ESIKUVALLISTA


Olemme historiallisesti samanlaisessa tilanteessa, kuin missä juutalaiset olivat palattuaan pakkosiirtolaisuudesta ja aloitettuaan rakentamaan Herran temppeliä ja Jerusalemin muureja. Näistä tapahtumistahan puhutaan meille Raamatussa Esran ja Nehemian historiallisissa kirjoissa sekä Haggain ja Sakarjan profeettakirjoissa. VT:n viimeinen kirja, Malakian profeetakirja vie juutalaisen kansan pyhän jäännöksen odottamaan tulevaa Messiasta. "Äkisti on tuleva temppeliinsä Herra, jota te etsitte ja liiton enkeli, jota te halajatte."

Jerusalemin toisen temppelin perustusten laskeminen kuvaa hyvin sitä tilannetta, missä me nyt olemme. Uuden liiton seurakuntaa ajatellen nyt on tämä hetki yöstä menossa. Herra on valmistelemassa tuloaan temppeliinsä, joka on Hänen seurakuntansa, Hänen ruumiinsa, jonka jäseniä me olemme. Mutta aivan kuten toisen temppelinkin päivinä, niin nytkin Herran kansan messiasodotus on osittain pahasti harhautunutta. Tuolloin odotettiin messiasta, joka tulee ajamaan vieraat pakanat pois Pyhältä maalta ja perustamaan oman kuningaskuntansa sinne.

Samoin nytkin on olemassa monenlaista väärää Jeesuksen takaisin paluun odotusta. Tämän tähden Herran tulo tulee yllättämään monet uskovatkin - niin kuin kävi Jeesuksen ensimmäisen tulonkin aikoina. Herra nimittäin aloittaa puhdistamalla seurakuntansa: tuomion tulee aina ensin alkaa Herran omien keskuudesta. Hän tulee uudelleen palauttamaan pyhyytensä seurakuntaansa. Näinhän Malakia ennustaa: "Hän istuu ja sulattaa ja puhdistaa hopean, hän puhdistaa Leevin pojat, saa ne puhtaiksi kuin kullan ja hopean ja sitten he tuovat Herralle uhrilahjoja vanhurskaudessa". Keitä muita nämä "Leevin pojat" ovatkaan kuin se kuninkaallinen pappiskansa, joka on uuden liiton seurakunta? Jumalalla vain on aina oma tiensä, oma aikataulunsa ja oma järjestyksensä, jonka mukaan Hän toimii ja tekee työnsä. Hän ei edelleenkään anna kunniaansa pois.

Temppelin rakentamisen jälkeen alettiin korjata Jerusalemin muureja Nehemian johdolla. Kun muuri oli rakennettu törmättiin mielenkiintoiseen ongelmaan: "kaupunki oli joka suuntaan tilava ja suuri, mutta väkeä siinä oli vähän ja taloja oli vielä rakentamatta". Juutalaiset olivat kyllä osallistuneet aktiivisesti ja vaivojaan säästämättä muurien rakentamiseen, mutta asustivat silti edelleen kaupungin ulkopuolella omissa kylissään. Kansan päämiehet kyllä asuivat jo Jerusalemissa. Niin Jumala laittoi Nehemian sydämelle ajatuksen, että kansan keskuudesta valittaisiin joka kymmenes asumaan Jerusalemissa. "Kansa siunasi kaikkia niitä miehiä, jotka vapaaehtoisesti asettuivat Jerusalemiin."

Näen tämän hyvin osuvana esikuvana siitä hengellisestä tilanteesta, jossa olemme parhaillaan Kristuksen seurakuntana. Näinä viimeisinä päivinä Herra on Henkensä kautta nostanut Sanastaan esille useita unohduksiin jääneitä totuuksia ja tehnyt niistä meille lopun ajan kristityille ikään kuin joka päiväistä leipää. Vanhat kaivot on näin kaivettu uudelleen esiin ja toimiviksi ja jokaisen ulottuville. Tulin uskoon keväällä 1974 ja kun vertaan esimerkiksi nykyistä armolahjojen yleisyyttä ja käyttöä nuoruuteni päiviin, niin huomaan, että elämme koko Kristuksen ruumista ajatellen aivan eri maailmassa kuin tuolloin, reilusti yli 30 vuotta sitten. Tosin tämä koskee myös erilaisten harhojen esiintymistä, mutta sekin ikään kuin käänteisellä tavalla vain vahvistaa omaa kokemustani.

Jerusalemin muurit ovat siis rakennetut, mutta itse Jerusalemissa on vielä vähän asukkaita. Näen tämän tarkoittavan raamatullista totuutta Kristuksen seurakuntaruumiista ja sen ymmärtämistä uskovien keskuudessa. Moni on jo edennyt uskonelämässään pitkälle eri raamatullisten totuuksien kokemisessa ja käsittämisessä, mutta kuitenkin koko Kristuksen opin todellinen ydin, totuus raamatullisesta seurakuntamallista on kirkastunut vain todella harvoille. Jerusalemiin tarvitaan lisää asukkaita.

Käytännössä: uskovien joukossa moni ymmärtää Hengen toimintaa ja lahjoja, moni osaa syvällisesti arvioida erilaisia manifestaatioita ja erotella henkiä, monella on syvällistä ymmärrystä Sanasta, kykyä ja taitoa johdattaa Jumalan kansaa ylistykseen ja palvontaa Herran edessä, monella on raitista näkemystä strategisesta esirukouksesta jne. Luetteloa voitaisiin jatkaa vielä pitkään, mutta yhtä kaikki: Jerusalemissa on liian vähän asukkaita. Raamatullinen seurakuntanäkemys - uskovien seurakunta Kristuksen ruumiina niin paikallisella kuin globaalillakin tasolla - odottaa vielä läpimurtoaan.

Tämä on ilmeisesti seuraava merkittävä asia Kristuksen ruumiin hengellisessä elämässä ja sen todellisuudessa. Tämä johtaa siihen, mistä Paavali kirjoittaa Efeson uskoville: "saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa, eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton". Näin ymmärrän, että tässä kohtaa me olemme nyt menossa.

Mutta asutko Sinä jo Jerusalemissa vai vieläkö kotisi on jossain syrjäkylissä hajallaan pitkin maita ja mantuja?

EETTISESTI VELVOITTAVAA


Viime vuoden lopulla eläkkeellä oleva rovasti Liisa Tuovinen sanoi Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa samaa sukupuolta olevien parien kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen ja siunaamiseen liittyen, että nykyisin tiedämme esim. homoseksuaalisuuden syntymisestä huomattavasti enemmän, kuin mitä vaikkapa Paavali tiesi Roomalais- ja Korinttilaiskirjeitä kirjoittaessaan. Tuovisen mukaan tämä viimeisin (tutkimus)tieto on meille eettisesti velvoittavaa.

Välihuomautus: ennen kuin menemme sen pitemmälle aiheessamme, niin täytyy todeta, että nykypäivänä yhä enemmän joutuu taittamaan peistä juuri kirkollisen linjan pappien ym. kanssa heidän sanomisiinsa ja tekemisiinsä liittyen. Viittaan vaikkapa edelliseen postaukseeni. Totesin siinä, että "pian voimme kysyä, voiko pelastusta löytää tämän kirkon (tark. evl. kirkon) sisäpuolelta". Tämä on oireellista evl. kirkkoa ja sen nykytilaa ajatellen ja merkille pantavaa koko Suomen Siionia ajatellen. Tuovisen kaltaisten kirkollisten vaikuttajien lausunnot vain vahvistavat tätä kuvaa. (Samaa kirkollista linjaa ajaa vääjäämättä myös tämä median edustaja, Etelä-Suomen Sanomat.)

Mutta palataanpa sitten tämän rovastin toteamukseen valon lisääntymisestä länsimaisen sivistyksen riemukulun myötä poloisiin apostolireppanoihin verrattuna. Tämähän on sen saman mantran toistamista, jota piispa Wille Riekkinenkin harjoitti v. 2005 kirkolliskokouksessa, jossa hän leppoisaan savolaiseen tyyliinsä lohkaisi, että nykyisin tiedämme näistä asioista paljon enemmän kuin mitä Raamatun päivinä tiedettiin.

Jos otamme langan päästä kiinni tästä lausahduksesta ja alamme keriä päästäksemme perille tämän ajattelun juurista, niin se vie meidät täällä Suomessa ensin suomalaisen raamatunrepimisen isähahmoon, professori Heikki Räisäseen, sitten länsimaisen liberaaliteologian pylväisiin, Rudolf Bultmnanniin ja kumppaneihin (joku sieltä varmaan unohtui välistä mainitakin, mutta olkoon se heille vain kunniaksi) ja sitä kautta valistuksen ajan länsimaisen humanismin syntysijoille. Lopulta tulemme kuitenkin siihen alkutilanteeseen, mikä jo Raamatun alkulehdillä kuvataan eteemme, kun käärme kuiskuttelee ensimmäisen ihmisparin korvaan: "onko Jumala todellakin sanonut?"

Kun rovasti Tuovinen siis kirkasotsaisen hurskaasti käyttää tätä samaa teesiä em. ESS:n haastattelussa, niin kirkon ja sen opin kannalta hän ei syyllisty mihinkään virheeseen tai rikokseen. Hän vain noudattaa a) piispallista esimerkkiä ja b) kirkon pappien valmistuslaitoksen (so. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta) opetusta. Eli sitä saa, mitä tilaa.

Raamatun jumalallisen ilmoituksen kanssa sensijaan tämä Tuovisen väittämä on mitä suurimmassa ristiriidassa. Eikö Hän, joka loi ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi, ja joka Henkensä kautta inspiroi Raamatun pyhät kirjoitukset, ole tiennyt parhaiten, mitä ihmisessä on? Mikään jälkikäteen tullut, tilaustyönä toteutettu tutkimustieto ei voi tehdä tyhjäksi Jumalan omaa ilmoitusta. Kysymys on Jumalan Sanan arvovallasta ja sellaisena tämä kysymys kuolemanvakavalla tavalla haastaa koko kirkon nykyisen suuntauksen: miten se tulee kestämään Herran edessä?

Mutta näin jälkikäteen on eniten jäänyt mietityttämään tämä puhe uusimman tutkimustiedon "eettsisestä velvoittavuudesta". Mietipä vähän - ja voit toki vastata minulle tähän kysymykseeni blogini kommenttipalstalla: milloin viimeksi olet kuullut jonkun papin, saarnamiehen tai kenen hyvänsä kristityn puhuvan Raamatun kehotusten ja ohjeiden eettisestä velvoittavuudesta meille, jotka kuulemme sananjulistusta?

Tarkoitan esim. tällaisia kehotuksia, joita löytyy Haggain profeettakirjan ensimmäisestä luvusta tai Paavalin 1. kirjeestä Korinttin uskoville, sen 3.luvusta ja toisen kirjeen 6. luvun lopusta. Näissä kohdissa on vakava kehotus alkaa rakentamaan Herran temppeliä yhdessä, kasvamiseen aikuisten uskovien yhteyteen muiden Herran omien kanssa ja erottautumiseen tästä maailmasta. Mihin näiden kohtien "eettinen velvoittavuus" on hävinnyt?

Ja Liisa Tuovinen, mihin on unohtunut se eettinen velvoittavuus, joka sanoo: "Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet" (1.Kor. 6:9).

Niin Paavalin aikana kuin nykyäänkin tämä eettinen velvoittavuus nimittäin johtaa tähän: "Tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta" (6:11). Kun julistamme oikein Jumalan Sanan totuutta, Pyhä Henki toimii ja ihmiset vapautuvat synnin kuormasta ja sen vallasta. Turhentamalla Jumalan Sanan tuotamme turmion niin itsellemme, kuin niillekin, jotka meitä seuraavat.

Seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta


Täytyihän tähän tarttua, kun se niin hopealautasella eteemme tarjottiin. Lahtelainen kirkkoherra, teol. tri Pekka Särkiö on nostanut esille ikivanhan kirkkoisien ja milloin minkäkin kirkkolaitoksen käyttämän lyömäaseen "Extra ecclesiam nulla salus".

Tämän kuolemattoman toteamuksen esitti 200-luvulla jKr. Karthagon piispa Cyprianus. Tuolloin Rooman kirkon valtuuttama piispa tarkoitti Rooman kirkkoa itseään: se on se seurakunta, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta - vai tarkoittiko? Se jäänee (kirkko)historiaan hämärään.

Mutta mikäli hän näin tarkoitti, se oli suunnattu vakavaksi varoitukseksi jokaiselle virallisen kirkon harhaoppiseksi leimaamalle ihmiselle. Esimerkiksi vaikka jollekulle sellaiselle 200-luvun karthagolaiselle uskovalle, joka löysi Uuden testamentin pyhistä kirjoituksista seurakunnan, joka radikaalisti erosi siitä, mitä jo tuolloin Rooman kirkon nouseva mahti edusti: itsenäinen raamatullinen paikallisseurakunta, johon jokainen Kristuksen oma kuuluu ja jossa piispat (kr. episkopos) tarkoittivat samaisen paikallisseurakunnan kaitsijoita eli vanhimpia (kr. presbyteros) tai paimenia (kr. poimen). Tätä vapaata raamatullista ajatteluahan tuo samainen Rooman kirkko on sitten vainonnut halki historian. (Samoin on tehnyt enemmän tai vähemmän myös jokainen sen kanssa samaa dna:ta kantava kirkkolaitos.)

Kun sanottiin, että seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, se oli vakava isku tällaisille toisinajattelijoille - niin kuviteltiin. Kuitenkin koko kirkkohistoria todistaa jotain ihan muuta. Kirkkohistorian vaiettu todellisuus tietää kertoa laajoista hengellisistä herätysliikkeistä Rooman kirkon ulkopuolella, joita tämä sitten verenhimoisesti vainosi. Vasta uskonpuhdistuksen jälkeinen aika salli sen, että Hengen vaikutuksesta syntyneet herätykset saivat - ainakin jossain määrin - sijan myös virallisen kirkkolaitoksen sisäpuolella. Mutta ehkäpä juuri näiden seikkojen tähden tämänkin päivien piispojen pitää aina säännöllisin väliajoin kaivaa tämä samainen lyömäase esiin sakastin kätköistä.

Nyt Särkiön tapauksessa tarkoituksena ei kylläkään ole hutkia niinkään kirkon ulkopuolelle. Sen tehtävän toivottomuuden luulen tohtorismiehen ymmärtävän toivottomaksi nykyisessä pian jo esikristillisessä tilanteessamme. Niinpä sen kärki onkin kohdistettu omien lampaiden persuksiin: tästä yhteydestä jos lähdette, niin hukka teidät perii! No, paimenuutta kait tämäkin?

Mitä me siis tähän sanomme? Onko seurakunnan ulkopuolella pelastusta?

Yksinkertainen vastaus on, että ei tietenkään ole. Mutta heti perään meidän on kiireesti tarkennettava, mitä me tarkoitamme "seurakunnalla". Katsommeko mallia Uuden testamentin pyhistä kirjoituksista, kirkkoisien teoksista, johonkin tiettyyn historialliseen tilanteeseen sidoksissa olevista tunnustuskirjoista vai oman pienen kirkkomme vakiintuneesta perinteestä?

Aloitetaan Uudesta testamentista. Sen mukaan seurakunta on Kristuksen ruumis, johon jokainen Jeesukseen uskova kuuluu. Pyhä Henki yhdistää nämä uskovat saman seurakuntaruumiin jäseniksi uudestisyntymän kautta. Seurakunta ei siis ole organisaatio, vaan organismi, ei jäsenrekisteri, vaan uskovien yhteys. Käytännössä tämä Kristuksen ruumiin todellisuus toteutuu kahdella tasolla: paikallisella tasolla ("Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle") ja universaalilla tasolla ("me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä"). That´s it. Tämä on tilanne, eikä se ole muuttunut mihinkään. Tämän seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, mutta tämä seurakunta laajenee ja kasvaa koko ajan, niin että samaan aikaan kun jokin kirkkolaitos yhä enemmän menettää jäseniään, niin Kristuksen ruumis voikin itse asiassa kasvaa.

Nyt ennen kuin menemme eteenpäin, niin muistetaan se Ilmestyskirjan varoitus jonkun lisäämisestä tai poisottamisesta tämän kirjan sanoihin (ks. Ilm. 22:19). Eli tämä varoitus antaa meille oikean näkökulman tarkastella esim. kirkkoisien lausahduksia tai tunnustuskirjoja, omasta perinteestämme puhumattakaan.

Osa kirkkoisien kirjoituksista voi olla meille käyttökelpoisia, kunhan niitä sovelletaan käytäntöön oikeassa yhteydessä. Esimerkkinä tästä nyt vaikka tämä Cyprianuksen lohkaisu. Osa niistä taas edustaa sellaista opillista sekamelskaa, jossa on aineksia raamatullisesta kristinuskosta, juutalaisuudesta (esim. temppelipalveluksen ja sen papillisen organisaation kopioiminen), gnostilaisuudesta (esim. pappien selibaatti, asketismi, autiomaaisät ja luostarilaitos) tai pakanuudesta (esim. seitsemän sakramenttia mitralaisuudesta tai Marian ja pyhimysten palvonta). Tällainen aines on ehdottomasti hylättävä, jos haluamme säilyä puhtaina opiltamme ja elämältämme.

Mitä sitten tulee reilut nelisensataa vuotta sitten syntyneisiin tunnustuskirjoihin ja muuhun tuon ajan uskonpuhdistajien kirjalliseen tuotantoon, meidän on hyvä ymmärtää, että ajat, olosuhteet ja kysymykset ovat noista Lutherin, Calvinin & Melanchtonin päivistä oleellisesti muuttuneet. Näin ollen ne on hyvä nähdä oman aikansa tuotteina. Tosin uskonpuhdistuksen anabaptistisen haaran kirjallinen tuotanto on melko tarkkaan joko tuhottu tai sensuroitu vainoissa Etelä-Saksassa ja Sveitsissä 1500-luvulla, eikä vain Rooman kirkon, vaan sangen ansiokkaasti myös Lutherin oman kirkon taholta.

Mutta yhtä kaikki, niissä voi olla yhtä ja toista käyttökelpoista ja jopa kallisarvoistakin meitä ajatellen, mutta ne eivät edusta meille Jumalan ilmoitusta samassa mielessä kuin Raamatun kirjoitukset. Tämä olisi luterilaisessakin kirkossa jo hyvä ymmärtää. Eli käytännössä ne painiskelevat samassa korissa Spurgeonin evankelioivien saarnojen, Watchman Neen seurakuntaa ja hengellistää elämää käsittelevien opetusten tai C.S. Lewisin apologeettisten kirjojen kanssa. (Monessa kohtaa näillä on meille Kristuksen seurakuntana enemmän ja ajankohtaisempaa annettavaa.) Mutta yhtä kaikki, ne on "talletetut tulelle" ja ne on hyvä "ottaa suolan kanssa".

Jos ovat ajat muuttuneet, niin on muuttunut tämä Särkiön edustama Suomen evankelis-luterilainen kirkkokin. Kauas on kuljettu Lutherin päivistä (ja tässä kohtaa Luther-säätiön kaverit ovat loogisia: jos kerran ollaan luterilaisia, niin ollaan sitten loppuun asti.) Varsinkin viime vuosien aikana tämä muutos on vain nopeutunut ja radikalisoitunut. Jos Luther nyt eläisi, ei hän ainakaan tätä kirkkoa tunnistaisi omakseen. Kirkon virallinen opetus esim. seksuaali- ja avioliittoetiikassa (plus monessa muussakin aiheessa) edustaa jo nyt sellaista räikeää harhoppisuutta, että pian voimme kysyä, voiko pelastusta löytää tämän kirkon sisäpuolelta?

Mitä sitten tulee omaan perinteeseemme ajatellen Särkiön teesiä "seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta", niin voimme vain kysyä, mikä on luterilainen kirkko? Pieni uskonnollinen yhteisö jossain pohjoisessa maassa? En usko Särkiön tosissaan ajattelevan, etteikö tämän yhteisön ulkopuolella olisi pelastusta. Uskon hänen tarkoittavan, että ylipäätään järjestäytyneen, "virallisen" seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta.

Mutta nyt tämän teesinsä käytön kanssa Särkiö joutuu todellisiin ongelmiin, koska Rooman kirkko ei sitten kuitenkaan ihan tosissaan laske luterilaisia oikeaan kirkkoon kuuluviksi ja Cyprianus oli Rooman miehiä, joten...

Loppujen lopuksi meille jää käteen tuosta kirkkoisä Cyprianuksen kuolemattomasta lausahduksesta vain se, että Kristuksen seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta. Edellä kävimme hyvin lyhyesti läpi sen opetuksen, minkä Uusi testamentti meille antaa aiheesta seurakunta ja ketkä siihen kuuluvat. Tätä seurakuntaa eivät tuonelan vallat voita, rekisteriviranomaiset määräile, media manipuloi, eivätkä viranomaiset valvo. Sille seurakunnalle kuuluvat nykyisen ja tulevan elämän lupaukset.

Mitä tekemistä tällä seurakunnalla sitten on Cyprianuksen edustaman Rooman kirkon kanssa? En tiedä, Jumala sen tietää. Historian valossa ne näyttävät olevan sovittamattomassa ristiriidassa ja konfliktissa keskenään, mutta en halua ottaa mitään sellaista tuomiovaltaa sen ylitse, mikä ei minulle kuulu, vaan mikä kuuluu Herralle itselleen.

Entä mitä tekemistä tällä seurakunnalla on Särkiön edustaman Suomen evl. kirkon kanssa? No, ainakin sen piirissä on edelleenkin, Jumalan kiitos, monia Herran omia, Jeesukseen uskovia. Kuinka kauan näin on, se onkin sitten eri asia? Mutta nykyisessä tilanteessa tuon Cyprianuksen lausuman soveltaminen koskemaan evl. kirkkoa Suomessa tuntuu kaukaa haetulta.

Voimme toki kääntää tuon teesin "seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta" myös toisin päin - uhasta tuleekin mahdollisuus - ja sanoa ilolla: tämän seurakunnan sisäpuolella on pelastus tarjolla jokaiselle, joka sitä kaipaa. Se on saatavissa lahjaksi ja armosta, Kristuksen sovitustyön tähden, eikä siihen tarvita käyntiä kirkkoherranvirastossa.

Vanhan johtamiskulttuurin taakka

SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen jää eläkkeelle tänä keväänä. Toukokuussa maamme suurimmalle palkansaajien keskusjärjestölle valitaan uusi puheenjohtaja. Kun vanhan johtajan eläköitymisestä tuli tieto, sovittiin firmassa uuden puheenjohtajan valinnan pelisäännöistä. Uuden johtajan etsintään valjastettiin ryhmä ihmisiä järjestön johtopaikoilta. Heidän tehtävänsä oli istua alas, miettiä nyt vallitsevaa tilannetta ja tulevaisuuden haasteita ja haarukoida uusia puheenjohtajakandidaatteja. Haluttiin saada helmikuun -09 loppuun mennessä esille joitakin potentiaalisia ehdokkaita, joita sitten ehdittäisiin tentata ja joihin voitaisiin rauhassa lähemmin tutustua.

Näin piti käydä. Kaunis ajatus, hyvä toimintatapa ja korrektia politiikan kulttuuria. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Jo viime syksynä - hyvissä ajoin ennen kuin mitään oli virallisesti tapahtunut - olivat tietyt demarijohtajat SAK:n isoista liitoista laittaneet pyörät pyörimään kulissien takana. Nyt esiin astui vuosikymmenten järjestöosaamisen terävin kärki, josta koko työväenluokan on syytä olla ylpeä. Junttaus aloitettiin syksyllä ja kaikesta päätellen kabinettien kätköissä on tehty hyvää ja laadukasta lobbausta, myyräntyötä ja lehmänkauppaa. Politiikkaa siis. Näin kansa käyttää valtaa edustajiensa välityksellä. Kirkollisissa piireissä sanoisimme "aamen" tähän kohtaan, niin ammattimaisesti homma on hoidettu.

Lopputulos tuli tavallisen kansan nähtäville tässä männä viikolla. Demarijohtoisten Metalliliitton, Paperiliiton, Kemianliiton, Puu- ja erityisalojen liiton, Auto- ja kuljetusalan ammattiliiton, Veturimiesten liiton ja Rautatieläisten liiton puheenjohtajat sekä Rakennusliiton, Suomen elintarviketyöläisten liiton ja Viestintäliiton liittosihteerit ovat jo nyt ja ohi virallisen valmisteluryhmän työskentelyn esittäneet uudeksi puheenjohtajaksi Paperiliiton liittosihteeri Petri Vanhalaa.

Ihan tällaisen taviksen ja - kaikeksi onneksi - ay-liikkeeseen kuulumattoman henkilön kommenttina voisi sanoa, että "oo-ho, näinkö ay-liikkeessä toimii demokratia?" Se näyttää nimittäin toimivan suvereenina käskyttämisen politiikkana ylhäältä alaspäin. Eihän siinä mitään, jos kenelläkään SAK:ssa ei ole mitään huomautettavaa tähän tapaan hoitaa asioita. Jos näin on hyvä, niin ok. Mutta oikeesti - rajansa naiiviudellakin ja kyyristelemisellä. Jos puhutaan demokratiasta, niin tämä toimintatapa lyö härskisti korville sitä. Ja onhan SAK:nkin piirissä tähän liituraitamiesten iskuun vyön alle reagoitukin: uuden pj:n etsintäpartiota vetävä Tuire Santamäki-Vuori on tuonut ilmi pettymystään tässä tilanteessa, jossa on varmaan tosi vaikeata löytää uusia ehdokkaita. Hommahan vaikuttaa jo nyt etukäteen pelatulta ja pedatulta.

Ja toiseksi: tämä uusi mieshän voi olla itse puheenjohtajan hommassa ihan okei tyyppi, hyvä ja osaava. Kuitenkin se tapa, millä häntä ajetaan firman johtoon sylettää. Eihän tästä kohta enää puutu muu kuin se, että valintaa vastustaneet löydetään ammuttuina Pitkänsillan kupeesta. Sitä paitsi oli itse uusi pj. sitten millainen tyyppi hyvänsä, niin hän on ikuisessa kiitollisuudenvelassa kummisedilleen. Hän kantaa myös pitkään, ehkä koko uransa ajan vanhan johtamiskulttuurin taakka harteillaan, halusi tai ei. Hänen on tässä tilanteessa äärimmäisen vaikea asettua uuden, avoimemman ja läpinäkyvämmän johtamiskulttuurin airueeksi, koska myös hänen kätensä ovat liatut vanhoissa punaisissa pesuvesissä.

Joo, mutta näin siis toimii sosialidemokratiaismi. Se on tapa hoitaa ja junailla asioita selän takana, supista keulakuvan korvaan ohjeita ja koko ajan pitää yllä pokkaa. Jos mietitte syitä demarien vaalitappioon ja alamäkeen, niin tässä on eräs merkittävä syy. Kyllä kansa tietää ja näkee läpi tällaisen pelin politiikan. Ja omalla toiminnallaan demarien ay-johto löi takuuvarmasti pari naulaa lisää demarien arkkuun. Tämä kaikki edustaa - toivottavasti - mennyttä aikaa, johon ei ole paluuta.

Näen tämän sosialidemokratiaistisen toimintakulttuurin kuitenkin myös laajempana ilmiönä. Sitä löytyy kuntien, järjestöjen, jopa seurakuntien piiristä. Tätä SAK:n uuden puheenjohtajan valintaprosessia seuratessa itsellänikin aktivoituivat vanhat muistijäljet kristillisten seurakuntien toimintatavoista. Tässä suhteessa monet seurakunnat eivät toimintatavoiltaan juurikaan eroa mistä hyvänsä muusta järjestöstä, ry:stä tms., niin maailmallisia ne ovat, vaikka verhoutuvatkin kristilliseen kaapuun.

Tässä seurakunnallisessa viitekehyksessäkin pätevät samat asiat kuin mitä edellä kirjoitin SAK:n liittyen: uusi hengellinen johtaja voi olla itse ihan okei tyyppi, hyvä, osaava ja jopa Jumalan kutsuma. Kuitenkin se tapa, jolla hänet pyritään nostamaan jonkun uskonnollisen yhteisön johtoon ei ole Jumalasta. Mikä erottaa silloin enää nk. "kristillistä seurakuntaa" jostain sekulaarista etujärjestöstä. Sitä paitsi oli itse uusi paimen tai pastori or what ever millainen tyyppi hyvänsä, niin hänkin on ikuisessa kiitollisuudenvelassa kummisedilleen. Ehkäpä hänet juuri siksi siihen tehtävään nostettiinkin? Eipä hän sitten kamalasti uskalla keinuttaa venettä. Hän kantaa myös pitkään, ehkä lopun elämäänsä tämän vanhan johtamiskulttuurin ja asioiden hoitotavan taakka harteillaan, halusi hän sitä tai ei, ymmärsi hän sitä tai ei. Jos toimimme näin seurakunnassa, niin mikä erottaa meidät sitten enää maailmasta? Uuden johtajan on tässä tilanteessa äärimmäisen vaikea asettua uuden, avoimemman ja läpinäkyvämmän johtamiskulttuurin airueeksi, koska myös hänen omat kätensä ovat liatut vanhoissa sysimustissa pesuvesissä. Naiivius ja sinisilmäisyys näissä asioissa seurakunnassa on meille sellaista ylellisyyttä, että siihen meillä ei ole yksinkertaisesti varaa.

Seurakunta, joka omaksuu tällaiset toimintatavat maailmasta ei voi menestyä, eikä saada siunausta, koska rukoukselle ja Pyhän Hengen johdolle ei jää tilaa. Demokratiaa en sinällään hirveästi yrittäisi sotkea Kristuksen seurakunnan toimintaan, koska siinä ruumiissa on Päänä Kristus - kaikeksi onneksi ja meidän parhaaksemme. Mutta käytännössä meidän on myös otettava vakavasti kysymys, onko perinteinen yhdistys/organisaatio-malli seurakunnassa parhaalla tavalla toimiva? Mikä olisi Uuden testamentin mukainen luonnonmukainen ja hengellinen toimintatapa antaa ja jakaa vastuuta, rakentaa vanhemmuutta ja kasvattaa nuorempia? Kyllä Uusi testamentti antaa meille hyvät ja toimivat eväät tähän aitoon seurakunnan rakennustyöhön, jos vain osaamme ja haluamme ne sieltä etsiä ja lukea. Se edellyttää meiltä kuitenkin poisoppimista vanhasta ja uusien mallien käytännössä todeksi elämistä koko seurakunnan kesken. Joka tapauksessa vanhan johtamiskulttuurin taakka ei enää houkuta.

Virtanen ja uskonnollinen yhteisö

Virtanen tapasi kansankirkkoon kuuluvan ystävänsä Herneisen. He eivät olleet tavanneet pariin kolmeen vuoteen ja viimeksi kun Virtanen oli jutellut Herneisen kanssa, niin tämä oli ollut täynnä intoa ja puhunut siitä, miten "nyt ovat virvoitusten ajat tulleet taas isoon kirkkoonkin". Kun Virtanen oli kysellyt vähän lisää, niin tuntui siltä kuin Herneisen hengellinen koti, Yhteisö olisi ollut liekeissä. Monenlaista uutta toimintamuotoa oli viritelty ja aiemmin porukkaa vaivanneet erimielisyydet ja kiistat oli saatu sovittua. Ne kysymykset, joista oli eniten väännetty kättä, olivat ihmeellisellä tavalla selvinneet eräällä ulkomaan matkalla.

Yhteisön johtotiimi oli näet tehnyt tutustumismatkan erään sisaryhteisön pariin ulkomaille ja kun he olivat tulleet takaisin kotimaahan, ei ollut enää epäilystäkään, etteikö Yhteisön uusi suunta olisi ollut oikea. Uusia toimintatapoja aiemmin vastustaneet johtotiimin jäsenet olivat suorastaan sulaneet seuratessaan seurakuntatyön sulavaa soljumista ulkomaan sisaryhteisössä. Jopa suurin vastarannankiiski, Vänkänen (joka muuten oli Virtaseenkin suhtautunut aina kaikkein kriittisimmin - tämä kun ei juurikaan antanut arvoa kansankirkon tunnustuksille) oli pikku hiljaa lämmennyt ja myöntänyt, että "uudet tuulet toisivat varmaan aikaa myöten relevanttia annettavaa myös vanhan tunnustuskunnan rakenteisiin".

Virtanen ei ollut tuolloin halunnut kauheasti lyödä jäihin veljensä palavaa intoa, mutta oli kokenut kuitenkin tarpeelliseksi muistuttaa siitä, että "ei pelkää formaattia muuttamalla todellista uudistumista tule". Kuten Virtanen oli arvannutkin, tämä ei suuremmin vaikuttanut Herneisen intoon tuolloin. "Parhain olisi edessä päin" ja nyt vihdoin, "Jumalan kansan monituisten esirukousten myötä, seurakuntalaivan kurssi kääntyisi". Tuolloin uskottiin laajalti kansankirkon uudistumiseen ja kielteisen kehityksen pysähtymiseen.

Tämän jälkeen oli paljon vettä virrannut Tonavassa ja edellisen vuoden aikana kansankirkon jäsenmäärä kotimaassa oli ensi kertaa laskenut alle 75%:n koko väestöstä. KKTK:ssa (Kansankirkon tutkimuskeskus) selitettiin kyllä, että tämä selittyi pitkälti maahanmuuttajien määrän lisääntymisellä ja syntyvyyden laskemisella. Sitä tosiasiaa ei mikään kuitenkaan tehnyt tyhjäksi, että suurin osa kansankirkosta eroavia oli nuoria aikuisia 20-30 ikävuoden väliltä. Käytännössä he olivat sitä samaa porukkaa, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli ollut aktiivisia seurakuntanuoria ja mukana isoskoulutuksessa kansankirkon jättimäisissä megaseurakunnissa. (KKTK:n pääsihteeri, missiologian dosentti Harhavainen ei osannut antaa mitään järkevää syytä tähän. Vuoden lopulla hän olikin eronnut tehtävästään ja palannut yliopistoon tutkimaan mieliaihettaan, intialaisten miniseurakuntien räjähdysmäistä kasvua islamilaisilla alueilla.)

Itse asiassa Yhteisö oli syntynyt sekä protestina tälle maallistumiskehitykselle että tarpeesta kehittää uudenlaisia jumalanpalvelusyhteisöjä. Yhteisön kotikirkossakaan, Vanhassa Katedraalissa ei käynyt sunnuntaiaamuisin messussa kuin vajaat kymmenen iäkkäämmän puoleista seurakuntalaista. Osan väestä oli karkoittanut muutama vuosi sitten tapahtunut messukirjan uudistaminen - uusi liturgia oli vieras monille vanhuksille - sekä kaupungin bussivuorojen supistaminen. Tässä tilanteessa toimintaansa aloitteleva Yhteisö oli tehnyt kansankirkkoneuvostolle aloitteen saada Vanhan Katedraalin tilat käyttöönsä omia kokoontumisiaan varten. (Toinen vaihtoehto olisi ollut vuokrata ne paikallisen urheiluseuran bingoiltaa varten.) Kansankirkkoneuvosto oli suostunut, vaikka urheiluseuran vuokra olisikin ollut huomattavasti korkeampi kuin Yhteisön tarjoama. Vanhan Katedraalin kansankirkkoseurakunta oli kuitenkin suostunut, kunhan vain Yhteisön ilmoituksiin aina muistettiin laittaa tieto siitä, että Yhteisön toiminta oli kansankirkkoherran hyväksymää ja tapahtui yhteistyössä paikallisen kansankirkkoseurakunnan kanssa. Näin keski-iältään vanheneva kansankirkkoseurakunta sai hyvää mainosta ja näkyvyyttä kaupungilla.

Pikku hiljaa Yhteisön toiminta oli kasvanut ja kävijämäärät sen tilaisuuksissa olivat muutaman ensimmäisen toimintavuoden aikana lisääntyneet huimasti. Oli kehitetty lapsi- ja varhaisnuorisotyötä, avioliitto- ja perhetyötä ja luotu oma pienryhmäverkosto, jota monet olivat pitäneet varsinaisena läpimurtona uskovien keskinäistä yhteyttä ajatellen. Kodeissa kokoontuvat pienryhmät olivat täälläkin monien asiantuntijoiden mielestä "vieneet kristittyjen yhteiset kokoontumiset aimo askeleen lähemmäs sitä mallia, mikä meillä on löydettävissä Uudessa testamentissa". Tätä ei kuitenkaan saanut virallisesti kovasti korostaa, koska "sunnuntaiaamun messu edelleen oli perinteisen kansankirkkoseurakunnan pääkokoontuminen". Niihin aikoihin, kun Virtanen ja Herneinen viimeksi olivat nähneet, Yhteisö oli sekä kävijämäärältään että muutenkin volyymiltään kasvanut kirkkaasti ohi kansankirkkoseurakunnan.

Ei siis ihme, että Herneinen tuolloin oli ollut kuuro tai ainakin hieman huonokuuloinen kokeneen Virtasen varoittelujen edessä. Nyt oli "taottava kun rauta on kuuma ja Jumalan rattaat pyörivät", oli Herneinen vaan todennut. Olihan Virtanen toki itsekin käynyt Yhteisön kokoontumisissa ja huomioinut sen lapsiperheiden ja hyvätuloisten ylempään keskiluokkaan kuuluvien kävijöiden suuren määrän. Yhteisön kokoontumisen ohjelma oli myöskin ollut moitteetonta ja esiintyjät tosi omistautuneita esityksilleen. Tosin tässä kohtaa Virtanen näki sen tyypillisen sudenkuopan, joka tämäntyyppisissä ohjelmaseurakunnissa alati väijyi. Toimintaa pyöritettiin sujuvasti kuin hyvin öljyttyä koneistoa - ah, mikä oiva raamatullinen vertaus! - ja kymmenet vapaaehtoiset palvelivat hiki hatussa erilaisissa vastuutehtävissä. (Itse asiassa jokaisella Yhteisön uudella jäsenellä teetettiin heti alussa erityinen armolahjatesti, jonka perusteella väki jaettiin kahvinkeitto-, kolehti-, roudaus- ja siivoustiimeihin.) Käytännössä tämä ohjelmakeskeisyys johtikin muutamassa vuodessa toimintaa pyörittävien loppuun palamiseen ja vastuutiimien (ja varsinkin niiden vetäjien) vaihtumiseen.

Virtasen omien havaintojen perusteella kaikkein tasapainoisimmat ja terveimmät uskovat Yhteisön piiristä löytyivät niistä, jotka olivat mukana avoimessa ja palavassa "kotiryhmässä", eivätkä hirveästi panneet painoa keskusorganisaation rattaiden pyörimiselle. Tosin näitä uskovia helposti syyllistettiin siitä, että he olivat "vapaamatkustajia" ja "halusivat vain poimia rusinat pullasta". Virtanen oli puolestaan neuvonut näitä uskovia tuttujaan pitämään vain huolta siitä, että "Pääasia pysyy pääasiana".

No, nyt kun he tapasivat Herneisen kanssa, niin tämä oli alla päin. Monenlaiset riidat ja näkemyserot raastoivat porukkaa sisältäpäin. Väki Yhteisön sunnuntaikokouksissa oli vähentynyt. Yhteisön toiminnanjohtaja oli burnout-lomalla ja monenlaista vetoa kävi ovista ja ikkunoista. Kuitenkin monet "kotiryhmät" toimivat hyvin ja itse asiassa jotkut niistä olivat alkaneet elää ihan omaa elämäänsä: kokoontumisten pääpaino oli kodeissa, joissa tutkittiin Raamattua yhdessä, ylistettiin ja laulettiin sekä nautittiin ehtoollista. Monet ryhmät myös kasvoivat, kun naapureita ja ystäviä kutsuttiin mukaan. Yhteisön toiminta, varsinkin "yksityiset ehtoollisenvietot", oli kuitenkin herättänyt paljon närää kansankirkkoseurakunnan johtajien piirissä. Puhuttiin "rinnalla elätetystä käenpoikasesta", vuokran korottamisesta ja tiukemmasta lojaaliudesta "emoseurakuntaa" kohtaan. Lisäksi monet vastuunkantajat olivat väsyneitä ja turhautuneita ja miettivät miten tästä mentäisiin eteenpäin?

Herneinen itsekin mietti juuri sitä: mitä tehdä jatkossa? Hänen oma kotiryhmänsä toimi suhteellisen hyvin, olihan hän itse juuri äsken osallistunut suureen videokonferenssiin pääkaupungissa. Virtanen itse oli kuitenkin sitä mieltä, että Herneisen kotiryhmän toimivuus personoitui pariin mukana olevaan sydämelliseen uskovaan pariskuntaan, jotka olivat todella antautuneita Jumalalle. Herneisen mieltä askarrutti kysymys mennäkö mukaan uuteen, kansankirkosta eroavaan ryhmään, jolla oli näkynä käynnistää uudenlaista yhteisöllistä toimintaa: perustettaisiin uusi kirkkokunta, vastuut jaettaisiin uudestaan ja koko homma aloitettaisiin taas uudestaan alusta.

Virtanen ei voinut ollut puuskahtamatta ääneen näihin Herneisen tulevaisuudenkuviin:

- Taasko uudestaan haluatte sitoa itsenne orjuuden ikeeseen? Ettekö te ole mitään oppineet? Eikö teidän kodissanne kokoontuva seurakunta toimi ihan hyvin? Mitä vielä haluat siihen lisää, ikäänkuin Kristuksen päälle?

Herneinen oli nyt vihdoinkin kuunnellut Virtasta, epätoivoissaan kun oli, mutta vastannut ikäänkuin vanhasta tottumuksesta:

- Mutta täytyyhän meidän olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta... ja täytyyhän meillä olla jokin nimi, että ihmiset tietävät kenen kanssa ovat tekemisissä. Vai miten sitten talous ja hallinto hoidettaisiin?

Virtanen yritti hillitä itsensä, ettei menettäisi malttiaan. (Se ei aina ollut Virtasen vahvimpia puolia.) Hän laski kätensä masentuneen ja neuvottoman ystävänsä olkapäälle ja sanoi:

- Eikö jokainen, joka uskoo Kristukseen olekin osa Kristuksen ruumista?

Herneinen nyökkäsi väsyneenä. Virtanen jatkoi:

- Mihin muuhun silloin tulisi vielä kuulua, kun on jo jäsenenä Kristuksen seurakunnassa, joka on Hänen ruumiinsa tällä meidän kotipaikkakunnalla?

- Niin, mutta täytyyhän jokaisella olla oma hengellinen kotinsa... Herneinen aivan kuin haparoiden haki turvakseen Yhteisön jäsenyyskurssilla opetettuja teesejä.

- No, eikö sinulla jo ole hengellinen koti, vieläpä sanan varsinaisessa merkityksessä, omassa kodissasi?

- Mutta tarvitsemmehan me jotain isompaa kokoontumista... jotain missä voidaan ylistää isommalla porukalla.

- No, noittehan te järjestää sellaisia isompia kokoontumisia eri kotiryhmien kanssa vaikka joka kuukausi. Virtanen rauhoitteli ystäväänsä. Herneinen näytti nyt jotenkin helpottuneelta ja mietti selvästi asioita kuumeisesti. Virtanen kuvitteli tilanteen jo rauhoittuneen ja ystävänsä pään selvenneen, kun kadun kulman takaa ampaisi paikalle Herneisen yhteisötoveri Kalmanen, joka tarttui Herneistä hartioista ja huikkasi iloisesti:

- Mitäs salajuonia täällä puidaan? Lähdetääs me kuule veli Herneinen sinne UT:n perustamiskokoukseen. Se alkaa ihan viiden minuutin päästä!

- UT:n kokoukseen? Virtanen katsoi kysyvästi Herneiseen. Tämä näytti taas luovuttaneen ja vanha epämääräisen neuvoton ja alakuloinen ilme hiipi uudelleen Herneisen silmiin ja kasvoille.

- UT on Uusi Tosiyhteisö, joka toimii uuden kirkkokunnan perustamiskokouksena. Minun täytyy nyt mennä. Herneinen huokasi ja häipyi Kalmasen kanssa käsikynkkää keskustan kansankirkkokodille päin.

Virtanen jäi seisomaan yksin kadunkulmaan. Pyrytti lunta ja tuuli.

Suomi, itsenäisyys ja missio

Parhaillaan vietetään jonkinlaista valtiollisen tason celebraatiota, kun juhlitaan Suomen ja Ruotsin monisatavuotisen yhteiselon päättymistä. Tänä vuonna kun tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Venäjä ns. Suomen sodassa valloitti ja miehitti Suomen. Maastamme tuli Suomen suuriruhtinaskunta Venäjän keisarin alaisuudessa, autonominen ja monin etuoikeuksin varustettu läntinen osa Venäjää. Olimme tuohon asti olleet osa Ruotsin kuningaskuntaa siinä missä 1600-luvulla nykyiset Eesti, Latvia, Inkeri ja osia Itämeren rannikon alueita nykyisen Saksan ja Puolan alueella. Tätä Ruotsin vallan alaisuutta oli ehtinyt kestää kuusi-seitsemän sataa vuotta.

Suomen ja Ruotsin erikoislaatuista suhdetta kuvaa hyvin eduskunnan puhemies Sauli Ninistön toteamus puheessaan Ruotsin valtiopäivillä:

- Harvoin on juhlittu eroa, mutta nyt siihen on perusteltua aihetta.

Katselin tuossa aamulla Ylen Aamutv:n "Jälkiviisaita", jossa Kalle Isokallio esitti omana näkemyksenään, että vaikkei Venäjä olisikaan onnistunut valloittamaan Suomea Ruotsilta tuolloin 1800-luvun alun napoleonisissa sodissa, niin yhtä kaikki me olisimme nyt itsenäisiä. Perusteluinaan hän selitti, että II maailmansodan aikana Neuvostoliitto olisi valloittanut i alla fall Suomen, eikä Ruotsi olisi vaivautunut Suomea puolustamaan. Isokallio esitti jopa, että valtaosa suomenruotsalaisistakin olisi Neuvostoliiton hyökätessä puikkinut ensimmäisellä Viking Linella turvaan Ruotsiin. Sitten kommunismin romahtaessa ja N-liiton hajotessa Suomi olisi itsenäistynyt joka tapauksessa Baltian maiden tavoin.

No, en tiedä tekeekö tuo oikeutta a) Ruotsin valtiojohdolle ja armeijalle tai b) suomenruotsalaisten maanpuolustustahdolle. Historia puhukoon puolestaan.

Mutta joka tapauksessa Suomi on kansallisvaltiona hyvin nuori ja myös lyhytikäiseksi jäänyt. Se on aina ollut jonkun toisen vallan alla - jopa siinä määrin, että epäillään kykeneekö se lainkaan tekemään omia, itsenäisiä ratkaisuja. Suomi on aina ollut osa jotain muuta, jotain toista ja suurempaa. Ensin olimme pitkään Ruotsin vallan alla ja sitten reilut sata vuotta tsaarin vallan alla, mikä ajanjakso kieltämättä valmisti meitä itsenäisyyteen. Syynä tähän ei ollut niinkään Äiti-Venäjä - kaukana siitä! - vaan enemminkin ne aatteelliset virtaukset, jotka 1800-luvulla muokkasivat koko Eurooppaa ulottaen vaikutuksensa jopa Venäjälle ja erityisesti sen läntisiin osiin, kuten tänne Suomeen. Valistuksen aika, humanismi, kansallisuusaate, kansallisromantiikka etc. Kaikki tämä tuolloin ilmassa ollut aattellisuus ja idealistisuus kypsytti meidät suomalaisina ottamaan paikkamme yhtenä vapaana eurooppalaisena kansakuntana muiden joukossa. Tätä seikkaahan meille on sitten markkinoitu koko itsenäisyytemme ajan historiallisena itsestäänselvyytenä, jopa raamatullisena tosiasiana ja arvona sloganissa koti, uskonto ja isänmaa.

Kuitenkin koko historian pitkässä juoksussa kansallinen itsenäisyytemme on sangen lyhyt ajanjakso. Tuotakin aikaa on oikeastaan koko ajan leimannut nöyristelevä kumartelu johonkin ilmansuuntaan. Itsenäisyyden ajan voimme jakaa kolmeen ajanjaksoon: maailmansotien välisenä aikana se oli Saksa, II maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja 90-luvun valtablokkien romahtamisen jälkeen, "uuden maailmanjärjestyksen" aikana se oli Euroopan Unioni (ja sielläkin nimenomaan Saksa), jota kummarrettiin.

Peter von Baghin kahdeksanosaisessa dokumentissa "Oi kallis Suomenmaa" vuodelta 1997, sen viimeisessä osassa käsitellään 80-luvun taloudellisen nousukauden, 90-luvun alun laman ja maailmanpoliittisen ja -taloudellisen murroksen vaikutuksia Suomessa. Tässä yhteydessä toimittaja Leif Salmén kritisoi voimakkaasti suomalaisen eliitin lähes tulkoon "perverssiä" (näin Salmén) taipumusta ja halua olla aina rähmällään johonkin suuntaan. Aivan kuin meiltä puuttuisi kyky ajatella ja toimia itsenäisesti. Salménin mukaan 1990-luvun taitteessa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen meillä olisi kansakuntana ollut ainutlaatuinen "tuhannen taalan paikka" irrottautua totutusta ja itsenäistyä todella. Tämä tilaisuus menetettiin, kun ikään kuin sisäisen pakon sanelemana etsittiin heti välittömästi uusi suunta, jota kumartaa. Se oli tuolloin Saksan johtama EU - loppu onkin sitten suomalaisen eu-integraation historiaa. Itselleni Suomen itsenäisyys päättyi tosiasiallisesti silloin, kun Suomi liitettiin osaksi Euroopan Unionia.

Uskon Jumalaan, joka on myös kansakuntien Isä ja historian Jumala, joka ohjaa kansakuntien vaiheita ja suurvaltojen historiaa. Hänellä on nähdäkseni kaksi suurta pääperiaatetta, jotka ohjaavat Hänen toimintaansa ihmiskunnan historiassa. Ensimmäinen on Israel ja juutalainen kansa ja pakanakansojen suhtautuminen siihen. Jumala käyttää muita kansoja työkalunaan kasvattaakseen ja ohjatakseen omaisuuskansaansa Israelia, olipa se sitten hajallaan eri kokoisina etnisinä ryhminä muiden kansojen joukossa tai omana itsenäisenä valtionaan Lähi-idässä. Mutta myös muiden kansakuntien kohtalot ovat sidoksissa siihen, miten ne suhtautuvat Israeliin. Näin on aina siihen asti, kunnes tulee Hän, joka on Kuningasten Kuningas ja Herrojen Herra.

Toinen merkittävä pääperiaate kansakuntien kohdalla on suhtautuminen Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin. Ei ole sattumaa, että tiede, teknologia ja kehitys ovat länsimaisia ilmiöitä. Länsimaissa, eri toten anglo-saksisissa ja skandinaavisissa maissa on 1500-luvun uskonpuhdistuksen jälkeen tapahtunut kaksi merkittävää seikkaa: Raamatun totuuksia on enenevässä määrin alettu ymmärtää niinkuin ne on kirjoitettu ja tieteelliset saavutukset ovat olleet huimia. Taloudellinen hyvinvointi seuraa hengellistä siunausta. Näitä ilmiöitä ei voida sulkea pois, vaan ne ovat selkeästi sidoksissa toisiinsa. Sama ilmiö näkyy käänteisenä nyt, kun elämme tämän maailman aikakauden auringonlaskua: samaan aikaan, kun laajamittaisesti ollaan luopumassa ja jo luovuttu raamatullisista arvoista, niin samaan aikaan me todistamme "länsimaiden perikatoa", kulttuurin degeneroitumista ja yhteiskunnan rakenteiden murenemista.

Tästä me suomalaisinakin olemme saaneet osamme ja todistamme tämän paikkansa pitävyyden. Vielä tänäkin päivänä itärajamme on myös kahden talousvyöhykkeen ja hyvinvointialueen välinen raja. Näin ainakin vielä toistaiseksi. Euroopasta ei löydy Suomen ohella montaakaan maata, joiden mentaaliseen maaperään niin monta hengellistä herätysliikettä on jättänyt yhtä syvät jäljet. (Suomen ohella näitä maita ovat lähinnä Iso-Britannia ja muut Skandinavian maat.) Suhteessa itäiseen naapuriimme Venäjään olemme siis välittäjän asemassa. Itärajamme on myös kahden hengellisen todellisuuden välinen raja. Historiallinen missiomme Jumalan maailmansuunnitelmassa on toimia porttina itään evankeliumin viemiseksi sinne. Näin uskon asian olevan. Meidän ainutlaatuinen geopoliittinen asemamme ja hengelliset arvomme mahdollistavat sen.

Käytännössä tämä on toiminut ja toimii myös päinvastoin: kun kansallinen, ideologinen ja uskonnollinen kontrolli idässä on kiristynyt, niin sekä juutalaisia että myös muita toisinajattelijoita on autettu vapaampaan ilmanalaan tätä kautta. Näin varsinkin 90-luvun taitteen "glasnostin" eli uuden avoimuuden ajan myötä. "Glasnosthan" merkitsi myös meille suomalaisille uutta vapautta sanoa ääneen asioita "suuren ja mahtavan" asioihin ja oloihin liittyen - vastakohtana aiemmalle nöyristelevälle "suomettumisen" (saks. Finlandisierung) ajalle.

En ajattele Suomen itsenäisyyden olevan suurelle Jumalalle mikään toisarvoinen asia. Jumala on määrännyt kansoille niiden asumisen rajat ja ajat. Jumala haluaa siunata meitä suomalaisia, kun vielä käännymme Hänen puoleensa, jonka edessä suuretkin kansat ovat kuin "pisara vesisangon uurteessa". En toisaalta kuitenkaan pidä kansallista itsenäisyyttämme minään hengellisenä itseisarvona tai absoluuttina, johon Herra ehdottomasti olisi sitoutunut. Mikäli Hän katsoo saavansa omat tarkoitusperänsä paremmin läpi ilman itsenäisyyttämme, niin silloin asiat menevät niin. Hänen valtakuntansa perustaminen ja Hänen Poikansa evankeliumin eteenpäin meneminen ovat ykkösasioita Hänelle.

Hän on Pyhä Jumala ja sitä, jota Hän rakastaa Hän aina myös kurittaa. Israelin kansan historia ja nykytilanne ovat toimivia esimerkkejä tästä. Omaa kansakuntaani ajatellen kysymykseni kuuluu; milloin meillä koittaa uuden. laajamittaisen hengellisen heräämisen aika, niin että kansamme suunta muuttuu? Mikä on vastuumme ja velvollisuutemme Jumalan suunnitelmissa lähellämme olevia alueita (Karjala, Inkeri, Pietari, Eesti ja muu Balttia) ajatellen? Ja vielä edelleen: miten kansakuntana varjellumme kääntymästä väärin Israelia vastaan yleisen mediavirran paineessa?

Ennen kaikkea meidän pitää suomalaisina löytää tiemme ulos vuosisataisesta kansallisen nöyristelyn perinteestä. Tässä vasta olisi kansallisen parannuksen teon paikka. Turvamme ei ole Natossa, USA:ssa tai Brysselissä, eikä minkään muunkaan suurvallan tai liittoutuman helmojen suojissa. Ainoa turvamme on Taivaan Jumala ja piste.

OTSIKKO


Eilen kävi kylässä nuoruuden aikainen ystäväni ja opiskelutoverini, jonka kanssa kulutimme Suomen Raamattuopiston penkkejä 1970-luvulla Sisälähetysopistossa opiskellessamme. Muistelimme vanhoja aikoja Kauniaisissa, juttelimme opiskelutovereista ja päälle viisikymppisinä päivittelimme vuosien vierimistä. Samaan aikaan keskimmäinen poikani Lauri opiskelee samaisessa oppilaitoksessa. Reilu vuosi sitten olimme todistamassa muutaman nuoren ystävämme valmistumista DIAK:sta Kauniaisista.

Kaikista näistä aatoksista mieleeni nousi se hengellinen perintö, jota ko. paikka ja sen toiminta edelleen edustavat: Urho Muroman perintö. Se on jättänyt jälkensä minuunkin, enkä välttämättä halua kaiken siitä poistuvankaan muistikerrostumistani. Sitä paitsi se, mikä on Herrasta, ei häviä - ei vuosikymmenienkään päästä.

No, rehellinen ollakseni täytyy sanoa, että monet piirteet ko. paikan nykymenossa eivät minua miellytä - kaikkein vähiten se uudestisynnyttävän lapsikasteopin estoton ylistäminen, jota sen messuissa nykyään viljellään. Tuosta kaikesta Muroma itse sanoi eläessään, että se, että lapsi uudestisyntyy kasteessa on perkeleellinen harhaoppi. Tältä pohjalta voi hyvin kysyä, että missä siellä nyt mennään? Kaikesta hengellisestä hyvästä, toimivista puitteista ja jonkinlaisesta protestiliikkeenomaisuudesta huolimatta todellinen terä ja särmä ovat tylsyneet - tai mukavoituneet.

Mutta sitten, kun nämä viidesläiset muistijäljet oikein aktivoituivat mielessäni, niin kaivelinpa muistiinpanojani ja löysin tiedon, jonka mukaan elämänsä viimeisinä vuosina Urho Muroma oli selvittänyt eräälle haastattelijalle, mitä hän odottaa tapahtuvan ennen Jeesuksen takaisin tuloa. Tämä tapahtui siis Muroman kodissa Helsingin Kapteeninkadulla hänen sairasvuoteensa ääressä v. 1962.

Muroma oli maininnut seitsemän tärkeää kohtaa ennen Herran tuloa:

1. Jerusalemin kahtiajako päättyy (tämä siis sanottu v. 1962!).

2. Temppelin rakentaminen Jerusalemin temppelivuorelle aloitetaan.

3. Jossakin täytyy olla juutalainen valhemessias eli antikristus.

4. Euroopassa syntyy maailman voimakkain hallitus ja valtakeskittymä.

5. Todelliset kristityt joutuvat vaikeiden aikojen ja vainojen kohteeksi.

6. Nimikristityt muodostavat väärän profeetan johdolla kirkon, joka ei ole Kristuksen kirkko.

7. Ennen kaikkea tätä tulee "ehtoosateen aika", suuri viimeinen herätys, joka päättyy suureen ahdistuksen aikaan.

Itse pidän Muromaa evl. kirkon merkittäåvimpänä herätysjulistajana ja Sanan opettajana 1900-luvulla. Samoin Osmo Tiililä on ollut mielestäni merkittävin suomalainen luterilainen teologi viime vuosisadalla. Jos nämä kaksi oman aikansa "säkkipukuista todistajaa" vaikuttaisivat vielä, niin uskon kansankirkkomme tilanteen olevan tyystin toisenlainen. "Nämä ovat ne kaksi öljypuuta ja ne kaksi lampunjalkaa, jotka seisovat maan Herran edessä." (Ilm. 11:4)

Jotkut näistä Muroman ennustamista asioista ovat jo toteutuneet joko kokonaan tai osittain, jotkut ovat toteutumassa ja joidenkin, kuten viimeisen kohdan toteutumista odotamme täällä Suomessakin.

Tähän kaikkeen Muroman elämänsä viime päivinä ennakoimiin seikkoihin liittyy myös eräs mielenkiintoinen ja hätkähdyttävä uni tai näky, josta olen joskus aiemminkin blogissani maininnut. Siinä Muroma itse on menossa saarnaamaan Lappeenrannan kirkkoon, kun häntä vastaan tulevat monet hänen ystävänsä ja työnsä tukijat. Muroma on hämmästynyt: kirkonkellot soivat ja kirkonmenot alkavat kohta ja uskolliset sanankuulijat menevät ihan eri suuntaan kuin rovasti itse.

- Kuinka te ette mene kirkkoon? Muroma kysyy.

Kellot soivat ja jumalanpalvelus alkaa jo. Ystävät vastaavat vakavina:

- Mutta me olemme menossa kirkkoon.

- Mutta kirkko on tuossa suunnassa ja te menette toiseen suuntaan! Muroma huudahtaa.

Tässä kohtaa Muroma kertoo heränneensä. Viimeiset sanat, jotka hän kuulee ovat nämä:

- Me menemme kirkkoon, mutta mihin sinä, meidän opettajamme, olet menossa?

Myöhemmin Muroma oli todennut Ensio Lehtoselle:

- Herra tämän kautta tahtoo opettaa meille, että sellaiset päivät tulevat, että työmme tukijat eivät enää mene kirkkoon, vaan koteihin, kristittyihin koteihin.

No, nyt se on helppo sanoa: näitä päiviähän me elämme. Kristus kokoaa, puhdistaa ja pyhittää
seurakuntaansa "saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton" (Ef. 5:27).

Vuoden 2008 sykähdyttävin urheiluhetki


Eilen palkittiin oikein urakalla kaikki mahdolliset ja mahdottomat urheilusaavutukset Suomessa tai suomalaisten toimesta maailmalla v. 2008. Päätinpä minäkin sitten mielessäni asettaa asioita vähän oikeaan tärkeysjärjestykseen ja valita kolme sykähdyttävintä urheiluhetkeä v. 2008 perusteluineen.

V. 2008 sykähdyttävin urheiluhetki nro 1 on tietysti salibandyn kakkosdivisioonan kaakkois-Suomen lohkon tiukkaakin tiukempi hegemoniaottelu Sbandy - BB-88 Lahdessa 7.2.2008. Ottelu oli tasainen ja vielä toisen erän lopulla sysmäläiset johtivat paikallisderbyä maalein 1-4. Kolmannen erän lopulle tultaessa Sbandy sai ottelun tasoihin ja näytti siltä, että jatkoaika olisi edessä. Sitten ottelun viimeisellä minuutilla nuorin poikani Arttu ampui 5-4 voittomaalin, joka ratkaisi ottelun. Viimeinen 6-4 maali tyhjiin olikin sitten vain kosmetiikkaa. Voittomaali oli B-juniori-ikäiseltä jäääääääääääääätävä suoritus ja siksi ensimmäinen sija ansaittu. Arvatkaa tuuletinko...

Hyvänä kakkosena sykähdyttävien urheiluhetkien sarjassa tulee Suomen miesten ensimmäinen salibandykulta, joka ajaa ohi jopa vuoden -95 lätkän MM-kullasta, koska loppuottelussa voitettiin lajin pitkäaikainen valtias eli Ruotsi ja vieläpä jatkoajalla. (Sehän on vähän sama kuin olisi lyönyt lätkäkisojen loppuottelussa Kanadan Torontossa ilman tappeluita ja hääääärskisti kotiin päin vetävistä tuomareista huolimatta.) Toivottavasti säbä lähtee lajina nyt hyvään nousuun - siinä kun on (ainakin vielä) paljon sellaista tervettä urheiluhenkeä, jota MRM ei ole päässyt turmelemaan. (MRM tark. mediaa, rahaa ja menestystä.)

Nro kolme sykähdyttävien urheiluhetkien sarjassa on luonnollisesti FC Lahden pronssimitali, joka otettiin mitä upeimmalla tavalla: arkkivihollista HJK:a vastaan Hesassa, kun Klubin valmentajana on Lahdesta stadiin kesken edellisen kauden livennyt Antti Muurinen. Pronssi voitettiin upealla yhdellä maalilla kauden viimeisessä ottelussa hesalaisten nenän edestä. Muurinen marisikin jälkikäteen, että kai nyt mikä tahansa joukkue voittaa, kun sillä on riveissään Jari Litmasen kaltainen pelaaja. No, eihän Litmanen sitä maalia tehnyt, vaan pari nuorta lahtelaisen (Kuusysi & Reipas) juniorotyön kasvattia. (Mutta niinhän se Litmanenkin on...) Sanomattakin on selvää, että hesalaisten potkupallovaikuttajien karmein painajainen oli käynyt toteen. Pääpaino on kuitenkin siinä, että lahtelaiset saivat (FC Lahtena) liigahistoriansa ensimmäisen mitalin ja pääsyn eurokentille.

Sepä nyt urheilusta taas vähäksi aikaa. Pyydän anteeksi ehdotonta puolueellisuuttani ja häikäilemätöntä kotiinpäin vetoa valinnoissani, mutta näin on.

SALALIITTOTEORIA(KO?)

Hiljattain päättyi Yle Teemalla mielenkiintoinen neliosainen historiadokumentti "Roomalaiset ja barbaarit". Se kertoo Rooman suurvallan ja sivistyksen ulkopuolisista kansoista ja heidän elämästään, kulttuuristaan ja historiastaan ja myös siitä miten Rooma yritti tuhota ne ja miten se kirjoitti myös oman "virallisen totuutensa". Ohjelma sisältää mielenkiintoisen historiankirjoituksen uudelleenarvioimisen ajatuksen: historia on voittajien kirjoittamaa - tässä tapauksessa Rooman - ja palvelee sellaisena tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä. Toivottavasti en sano tätä liian kevyesti (tyyliin "by the way..."), mutta näin näyttää käyneen myös muun virallisen länsimaisen historiankirjoituksen kohdalla.

Historiamme perustuu lähes pelkästään antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan ja dokumentointiin hellenistisen ja roomalaisen sivistyksen noususta ja kasvusta koko maailmaa hallitsevaksi mahdiksi. Danielin profeetallinen näky "pienen sarven" noususta on toteutunut. Kaikki muu "Pax Romanan" rajojen ulkopuolinen maailma edustaa uhkaa: siellä ovat barbaarit, jotka uhkaavat rauhanomaista sivistystämme. Tätä myyttiähän on sitten meille syötetty kirjaimellisesti äidinmaidosta alkaen. Koko länsimainen maailmankuvamme perustuu jossain määrin tälle ajatukselle idän uhasta. Näemme sen, miten se lyö läpi J.R.R. Tolkienin luomassa länsimaisessa fantasiamytologiassa: idästä nousee Mordorin mahti, joka muodostaa uhan hobbitien turvallisuushakuiselle, keskiluokkaiselle elämäntavalle jne.

Nyt, kun nähtävästi olemme saapumassa jonkinlaiselle aikakausien väliselle kynnykselle, on edessämme monella tapaa menneen ajan asioiden ja ilmiöiden uudelleen arvioimisen aika. Käytännössä tämä tarkoittaa aina myös historian uudelleenkirjoittamista. Olen aikaisemmissa kirjoituksissani tämän blogin sivuilla viitannut tähän teemaan ennenkin, nimenomaan kirkkohistorian näkökulmasta. Sama pätee myös sekulaarin historiankirjoituksen puolella ja vieläpä suuremmassa määrin. Ajattelen historiadokumentin "Roomalaiset ja barbaarit" nousevan näistä motiiveista käsin.

Seuraavassa suora lainaus ko. historiandokumentin esittelystä:

"Keltit, hunnit, gootit, ja muut barbaarikansat, ovat saaneet historiankirjoissa brutaalien raakalaisten maineen, jonka mukaan heistä ei ollut muuhun kuin teurastamiseen ja hävittämiseen. Mutta onko tämä näkemys vain voittajan näkökulmasta kirjoitettuun historiaan taitavasti ujutettua ja tarkoituksenmukaista propagandaa?

Rooman valtakunnan aikoina barbaareina pidettiin kaikkia kansoja, joita ei ollut vielä "roomalaistettu" ja joita oli vaivatonta pitää raakalaismaisina ja sivistymättöminä villeinä. Barbaarikansat saattoivatkin joutua antiikin aikaisen salajuonen uhriksi, hyvin rasvatun roomalaisen propagandakoneiston tuotteiksi.

YLE Teeman historiadokumentissa nähtävä uusi neliosainen sarja, Roomalaiset ja barbaarit (Terry Jones' Barbarians), tuo ruutuun Monty Pythonista tutun Terry Jonesin tutkimassa barbaarikansojen "väärinymmärrettyä" historiaa. Jones rikkoo olan takaa myyttejä barbaarikansoista ja osoittaa näiden kulttuurisaavutusten hyvinkin kestävän vertailun roomalaisten kanssa, paikoin jopa ylittävän ne.

Jonesin matka käy Etelä-Irlannin hämyisiltä suoalueilta Persian hedelmättömille autiomaille, jonka aikana hän todistaa barbaarien elämän olleen kulttuurisesti yhtä rikasta kuin roomalaistenkin - ellei jopa rikkaampaa. Esimerkiksi kelttien kulttuuriin kuuluivat omat tiet, kalenterit, ihmisoikeudet ja naisten itsenäisyys."

Roomalaiset esimerkiksi pitivät kelttejä sivistymättöminä raakalaisina, mutta itse asiassa heidän matemaatikkonsa olivat roomalaisia etevämpiä. Heidän löyhä (so. ilman keskitettyä hallintoa oleva) kansainyhteisönsä ulottui ennen roomalaisaikaa Espanjasta Turkin keskiosiin, Brittein saarille ja koko Keski- ja Länsi-Eurooppaan. Caesarin ajoi Galliaan kelttien kulta, ei mikään vilpitön motiivi levittää "roomalaisen rauhaa" sotaisten villien pariin. Caesarin "Gallian sota" merkitsi käytännössä kansanmurhaa ja etnistä puhdistusta, jossa tapettiin surutta satojatuhansia kelttejä ja toinen mokoma vietiin orjuuteen. Jos jotkut käyttäytyivät sivistymättömien villien tavoin, niin roomalaiset legioonalaiset. Tosin he tekivät tuon kaiken ammattimaisella häikäilemättömyydellä ja kylmäpäisyydellä, ei niinkään jonkin alkukantaisen raivon vallassa, niin kuin "sivistymättömät barbaarit".

Samoin nykyisen Saksan alueen germaaniheimot olivat roomalaisten mukaan kaikista julmimpia, mutta surmatöissä riehuivat myös roomalaiset. Esimerkiksi nykyisen Romanian alueella asuneiden daakialaisten aarteet eli runsas kultapitoisuus niissä vuorissa, joita he asuttivat, koituivat koko kansan kohtaloksi. Rooman valtakunnan itäosissa asui kansoja, joiden tekniset keksinnöt jättivät vaivatta varjoonsa roomalaisten saavutukset. Roomaa kiinnostivat enemmän uudet valloitukset ja raha, kuin henkinen sivistys. Esimerkiksi kun roomalaiset puunilaissodan lopulla, pitkällisen piirityksen jälkeen valloittivat ja tuhosivat pahimman kilpailijansa Karthagon kauppamahdin, niin kuuden päivän verilöylyssä noin puoli miljoonaa karthagolaista menetti henkensä. Näyttää siis siltä, että roomalaisten ei tarvinnut yhdessä asiassa hävetä barbaarien rinnalla ja se oli verenvuodatus.

Historiadokumentin lopussa Terry Jones esittää loppuyhteenvedon kysymyksen muodossa: sortuiko Rooman valtakunta todellakin 400-luvulla jKr. hunnien ja vandaalien hyökkäyksiin? Entä mikä on katolisen kirkon osuus barbaarimyytin valinnassa? Jones heittää ensinnäkin kehiin aika raflaavan teeman: onko meiltä itse asiassa riistetty oma historiamme, kun meidät on alistettu roomalaisten kirjoittaman historian alle?

Eli olemmeko siis jonkinlaisen laajamittaisen valheisiin perustuvan salaliiton uhreja?

Terry Jonesin seuraava väite dokumentin päätösjaksossa antaa viitteitä eteenpäin. Jones on Vatikaanissa seuraamassa paavin pitämää messua ja toteaa yksinkertaisesti, että tämä instituutio - roomalaiskatolinen kirkko - on säilynyt kaikkein parhaiten jäänteenä Rooman imperiumista. Se on ainoana selvitynyt hengissä nykypäivään asti läpi kansainvaellusten mullistusten ja "pimeän keskiajan". Paavi on Rooman keisarien perillinen ja käytännössä keisarinistuimen haltija. Koko lavastus ja koreografia katolisessa messussa on peräisin sieltä. Ei siis tarvitse lukea "PaganChristianityä" päästääkseen selville asioiden todellisesta laidasta, riittää kun katsoo tarkkaan tämän "Monty Pythonista tutun" Terry Jonesin kirjoittaman ja vetämän dokumentin.

Käytännössä Rooman kirkon kautta meille on säilynyt antiikin hellenistinen sivistys plus paljon muuta enemmän tai vähemmän tarpeellista. Myös virallinen roomalainen totuus barbaareista on säilynyt meidän päiviimme asti juuri Rooman kirkon suojissa ja sen suosiollisella avustuksella. Siinä meillä on edelleen olemassa Rooma, joka ei suinkaan ole kuollut, vaan elää ja voi hyvin.

Tälle roomalaiselle perinnölle meidän länsimainen sivistyksemme perustuu. Me näemme historian vaiheissa saman kuvion toistuvan esim. brittiläisen imperiumin kolonialismissa Aasian ja Afrikan maissa, valkoisten maahanmuuttajien suorittamassa etnisessä puhdistuksessa Amerikan mantereella, nykypäivästä puhumattakaan. Tänäänkin meitä hallitsee saman hengen dna:ta kantava mediakoneisto, jonka kautta meille syötetään "virallista totuutta" aina sen mukaan, mikä on tarve ja kuka on vallan kahvassa kiinni. Tämän maailmanaikakauden lopulla näemme tämän saman mahdin ottavan, jos mahdollista, entistäkin kuristavamman otteen ihmiskunnasta. "Ja minä näin yhden sen päistä olevan ikäänkuin kuoliaaksi haavoitetun, mutta sen kuolinhaava parantui. Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa" (Ilm. 13:3).

Auringon päivän mietteitä

Niin se vaan on, ystävät, että pakanuus on läsnä joka käänteessä ja kaikissa elämämme eri vaiheissa. Tämän tajuamiseksi ei välttämättä tarvitse lukea "PaganChristianity´ä", vaan ihan kalenteriin vilkaisu riittää. Tämänkin jutun otsikoksi meinasi ensin tulla "Sunnuntain mietteitä", mutta sitten päätin olla rehellinen ja tunnustaa vallitseva asiantila. Eli vikonpäivä sunnuntai, joka johdetaan aurinko-sanasta, tulee meille germaanisesta maailmasta, johon se tuli alunperin muinaisesta Egyptistä antiikin Rooman kautta. Katolisen kirkon myötä kaikki sai sitten myös tuiki tarpeellisen ja poliittisesti korrektin kristillisen pintasilauksen.

Eli hyvää auringonpäivää jokaiselle.

Olen tässä suunnitellut kaivavani esille vanhan ystäväni Virtasen, joka pitkän tauon jälkeen pääsi taas esittelemään joulusaunakokemuksiaan kaverinsa Poikolaisen kera. Virtasen saunareissu herätti useita perin mielenkiintoisia kommentteja, joista varsinkin "EU-viljelijä Einon" toteamus on ajatuksia herättävä. Eli jatkossakin siis tulemme varmaan kuulemaan lisää veli Virtasen edesottamuksista. Sanomattakin on selvää, että tämän blogin toimitus sanoutuu tarvittaessa irti Virtasen tai hänen keskustelukumppaniensa kommenteista, joiden voi katsoa häiritsevän yleistä kirkkorauhaa. Virtasen käsitykset ovat hänen omiaan ja myös pysynevät sellaisina - ellei hän sitten onnistu voittamaan jotain keskustelukumppaniaan oman asiansa puolelle.

Se sarkasmista ja muusta kieroutuneesta huumorista ja sitten vakavampiin aiheisiin...

Katselin tuossa loppiaistiistaina (taas näitä pakanuuden sekoittaman kirkkohistorian nimeämiä "pyhäpäiviä") Yle Teemalta vuodelta 1929 peräisin olevaa suomalaista mykkäelokuvaa "Korkein voitto". Leffa on jännityselokuva vakoilusta talvisessa Helsingissä. Sen tekee erinomaisen nautittavaksi katsoa ja kuunnella Radion Sinfoniaorkesterin soittama uusi musiikkitausta. Varsinkin talviset hiihtokohtaukset Suomenlahden rannikolla, joissa soi Sibeliuksen musiikki taustalla, ovat tosi nautittavia.

Elokuvassa suomalainen patriootti ja sotilas (Carl von Haartman) on rakastunut ulkomaiseen naiseen (Kerstin Nylander), joka osoittautuu bolshevikkien hyväksi työskenteleväksi vakoojaksi. Suurin osa elokuvasta tapahtuu siis Suomenlahden rannikolla, vanhassa hirsihuvilassa ja rannikkotykistön linnakkeiden tuntumassa. Elokuva on myös romanttinen tarina rakastumisesta ja sitoutumisen kysymyksistä, jotka tuohon aikaan olivat vakavasti otettavia aiheita. Lopussa, kun nainen on paljastumassa vakoojaksi rakastetulleen, tilanne kärjistyy. Mies löytää rakastetultaan piirroksia suomalaisen rannikkopuolustuksen sijoittelusta ja vahvuudesta, jotka ovat vaarassa joutua bolshevikkien kätyrien käsiin.

Päähenkilö, suomalainen patriootti ja sotilas joutuu lopulta haavoittamaan rakastettuaan kiväärillään estääkseen tämän paon bolshevikkien lentokoneella (tyylikäs I maailmansodan aikainen kaksitaso laskeutuneena Suomenlahden jäälle) mukanaan vakoiluaineisto, joka paljastaa rannikkolinnoitusten aseistuksen, sijainnin yms. Tämän jälkeen mies toimittaa rakastettunsa lääkärin hoitoon ja toipumaan haavoittumisestaan.

Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa silinteripäinen, siististi pukeutunut herrasmies odottaa vankilasta vapautuvaa rakastettuaan vankilan ulkopuolella. Rautaovet avautuvat, nainen saatetaan ulos, vartija vetää kättä lippaan ja ovi sulkeutuu. Mies ja nainen jäävät kahden vankilan ulkopuolelle. Molemmat vaikuttavat hämmentyneiltä. Sitten nainen sanoo: "Me molemmat saimme korkeimman voiton." Elokuva päättyy siihen, kun mies ja nainen kulkevat käsi kädessä pois. Ilmeisesti "he elivät onnelisina elämänsä loppuun asti".

Elokuvassa on (tietenkin) hyvin voimakas isänmaallinen paatos. Sen arvomaailma on selkeän mustavalkoinen - hiiteen lälläripuheet jostain "harmaasta vyöhykkeestä"! - ja sellaisena hyvin puhutteleva. Se on hyvin kirkasotsainen ja puhdasmielinen kertomus oikeuden ja velvollisuuden taakasta ja kaiken voittavasta rakkaudesta. Miettikää vähän mitä elokuvan lopussa itse asiassa tapahtui.

Mies ampui rakastettuaan kylmän viileästi estääkseen vakoojan paon vihollisen puolelle. Isänmaan etu sen vaati. Onneksi nainen jäi henkiin ja toipui haavoittumisestaan. Vihollinen joutui palaamaan tyhjin käsin saastaiseen loukkoonsa punomaan uusia juoniaan vapaan isänmaamme kukistamiseksi. Sen jälkeen mies toimitti rakastettunsa virkavallan käsiin, jossa nainen sai oikeudenmukaisen tuomion vakoilusta vihamielisen ulkovallan (so. itäinen bolshevikkisuurvalta) hyväksi. Miehen rakastettu passitettiin vankilaan. Varmaan tuomio lyheni lieventävien asianhaarojen takia, mutta yhtä kaikki: mies, suomalainen patriootti ja sotilas, varmaan sydän verta vuotaen, ei epäillyt hetkeäkään oman velvollisuutensa täyttämisessä.

Tarina ei kuitenkaan pääty tähän, vaan mies on vastassa vankilasta vapautuvaa naista tuomion päätyttyä. Hän ei ole hylännyt rakastettuaan. Kaiken uhallakin hän on valmis jatkamaan suhdetta, jopa etenemään seuraavaan vaiheeseen tuon aikaisen arvomaailman mukaisesti: kosinta, kihlaus ja häät. Kun oikeus on toteutunut, avioliitolle ei ole mitään estettä. Siinä ovat sopusoinnussa ja harmoniassa totuus ja rakkaus, armo ja oikeudenmukaisuus, laki ja evankeliumi. Voi niitä aikoja, kun Suomikin oli vielä edes siinä määrin kristillinen maa, että tällainen arvomaailma nähtiin tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena ihmisen maanpäällisessä elämässä!

Siihen tilanteeseen naisen toteamus vankilatuomion kärsimisen jälkeen iskee kuin pommi: "Me molemmat saimme korkeimman voiton." Kommentti iskee katujyrän lailla korville kaikkea oman aikamme relativismia, opportunismia, kyynistä pragmaattisuutta ja moniarvoisuutta. On olemassa ehdottomia arvoja, joita ihmisen tulee noudattaa, vaikka se tekisi kipeää, vaatisi paljon, jopa kaiken luovuttamista ja tuottaisi tuskaa - etenkään kun et voi olla satavarma onnellisesta lopputuloksesta. Mutta rakkaus uskaltaa silti. Kuvaavaa elokuvan arvomaailmalle on se, että ei anneta pienintäkään viitettä siitä, että mies olisi ajatellut päästää rakastettunsa ikäänkuin "koiran veräjästä" - rakkautensa tähden!

Olin tosi puhuteltu tuon leffan katsomisen jälkeen. Mieleen tulivat morsiamen sanat Laulujen laulusta: "rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus" (8:6). Mutta ennen kaikkea elokuva puhui minulle jotain hyvin syvällistä siitä päättäväisestä uhrautumisesta minunkin hyväkseni, jota Jeesus osoitti ristillä. Jumalan pyhyys vaati sen, mutta Hänen rakkautensa uskalsi sen.

Mieleen tulivat myös oman hengellisen isäni sanat jostain kaukaa nuoruudestani. Ne menivät jotenkin siihen tapaan, että sellaisella ei ole mitään arvoa, mikä ei kestä lähempää tarkastelua kaikkein kirkkaimmassa auringonvalossa. Näinhän Jumala tekee meidän jokaisen - minunkin! - elämän kohdalla, eikä se ole pisaraakaan pois Hänen armostaan. Tässä ei ole kysymys pelastumisesta, vaan siitä osasta, mikä arvioidaan minulle kuuluvaksi iankaikkisessa elämässä. (Voit halutessasi tarkastella tätä raamatullista totuutta lähemmin Paavalin ensimmäisestä kirjeestä Korinttin satamakaupungin uskoville, luvusta 2, jakeista 11-15.)

Haluan siis rakentaa kullasta, hopeasta ja jalokivistä saadakseni rakennukseni kestämään. Katson viisaammaksi olla rakentamatta puusta, heinistä tai oljista. Ne ovat tulenruokaa, eivätkä kestä Hänen edessään, jolle meidän kaikkien on tehtävä tili. Käytännössä haluan siis ojentaa elämäni näiden pyhimpien arvojeni mukaan.

Miksi pitäisi pysyä kirkossa?

Jari Rankinen kirjoittaa kirkollisen pravdan eli Kotimaa-lehden verkkojulkaisun blogissaan ajankohtaisesta aiheesta otsikolla "Miksi pitäisi olla kirkon jäsen?" Viime vuoden aikana kirkosta erosi 48 000 suomalaista, kuka mistäkin syystä. Kirkosta kun tunnutaan tätä nykyä erottavan sekä sen tähden, että se on niin maallistunut, että sen tähden, että se ei ole riittävän maallistunut. Tällä hetkellä kirkkoon kuuluu enää neljä viidestä suomalaisesta. Kirkosta eroamislukuja käytetään sitten hyvänä käsikassarana suuntaan jos toiseenkin. Esimerkiksi Imatran evl. seurakunnan kirkkoherran Olli Aallon sukupuolenvaihdosjutun tultua (aika tarkoitushakuisesti) ilmi kerrottiin, että monet ihmiset paikkakunnalla ovat eronneet kirkosta tämän takia. Tarkennuksena sitten (aika tekopyhästi) selitettiin, että nämä ressukat eroavat protestiksi sille, miten huonosti kirkossa on khra Aaltoa kohdeltu.

Katin kontit, sanon minä. Kirkossa ei ole kuulunut mitään soraääniä ko. asian johdosta, ei varsinkaan kirkon johdon taholta - etenkään sen jälkeen, kun piispa Voitto Huotarinkin reaalipoliittinen minä havahtui unesta. Elikkä luulen ainakin merkittävän osan imatralaisista eronneista tehneen päätöksensä vastalauseena kirkon nykykehitykselle, jota ei enää voi edes hyväntahtoisesti kutsua maallistumiseksi - tämä tapahtui jo parikymmemntä vuotta sitten! - vaan enemmänkin pakanallistumiseksi. Lamput sammuvat kansankirkossamme...

Tämän Rankisen blogikirjoituksen terävin kärki onkin suunnattu niille kirkon jäsenille, jotka Rankisen sanoin "haluavat sitoutua Raamattuun ja luterilaisen kirkon uskoon". Näitä Rankinen kehottaa vakavasti harkitsemaan kirkossa pysymistä - edelleen kaikesta huolimatta.

Miksi ihmeessä? Miksi pysyä sellaisen uskonnollisen yhteisön sisällä, jonka tunnustus ja toiminta käytännössä muodostavat alinomaisen uhan omalle uskonelämälleni? Emmehän me havittele Jehovan todistajien tai Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkonkaan jäsenyyttä. Eikö olisi kaikkein yksinkertaisinta lähteä etsimään uskon yhteyttä muiden Jeesuksen Kristukseen uskovien kesken?

Rankinen esittää perusteluiksi kirkossa pysymiselle seuraavia argumentteja:
- kirkossa on edelleen paljon hyvää toimintaa ja uskovia työntekijöitä eri tehtävissä
- kirkko on hänelle niinkuin koti, jossa on välillä vähän tylyjä isäntiä, mutta sen takia ei tule hylätä kotia
- entä mihin sitten mennä, jos eroaa kirkosta? uskovan kun kuuluu aina olla jonkin seurakunnan jäsen ja omata näin hengellinen koti, jossa on mahdollisuus ehtoollisyhteyteen jne.

Rankinen tuntuu siis näkevän kirkon ensisijaisesti eräänlaisena toimintakenttänä, jossa on mahdollista toteuttaa erilaisia toimintoja ammattilaisten toimesta. Toiseksi hän perustelee kirkossa pysymistä tällä tutuksi tulleella "hengellinen koti"-argumentilla, joka kuitenkin lähemmin tarkasteltuna viittaa enemmänkin johonkin herätysliikejärjestöön (joka Rankisella itsellään on Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys). Näyttää siis enemmänkin siltä, että kirkolla on arvoa juuri tässä kontekstissa herätysliikejärjestöjen turvallisena, joskin aina välillä tylynä kotina.

Rankisen viimeinen kohta paljastaa argumenttien onttouden: ihminen voi jäädä uskossaan heitteille, jos hänen nimensä pyyhitään pois jonkun uskonnollisen yhteisön jäsenrekisteristä. Kirkon ulkopuolelle joutumisen pelolla hallitseminen on vanhastaan vahva ja tuttu argumentti kirkollisille vallankäyttäjille. Tämä totuus pätee kyllä edelleenkin, vaikka itse kirkkokunnan nimeä muutettaisinkin. Tämä seikka muuten saa kirkosta lähtevät valitettavan usein toistamaan isiensä virheen eli perustamaan yksinkertaisesti uuden seurakunnan - noin ikäänkuin varmuuden vuoksi.

Uuden testamentin opetus seurakunnasta kuitenkin vapauttaa meidät näiden uskonnollisten alkeisvoimien alaisuudesta pois. Kristuksen seurakuntaan ei nimittäin voi mitenkään liittyä. Sen jäseneksi voi tulla ainoastaan uudestisyntymisen eli uskoontulon kautta. Siihen kuuluvat siis vain Jeesuksen uskovat ihmiset. Muuta seurakuntayhteyttä Raamattu ei yksinkertaisesti tunne. Näin ollen ehtoollisyhteyteen tai muuhunkaan kokoontumiseen ei tarvita mitään muuta perustetta kuin tämä yhteinen usko Jeesukseen. Mikä ihme saa meidät tekemään yksinkertaisista UT:ssa ilmoitetuista asioista niin hirveän vaikeita?

Anna kun kerron: kirkkohistorialliset traditiokerrostumat, vuosisatoja vanhat aikasidonnaiset tunnustukset ja herätysliikkeitten perinteet. Näihin sidoksissa olleet ihmiset (so. kirjanoppineet ja fariseukset) syyllistyivät Jeesuklsemnkin tappamiseen. Mikä sitten loppujen lopuksi onkaan muuttunut noista ajoista?

En siis suosittele kirkkoon kuulumista kenellekään. Jos kerran todella on kysymys hengellisestä kodista, niin miten ihmeessä sen kanssa sopivat yhteen kirkon nykyinen suuntautuminen? Se kun ei palvele millään tavalla tätä hengellistä rakentumista. (Ellei sitten todellisia syitä olla lähtemättä kirkosta olekin ihmispelko, muutosvastarinta, turvallisuushakuisuus tai mukavuudenhalu jne?)

Sitten seuraa varoituksen sana Sinulle, joka esim. luettuasi Galatalaiskirjeen ja ymmärrettyäsi sen todellisen vapauden luonteen, johon Kristus on meidät vapauttanut, innostut eroamaan kirkosta: älä luule edessäsi olevaa tietä helpoksi! Voimme toki luottaa siihen, että Hyvä Paimen on mukana matkassa, mutta edessä on monenlaisia vaaroja. Tähän ei kutsuta hörhöjä, ei haihattelijoita, eikä hurmahenkiä. Kyse on paljon enemmästä kuin vain astumisesta pois mukavuusvyöhykkeeltä. Kyse on astumisesta ulos systeemistä (ns. Matrix-kokemus), jolloin edessäsi on sekä mahdollisuuksia että uhkia. Tällä matkalla tarvitset ehdottomasti seuraasi luotettavia uskonkumppaneita, taisteltovereita.

Henkinen kotini

Aamulla loikoilin takan ääressä soffalla ja lueskelin paikallisen pravdan eli Etelä-Suomen Sanomien kulttuurisivuja. Lehdessä oli Hannu Niklanderin kirja-arvostelu Helsingin yliopiston historian emeritusprofessori Matti Klingen kirjasta "Nainen kävi parvekkeella. Päiväkirjastani 2007-2008." (Otava 2008).

Matti Klinge on suomalaisen historiantutkimuksen ja kulttuurin alan aktiivinen tutkija, kirjoittaja ja kommentoija. Muistan nuoruudestani hänen uusia näköaloja Suomen historiaan avanneen opuksensa "Muinaisuutemme merivallat" (Otava 1984). Klinge on aina ollut yläluokan mies and proud of it: hyvät tavat, ulkonainen sivistys, "eurooppalainen" alkoholikulttuuri (eli sivistyneet juomatavat) ovat aina olleet hänen tavaramerkkiään. Muistan joitain vuosia sitten huvittuneena lukeneeni hänen kommenttiaan siitä, miten hän vaimonsa kanssa haluaa arkisinkin hyvällä pukeutumisellaan (puvuntakki, solmio tai rusetti etc.) kunnioittaa sitä hienoa kaupunginosaa, jossa he asuvat. (Liekö ollut Eira, Kontula tai Jakomäki eivät ainakaan.)

Klinge on siis ollut vanhan kunnon Euroopan miehiä: eurooppalainen sivistys ja koko sen parituhatvuotinen painolasti, erityisesti valistuksen ajan jälkeinen humanismi ovat olleet hänen elämänsä peruskivijalkoja. Näin ollen ei ole ollut mikään ihme, että Klinge aikoinaan liputti myös hyvin avoimesti yhdentyvän Euroopan Baabelin tornin rakentamisen puolesta.Yläluokkaisuus ja tietynlainen elitismi tulevat tässä kohtaa esille kysymyksessä, lienevätkö tällaiset köyhälistön tai keskiluokan kannalta tärkeät arvot, kuten itsenäinen kansallisvaltio ja sen suvereniteetti, koskaan merkinneet mitään ratkaisevan tärkeää hänelle? Eurooppalaisuus ja olla osa uutta, uljasta Euroopan Unionia ovat ilmeisesti tärkeimpiä, kuin kiinni pitäminen omasta rahasta, lipusta ja perustuslaista.

Voisimmekin kutsua Klingeä pragmaattiseksi, sivistyneeksi roomalaistuneeksi oppineeksi, joka on ottanut elämäntehtäväkseen pyrkiä periferiasta pois kohti tuota sivistyksen kohtua, kehtoa ja sydäntä. Hän on uskollinen uudelle isänmaalleen jopa siinä määrin, että toinen superliittovaltio, Atlantin takainen Amerikan Yhdysvallat on aina tuntunut olevan hänelle jopa suurempi uhka ja vihollinen, kuin meidän tavisten perinteinen (ja myös historiallinen) uhkamme eli Venäjä (eli puolustusministeri Häkämiehen "Russia, Russia and Russia". Kyse on tässä kohtaa nimenomaan kulttuurisesta uhkatekijästä: anglo-amerikkalainen kevyt ja pintapuolinen populaarikulttuuri tuntuvat olevan hänelle suuri uhka myrkyttämässä "vanhan Euroopan" sielua.

Oma kysymyksensä on myös se, millaisena tekijänä Euroopan kovassa ytimessä ja eurooppalaisuuden sielussa hän näkee raamatullisen kristinuskon? En puhu nyt siitä historiallisesta uskonnollisen sivistyksen pintasilauksesta, jolla Euroopan kuningashuoneet, senaatit ja parlamentit, koululaitos ja yliopistot sekä myös tavallinen maata viljelevä, kauppaa käyvä ja työtä tekevä kansa on kahden tuhannen vuoden ajan kyllästetty. Tämä on saanut muotonsa niissä suurissa perinteisissä kirkkoinstituutioissa, joiden joukkoon nyt tämän maailman aikakauden loppuhetkien iltaruskossa pyrkivät myös monet alunperin protestiliikkeinä syntyneet uskonnolliset yhteisöt. Aito raamatullinen kristinusko ei ole koskaan kuitenkaan myynyt sieluaan sille Euroopalle, jota Klingenkin hehkuttama länsimainen kulttuuri ja sivistys edustaa. Se edustaa edelleenkin radikaalia, pahennusta herättävää, jopa sivistymätöntä vastavoimaa tuolle yläluokkaisuudelle ja aidolle jumalankielteisyydelle.

No, tässäkin päiväkirjaotteessaan Klinge antaa osansa Jenkkilälle ja jossain määrin voin kyllä jopa yhtyä hänen kritiikkiinsä. Klinge paheksuu sitä, kuinka suuri osa sivistyneistöäkin pitää Yhdysvaltoja henkisenä kotimaanaan. Klingen mukaan lääketieteellinen ja luonnontieteellinen tutkimus ja sen käytäntöön soveltaminen on USA:ssa korkealla tasolla, mutta humanistisella tutkimuksella ja ajattelulla on siellä varsin vähän yleistä merkitystä. USA edustaa Klingelle rahan tekemisen kylmää logiikkaa, mikä aina syrjäyttää ihmisen henkisen puolen arvot. En tiedä teenkö mitenkään oikeutta historialle, kun sanon, että Klingen vastakkainasettelussa USA-Eurooppa on ehkä jotain tuttua antiikin ajan mahtikeskusten Rooman ja Kreikan vastaavasta kilpailutilanteesta?

Kirjoitin tuossa edellä, että "jossain määrin voin kyllä jopa yhtyä hänen kritiikkiinsä". Tarkoitan tällä sitä, että kyllä minuakin - ja varmasti monia muitakin - sekä ihmetyttää että kyllästyttää tämä amerikkalaisen kulttuurin ylivertaisuus lähes tulkoon kaikkeen muuhun nähden. Olen huomaavinani eri puolilla "vanhaa mannerta" selviä kyllästymisen, jopa antiamerikkalaisuuden merkkejä tässä suhteessa. Kuitenkin samaan aikaan tuo tv-sarja-, pikaruoka- ja muu kulutuskeskeinen populaarikulttuuri jyllää täysillä. Ehkä tässä tulee näkyviin ero Klingen kaltaisten yläluokan edustajien ja tavallisten ranskalaisista perunoista tykkäävien prolejen välillä. Näin varmasti ainakin joidenkin mielestä.

Sama ilmiö näkyy myös oman aikamme hengellisessä kulttuurissa: varsinkin niissä kristityissä piireissä, joissa mennään eteenpäin ja yhteisöt kasvavat, haetaan paljon esikuvia ja aineksia omaan ajatteluun Jenkeistä ja sen kristillisyydestä. Tämä kertoo toisaalta paljon perinteisen eurooppalaisen instituutiokristillisyyden vaikutusvallan murenemisesta - Hyvästi, "vanha Eurooppa"! Aurinko laskee ja yö saapuu yllesi! - mutta myös siitä, että rapakon takaa tulevassa hengellisyydessä on paljon voimaa ja latausta - niin hyvässä kuin pahassakin.

Kyllä minäkin olen kyllästynyt uusiin järvimaasta tuleviin virtauksiin, jotka tulevat ja hyllyvät hetken, sotkevat ihmisten mieliä ja häipyvät sitten saman tien joko sensaatiot mukanaan tai sitten ilman niitä. En sano tätä millään pahalla, mutta joskus törmään amerikkalaisten julistajien ylimieliseen asenteeseen meitä suomalaisia uskovia kohtaan. Heidän kulttuuristaan nousevat muutosvaatimukset muuttaa, ei vain kokoontumisiamme, vaan myös meitä itseämme kolahtavat meihin kovina. Toisaalta sama ilmiö toistuu myös joidenkin muidenkin ulkomaalaisten julistajien kohdalla: milloin me suomalaiset olemme liian jäyhiä ja milloin mitäkin.

No, ehkä tämä kertoo myös paljon meistä suomalaisista itsestämme: meillä voisi olla vahvempi itsetunto - niin hengellisesti kuin kansallisestikin. Suomalainen "herraviha" näyttäytyy januskasvoisena nousuna herroja vastaan tulivat ne sitten Tukholmasta, Brysselistä tai Moskovasta, mutta myös jatkuvana historiallisena rähmälläänolona ylipäätään jonkun edessä. Hengellisessä kontekstissa tässä tulee ongelmia siinä suhteessa, että meidän täytyy osata hyvin ja huolellisesti arvioida, mikä on hyvää ja mikä taas ei kaikessa siinä stuffissa, mitä Jenkeistä tänne tulee.

Matti Klinge paheksuu siis sitä, miten suuri osa sivistyneistöäkin Suomessa pitää Yhdysvaltoja henkisenä kotinaan. Tämä on hyvä huomio, oli siinä syytä huoleen tai ei. Itselleni heräsi siinä aamulla takan ääressä mielessäni kysymys siitä, mikä sitten on minun henkinen kotini? Ei se USA minunkään kohdallani ole. Olen suomalainen, mutta paljon, paljon enemmän sitä olen Jeesuksen seuraaja ja taivaan kansalainen. Miellän siis kysymyksen "henkisestä kodistani" ennen kaikkea hengellisenä kysymyksenä: missä ovat hengelliset juureni ja kotini siinä mielessä?

Kun funtsin tätä, niin huomasin ajattelevani, ettei kyse ole niinkään mistään maantieteellisestä paikasta, kuin jostain hengellisestä tilasta. Tässä mielessä hengellinen kotini löytyy sekä historiassa että nykyhetkessä monesta eri paikasta:

- körttiläisten seuroista jossain savuisessa pirtissä ylä-Savossa 1820-luvulla: "Hartaasti minä odotin Herraa..."
- mustien, köyhien maahanmuuttajien seurakunnassa Pireuksen satamakaupungissa: "Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi"
- Jeesus-hippien vapaassa, joidenkin sivistyneiden ihmisten mielestä jopa villissä kokoontumisessa illalla nuotion valossa: "Jesus get me higher..."
- tiuhaan ahdetussa kotiseurakunnan kokoontumisessa vetoisessa ja vaatimattomassa tilassa piilossa virallisen kontrollin otteelta: "Älä pelkää, sinä piskuinen lauma, sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan"
- opiskelijoiden ja nuorten aikuisten chillatessa jonkun soluasunnossa, jossa on tarjolla teetä ja patonkia ja elämän jakamista: "Siinä, missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään"

Tunnustan suoraan, että se, missä en löydä tätä Klingen mainitsemaa "henkistä kotiani" on ehkä perinteiset korkeakirkolliset kirkonmenot tai sitten suuri massakokous, jossa hyvin trimmattu organisaatio pyörittää shown. Molemmille on yhteistä se, että siinä esiintyjät esiintyvät ja katselijat ovat passiivisia, hiljaa ja kilttejä. Mutta eikö Raamattu sanokin, että kun te tulette yhteen, niin jokaisella on jotakin annettavaa? Siinä uskovien yhteydessä on minun "henkinen kotini", ilmeni se käytännössä missä ajassa tai paikassa tai minkälaisten ihmisten kesken tahansa.