Kommentti aiempaan

Jokin aika sitten eräässä postauksessani olin huolissani evankeliumin julistuksen väistymisestä taka-alalle monien muiden ajankohtaisten asioiden rinnalla. Haluan edelleen kysyä vakavasti, uskommeko siihen, että evankeliumi ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta Jeesuksesta voi muuttaa ihmisen elämän niin, että tämän muutoksen myötä myös ihmisen, ihmisten ja kokonaisten yhteisöjen elämä voi muuttua? (Tekisi mieleni vielä täsmentää: "...uskommeko me länsimaisina kristittyinä siihen, että...?")

Jos vastsaamme, että "kyllä, uskomme", niin miksi emme sitten tee niin ja elä näin? (Emme näet voi - kirkon synodaalikirjan 2010 Minä uskon? (Jumala-usko 2010-luvulla) tavoin - laittaa siihen kysymysmerkkiä perään - niin mediaseksikästä ja massojen myöhäismoderniutta puhuttelevaa kuin se olisikin.) Mikä silloin estää meitä olemasta kuuliaisia ja keskittymästä omaan ydintehtäväämme seurakuntana?

Vai onko kyseessä se, ettei tuo evankeliumi ole saanut aikaan muutosta meidän omassa elämässämme? Johtuuko epäuskomme siitä, ettemme itse ole kokeneet vallankumousta elämässämme? (Juuri nyt tuntuu siltä kuin monet uskovien seurakunnat ja herätysliikejärjestöt viimeiseksi haluaisivat mitään vallankumousta vaivoikseen.)

Miksikö olen näin ankara? Yksinkertaisesti siksi, että omat tekomme puhuvat muuten meitä vastaan - ja pahasti.

Kyse on näet paljon enemmästä kuin vain joihinkin työmetodeihin liittyvistä painotuksista (tyyliin "raamattuopetus vs. äitiysklinikka". Kyse on jostain paljon syvemmästä ristiriidasta kuin vain kristittyjen jakautumisesta "konservatiiveihin" tai "liberaaleihin" jumalanpalveluskulttuuriin tms. osalta.

Kyse on siitä, että näiden näkemysten taustalla on paljon suurempi, suorastaan perustava ero. Kyse on yksinkertaisesti siitä, onko kristinusko totta? Kyse on siitä, onko ihminen luonnollisessa tilassaan kadotettu niin, että hän pelastuakseen ikuisesta kadotuksesta tarvitsee Jeesusta Pelastajakseen? Jos pidämme tästä raamatullisesta näkökulmasta kiinni, ymmärrämme evankeliumin julistamisen kaikkille luoduille olevan ehdottoman välttämätöntä.

Globaalistuvassa maailmassa ja erilaisten "maailman kansalaisen uskonnon" paineiden alla kysymys personoituu Jeesuksen asemaan: onko Jeesus Kristus ainoa - ja vain ainoa - tie pelastukseen. Tämän näkökulman hyväksyminen näet sulkee pois kaikki muut "näkökulmat" ja eri tulkinnan mahdollisuudet. Silloin on vain Yksi, joka voi pelastaa ihmisen synnin, kuoleman ja sielunvihollisen vallasta.

Niin siis havaisemme, että kiista kristityiksi itseään kutsuvien ihmisten keskellä on siitä, kuka Jeesus on.  Onko Hän Kristus, joka ylösnousseena istuu Jumalan oikealla puolella ja jolle on annettu kaikki valta? Tämä määrittelee sitten myös valtakunnan työssä käyttämämme metodit ja välineet.

Loppupelissä se myös määrittelee sen, kuka on oikea kristitty.

Virtasen uusi hylly

Virtanen oli joutunut tekemään parannusta.

Siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta syy tähän oli sinänsä mielenkiintoinen. Virtanen oli näet viime aikoina erinäisissä uskonkamppailuissa tullut todenneeksi epäilevänsä yksityiskohtaisen johdatuksen mahdollisuutta. Kun hän oli jossain vaikeassa - tai "haasteellisessa", niinkuin nykyään oli tapana sanoa - tilanteessa ja joku läheinen ihminen (vaimo useimmiten) yritti lohduttaa häntä sillä, että Jumala oli hyvin yksilöllisesti juuri hänelle sopivan polun ulos tuosta ahdingosta. Virtanen oli - toki tunnustaen kyynisyytensä - vastannut siihen, ettei oikein enää jaksaisi tuollaista sentimentaalista hengellisyyttä.

Virtanen oli myös jo pitempään etsinyt juuti tietynkokoista hyllykköä hänen (ja hänen vaimonsa yhteiseen) työhuoneeseen. Hylly tarvittiin, Virtaselle niin rakkaiden kirjojen takia tietenkin, täyttämään eräs juuri tietty kohta seinässä. Tämän tähden kirjahyllyn tulisi olla juuri tietyn kokoinen niin korkeudeltaan, leveydeltään kuin syvyydeltäänkin. Eräänä päivänä eräällä kirpputorilla, jonne Virtanenkin vaimon (puoliksi) pakottamana aina silloin tällöin raahautui, hänen silmiinsä sattui kaunis, tumman puuinen hylly, jonka Virtanen mittasi (vaimollaan näet oli aina mittanauha mukana kirpputoreilla kierrellessään) ja varmisti sopivuuden sitten vielä kotona. Kaiken muun hyvän lisäksi he onnistuivat kuljettamaan mokoman hyllyn kotiin kätevästi omalla aasialaisella tilaihmeellään.

Niinpä tuo täydellisen sopiva kirjahylly nyt komisti Virtasen (ja hänen vaimonsa) työhuonetta ja läsnäolollaan joka päivä lempeästi nuhteli Virtasen epäuskoa, mutta ennen kaikkea todisti Jumalan johdatuksen pikkutarkasta yksityiskohtaisuudesta.

Muuan hahmotelma

Olen usein miettinyt roomalaisajan jälkeisen ajan Britannian vaiheita ja verrannut sitä oman aikamme "uppoavan lännen" tilanteeseen. Esim. kuningas Arthurin legenda sijoittuu tilanteeseen, jossa eletään mailleen laskeutuvan auringon aikaa; Rooman imperiumin viimeiset legioonat on vedetty pois ja maa jätetty alttiiksi raakalaislaumoille. Se kulttuuri ja sivistys, joka useamman sadan vuoden ajan oli latinalaistanut ja kristillistänyt muinoin pakanalliset keltit, alkoi väistyä samaan aikaan, kun viimeiset purjeet häipyivät Kanaalin ulapan taakse. Tilalle tuli rappeutuvien rakennusten, siltojen ja teiden ajanjakso ja kulttuurisen degeneraation aika. Suojattomille rannikoille rantautui germaanisia barbaareja; angleja, sakseja ja juutteja, jotka toivat tullessaan tuhon entiselle.

Muutama sata vuotta myöhemmin saarta hallinneet saksit elivät Britannian varjossa kaikkien niiden suurten monumenttien raunioiden keskellä, joita roomalainen kulttuuri voimansa päivinä tuohonkin syrjäiseen imperiumin kolkkaan oli pystyttänyt. He käyttivät edelleen roomalaisten rakentamia teitä ja muita aikaansaannoksia, hyödynsivät kaikin tavoin muutenkin edesmenneen kulttuurin tapoja ja kieltä ja epäilemättä ihmettelivät, miten ennen niin loistelias kulttuuri oli näin rappeutunut ja hävinnyt.

Luulen, että me tämän ajan kristityt elämme monin tavoin samankaltaisessa tilanteessa, jossa toisaalta edelleen ihailemme ja hyödynnämme menneiden parin tuhannen vuoden kristillistä perintöä, sen kulttuuria, kieltä ja tapoja, mutta toisaalta kuitenkin - aivan kuin väistämättömän pakon edessä - otamme etäisyyttä ja uudelleen arvioimme tuota mennyttä hegemoniaa, josta nyt näyttää kaikki h(H)enki lähteneen pois. Epäilemättä eräs suuria kysymyksiämme läntisinä kristittyinä on se, miten tästä eteenpäin suhtaudumme tuohon menneen maailman katoavaan perintöön, jossa kuitenkin on ollut (ja varmasti edelleenkin jossain määrin on) eräänlainen jumalallinen, katoamaton siemen. Miten oikein hyödynnämme noita muinaisia  roomalaisia teitä ja raunioita - ilman, että teemme niistä ja niiden asuttamisesta väkisin itsellemme painolastin, joka siirtää ajatuksemme puhtaasta evankeliumin viemisestä ja lähimmäistemme palvelemisesta johonkin sinänsä toisarvoiseen kulttuuritaisteluun ja vanhojen etuoikeuksien säilyttämiseen.

"pontem perpetui mansurum in saecula"

Kesälomamietteitä

Olen kesälomallani yrittänyt lueskella muunlaista kirjallisuutta kuin muuten, mutta yksi perin antoisa teologisesti suuntautunut kirjakin on mahtunut joukkoon. Kyseessä on luterilaisiin puhdasoppineisiin lukeutuvan Lasse Marjokorven opus Leviatanin valtakunta - Kristinuskon hylkäämisestä ja uudelleenlöytämisestä (Sley-Media Oy, 2015). Kirjassa on kaksi osaa, joista ensimmäinen käsittelee sitä "hukattua todellisuutta", jonka seurauksena ollaan "vakaumusten markkinoilla", jolloin "kirkko menetti identitettinsä" ja on nyt "vailla ominaisuuksia". Marjokorpi piirtää, 1600-luvun englantilaista humanistia Thomas Hobbesia lainaten, terävän kuvan "Leviatanin valtakunnasta", jossa valtiollistettu kristinusko on tiukasti valtion sekulaarin johdon käsissä palvellen sen kansallisia päämääriä politiikan, talouden ja kulttuurin alueella. Tämähän on tuttua meille suomalaisille viime vuosisadan historiastamme, johon hyvän näkökulman tarjoaa Jouni Tillin kirja Suomen pyhä sota - Papit jatkosodan julistajina (Atena Kustannus Oy, 2014). Tästä kuvasta löytyy Marjokorven opastuksella myös yllättävän monia yhtymäkohtia oman aikamme karimäkisläiseen luterilaiseen valtiokirkkoon. Kirjan jälkimmäisessä osassa taas keskitytään enemmän niihin "kristikunnan löytöihin", joiden avulla sitten voidaan hakea oikeaa suuntaa kadotetun identiteetin tilalle.






Itselleni mielenkiintoisinta antia kirjasta löytyi niistä muutamasta luvusta, joissa Marjokorpi valottaa saksalaisen luterilaisen teologin Dietrich Bonhoefferin elämää ja ajattelua 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Marjokorven mukaan Bonhoeffer oli "epäilemättä yksi viime vuosisadan loistavimpia teologeja". Syyksi tähän Marjokorpi mainitsee sen, että hän "oli ensimmäisiä siinä suuntauksessa, joka vähitellen nousi vastustamaan teologiassa ja kirkossa 1800-luvulla valtaan päässyttä idealismia". Monen muun tavoin myös Marjokorpi pitää Bonhoefferin erityisansiona sitä, että hän Hitlerin Saksassa joutui vainotuksi ja koki marttyyrikuoleman keskitysleirillä. Ei siis ihme, että Marjokorpi (monen muun tavoin) pitää Bonhoefferia eräänlaisena esikuvallisena taistelijana oman aikamme kirkkotaistelussa, jolle haetaan erilaisia rinnastuksia natsismin totalitarismista.






Marjokorven mukaan Bonhoefferia voidaan tuskin pitää jonkin tietyn teologisen koulukunnan edustajana, vaan hän pyrki koko elämänsä ajan omaksumaan uutta ja samalla myös tarvittaessa hylkäämään vanhoja katsomuksia. Bonhoefferin erikoisuus oli siinä, että hän kykeni tajuamaan elämänsä eri opiskelupaikoissa sen, mitä siellä opetettiin, mutta myös sen mitä niistä puuttui. Sen tähden hänen tiensä vei usein päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ko. opinahjo tähtäsi. Tällaiseen johtopäätökseen päätyminen onkin Marjokorvelta sikäli mielenkiintoista, että mikäli Bonhoeffer eläisi nyt hän tuskin mahtuisi Marjokorven itsensä edustamaan opillisesti äärimmäisen tiukkaan ja ulkopuolisilta vaikutteilta suljettuun luterilaiseen puhdasoppisuuteen. Bonhoefferin kaltaiset henkilöt ovatkin historiallisen jälkiviisauden valossa käyttökelpoisimpia kuolleina, koska silloin heidät voidaan helposti kanonisoida jonnekin sakastin ja seurakuntasalin välille muiden poisnukkuneiden kirkollisten merkkihenkilöiden muotokuvien joukkoon. Luulen, että eläessään he (niinkuin heidän Mestarinsakin) olisivat uskonnolliselle eliitille lähinnä vain kiusankappaleita ja rauhanhäiritsijöitä.






Bonhoeffer oli syvästi tajunnut sen umpikujan, johon, ei vain moderni teologia, vaan ylipäätään koko 1800-luvulta periytyvä länsimainen elämäntapa oli hänen omana elinaikanaan joutunut. Tämä tapahtui paljolti I maailmansodan järkyttävästä vaikutuksesta, joka tehokkaasti romutti modernin projektin kehitysoptimismia. Tässä mielessä Bonhoeffer oli selvästi edellä aikaansa ja varmasti myös eräänlainen profeetallinen näkijä. Samaa profeetallisuutta kaivattaisiin nyt myös niiltä hänen seuraajiltaan, jotka ihannoiden puhuvat hänen edelläkävijyydestään. On realistisesti nähtävä, että koko pinnallisesti "kristillinen" yhtenäiskulttuurimme länsimaissa on enenevässä määrin väistyvää todellisuutta. Tässä kohtaa tulee esille Marjokorven itsensä edustaman luterilaisen puhdasoppisuuden suurin puute; samaan aikaan kun rajat muualle on suljettava vieraiden (so. epäluterilaisten) vaikutteiden pelossa, niin itseltä ei kuitenkaan enää löydy paukkuja uusien aloitteiden tekemiseksi. Pääasiaksi nousee tällöin kadonneen säätyläis- ja yhtenäiskulttuurin ja siihen sisäänluettujen papiston privilegioiden perään haikaileminen. Tässä suhteessa Marjokorvenkin sangen estottomasti kuvailema Bonhoefferinn kosketuspinta USA:n afroamerikkaliseen kristillisyyteen (vrt. Bonhoefferin toteamus ensimmäisen newyorkilaisessa afroamerikkalaisessa kirkossa käynnin jälkeen: "tämä aamu Harlemissa oli ensimmäinen kerta, jolloin kohtasin aitoa uskontoa Yhdysvalloissa") on yllättävä, jopa humoristinen, joskin se samalla tuo esille sen väistämättömän orientaation, mikä vain voi kristityt tulevaisuuden totalitarismlta pelastaa; verkostoituminen yli rajojen muiden Raamattunsa vakavasti ottavien Kristuksen ruumiin jäsenten kanssa, traditioiden erilaisuudesta huolimatta (ellei peräti juuri sen tähden).






Bonhoefferin mukaan näet Jumala on tunnettavissa vain oman ensisijaisen toimintansa, Raamatussa annetun ilmoituksen välityksellä. Ainoastaan näin Jumalan käsite säästyy modernismin sille antamalta teilaukselta ja - mikä vielä pahempaa! - uudelleen määrittelyltä. Hänen suuri oivalluksensa oli, että hän tajusi Jumalan sanan ratkaisevan merkityksen ja palautti sen arvovallan seurakunnan opetukselle. Niinpä hän käytännössä päätyy teologisesti sangen epäammattimaiseen ratkaisuun. Hän nimittäin vetoaakin pääasiallisesti vain Raamatun teksteihin, eikä niiden tutkimuksen historiaan (josta hän kyllä oli hyvin selvillä). (Juuri tämähän näyttää olevan monen nykyteologin suurin puute; se, mitä joku muu on joskus sanonut jotain Kirjoituksista, on tuttua ja tentittyä, mutta itse Kirjoitukset pysyvät vieraina.) Esim. hänen Berliinin yliopistossa pitämänsä luennot 1.Mooseksen kirjan alkuluvuista (Schöpfung Und Fall) poikkesivat useimmista teologisista teoksista siinä, ettei niissä ollut nootteja eikä viittauksia kenenkään muun teologisiin kirjoituksiin. Se on "vain" puhtaasti Raamatun tekstiin pohjautuvaa Jumalan olemuksen ja tekojen kuvausta. (Suomalaisen teologian kentässä joku Timo Eskolan Johdatus narratiiviseen teologiaan edustanee hyvää yritystä tähän suuntaan.)






Marjokorven tekstiä lukiessani en lakkaa ihmettelemästä sitä, miten katkerana tappiona (vrt. "olemme hävinneet kulttuuritaistelun") monet pitävät nykyistä jälkikristillistä aikaamme. Itse en puhuisi edes jälkikristillisyydestä sinänsä, vaan enemmänkin tietyn kulttuurisen "kristikunta"-aikakauden (engl. "Christendom") vaihtumisesta johonkin toiseen, jossa tavallaan pelataan enemmän avoimin kortein, jopa reilummin. On hyvä ymmärtää se, että aito Kristuksen seurakunta on aina edustanut todellista vastakulttuuria omana aikanaan, jopa täällä länsimaissa valtiollistetun "kristillisen" kulttuurin keskellä. Jonkun muun väittäminen on, ei vain haihattelua, vaan jopa historian vääristämistä. (Esim. oman maamme eri herätysliikkeiden historia on tulvillaan esimerkkejä tästä.) C.S.Lewisia lainaten tuntuu oudolta edellyttää ei-kristityltä lakisääteisesti kristillisten arvojen noudattamista (esim. seksuaalimoraalin alueella). Alkuseurakunta ei (ennen ns. konstantinolaista käännettä) edellyttänyt roomalaiselta hallitusvallalta mitään tukea omille arvoilleen ja tavoilleen, vaan ainoastaan elämällä itse käytännössä missionaalisena yhteisönä pakanallisessa ympäristössä toimi ympäristöönsä tervehdyttävästi vaikuttavana aktiivisena uskonnollisena vähemmistönä. Väitän, että on harhaluulo olettaa, että meidän tiemme 21. vuosisadan uskovina mitenkään poikkeaisi tästä.