Missä virta kulkee

Jännä juttu - tämä paikallinen pravda, Etelä-Suomen Sanomat on itse asiassa hyvin uskonnollinen... tai no, ainakin kirkollinen lehti. Päätoimittaja Heikki Hakala kun aina säännöllisin väliajoin kirjoittaa hartauskirjoituksen lehden Esalainen-palstalle.

Niin kuin nyt tänäänkin otsikolla Kirkon kaksi virtaa (joista Hakala kuitenkin pääasiassa puhuu toisesta eli siis omastaan). Itse kirjoituksesta löytyisi paljonkin kommentoitavaa, mutta keskityn nyt vain hänen esittämäänsä perusteesiin, lähtökohtaan.

Hakala kertoo kuunnellensa kuluneella viikolla arkkipiispa Kari Mäkisen "pohdiskelua" siitä, miten modernismi on vaikuttanut kirkkoon. "Monen mielestä juuri modernismi on se peikko, jonka vaikutuksesta kirkon rooli ja merkitys on vähentynyt. Kun kirkko vielä sata vuotta sitten määritteli, kuinka ihmisen tulee elää ja olla, modernismi on romuttanut tuon auktoriteettiaseman."

Ongelman Hakala näkee siinä, että "kirkkoon pesiytyi modernismin vastainen puolustusasema, joka leimaa kirkon yhteiskunnallisesti konservatiiviseksi, muutosvastaiseksi, jossa haikaillaan mennyttä maailmaa". (Sivumennen sanottuna, tässä on kaikki se, mitä hän sanoo otsikon lupaaman "kirkon kahden virran" toisesta virrasta, noin vajaa kymmenesosa koko tekstistä.)

Tässä kohtaa olen samaa mieltä Hakalan kanssa; kirkon konservatiivipiirien (esim. perinteiset herätysliikejärjestöt) ongelmana on juuri se, että ne ovat konservatiivisia, ei vain opinkäsityksiltään (joka tässä kohtaa voidaan identifioida kristinuskon perinteiseen tulkintaan Raamatun valossa, esim. seksuaalieettisten normien suhteen), mutta myös toimintatavoiltaan ja kulttuuriltaan. Näkemys on joskus piinaavan yksiselitteinen; vanha on lähtökohtaisesti aina hyvää ja traditiossa piilee (Sanan ohella ja usein myös se ohi) totuus, jota ei saa kyseenalaistaa.

Jos käytetään Hakalan itsensä käyttämää (mutta kirjoituksessaan pahasti laiminlyömää) ilmaisua "kirkon kahdesta virrasta", niin Hakala & muu Tulkaa kaikki-liike edustavat kantaa "mukaudu ajan mukaan" ja konservatiiviset herätysliikejärjestöt taas "pitäydy vanhaan"-kantaa. Näin kirkon ulkopuolisena tarkkailijana on tältä pohjalta helppo ymmärtää, miksi kirkossa ollaan hautauduttu (nuorimmillaankin 1980-luvulta periytyviin) taisteluasetelmiin ja juoksuhautoihin. Yhtä selvää tämän pohjalta on myös se, että mitään todellista ja aitoa haastamista ei tapahdu.

Samaan aikaan meidän on hyvä katsoa hieman ympärillemme, hahmotella laajempaa kuvaa ja kysyä ääneen: "missä virta kulkee?"

Kun nimittäin tarkastellaan kristinuskon tilannetta maailmanlaajuisesti, niin tilastojen mukaan tällä hetkellä nopeimmin kasvava joukko kristittyjä ovat ns. helluntailais-karismaattiset kristityt ja yhteisöt. Tämä siis virallisten laskureiden mukaan, joihin ei ole voitu ottaa mukaan laskuihin virallisesti rekisteröimättömien kotiseurakuntaliikkeiden valtavaa kasvua Kiinassa ja Intiassa (monista muslimimaista puhumattakaan). Vaikka kotiseurakuntaliikkeitä ei tilastoissa lasketakaan mukaan esim. helluntailaisuuteen, niin niiden orientaatio on avoin Pyhän Hengen vaikutuksille ja armolahjoille.

Se, mikä on ominaista tälle kristinuskon valtavirralle, on sen sitoutumattomuus mihinkään perinteiseen kirkkokuntaan. Ei ole selviä rajoja, eikä varmuudella voida määrittää sen piirissä olevien uskovien määrää, koska ei ole olemassa mitään virallisia ja ehdottoman paikkansapitäviä jäsenrekistereitä. Tämä virta ei siis pitäydy minkäänlaisten rakenteiden sisällä niille uskollisesti, mutta ei se myöskään vierasta niitä. Se näyttää ohjautuvan enemmän ihmisen tai yhteisön oman sisäisen, hengellisen janon ja nälän mukaisesti. Fokus ei ole niinkään uskonnonharjoittamisen ulkoisissa muodoissa, vaan uskon sisällössä.

Tällainen kehitys on tänä päivänä todellisuutta joka puolella maailmaa, mutta erityisesti Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa. En näe mitään syytä siihen, miksi tämä kristinuskon valtavirta ei aikaa myöten saavuttaisi laajemmin sijaa myös täällä Suomessa. Tällöin sen vaikutus väistämättä näkyy kirkon piirissä, koska suurin osa kansasta edelleen kuuluu luterilaiseen kirkkoon ainakin muodollisesti. Tulemme varmasti näkemään myös yllättäviä esiintuloja sellaisissa kirkollisilla ja muun yhteiskuntaelämän foorumeilla, joista meillä ei ole ollut aiempaa kokemusta (ja joiden odottamiseen monenkaan meistä usko ei olisi riittänyt).

Tätä kehitystä ja vaikutusta ei tulla suinkaan avoimin sylin ottamaan vastaan kirkon piirissä vaikuttavien perinteisten herätysliikkeiden keskuudessa. Päinvastoin, voi olla, että Hengen virvoittavat tuulet toivotetaan tervetulleeksi sellaisten ihmisten parissa kirkossa, joilla ei siitä ole aiempaa kokemusta. Tässä kohtaa kannattaa lukea hyvin tarkkaan Tuhlaajapoika-kertomuksen loppuosaa.

Tästä myös kirkon sisällä vaikuttavasta virrasta on turha kuitenkaan yrittää tehdä mitään kirkon omaa juttua tai luterilaisuuden pelastusta Suomessa. Kyse ei ole tästä, vaan Jumalan Hengen suvereenista työstä ihmisten sydämissä.

Nyt olisi hyvä ottaa kirkon piirissä huomioon myös tämä Virta.

Työstä ja siitä väsymisestä...

Näin isänpäivänä on hyvä miettiä suomalaista miestä (oli hän sitten isä tai ei). Olen ollut huomaavinani meikäläisen ikäisen suomalaisen miehen hyvin pitkälle mieltävän itsensä - millainen olen? - sen kautta, mitä hän tekee työkseen. Mitä teen, määrittelee sen, kuka, mikä ja millainen olen. Minäkuva rakentuu ikään kuin sen kautta, mitä teen, millaisessa ammatissa toimin, eikä esim. isänä tai aviomiehenä olemisen kautta.

Tämän takia esim. työttömäksi joutuminen on monelle suomalaiselle miehelle niin kova paikka, kun peräti oma identiteetti horjuu. Erään helluntaiseurakunnan johtava vanhimmistoveli kuvasikin sitä hyvin osuvasti; "se on melkein kuin otettas munat pois".

Olen lähtöisin työväenluokan kodista. Molemmat vanhempani tekivät lähes tulkoon koko aikuisikänsä kovaa työtä tehtaassa. Opin pienestä pitäen kodin arvojen kautta tuon protestanttisen työn etiikan, jossa sanotaan; "otsasi hiessä sinun pitää..." jne. Vielä ihan hiljattain törmäsin tähän ajatteluun, kun tapasin erään isäni työpaikan entisen työnjohtajan, joka kyseli isäni kuulumisia. Kuultuaan niistä päällimmäiset, hän totesi periarvostavaan sävyyn; "siinä on mies, joka tietää, mitä työnteko on!"

Ajattelin, että vaikka kommentti oli tarkoitettu ylistäväksi ja korottamaan isäni aitoa työn sankaruutta, niin en ehkä itse kuitenkaan haluaisi elämäni viime metreillä kuulla tällaista luonnehdintaa itsestäni.

Ajat ovat muuttuneet ja saattaneet tuon weberiläisen protestanttisen työn etiikan käsitteenkin tuntumaan, jos ei nyt aivan aikansa eläneeltä, niin vähän väljähtyneeltä kuitenkin. Olemme jättäneet jo taaksemme ammoisen agraariyhteisön työn ihanteen - Koskelan Akseli päihittämässä kartanon rengin niittokilpailussa - kuin myös sen sosialidemokraattisen työn sankaruuden ihannoinnin, jolla sotakorvaukset maksettiin ja pohjoismainen hyvinvointivaltio pystytettiin.

Aikamme ongelma on nyt enemmänkin eräänlaisen eksistentiaalisen työuupumuksen vaara, jossa ihminen kaikkensa tehtyään kyselee kaiken mielekkyyden perään; "mitä ihminen tästä kaikesta hyötyy, vaikka hän voittaisi koko maailman omakseen, mutta saisi sielullensa vahingon?" Työn aiheuttaman stressin ja väsymyksen määrä kumuloituu aika ajoin yksilön työhistorian aikana eräänlaisiksi burnout-piikeiksi, jotka itse asiassa toimivat jonkinlaisina varoitussignaaleina - "kaikki ei ole nyt hyvin!" - ja joista ihmisen pitäisi ottaa opikseen.

Modernin jälkeinen aika toi mukanaan uudet - tai ainakin uudella tavalla painottuneet - arvot, jossa työllä ei enää olekaan niinkään arvoa sinänsä, vaan enemmänkin välinearvo. Työ ei olekaan enää elämän tarkoitus ja sen maaginen itseisarvo. Aika on ajanut V.I. Leninin ohi, joka totesi; "ihminen tarvitsee työtä, työtä ja työtä". Kaikkea muuta, työstä saatu ansio mahdollistaakin nyt itse elämän ja siitä nauttimisen. Ymmärrän kyllä, että tosielämän jyrkikataiset ja lauriihalaiset vapisevat tämän kuullessaan; miten käy kansainvälisen kilpailukykymme ja bruttokansantuotteen kasvun, jos tällainen ajattelu yleistyy?

Mutta ehkä emme olekaan täällä vain näitä asioita varten. Ehkä elämällämme onkin jokin muu merkitys ja syvempi, jopa ihmeellisempi tarkoitus? Imago Dei, Jumalan kuvaksi luotuna ja itsekin luovana oleminen, Jeesuksen meille uskoma tehtävä, missio, Jeesus Viinipuuna ja me Hänessä oksina, Jumalan valtakunnan tuleminen, uudet taivaat ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu...

Jokin voima kuitenkin vetää ihmistä yhä syvemmälle nieluunsa, enkä usko sen selittyvän vain sanoilla "yhä nopeammin kasvava tuotantotehokkuus", "resurssien maksimaalisen hyödyllinen käyttö" tms. Minun maailmankuvaani kuuluvat (edelleen) henkivallat ja niiden todellisuus, eikä tässä kohtaa ole kysymys vain joistain pikkupiruista. Jos saatte jostain käsiinne ruotsalaisen kirjailijan Viktor Rydbergin runoelman Grotte-myllystä, niin näette miten hyvin se kuvaa (jo syntyhetkellään 1800-luvulla) nykyisen globalisoituvan maailman noidankehää ja ennen kaikkea sitä, mihin kaikki lopulta johtaa. Pelkkä oravanpyörä on tämän kuvan rinnalla aika kevyt ilmaisu.

-------


Tämä johtaa myös väistämättä siihen, millaisena ymmärrämme hengellisen vanhemmuuden. Onko se kovasti jonkun tekemistä vai enemmänkin jonain olemista? Kuuluuhan Jumalankin ensisijainen itseilmaisu "Minä Olen". Olla kantava rakenne talossa ei juuri paljon muuta vaadi, kuin pitkäjänteisesti ja kestävästi paikoillaan olemista, johonkin ja jonnekin juurtumista ja jossain järkähtämättä seisomista. Kun Herran veljeä Jaakobia Jerusalemin alkuseurakunnassa tutuleerattiin "pylvääksi", oli siinä takana varmasti jotain tällaista.