Ennusmerkin naisia

Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, miten näen tietyt raamattu-uskolliset piirit kirkon piirissä "ennusmerkin miehinä". Tarkoitan tällä näitä kirkon ns. "vanhauskoisia", jotka vastustavat naispappeutta kirkossa. En itse hyväksy sen enempää nais- kuin miespappeuttakaan, vaan olen ylipäätään vastaan kaikkea pappisvaltaisuutta ja -luokkaa. En löydä sitä Raamatusta (tai no, löydän tietysti VT:sta, mutta kun nyt on kuitenkin tämä Uusi liitto...) ja näen sen passivoivan vaikutuksen kirkoissa jne. - mutta ei tästä nyt sen enempää tällä kertaa.

Kuitenkin juuri nämä kristityt evl. kirkon piirissä ovat niitä, jotka ovat joutuneet suoranaisen mielipidevainon ja ajojahdin kohteeksi kirkon sisällä. Raamatun sanan esilläpitäminen ja sen mukaisesti ojentautuminen opissa ja elämässä on joutunut tulilinjalle. Luther-säätiön syntyminen ja eriytyminen kirkon piiristä omaksi uskonnolliseksi yhdyskunnakseen on varmasti ollut kirkon johdon tarkoituskin: nyt on olemassa yhteinen, ulkopuolinen vihollinen, joka on helppo demonisoida.

Tämä siis sanottuna ottamatta mitenkään kantaa itse naispappeuskiistaan. (Tai no, ehkä nyt tuli tiettyä kantaa otettua...)

Kansanedustaja Päivi Räsänen näyttää olevan seuraava "ennusmerkin... henkilö" (so. nainen) kirkon piirissä. Häneen kohdistunut loanheitto, mustamaalaus ja suoranainen lausuntojen vääristely on ollut sen verran rankkaa kamaa, että meikäläisenkin on ollut syytä tarkistaa omia aiempia kannanottojaan ja linjauksiaan. Olenko ollut aivan liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen visioidessani kristikansan tulevia kohtaloita 2010-luvun Suomessa ja sen järjestäytyneen kristinuskon piirissä, joka on tylysti heitetty median raatelevan petolaumojen eteen?

Mitään näin heviä en nimittäin heti uskonut seuraavan.

Mutta ei kahta ilman kolmatta... Tai ilman mitään taikauskon häivääkään: on olemassa raamatullinen periaate, jonka mukaan jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla. Eli kuka tai mikä mahtaa ollakaan kolmas?

Ja mitä seurauksia kirkolle onkaan näistä nykyisistä ratkaisuista? Ei kai Herra turhaan salli näitä "ennusmerkin henkilöitä" näin kohdeltavan. Jokin merkitys tällä on. Asiat etenevät tiettyä kypsymispistettä kohti - ja pahalta näyttää.

Entä miten korkealle seurakunnan Herra noteeraa esim. vapaiden suuntien vaiteliaisuuden koko tämän myllytyksen keskellä? Siviilirohkeutta ja oikeudentajua edes vaadittaisiin näinä synkkinä aikoina, jollei raamatullisia argumentteja uskalleta käyttää. (Ihannehan olisi tietenkin se, että kaikki ne kristityt piirit tässä maassa, jotka pitävät Raamattuaan ohjeellisena myös seksuaalielämän alueella, seisoisivat juuri nyt yhdessä rintamassa tässä asiassa.)

Entä saavatko ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko olla maailman sivu rauhassa koko tältä kysymykseltä, joka on saanut suomalaisen yhteiskunnan julkisessa mielipiteenvaihdossa aivan liian suuret mittasuhteet? Näyttää siltä kuin tätä yhtä seksuaalista vähemmistöä käytetään käsikassarana joihinkin joidenkin mielestä "elämää suurempiin" pyrkimyksiin.

How should we then live?

Jumala ei siis ole modernin maailman reunaehtoihin sitoutunut, kesytetty kotijumala. Hän ei myöskään ole postmodernin ajan myyttinen henkijumaluus, joka on tavoitettavissa vain irrationaalisen kokemuksen kautta. Jeesus ei ole ”logos” sen enempää, kuin ”mythoskaan”. Hän on suvereeni ”Ho Logos”, Jumalan Sana. Hän ei sovellu meidän inhimillisiin kaavoihimme, koska Hän on Herra, suvereeni ”Minä Olen”.

Kristinuskolla on kyllä vastauksensa jokaisen ajan kysymyksiin. Modernissa viitekehyksessä meidän on julistettava Jumalaa, joka Henki, yliluonnollinen ja ehdottoman suvereeni. Myöhäismodernille maailmalle meidän on kerrottava Jumalasta, joka on ehdottomasti sitoutunut siihen kirjalliseen ilmoitukseen, jonka Hän on antanut meille Raamatussa.

Meidän on otettava todesta raamatullinen maailmankuva, joka antaa meille lähtötilanteeksi sotatilan. Tämä maailma (kosmos) on saatanan, Jumalaa vastustavan, kapinallisen enkeliruhtinaan vallassa. (Ks. 1.Joh. 5:19.) Tämä maailma on syntiin langennut luomakunta ja se vastustaa Jumalaa. Emme siis elä rauhantilassa tämän maailman ja sen kulttuurin keskellä, ei vaikka useat seurakunnistamme ovatkin ns. ”rauhan ajan seurakuntia”, jotka ovat joko unohtaneet tai sulkeneet silmänsä todellisuudelta.

Meidän on otettava todesta Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnasta. "Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi", Jeesus julisti oman julkisen toimintansa alussa (Mark. 1:15). Mitä Hän tarkoitti tällä?

Jeesuksen mukaan nyt oli alkamassa se aikakausi maailmanhistoriassa, jota kutsutaan ”messiaaniseksi ajaksi” tai ”Messiaan päiviksi”. Pelastus on nyt kaikkien ulottuvilla. Se tulee ottaa uskossa vastaan ja luopua entisestä, synnillisestä elämästä. Tämä aika ja kaikki siihen liittyvä hyvä ja siunaus personoituu Jeesuksessa. Jumalan valtakunta on siis ilmestynyt Kristuksessa, se on vastaanotettavissa ja koettavissa vain Hänessä.

Tähän uskoon kuuluu nyt myös sen tosiasian hyväksyminen, että kristinuskon entinen poliittiseen ja usein myös sotilaalliseen mahtiin perustunut erityisasema on historiaa. Kristinusko näyttää olevan länsimaissa tilanteessa, jossa kaikki osapuolet kyllä ymmärtävät, että ennen kirkolla oli kanttia sanoa asioista jotain. Yhtä suuri yksimielisyys vallitsee senkin suhteen, että enää ei olla. Nyt tilanne on muuttunut. Tämä näkyy piispojen kyvyttömyydessä vastata ympäröivän sekulaarin kulttuurin paineisiin raamatullisin argumentein koskien käsitystä ihmisestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta.

On siis turhaa jäädä haikailemaan ”konstantinolaisen paradigman” perään. Ennemmin pitää hyväksyä vanhan maailman katoaminen ja hyödyntää tämän suuren ”seismisen muutoksen”, kulttuuristen mannerlaattojen yhteentörmäyksen tarjoamat mahdollisuudet Jumalan valtakunnan leviämiseksi. Jos kuvittelemme meillä olevan jotain todellista annettavaa ihmisten elämään, kysymyksiin ja ongelmiin, niin meidän on nyt aika astua rohkeasti esille.

Kyse on raamatullisen linjan uudelleenlöytämisestä Kristuksen seurakunnan muukalaisuudesta tässä maailmassa. Mitäpä jos lakkaisimmekin pitämästä nykyistä tilannetta katastrofina ja alkaisimmekin nähdä sen tienä, joka itse asiassa aikaisempaa tilannetta paremmin vie seurakunnan alkuperäisen toiminta-ajatuksen löytämiseen. Kristus kutsuu meitä seuraamaan itseään; ulos maailmaan, pois uskonnollisista ghetoistamme ja turvallisista lintukodoistamme, ”murretuksi leiväksi ja maahan vuodatetuksi viiniksi”. Tämä voi tapahtua vain siellä, missä luovutaan ”ristin tiestä” teoreettisesti ymmärrettynä kielikuvana ja aletaan elää sitä todeksi käytännössä. Silloin seurakunta ei vain opeta ristin teologiaa, vaan siitä itsestään tulee ristiä kantava yhteisö.

Jeesus ei tullut tänne neuvottelemaan tämän maailman hallitsijoiden kanssa jonkinlaisesta konsensuksesta, ei tekemään kompromisseja tai sopimuksia. Ei, vaan Jeesus tuli tänne haastamaan koko roskan; Jumalan valtakunta on nyt tullut lähelle ja nyt on aika valita puolensa. Oikea Kuningas on palaamassa takaisin.

Jeesus ei tullut maailmaan ensisijaisesti tekemään tästä maailmasta parempaa paikkaa elää – se tulee kyllä mukana, kun Hänet otetaan todesta, mutta ikään kuin hedelmänä oikean puun istuttamisesta. Jeesuksen silmissä etusijalla on Jumalan iankaikkinen valtakunta ja sitä Hän ajaa. Hänen valtansa ei ole tästä maailmasta. Hänen tullessaan alkoi Jumalan valtakunta vastustamattomalla voimalla vyöryä eteenpäin tässä vanhassa, syntiin langenneessa maailmassa. Se tulee pyyhkäisemään tieltään koko tämän nykyisen maailmanjärjestelmän ja sen mukaisen menon.

Jeesus tuli yksinkertaisesti haastamaan koko nykyisen maailmanjärjestelmän, sen arvot ja sen ajattelutavan - kaiken siihen kuuluvan. Näin meidänkin tulee tehdä. Joka kerta, kun me julistamme evankeliumia Kristuksesta, niin me haastamme tämän maailman ajan systeemin. Julistaessamme evankeliumia lapsille emme siis vain luo perustaa turvalliselle lapsuudelle, anna kristillistä kasvatusta, opeta hyviä tapoja jne. Kyse on paljon enemmästä. Kyse on sodasta, luonteeltaan hengellisestä taistelusta perkelettä ja sen joukkoja vastaan. Sanoohan Jeesus näiden lasten enkelien näkevän Taivaallisen Isän kasvot.

Jumalan valtakunta on hallitusmuodoltaan yksinvaltainen, jossa Jumala on hallitsija, ei kukaan muu. Hänellä on rajaamattomat yksinvaltiaan valtaoikeudet hallita oman tahtonsa mukaan. Tätä kutsutaan teokratiaksi. Samoin Kristus on seurakunnan Pää ja ruumiinsa, seurakunnan suvereeni hallitsija. Hänen tulee hallita, ei mikään kirkon vuosikokous, synodaalikokous, saarnaajien päivät tmv. Teokratia muodostaa ehdottoman vastakohdan ateenalaiselle hengen tuotteelle nimeltä demokratia. Tämä on monien seurakuntien heikkouden syy ja monien herätysliikkeiden ja kirkkokuntien eksymisen perussyy; Kristus ei ole saanut hallita, vaan ihmiset. Kansanvalta on ottanut sen paikan, joka kuuluisi Hänelle.

Kyse on tämän valtakunnan olemuksesta ja luonteesta. Vaikka tämä kaikki tänä armon aikana, seurakunnan aikakautena ilmeneekin luonteeltaan hengellisenä, niin sen on tarkoitus ulottaa vaikutuksensa kaikkialle aineen ja materian maailmaan. Jumalan silmissä aineellisuus ja ruumiillisuus eivät ole vähempiarvoisia tai saastaisia. Niinpä Jumalan valtakunnan on tarkoitus ulottaa vaikutuksensa kaikille inhimillisen elämän osa-alueille.

Vasta tämän pohjalta voimme oikein ymmärtää Jumalan valtakunnan todellisen luonteen ja laajuuden. Entä mitä se on käytännössä? Mitkä ovat käytännön johtopäätökset tästä?

Ensin meidän on ymmärrettävä, että on ihmisen osa, ammatti, koulutus tai työ mikä hyvänsä, niin hän sillä paikallaan toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsumusta. Tässäkään mielessä ei ole olemassa pappeja ja maallikoita. Uusi testamentti ei tällaista erottelua tunne, vaan puhuu selvästi kaikista uskovista ”kuninkaallisena papistona” (1.Piet. 2:9).

Emme voi pidättyä palvelemasta tätä maailmaa, emmekä voi vetäytyä pois tästä maailmasta. Meidät on kutsuttu pysymään ja kestämään tässä jälkikristillisessä maailmassa Jeesuksen opetuslapsina. Syy tähän palvelemiseen on puhtaasti kristologinen; Jumalan Poikakin nöyryytti itsensä ja tuli ihmiseksi, eikä missään muussa kuin tässä meidän maailmassamme, sen surkeudessa ja tuskassa. Siksi meidän tulee seurata Häntä tällä tiellä. Kristuksen nöyrtyminen tähän ihmiseksi tulemiseen on se voima, joka motivoi meitä elämään kristityn kutsumustamme todeksi tässä maailmassa. Meidän ei siis tule sen enempää yksilöinä kuin yhteisöinäkään paeta nykyistä ”pahaa maailmanaikaa”, sillä Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut.

Jumalan suunnitelmissa on luoda omissaan ja omiensa kautta ”pyhä läpäisyperiaate” pelastamaan pirstoutunut jälkikristillinen maailma. Kristittyjen tulee läpäistä koko yhteiskunta ja kaikki sen elämänalueet sekä oman henkilökohtaisen todistuksensa että koko paikallisen Kristuksen seurakunnan julkisen toiminnan tasolla. Tässä puhutaan nyt paikallisesta Kristuksen seurakunnasta tarkoittaen tietyn maantieteellisen alueen kaikkia uskovia yhdessä. Tällaisen aktiivisuuden ja ulospäin menemisen seurakunta voi saavuttaa vain kaikkien Jeesuksen omien heräämisellä yhteiseen vastuuseen, esirukoukseen ja pappeuteen.

Tämä ei ole mahdotonta. Monet sosiologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että jo yhden tai kahden prosentin osuus väestöstä riittää saamaan aikaan merkittävän vaikutuksen koko yhteisössä ja yhteiskunnassa. Mutta se vaatii sitä, että kristityllä vähemmistöllä tulee olla selkeinä omat raamatulliset tavoitteensa edessään: mikä on ydintehtävämme, missiomme ja arvomme ja miten sen parhaiten toteutamme?

Lisäksi tämä edellyttää meiltä myös tervettä poisoppimista em. ”konstantinolaisesta paradigmasta”; olemme uudenlaisessa lähetystilanteessa ja edessämme on uusien ”pimeiden paikkojen” evankelioiminen. Meidän on sanottava hyvästit ajalle, jolloin saatoimme olettaa kaikkien automaattisesti hyväksyvän kristillisen arvopohjan kyseenalaistamatta mitään. Kirkon piirissä tämä tilanne tulee selvemmäksi päivä päivältä. Meidän on myös rohkeasti käveltävä yli ”modernin ajan reunaehtojen” ja herättävä uuteen radikaalisuuteen. Meidän on haastettava tämä nykyinen ”paha maailmanaika” ja sen järjestelmä. Meillä on siis paljon uusia, positiivisia mahdollisuuksia edessämme nykyisessä tilanteessamme.

Kahden maailman kynnyksellä

Paavali piirtää 1.Korinttilaiskirjeensä alussa mielenkiintoisen kuvan omasta ajastamme pari tuhatta vuotta myöhemmin.

Hänen mukaansa ”juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus” (1.Kor. 1:22-24).

Näin sanoessaan hän itse asiassa hyvin profeetallisella tavalla kuvaa nykypäivän kaksijakoista, kahden paradigman maailmaa; perinteistä modernia ja sitä seuraavaa myöhäismodernia länsimaailmaa. Tänäänkin moderni maailma kyselee järjen ja ymmärryksen, inhimillisen viisauden perään. ”Voin uskoa, vasta kun ymmärrän ja asia järjellisesti kyetään selittämään ja perustelemaan.” Tästä tarpeestahan koko apologetiikka saa alkunsa ja merkityksensä. Samaan aikaan toisaalla kuitenkin ihmisen oma subjektiivinen kokemuksellisuus nostetaan kaiken, jopa uskon yläpuolelle. ”Minun tarvitsee ensin kokea ja tuntea jotain asiasta, ennen kuin voin uskoa siihen.”

Länsimaissa voidaan puhua tietystä kristinuskon mallista, joka ilmenee instituutioissa, kuten kirkkotaiteessa ja -musiikissa, kirkkorakennuksissa ja kirkollisissa järjestelmissä tai teologisissa oppilaitoksissa ja oppiarvoissa. Kyse on yli 1600 vuotta vanhasta ”konstantinolaisesta paradigmasta”, kun Rooman keisari Konstantinuksen mahtipäätöksellä kristinusko, ei vain hyväksytty hovikelpoiseksi, vaan valtiollistettiin.

Koko meidän länsimainen sivistyksemme on laskettu tälle perustalle. Länsimailla todellakin on kaksi uskontoa, kristinusko ja rationalismi. Tästä kumpuaa alkuperäinen humanismi vastareaktiona katolisen kirkon uskonnolliselle diktatuurille. Mutta samoin tästä maaperästä kasvaa kohti korkeuksia koko valistusajan henkinen jättiläisyys; tieteellinen maailmankuva, empiiriset tutkimusmenetelmät ja teknologian ylivalta. Siitä syntyy sitten humanismi uudemmassa valistuksen ajan merkityksessä; ihminen on kaiken mittapuu ja standardi. Jumalakin saa merkityksensä ihmisestä käsin ja olemassaolonsa oikeutuksen viisaan ihmisen kulloistenkin oikkujen perusteella.

Tämä kaikki ilmenee käytännössä tiukkana, toisinajattelevat poissulkevana oikeaoppineisuutena (ortodoksia) ja oikein uskomisena. Se ilmenee historiallisena valtiokirkkojärjestelmänä hierarkioineen ja kiveen hakattuine dogmeineen. Teologiassa se näkyi historiallis-kriittisenä Raamatun tutkimisena ja siitä loogisesti vedettyine johtopäätöksineen ja käytännön sovellutuksineen; ”Jumala on kuollut, enkä itsekään voi kovin hyvin”. Yliluonnollinenkin on auttamatta vanhentunut käsite, henkivalloista puhumattakaan. Merkityksen elämälleni luon minä itse.

Tämän kehityksen satoa korjaamme nyt Suomessa, kun meillä on kirkko, joka on kohta kokonaan irrottautunut historiallisen Jumalan ilmoituksen kallioperustalta.

Puhumme nyt siitä kristillisyyden muodosta, joka ilmenee modernissa, länsimaisessa kulttuurissa. Näin meillä on yksi suuri, maailmaa selittävä ja jäsentävä ”suuri kertomus”. Se hyväksyy kyselemättä modernin, tieteellisen maailmankäsityksen reunaehdot. Se rajaa kiltisti koko uskonelämän (ja Jumalan siinä sivussa) yksityiselle elämänalueelle, josta käsin se ei taatusti häiritse ketään moraalisilla vaatimuksillaan. ”Bisnes is bisnes, Moses is Moses…”

Elämä on jakaantunut julkiseen ja yksityiseen, joissa kummassakin vallitsevat omat lainalaisuutensa ja sääntönsä. Jumalasta, joka oli alun perin suvereeni Kaikkivaltias, taivaan ja maan Luoja, on tehty helposti hallittava maskotti ja siunausautomaatti. Kristus on tässä kulttuurissa ”logos” eli kaiken logiikan alkuperä ja lähde, mutta Hänet on pakattu inhimillisen järjen ja logiikan pakkopaitaan. Juudan Leijonasta on tehty kesy kotikissa, joka ei vie, vaan vikisee. Teologisen amputaation jälkeen jäljelle on jäänyt korkeasti oppineiden teologien ”nurkkaan ajettu jumala”, joka neuvottomana pälyilee ympärilleen tässä tsunamien järisyttämässä maailmassa.

Mutta ajat ovat muuttumassa. Kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu. Kristityille saattaa olla vaarana tässä uudessa kulttuurisen muutoksen tilanteessa ottaa tervetulleena vastaan kaikki uutta ajattelua edustava ja entisen kyseenalaistava hengellisyys – tutkimatta ja koettelematta sitä ensin lainkaan. Yhtä suuri vaara on myös takertua menneeseen ja pitää perinteestä itsepintaisesti kiinni sen itsensä vuoksi.

Nykyään törmäämme yhä useammin uudelleen syntyneeseen gnostilaisuuteen, joka on sekoitus perinteistä kristinuskoa, ikivanhaa itämaista uskonnollisuutta ja oman aikamme ”new age”-ajattelua. Jos aiemmin dogmit hakattiin tunnustuskirjojen kallioon ikuisiksi ajoiksi jälkipolvien ihasteltavaksi, niin nyt käsitykset Jumalasta, yliluonnollisesta ja näkymättömästä ovat amebamaisia, alati muuttuvia ja uuteen tilanteeseen joustavasti mukautuvia virtauksia, korostuksia ja painotuksia.

Mystisismi on uudelleen elpynyt aiemman kuivan ja kylmän rationalismin vastapainoksi. Jos modernissa kristillisyydessä järki oli korotettu Raamatun rinnalle, niin nyt kokemuksellisuus ajaa kaiken muun ohi. Tämä puolestaan johtaa esoteeriseen karismaattisuuteen, jossa kaikenkarvainen spiritualismi hyväksytään estoitta ja yksilön subjektiivinen intuitiivisuus nimetään mitään kyselemättä profeetallisuudeksi.

Usko on tässä viitekehyksessä luonteeltaan irrationaalista ja usein vain sitä. Usko nähdään hullunrohkeana ja perustelemattomana ”hyppynä tuntemattomaan”. Toisaalta kristillisyydelle ja kaikelle muullekin uskonnollisuudelle on ominaista miltei äärimmilleen viety pragmaattisuus suhteessa yliluonnolliseen; ”mikä vain kelpaa, kunhan se toimii” tai ”jos se kerran toimii, niin se on ok”. Usko on peruuttamattomasti irronnut Jumalan ilmoituksesta ja lähtenyt ajelehtimaan tavalla, jota erheellisesti kutsutaan ”Hengen johdoksi”.

Jälkikristilliselle maailmankuvalle on tyypillistä pirstoutunut todellisuudenkuva. Modernin ajan maailmankuvassa todellisuus on jaettu kylmästi kahtia; julkiseen ja yksityiseen, maalliseen ja hengelliseen. Jälkimodernille todellisuudenkäsitykselle taas on ominaista se, että kaikki elämänalueet ovat lopullisesti luisuneet erilleen toisistaan. Ei ole enää mitään yhteistä nimittäjää eri asioille, vaan kaikki virtaa, leijuu ja kulkee toivottomassa sekamelskassa. Paavalin varoittava kuva siitä, miten ihmiset ”ajelehtivat ja heitä viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa” (Ef. 4:14) on tässä kohden enemmän kuin oikeaan osunut.

Kristinuskon alkuaikojen uskovien ehkä vaarallisin kilpailija ja opillinen kiistakumppani, gnostilaisuus nousee esille useammassakin eri yhteydessä tänään. Jos modernissa kristillisyydessä maallinen ja hengellinen olivat tiukasti erillään, eivätkä kommunikoineet mitenkään keskenään, niin postmodernissa hengellisyydessä on maallisen ja hengellisen välinen suhde vääristynyt.

Sillä, mikä on alkuperältään, luonteeltaan ja kutsumukseltaan maallista, ei ole mitään arvoa. Ns. ”maallinen työ”, normaali arkielämä erilaisine velvollisuuksineen tai ruumiillisuus yleensä nähdään alempiarvoisina. Sen sijaan kaikki hengellisyys ja yliluonnollisuus sekä siihen liittyvä kokemuksellisuus edustavat itsessään jotain korkeampiarvoista ja pyhempää.

Käytännössä tämä ”gnostilainen harha” voi ilmetä kahdella eri tavalla. Esimerkiksi suhteessa seksuaalisuuteen ja avioliittoon voidaan pitää ehdottoman askeettista kieltäytymistä kaikesta seksuaalisesta kanssakäymisestä, jopa avioliitossa (esim. pappien selibaatti) osoituksena korkeammasta hengellisyyden tasosta. Tämä on ns. ”asketistinen harha”. (Ks. 1.Tim. 4:3 alaviitteineen.) Sekulaarissa nuorisokulttuurissa löytyy vastaava ilmiö tälle, streittarit; kun kaikki on jo koettu ennen täysi-ikäisyyden saavuttamista, niin pidättäytyminen onkin cool.

Toisaalta se voi ilmetä myös käsityksenä, että koska ruumiillisuus (mukaan lukien seksuaalisuus) sinänsä on halpa-arvoista, toissijaista ja maallista, niin silloin todella hengellisillä, valaistuneilla ihmisillä ei ole mitään väliä, millaista elämää he tällä (esim. seksuaalisella) elämänalueella viettävät. Tämä taas on ns. ”libertinistinen harha”. (Ks. 2.Piet. 2:2, 10, 14, 18 sekä Juuda 4.)

Molemmista näistä löytyy esimerkkejä sekä kirkkohistoriasta että tämän päivän hengellisen sekamelskan joukosta. Ulkopuolisilta suljettujen kulttien uskonnollisten johtajien polygamia tai tv-evankelistojen seksuaaliset lankeemukset, kun voimakas, autoritaarinen johtaja ottaa itselleen uuden puolison naispuolisten opetuslastensa häntä sokeasti palvovasta joukosta tai katolilaisten pappien homoseksuaalisuudeksi vääristynyt selibaatti, pietistisen herätyskristillisyyden seksuaalikielteinen lakihenkisyys – kaikki nämä kumpuavat samasta alkujuuresta. Tänä aikana monet Uudesta testamentista ja kirkkohistoriasta löytyvät vanhat harhaopit astuvat uudelleen estradille.

Jos Jeesusta kutsuttiin modernissa viitekehyksessä ”logokseksi”, niin nyt Hänestä tulee ”mythos”. Raamatun ilmoittama Kristus irrotetaan siitä, mitä Hän itse on sanonut ja mitä Hänestä on sanottu Raamatussa. Tilalle tulee jokaisen oma merkityksellinen hengellisyytensä omine kristuksineen ja siihen liittyvine kokemuksineen. Tämä näkyy tänä päivänä erilaisissa davinci-koodiviritelmissä, apokryfisten ja gnostilaisten tekstien uudelleen esille nostamisessa ja pyrkimyksessä leimata historiallinen Raamatun kaanon jonkinlaiseksi uskonnolliseksi vallankäytöksi ja kirkkopoliittisen pelin lopputulokseksi.

Johanneksen evankeliumin alussa Jeesus Kristus ilmoitetaan meille Jumalan Sanana, joka on ollut alusta asti ja jonka kautta on kaikki luotu ja joka on itse asiassa Jumala itse. Hänet ilmoitetaan meille ”ho Logoksena”, Jumalan Sanana isolla alkukirjaimella, määräävä artikkeli edessään. Hän ei siis ole mikään epämääräinen, esoteerinen ”mythos”, mutta Hän ei myöskään tyydy olemaan pelkkä ”logos” rationalismin rajoitusten alaisena tai ”modernin maailmankuvan reunaehtojen” alaisena. Hän on suvereeni Sana, jonka kautta kaikki näkyvät ja näkymättömät ovat luodut ja joka on myös inhimillisen järjen yläpuolella ja josta myös tämä saa merkityksensä. Mutta samaan aikaan Hän on myös yliluonnollinen, ihmeitä tekevä Jumala, jonka toiminta historiassa, ajassa ja paikassa on – ei irrationaalista – vaan ylijärjellistä, ymmärryksen ylittävää. (Vrt. esim. Fil. 4:6-8.)

Voittajien kirjoittama historia

"Nuori mies on huolestunut.
- En tule koskaan enää ajattelemaan asioista entisellä tavalla.
- Älä koskaan sano ei koskaan, abbedissa hymyilee.
- Mutta juuri sen vuoksi vanhat kertomukset ja laulut ovat vaarallisia. Vaarallisia kuninkaille ja paaveille, vaarallisia linnanherroille ja piispoille, vaarallisia voudeille ja kirkkoherroille."
(s. 46)

Lueskelen suurella mielenkiinnolla ystäväni Karin joskus ammoin suosittelemaa Robert Brantbergin historiallista kertomusta Kadonneet kronikat ( Rajalla, 2007). Se on birgittalaismunkki Jöns Budden tarina 1400-luvun Skandinaviasta, joka tuolloin vielä oli osa yhtenäistä katolilaista Eurooppaa - joskin Pohjolaankin kiirivät uutiset uusista hussilaisten, talonpoikien ja John Wycliffen levottomuuksista. Aika oli siis muuttumassa...

Eräs kirjan teema on kysymys siitä, kuka onkaan kirjoittanut historiamme? Eipä kirjailija sitten turhaan huudahdakaan: "Jumala olkoon armollinen kaikkien kirjureiden levottomille sieluille." Kaipa tämä onnistuu - kirjurit kun useimmiten ovat vain valtaa käyttävien käsikassaroita. Historian "oikein" kirjoitus kun tapahtuu jossain muualla.

Itse törmäsin tähän kysymykseen 70-luvulla. Tuolloin näet ilmestyi Ristin Voiton kustantamana Uppsalan kirkkohistorian professori Gunnar Westinin tiiliskiviklassikko, Vapaan kristillisyyden historia. Tuo uraauurtava kirkkohistorian teos paneutuu erityisellä huolella uskonpuhdistuksen kolmannen haaran eli 1500-luvun Etelä-Saksan ja Sveitsin anabaptistisen liikkeen vaiheisiin. Eipä näistä asioista suomen kielellä oltu aiemmin juuri hiiskuttukaan.

Tuo laajat mitat saavuttanut herätysliike sai kärsiä vainoa joka taholta, niin roomalaiskatolisten, kuin uskonpuhdistuksen kahden muun haaran, reformoitujen ja luterilaisten taholta. Tässä kohtaa vainot tarkoittavat oikeasti aseellisia rangaistusretkikuntia, kidutuskuulusteluja, maastakarkotuksia, omaisuuden ryöstämistä, surmaamista esim. hukuttamalla - kastajaliikkeen jäseniä kun olivat. Valtava määrä näitä "vääräuskoisia" pakeni tuohon aikaan Tsekkiin, Alankomaihin ja lopulta Uuteen maailmaan saakka - saadakseen harjoittaa uskoaan vapaasti.

Käytännössä tämä liikehdintä on synnytti seuraavien neljän sadan vuoden aikana sen evankelisen kristinuskon valtavirran, jonka eri puronuomista löytyvät niin menneiden ajan mennoniitat ja hussilaiset, kuin baptistit, helluntailaiset ja muut suuret kristilliset yhteisöt. Loppu onkin sitten jo "yleisesti" hyväksyttyä kirkkohistoriaa.

Miten se menikään? "Marttyyrien veri on uuden herätyksen siemen" tai jotain sinne päin. (Kuulin muuten joskus, että Wolfgang Simson, joka asuu noilla seuduilla, jossa tuhatmäärin anabaptisteja tapettiin mm. luterilaisten veljiensä toimesta 1500-luvulla, on ollut mukana historiallisessa sovitustyössä, jossa haetaan sovintoa noiden historiallisten haavojen ja verenvuodatuksen puolesta. Ehkä meillä täällä Suomessakin voisi olla syytä samanlaiseen itsetutkisteluun?)

Samaan aikaan sitten kuitenkin törmäsin jatkuvasti ns. "virallisessa" kirkkohistorian kirjoituksessa täysin toisenlaiseen kuvaan uskonpuhdistuksen ajan tapahtumista. Anabaptistit kuulemma olivatkin vain pieni joukko hurmahenkisiä müntzeriläisiä, jotka asevoimin yrittivät perustaa Jumalan valtakuntaa maan päälle. Sitä tosiseikkaa, että nimenomaan anabaptistit olivat sekä vahvasti pasifistinen että raamattu-uskollinen liike, ei juurikaan tuotu esille.

Historia on voittajien kirjoittamaa. Joskus tuntuu myös siltä kuin kirkkohistoia olisi sitä aivan erityisesti. Miten on asia nykyään?

Vanhojen nuorten tapaaminen

Olimme eilen vaimoni kanssa Jovin 50v.-nuorten illassa. Mukana paljon vanhoja (so. yli 50v.) tuttuja kultaiselta 70-luvulta. Ai miten niin kultaiselta? No, kun aika kultaa muistot...

On nimittäin jännä nähdä, miten lähes tulkoon jokainen meistä tutkailee menneisyyttään nykyhetkestä käsin ja antaa sille tämän päivän prosesseista, väännöistä, kiitosaiheista tai mistä muusta hyvänsä sisältöjä ja tulkintoja, joita sillä hetkellä joskus v. -75 ei takuulla ollut. Tämä tuli kyllä esille monissa muistelopuheenvuoroissa tuon illan aikana, enkä tiedä tehdäänkö sillä aina oikeutta historialle. Nykypäivän jälkiviisas nenännyrpistely tai etusormen heristely ei aina edusta aikuisuutta (varsinkaan hengellistä sellaista).

Kirjoitan tätä sunnuntai-iltana. Joku kysyi aionko piankin laittaa jotain blogiin tuosta eilisillasta ja vastasin, että siihen saattaa mennä aikaa. No, tässä sitä nyt ollaan. Kuitenkin monenlaiset tunteet ja ajatukset ovat pinnassa. Viime yönä aika monet vanhat jovilaiset kolistelivat meidänkin vanhassa rintamamiestalossamme. En puhu nyt mistään konkreettisesta "kolistelusta" (mistään "kummittelusta" puhumattakaan), vaan noin vertauskuvallisesti. Kun yhtäkkiä tapaa ison liudan ihmisiä vuosikymmenien takaa, niin kyllä se ainakin meikäläisen mieleen jättää jälkensä.

Näin siellä kirkon tarjoilusalin seinällä vilisseessä slideshowssa kuvan itsestäni Jovin kirkon rappusilla joskus 70-luvun puolivälissä: pitkä tukka, leveälahkeiset farkut, ruutupaita ja iso saarnaajaraamattu... Valmiina valloittamaan koko maailma Kristukselle ja mieluiten jo tämän sukupolven aikana. (Jarse, jos luet tämän, niin haluaisin kovasti tuon kuvan itselleni - jos ei muuten niin facebookstatuksen päivittämistä varten.)

Joku sanoi, että meidän nuoruudellemme 70-luvulla oli leimallista kaksi asiaa. Ensimmäinen oli Neuvostoliiton miehityksen pelko (mikä näin jälkikäteen katsottuna ei ollut mitenkään niin perusteetonta), mikä synnytti monissa meissä sekä vainoromantiikkaa että -hysteriaa. Leikittelimme ajatuksella uskovien vainoista ja miten kestäisimme ne kieltämättä Kristusta. Useimmat meistä eivät kyllä oikeasti tarvinneet mitään vainoja uskonsa koettelemiseksi, vaan elämässä itsessään oli ihan kylliksi.

Toinen leimallinen juttu oli voimakas Jeesuksen toisen tulemuksen odotus. Muistan kun kysyin eräältä kaveriltani syksyllä -74 Jovin kirkon pihassa, että kauanko hän kuvittelisi kuluvan aikaa ennen kuin Jeesus tulisi takaisin, hän (nykyään suuren yläasteen rehtori pääkaupunkiseudulla) vastasi, että "jotain kolme vuotta". Niinpä kun aloitin nuorisonohjaajaopinnot Kauniaisten Sisälähetysopistossa syksyllä -75, niin olin melko matti siitä, etten ehtisi valmistua kun jo Herra saapuisi. Vaan toisin kävi: aika kului, tuuli kääntyi ja maailma muutti muotoaan... Meidän piti muuttaa maailma, mutta maailma muuttikin meidät.

Eihän se meidän vikamme ollut. Me olimme oman aikamme lapsia ja elimme sen aikaisen valon mukaan. Silloin koko suomalainen herätyskristillisyys yli kirkkokuntarajojen oli täynnä pian koittavan paruusian odotusta. Hal Lindsey oli juuri julkaissut suomeksi bestsellerinsä Maa, entinen suuri planeetta, Lähi-idässä oli ihan muutaman vuoden sisällä käyty kaksi dramaattista sotaa jne.

Joidenkin meidän kohdallamme tämä kaikki vaikutti suhtautumiseemme tulevaisuuteen, ammatinvalintaan, opiskeluihin jne., mutta ei enää esim. 2-3 vuotta myöhemmin uskoontulleiden kohdalla. Jonkinlaista karrelle palamista siinä varmasti joidenkin kohdalla tapahtui, niin kuin karismaattisuudenkin alueella. Kun kokee riittävästi epäonnistumisia, ylilyöntejä ja mokia, niin tulee helposti kiusaus heittää lapsi pois pesuveden mukana. Kuitenkin näin tehdessämme menetämme suuren siunauksen elämästämme ja uskonelämämme jää toispuoleiseksi.

Itselleni eräs suurimpia opetuksia tuollaisen hyvin menestyvän nuorisoseurakunnan hengellisistä puutostaudeista oli hengellisen vanhemmuuden puuttuminen. Itselläni ei siten parikymppisenä ollut oikeaa mallia siitä, miten elää uskovana kolmekymppisenä tai nelikymppisenä. Tai entä sitten kun syntyy eletään avioliitossa ja lapsia? Joidenkin kohdalla tämä näkyi - ja näkyy edelleen - siinä, että uskonelämä surkastui kun kasvettiin aikuiseksi ja muutettiin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Joko uudelta paikkakunnalta ei löytynytkään heti "riittävän hyvää" (vrt. aiempi!) hengellistä kotia tai sitten uudessa elämäntilanteessa kiinnostus ja paukut eivät tuntuneet vain riittävän uuden seurakuntayhteyden etsimiseen.

Luulen, että tämä on muutenkin ongelmana tällaisen menestyvän nuorisoseurakunnan kasvatille; kun on oppinut vaatimaan ja saamaan jotain tasoa, niin voi olla vaikea sopeutua uusiin, pienempiin puitteisiin - jonkinlaisesta pioneerihenkisestä uudisraivaamisesta puhumattakaan. Siinä se nimittäin vasta veri punnitaankin.

Millaisia mietteitä siitä jäi mieleen?

Pääasiassa hyviä. Jumalan armo on ja pysyy ja kannattaa. Luterilaisen kristillisyyden sangen hyvin tuntevana ei-kirkollisena persoonana tuohon perään täytyy kuitenkin heti huomauttaa, että tällä perinteisellä evl. sloganilla ei ole hyvä kuitata kaikkea. Tarkoitan tätä: kyllä meidän edelleenkin - ja tarkoitan tällä "meitä" nyt yhden ja saman Kristuksen ruumiin jäseninä, en niinkään minkään kirkko-organisaation rekisterijäseninä - täytyy kysyä, mitä Herra haluaa meidän tekevän nyt ja tulevaisuudessa omalla kotipaikkakunnallamme, tässä maassa ja "aina maailman ääriin saakka". Emme me mitään sellaista ole saavuttaneet, että voisimme alkaa lepäämään laakereillamme.

Se, joka laskee kätensä auraan ja alkaa katsella taaksepäin, ei ole sovelias Jumalan valtakuntaan. Hän nimittäin näin tehdessään menettää oman käyttökelpoisuutensa evankeliumin työtä ajatellen. Meidän täytyy mennä eteenpäin. Meidät on kutsuttu muuttumaan ja kasvamaan. Se, mikä ei edisty, se taantuu.

Ajattelen eilisillan pohjalta kuitenkin, että kyllä meidän tulisi olla enemmän armollisia itsellemme. Nuoruuden mustavalkoisuus ja ehdottomuus eivät ole mitään kuolemansyntejä, joita ei voisi saada tai antaa itselleen anteeksi. Niille voidaan jälkikäteen jopa hymyillä, mutta ei sen tule johtaa aidoista raamatullisista arvoista luopumiseen. Ei meitä ole kutsuttu perfektionismiin, vaan Kristuksen kaltaisuuteen. Luulen, että Herramme ei tuomitse meitä monistakaan niistä asioista, joissa nipotamme ja asetamme riman niin itsellemme kuin muillekin hirveän korkealle. Loppupelissä kaikki on kuitenkin Jumalan työtä Pyhän Hengen kautta Jeesuksessa, ei omassa itsessämme.

Paavali puhuu Efesolaiskirjeen 4. luvussa koko Kristuksen ruumiin kasvusta hengelliseen täysi-ikäisyyteen. Ajattelen, että sille on ominaista myös se, että osaamme laittaa nämäkin kaksi asiaa tasapainoon keskenään.

Seuraava kynnyskysymys?

Nyt kun ollaan keskusteltu samaa sukupuolta olevien parien oikeuksista ja velvollisuuksista, niin on hyvä miettiä mitä tulee tämän jälkeen. Jossain aiemmassa postauksessani uumoilin, että tulevaisuuden Suomessa "perinteinen kristillinen sananjulistus parannuskehotuksineen ja pyhitysvaatimuksineen tullaan suurelta osin siirtämään "viharikos"-nimikkeen alle ("kiihotus kansanryhmää vastaan")".

Kun naapurimaassamme Ruotsissa on tutkittu sikäläisen papiston näkemyksiä, niin näyttää siltä kuin kysymys helvetistä olisi ns. "kuuma peruna". Ruotsin kirkon papeista kaksi kolmasosaa nimittäin hyväksyy ruumiin ylösnousemuksen. Helvetistä puhuttaessa selkeä vähemmistö (43%) pitää enää kiinni perinteisestä käsityksestä, että helvetti on olemassa. Vain 42% papeista uskoo, että kerran tulee olemaan ns. viimeinen tuomio, jossa ihmiset jaetaan kahteen osaan toisten päästessä taivaaseen ja toisten joutuessa helvettiin.

Kehitys Suomessa näyttää - taas kerran - mukailevan naapurimaamme Ruotsin vastaavaa. Vaikka prosessi eteneekin vähän eri tahtiin ja suomalaisen kristillisyyden vahvemman herätysliikeperinnön kirkossa huomioonottaen muutenkin vähän eri tavalla, niin suunta on pelottavalla määrätietoisuudella täysin sama. Tämä seikka on toki tullut esille jo monasti aiemminkin, toiset sitä eivät vaan niin mielellään pidä esillä, koska se voi haitata tiettyjen asioiden läpivientiä täällä koto-Suomessa.

Helvetin olemassaolo näyttää olevan arka paikka myös monelle suomalaiselle evl. kirkkoteologille. Papistosta noin kaksi kolmasosaa (68%) uskoo vielä helvetin olemassaoloon. Mielenkiintoista on se, että tämän tutkimuksen mukaan helvetin olemassaoloon uskovat eniten diakoniatyöntekijät (84%). Ehkäpä työssä vastaan tulleet esimerkit helvetillisistä elämäntilanteista antavat perspektiiviä paremmin iankaikkisuuteenkin? (Se taas herättää kysymyksen, onko esim. papisto etääntynyt pois arkipäivän elämäntodellisuudesta?)

Noin joka kuudes papeista (15%) on vakaasti sitä mieltä, että kaikki ihmiset lopulta pelastuvat. Naispuolisista kirkon työntekijöistä tähän anttikylliäisläiseen teesiin panee toivonsa melkein joka viides naispappi (18%). Kun tulevaisuudessa naispuoleisten teologien määrä kirkossa nousee, niin tämä kehitys (josta kirkko- ja dogmihistoriassa käytetään nimitystä apokatastasis-oppi) tullee väistämättä voimistumaan evl. kirkon piirissä.

Tuleeko siis lähitulevaisuudessa eteemme tilanne, jossa esim. lakisääteisin keinoin (esim. "kiihotus kansanryhmää vastaan") tai median painostuksella perinteinen kristillinen julistus raamatullisine maailmankuvineen (johon oppi iankaikkisesta kadotuksesta erottamattomana osana kuuluu) pyritään kieltämään? Eihän nytkään ole enää poliittisesti korrektia sanoa, että homoseksuaalisuuden harjoittajat joutuvat kadotukseen...

Virtanen ja median edustaja

Virtasen puhelin soi. Hän ei tunnistanut numeroa, mutta vastasi kuitenkin:
- Virtane.

- Tässä puhuu toimittaja Anna-Kaarina Oksa-Laine Oloiselan Lehdestä, päivää.

Virtanen: - Päivää.

Virtanen tunnisti heti äänestä puolitutun toimittajan, jonka kanssa oli joskus vuosia sitten keskustellut jostain asiasta, jota hän ei nyt millään muistanut. Tämä oli noita petollisen helppoja mediamaailman tyyppejä, joiden kanssa alkuun näytti hyvinkin löytyvän yhteinen sävel ja sama aaltopituus, mutta kun asiassa mentiin vähänkin pintaa syvemmälle paljastui joko täydellinen maailmankatsomusten erilaisuus tai sitten yhtä täydellinen pinnallisuus.

- En tiedä muistatko vielä vuosien takaa... naistoimittaja aloitti ja Virtanen siihen: - Joo, muistan.

Nyt Virtanen muistikin. Tällä toimittajalla oli Oloiselan oloihin melko tyypillinen historia eli hän oli ollut nuoruudessaan aktiivinen seurakuntanuori kansankirkon seurakunnassa ja lähtenyt sitten opiskelemaan journalismia ja yhteiskuntatieteitä. Hän oli usein paikallislehden kirjoituksissaan puhunut nuoruutensa "uskonnollisesta murroksesta" ja "seurakuntanuori-vaiheestaan puberteetti-iässä". Tähän viitaten hän sitten puhui myös aikuisiällä tapahtuneesta "ajatusten selkiytymisestä" ja "arvomaailman moninaistumisesta". Jossain yhteydessä hän käytti jopa sellaisia ilmaisuja, kuten "nyt olen saanut valon" ja "näkemisen ihmeen kokeneena". Virtanen oli usein näitä pakinoihin sisällytettyjä vuodatuksia lukiessaan miettinyt, että eikös se kaikki fundamentalismi ollutkaan pahasta? Ilmeisesti tietynlainen ei ollut.

- No, menenkin suoraan asiaan. Rupesin soittelemaan sen takia, kun sinähän olet tunnettu homoliittojen vastustaja ja ajattelin, että sinä olisit varmaan tosi hyvä keskusteluillassa, johon kutsumme paikallisen Setan edustajan, Oloiselan kirkkoherran ja seksologi Maire Huttu-Jylhän. Ajateltiin lehdessä, että sinä olisit tosi hyvä edustamaan vastakkaista näkemystä...

- No, en minä nyt tiedä... niin tunnettu... Virtanen takelteli. Jotenkin tämä median edustaja oli mestari herättämään aina ennakkoluuloisen ensireaktion Virtasessa. Hän oli huomannut sen joskus aiemminkin. Välähdyksenomaisesti Virtanen näki itsensä kotikylän paneelissa yksin vastaan koko muu maailma; sorretun seksuaalisen vähemmistön aggressiivinen edustaja ("en mä samaan taivaaseen teidän fundamentalistien kanssa haluaisikaan"), korkeakirkollinen ja ympäripyöreä pappismies ("niin, öh... kirkon ääni on kyllä paljon moninaisempi ja lempeämpi") ja rikkiviisas tämän päivän kirjanoppinut, jonka pelkän katseenkin hillitty arroganssi lamasi sinut täysin ("teidän fundamentalistien alkukantainen viha-ajattelu pohjaa vääränlaiseen ihmiskuvaan").

- Mutta monet pitävät sua kuitenkin jonkinlaisena mielipidejohtajana näissä asioissa... ja nythän sulla olisi hyvä tilaisuus päästä puolustamaan edustamiasi arvoja ja vastaamaan väitteisiin. toimittaja jatkoi.

- Niin että olinkos minä nyt tässä jotenkin syytetyn penkillä? Virtanen kysyi.

- No enhän minä nyt ihan sitä tietenkään tarkoittanut, mutta kuitenkin... monet kokevat teikäläiset vähän niinkuin ihmisvihaajiksi. Ja vaikkei nyt ihan niin olisikaan...

- Ai millä perusteella? Virtanen keskeytti.

- ...niin onhan teidän käsityksenne aika paljon normaalista poikkeavia. Ja joka tapauksessa monet ajattelevat, että on ihan hyvä ja jopa kansalaisvelvollisuus osallistua yhteisten asioiden käsittelyyn. toimittaja jatkoi välittämättä Virtasen keskeytyksestä.

- Mitä ihmeen yhteisiä asioita ne ovat mitä kukin makuuhuoneessaan tekee? Virtanen naurahti yrittäen keventää tunnelmaa huomatessaan naistoimittajan äänenkorkeuden nousun.

Mikäli tunnelman kevennys olikin ollut Virtasen vilpitön tarkoitus, niin sen vaikutus oli kyllä ihan päinvastainen. Oloiselan Lehden naistoimittaja Anna-Kaarina Oksa-Laine hiiltyi tässä vaiheessa totaalisesti. Hän suorastaan kimitti kovalla äänellä puhelimeensa, että Virtasen oli rehellisesti sanottuna pidettävä omaansa kymmenen sentin päässä korvastaan.

- Kyllä me molemmat tiedetään mistä tässä on kysymys! Virtasen toiminta ja kirjoittelut on saaneet aikaan niin paljon ahdistusta ja hämmennystä ja... ja... pahaa mieltä ja vaikka mitä, että kyllä nyt olisi jo korkea aika tulla vastaamaan julkisille foorumeille!

Kaikki viileä ja analyyttinen ammatillisuus oli tipotiessään. Virtanen mietti, mitä pahaa oli tehnyt saadessaan tämän naisen niskoilleen tänä rauhallisena iltana kun hänellä oli juuri ollut mielessään vanhan, pystyyn kuolleen omenapuun kaataminen. Virtanen ei voinut olla hymyilemättä sisäänpäin kuunnellessaan naisen vuodatusta. Hän oli ennenkin huomannut, että usein juuri ne, jotka eniten syyttivät hänen laillaan ajattelevia kristittyjä fundamentalismista, keskustelun edetessä osoittautuivat itse juuri sellaisiksi.

- En mä nyt kuitenkaan taida tulla. totesi Virtanen yksikantaan.

- Ja miksiköhän et, jos saan kysyä? toimittaja tiukkasi. Virtasta vähän otti päähän tämä median edustajille tyypillinen kaikkivoipa asenne. Ikään kuin kaikkien kansalaisten oli hypättävä kuuliaisesti aina kun media niin halusi. Virtanen tiesi monien ystäviensä kokemuksesta, että usein tällaiset järjestetyt debatit olivat kuin varta vasten viritettyjä ansoja, joissa Virtasen tavoin ajattelevat (eli ns. "fundamentalistit") ikäänkuin pakotettiin sanomaan ääneen oma kantansa ja se, mitä Raamattu sanoo. Sitten näitä lausumia ihmeteltiin mediassa suureen ääneen ja julistettiin niiden "yhteiskuntakelvottomuutta" ja "sairaalloisuutta", vaikka vielä parisenkymmentä vuotta sitten median edustajat itsekin ajattelivat samalla tavoin.

- No, sanotaan vaikka siksi, että en usko tällä tavoin ajattelevana kristittynä saavani osakseni puolueetonta ja oikeudenmukaista kohtelua mediassa. Virtanen totesi asiallisesti.

- Mitä ihmettä? naistoimittaja ei ollut uskoa korviaan.

- Miten sä saatat sanoa noin? Vastaa sitten itse seurauksista!

- Ja mitkähän ne seuraukset sitten mahtavat olla? Virtanen pysytteli rauhallisena.

- Katsopa kirkosta eroavien määrää tänä päivänä ja mieti, miten paljon omalla pahansuopaisuudellasi olet vastuussa siitä kaikesta! naistoimittaja sanoi ja sulki puhelimensa.

- Pahansuopaisuudellani...? Virtanen oli juuri sanomaisillaan kun puhelu katkesi. Virtanen veti syvään henkeä ja ajatteli. Ai niin tosiaan, hänellähän oli sen vanhan omenapuun kaato edessä, Virtanen ajatteli ilahtuneena siitä, että hänellä olisi jotain fyysistä tekemistä ja näin ollen myös muuta ajateltavaa.

Vanha omenapuu oli jo suurimmalta osalta kuivettunut ja pystyyn kuollut. Parina edellisenä kesänä se oli tuottanut muutaman kitkerän, kitukasvuisen omenan, eikä muuta. Loppukesästä hänen vaimonsa oli yhtäkkiä todennut, että nyt taitaa olla aika kaataa tuo vanha puu, aikansa elänyt ja puoliksi laho, jolla oli korkeintaan enää tunnearvoa jollekin talon entiselle asukkaalle. Virtasen täytyi tunnustaa, että hänen vaimonsa oli monessa kohtaa häntä paljon tarkkanäköisempi; nytkin tämä oli jotenkin intuitiivisesti huomannut, että nyt on korkea aika.

- Niin, minäkö olen vastuussa kirkosta eroavista, Virtanen ajatteli ääneen öljytessään ja puhdistaessaan moottorisahaa, joka pian katkaisisi viisikymppisen omenapuun tyvestä poikki. Eikö kukaan ollut koskaan huomannut mitään yhtäläisyyttä kirkosta eroavien määrän nousussa ja piispojen kannanotoissa julkisuudessa? Ne kun usein sattuivat kiusallisella tavalla samoille päiville kalenterissa...

Tiesihän Virtanen toki piispojen jollain yhteisellä hiljaisella sopimuksella todenneen, että kirkon jäsenmäärä kansasta tulisi putoamaan väkisinkin jonnekin kuudenkymmenen prosentin nurkille. Siinä vaiheessa epäsuotavat ainekset olisi saatu kirkosta ulos ja uusi uljas kansakirkko voitaisiin ohjata päin päivää nousevaa, muiden kirkkojen tullessa perässä. Mutta vielä ei aika ollut ollut kypsä tällaiseen irtiottoon menneestä. Esimerkiksi arkkipiispa oli useaan otteeseen todennut julkisuudessa, ettei kirkon virallinen kanta homoliittoasiassa ollut sama kuin ns. "vanhoillisten". Ei arkkipiispa kuitenkaan ollut vastannut tätä lausumaa seuranneeseen kysymykseen, että mikä sitten oli se kirkon virallinen kanta. Virtanen tiesi kyllä syynkin tähän ja se oli yksinkertaisesti se, että sillä hetkellä se käytännössä vielä oli sama kuin ns. "fundamentalistien".

Mutta vielä ei ollut aika kypsä lopulliselle ratkaisulle.

- Käsitteiden kavallus... Virtanen mutisi mielessään ja teki pari koepöräytystä moottorisahallaan.

Virtanen lähti kävelemään kohti kuivettunutta omenapuuta moottorisaha kädessään.

Mediakatsaus 4

Tämän päivän Päijät-Hämeen pravda, Etelä-Suomen Sanomat heittää pääkirjoituksessaan kaksi päivänpolttavaa aihetta kehiin; eriarvoistumisen ja perussuomalaiset. Eikä ihme, eivätkös nämä kaksi asiaa jotenkin korreloi keskenään?

Kun ns. maakuntalehdet (joista Etlari yksi kuudesta) hiljattain tekivät kyselytutkimuksen yhteiskunnan merkittävimmistä ongelmista, nousi ensimmäisenä esille työttömyys, etenkin nuorisosellainen.

Toiseksi merkittävimpänä yhteiskunnallisena ongelmana nähtiin eriarvoistumisen lisääntyminen yhteiskunnassa. Tämä huoli näyttää selvästi kasvaneen. Viime kevään mielipidemittauksiin verrattuna tämä huoli nähdään moninkertaisena. Isona huolena nähdäänkin se mahdollinen tilanne lähitulevaisuudessa, että kun taloudellinen nousukausi taas aikanaan koittaa, se ei enää vedäkään mukanaan nousevan elintason aaltoon koko kansaa, vaan jo valmiiksi parhaiten menestyvän ja toimeentulevan kansanosan.

Suomessa on Etlarin pääkirjoituksen mukaan n. 700 000 köyhää. Huolestuttavana uutena piirteenä näkyy se, että tässä joukossa aiempaa useampi on nyt myös työssä käyvä. Aihetta huoleen yhteiskunnallisesta kahtiajaosta on siis ja vahvasti. Kun tähän liittyy myös epäluottamus poliitikkoihin, korruptio ja vaaliraha-, kokouspalkkio- ym. kaltaiset "harmaan alueen" ilmiöt, niin kansalaislevottomuuksien sytykkeet ovat jo valmiina.

Toinen pääkirjoitus liittyykin sitten saumattomasti edelliseen. "Vuoto perussuomalaisiin" näyttää nimittäin olevan kova. Viime kuussa YLE:n ja hiljattain Hesarin mittauksissa persuille näytettäisiin 12,5% lukemia. Nousua viime eduskuntavaaleihin on siis päälle 4%. Kun samaan aikaan kolme isoa ovat menettäneet kannatustaan, niin matemaattinen yhtälö on ymmärrettävä ja nyt myös kokoomus vuotaa persujen laariin.

Ilmiössä näkyy ennen kaikkea tyytymättömyys ja kritiikki muihin puolueisiin, erityisesti perinteisiin valtionhoitajapuolueisiin, mutta yhtä lailla myös vasemmistoliittoon ja kristillisiin, joista aika näyttää ajaneen ohi. Toki Päivi Räsänen on edelleen - tai oikeastaan vasta nyt - vahva mielipidejohtaja, joka osaa asiansa, on ihailtavan selkeä ja kylmähermoinen. Kuumana käyvä homoliittokeskustelu vain vahvistaa tätä mielikuvaa. Mutta politiikassa tällainen voi koitua enemmänkin taakaksi kuin meriitiksi. (Tällä en tietenkään tarkoita, että Räsäsen pitäisi esim. jostain vaalitaktisista syistä kallistua enemmän opportunistiseen tai populistiseen suuntaan - kunhan vain ihmettelen elämän raadollisuutta.)

Joka tapauksessa ensi kevään eduskuntavaalit lupailevat ehkä jopa pienoisesti järisyttäviäkin muutoksia poliittisessa kentässä. Mielenkiintoiset vaalit ovat siis tulossa. Tietyt kansainväliset merkit mielipideilmaston muuttumisesta tulevat antamaan lisäpotkua persujen vaalivoitolle, mutta myös muuttavat muiden puolueiden kannanottoja maahanmuuttajavastaisemmiksi. (Tämä on ollut nähtävissä kyllä jo aiemminkin esim. demarien johdon kommenteissa.)

Tämän aamun YLE:n uutisissa nimittäin Saksan liittokansleri Angela Merkel nimitti maansa maahanmuuttopolitiikkaa ja monikultuurisuutta "epäonnistuneeksi". Taustalla ovat hämmästystä aiheuttaneet gallupit Saksassa, joissa on todettu että:

• yli 34 prosenttia saksalaisista on sitä mieltä, että Saksan 16 miljoonaa maahanmuuttajaa on tullut maahan vain sosiaalietuuksien perässä

• samoin lähes kolmasosa tutkimukseen vastanneista oli samaa mieltä väittämän kanssa, jonka mukaan "ulkomaalaiset pitäisi lähettää kotimaihinsa, kun työpaikoista on pulaa"

• yli 58 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että Saksan muslimien uskonnonharjoitusta olisi "rajoitettava merkittävästi"

Suomi on perinteisesti ollut Saksan uskollinen perässähiihtäjä ja Merkelin lausunto tullee myös täällä vaikuttamaan johtavien poliitikkojen kannanottoihin maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen ja omaan kansalliseen identiteettiimme liittyen.

Viime tiistain Ajankohtaisen Kakkosen homoiltamien jälkeen ei ole ihme, että media nyt hehkuttaa kirkosta eroavien määrän kasvulla. Kirkosta eroamisissa kun on nyt tehty uusi päiväkohtainen ennätys. Eroa kirkosta -sivuston mukaan evl. kirkosta oli lauantaina iltayhdeksään mennessä eronnut 3700 ihmistä ja luku ilmeisesti kasvaa koko ajan. Kaikkiaan jo yli 10000 ihmistä on eronnut kirkosta tiistaisen homoillan jälkeen. Kirkosta eroaminen vilkastui kuulemma jo ohjelman aikana. Eroa kirkosta -sivuston mukaan tähän aikaan vuodesta kirkosta eroaa kolmen päivän aikana yleensä noin 400 ihmistä.

Tästä kehityksestä on mediassa syytetty aika mustamaalaten Päivi Räsästä. Ihmetystä herättää, miksi? Jos aikuiset, ajattelevat ihmiset eivät enää koe raamatullisia arvoja omikseen, niin ei kai mikään mahti Suomessa pakota heitä esim. kirkkoon kuulumaan? Samoin näkemässäni muutamassa Facebook-keskustelussa ja keskustelupalstahehkutuksessa Räsäseen ja kristittyihin yleensä on suhtauduttu vähintäänkin rasistisesti. Esim. Jari Tervon kolumni saa monet uumoilemani merkit ilmapiirin kiristymisestä näyttämään lasten iltasaduilta. Nyt näyttää suvaitsevaisuus ja ihmisrakkaus tyystin unohtuneen juuri niiltä ihmisiltä tässä debatissa, jotka ovat sitä eniten peräänkuuluttaneet.

Tämä vihareaktio raamatullisesti ajattelevia kristittyjä kohtaan on herättänyt myös toisenlaisia ajatuksia mediassa. Esim. Savon Sanomissa oli tänään hyvä osoitus tästä. (Kiitos vinkistä, Tuomo!) Vaikka kyse onkin savolaisen sanomasta, jossa vastuu siirtyy kuulijalle, niin kannattaa poimia muutama hyvä pointti esille:

"Maallistuneena yksilönvapauden kannattajana Räsäsen ja muiden fundamentalistien näkemykset ovat minulle kuin vieraalta planeetalta. Siitä huolimatta karvani nousevat pystyyn, kun kiihkomieliset massat käyvät absoluuttisella oikeutuksella pienen vähemmistön - tässä tapauksessa uskovaisten - kimppuun.

Päivi Räsänen ilmaisi ohjelmassa vilpittömän vakaumuksensa, kun sitä häneltä kysyttiin. Näin hän toteutti perustuslain yksilölle takaamaa uskonnonvapautta. Itse asiassa hän totesi kiistattoman faktan: Raamatussa homouteen suhtaudutaan vähintäänkin varauksella. Olisiko Räsäsen pitänyt taipua ohjelmassa hänelle tarjottujen vastaansanomattomien argumenttien edessä ja luopua uskostaan pyhän kirjan pyhyyteen?

Liberaalit uskovaiset muovaavat Jumalasta ihmisen kuvan tavalla, johon ateisteilla ei ole mitään lisättävää. Raamatusta poimitaan rusinat pullasta. Jumala on kulloinkin vallitsevien arvojen ja yksilön toiveiden heijastuma. Liberaalien on mahdotonta sietää edes vaatimatonta mielipiteiden tasapainoa. Viimeisetkin perinteisten arvojen kannattajat on kaivettava koloistaan ja tuotava julkisen tuomioistuimen eteen.

Kirjailija Jari Tervon ansiokkaassa blogikirjoituksessa minua häiritsee niin ikään uskonnonvapauden hämärtyminen. Tervo ei kuulu kirkkoon, joten miksi hän puuttuu siihen, siunaako kirkko homoliittoja? Uskonnottomalle koko siunaamisen toimenpiteen pitäisi olla vailla sisältöä."

Tosin toisenlaisiakin visioita salaliittoteorioineen on heitetty ilmaan. Ja mikäs siinä; hyvähän se on näyttää, että KD:ssäkin löytyy särmää. Mutta milloin tälläiseen SS:n harjoittamaan tasapuolisuuteen ja puolueettomuuteen mediana taipuu paikallinen ESS? Entä mitä mahtaa Wille-piispa tuumia tällaisesta ajattelun vapaudesta ihan omassa hiippakunnassaan?

Niin se on kuulkaa, että yhtenäiskulttuuri on tullut tiensä päähän Suomessa. Vaarana on uuden, entistä suvaitsemattomamman yhtenäiskulttuurin ja sen kuuliaisuusvaatimusten nousu maassamme á la Jari Tervo. Olemme kristittyinä nyt ja tästä eteenpäin uudessa lähetystilanteessa, joka tosin alkaa päivä päivältä muistuttaa entistä enemmän alkuperäistä lähetystilannetta, jossa alkukristityt toimivat. Silloinkin oli olemassa vakiintunut, perinteinen uskonnollinen laitoskirkko alaryhmineen, joka tilanteesta riippuen joko suvaitsi tai suorastaan vainosi kristittyjä. Ja siinä monikulttuurisessa ja moniarvoisessa tilanteessa evankeliumi eteni voimakkaasti.

Tässä tilanteessa, joka on meille uusi, mutta jonka kaltaisessa Uuden testamentin kirjoitukset inspiroitiin, meidän on nyt opittava elämään.