaalisella tavalla hauskalta - se kuulosti edelleenkin. Se mahtipontisuus ja pateettisuus, halu parantaa - ei, suorastaan pelastaa maailma! - tuntuu nyt yhtä aikaa sekä ryppy- että kirkasotsaiselta. Niin se vaan aika kultaa muistot. Melkoinen hämy minäkin olen joskus ollut...

Moody Blues oli 60-70-80-lukujen tunnettu psykedeelisen genren bändi, jonka lyriikassa sekoittuivat niin tajunnanlaajentaminen, itämainen uskonnollisuus kuin länsimainen eksistentialistnen angstkin. Ennen uskoontuloani v. -74 tuollainen tuon ajan sekulaarissa nuorisokulttuurissa vallalla ollut "asioiden harrastaminen" oli minulle eräänlainen uskonto - niin kevyttä pintasilausta ja itsevalittua ja -säädeltyä puuhastelua kuin se olikin.

Eipä siis ihme, että uskoontultuani poltin kaikki "maalliset" vinyylilevyni (muutama kymmenen kappaletta). Se oli monelle meille tuossa 70-luvun Jeesus-herätyksessä uskoon tulleille normaali reagointimalli. Every good boynkin kannessa oleva kaunis, runollinen kuva vanhasta miehestä, kauniista, loistavasta esineestä ja sitä ihastuneena tuijottavasta poikasesta sai uuden tulkinnan uudesta viitekehyksestä ja uudesta ymmärryksestä käsin; siinä olikin okkkultisiin salaisuuksiin vihitty tietäjä johtamassa viatonta, pahaa aavistamatonta poikaa kohti jotain sellaista, joka näyttäytyy aluksi viattomana ja jopa maailmaa ja todellisuutta selittävänä, mutta joka aikaa myöten, syvemmälle mentäessä osoittautuukin pimeydeksi, joka hukuttaa sielun.

Toissa viikolla levyä jälleen (ties kuinka pitkän tauon jälkeen) kuunneltuani mieleeni nousi kuva Paavalista Ateenassa, jossa hänen henkensä kiivastui kaupungin epäjumalanpalvonnan runsaan tarjonnan takia. Paavali käytti kuitenkin tuota jumalkaipuuta astinlautanaan kertoessaan ateenalaisille evankeliumia Jeesuksesta, jonka kautta koko maailma kerran tultaisiin tuomitsemaan.

Moody Bluesin biisien sanoituksia kuunnellessa - omistin aikanani kaikki heidän levynsä välillä Days of the Future Passed ja Seventh Sojourn - toistuvat usein teemat itsensä etsimisestä ja löytämisestä, todellisuuden oikeasta ymmärryksestä ja valon näkemisestä. "I´m lookin´ for someone to change my life, I´m lookin´ for a miracle in my life..." biisissä Question esimerkiksi.

No, sallittakoon tällainen vanha hämyily, mutta se oli tuota aikaa, enkä sitä nyt sellaisena mitenkään haikaile, kaikkea muuta! Mutta mitäpä jos tällainen "Paavali Ateenassa"-lähtöinen oman ajan tunteminen ja sen huutoon vastaaminen olisikin toimiva kontaktipinta kommunikoitaessa evankeliumia elämän tarkoitusta etsivälle jälkimodernille ihmiselle, joka on oikeesti aika lailla hukassa itsensä, elämänsä ja maailmansa kanssa?

Relevantti missiologinen strategia siis; tunne ne keiden parissa elät ja vastaa niihin kysymyksiin, joita he esittävät - älä niihin, joita kukaan ei kysy.

Tuesday, September 07, 2010

Virtanen palaa kotiin


Virtanen oli palaamassa kotiin saarnareissulta. Oli syksyinen ilta ja satoi, kun hän käveli juna-asemalta kotia kohti. Näillä saarnamatkoilla hänen mieleensä tuli usein se, miten hän nuorena uskovana oli pitänyt juuri tätä korkeimpana kutsumuksenaan. Hän muisti kun hän oli sanonut kerran isälleen, että hänestä tulisi matkasaarnaaja, niin isä oli suomalaisen työmiehen realismilla tokaissut, että "hanki nyt vaan ensin joku kunnon ammatti".

No, nyt hänellä oli se "kunnon ammatti" ja niinpä hän oli vapaa myös matkasaarnaamaan.

Nyt Virtasen mieltä kuitenkin painoi eräs asia. Hän oli kotimatkalla saanut taas kerran kuulla eräästä Jumalan miehestä, joka oli jättänyt vaimonsa ja perheensä. Virtanen mietti, mistä tämä kaikki johtui ja mitä se kertoi ajasta, jota nyt elettiin? Niin, tai mitä se kertoi siitä hengellisyydestä, joka oli vallitsevana seurakunnissa ja joka tuotti tällaista hedelmää. Tämä tapaus ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, mutta nyt ei ollut kyse jostain "hetken lapsesta", jonka lyhytaikainen sielullinen kuohahdus tuotti tällaisen konkurssin, vaan jo pitkään Herraa palvelleesta uskonveljestä. Jotain todella sairastuttavaa tuntui olevan vaikuttamassa kaikessa siinä höyrypäisessä kiihkossa ja hengellisessä machoilussa, jota pidettiin merkkinä korkeammasta hengellisyydestä.

Kaikkien näiden tapahtumien ja ajatusten keskellä Virtanen ajatteli entistä enemmän niin, että ei voinut olla mitään sellaista hengellistä näkyä tai toimintaa, joka ajaisi ohi hänen ja hänen vaimonsa välisen suhteen. Se oli kaiken perusta - se "kolmisäikeinen lanka, joka ei heti katkea" - niinkuin Paavali muistuttaa nuorta Timoteusta, ettei kukaan sellainen ole kelvollinen johtamaan Jumalan seurakuntaa, joka ei ensin kykene huolehtimaan ja oikein hallitsemaan omaa kotiaan, perhettään ja avioliittoaan.

Virtanen kääntyi jo kotikadulle ja erotti jostain kauempaa syksyn värittämien vaahteroiden lehtien välistä kotitalon valot. Hän muisti, miten hän pastorina seurakunnassa ollessaan ei oikein jaksanut vapaapäivinään lähteä kirkolle. Eihän sinne kannattanut oikein mennä näyttämään naamaansa, koska eihän hänellä ollut mitään lappua kaulassaan, jossa olisi lukenut "Olen vapaapäivää viettävä pastori". Seurakuntalaiset kun kuitenkin lähestyisivät häntä asioillaan.

Virtanen oli sitten kerran huomannut ajattelevansa, että hänen vaimonsa oli hänen seurakuntansa ja hänen uskovien yhteytensä ennen mitään sunnuntaikokousta tai raamattupiiriä, johtajuuskongressia tai hiljaisuuden retriittiä. Jos yhteys toimi tässä, se toimi muuallakin. Niinpä tämä suhde oli se, mitä tuli vaalia ja mihin tuli keskittyä ennen mitään muuta.

Virtanen pääsi kotikuistin alle ja pudisteli vedet pois sateenvarjostaan. Hän avasi kotioven ja kodin tutut tuoksut tervehtivät häntä vastaantullessaan. Virtanen henkäisi syvään.

- Kotona ollaan, hän sanoi.

Saturday, September 04, 2010

Kova laki, skientologian uhka ja "kulttien" vainoaminen


Tuossa joskus viime vuosituhannen lopulla, kun poliisi (taas kerran) seurasi suurennuslasilla eräiden rikollisjärjestöjen toimia, muuan tällaisen järjestön puhemies totesi medialle, että "eivätkö tavalliset kansalaiset tajua, että kaikki tämä (so. poliisin kiristynyt kontrolli) kääntyy lopulta heitä itseään vastaan". Tuossa kommentissa on tietysti kuultavissa huolestumista oman elinkeinon harjoittamisen vaarantumisesta, mutta siinä on myös totuuden jyvänen, jota on syytä tutkailla vähän lähemmin.

Amerikkalainen laatusarja Kova laki käsittelee rikostutkimuksen ja oikeudenkäynnin prosessien kautta monia ajankohtaisia teemoja, kuten sotarikoksia, Irakin sodan traumoja niin kansallisella kuin yksilönkin tasolla, maahanmuuttoa, seksuaalisten vähemmistöjen tilannetta tai eutanasiaa. Eilinen jakso oli meikäläisittäin ajattelevan kristitynkin kannalta ajatuksia herättävä. Jaksossa kerrottiin tiukan raamatullisesta ja karismaattisesta uskovien nuorten ryhmästä, jossa oli voimakas profeetallinen johtajahahmo ja jonka piirissä tapahtui murha, jolle haettiin jumalallista oikeutusta Raamatusta, "hengen ilmoituksesta" ja ulkoisen vihollisen uhasta, joka tässä tapauksessa oli islam.

Jakso herätti paljon ajatuksia liittyen voimakkaaseen johtajuuteen, lasten ja nuorten "varustamiseen" hengelliseen työhön sekä Raamatun tai muun jumalallisen auktoriteetin käyttöön hengellisessä työssä. Se heijastelee varmaan jotain amerikkalaisen, evankelikaalin kristillisyyden problematiikasta siellä (jota varmasti löytyy hyvin monenlaista), mutta se tuo esille aika hyvin myös sen veteen piirretyn viivan, joka leijuu jossain (ihan raamatullisenkin) hengellisen sodankäynnin käsitteen ja fanaattisen kiihkoilun välillä; onko jossain tilanteessa oikeus ryhtyä väkivalloin vastustamaan jumalattomuutta? Vastaus on usein, että "esivaltaa totellen kyllä", mutta entä sitten toisinajattelijoiden vastustaminen tai kuriin laittaminen väkivalloin? Siinä on silloin kristillistetty talebanismi lähellä ja Cromwellin & co haamut oven takana kolkuttelemassa.

No, tietysti jakso oli kuvitteellinen, niinkuin joka jakson lopulla jaksetaan aiheellisesti muistuttaa: "Tämä tarina on kuvitteelinen ja siinä esitetyillä tapahtumilla tai ihmisillä ei ole vastinetta todellisuudessa". Mutta onko näin oikeasti? Eikö tällainen moniarvoinen ja sekulaari tv-viihdekin toimi kasvatuksen, mielipiteen muokkauksen ja jopa propagandan välineenä - ja ihan tarkoituksellisesti?

TV-dokumentti on toinen tällainen mediaviestinnän muoto, kuten hyvin osoittaa uusintana esitettävä dokumentti skientologian vaaroista. Dokkarin viesti kun on selvästi se, että "skientologiaa pidetään uskontona, mutta se on puhdasta liiketoimintaa ja maailmanlaajuinen hyväksikäyttöjärjestelmä, väittävät järjestön jättäneet pioneerit." No, nyt tässä kohtaa tuo alussa lainaamani rikollisjärjestön edustajan kommentti tavallisen kansalaisen huolenaiheesta alkaa kummitella mielessä. Eli vaikka pitäisinkin skientologiaa huuhaana, rikollisjärjestöjä vaarallisina ja aivopesun mahdollisuutta todellisena, niin kaikkea tämän paljastamiseen käytettyä aikaa, rahaa, tekniikkaa ja muita resursseja voidaan tilanteen sattuessa - tai niin vaatiessa - käyttää myös minua, edustamiani arvoja tai liikettä, jossa olen mukana, vastaan.

Olemmeko nimittäin jossain vaiheessa tilanteessa, jossa mitä hyvänsä tavallista kristillistä järjestöä, koulua, seurakuntaa tai liikettä aletaan käsitellä samanlaisin mediasodankäynnin keinoin? "Kultiksi" leimaaminen kun on niin helppoa mielikuvien luomisen ja yksipuolisen tiedonvälityksen keinoin. Leipänsä hikihatussa mediakoneiston oravanpyörässä ansaitsevan työläisen tai yrittäjän kohdalla kiusaus "mennä yli siitä, missä aita on matalin", lienee vaarallisen suuri. Jos lisänä rikka rokassa on vielä epämääräisesti määritelty poliittisen korrektiuden vaatimus, niin soppa on valmis.

Alan olla entistä vakuuttuneempi siitä, että siinä tilanteessa minä en voi olettaa saavani tasapuolista kohtelua median taholta.

Wednesday, September 01, 2010

"Pyhät poikkeukset"

Aina silloin tällöin törmää niihin harhautuneisiin sieluihin, jotka ovat kovin raamatullisia, mutta kaiken sen jälkeen yhtä tehokkaasti teoillaan kieltävät Raamatun ohjeellisuuden. He nimittäin elävät vastoin kuin opettavat, julkeasti tai salaa, mutta näin kuitenkin.

Tätä poikkeamistaan Raamatun sanasta he perustelevat sillä, että he ovat erikoistapauksia ja heidän kohdallaan Jumala tekee poikkeuksen, vaikka muita käskyt koskevat. Jumalan laki on niin ja aamen ja se sanoo niin ja niin, mutta heidän kohdallaan "korkeampi hengen todistus" antaa luvan häikäilemättä ja sen suuremmitta omantunnon tuskitta ohittaa tämä Jumalan käsky. Useimmiten nämä käskyt liittyvät huorintekemiseen tai varastamiseen.

Antinomistinen harha räikeimmillään siis ja mikä merkillisintä, jotkut - tosin onneksi harvat - jopa uskovat ja seuraavat heitä. Joskus uskovat ovatkin uskomattoman sinisilmäisiä. Jos valhe ja synti ovat vain riittävän räikeitä, niin näyttää jopa siltä kuin näitä yksinkertaisia ja kuuliaisuuteen kasvatettuja Herran omia olisi aina vaan helpompi harhauttaa. Ei kai se lampaana oleminen nyt sentään tätä tarkoita.

Kun kysyy perusteluja tälle, niin kuulee esim. että...

- "toimiihan Jumala kuitenkin hänen kauttaan"

tai että...

- "hän sentään tekee jotain, eikä vain puhu"

Se, että ihmisiä tulee uskoon jossain piireissä, parantuu tai vapautuu, saa armolahjoja tms. kertoo vain sen, että Jumala siunaa Häntä etsiviä ihmissieluja. Se ei välttämättä vielä kerro yhtään mitään jostain palvelutyöstä tms. Sen, että joku sitten ottaa näistä Jumalan teoista kunnian itselleen, ei saa antaa hämätä itseään.

Se, että joku ns. "tekee jotain" ei kelpaa perusteluksi vielä yhtään millekään, sillä muslimit, satanistit tai vapaa-ajattelijat tekevät vielä enemmän. Pelkkä tehokkuus, hyödyllisyys tai käyttökelpoisuus ei kelpaa vielä Jumalan valtakunnassa todisteeksi mistään.

Ratkaisevaa on Jumalan rakastaminen niin, että pitää Hänen käskynsä.