Tämä ei sinänsä ole mikään uutinen, vaan lyhyt vilkaisu länsimaisen kristillisyyden historiaan ja nykytilaan paljastaa kipeällä tavalla tämän todellisuuden. Kristinusko leviää, sieluja pelastuu ja seurakunnat kasvavat jossain ihan muualla, kuin täällä valistuksen jälkeisen humanismin ja rationalismin kotikonnuilla. Ja mikäli täällä länsimaissa voitetaan uusia ihmisiä Kristukselle, se tapahtuu jossain muualla kuin perinteisillä metodeilla. Myöhäismoderni aika vaatii ajattelutavan muutosta ja realiteetti on se, että uudessa paradigmassa täytyy toimia uudella tavalla.
Kun sitä on jo tähänkin asti elänyt, on väistämättä jotain oppinut. On oltava valmis uudistumaan, riisuutumaan vanhasta ja pukeutumaan uuteen, vaikka uusi alussa tuntuisikin vieraalta. Mikä ei edisty, se taantuu. Tämä on väistämätön tosiasia ja se vaatii aina veronsa. Ratkaisevaa on se, millä ruokimme hengellistä elämäämme. Tämä on yhtä tärkeää minun omassa hengellisessä elämässäni kuin uusien kristillisten johtajien ja työntekijöiden kouluttamisessa. Millaisilla keinoilla ja millaisella ravinnolla varustamme uudet vastuunkantajat, se antaa paljon suuntaa tulevaisuuteen. Koulutammeko akateemisesti sivistyneitä teologeja vai käytännön ihmisten kohtaamiseen ja valmentamiseen kykeneviä muutosagentteja, siinä ääripäät. Joka tapauksessa sitä mitä kylvämme, sitä myös niitämme.
(En tarkoituksella mainitse mitään tilan, vapauden ja työrauhan antamisesta Jumalan kutsumille nuorille, mikä problematiikka näyttää riipaisevalla tavalla iskevän suonta jokaista perinteistä kirkkokuntaa vuorollaan. Tämä sen tähden, että jos ja kun halutaan mennä ulos perinteisistä kuvioista tavoittamaan tyystin uusia ihmisiä, alakulttuureja ja ihmisryhmiä, tätä ongelmaa ei ole. Sille tielle ei vain ole kovin paljon lähtijöitä.)
Omalla kohdallani olen paljon miettinyt oman lukemiseni, teologian opiskeluni ja sen harrastamisen vaikutusta omaan hengelliseen elämääni. Panostanko erityisesti uskonelämän hoitamiseen vai uskonko vain elämän hoitamiseen yleensä? Olen aika ajoin viehättynyt raskaaseen lukemiseen, millä tarkoitan teologian harrastamista. Myönnän, että välillä on hyvä lukea jotain ihan muuta tai ylipäätään seurata muita asioita, kuten urheilua, politiikkaa tai viihdettä. Mutta olen huomannut olevani niin hidas oppija, että tarvitsen ja haluan aikaa asioiden omaksumiseen, märehtimiseen ja työstämiseen. Sitten on taas paikkansa sellaisella lukemisella, mikä on käytännöllistä ja hoitavaa, suorastaan mentoroivaa.
Luin jostain kirjasta maininnan F.F. Bruce´sta (enkä nyt pysty tätä lähdettäni sen tarkemmin verifioimaan), että hän saattoi yliopistolla päivällä pitämiensä akateemisesti korkeatasoisten teologian luentojen jälkeen vetää illalla raamattupiiriä, jonka osanottajat ovat olivat ihan tavallisia brittiläisiä miehiä (mitä ikinä tällä termillä "tavallinen" sitten tarkoitetaankaan). Vastaavaa toivoisi näkevän enemmän, sillä siinä vasta teologiamme oikein punnitaan. Kovempi haaste kuin opponentti lopputyön esittelyssä on oman elämänsä haasteiden kanssa painiskeleva tavallinen suomalainen.
Olemme parin veljen kanssa jo useamman vuoden ajan säännöllisesti 1-2 kertaa kuussa kokoontuneet tutkimaan Raamattua, teologiaa ja sen eri teemoja. Teologisen orientaatiomme ohella olemme tehneet päätöksen avoimuudesta, läpinäkyvyydestä ja tilivelvollisuudesta. Jollei teologiamme ole sovellettavissa oman elämämme ja kutsumuksemme kipupisteisiin tai jollei se synnytä yhteistä rukousta ja syntien tunnustamista ja jollei se edistä persoonamme muokkaantumista Kristuksen kaltaiseksi, sillä ei ole mitään arvoa.
Sama periaate toimii myös laajemmassa kontekstissa. Uusien työntekijöiden valmentamisessa on tarkkaan mietittävä mitä olemme tekemässä ja mitä haluamme saada aikaan. Muuten vain ns. "tuotamme puhetta" tietyn ajan ja järjestämme kalenterintäytettä vain sen itsensä takia. Oikea kysymys tässä kohtaa on se, mihin valmentamisen näemme ykkösasiaksi.
