Muutoksen voima

"Valtiomiehen tehtävänä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun Hän kulkee ohi", totesi aikanaan preussilainen rautakansleri Bismarck. Tänään tämä sama kehotus sulkee piiriinsä jokaisen ihmisen. Muutoksen voima on niin raju. Pysyvyyttä näyttää olevan turha hakea näinä levottomina aikoina. Minua ovat aina kiinnostaneet tällaiset historian poimukohdat, joita esim. J.R.R. Tolkien kuvaa Sormus-trilogiassaan. Aiempi vallinnut elämämuoto oli katoamassa myllerrysten myötä. Vastaavanlaisia aikoja elettiin brittiläisen mytologian, kuningas Arthurin aikoihin 500-luvulla jKr. Oltiin itse Arthurin & co hahmojen historiallisuudesta mitä hyvänsä, tuolloin elettiin historiallista murrosaikaa, jolloin entinen oli häviämässä ja uutta alettiin rakentaa tilalle. Vanha roomalainen ja sitä edeltänyt vielä vanhempi kelttiläinen maailma oli häviämässä ja uusi - se, mitä nykyään kutsumme Englanniksi (ja sitä kautta brittiläiseksi kansainyhteisöksi, itse imperiumista kun ei enää ole juurikaan mitään jäljellä) - alkoi ottaa muotoaan. Se, mitä syntyi (ja mistä läpileikkauksen saimme vaikka Lontoon olympialaisten avajaisten historiallisessa spektaakkelissa), puski itsensä läpi kansainvaelusten ja historian myllerrysten läpi.

Näinkö on käymässä nytkin?

Joka tapauksessa on selvää, että tulevaisuus lepää jossain uhkien ja mahdollisuuksien jännitteiden kentässä. Maapallon epätasainen talouskasvu sekä eliniän nousu, josta suurin osa keskittyy Afrikkaan ja yleensä köyhimpiin maihin sekä toisaalta aktiivisen työiän piteneminen ja toisaalta prosentuaalisen työttömyyden jatkuva kasvu. Väestö keskittyy suuriin metropoleihin entistä enemmän. On laskettu, että v. 2050 noin 50% maapallon väestöstä on työelämän ulkopuolella ja 75% asuu suurkaupungeissa. Tiedon lisääntymiseen ja vapautumiseen ja sen seurauksiin olen jo aiemmin viitannut, mikä tarkoittaa toisaalta uusia mahdollisuuksia evankeliumin levittämiseen, kuin myös ihmisten manipuloimiseen ja kontrolloimiseen.

Ne kristilliset yhteisöt, jotka osaavat parhaiten toimia tässä jännitteiden kentässä, tulevat pärjäämään parhaiten. ("Pärjäämisellä" tarkoitan tässä uusien ihmisten opetuslapseuttamista.) Uusi, muuttuva tilanne haastaa perinteiset muotomme ja rakenteemme, mutta myös teologiamme. Kun kristinuskon painopiste globaalisti on entistä enemmän siirtymässä pois länsimaista, niin mitä tehdä länsimaiseen kulttuuriperimään integroituneella (tai sen synnyttäneellä) teologialla? Millaista teologiaa syntyy esim. Intian ja Kiinan nousevien kristittyjen keskuudessa? Ja miten toimia viisaasti itse länsimaissa, kun väestö täälläkin hyvää vauhtia etääntyy traditionaalisesta kristinuskon muodosta, joko salakavalan "käsitteiden kavalluksen" tai sitten ihan rehellisen luopumuksen kautta?

Mielenkiintoinen ilmiö esim. täällä Suomessa on ollut se, että samaan aikaan kun taviksen usko irtaantuu siitä, mitä kirkko opettaa ja syntyy erilaisia maailmankatsomuksellisia "personal mixejä", niin samaan aikaan myös itse kristittyjen keskuudessa virallinen (yliopisto)teologia etääntyy entistä enemmän tavallisen rivikrisityn hengellisestä todellisuudesta. Ne ikäänkuin operoivat ihan eri foorumeilla, eivätkä ole aktiivisessa vuorovaikutussuhteessa toistensa kanssa. Näin toisaalta vahva raamatullisuus ja toisaalta Pyhän Hengen voiman korostaminen eivät enää välttämättä kulje käsi kädessä. Tällöin meillä voi olla karismaatikkoja, joiden teologia vielä reilut parikymmentä vuotta sitten olisi luokiteltu liberaaliksi, jopa historiallis-kriittiseksi. (Miten tämä ylipäätään on mahdollista ja onko se sitä käytännössä, onkin jo sitten ihan toinen juttu.) Joka tapauksessa syntyy eräänlainen "enkeli-elisa"-ilmiö, jossa historiallisella todenperäisyydellä ei enää ole merkitystä, kunhan vain jotain tapahtuu ja hedelmä on ok.

Mielenkiintoista on huomata se, että näitä muutoksen uhkia torjuttaessa, itse yhteisölliseen muotoon ja rakenteeseen (jotka länsimaisessa kontekstissa muodostavat erään ongelman ytimen) liittyvät kysymykset eivät tunnu kiinnostavan moniakaan. Esim. kirkon konservatiivisen ja herätysliikesiiven piirissä syntyneet jumalanpalvelusyhteisöt ovat korkeintaan eräänlaisia "historiallisia kompromisseja", elleivät jopa yrityksiä torjua kaikki todellinen muutos. Voihan se olla, että tämä problematiikka vain koetaan liian haastavana tässä tilanteessa. Todennäköistä onkin, että useat kristilliset yhteisöt, joutuvat mukautumaan näihin muutospaineisiin ja vastaamaan näihin haasteisiin vasta ikäänkuin pakon edessä.

Ajateltaessa yksityisen ihmisen tilannetta näissä aikamme muutospaineissa, niin huomaan ainakin itseäni valmistellun jo pitempään näihin muutoksiin. Vaikka en tiedä mitään tilanteestamme kristittyinä esim. vuoden periodilla eteenpäin, niin näen Jumalan jo etukäteen puhuneen monista asioista ja valmistaneen kristittyjä niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Nykyisessä tilanteessamme on siis oltava tarkkana, kuunneltava, mitä Henki puhuu seurakunnalleen (so. Kristuksessa oleville). On etsittävä merkkejä siitä, miten ja missä Hän nyt toimii ja mitkä ovat niitä asioita, joita Hän nyt nostaa esille? Mihin suuntaan Hän vie asioita?

Tarvitaan herkkiä korvia ja teräviä aisteja, kykyä tehdä oikeita johtopäätöksiä ja viisaita ratkaisuja. Näin ihmisen näkökulmasta katsottuna Jumala toimii aina "tulevaisuusorientoituneesti" eli Hän toteuttaa omat suunnitelmansa varmasti ja määrätietoisesti. Itselläni ovat viime päivinä soineet usein Paavalin sanat galatalaisille kristityille: "minä en alunpitäenkään heti kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä" (Gal. 1:16). Tässä Paavali ei viittaa vain ympäröivään maailmaan sinänsä, ei edes juutalaisuuteen, vaan hän puhuu niistä apostolisista vaikuttajista , joiden kanssa oli ollut jotain erimielisyyttä evankeliumin työn tulevaisuuden suhteen. Joka tapauksessa rukoilen, että tulevat 10-20 vuotta elämässäni olisivat (hengellisesti puhuen) hedelmällisemmät kuin edelliset.

 

Ajatuksia tuomiosta

Psalmien kirjaa lukiessa ei voi välttyä törmäämästä ajatukseen tuomiosta. Jumala tuomitsee väärintekijät ja murhamiehet. Jumalan tuomio on vanhurskas ja oikeudenmukainen. Psalminkirjoittaja jopa (yllättävän usein) rukoilee Jumalan tuomiota vastustajilleen. Jumalan tuomion idea on siinä, että hän saa oikeuden ja häntä kohdanneet vääryydet tulevat korjatuiksi.

Tällainen puhe kuulostaa pohjoismaisen, kaiken puoleiseen tasa-arvoon pyrkivän hyvinvointivaltion sosialidemokratian piirissä kasvaneelle kovin oudolta. Kun tähän valistuksen jälkeisen humanismin lehtolapsen ajatteluun vielä liitetään vääristynyt perisuomalainen kristillisyydennäkemys, jossa kukaan ei oo oikein mittään, eikä varsinkaan toista parempi, niin ainekset kokonaisen raamatullisen näkökulman väärinymmärtämiselle ovat valmiina.

Hiljattain oli Kotimaa-lehden nettiversiossa juttu, jossa hieman ihmettelevään sävyyn "uutisoitiin" eri kristittyjen toimijoiden laatimasta rukouskirjasta, jossa kehotettiin rukoilemaan muslimien puolesta (myös ramadanin aikana). Näyttää siltä, että nykyisen uskonnollisen ajattelun keskellä mikään ei enää ole mahdotonta. Etenkin kirkollinen liberaalisiipi kunnostautuu tällaisen uuden ajattelun esitaistelijana. Eräänä perusteena on käytetty sitä, että juuri ramadanin aika on kuulemma hyvä rauhoittaa tällaisilta uskon(non)rauhaa häiritseviltä hankkeilta. Tämä todettiin itsensä Suomen Lähetysseuran johtajan Seppo Rissasen suulla.

Mutta joo, siis länsimaiselle kristitylle ajatus siitä, että Jumala tuomitsisi toisin uskovat ja jopa pitäisi heidän oman jumalansa palvontaa hyvinkin raskauttavana asianhaarana tuntuu hyvin kovalta ja ahdistavalta. Monet tunnustavatkin kristityt tuntevat vastenmielisyyttä tällaista "suvaitsemattomuutta" kohtaan. Olen joskus aiemminkin viitannut siihen ajatukselliseen mahdottomuuteen, joka modernilla kristityllä saattaa olla suhteessa ajatukseen Jumalan suvereenista tuomiovallasta. Kyse on perimmältään täysin vääristyneestä jumalakuvasta, jossa Jumalan todellisuuden eräs puoli tuottaakin eräänä päivänä karmaisevan yllätyksen.

Ajatus siitä, että mitään tuomiota ei olisi, eikä koskaan tulisi, on mahdoton. Se voi kelvata pliisulle humanismille ja vesitetylle kristinuskon muodolle, jonka ihmiskuvassa kaikenpuolinen lepsuus lyö kättä häpeämättömän julkeuden kanssa. Tämä ajattelu ja teologia ovat syntyneet taloudellisesti vakaissa oloissa, laiskanpulskean hyvinvoinnin sävyttämässä ympäristössä, jossa kaikki elämän särmät on pyritty hiomaan olemattomiin. Mutta jos ajattelemme asiaa vaikka pelkästään maalaisjärjen kannalta, niin ajatus on kestämätön. Puhumattakaan siitä, että kokemuksissamme olisi jotain järkyttäviä, mieltä raastavia muistoja etnisistä puhdistuksista, vanhempiemme teloituksista, sisartemme raiskauksista, kotitalojemme polttamisista tms. Ihminen - kristitty tai ei - tervehtii ilolla ajatusta jumalallisesta tuomiosta noiden julmureiden yläpuolella eräänä kauniina aamuna takuuvarmasti nappaamassa heidät vastuuseen teoistaan. Jollei meillä olisi turvanamme oppia viimeisestä tuomiosta, tilanne olisi kestämätön ja ajaisi useimmat meistä sopivassa tilanteessa äärimmäisiin hirmutekoihin.

Kuitenkin samaan aikaan, kun mietiskelemme raamatullista ilmoitusta Jumalasta Tuomarina, meidän on nähtävä tuomion ehdottoman oikeudenmukaisuuden rinnalla myös evankeliumin ilmoittama ehdoton armahdus syntiselle. Tämä kuitenkin edellyttää ratkaisuja tämän elämän aikana - kääntymistä Jumalan puoleen, joka armahtaa näin tekevää. Tämän vuoksihan me muslimienkin puolesta rukoilemme - joka kuukausi.

Kommentointia kirkon tilanteeseen

Kirkon ja sen herätysliikkeiden välisestä (vähintäänkin) jännitteisestä suhteesta on kesän korvilla taas puhuttu paljon. Tämä jännite näyttää säilyvän, ainakin niin kauan kunnes ne menettävät suolansa, protestihenkensä ja uudistusintonsa. Viidesläisyyden isä Urho Muroma aikanaan puki sen sanoiksi: "kirkossa, kirkon puolesta, kirkkoa vastaan". Tämä lausahdus kiteyttää hyvin koko tuon herätysliikkeenä kirkossa olemisen problematiikan. Olla uskonnollisena vähemmistönä omassa yhteisössään, mikä periaatteessa on aika absurdi, jopa skitsofreeninenkin ajatus (ainakin noin raamatullisilla mittapuilla asiaa tarkasteltuna). Ollaan kirkon puolesta kirkon ulkopuolisia herätysliikkeitä vastaan, mutta kirkossa ollaan sitten kaikkea kirkollisuutta vastaan. Se näet edustaa juuri sitä kuollutta muotouskonnollisuutta, mitä vastaan protesti aikanaan esitettiin. Näin siis ainakin siihen asti, kunnes suola menettää makunsa...

Mutta yhtä kaikki; kirkossa ollaan ja siihen kuulutaan, varmaan johtuen yhtä paljon mukavuussyistä tai tunnustususkollisuudesta kuin pelkästään siksi, että siellä vaan on niin hyvät saumat toimia. Niillä herätysliikkeillä taas, jotka vaikuttavat kirkon ulkopuolella, on taipumuksena lähes tulkoon poikkeuksetta - ennemmin tai myöhemmin - itsekin organisoitua kirkoksi. Aina ei sitten tiedä, kumpi olisi ollut se parempi vaihtoehto...

Vähän tällaisia ajatuksia risteili mielessä, kun aamulla luin viimeisintä Uusi tie-lehteä (nro 29, 19.07.2012). Pääkirjoituksessaan Vuokko Vänskä kirjoittaa aiheesta otsikolla "Hiertäviä kiviä vai toivottuja yhteistyökumppaneita?" (s. 2). (Ehkä herätysliikkeiden olisi parempi olla "vieriviä kiviä"?) No, joka tapauksessa Espoon tuoreahko piispa Tapio Luoma on varmaan aika oikeilla jäljillä, kun viittasi puheessaan vanhoillislestadiolaisten suviseuroissa kirkon rooliin ja identiteettiin "itsessään hengellisenä yhteisönä". Eli siinä pientä piikkiä vanh.lest. suuntaan erityisesti ja muun kirkollisen herätysliikeväen suuntaan noin yleisesti, että ei vain niillä ole kopiraittia Jumalan Sanaan.

Piispan lausuma herättää kuitenkin kysymyksiä.

Näin ilman muuta tulisi olla, jos otamme todesta kirkon puheet itsestään Kristukseen uskovien yhteisönä tai jonain muuna vastaavana. Eli käytännössä, kun jossain fyysisessä paikassa kokoontuu minkä tahansa kirkkoyhteisön korkein johto tmv., niin silloinhan spiritualiteetin tulisi olla kaikkein korkeimmillaan, eikö? Jos otamme todesta nuo kaikki kauniit puheet Jumalan kutsusta ja virkaan asettamisesta, yhteisön todellisesta hengellisestä luonteesta ja Jumalan tahdon etsimisesta jne., niin mistä ihmeestä muusta sitten on oikein kyse, kun nämä jonkun apostolisen suksession perusteella virkaansa voidellut hengelliset johtajat kokoontuvat yhteen...?

Tämän logiikan mukaan siis mikä muu hyvänsä tämän hengellisen vanhemmuuden rinnalle nostettu johtajuus on kapinallisuutta, eriseuroja ja lahkoja. (Tämä seikka usein joko unohtuu vapaiden suuntien seurakuntafundamentalisteilta tai sitten sitä ei vain uskalleta sanoa ääneen.) Niin, tai sitten se osoittaa sen, että todellinen paimenuus on joko siirretty pois näiltä Mooseksen istuimella istuvilta kansan vanhimmilta ja/tai se odottaa vielä aitoa ilmestymistään.

Tämä muuten oli eräs konstantinolaisen käänteen pahimpia ja samaan aikaan ilmeisimpiä seurauksia; se vasta synnytti (sanan varsinaisessa merkityksessä) aidon eriuskolaisproblematiikan kirkon sisälle. Konstantinus Suuresta eteenpäin nimittäin kirkon johdolla on ollut hallussaan muodollisesti oikein kirjoitettu dogma ja teologia (tai ei aina edes niitäkään), mutta aito Hengen virka on etsinyt toteutumisväyliään pääasiassa jostain ihan muualta kuin sen kapitulien holvien suojista. Niinpä radikaalien uudistusliikkeiden kirkkokritiikissä ei ole ollut sinänsä mitään uutta näiden vajaan 1700 vuoden aikana, eikä tule olemaan. Jännite toisaalta muodollisen virkapappeuden ja ulkonaisen temppelijumalanpalveluksen sekä toisaalta aidon Hengen innoittaman profeetallisuuden välillä säilyy loppuun asti, kunnes tulee Hän, jonka todistus on profetian Henki.

Piispa Luoman mukaan siis "kirkko ei ole pelkkä (herätys)liikkeiden yhdistäjä". Eipä se (ainakaan suomalaisessa herätysliiketodellisuudessa) ole aina ollut ihan sitäkään, enemmänkin yhteinen pelikenttä, jossa jokainen on pyrkinyt operoimaan parhaansa mukaan. Niinpä esim. Kansanlähetyksen viime vuoden tulot evl. seurakunnilta ovat olleet vajaat 2,9 miljoonaa euroa. Kokonaismenot viime vuonna olivat 8,15 miljoonaa euroa, joten siitä voi jokainen laskea missä suhteissa liikutaan. Kyllä, kirkon puolesta, kirkkoa vastaan, mutta ennen kaikkea siis kirkossa.

Luoman, kuin myös muiden piispojen huoli kirkon kentän kokonaisuudesta nousee pitkälti tilanteesta, joka on ollut heidän tai ainakin heidän edeltäjiensä ansiota. Kirkon virallista linjaa ei sen herätysliikkeiden piirissä ole enää aikoihin koettu omaksi tai edes siedettäväksi. Arvoliberalismi karkoittaa aina arvoistaan kiinni pitävät. Herätysliikejärjestöjen piirissä ja niiden toimesta on alettu entistä enemmän järjestää aidosti kilpailevaa seurakuntatoimintaa virallisten kirkonmenojen rinnalle. Tarjonta on siis lisääntynyt ja vallitsee kuluttajan markkinat. Vänskää lainaten, herätysliikejärjestöt ja niiden jälkeläiset, jumalanpalvelusyhteisöt "toimivat ikään kuin kirkko kirkossa". Tässä ei sinänsä ole mitään uutta tai ihmeellistä, sillä tämähän on ollut todellisuutta herätysliikkeiden historiassa aina. Vai minkä ihmeen takia niitä körttipappeja Kalajoella käräjille haastettiin tai konventikkeliplakaattia säädettiin? Tai eikö juuri tämän tähden Urho Muroma, Markku Koivisto tai Matti Väisänen ole nähty uhkana kirkon virallisen linjan taholta? Nykyisen arvoluopumuksen keskellä tämä tilanne vain entisestään realisoituu.

Niinpä olemmekin nyt tilanteessa, jossa oman herätysliikkeen toiminnasta puhutaan seurakuntana ja hengellisenä kotina. Se ei siis enää olekaan X:n evl. paikallisseurakunta, mitä kuvaa on yritetty enemmän tai vähemmän erheellisesti ylläpitää aina viime vuosiin asti. Nyt uskalletaan ensi kertaa ääneen tunnustaa se tosiasia, että se hengellinen koti on se oma herätysliike ja sitä edustava järjestö. Kaikki ko. järjestön työntekijätkään eivät enää välttämättä ole kirjoilla ison kirkon rekisterissä. Omaan yhteisöön ollaan kuitenkin sitouduttu sitäkin lujemmin. Ehkä ei mene kauaa, kun kirkosta aletaan rohkeasti ääneen puhua lähetyskenttänä, mikä se asiallisesti ottaen onkin, kun (edelleen) valtaosa maamme ei-uskovista kuuluu siihen.

Todellisten veneenkeinuttajien ajat taitavat siis olla vielä edessä päin. Vierivien kivien aika on tullut.




-------





PS. Ehkäpä (jos Herramme tulo viipyy) joskus kymmenen vuoden kuluttua täälläkin julkasistaan samanlaisia seurakunnan kasvun tutkimuksia kirkon sisältä, kuin mitä esiteltiin Englannista samaisessa lehdessä. "Uusi tutkimus yllättää: Ison-Britannian kirkot kasvavat" (s. 4). Tämä kasvunäkymä kirkon sisällä edellyttää kyllä nykyistä paljon laajemman monimuotoisuuden sallimista kirkon piirissä.

Vallankäytöstä

Aina konstantinolaisesta käänteestä asti ovat valtaapitävät olleet erinomaisen kiinnostuneita kirkosta vallankäytön välineenä. Varmaan näin oli jo aiemminkin, mutta em. käänne antoi siihen aivan uudet mahdollisuudet tuolloin muuttuvassa tilanteessa. Uskonpuhdistuksen aika ei muodostanut poikkeusta tässäkään suhteessa. Päinvastoin, nyt oli olemassa uusia muuttujia, joiden vaikutusta suuriin massoihin oli vaikea ennakoida. Cuius regio eius religio-periaate mahdollisti myös maallisen vallan edustajan kahmia itselleen aiemmin vallinneen uskonnon edustajien taloudelliset resurssit. Näinhän esim. Kustaa Vaasa täällä kylmässä Pohjolassa teki omaa kuningashuonettaan rahoittaakseen.




Kuitenkin uskonpuhdistuksessa on ollut kyse paljon pitempiaikaisesta ja laajemmasta ilmiöstä. Näyttää siltä, että uskonpuhdistuksen kautta purkautui myös monia muita paineita, jotka renessanssin ja orastavan humanismin kautta ohjastivat Eurooppaa ulos "pimeästä" keskiajasta. Kuten sanottu, mukana seurasi paljon muutakin, jota opportunistisesti käytettiin hyväksi. Näin esim. Englannissa Henrik VIII:n avioliittoproblematiikan kytkeminen osaksi anglikaanikirkon tempoilua irti katolilaisuudesta on nähtävä realistisesti tätä taustaa vasten. Käytännössä katolilainen hapatus eli usko ja käytännöt eivät olleet noin vain tunnustuksen vaihdon myötä pois pyyhittävissä, kuten ei ollut pakanuuskaan muutama sata vuotta aiemmin. Liekö tuo ollut aina niin fokuksessakaan. Tunnustuksen vaihto nähtiin usein tarkoituksenmukaisena puhtaasti pragmaattisista syistä.




Pohtimisen arvoinen kysymys on tietenkin se, miten hyvin tällainen ylhäältä päin johdettu akti oikeasti toimii - kristinusko kun pohjimmiltaan näyttäisi olevan ihmisen sydämen valinta enemmän kuin mikään poliittinen julkilausuma. Kun kirkko ja maallinen valtiovalta yhdessä tekivät politiikkaa (jonka looginen jatko sodankäynti on) esim. täällä Euroopan pohjoisessa rajamaassa ("itämaassa") suhteessa kristinuskon itäiseen haaraan (ja sitä edustaneeseen tsaarilliseen Venäjään), niin siinä samassa kirjoitettiin historiaa ja piirrettiin rajoja, ei vain valtioiden, vaan myös kahden erilaisen kulttuurin välille.




Mitä ja millaisia jälkiä tällaiset poliittiset linjanvedot historiassa poikivat. Etnisiä puhdistuksia, pakkokäännytyksiä, uskonnollista, kulttuurista ja poliittista riistoa, väestön enemmän tai vähemmän pakollisia siirtoja jne. Eräs ystäväni keskiseltä Pohjanmaalta pystyy vieläkin määrittelemään jonkun talon tarkkuudella ammoin kulkeneen Pähkinänsaaren rauhan rajan. Tuo raja erotti naapurukset kahteen eri ilmansuuntaan, uskontoon, kulttuuriin ja traditioon.




Mielestäni siis historian opetukset siitä, miten poliittiset päättäjät ovat mitä suurimaassa määrin olleet kiinnostuneita uskonnosta vallankäytön välineenä (so. tässä tapauksessa luterilaisesta tunnustuksesta ja sen levittämisestä) ovat pelottavia. Kuten edellä todettu, tämän kautta on levitetty paljon muutakin kuin vain puhdasta kristillistä oppia. Uskonto on pelottavin vallankäytön välineistä. Edelleen tänäänkin Suomessa valtaapitävät ovat hyvin kiinnostuneita eritoten evl. kirkon teologis-moraalisista linjanvedoista. Jossain valtiollisen television homokeskustelussa pari kolme vuotta sitten Irina Krohnin (vihr. huom!) silloiselle arkkipiispa Jukka Paarmalle osoittamat sanat kirkon kannanottojen ja valtion (eritoten taloudellisen) myötämielisyyden välisestä suhteesta olivat jo tuolloin paljonpuhuvia.




Valta on siis aina kiinnostanut ja kiihtonut ihmisiä, erityisesti poliitikkoja - tai ainakin he tunnustavat tai joutuvat tunnustamaan sen tekojen ja sanojen myötä. Kun halutaan valtaa sanan täydessä merkityksessä, otetaan sekä maallinen että hengellinen kenttä hallintaan. Näin ihminen on kokonaisena otteessa ja sama logiikka pätee ihmismassoihin ja laajemminkin. Pähkinänsaaren rauhan raja erotti toisistaan kaksi tyystin erilaista maailmaa, joiden välille jo tässä ajassa oli isketty syvä juopa, jota kukaan ei voi ylittää. Papiston tehtävänä oli sitten uskotella oppimattomille maallikoille, että tämä syvä juopa oli vain esikuva taivaallisten todellisuudesta. Tämä sama strategia on ollut käytössä läpi koko kirkkohistorian ja toimii edelleen hyvin.





Kuitenkin reformaation aikaan liittyy eräs merkittävä piirre, jota ei aiemmin ollut olemassa. Lutherin & co tavoitteena oli saada kansankielelle sekä Raamattu että jumalanpalvelus. Tämä oli ehkä radikaalia ajattelua kirkollisessa kontekstissa, mutta siinä ei sinänsä ollut mitään sellaista uutta, mitä esim. ns. eriuskolaisliikkeiden piirissä ei olisi hoksattu jo paljon, paljon aikaisemmin. Nehän korostivat kaikkien uskovien yleistä ja yhtäläistä pappeutta ja kunkin uskovan omaa henkilökohtaista suhdetta Jumalaan. Vakaumus oli henkilökohtainen ja suhde Jumalaan tapahtui Jeesuksen, ei klerikaalin kautta.




Nyt kaikki tämä tapahtui kuitenkin täysin uudessa tilanteessa. Luku- ja kirjoitustaidon edistäminen on aina lisännyt kansalaisten itsenäistä ajattelua ja toimintaa. Tästä seuraava riippumattomuus on aina ollut haaste niin maallisille kuin hengellisillekin johtajille. Tämän tähden samaan aikaan reformaatioksi kutsutun uskonnollisen murroksen kanssa tapahtunut mullistava kirjapainotekniikan kehittyminen sai aikaan sen, että nämä harhaoppiset - tai periaatteessa ketkä tahansa! - kykenivät kirjoitetussa muodossa levittämään näkemyksiään sellaisessa laajuudessa, mikä oikeasti nähtiin Rooman kirkolle tuhoisana.




Tämän kehityskulun vuoksi voi olla, että tässä historian vaiheessa oli kyse paljon vaativammasta haasteesta kuin aiemmin - myös poliitikoille. Sydämen valintaa ei tule vähätellä, mutta joku voisi sanoa, että on perin vaarallista, jos sulkee sen pois ympäröivästä yhteiskunnasta. Ihminen kun on aina ihminen ollessaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Ylhäältä päin johdettu muutos ei koskaan ole kovin kestävää, etenkin jos siinä vähätellään ihmisen henkisiä ja hengellisiä tarpeita. Viisas poliitikko huomioi myös sydämen valinnat ja kunnioittaa niitä. Ehkä ei siis ole kovin viisasta asettaa vastakkain toisaalta ylhäältä päin johdettua ja toisaalta yksilön omaa muutoprosessia?




Uskonnonvapaus on tärkeä asia ja eräs koko uskonpuhdistuksen peruskysymys, jossa tosin jäi kaltoin kohdelluksi nk. uskonpuhdistuksen kolmas eli anabaptistinen haara. Hehän kylmästi sivuuttivat koko em. cuius regio-periaatteen opettamalla uskovien kastetta, jossa kaste ei ole sen enempää ikäkausi- kuin mikään muukaan initaatioriitti johonkin kulttuuriseen traditioon. Kaste liittyi heidän mukaansa puhtaasti ihmisen uskoontuloon ja tulemiseen Taivaan valtakunnan kansalaiseksi. Tämän tähden heitä vainosivat yhtä lailla paavi, Luther kuin reformoidutkin.




Taidamme nyt elää monellakin tapaa samanlaisen voimakkaan murroksen aikaa kuin uskonpuhdistuksenkin aikana. Niinkuin silloin, niin nytkin on kyse suuresta kulttuurisesta murroksesta, jossa niin uskonnolliset, poliittiset kuin taloudellisetkin kysymykset ovat katkeransuloisesti naimisissa keskenään. Mietitäänpä vaikka parhaillaan menossa olevaa eurokriisin kurimusta: miksi taloudenpidossa näyttää olevan niin suuria eroja protestanttisen työn etiikan maiden ja eri katolisten traditioiden maiden välillä?











Nyt elämme informaatioyhteiskunnan murrosaikaa, jolle on ominaista toisaalta tiedon määrän huima lisääntyminen, sen merkityksen korostuminen ja myös nopea vanheneminen. Toisaalta taas ajallemme on ominaista monien (esim. uskontoon liittyvien) vanhojen teesien kyseenalaistaminen, kierrättäminen ja uusiminen. Niinpä nytkin vapaan tiedonkulun ja -saatavuuden takaaminen ja edistäminen lisää kansalaisten itsenäistä ajattelua ja toimintaa, kuten esim. vapaata verkottumista samoin ajattelevien kesken, mikä yleensä on pahinta myrkkyä niin uskonnolliselle kuin poliittisellekin kontrollille. Tästä seuraava riippumattomuus on nytkin iso haaste johtajille, niin maallisille kuin hengellisillekin. Vai minkä tähden kuvittelette jonkun aasialaisen valtion johdon haluavan rajoittaa tai kontrolloida yksityisten kansalaisten vapaata internetin käyttöä?





Eikö tässä nykyisessä tilanteessamme olekin kyse paljon vaativammasta haasteesta kuin vaikkapa Gutenbergin aikoina - myös poliitikoille, kirkon johtajista puhumattakaan? Esim. lestadiolaisuden piirissä viimeistään internetin yleistyminen kotitalouksissa on vesittänyt aiemman televisionpitokiellon (mikä kyllä jo pitkään on ollutkin enemmän kuollut lain kirjain, kuin merkki elävästä pyhityskristillisyydestä). Emmekö edelleenkin ole kasvokkain samojen vallankäyttöön liittyvien kysymysten kanssa, nyt vain aiempaa laajemmassa ja myös vaativammassa mielessä? Nythän kaikki tapahtuu globaalissa mittakaavassa ja tässä ja nyt.




Kuka siis on niin maallisen kuin uskonnollisenkin vallankäytön kannalta kaikkein vaarallisin ihminen? Sellainen, joka ymmärtää aina ensisijaisesti olevansa tilivelvollinen tekemisistään kaikkein korkeimmalle Tuomarille. Jumala-suhde määrittää ensimmäisenä ja ensisijaisesti kaikkea hänen identiteettiään, elämäänsä ja perintöään. Hän on täydellisesti vapaa ihminen noudattamaan maallisen vallan asettamia lakeja, joiden hän ymmärtää olevan sopusoinnussa Luojansa periaatteiden kanssa sekä vapaa nousemaan muitta mutkitta vastustamaan jokaista sellaista yritystäkin murtaa niitä pyhiä periaatteita, jotka Jumala on asettanut. Sen tähden paras ja tehokkain tapa vastustaa (mitä hyvänsä) totalitarismia on julistaa evankeliumia ja uskoa itse siihen.

Lomamietteitä 2

Länsimaissa on siis vieläkin olemassa vahva kristillinen perimä. Sitä ei välttämättä enää aina tunnisteta kristilliseksi eli Kristus-keskeiseksi. Niinpä etnisillä länsimaisilla kristityillä kristinuskon perusarvojen puolustaminen näyttäytyykin usein puhtaasti kulttuuritaistelun luonteisena. Apologia eli uskon puolustaminen muuttuu tässä tilanteessa helposti pääasiassa elämäntapamme ja kulttuurimme puolustamiseksi. Länsimainen elämäntapa on siis yhtä kuin kristinusko. Globalisaation paineessa tämä tilanne vain kärjistyy ja kristittyjen keskuudessa ratkaisut näihin muutospaineisiin ovat yllättävän helposti jaettavissa kahtia kategorioihin "muutu ja mukaudu ympäristösi mukaiseksi" tai "pistä pää pensaaseen, niin olet turvassa". Mietitäänpä vaikka evl. kirkon ja sen eri herätysliikkeiden reagointimalleja ja toimintatapoja nykyisissä muutospaineissa. En usko minkään muidenkaan kirkkojen selviävän näistä ilman kitkapintojen syntymistä.

Kuitenkin kristinusko (sellaisena kuin sen Uusi testamentti sen meille ilmoittaa) on perusluonteeltaan ylikansallinen tai jopa ylietninen. Jooelin Hengenvuodatus-profetian mukaisessa uudessa elämäntodellisuudessa kaikki kansallisuus-, sukupuoli-, yhteiskuntaluokka- tmv. rajat on pyyhkäisty pois. Uuden liiton uskovina meidät on kaikki kastettu yhdessä Hengessä yhdeksi ruumiiksi. Tämä on totta Kristuksen universaalissa seurakunnassa, joka on Hänen ruumiinsa, mutta ei suinkaan automaattisesti kaikissa kristillisissä yhteisöissä. Niinpä tämä evankeliumin perusluonne tänäkin päivänä on samanlainen loukkauskivi monelle kunnolliselle länsimaiselle kristitylle, kuten se oli monelle uskoontulleelle Paavalin ajan juutalaiselle lainkiivailijalle. Molemmat nimittäin kiinnittävät päähuomionsa ulkonaisiin seikkoihin ja tunnusmerkkeihin.

Jokin aika sitten Timo Junkkaala heitti ilmaan ajatuksen, että suomalaisen väestön ikääntyessä ja etääntyessä kristinuskosta, kristityt maahanmuuttajat kolmannen maailman maista voisivat olla pelastus hengellisesti kuolleeseen tilanteeseemme. Vaikka he eivät kenties vielä heti ensin alkuun saisikaan äänestää seurakunta- ja kirkollisvaaleissa, niin heillä olisi kuitenkin elähdyttävä vaikutus suomalaiseen seurakuntaelämään. Näin varmasti olisikin, mutta entä sitten, jos/kun he eivät noin vain integroituisikaan suomalaiseen jumalanpalveluselämään? Tai vielä enemmän: mitä jos he eivät kokisikaan tätä meidän omaa kulttuurinpelastustalkoitamme omaksi missiokseen? Heille kun evankeliumin nopea ja esteetön vieminen "maan ääriin saakka" (so. heidän omaan kotimaahansa tai tänne Suomeen) voisikin olla paljon tärkeämpi juttu.

Vähän samanlainen jännite ja (jonkun mielestä) vaaranpoikanen näyttäisi kytevän myös nuoremman ja vanhemman kristityn sukupolven välillä Suomessa (tai ehkä laajemminkin Euroopassa). Vanhempi kristitty sukupolvi kun ei aina vaikuta kauhean luottavaiselta sen suhteen, että suomalainen kristillinen kulttuuri välittyisi puhtaana ja turmeltumattomana seuraaville sukupolville. Jotain esimakua saimme tästä ehkä viime kevään presidentivaalien yhteydessä.

Think global, act local on siis hyvä teesi muuten, mutta monen (vanhemman kristityn) mielestä sen ei tulisi tapahtua oman maan asioiden (kuten esim. joulujuhlat päiväkodissa) kustannuksella. Oman jerusalemimme köyhät tulisi hoitaa ensin (kunnialla hautaan) ja sitten vasta kääntyä pakanoiden puoleen. "Anna minun ensin käydä hautaamassa vanhempani" saakin uuden syvyyden omassa tilanteessamme.

Sissisodankäynti on nykyisessä, muuttuneessa tilanteessamme paras toimintatapa. Emme enää voi luottaa kristillismieliseen hallintoon tai turvata sen mukaiseen ajattelutapaan. Sissisodankäynti missiologisena strategiana on enemmän nopeaa reagointia ajankohtaisiin juttuihin, vapaata ja ennakkoluulotonta verkottumista yli tunnustuskuntarajojen, joustavaa projentinomaista toimintatapaa jne. Monellakaan meistä ei nykyisessä tilanteessamme ole aina selvää näkemystä siitä, miten meidän tulisi toimia. Sensijaan tiedämme sen, että meidän tulee toimia.

Lomamietteitä

Väsyksiin asti on sanottu, mutta edelleen voi sanoa: maanosamme on ennen näkemättömän muutoksen kourissa. Kukaan ei voi sanoa, millaisessa maailmassa elämme vuoden kuluttua, vai elämmekö. EU on ajautunut kaaokseen, jossa tulevan ennustettavuus on minimissään. Vaihtoehdot voivat olla tiukan kurin liittovaltio, millä en suinkaan tarkoita tiukkaa budjettikuria. Ennemmin pelkään kurituksen kohdistuvan vastaanhangoitteleviin pikkuvaltioihin äärimmäisillä rajoilla, kuten esim. Suomeen. EU on kuitenkin rahavallan pohjalle rakennettu ja kun mammona sanelee kaiken päätöksenteon on vaikeaa nähdä muunlaisten arvojen aidosti toteutuvan, paitsi silmänlumeena. Toinen skenaario on nykyisen kaltaisen rahaliiton hajoaminen, mikä alkaa tuntua päivä päivältä armollisemmalta vaihtoehdolta. Mitä sitten sen jälkeen syntyy, onkin jo ihan toinen juttu.

Ei ainoastaan maanosamme ole hillittömän muutoksen kourissa, vaan muutos on globaali. Nykyisen kaltaisen virtuaalisen tiedonvälityksen aikana maailma on aina vain pienempi paikka. Jossain mielessä tilanteemme muistuttaa uskonpuhdistuksen aikaa, jolloin samaan aikaan syntyivät sekä uskonpuhdistuksen kolme haaraa että kirjapainotaito. Johan Gutenbergin Saksassa kehittämä kirjapainotekniikka antoi Lutherille ja muille hänen kaltaisilleen aivan uudet mahdollisuudet levittää aatteitaan ja oppejaan ja tavoittaa (sen ajan mittauhteissa) nopeasti ja helposti suuria ihmisjoukkoja, jopa niin, että Roomassa oltiin aidosti huolissaan siitä, mitä oli tapahtumassa. Samoin nytkin elämme maailmanlaajan kulttuurisen (ja muunkinlaisen) murroksen aikaa, jolle on ominaista tiedon määrän huima lisääntyminen, sen helppo tavoitettavuus ja yhtä kaikki nopea vanheneminen sekä samaan aikaan tapahtuva laajamittainen luopuminen ikivanhoista dogmeista niin uskonnon, politiikan kuin vaikkapa taloudenkin alalla. Tässä tilanteessa ei ole lainkaan ihme, että monet valtiot mielellään rajoittaisivat kansalaistensa vapaata liikkumista internetissä. Niin lukutaito kuin internetin käyttö ovatkin pahimmanlaatuista myrkkyä mille tahansa kontrollisysteemille, oli se sitten uskonnollinen, poliittinen tai taloudellinen. Lopun ajan suuren Baabelin viisaus lieneekin siinä, että nämä kolme naitetaan keskenään kaikkien epäpyhien allianssien äidiksi.

Hengellisesti puhuenkin kaikki on tullut nyt lähemmäs, kosketusetäisyydelle. Käsissämme on äkkiä lähes tulkoon loputon määrä tietoa teologiasta, kristinuskosta, kirkkohistoriasta ja erilaisesta hengellisestä liikehdinnästä eri puolilla maailmaa. Näemme myös uskonnollisen maailmamme muuttuvan silmissämme. Monet niistä asioista, joita nuoruudessani puhuttiin pienissä piireissä matalaan ääneen ovatkin tänään jokaisen kristityn päivittäistä leipää. Samoin voidaan jo nyt sanoa monien niistä asioista, joiden nyt näemme olevan ikäänkuin versomassa esiin, olevan tulevaisuudessa valtavirtaa ja edustavan keskivertoa yleistä ajattelua uskovien keskuudessa. Tämä näkemys haastaa meidät tarkkailemaan uudella, erilaisella tavalla aikojen merkkejä: Jumalan työ ihmisten keskellä ei aina olekaan vain tuulispäänä ilmenevää myllerrystä, vaan se on myös historian pitkässä juoksussa nähtävää pitkäjänteistä ja määrätietoista asioiden viemistä tiettyyn suuntaan.

Se on joka tapauksessa selvää, että meidän perinteisesti länsimaiseksi kristillisyydeksi mieltämämme uskonnonharjoituksen muoto on tullut, jos ei nyt aivan tiensä päähän, niin ainakin tienhaaraan tai tyystin uuteen vaiheeseen. Monet niistä asioista, jotka nyt vielä leimaavat kristillisyydennäkemystämme ovat hiipumassa pois. Vastaavasti monet uskon todeksi elämisen uudet muodot tulevat yleistymään ja vahvistumaan. Itse olen usein ajatellut sitä rikasta kristinuskon perintöä, joka meillä länsimaissa parin tuhannen vuoden ajalta on kertynyt. Olemme vanhastaan tottuneet mieltämään sen kuuluvan perinteisten historiallisten kirkkokuntien omaisuudeksi, johon omistusoikeus on kulkenut vähän niinkuin jäsenrekisterin mukaan. Muistan itseänikin aikoinaan pelotellun jonkinlaiseen hengelliseen tyhjiöön joutumisesta, jos en kuuluisi mihinkään rekisteröityyn uskontokuntaan - ikään kuin minulla ei silloin olisikaan oikeutta kutsua omakseni Ireneuksen, Augustinuksen, Calvinin tai Lutherin ajatuksia ja sitä hyvää, mitä heidän ajattelustaan voidaan löytää.

Eihän se näin mene. Ei Jumalan valtakunta ole näin rajattavissa. Cyprianus ei ollut oikeassa; pelastus löytyy Kristuksessa ja vain Hänessä, ei jonkun kirkon, seurakunnan tai muun yhteisön jäsenrekisterissä. Se, että uskoontulomme jälkeen meillä on hyvä olla oma hengellinen kotimme on sitten ihan eri asia, kuin bullamaisella otteella opilliseen yksimielisyyteen pakottaminen. Jos Cyprianus olisi ollut oikeassa ja eläisi nyt, hän a)sairastuisi skitsofreniaan ja b)häntä itseään syytettäisiin "kristittyjen yhteyden reuna-alueille luisumisesta". Kristuksen seurakunta-ajattelu - myös paikallisella tasolla - tulee (kaikeksi onneksi!) vielä ajamaan ohi nykyisen kaltaisen ahtaan tunnustuskunta-ajattelun.

Niinpä meillä ei saa olla mitään vaikeuksia nähdä hyvää jossain muussa yhteisössä ja sen toiminnassa. Tosin siten emme saa olla sen vioille sokeitakaan. Kristuksen ruumis ja Jumalan valtakunta ovat paljon enemmän kuin mitä me sen omassa, pienessä mielessämme ahtaasti ja pelokkaasti rajaamme. Voin iloita menneiden vuosisatojen rikkaasta kristillisestä perinnöstä, mutta nyt ei ole aika rakentaa sen varaan. Luin hiljattain erään fb-ystäväni kertovan siitä, miten häntä pari vuotta rohkaisi nyky-Suomen vihapuheiden sävyttämässä mielipidevainossa kirkkoisä Tertullianuksen kirja Apologeticum, joka kirjoitettiin Rooman viranomaisille kristinuskon puolustukseksi. Kuitenkin Kristuksen omissa (so. Hänen seurakunnassaan) vaikuttava apostolinen dna viittaa tällä hetkellä ihan muualle, so. eteenpäin, tulevaisuuteen. Väsyksiin asti todettu sekin, mutta oikeasti meidän on nyt tarkkaan mietittävä, mitä asioita nyt kylvämme, koska sen kaltaisen sadon leikkaamme tulevaisuudessa.

Voimme siis vilkuttaa hyvästiksi sille kristinuskon muodolle, joka nyt vetelee viimeisiään. No hard fiilings, mutta uusi aika tarvitsee uudenlaisen lähestymistavan. Meidän on oikein ymmärrettävä seurakunnan orgaaninen muoto ja se, että elämä ei oikeasti ole kahlehdittavissa. Elämä tulee aina ennen rakenteita, koska silloin rakenteista tulee oikeanlaisia ja elämänmakuisia.