Friday, November 30, 2007

Onko kulttuurimme romahtamassa?



Tällä hetkellä kohistaan paljon ohjaaja Kristian Smedsin ”Tuntemattoman sotilaan” ohjauksesta Kansallisteatteriin. Katselin tänä aamuna TV1:n Aamutv:n ”Jälkiviisaitten” keskustelua aiheesta. Siellä tuli esille ajatus siitä, miten Smedsin ohjaus tuo ajankohtaisella tavalla esille oman yhteiskuntamme ja kulttuurimme murenemisen ja romahtamisen. Näytös loppuu tuohon paljon kohua herättäneeseen suomalaisuuden ikonien ampumiseen; mm. Lenita Airisto, Kekkonen, Mannerheim, Tarja Halonen saavat osumia, kun kaikki päättyy. Tämä kuvastaa meitä viisaampien kriitikkojen ja ajattelijoiden mielestä suomalaisen yhteiskunnan ”final countdownia”; kannattiko tätä mokomaa puolustaa? (Itse asiassa em. ”Jälkiviisaissa” vasemmistopoliitikko Outi Ojala väitti koko Linnan opuksen päättyvän samaan frustroituneeseen problematiikkaan.)



Elämme mielenkiinoisia aikoja, ystäväni. Tämä Kristian Smeds edustaa mielestäni jonkinlaista ”sekulaaria profeetallisuutta”, joka on ottanut tehtäväkseen huutaa julki näkemänsä asiantilan ja vääryyden. Ehkä juuri sen tähden, että oikeat profeetat ovat jo niin hyvin maisemoineet itsensä osaksi suomalaista konsensusta? Tämän konsensuksen päättymistä Smedsin ”Tuntematon” nyt sitten meille pahaa aavistamattomille, hyvillä mielin joulun viettoon valmistautuville (kristityillekin) julistaa.



Niin, onko tämä nyt sitten sitä, että ”kivetkin huutavat”, kun Jumalan profeetallinen kansa on joko hiljaa, viihdyttää itseään uskonnollisessa huumassaan tai muuten puuhastelee oman napansa ympärillä?



Samalla puhutaan siitä, miten yhteisöllisyys – jos sitä koskaan on oikeasti ollutkaan – on katoamassa ja ihmisten elämä pirstaloitumassa useisiin itsenäisiin, toisistaan riippumattomiin elämänaluesaarekkeisiin. On käynyt vähän samalla tavoin kuin eräs toinen oman aikamme sekulaari profeetta Bob Dylan (juutalainen Robert Zimmerman) esitti asian olevan 60-luvun USA:ssa; ”Te tiedätte, että jotakin on meneillään, mutta ette tiedä mitä.”



Mieleen tulevat ne lukuisat itsenäisyyspäivän juhlat, joihin roudattiin edesmennyt jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth – rauha hänen muistolleen - vakuuttelemaan meille jälkipolville, miten hyvä ja puolustamisen arvoinen maa Suomi on. Samaan aikaan kaikki tiesivät tai ainakin alitajuisesti vaistosivat, että tosiasiassa Suomen poliittinen eliitti oli jo myynyt maansa ja yhteisen edun Brysselille, tuolle hitaasti, mutta varmasti nousevalle ja koko maan täyttävälle Baabelin tornille.



Ja kun kerran lainaamme maallisia profeettoja, niin otetaanpa yksi lainaus oikealta, hengelliseltäkin profeetalta. Säveltäjä Lasse Heikkilä kirjoittaa ”Suomalaisen messun” esipuheessa 90-luvun lopulla; ”Suomalainen messu on joutsenlaulu vuosisadalle, joka viime hetkillään on päästämässä käsistään sen, mitä ristilipun alla on rakennettu; kristilliset arvot, puolueettomuuden ja valtiollisen suvereenisuuden. Vuosituhannen vaihtuminen tuo mukanaan epätietoisuuden kansakunnan paikasta uudessa maailmanjärjestyksessä.



Onko siis suomalainen kulttuurimme ja yhteiskuntamme romahtamassa? Näyttää siltä, että myös demokratia yleensäkin, tuo antiikin Ateenan hengen ainutlaatuinen saavutus, on tullut tiensä päähän. Jo niinkin varhain kuin v. 1980 ”Christianity Today”-lehden haastattelussa englantilaiselta kristityltä kirjailijalta Martin Lloyd-Jones´ilta kysyttiin: ”Miltä maailmanhistorian seuraavat kaksi vuosikymmentä näyttävät, jos me saamme ne?” Tähän Lloyd-Jones vastasi: ”Pelkään pahoin näkeväni vain romahtamista. Demokratia on perimmäinen poliittinen asetelma – kaikki muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet. Kuitenkin demokratian takana väijyy joko diktatuuri tai täydellinen sekasorto. Loppu on todennäköisempää; 666 on ihmisen luku ja juuri sitä on demokratia, ihmisen itsepalvontaa. Nyt on vaikuttamassa paljon sellaista, mitä ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Luulen, että olemme todistamassa politiikan murtumista. Kulttuurimme on romahtamassa.



Yhdessä asiassa olen kuitenkin eri mieltä näiden oman aikamme profeettojen – olkootpa ne sitten sekulaareja tai pneumaattisia – kanssa. Se on kysymys yhteisöllisyydestä. Ajattelen nimittäin siinä parhaiden aikojen vielä olevan edessä päin. En kyllä usko suomalaisen yhteiskunnan muuttuvan sinällään tässä suhteessa. Maailma on maailma ja se kulkee omaa rataansa kohti vääjäämätöntä tuhoaan ja Jumalan tuomiota. Se, mikä on lihasta syntynyt, se on ja pysyy lihana. Tässä suhteessa en enää usko yhteiskuntamme tai kulttuurimme uudestisyntymiseen. Uskon sekä hyvän että pahan – tämän maailman ja Kristuksen seurakunnan – kasvavan viimeisinä päivinä täyteen mittaansa. Ajattelen nyt ja tulevaisuudessa – postmodernin pirstoutumisen keskellä – aidon yhteisöllisyyden lämmön löytyvän sellaisista kodinomaisista seurakunnista, joissa löytyvät hyvät, tyydyttävät ihmissuhteet, Jumalan Sanan totuus oikein esiin tuotuna ja halu jakaa nämä löydöt ja kokemukset muiden kanssa.



Pelastus tulee siis Jumalalta. Jeesus on sen Yhteisön pää, jossa Jumalan valtakunnan on tarkoitus toteutua tämän ajan ja maailman keskellä. Herra kokoaa seurakuntansa, joka on sekä pelastuneitten yhteisö että myös se profeetallinen kansa, joka tuo esille Hänen totuutensa tässä ajassa. Kun tämä toteutuu, emme enää tarvitse Kristian Smedsin kaltaisia kulttuurisesti repiviä herättäjiä, vaan meillä on silloin aito, oikea herätys omasta takaa. Jumalan ei tuolloin enää tarvitse puhua meille ihmisille ”kivien huutamisen” kautta, vaan Hänen seurakuntansa ”elävät kivet” itse huutavat totuuden julki tämän maailman kuulla.





Thursday, November 29, 2007

OIKEA PAIMENUUS (osa II)



Kun ajattelen omalla kohdallani henkilöä, joka on ollut minulle hengellinen isä ja paimen, niin mieleeni tulee eräs tietty henkilö niiltä ajoilta kun tulin uskoon 17-vuotiaana. Hänen vaikutuksensa on ulottunut elämääni aina näihin päiviin asti, vaikka en olekaan enää tavannut häntä yli kymmeneen vuoteen. Mutta varsinkin uskonelämäni ensimmäisten 10-15 vuoden aikana hän oli merkittävä hengellinen kasvattaja ja vaikuttaja minulle. Oikeastaan vasta nyt, yli viisikymppisenä näen selvästi Jumalan työn elämässäni hänen kauttansa.


Huomaan hänen vaikutuksessaan selvästi pari läpäisyperiaatteena kulkevaa juttua. Ensiksi hänellä ei koskaan ollut mitään omista tarpeistaan, omasta kunnianhimostaan tai edes omista hengellisistä näyistään nousevaa agendaa tai ”piilo-opetussuunnitelmnaa” minua kohtaan. Ei siis mitään omia valtapyyteitä minua kohtaan. En koskaan kokenut hänen seurassaan mitään tällaista. Suurin vaikutelma niistä sadoista tunneista, joita olen hänen seurassaan viettänyt on se, että hän halusi kiinnittää minua Kristukseen ja juurruttaa minut Hänen Sanaansa.


Vastaavasti olen huomannut, että monissa tiukan organisaatiorakenteen omaavissa seurakunnissa tämä ei onnistu, koska organissatiosta nousevat kovat paineet sitouttaa ja työllistää jokainen jäsen tiukasti osaksi yhteisön omaa toimintaa. Omassa hengellisen vanhemmuuden kokemuksissani em. entisen opettajani kohdalla en koskaan törmännyt tähän piirteeseen. Myöhemmin on sitten ollut useitakin sellaisia ”paimenia”, jotka ovat ajatelleet ja toimineet organisaation toiminnan pyörittämisestä käsin; puuhastelua, nakittamista, uuvuttamista, keppiä ja porkkanaa...


Olen iloinen, että tätä kautta olen oppinut tunnistamaan nämä oikean ja väärän paimenuuden erot.


Sanoin tuossa edellä, että tämä hengellinen isäni ei pyrkinyt kiinnittämään minua niinkään itseensä, vaan ennemmin Kristukseen ja Hänen Sanaansa. Miten tämä ilmeni käytännössä? Tärkeissä uskoa, oppia ja elämää koskevissa kysymyksissä hän ei juurikaan tyrkyttänyt minulle omia näkemyksiään – mainitsi ne kyllä ja toi epäröimättä esille, miten hän itse ajatteli asiasta. Mutta pääpaino hänen neuvoissaan oli siinä, että hän kannusti ja ohjasi minua itse ottamaan asioista selvää tutkimalla asiaa Raamatun sanan pohjalta. Näin syntynyt käsitykseni olisi silloin varmuudella omani, ei hänen, eikä kenenkään muunkaan – vaan omani. Hänellä oli siis vahva luottamus Pyhään Henkeen Totuuden Henkenä, joka oikein kirkastaa meille Kristusta ja opettaa meille Sanaa. Hänestä oli hyvin kaukana se klerikalismin ydinajatus, että ns. ”maallikot” tarvitsisivat Raamattua oikein ymmärtääkseen joitain ”valaistuneita” teologeja.


Tämä ei tarkoittanut sitä, että hän olisi ollut mitenkään leväperäinen tai välinpitämätön sen suhteen, mihin suuntaan olen kasvamassa. Mutta rakkaus, huolenpito ja läpinäkyvyys tulivat esille hänen kanssaan keskustellessaan. Viime mainittu seikka toi aikaa myöten esille ne asiat, joissa tiemme kasvoivat eri suuntiin, ainakin joksikin aikaa. En siis pidä häntä täydellisenä, mutta arvostan paimenuutta hänessä.


Oikea hengellinen paimenuus siis ilmenee myös äitiytenä. Voiko siis nainenkin olla paimen? Kyllä voi, ilman muuta. Tunnen monia naisia, jotka ovat hengellisesti kasvaneempia kuin minä. Tällöin he ovat Jumalan tarkoittamalla tavalla hengellisen vanhemman asemassa minuun nähden. Eräs tällainen on entinen opettajani raamattukouluajoiltani kolmenkymmenen vuoden takaa. Kunnioitan ja arvostan häntä ja olen valmis oppimaan häneltä. Kristuksessa hän on minua edellä. Tunnistan ja tunnustan hengellisen vanhemmuudenäitiyden – hänessä.


Olen näin ollen valmis alistumaan hänen hengellisen vanhemmuutensa alle. Minulla ei ole mitään ongelmia tässä suhteessa, koska näen hänessä itsessään ennemmin halun ennemmin vaikuttaa ihmisiin, kuin vallanhimon. Feminismin hengen mukanaan tuoma valta- ja tasa-arvoisuusajattelu ei ole hänelle ominaisia.


Molemmille näille hengellisille vanhemmilleni on ollut ominaista se, että he johtavat joukkojaan edestä päin. En siis tarkoita, erttä he ovat aina esillä tai että he johtavat joukkojaan karismaattisella ja kansaan menevällä (vox populi, vox dei) tyylillä. He eivät myöskään johtaneet laumaa perinteisillä lastenkasvatuksen metodeilla, kiristyksellä, uhkailulla ja lahjonnalla. Eivöätkä myöskään millään paavbillisilla mahtikäskyillä, nykyaikaisen pannabullan sovellutuksen uhalla. Tarkoitan tällä yksinkertaisesti sitä, että he ovat esimerkkinä laumalleen. He ovat esikuvallisia johtajia ja toimivat samastumisen ja mallioppimisen välineinä nuorille uskoville.


Eikös tämä ollut myös Jeesuksen periaate omassa palvelutyössään maan päällä? Katsopa vaikka Hänen sanojaan Johanneksen evankeliumissä; ”Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee. Sillä niinkuin Isä herättää kuolleita ja tekee eläviksi, niin myös Poika tekee eläviksi, ketkä hän tahtoo.” (Joh. 5:19, 20)


Entä sitten Paavali, Jeesuksen apostoli? ”Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa. Kehoitan siis teitä: olkaa minun seuraajiani. Juuri sentähden minä lähetin teille Timoteuksen, joka on minun rakas ja uskollinen poikani Herrassa; hän on muistuttava teitä minun vaelluksestani Kristuksessa Jeesuksessa, sen mukaan kuin minä kaikkialla, joka seurakunnassa, opetan.” (1.Kor. 4:15-17)


Luetteloa voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Olennainen kysymys on kuitenkin; tapahtuuko sama prosessi Sinun kohdallasi ja jatkuuko se edelleen Sinun kauttasi?




Monday, November 26, 2007

OIKEA PAIMENUUS (osa I)



Meillä oli muutamien veljien kanssa viime perjantai-iltana ”Paimenten illallinen”. Olimme koolla tunnelmallisessa kodassa ja söimme illalliseksi lammaskeittoa. Eikös se sovikin hyvin ”Paimenten illallisen” menuksi?


No, vakavasti puhuen ajatuksenamme on herättää henkiin oikeaa, raamatullista paimenuutta. Kun tarkastelee oman aikamme hengellistä kenttää niin Suomessa kuin muuallakin, niin löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, mikä ei ainakaan ole raamatullista paimenuutta. (Ks. blogistani edellisiä kirjoituksia 11. ja 13. marraskuuta 2007.) On käynyt niin kuin Suomen evl. kirkon maanpakoon karkotettu häirikkö Anssi Simojoki sanoo kirjansa ”Paimenkirje” (SLEY-kirjat, 1993) esipuheessa: On tullut lampaiden aika itse kirjoittaa paimenkirje, koska paimenien raamatullinen ääni ei kuulu. He ovat mykkiä tai heidän puheensa hillitty charmi ei erotu yhteiskunnan sovinnaisesta normaalikohinasta.”


Tämä on tietysti paljolti evl. kirkon sisäistä problematiikkaa. Tilanne perinteisten vapaiden suuntien ja uusien seurakuntien keskuudessa näyttäytyy ehkä useimmin autoritaarisen yksijohtajuusmallin kritiikittömänä korostamisena. Joskus tämä into lähentelee jopa paavillista kiihkoa ja fanaattisuutta, johon sumeilematta liitetään uhkailut ns. hengellisen suojan menettämisestä, mikäli uskalletaan kyseenalaistaa johtajien sanat ja teot.


Okei, eli siis tarkoituksena oli nostaa ja rohkaista esiin oikeaa, raamatullista paimenuutta. Se alkaa ensin kotoa, vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä. Se tulee sitä kautta esiin myös Jumalan perheväen keskellä seurakunnassa, joka on hengellinen kotimme. Aikanaan tämä hengellinen vanhemmus – paimenuus – laajentaa oman vaikutuspiirinsä koskemaan koko Kristuksen paikallisseurakuntaa, joka ei tunne mitään tunnustuskunta- ja muita rajoja. Uskon tämän olevan Jumalan tahdon mukainen järjestys. Näen tämän mallin toimivan käytännössä myös Uudessa testamentissa. En näe mitään syytä, miksi ei olisi Jumalan tahto, että tähän suuntaan kasvettaisiin koko Kristuksen ruumiin tasolla ja näin toimittaisiin käytännössä edelleenkin.


Hengellinen vanhemmuus ei siis tule sitä kautta, että vietän 3-5 vuotta jossain oppilaitoksessa, hankin tietoa ja tittelin ja sitten minut nimitetään johonkin asemaan jossain kirkollisessa yhteisössä. Se voi tula esiin elämässäni näidenkin vaiheiden kautta, mutta vain mikäli minulla on ensin Jumalalta saatu kutsu ja (armo)lahjavarustus tähän tehtävään. Edelleen on siis olemassa paljon sellaista hengellistä vanhemmuutta ja paimenuutta, mikä ikäänkuin ohittaa tämän inhimillisen virkatiejärjestyksen. (Mietipä vaikka Paavo Ruotsalaista ”kahden hiippakunnan piispana”.) Ongelmaksi muodostuu usein se, että se ei pääse oikealla tavalla esille uskovien keskuudessa, vaan väärä johtajuusmalli ja väärät rakenteet tukahduttavat sen armotta alleen.


Meidän täytyy siis etsiä seurakunnalle sellaisia muotoja ja toimintatapoja, joissa oikea paimenuus pääsee esteettä oikeuksiinsa Jumalan tarkoittamalla tavalla; hengellisenä vanhemmuutena, isyytenä ja äitiytenä. Jos kysyt minulta mitä tämä on käytännössä, niin vastaan, että se on sitä samaa mitä isä ja äiti normaalistikin tekevät perheessä; huolenpitoa, kasvatusta, ruokkimista, perään katsomista ja eteenpäin ohjaamista. Seurakunta kun on Jumalan perhe – ei laitos, instituutio, organisaatio tai armeijan joukko-osasto.


Friday, November 16, 2007

ARVOJEN MUUTOKSESTA



Olin erityisnuorisotyöntekijänä kotikaupungissani 80-luvun alusta 90-luvun lopulle. Eräs mieliinpainuvimpia juttuja tuona aikana ei liittynyt – yllätys, yllätys – mitenkään nuoriin tai heidän ongelmiinsa. Pikemminkin se aikaa myöten poiki niitä lisää. Pääsin nimittäin sosiaalitoimen kenttätyöntekijänä seuraamaan – ihan tahtomattani – suomalaisen palveluyhteiskunnan alasajoa 90-luvun alun lamasta alkaen. Kun 80-luvun taloudellisen nousukauden jälkeen suomalaista sosialidemokratiayhteiskuntaa laitettiin säälimättömästi eurokuntoon, niin siinä paukkuivat ja natisivat monet rakenteet ja systeemit. Itse asiassa aika vasta reilut kymmenkunta vuotta tämän yhteiskunnallisen uudelleen resurssoinnin jälkeen on tuonut sen todelliset vaikutukset todella käsille ja nähtäville.


Muistan miten eräässä kaupungin talousarvioseminaarissa 90-luvun alussa eräs kaupungin työntekijä epätoivoissaan (kaikkien mahdollisten juustohöylä-, oikohöylä- ym. säästömallien uhatessa) peräänkuulutti arvokeskustelua kaupungin rahankäyttöä ohjaamaan Tähän muuan tuolloin uraputkessa ollut demarivaltuutettu totesi, ettei ”tässä mitään arvokeskustelua tarvita, koska rahoista päättäminen on jo käytännössä sitä”.


Tämä on hyvä ohjenuora, lausuttu perinteisen valtionhoitajapuolueen hillityn arrogantin edustajan suulla. Pidetäänpä tästä kiinni ja seurataan sitä. Sehän nimittäin tarkoittaa käytännössä sitä, että aina siihen, mikä nähdään tarpeellisena ja tärkeänä, löytyy rahaa. Eikö?


Jos rahoista päättäminen kerran on arvokeskustelua käytännössä, niin mitä meidän on silloin ajateltava esim. Jokelan koulusurmista ja siihen johtaneista seikoista, kuten esim. yleisesti – itse asiassa jo kauan sitten – tunnustetusta nuorten pahoinvoinnista? Miten on arvoja silloin sovellettu käytäntöön, kun kerran näitä rakenteita on johdonmukaisesti purettu, resursseja vähennetty ja palveluja ajettu alas viimeksi kuluneiden 15 vuoden kuluessa? Yhteiskunnassamme on kylliksi sekulaaria profeetallisuutta tuomaan esille tästä johtuneita seurauksia lasten ja nuorten laiminlyönnissä ja pahoinvoinnissa, jotta kukaan ei voi rehellisesti väittää, ettei olisi tiennyt, mitä ollaan tekemässä. (Perehdypä esim. Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelän ajatuksiin.) Arvoja on siis sovellettu käytäntöön realistisesti, johdonmukaisesti ja määrätietoisesti, tästä ei ole epäilystäkään.


Ensi tiistaina TV2:ssa esitettävän Ajankohtaisen kakkosen insertissä sanotaan: ”Jotain on pahasti pielessä, kun rikas maa leikkii ihmishengillä. Miksi hoitajien palkkakiista karkasi käsistä?” Sinänsä mielenkiintoinen asia tuli tässä – sinänsä valitettavassa, mutta mielestäni oikeutetussa – työtaistelussa esille; suomalaisen hyvin koulutetun ja korkean työmoraalin omaavan hoitohenkilökunnan työpanos noteerataan valtiovallankin taholta niin korkealle, että sitä turvaamaan on pakko säätää oikein pakkotyölakikin. Arvojen käytäntöön soveltamista tässä kuviossa edustaa se, että rahaa tämän työtaistelun ratkaisemiseksi ei olla juurikaan valmiita myöntämään. (Ettei vain v. 2001 lääkärilakko tuloksenaan 16% palkankorotus onnistunutkin nimenomaan hoitohenkilökunnan venymisen ansiosta?)


Arvomaailmassamme suomalaisessa yhteiskunnassa ja länsimaisessa kultuurissa yleensäkin on tapahtunut suuria muutoksia viimeksi kuluneiden 20-30 vuoden aikana. Kun ollaan luovuttu niistä raamatullis-kristillisistä arvoista, joiden varaan länsimaisen kulttuurin ihmisarvon kunnioittaminen perinteisesti on laskettu, niin seuraukset ovat kaikkien nähtävillä Joku sanoi joskus, että kaikki sosiaali- ja terveystoimen säästöt poikivat aikaa myöten kuitenkin vain lisää kustannuksia – jopa enemmän kuin kukaan etukäteen uskalsi olettaakaan. Tämä on totta esim. mielenterveys- ja päihdeongelmaisten hoidossa. Itseäni ihmetyttää eniten se, että tuon hedelmän kypsymiseen on mennyt näinkin pitkän aikaa. Luulen erään tätä selittävän seikan olevan suomalaisen sosiaali-, hoito- ja kasvatusalan työntekijöiden uskomaton venymiskyky ja korkea ammattietiikka.


Kuvaavaa avuttomuudelle tässä tilanteessa on pääministeri Matti Vanhasen lausahdus Jokelan tapahtumien jälkeen siitä, miten nyt tarvitaan valtavasti osaamista suomalaisissa kodeissa, kouluissa ja päiväkodeissa. (Toivottavasti Matti saa hyvää hoitoa parhaillaan sairaalassa.) Ensin vannotaan siis erilaisen ammattiauttamisen nimiin – kun ensin on viety heiltä kaikki resurssit pois. Sitten kun eväät todella loppuvat huudetaan koteja ja vanhempia vastuuseen kaikesta tapahtuneesta – kun ensin heiltä on viety kaikki auktoriteetti ja vanhemmuus.


Mielestäni juuri vanhemmuutta tarvitaan nyt. En usko asiantuntija/auttaja/viranomaisyhteiskunnan voivan enää tehdä kovinkaan paljon tilanteen auttamiseksi, en ainakaan ennaltaehkäisevässä mielessä. Uskon enemmänkin lähimmäisyyteen ja vanhemmuuteen. Kaikki tällainen, mikä on aitoa ja luonnonmukaista toimii käytännössä ja voi auttaa. Se on helppo tunnistaa, se on helppo kokea todeksi ja se on helppo välittää eteenpäin.


Miten olisi välittämisyhteiskunta?


Helsingin yliopiston historian professori Juha Siltala totesi joskus aikoinaan kommentoidessaan nykyistä eurohuumaa ja sen seurauksia (joiden keskellä nyt olemme), että hän näkee ainoana pelastuksena nykyisessä tilanteessa sen, että riittävän moni tavallinen suomalainen syrjäytyy nykyisestä systeemistä ja alkaa kehittämään tilalle jotain muuta. Itse ajattelen sen tarkoittavan omia, keskinäiseen yhteyteen ja huolenpitoon keskittyviä yhteisöjä ja sitä kautta ihmisläheisempää yhteiskuntaa.


Alan pikku hiljaa kallistua hänen kannalleen.




Tuesday, November 13, 2007

Johtajuudesta vielä...



Kun tarkkailen ympäristöäni näen kolmenlaisia uskovia, joilla on takanaan huonoja, satuttavia kokemuksia kovasta johtajuudesta ja väärästä paimenuudesta.


Ensimmäinen ryhmä ovat ne, joita paimenet ovat kohdelleet kovalla kädellä, joko taitamattomasti tai tietoisesti, ja jotka tekevät sitten näistä omista huonoista kokemuksistaan teologiaa. Tätä he sitten soveltavat itseensä ja muihin. Huonojen kokemusten valossa torjutaan sen jälkeen yleensäkin kaikki ja kaikenlainen johtajuus, oli se sitten hyvää tai huonoa. Koska väärää rahaa on liikkeellä, niin kaikki raha on poistettava markkinoilta – varmuuden vuoksi ja oikeuden nimessä.


En minä nyt lampaita syyllistä paimenten nuijan heiluttelusta. Mutta onhan lampaidenkin joskus poisopittava vanhoista, huonoista kokemuksistaan. Jolleivat paimenet opi, niin oppikoot lampaat ainakin. Muuten heistä itsestään ennen pitkää tulee niiden kovien johtajien kaltaisia, joiden kaltoin kohtelemiksi he itse ovat aikanaan joutuneet.


Toinen ryhmä haavoille ruoskittuja lampaita ovat ne, jotka eivät hekään koskaan poisopi vanhasta käyttäytymismallista, vaan itsepintaisesti aina uudelleen ja uudelleen etsivät itselleen uuden kovan paimenen. He ovat kuin perheväkivallan kurimuksesta hädin tuskin hengissä selviytynyt naisparka, joka uudestaan antautuu itsetuhoiseen suhteeseen väkivaltaisen miehen kanssa.


Heillekö Paavali kirjoittikin siitä, miten ”vapauteen Kristus vapautti meidät – älkää siis uudelleen antako sitoa itseänne orjuuden ikeeseen”? Jokaisen meidän on otettava vastuu itsestämme. Kristus on ainoa hengellinen suojamme, ei kukaan ihminen.


Monissa seurakunnissa kova johtajuus passivoi uskovat. Ehkä se on tarkoituskin - ”saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa”. Seurauksiltaan tämä on ihan yhtä tuhoisaa kuin vastuunkantajien loppuunpolttaminen seurakunnan toiminnan loputtomassa oravanpyörässä.


Kolmas ryhmä ovat ne Jumalan valtakunnan patriootit, jotka kerran hengellisen diktatuurin alta vapauduttuaan aina tunnistavat tuon paaviuden hengen siihen törmätessään, eivätkä hetkeäkään epäröi olla lujasti vastustamatta sitä.


Heille myös kuuluu haaste kasvaa Jumalan mielen mukaiseen paimenuuteen; huolenpitoon ja vastuunkantamiseen muista. Jeesus antaa meille esimerkin; ”hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä” - mutta se ei tarkoita sitä, että hyvä paimen näännyttää itsensä muiden edestä. Kova paimen taas syö lampaansa illalliseksi.


Tulikos tässä taas painittua nokikolarin kanssa, jolloin molemmat osapuolet ovat lopulta yhtä likaisia? Mielestäni ei. Kyllä meidän on tunnistettava vääränlainen, kova, autoritaarinen paimenuus, ymmärrettävä sen tuhoisat seuraukset laumalle ja vastustettava sitä Jeesuksen nimessä. En usko kristilliseen positiivisuusajatteluun, jossa pullamössöllä pilalle hemmotellut, hengellisesti lapsen tasolle jumiutuneet uskovat ”kiitos, kiitos!”-hokemin ylistävät kaiken pahan olemattomiin. En todellakaan usko siihen. Sori.


Kristittyjen piirissä on huutava tarve oikealle hengelliselle vanhemmuudelle. Erityisen ajankohtaista se on näinä globaalin huutolaislapsen päivinä. Tarvitsemme siis kipeästi uskovia, joilla on paimenen sydän ja joilla on halu ottaa vastuuta ennemmin lampaista kuin toiminnasta ja joita kiinnostaa enemmän se, mitä ihmisessä tapahtuu, kuin se, millaiset muodot organisaatiolla on.


Jumala nostaa esiin oman sydämensä mukaiset paimenet. Luepa vaikka varmemmaksi vakuudeksi Hesekielin kirjan luku 34 ja Johanneksen evankeliumin luku10. Älä siis menetä toivoasi, sillä vaikka väärääkin valuuttaa on liikkeellä, niin oikea on alkuperäistä ja se on käypää valuuttaa käytännössä.




Sunday, November 11, 2007

JOHTAJUUDESTA



On jännä huomata, miten monet vilpittömät uskovat näkevät uhkakuvia esimerkiksi pienten, itsenäisten kotiseurakuntien ”voimakkaissa johtajissa”, joiden (melko varmana pidetyn) harhaanmenon seurauksena harhat leviäisivät koko muuhun porukkaan. Tosiasia kuitenkin on, että mikäli näin tapahtuisi, niin ”harhat” rajoittuisivat melko pieneen porukkaan.


Mutta entä sitten kun esimerkiksi jossain suurehkossa seurakunnassa mennään pieleen vaikkapa voimakkaan yksijohtajamallin ylikorostamisessa? Harhaan menee ensimmäisessä vaiheessa useita satoja uskovia. Edelleen mikäli seurakunta kuuluu johonkin kirkkokuntaan ja mikäli voimakas johtajatyyppi kuuluu kirkkokunnan nouseviin johtajiin, niin siitä vaan; harhaanmenolla on edessään hyvät moninkertaistumisen mahdollisuudet.


Ihmettelen emmekö ole oppineet mitään roomalaiskatolisesta kirkosta; sen tiukan hierarkkisen organisaatiorakenteen suomista loistavista mahdollisuuksista levittää harhaoppeja jopa miljoonien ihmisten uskoon ja elämään? Samaa malliako mekin haluamme jatkaa, kun monissa seurakunnissa niin perinteisten kirkkokuntien sisä- kuin ulkopuolellakin vannotaan häikäilemättömän ”heavyshepherdingin” nimiin?


En löydä Uudesta testamentista minkäänlaisia perusteita yksijohtajuusmallille. Löydätkö Sinä? Mikäli löydät, niin etkö valaisisi minuakin Sanan tuntemuksellasi?


Löydän UT:sta kyllä mallin, jossa kristillisellä paikallisseurakunnalla on useita vanhimpia, katsijoita ja paimenia. Näen myös UT:n käyttävän näitä armoitusta ja tehtävää kuvaavia nimityksiä tarkoittamaan yhtä ja samaa ryhmää seurakunnan hengellisiä vanhimpia. Ne eivät kuvaa myöskään mitään hierakkista mallia, vaan kyse on hengellisen vanhemmuuden esille tuomisesta.


David Pawsonia lainaten, Uudessa testamentissa on yhdellä seurakunnalla aina useita kaitsijoita (kreik. episkopos), mutta myöhemmin kirkkohistoria tuntee kyllä usealla seurakunnalla olleen yhden episkopoksen eli piispan. Katolisessa kirkossa tämä tunnettiin myöhemmin nimellä monarkkinen piispuus. Jonkun mielestä tämä on väistämätön historiallinen kehitys ja hyvä sellainen. Minä kutsun sitä degeneraatioksi. Ei kaikki kirkkohistoriallinen kehitys edusta Jumalan tahdon mukaista mallia – ei todellakaan. Todellisuus joissain yksijohtajamallisissa seurakunnissa näyttäytyy tänään hyvin samanlaisena kuin katolisessa kirkossakin; seurakunnan päänä ei ole Kristus, vaan joku ihminen, Hänen sijaisenaan esiintyvä.


Edellä mainitun lisäksi yksijohtajamallin seuraukset näkyvät seurakunnissa vastuunkantajien väsymisenä ja turhautumisena sekä tavallisten seurakuntalaisten passivoitumisena. Mikäli jokainen asia pitää hyväksyttää yhden johtajan kautta, niin on selvää, että se turhauttaa, kun kukaan muu ei lopulta uskalla tehdä, eikä sanoa mitään. Kun yksi määrää ja muut vikisevät, niin se antaa silloin myös tavalliselle kirkonpenkin kuluttajalle ikäänkuin oikeuden vain istua ja uskoa. Jos johtajalta ei vielä liikene aikaa ”tavikselle”, niin kiusaus etsiä oikeanlainen paimenuus jostain muualta on suuri.


Hesekielin kirjan 34. luku antaa meille perin erilaisen kuvan paimenuudesta. Jumalan mielen mukainen paimen ei olekaan kuin mafiaperheen pomo, joka jakaa kaupungin muiden johtajien kanssa yhteisesti sovittuihin etupiireihin ja alueisiin. Peliä pelataan silloin näiden johtajien yhteisesti sovituilla sisäpiirin säännöillä, jota perustellaan ”Jumalan seurakuntaan asettamalla järjestyksellä”. Mutta oikea paimen ei olekaan jääkiekon ammattivalmentajan kaltainen taktikko ja peluuttaja, joka pelaa eräänlaista kosmista shakkia pelaajillaan eli vastuunkantajillaan ja seurakuntalaisillaan; sinä sinne, hän tuonne ja näin seurakuntapeli rullaa hyvin...


Ongelmaksi muodostuvat tällöin seurakuntatoiminnan oravanpyörässä itsensä loppuun polttavat, joille ei ole kerrottu, että tämän matrixin ulkopuolella on olemassa oikea elämä ja todellinen vapaus. Toinen ongelmaryhmä ovat ne uskovat, jotka hiljaa mielessään kyselevät koko tämän sirkuksen mielekkyyden perään. Heidän ”sitouttamisekseen” heitä sitten yritetään orjuuttaa em. oravanpyörän avulla; luottamustoimia, palavereita, täynnä olevia kalentereita, koulutuksia jne. Ja päälle vielä uhkakuvat ”spiritual coveringin” menettämisestä, ellei olla kiltisti...


Onneksi monet ovat jo saaneet tartunnan jostain todellisemmasta ja aidommasta...




Wednesday, November 07, 2007

Vanhemmuus hukassa



Pääministeri Vanhanen peräänkuulutti Jokelan koulusurmien jälkeen suomalaisiin kouluihin, päiväkoteihin ja myös koteihin ”valtavasti osaamista”. Pääministerimme tarkoitti sillä tietenkin erilaista korkeasti koulutettua ammatillista osaamista, joilla yhteiskunnassamme pahoinvoivat nuoret hoidettaisiin kuntoon ja raiteilleen takaisin yhteiskuntakelpoisiksi kunnon kansalaisiksi.


Tämä ammatillisen osaamisen näin vahva (yli)korostaminen herättää ajatuksia...


Joku viisas sanoi kerran, että ns. sosiaalisesti moniongelmaisilla nuorilla on kyllä erilaisia ammattiauttajia pilvin pimein, niin että päät yhteen kolkkaa. Sensijaan heiltä puuttuu yksi tavallinen vastuullinen vanhempi ihminen – aikuinen.


Tätä me nyt tarvitsemme enemmän kuin ammatillista osaamista; vastuullista vanhemmuutta, tervettä, maalaisjärkistä aikuisuutta, isyyttä ja äitiyttä, lähimmäisyyttä ja yhteisöllisyyttä.


Olisiko Kristuksen seurakunnalle jotain tilausta tässä kohtaa? Tarkoitan tällä tavallisten Jeesukseen uskovien tavallista yhteyttä arkipäivän elämän keskellä; välittämistä, kuuntelemista, huolenpitoa ja rukousta. Siitä olisi hyvä alkaa.




Sunday, November 04, 2007

Ajan merkkejä nämäkin



Olen jo aiemminkin viitannut/suositellut Pasi Turusen blogia http://uskonpuolesta.blogspot.com/


Pasilla on hyvä taito iskeä relevantilla tavalla kiinni tärkeisiin kysymyksiin. Niinpä luin hänen viimeisimmän postauksensa 1. marraskuuta 2007 otsikolla

Haloo, uskovat avoliittolaiset!


ja ihmettelin; tässäkö nyt ollaan menossa? En heti olisi uskonut lukemaani todeksi. Mieleen nousi myös kysymys, kuinkahan yleisestä trendistä tässä todellisuudessa lienee kysymys? (Vaikka eihän sillä sinällään ole mitään merkitystä...) Eniten minua huolestuttaa tässä kuitenkin se, että nyt käsittääkseni puhutaan uudestisyntyneistä kristityistä, eikä niinkään minkään perin maallistuneen kirkon ulkojäsenistä. Näin ainakin ymmärsin Pasin kirjoituksesta. Ellei sitten ole kysymys siitä, että me todellakin olemme niin maallistuneita, että...


Emmekö sitten ole maallistuneita ja Jumalan elämästä vieraantuneita, jos elämme kuten maailman ihmiset ainakin? Luulemmeko itse välttävämme Jumalan rangaistuksen ja tuomion, kun meillä on syntisen elämämme peittona kristityn nimi? Jos Jumala näiden asioiden takia tuomitsee tämän maailman, niin minkä luulet olevan meidän kohtalomme, jotka kannamme Kristuksen seurakunnan nimeä? Olisiko nyt uskonpuhdistuksen aika tässä kohtaa?

Mieleeni tulee monenlaisia ajatuksia.

  • Mitä seurakunnissa opetetaan näistä asioista; esim. seurustelun rajoista, avioliiton pyhyydestä, seksuaalisesta puhtaudesta?

  • Vai opetetaanko mitään, ettei ”pelästytettäisi” nuoria pois seurakunnasta?

  • Laiminlyödäänkö kristilliseen moraaliin kuuluvien asioiden opetusta uusien, trendikkäimpien juttujen (yli)korostamisen rinnalla?

  • Emmekö ymmärrä, mitä on tämän tien päässä, jos jatkamme näin eteenpäin?


Entä missä viipyvät uskovien avoliittoja puolustavien veljien ja siskojen vastineet moiseen "yksityisasiaan" puuttumiseen?




Thursday, November 01, 2007

Samaan aikaan toisaalla...



Joskus tuntuu siltä, että apostolisuudella ei mene kovin hyvin tällä hetkellä. Kun tutkailen oman kotikaupunkini hengellistä kenttää, niin näen monenlaisia hankkeita, joiden käynnistävänä voimana on ollut apostolisuus. Joskus nämä uudet, apostolisen dna:n sisältämät hankkeet ovat syntyneet perinteisten, virallisten organisaatioseurakuntien piirissä. Joskus taas sitten eivät.


Olipa lähtötilanne kummin päin hyvänsä, niin valitettavan usein apostolisuus ei tunnu mahtuvan olemassaolevien seurakuntarakenteiden sisäpuolelle. Niinpä omassa kotikaupungissanikin melkein jokainen tunnistamani apostoliselta pohjalta lähtenyt hanke on ylimielisesti torjuttu, sitä on yritetty latistaa, hyssytellä pois päiväjärjestyksestä tai suoranaisesti vainota kuolleeksi. Perusteet ovat usein olleet kirkkopoliittisia, reviirimustasukkaisia tai pelosta käsin nousevia.


Joku voisi todeta tähän, että eihän sen kuulukaan mahtua. Apostolisuuden dna onkin ilmaistu hyvin Paavalin kirjeessä roomalaisille; ”olen pitänyt kunnianani olla julistamatta evankeliumia siellä, missä Kristuksen nimi jo on mainittu, etten rakentaisi toisen laskemalle perustukselle” (Room. 15:20). Näin ollen se suuntautuukin aina ulos seurakunnasta, ”pakanoiden” pariin.


Jos näin on, niin miksi sitä sitten yritetään tukahduttaa ja panna ihmistekoisiin karsinoihin? Kovin usein nimittäin apostolisuus koetaan ns. ”virallisten organisaatioiden” taholta epämääräiseksi ja hallitsemattomaksi uhkatekijäksi. Miksi näin on päässyt käymään, onkin hyvä kysymys, joka ansaitsee lähemmän tarkastelun.


Eräs anglikaaniteologi, jonka nimeä en nyt muista (haloo, voisiko joku ”asiasta perillä oleva taho” virkistää muistiani?!) on sanonut viidestä palveluvirasta seuraavaa:

  • apostolit, profeetat ja evankelistat ovat luonteeltaan ”tienraivaajia”

  • paimenet ja opettajat taas ovat luonteeltaan ”asuttajia”


Minusta tämä on hyvä kuvaus ja toimiva jaottelu. Se tuo esille viiden palveluviran kaksi erilaista näkökulmaa suhteessa kaikkien niiden yhteiseen perustehtävään, uskovien varustamiseen seurakunnan eli Kristuksen ruumiin rakentamiseksi. Samoin se tuo myös hyvin esille sen jännitteen, mikä on olemassa ”asuttajien” ja ”tienraivaajien” kutsumuksen välillä. Jos nimittäin paimenet ja opettajat omista (väärin tulkituista lähtökohdistaan käsin) alkavat käyttää valtaa ja tukahduttaa apostolisen voitelun ilmentymistä, he itse asiassa syyllistyvät Jumalan Hengen työn sammuttamiseen. Tuntuu siltä, kuin joskus näin olisi tapahtunutkin ja vieläpä kaiken seurakuntarajauskollisuuden ja paavillisen kuuliaisuuden nimissä.


Jos siis ”asuttajat”, paimenet ja opettajat pysähtyvät paikalleen ja alkavat rakentaa majaa omalle ilmestysvuorelleen, niin ennen pitkää itse ilmestyskin lakkaa. Seurauksena voi olla ”tienraivaajien” ulos lähtemisen estäminen – ja kaikki tämä oikeaoppisen tunnustuskuntakuuliaisuuden nimissä. Nämä ”tienraivaajat” kun tarvitsevat aina lähettäjänsä, tukijansa ja esirukoilijansa, jotta voisivat oikein onnistua tehtävässään. Yhtä lailla he tarvitsevat ”asuttajien” rakentavaa panosta siinä vaiheessa, kun alkaa seurakuntayhteisön rakentaminen Kristuksessa.


Tienraivaajien” lähtö on aina myös kuoleman paikka, eikä ainoastaan kuolemaan lähtevien itsensä kannalta. Se merkitsee näet usein myös inhimillisten kuvioiden rikkomista, suunnitelmien romuttumista ja heikoille jäille uskaltautumista. Jos ”tienraivaajien” helmasynti voi olla yltiöpäisyys ja uhkarohkeus, niin ”asuttajien” taas voi olla pelosta käsin toimiva säilyttäminen.


Mutta molempia Kristuksen seurakunta tarvitsee. Sekä ”tienraivaajat” että ”asuttajat” tarvitsevat myös toisiaan. Siitä, mistä kaikki lähtee liikkeelle, ei kuitenkaan liene epäilystä; se on apostolisuus, koska Kristus itse on meidän tunnustuksemme apostoli (Hepr. 3:1). Hän tuli Isän lähettämänä ja Hän lähettää samalla tavoin meidät.


Käytännössä nämä henkilöt ovat usein yksinäisiä tienraivaajia, joilla ei ole valmista mallia, miten toimia uudessa tilanteessa.