MEDIA VALLANKÄYTTÄJÄNÄ

Päijät-Hämeessä ilmestyvä Etelä-Suomen Sanomat (sit. porv. korkeakirk.) on jo pitkään kunnostautunut melko häikäilemättöm,änä vallankäyttäjänä omassa kotimaakunnassaan. Paikallinen pravda kun on, niin sillä on melkoinen tiedonvälityksen monopoli omassa provinssissaan. Kai ne ovat erkkolaisen konsernin kanssa sopineet tällaisesta etupiirijaosta.

Jo surullisen kuuluisan EU-kansanäänestyksen aikoina ESS melko kritiikittömästi liputti imperiumiin liittymisen puolesta, vaikka suurin osa tulevista haittavaikutuksista tiedettiin jo etukäteen. Suurella rahalla manipuloitu pelottelu ”pohjolan albaniaksi” luisumisesta tukki aika tehokkaasti tavallisen tuulipukukansan vastaan napinan.

Muutamia vuosia sitten kiivaana velloneen homoliittodebatin aikoihin lehti kunnostautui oikein päätoimittajansa johdolla lähes tulkoon pääkirjoituspalstalla leimatessaan homoliittoja raamatullisin perustein vastustaneet tavalliset lainkuuliaiset kristityt Afganistania vielä tuolloin hallinneisiin talebaneihin. Liekö sitten myöhemmin lehden päätoimittajaa kohdannut kirkon tiedonjulkistamispalkinto tullut näistä leimakirveen heilutteluista?

No, talebanit ovat jo poissa pelistä ja perinteistä linjaa edustavien kirkkouskovaistenkin ajojahti on hyvällä mallilla.

Siispä ESS on ryhtynyt liikuttavalla innolla ajamaan lahtelaista Keski-Lahden kirkkoherraa Tampereen hiippakunnan piispaksi. Nokian herätysliikettä riuskasti röykyttänyt Juha Pihkala on näet jäämässä eläkkeelle. Liekö tämä kysymyskin – suhtautuminen Nokia Missioon ja Markku Koivistoon – eräs kriteeri uutta piispaa valittaessa? Kun tarkastelee em. kirkkoherran nettisivuja sieltä löytyy monenlaisia kirkollisia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia, joilla monella lienee erilaista seurakunnallista harrastuneisuutta takanaan. Joukossa on myös paikallisen viidesläisyyden johtohahmo, mikä osoittaa reaalipolitiikan tajua myös sillä suunnalla. Kannattaa hypätä junan kyytiin hyvissä ajoin, siten voi pedata itselleen paremmat pelipaikat, kun voitto on saatu. Näyttää siltä, että noiden Muroman perinnönjakajien keskuudessa on otettu tarkasti opiksi viime kesäisten herättäjäjuhlien julkisuus- ym. saldosta. Kannattaa olla hyvää pataa valtaapitävien kanssa.

Niin, eikös tämä ESS ollut merkittävä taustavaikuttaja niissäkin juhlissa täällä Lahdessa? Ja eikös päätoimittaja itsekin ollut oikein seurapuhuja...? Ja Etlareita jaossa rinta rinnan Kotimaan kanssa...

Tämän päivän ESS:ssa oli sitten julkisuusseulan onnistuneesti läpäissyt yleisönosastokirjoitus tasapuolisemman piispanvaalikirjoittelun puolesta. Asialla oli tamperelainen kirkkoherra, jota en sen paremmin tunne. Lahtelaisen kirkkoherran jollain tavalla tunnen ja siksipä aionkin perehtyä myös muiden piispaehdokkaiden nettisivuihin. Vaikka en itse ko. instituutioon enää kuulukaan, niin kyllä minua suuresti kiinnostaa siellä tapahtuva kehitys. Sen verran paljon huolestuttavia äänenpainoja olen siitä kuullut, niin kirkon sisä- kuin ulkopuoleltakin.

On tietysti sellaisiakin profeettoja, jotka näkevät – ihme kyllä – kansankirkon kehityksessä paljon hyvää. Joskus tämä vapaille suunnille tyypillinen sinisilämäinen hyväuskoisuus on hieman kiusallista – jos nimittäin yhtään tuntee todellista tilannetta ev.lut. kirkossa. Hiljattain sain tämän laatuista postia, jossa puhuttiin kirkon piirissä tulevasta herätyksestä. Amen, näin käyköön – Herra tehköön näin. Mutta kun samaan hengenvetoon ylistetään piispojen jotain julkilausumaa, eikä nähdä millaisia tekoja samat piispat tekevät toisaalla (toisinajattelevien vaino, homoliittojen ajaminen, Spongin vierailujen järjestäminen jne.), niin syvä hämmennys valtaa mieleni. Näinkö naiiveja me todellakin olemme? Vaiko opportunisteja...?

Aina kun puhutaan herätyksestä kirkon piirissä mieleeni tulevat erään viisaan ystäväni sanat, jotka hän on todennut tämänkin blogin palstoilla; Jokunen vuosi sitten kuuli useasti toistettavan profetiaa, että seuraava herätys lähtee kirkosta.Kun puhutaan herätyksestä tarkoittaa se ilmaisu sisällöllisesti, että ihmisiä tulee uskoon enemmän kuin normaalisti.
Jos herätys tulisikin, mitä itsekin toivon, niin eihän se muualle voisi näissä oloissa tullakkaan, kuin ainoastaan kirkkoon, siellähen ne tämän päivän jumalattomat pääsääntöisesti ovat koska melkein 90% suomalaisista kuuluu kirkkoon.”

Tämä on hyvä muistaa. Mutta parempia aikoja odotellessa perehdynpä piispaehdokkaisiin Tampereen tuomiokapitulin verkkosivuilla www.tampereenhiippakunta.fi

Luulen, että tärkeät kysymykset piispaehdokkaita ajatellen ovat:

• suhtautuminen Raamatun Sanaan ja sen arvovaltaan

• suhtautuminen Pyhän Hengen karismaattiseen toimintaan

• suhtautuminen siihen, miten näitä johtopäätöksiä sovelletaan käytäntöön

Tällä perusteella meidät nimittäin kerran arvioidaan ja tuomitaan. Median valtaakäyttävä ääni voi joskus pyrkiä toimimaan kuten ”vox populi, vox dei”, mutta sitä se ei ole.

JOULUBLOGI 4

Jeesuksen syntymisestä kertovista Raamatun kohdista löytyy ihmisiä, joiden reagointi Jumalan suvereeniin toimintaan historiassa on hyvin erilaista. Voimme löytää näiden henkilöiden käyttäytymisestä itsemme. Voimme nähdä siinä tiettyä vastaavuutta muuhun Jumalan vallan ja voiman suvereenin ilmenemiseen ajassamme ja ihmisten reagointiin siihen.

Kun aloitamme ihan alusta, niin siellä on pappi Sakarias, josta tuli Messiaan edelläkävijän, Elian hengessä toimineen Johannes Kastajan isä. Evankelista Luukas on sangen rehellinen kuvatessaan tuon vanhan papin uskonepäilyjä enkeli Gabrielin ilmoittaessa pojan syntymästä. Sakarias ei epäillyt itse viestin sisältöä eli sitä, että hänen ja Elisabetin jälkeläinen tulisi omaamaan Jumalan kutsun erääseen maailmanhistorian merkillisimpään tehtävään, nimittäin valmistamaan tietä tulevalle Messiaalle ja valmistamaan Jumalan Israel sitä varten. Sakariaan epäily liittyi hänen omaan kykyynsä siittää itselleen jälkeläinen.

Länsimaisen sosialidemokraattisen humanismin – ja varsinkin kirkollisen sellaisen – silmissä arkkienkeli Gabrielin nuhtelut ja rangaistus vanhan pappisparan päälle tuntuvat rankoilta. Kuka sitä nyt voi mennä toisen uskoa mittaamaan ja miesparkaa tuolla tavalla tuomitsemaan? Nykypäivänä Gabriel eittämättä kutsuttaisiin tuomiokapituliin kuultavaksi ja nuhdeltavaksi.

Mutta niin vain Sakarias joutui olemaan mykkänä reilun yhdeksän kuukauden ajan, sanoipa kirkollinen valvontakomissio mitä hyvänsä. Mikäpä olisikaan papille, Herran palvelijalle pahempi rangaistus kuin joutua olemaan noin pitkään puhumattomana? Siinä olisi moni evankelista kovilla nykyäänkin. Mutta läksynsä pappi Sakarias oli oppinut, sillä pojan synnyttyä – enkelin lupauksen mukaan – isä Sakarias Pyhän Hengen vaikutuksesta profetoi ja ylisti Jumalaa.

Tähän rinnalle voimme ottaa toisen henkilön, jolle hänellekin ilmestyi Herran enkeli, samainen Gabriel, tuoden sanan Jumalalta. Maria lienee ollut tuolloin nuori nainen, ehkä vielä teini-iässä meidän mittapuumme mukaan. Hänellä ei ollut pappismiehen koulutusta, teologista tietämystä, eikä pitkää elämänkokemusta. Mutta hänellä oli kuitenkin avoin mieli Jumalan lähettilään edessä. Hänetkin tuo sanoma hämmensi, sotki juuri tehdyt tulevaisuuden suunnitelmat, mutta poiki kuitenkin käytännössä ihan erilaisen lopputuloksen, kuin Sakariaalla.

”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle sanasi mukaan.”

Näin Maria, Jeesuksen äiti nousee meille aidon uskon esikuvaksi. Marialla oli Jumalan ilmoituksen edessä nöyrä asenne, halu kuunnella Jumalan ääntä ja kuuliaisuus tehdä Hänen tahtonsa mukaan.

Sitten meillä on tuo joulukertomuksen hiljainen mies, Joosef, Marian aviomies. Inhimillisesti katsoen hänet ohitettiin arvojärjestyksessä. Inhimillisesti ajatellen hänen ajatuksensa ja tunteensa ovat täytyneet olla hyvin ristiriitaiset. Kuitenkin juuri Joosef oli henkilö, jonka uskon kuuliaisuudesta riippui paljon. Hän kuitenkin näki – Jumalan Hengen ohjauksessa ja enkelin välityksellä – isomman kuvan. Ja vaikkei olisikaan nähnyt, hän uskoi ja toimi kuuliaisesti uskonsa mukaan.

Sitten meillä ovat nämä paimenet, joiden kylmän yön nuotiolla värjöttelyn äkillisesti keskeyttää kokonaisen enkelimaailman ilmestymisen loisto. Kuinkahan moni nykypäivän esoteerikko – karismaattinenkin sellainen – olisi mielihyvin valmis vaihtamaan paikkaa näiden yksinkertaisten paimenien kanssa? He kun olivat tuon toisesta ulottuvuudesta ja näkymättömästä maailmasta meidän omaan pimeään, rajoittuneeseen tietoisuuteemme läpi tunkeutuneen ilmestyksen vastaanottajia. Paimenet eivät etsineet näkyjä, ilmestyksiä tai enkelikokemuksia. He vain olivat paikalla, kun enkeli yhtäkkiä, ennalta varoittamatta ilmestyi mukanaan ilosanoma maailmaan syntyneestä Vapahtajasta ja Voidellusta. Koko muu suuri taivaallinen sotajoukko tulikin sitten ikäänkuin samaan hintaan. Kuitenkin kaiken pääpaino ja keskipiste on Jeesuksessa. Sen seurauksena paimenilla oli suuri ilo tapahtuneesta.

Itämailta tulleet viisaat tietäjät ja astrologit ovat nykyihmiselle ilmiselvä ihmetyksen aihe jouluevankeliumissa. Modernin maailman rationalismille nämä muinaisesta Babyloniasta kameleilla Beetlehemiin vaeltaneet ”maagikot” edustavat joulun tarunomaisuutta ja sitä kautta myös aikuisten hylkäämää lapsellisuutta. Postmodernille kyynikolle itämään tietäjät taas – heidän näkemyksensä mukaan – avaavat ovet ties minkälaisiin spekulointeihin ja uskomuksiin hyvänsä.

Kuitenkin molemmat ajattelutavat ovat väärässä ja edustavat Jumalan ilmoituksesta pois harhautunutta ihmismieltä. Jumala nimittäin kertoi poikansa syntymisestä jo etukäteen profeettojen kautta, jo Bileamin kautta, kun hän sanoi ”tähden nousevan Jaakobista ja valtikan kohoavan Israelista”. Jumala ilmoitti nyt Poikansa syntymästä myös näkyvällä tavalla tähtimaailmassa. Vai mitä muuta voisi odottaakaan, kun kysymyksessä on Hän, jonka kautta kaikki on luotu ja jossa kaikki pysyy voimassa? Tämän Jumalan puheen edessä voi olla vain hiljaa ja totella, kuten itämaan tietäjät tekivätkin.

Tietäjien kanssa asioineen kuningas Herodeksen rooli taas on hyvin selkeä; hän edustaa sitä maallista valtakoneistoa, jonka valtaistuin järkkyy silloin, kun oikea kuningas ilmestyy näyttämölle. Itse asiassa koko joulun tarinassa (ja evankeliumissa ylipäätään) on kyse juuri tästä; oikea kuningas ilmestyy ja Hän ottaa kaiken hallitusvallan itselleen. Tämän sanoman edessä tämän maailmanajan herodekset edelleenkin pelkäävät ja vapisevat.

Mutta me palaamme lopuksi Mariaan. Kun kaikki on ohi, enkelit menneet riemuiten taivaaseen, paimenet palanneet iloissaan laumojensa ääreen ja majatalo, jossa Joosef ja Maria ja lapsi yöpyivät alkoi rauhoittua, niin kerrotaan, että ”Maria kätki kaikki nämä sanat mieleensä ja mietti niitä sydämessään”.

Eikö meidänkin olisi hyvä tehdä näin joulun evankeliumin äärellä?

JOULUBLOGI 3

”Olemmeko tulossa pisteeseen, jossa ihmisen psyykkinen mukautumiskyky loppuu? Törmään vastaanotollani psykoterapeuttina jatkuvasti tähän viittaaviin häiriöihin, joista erityisesti nousee esiin neljä: masennus, yksinäisyys, burn-out ja nuoren ihmisen kriisi aikuisuuden kynnyksellä.

Tällaiset häiriöt olivat harvinaisia vielä 10-20 vuotta sitten. Ne ovat selvästi yhteydessä yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä tapahtuneisiin muutoksiin. Onko siis kyse lainkaan mielenterveyden häiriöistä? Vaiko normaaleista reaktioista epänormaaliin ympäristöön?

Uusi asiakasryhmä vastaanotollani ovat parikymppiset ahdistuneet nuoret: he pelkäävät, etteivät täytä aikuisena olemisen vaatimuksia. Jo opiskelu on heille niin rankkaa, että heistä tuntuu mahdottomalta valmistua ja astua työelämään. He yrittävät vuoroin puristaa itsestään mahdollisimman paljon tentti- ja työsuorituksia, vuoroin he vajoavat sängyn pohjalle itkemään tai syöpöttelemään ja juopottelemaan hällä väliä-tunnelmissa. He elävät pelottavan pitkiä aikoja burn-outin rajamailla, usein valtavassa univelassa ja hermostoltaan yliaktiivisessa tilassa. Moni heistä uskoo varmasti olevansa muita heikompi ja ilmiselvä luuseri.”

(Psykoterapeutti Marianne Uhrendorf, Helsingin Sanomien haastattelussa)

Valo pääsee oikeuksiinsa oikein todella vasta sitten, kun on tarpeeksi pimeää. Näin joulun ilosanoma loistaa sitäkin kirkkaammin nyt. Kuule siis Sinä jälkimodernin maailman tarkoituksettomuuden vammauttama ihmissielu mitä pyhä jouluevankeliumi sanoo:

”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.” (Jes. 9:1)

"Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa."

Ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä, ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!"

(Luuk. 2:10-14)

JOULUBLOGI 2

”Jumala ei ole tietääkseni säätänyt jouluun kuuluvaksi sen paremmin kinkkua, kuusta kuin lahjatavaravuortakaan. Mutta kun harva enää uskoo joulun alkuperäiseen sanomaan, tarvitaan ehkä kinkkua ja himmeliä tilalle korvaamaan tätä.”

Vapaa kirjoittaja Kirsi Piha, Helsingin Sanomat

NIIN MAAILMA MUUTTUU, ESKOSENI...

Olin eilen vaimoni kanssa vanhimman poikamme tyttöystävän valmistujaisjuhlassa Diakonia-ammattikorkeakoulun (DIAK) Kauniaisten yksikössä. Käynti Granissa oli erinomaisen mielenkiintoinen ja herätti monia ajatuksia entisestä opinahjosta, uuspietistisestä herätyskristillisyydestä ja elämän kulusta yleensä.

Olin itse opiskelijana ko. oppilaitoksessa 70-luvun puolivälissä reilut kolme vuotta. Silloin suoritettiin laajennetun piispainkokouksen hyväksymää nuorisotyönohjaajan tutkintoa, nyt sosionomi amk-tutkintoa. Silloin opiskeltiin enemmän raamattukoulussa, nyt ehkä enemmän sosiaalialan oppilaitoksessa. Silloin ideana oli opiskella Raamattua luterilaisen tunnustuksen silmälasien läpi ja esim. ”kilpaileva” opinahjo, Helsingin Raamattukoulu mainosti omaa vastaavaa koulutustaan sloganilla ”Raamattu läpi kolmessä vuodessa”. Nyt opiskelijat voivat valmistua niin halutessaan sekä sosionomeiksi että kirkon nuorisotyönohjaajiksi. Vahva painotus lienee kuitenkin lastensuojelutyön akuuteissa tarpeissa.

Kun mennään ajassa vähän taaksepäin, niin 1990-luvun puolivälissä Diakonia-ammattikorkeakoulu Oy teki anomuksen piispainkokoukselle, joka koski diakonian ja kasvatuksen ammattikorkeakoulututkinnon hyväksymistä kirkon diakonian ja nuorisotyönohjaajan virkoihin kelpoistavaksi tutkinnoksi. Myös Kauniaisten Suomen Raamattuopisto lähti mukaan 90-luvun suureen ammattikorkeakoulu-uudistukseen. Jo silloin kantautui sieltä täältä huolestuneita äänenpainoja, joissa mietittiin miten käy nyt viidesläisen opiston erityisosaamisen eli raamattukoulutuksen? Jos verrataan raamattuopetuksen määrää Diakissa aiempaan kirkolliseen nuorisotyökoulutukseen etenkin silloisessa Sisälähetysopistossa, niin ainakin tuntimäärien perusteella huioli on ollut oikeutettua. Miten tämä tulee näkymään kirkon työn kentässä ja työntekijäkunnassa tulevina vuosina? Tosin Diakin opetussuunnitelmassa korostetaan kristillisen näkemyksen ja arvojen sisältymistä jo sellaisenaan opetussuunnitelmaan läpäisyperiaatteella.

Jälkiviisaasti voisi todeta, että ”näin se maailma muuttuu, eskoseni”. Aiemmasta selvästi hengelliseen työhön erikoistavasta, jopa evankelistamaisesta koulutuksesta onkin tullut yleistä sosiaalisen lapsi- ja nuorisotyön ammattikoulutusta.

Voidaan tietysti kysyä, mitä olisi sitten tapahtunut, mikäli Kauniainen ei olisi mennyt mukaan DIAK-hankkeeseen? Olisiko silloin koko kirkon lapsi- ja nuorisotyön työntekijäkoulutus jäänyt pelkästään perinteistä kirkollista linjaa edustavien opinahjojen harteille? Niin, nyt voidaan ainakin jollain tavalla ja jossain määrin pyrkiä säilyttämään sitä omaleimaisuutta, jota vielä 80-luvun lopullakin pidettiin ok juttuna. (Eikö ole muuten jännää, että kaiken moniarvoistumisen keskellä onkin käynyt juuri näin? Eli esim. koulutus yhdenmukaistetaan megayksiköihin ja aiemmat säröt ja sävyt hävitetään.) Miten hyvin tässä uuspietistisen perinteen säilyttämis- ja eteenpäin siirtämisprojektissa on onnistuttu, en osaa sanoa.

Niiden mielestä, jotka pitävät tärkeänä Muroman perinteen säilyttämistä ollaan menossa alamäkeä, kirkollistuttu. Entisen protestiliikkeen terä on tylsynyt kirkollisen vastuunkannon rattaiden pyöritykseen. Näinhän se systeemi toimii ja sovittaa toisinajattelijat itsensä kanssa. Ne taas, jotka ovat kirkollisia reaalipoliitikkoja, ajattelevat, että hyvä edes näin. Saadaanhan ainakin osa kirkollisesta raha- ja näkyvyysvirrasta ohjattua viidesläisiinkin laareihin.

Mutta entä se entinen asema hengellisenä dynamona? Nuoruudessani muistan, miten opiskella Granissa merkitsi myös hengellistä kotia siellä. Tämä ei taida enää pitää paikkaansa – ei ainakaan kaikkien kohdalla. Huomatkaa nyt, etten haikaile menneiden aikojen perään. Ei, kaukana siitä – mutta perään hengellisiä arvoja. Haetaanko oppilaitoksesta ”vain” muodollinen ammatillinen koulutus ja pätevyys - ja hengellinen näky, voima ja innoitus jostain muualta? Ei niin, että siinä olisi mitään pahaa – välttämättä – mutta jos näin on, niin se kertoo rehellisesti sanottuna degeneraatiosta. Eli näin on päässyt käymään, kun ainakin joidenkin mielestä kirkon koulutusuudistus ja DIAK on tapahtunut juuri raamattu- ja teologia-aineiden opetuksen kustannuksella.

Muistan viime kesänä, kun odottelin kyytiäni Kallion seurakuntatalon nurkilla, niin joku seurakunnan työntekijöistä tuli kiinnittämään jotain ilmoituksia seurakuntakodin ikkunaan. Kun siinä sitten yhdessä mallailimme olivatko linjat suorassa, niin totesin – ehkä vähän monimerkityksellisesti – että ei huoli katsoa linjoja taustan mukaan, jos sekin on vinossa.

Kun peräämme hengellisiä arvoja, niin kirkollinen nykytilannekatsaus ei riitä meille. Se tausta voi olla jopa enemmän vinossa kuin uskommekaan. Jos sen mukaan yritämme pitää kurssin suorassa, niin vinoa tuppaa tulemaan. Lisäksi on hyvä muistaa vanha totuus sammakosta pikku hiljaa kiehuvassa vedessä; kyllin kauan hitaasti kuumenevassa vedessä ollut luontokappale ei huomaa veden kiehumista ennen kuin se on liian myöhäistä.

Jumalan Sana ja Pyhä Henki yhdessä antavat meille – ja DIAKinkin linjaa ja vaikuttavuutta arvioiville myös – oikean taustan ja kiintopisteen. Mutta edelleen; jos tutkimme asiaa joidenkin tunnustuskuntasilmälasien läpi, niin nekin näyttävät väistämättä ohjaavan meitä ojasta allikkoon tai jopa suoraan sinne. Ihmisten luomuksia kun ovat.

Missä on kirkon profeetallinen ääni tässä kohtaa? Ehkä se kuuluu niissä nuorissa uskovissa, jotka kuuntelevat Jumalan Hengen ääntä sisimmässään ja ovat uskollisia omalle apostoliselle kutsulleen.

JOULUBLOGI 1

Olen muutaman viime vuoden aikana törmännyt uskoviin, jotka ovat selvästi kyllääntyneet joulun viettoon. Tai eivät ehkä joulun viettoon sinänsä, vaan enemmänkin länsimaiseen kaupalliseen jouluun, jossa materialistiset arvot ovat ykkössijalla. No, ymmärränhän minä tuon – ja jaan tämän kokemuksen kyllä. Jos vähäänkään haluaa astua pois mukavuusvyöhykkeeltä ja penkoa perinteisen joulun viettomme juuria, niin törmää tosi mielenkiintoisiin ja arveluttaviin juttuihin.

• Joulupukki-taru periytyy yhdestä vanhakatolisen kirkon lukemattomista hassahtaneista pyhimystaruista...

• Joulupuu-perinteen juuret ikivanhassa babylonialaisessa ”elämänpuun” palvonnassa....

• Tontut taas tulevat ties mistä...

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin... Tosiasia on, että joulun viettomme on ylevä sekoitus pakanallisia ja kristillisiä aineksia. Nykyaikana tosin se joskus niin harsomaisen ohut joulun kristillinen pintasilauskin halutaan viedä ja tuoda tilalle joulupukki, Korvatunturi ja tontut eli pakanallisuus. Ja kaikki tämä rahanhajuisella kaupallisuudella kuorrutettuna. Käy niin kuin laulussa sanotaan, että ”laps´ hankeen hukkuu, unhottuu”.

Eipä siis ihme, että Euroopassa monet kristilliset ryhmät ovat kritisoineet länsimaista joulun viettoa siitä, että se kiinnittää huomion pois joulun todellisesta sanomasta. Saksassa ja Itävallassa alkoi v. 2006 "Kieltäkää pukki" -kampanja, jonka johdosta joulupukkia ei päästetty joulumarkkinoille. Wienin joulumarkkinoilla pukkijulisteet ja -kuvat piti poistaa. Kampanjan järjestäjien mielestä joulupukki on kaupallinen ja Coca Colan markkinamiesten luoma hahmo. Wienin kaupungintalon tiedottaja sanoi, että ne, jotka haluavat nähdä joulupukin, voivat mennä Amerikkaan...

Mutta mutta, joskus tuntuu siltä kuin jotkut vilpittömät veljet ja sisaret olisivat lähteneet sutta pakoon ja olisikin tullut karhu vastaan. Kuulen nimittäin joidenkin uskovien kristillisen joulun sijasta viettävänkin esim. juutalaista valon juhlaa, hanukkaa. Siihenkin nimittäin liittyy lahjojen antaminen, valon syttyminen pimeään etc. Jollain tavalla voisin ymmärtää postmodernien uskovienkin olevan niin pettyneitä ja toivonsa menettäneitä länsimaiseen jouluun ja kristillisyyteen ylipäätään, että korvaavaa kokemuksellisuutta täytyy jostain löytyä. On ikäänkuin hengellisempää sanoutua tällä tavoin pois maallistuneen joulun vietosta.

Mutta että juutalaisuudesta...? Mikä oli spontaani ensireaktioni tällaisesta kuullessani?

• Hoh-hoijaa... (haukotus)

Emme me nyt sentään niin Israelin ystäviä ole. Eikö nyt olisi hyvä kaivaa esille apostoli Paavalin pyhä epistola Galatalaisille, jossa hän yksiselitteisesti osoittaa, että tällä tiellä tulee vastaan juutalainen lakiuskonto ja viime kädessä Jumalan tuomio, sillä mikään liha ei tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain teoista. Miten se vanha kunnon Paavali asian niin piristävän epäuskonnollisesti kiteyttikään? ”Saisivat kuohita itsensä, nuo teidän yllyttäjänne!” (Gal. 5:12)

Uskonnollisuudesta tässä nimittäin on kysymys, ei mistään muusta. Aivan niin kuin alkukristillisenäkin aikana, niin myös kristityillä tänäänkin on uhkaamassa kaksi vaaraa, joihin langeta;

• toisaalta juutalainen lakiuskonto ulkonaisine menoineen ja tapoineen,

• toisaalta gnostilaisperäinen uskonnollisuus, joka ilmenee tänä päivänä kaikenlaisessa new age-hörhöilyssä.

Molemmissa näissä on vaarana niiden sekottaminen kristinuskoon ja molempia näitä vastaan apostoli Paavali yhtään siekailematta hyökkää kirjeissään kristillisille seurakunnille nykyisen Kreikan ja Turkin alueella. Eikä kumpikaan näistä vaaroista ole mitenkään tuntemattomia nykypäivän Kristuksen seurakunnallekaan.

Tehkäämme mekin niin, olkaamme Paavalin seuraajia, ja vastustakaamme näitä harhoja.

Mutta eiköhän joulun vietossa edelleenkin se olennainen juttu ole se, että Jumala syntyi ihmiseksi:

• ääretön astui äärelliseen

• iankaikkinen tuli ajalliseen

• katoamaton pukeutui katoavaiseen

• Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme...

Tässä nimittäin on ihmettä kerrakseen. Tämän ihmeen käsittelemiseen ei riitä rationalisuus, vaan usko yksin yltää siihen. Tämän ihmeen ihmettelemisen rinnalla emme tarvitse sen enempää materialistista, kuin uskonnollistakaan joulua. Jeesus syntyi ihmiseksi Sinun ja minun vuokseni ja tähän ihmeeseen enkelitkin halajavat katsahtaa.

Jumala nimittäin riisui aseet langenneilta henkivalloilta ja asetti ne julkisen häpeän alaisiksi ja sai heistä Jeesuksen kautta riemuvoiton. Sentähden älköön kukaan tuomitko Sinua syömisestä tai juomisesta, eikä myös minkään juhlan vietosta. Ne nimittäin ovat vain tulevaisten varjo, mutta meidän elämämme on Kristuksen.

Hengellisyydestä puheen ollen; älköön kukaan sellainen riistäkö Sinulta voittopalkintoasi, joka on mieltynyt nöyryyteen, enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama. Jos kerran olet Kristuksen kanssa kuollut pois maailman alkeisvoimista, miksi enää sallit määrätä itsellesi säädöksiä - vaikkapa joulun viettoon liittyen - tyyliin "älä tartu, älä maista, älä koske!". (Ks. Kol. 2:15-21)

Vaan mitä Raamattu kehottaa? "Menkää ja syökää rasvaisia ruokia ja juokaa makeita juomia ja lähettäkää maistiaisia niille, joilla ei ole mitään valmistettuna, sillä tämä päivä on pyhitetty meidän Herrallemme. Ja älkää olko murheelliset, sillä ilo Herrassa on teidän väkevyytenne." (Neh. 8:10)

Onko jo aika... vai mikä aika on?

Sain eräältä vapaakirkolliselta ystävältäni tänä sunnuntaiaamuna tekstarin:

”No niin. Nyt se alkaa. Lue hs ja Kotimaa. Joko kaikuu huuto: tulkaa pois ev.lut.srk:sta? Ja eilen luimme päätöksestä lopettaa sleyn rahoitus pk-seudulla koska vastustavat naispappeutta. Aika kova juttu.”

Joo-o, näin on. Nyt se alkaa – tai on jo ollut menossa jo pitemmän aikaa. Itse olen seurannut evlut. kirkon kehitystä 70-luvun puolivälistä saakka. Kehitys on ollut selkeä ja ennustettava. Ensin repivä raamattukritiikki, sitten naispappeus, sen jälkeen homoliittojen siunaaminen, samaan aikaan toisinajattelevien savustaminen ulos kirkosta ja niin edelleen... Mitä seuraavaksi? Ks. Helsingin Sanomista, joka lainaa BBC:tä:

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Pedofiilien+aivojen+magneettikuvat+erilaisia+kuin+muiden+rikollisten/1135232311429?ref=rss)

Itse asiassa monien luterilaisen kirkon herätyskristillisten julkaisujen sivuilla on huolestuttavia äänenpainoja kuulunut jo pitkään. Ihan viime aikoina mm. Uusi tie-lehden päätoimittaja Leif Nummela on kirjoittanut otsikolla ”Siunaisitko pappina homoparin?” sangen huolestuneeseen sävyyn: ”Tällä hetkellä ollaan Suomessa oikeudessa virkakysymyksestä, ja muutaman vuoden sisällä joku voi olla oikeudessa homokysymyksen takia. Moni rukkaa näkemyksensä jo nyt vallitsevan kulttuurin mukaiseksi…

Niillä, jotka haluavat pysyä uskollisena Raamatun sanalle, on nyt kiire. Jos seuraavaan kirkolliskokoukseen valitaan tarpeeksi monta herätyskristittyä, jotka uskaltavat äänestää enemmistöä vastaan, kirkon virallista kannan muutosta voidaan ehkä vielä muutama vuosi jarruttaa.”

Pari samansuuntaista blogikirjoitusta löytyy myös:

http://vesan.blogspot.com/ November 30, 2007 Alkaa olla kiire

http://uskonpuolesta.blogspot.com/ 1. joulukuuta 2007 Lähtölaskenta on alkanut

Jännää, ettei kumpaankaan postaukseen ole tullut ainuttakaan kommenttia – aivan kuin asia ei juurikaan hetkauttaisi joulun viettoon valmistautuvaa kristikansaa. Mutta miten

Jumala kehottaakaan profeettojaan?

• ”Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niinkuin pasuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä.” (Jes. 58:1)

• ”Suuhusi pasuna! Kotkan lailla Herran temppeliä vastaan-sillä he ovat rikkoneet minun liittoni, ovat luopuneet minun laistani!” (Hoos. 8:1)

Se, mikä tässä prosessissa eniten hämmästyttää on kaksi asiaa.

Ensimmäinen on monien luterilaisten uskovien uskomaton sinisilmäisyys nykyisen kehityksen ja kirkon maallistumisen/pakanallistumisen edessä. Monet tuntemani kirkolliset, hurskaat kristityt elävät itse luomassaan ”sitku”-maailmassa; ”sitten kun tämä ja tämä tapahtuu, on aijka lähteä kirkosta”. Tätä ”sitku”-rajapyykkiä siirretään eteenpäin kerta toisensa jälkeen. Tätä perustellaan uskollisuudella isien kirkkoa kohtaan yms. (mukaan luettuna Hepr. 10:24-25:n joko häikäilemätön tai naivi väärin tulkinta). Useimpien kohdalla se on kuitenkin silkkaa mukavuudenhalua ja muutospelkoa ennemmin kuin rakkautta totuuteen. Luulen monien tuntemieni kirkkouskovaisten tulevaisuudessa hyväksyvän homoliitot vihkimisineen, koska kirkon johto niin edellyttää.

Toinen seikka on kirkkoon kuulumattomien uskovien – perinteiset kirkolliset vapaat suunnat etunenässä – hämmästyttävä hiljaisuus em. prosessin edetessä vääjäämättömästi kansankirkossamme. Huolestuneita äänenpainoja ei juurikaan ole viralliselta taholta kuulunut, profeetallisen pasuunan selkeästä varoitusäänestä puhumattakaan. Tai jos on kuulunut, niin ne ovat tulleet enimmäkseen kansan syvien rivien epämääräisenä mutinana kabinettien pysytellessä kohteliaasti hiljaa. Aika näyttää riittääkö vapailta suunnilta tarpeeksi luonnetta tuoda esille raamatullinen totuus jopa suhteiden katkaisemisen uhalla. Pelkään, ettei näin käy, koska vapaat suunnat Suomessa ovat saman hengen lapsia kuin valtaosa kansankirkostakin. Ihaillen seuraan afrikkalaisten anglikaanikirkkojen rohkeutta ja totuuden rakkautta länsimaisia sisarkirkkojaan kohtaan vastaavassa tilanteessa, kun ne ovat uskaltaneet korottaa äänensä.

Pelkään, että näemme maallistumisen etenevän kansankirkon piirissä entisestään tulevaisuudessa. Rukoilen, että olisin väärässä. En kuitenkaan jaksa uskoa kirkkolaitoksen uudestisyntymiseen, enkä muidenkaan instituutioiden. Eipä sellaista ole meille Raamatussa luvattukaan.

Siirtyykö tämän luopumustaistelun rintamalinja seuraavaksi vapaiden suuntien piiriin ja millä aikaviiveellä – sen aika näyttää. Joka tapauksessa ”lähtölaskenta on alkanut” ja nyt ”alkaa olla kiire”.

Mustat tontut, systeemi ja kirkkoinstituutiot

Itsenäisyyspäivän uutisissa ihasteltiin juhlan rauhallista viettoa Suomessa. Jopa hulinoitsevien ääriryhmien, ns. ”mustien tonttujen” mielenosoitus oli kuulemma sujunut rauhallisesti. Linnan juhlien julkkishakuinen raportointikin päättyi toteamukseen, miten kansakunta juhlii (edustajiensa välityksellä) 90-vuotiasta itsenäisyyttään ”leppoisissa merkeissä”. Itse asiassa koko kansallinen propangandakoneisto olikin valjastettu monien huolestuttavien valtakunnallisten uutisten keskellä valamaan kansalaisiin uskoa halos-vanhaslaisen Suomen kykyyn selvitä ongelmistaan leppoisasti; useat lakonuhat, kansallisen maataloustuen kuoleminen, Jokelan-ampumatragedia, Nokian saastunut juomavesi (”elävän veden lähteen he ovat hylänneet”)...

(”Mustat tontut”...? No, musta on anarkismin pyhä väri ja tontut – no, ymmärräthän...)

Aikanaan heidän edeltäjänsä - ”kuokkavieraat” - huutelivat mielenosoituksessaan Linnan edustalla, että ”Tarja, tuu ikkunaan! Täällä huutaa kansa!” Tämä oli sinänsä kekseliästä, mutta osoitti hyvin sen systeemin toiminnan lainalaisuuden, jonka edessä jokainen uusi radikalistisukupolvi on aina uudelleen yhtä naiivi ja pahaa-aavistamaton, kuin edeltäjänsäkin.

Käytännössä tämä lainalaisuus näkyy siinä, ketkä tänään pitävät valtaa Suomessa ja paistattelevat päivää Linnan juhlissa; Halonen, Lipponen, Tuomioja, Kanerva, Liikanen, Wahlroos, Paasilinna ja muut 60-luvun vasemmisto- ja opiskelijaradikaalit. Puhemies Mao sanoi aikanaan, että ”vallankumous syö omat lapsensa”. Nyt tämä näkyy siinä, että eilispäivän radikaalit ovat tämän päivän valtaeliittiä.

Tuleeko näin näkymään tulevaisuudessakin? Tulevatko tämän päivän ympäristö- ja globalisaatioradikaalit olemaan heitä edeltäneiden vallankumouksellisten sukupolvien tavoin tulevaisuuden opportunistisia johtajia? No, ainakin 70-luvun alun vihreille ja heidän jälkeläisilleen on käynyt juuri näin. Linnan juhlien naisten juhlapukukavalkadissa vihreän liikkeen naiset olivat aika hyvin edustettuina; Janina Andersson, Anni Sinnemäki, Tarja Cronberg etc. Niin, ja näinkö muuten ympäristöaktivisti Thomas Wallgreninkin vilahtavan presidentin kättelyjonosta salin puolelle, ikäänkuin alitajuisesti häpeillen oman aatteensa myymistä kulhollisesta Linnan kuuluisaa boolia...?

Systeemin vahvoihin ominaisuuksiin siis kuuluu ilmiömäinen kyky sulauttaa itseensä oman itsensä kriittiset arvostelija ja vastustajat. Tämä tapahtuu yksinkertaisesti kepillä ja porkkanalla. Eli toisaalta houkuttelemalla mukaan yhteiseen vastuunkantoon, mikä uuvuttaa ihmisen ja siirtää hänen ajatuksensa aatteista, arvoista ja ihanteista käytännön ruohonjuuritason puurtamiseen. (Kristitillisissä piireissä tätä kutsutaan ”palvelemiseksi”.) Systeemi sanoo jesuiittamaisen ankarasti näille ylikuormitetuille entisille idealisteille, että ”nythän sinulla on hyvä tilaisuus muuttaa tätä arvostelemaasi systeemiä parempaan suuntaan”. Itse asiassa tämä on loputon tie. Miten sen eräs entinen, järkiinsä tullut maailmanparantaja pukikaan sanoiksi: ”Meidän piti muuttaa maailma, mutta maailma muuttikin meidät”. Systeemi ei siis muutu mihinkään, mutta sitä yrittäessään idealistit menettävät unelmansa ja näkyjen näkijät pensistyvät tavisten loputtomaan armeijaan.

Toinen keino on palkita jotkut näistä pyyteettömistä systeemin ja sen eliitin eteen puurtajista korottamalla ansioituneimmat heistä osaksi tätä eliittiä. Katsopa vaikka kasvoja Linnan juhlissa, hallituspotreteissa tai päivälehtien sivuilla – niin, tai juorupalstoilta. Ei kai joku Persian shaahin Suomen vierailua vastaan Hesassa 60-luvun lopussa mieltään osoittanut vasemmistoromanttinen opiskelijaradikaali tosissaan kuvitellut istuvansa kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin jossain hallituskabineteissa? Niin vain on käynyt ja toiset kutsuvat sitä ”aikuistumiseksi” ja toiset degeneraatioksi.

Laitostunut länsimainen kristillisyys – niin valtiokirkoissa kuin niiden ulkopuolellakin – toimii itse asiassa aivan samojen systeemin lainalaisuuksien mukaan. Muistan joitain vuosia sitten jutelleeni kahvipöydässä erään suurehkon helluntaiseurakunnan vanhimmistoveljen kanssa. Hän kysyi minulta vakavissaan, mitkä olisivat minun mielestäni parhaat keinot sitouttaa jäsenet osaksi seurakuntaa. Ihan yhtä vakavissaan hän vastasi minulle, että hänen mielestään näitä keinoja on tasan kaksi. Toinen on antaa nimenomaan uudelle jäsenelle niin paljon vastuita, tehtäviä ja luottamustoimia, että hän väkisinkin pysyy kiireisenä ja tulee viettäneeksi runsaasti aikaa pyhän rakennuksen sisällä tai ainakin sen lähituntumassa. Toinen keino on pitää onneton jäsenparka koko ajan vähän varpaisillaan yllättävillä kutsuilla tulla todistamaan uskostaan ja kertomaan ”Herran suurista teoista”.

Sama uskollisten palvelijoiden eliittiin korottaminen toimii siten myös uskonnollisissa yhteisöissä, Nämä ovatkin usein kuin vähän siistittyjä versioita poliittisista systeemeistä – eivätkä aina ihan niin siistittyjäkään. Uskonnolliseen vallankäyttöön liittyvät piirteet kun ovat usein – jos mahdollista - vieläkin raadollisempia, koska silloin leikitellään ihmisten syvimmillä arvoilla ja ihanteilla.

Mikä siis neuvoksi? Olemmeko väistämättä tuomitut aina uudelleen lankeamaan erilaisten babylonien palvelijoiksi periaatteela ”ainahan se ensimmäinen päivä hirressä on kurjin, mutta kyllä siihen totuu”? Raamattu puhuu, että meidän yhteisömme ei ole tästä maailmasta. Se ei ole maallinen Jerusalem, joka elää orjuudessa lapsineen. Meidän äitimme on taivaallinen Jerusalem ja näin ollen me olemme vapaan lapsia, emme orjattaren. Meidän oikea yhteisömme on siis Kristuksen ruumis, ei mikään maallinen organisaatio. Tämä seurakunta on hengellinen yhteisö, jossa Kristus on pää.

Itsenäisyyspäivänä – Onko Suomi kuollut?

Kristian Smedsin ohjaus ”Tuntemattomasta sotilaasta” päättyy kohua herättäneeseen suomalaisuuden ikonien alasampumiseen; Ransu-koirasta marslkka Mannerheimiin ja Katri-Helenaan asti kansallisen identiteettimme symbolit saavat kukin kahdeksan surmanluotia kalloonsa. Samalla suomalaisia jatkosodan sotilaita esittävät näyttelijät hoilaavat suomirockin säestyksellä: ”Suomi on kuollut...”

Jotakuinkin samaan aikaan toisaalla pienellä Jokela-nimisellä paikkakunnalla tapahtuu suomalaisessa mittakaavassa järkyttävä kouluampuminen, jossa useita koululaisia, koulun rehtori ja terveydenhoitaja ammutaan kuoliaaksi. Lopuksi myös ampuja itse, joka nettiviesteissään on viitannut nihilistiseen aatemaailmaansa, päättää päivänsä. Hyvin nopeasti suurin piirtein kaikki nihilistit pesevät kätensä kaverin edesottamuksista aina kaappihumanisti Pentti Linkolaa myöten.

Onko Suomi tosiaan kuollut?

Joulukuun 6. päivän Etelä-Suomen Sanomissa lahtelainen kansanedustaja Ilkka Viljanen kirjoittaa otsikolla ”90 vuotta ihmeitä”. Hän luettelee itsenäisen Suomen historiasta useita ihmeitä:

• Ensimmäinen ihme on talvisodan ihme, jossa ”pienen Suomen urhoollinen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan on yli-inhimillinen suoritus”.

• Toinen oli Karjalan siirtolaisten asuttaminen.

• Kolmas ihme on sotakorvausten ja velkojen maksaminen niin itään kuin länteenkin.

• Kylmästä sodasta itsenäisenä selviäminen on neljäs ihme.

En tiedä onko kirjoittaja itse koskaan miettinyt ja ymmärtänyt sitä, miten suuri merkitys on ollut kristillisillä arvoilla ja niiden kunnioittamisella ja käyntäntöön soveltamisella näiden ihmeiden toteutumisessa. Käytännössä tämä on sotiemme aikana näkynyt palavana esirukouksena maamme itsenäisyyden puolesta. Eikö lukuisten veteraanien kertomukset yliluonnollisista tapahtumista, pelastumisista ja vihollisen pysähtymisistä vahvista tätä?

Mutta voidaanko enää koota moniarvoista Suomea yhden aatteen äärelle, puhumattakaan kansallisesta esirukousherätyksestä Suomen puolesta? Kansallinen päätöksentekomme on ulkoistettu Brysseliin, maataloutemme on pian kokonaan alasajettu, omat puolustusvoimamme suuntautuvat enemmän sotilaallisen liittoutumisen rakenteluun ja kaukana omilta rajoiltamme tapahtuviin sekalaisiin rauhanturva- ym. projekteihin.

Tässä suhteessa monet ovat pessimistejä – niin minäkin. Jumalan suhteen en kuitenkaan ole pessimisti, vaan realisti; Jumala auttaa jokaista yksityistä ihmistä ja kokonaista kansakuntaakin, kun se huutaa avuksi Häntä, jolle suuretkin kansat ovat kuin ”pisara vesisangon uurteessa”. Mutta tätä se edellyttäisi meiltä tämän päivän suomalaisiltakin. Kaikkien Nato-spekulaatioiden keskellä on entistä tärkeämpää tiedostaa turvamme olevan Jumalassa, ei omissa eikä muidenkaan aseistetuissa joukoissa.

Kysymys, joka usein askarruttaa mieltäni on se, mitä Jumala joutuukaan vielä tekemään meille saadakseen häiriöttömän huomiomme?

Samaan aikaan toisaalla, naapurimaassamme Ruotsissa paljastuu irvokas näky pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisen kultaiselta vuosikymmeneltä. Kaksi naista astui julkisuuteen ja vaati Ruotsin valtiolta anteeksipyyntöä ja miljoonan kruunun korvauksia. Naiset väittivät, että useat Ruotsin johtavista poliitikoista käyttivät heitä hyväkseen 1970-luvulla, jolloin he olivat 14-vuotiaita.

Mietin tämän uutisen kohdalla sen vaikutuksia kollektiiviseen tajuntaamme. Uutinen sinänsä ei ole mikään tavaton kun ajattelemme sitä globaalissa mittakaavassa. Ajatellaanpa vaikka roomalais-katolisen kirkon toistuvia pedofiiliskandaaleja. Mutta miten paljon esimerkiksi oma kansallinen tietoisuutemme jaksaa kantaa tällaisia asioita, jos ne jätetään kohtaamatta ja käsittelemättä yhteisesti kansallisella tasolla? Tässä kyseessä olevassa asiassa esimerkiksi Ruotsin pääministeri Reinfeldt vastasi, että ”vahingonkorvauskysymys kuuluu lähinnä oikeuskanslerille ja anteeksipyyntöön on liian aikaista ottaa kantaa.”

Tämä on paljon puhuva kommentti, pilatusmainen käsien pesu; ”Mikä on totuus?” Eikö pääministerin olisi kuulunut langeta polvilleen ja huutaa armoa Jumalalta, kun tällaisia asioita paljastuu lähimenneisyydestä? Siinä tuli esille asioiden sivuuttaminen ”ei kuulu minulle”-periaatteella. Asioiden moraaliseen puoleen ei haluttu ottaa kantaa – moniarvoisessa, jälkikristillisessä yhteiskunnassa se olisikin ollut poliittisesti äärimmäisen epäkorrektia. Entä miten me menettelemme yhteisessä suomalaisessa tietoisuudessamme, jos ja kun vastaavanlaisia asioita paljastuu?

Mitä Jumala joutuu tekemään meille saadakseen meidän häiriöttömän huomiomme? Onko Suomi kuollut?

Onko paavi antikristus?

Olin aamupäivällä omalla rukousvuorollani 24/7-rukoushuoneella. Aluksi luin ”Vieraskirjasta” esirukousaiheita, joita ensimmäisessä kokoontumisessa oli kerätty.

• Kristillinen koulu omalle paikkakunnallemme

• Israelin kansa ja Lähi-idän tilanne

• Kirkolliskokous; kuka evl. kirkkoa johtaa, kirkolliskokous vai Jeesus?

• Kuka on ottanut vallan Jumalan valtakunnassa? Onko Jeesus syrjäytetty seurakunnasta?

Muistan evl. kirkon Tunnustuskirjoista joskus lukeneeni, että Martti Luther piti Rooman paavia antikristuksena. Aikojen saatossa Martille on varmaan usein naureskeltu tämän lausahduksen takia – ainakin näinä ekumenian kulta-aikoina. Mutta itse asiassa Luther ei todennäköisesti ollutkaan ollenkaan väärässä, jos ajattelemme paavia erään tietyn henkivallan ilmentymänä; kontrolloivan, manipuloivan ja valtaa käyttävän demonisen henkivallan ruumiillistuma. Tällöin ymmärrämme ilmaisun paavi paljon laajempana ja syvempänä. Se kertookin uskonnollisuuden luonteesta itsestään jotain hyvin oleellista.

Ymmärrämme myöskin sen, että tämän paaviuden edustajia löytyy kaikkialta virallisten kristinuskon instituutioiden sisältä. Emme ehkä tunnista yksittäisiä ihmisiä kovin helposti, mutta haistamme tämän hengen kaikkialla ympärillämme.

Kun Jumala asettaa ennalleen seurakuntansa, myös Hänen tahtonsa mukainen paimenuus asetetaan paikoilleen. Seurakunnassa, joka on Kristuksen ruumis. Tarkoitan tässä seurakunnalla ensinnäkin kaikkien uskovien muodostamaa yhteisöä Hengessä jollain tietyllä paikkakunnalla. Jollet näe tätä Sinulla ei ole toivoa. Toisekseen tarkoitan tällä seurakunnalla Kristuksen ruumista globaalina, universaalina käsitteenä. Kun nyt puhumme hengellisestä vanhemmuudesta, ymmärrämme kyseessä olevan nimenomaan ensin mainittu.

”Ja minä annan teille paimenet oman sydämeni mukaan, ja he kaitsevat teitä ymmärryksellä ja taidolla.” (Jer. 3:15) Tässä puhutaan paimenuudesta Hengen auktoriteetilla, ei asemaan perustuvasta johtajuudesta. Joskus nämä kaksi voivat kyllä kohdata, joskus taas ei. Hengen virka käy kuitenkin ylitse kaiken muun.

Luuletko Jeesuksen, seurakunnan pään loputtomiin katselevan väärää menoa niissä yhteisöissä, jotka vannovat Hänen nimiinsä ja jotka sanovat olevansa Kristuksen ruumis, mutta eivät ole? Luulen, ettei Sinun tarvitse odottaa ”seuraavaa neljää vuotta”. (Ks. 3. joulukuuta http://mesopotamias.blogspot.com/ .) Ehkä Jeesus tänäänkin haluaisi kaataa rahanvaihtajien pöydät? Ja ehkä nyt onkin ”lampaiden aika itse kirjoittaa paimenkirje, koska paimenien raamatullinen ääni ei kuulu. He ovat mykkiä tai heidän puheensa hillitty charmi ei erotu yhteiskunnan sovinnaisesta normaalikohinasta.” (Anssi Simojoki) Tai sitten väärä johtajuusmalli, itsekkäät valtapyyteet tai hengellisen urajkehityksen hurma on sokaissut heidän silmänsä.

Minua lohduttaa tämä Raamatun ennustus (edelliseen liittyen): ”Ja minä herätän heille paimenia, ja ne kaitsevat heitä; eivät he enää pelkää eivätkä säiky, eikä heistä yhtäkään puutu, sanoo Herra. ” (Jer. 23:4) Mutta itse Sinun on lähdettävä liikkeelle, aktivoiduttava ja mentävä ja tehtävä, kuten Jeesus lähetyskäskyssä kehottaa. Wolfgang Simsonia lainaten; ”Jollei mitään muuta tapahdu, niin tapahdu Sinä!” Tämän tapahtuessa voit luottaa siihen, että Herra on kanssasi, eikä Hän syytä Sinua. Vai eikö Hän juuri itse sidokin ainaisen läsnäolonsa juuri tämän mission täyttämiseen? (Ks. Matt. 28:18-20.)

Mutta muista myös se, että kun näin teet, niin saat kokea paljon vastarintaa, syyllistämistä, ehkä jopa pahempaakin. Niinkin yksinkertainen asia kuin omilla (Pyhän Hengen valaisemilla) aivoilla ajatteleminen nimittäin pelästyttää pahanpäiväisesti paaviuden hengen.

Hengellisestä pahoinvoinnista... ja lääkkeestä siihen

Olen viime päivien aikana saanut blogiini pari minua huolestuttavaa kommenttia. (Ne liittyvät eräisiin vanhempiin kirjoituksiini.) Molemmissa kommenteissa tulee esille hengellisen pahoinvoinnin problematiikka. Molemmissa tapauksissa se johtuu siitä kovasta paimenuudesta, johon olen jo aiemmin viitannut blogissani. (Ks. kirjoitukseni 11. ja 13. marraskuuta 2007.)

Ensimmäisessä kommentissa kirjoittaja kertoo miettivänsä...

”...vallan ja vastuun kohtaamista , Hes 34 kuvaa hyvin tätä. Tulee miettineeksi omaa jäsenyyttään X:ssä (?) 4 vuoden jäsenyys ja olen "jumissa" "autiomaassa"... Vastuusta vielä - "ovat ajanneet ulos" Montako sellaista on jotka ovat ajattu ulos seurakunnista? Niin jään miettineeksi, Jeesuksen Kristuksen tullessa takaisin millainen on ajajan "palkka"?”

Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta; miten joku kokee löytäneensä hengellisen kodin ja edelleen – tai ilmeisesti juuri tästä johtuen – kokee olevansa ”jumissa autiomaassa”? Entä millaisista arkipäivän tilanteista nämä kysymykset nousevat? Tiedän liiankin hyvin, että kirkkopoliittisen konsensuksen säilyttäjät haluavat vaieta kuulumattomiin nämä huokaukset. Vedotaan siihen, ettei haluta hajottaa seurakuntaa tai että pitää olla kuuliaisia johtajille etc.

Mutta kuka uskaltaisi kertoa näille rääkkäntyneille, hajallaan oleville lampaille, ettei heidän tarvitsisi kestää tällaista? Ettei tämä ole heitä varten ja etteivät he sodi Jumalaa vastaan, jos he irtaantuvat tästä ja etsivät itselleen hyvän laitumen? Heille nimittäin on luvassa parempaa, jos he vain uskaltaisivat luottaa Jumalalaan enemmän kuin ihmisiin, instituutioihin ja niihin ohjelmiin, jotka niitä pyörittävät.

Ajassamme ilmenee eräänlaista karismaattis-evankelikaalia sovellutusta roomalaiskatolisesta paavillisuudesta. Tämä ilmenee siten, että jos uskallat kyseenalaistaa olemassaolevan uskonnollisen matrixjärjestelmän, sinua uhataan uudenlaisella pannabullalla; menetät hengellisen suojasi, jäät yksin ja ulkopuoliseksi, joudut uskossasi harhateille jne.

Toinen kommentti nouseekin juuri tästä em. matrixin orjuuttavasta vaikutuksesta elämässämme. (No joo, jotta tämä avautuisi oikein, niin tietty sinun täytyy ymmärtää myös tämä konteksti; Matrix-elokuvan ensimmäinen osa ja sen sovellutus käytäntöön.)

”Hyvä luettavaa, kuin olisi elänyt osanana suurta "valhetodellisuutta" Muuton yhteydessä löysin sattumalta X-lehden nro 16. (ja tän blogin löysin myös sattumalta) Olemme Veljiä Jeesuksessa Kristuksessa :) ja hymy tuli kasvolle kun luin " kahta ensin mainittua olemme jopa pelänneet" efesolaoskirjeen 4 pohjalta.Olen tässä ihmettellyt ja taivastellut "teologian" suuntaa , schuller, hybells ja Warren saman perheen kasvatteja - Tämäkö todella on Suuntamme? jatketaan taivasteluja Jeesuksen kanssa - Passivoitu profetaallinen uskova – XX :) Siunaten.”

Uskonnollinen matrix uskottelee sinulle, että se, mitä näet ja koet ympärilläsi on totta. Toiseksi se uskottelee sinulle, että se on myös ainoa olemassaoleva totuus ja todellisuus. Tämän logiikan mukaan hengellisesti kuolleessa tai väkivaltaisesti hallitussa seurakunnassa mukanaoleminen - ”vaikka tekee kipeää, ei haittaa!” - on ainoa mahdollinen vaihtoehto kuuliaiselle lampaalle. Kurjaa on, mutta hurskasta ja vieressä ulvovat muut lampaat: ”Ihanaa, leijonat, ihanaa!”

Seurauksena on uusi evankelikaalinen dilemma. Jos tästä liukenee pois käy köpelösti ja jää ”kristittyjen yhteyden reuna-alueille” seurauksena ties mitä. Jos taas tässä roikut mukana sinusta tulee em. kaltainen ”passivoitu profeetallinen uskova”. Ilmaisu sinänsä on mielenkiintoinen. Identiteetti hoippuu siis kahtaalle; ”profeetallinen”, mutta ”passivoitu”. Ensimmäinen identiteetti (”profeetallinen”) on saatu vapaasti Jumalalta uudestisyntymisessä. Jälkimmäinen (”passivoitu”) taas on syntynyt väkipakolla, sairaan hengellisen yhteisön kurimuksessa, kovan paimenuuden puristuksessa.

Nyt olisi tilausta Galatalaiskirjeen syvällisemmälle ymmärtämiselle; meidät on Kristuksen kautta vapautettu tuosta petomaisesta uskonnollisesta matrixista. Olemme uudestisyntyneet ylhäältä. Olemme vapaita, vapaasta vaimosta syntyneitä, emme orjattaresta. (Ks. Gal. 4:21-31.) Meidän todellinen identiteettimme Kristuksessa EI OLE ”kristittyjen yhteyden reuna-alueilla” lymyilevä luopio tai ”hengellisen suojan” menettänyt harhailija.

Me emme siis enää ole vieraita, emmekä muukalaisia, vaan me olemme pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja. Tämän seurakunnan kulmakivenä on itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa. Hänessä mekin yhdessä muitten kanssa rakennumme Jumalan asumukseksi Hengessä. (Ks. Ef. 2:19-22.)

On se vaan jännää, miten yksinkertainen on Raamatun sanoma ja miten vaikeaa sitä on ymmärtää matrixin lasikuvun läpi.

PS. Laitoin muuten nuo UT:n kohdat tuohon ylle vakavissani ja ihan tarkoituksella. Lue ne ja anna Jumalan Sanan vakuuttaa itsesi!

Onko kulttuurimme romahtamassa?

Tällä hetkellä kohistaan paljon ohjaaja Kristian Smedsin ”Tuntemattoman sotilaan” ohjauksesta Kansallisteatteriin. Katselin tänä aamuna TV1:n Aamutv:n ”Jälkiviisaitten” keskustelua aiheesta. Siellä tuli esille ajatus siitä, miten Smedsin ohjaus tuo ajankohtaisella tavalla esille oman yhteiskuntamme ja kulttuurimme murenemisen ja romahtamisen. Näytös loppuu tuohon paljon kohua herättäneeseen suomalaisuuden ikonien ampumiseen; mm. Lenita Airisto, Kekkonen, Mannerheim, Tarja Halonen saavat osumia, kun kaikki päättyy. Tämä kuvastaa meitä viisaampien kriitikkojen ja ajattelijoiden mielestä suomalaisen yhteiskunnan ”final countdownia”; kannattiko tätä mokomaa puolustaa? (Itse asiassa em. ”Jälkiviisaissa” vasemmistopoliitikko Outi Ojala väitti koko Linnan opuksen päättyvän samaan frustroituneeseen problematiikkaan.)

Elämme mielenkiinoisia aikoja, ystäväni. Tämä Kristian Smeds edustaa mielestäni jonkinlaista ”sekulaaria profeetallisuutta”, joka on ottanut tehtäväkseen huutaa julki näkemänsä asiantilan ja vääryyden. Ehkä juuri sen tähden, että oikeat profeetat ovat jo niin hyvin maisemoineet itsensä osaksi suomalaista konsensusta? Tämän konsensuksen päättymistä Smedsin ”Tuntematon” nyt sitten meille pahaa aavistamattomille, hyvillä mielin joulun viettoon valmistautuville (kristityillekin) julistaa.

Niin, onko tämä nyt sitten sitä, että ”kivetkin huutavat”, kun Jumalan profeetallinen kansa on joko hiljaa, viihdyttää itseään uskonnollisessa huumassaan tai muuten puuhastelee oman napansa ympärillä?

Samalla puhutaan siitä, miten yhteisöllisyys – jos sitä koskaan on oikeasti ollutkaan – on katoamassa ja ihmisten elämä pirstaloitumassa useisiin itsenäisiin, toisistaan riippumattomiin elämänaluesaarekkeisiin. On käynyt vähän samalla tavoin kuin eräs toinen oman aikamme sekulaari profeetta Bob Dylan (juutalainen Robert Zimmerman) esitti asian olevan 60-luvun USA:ssa; ”Te tiedätte, että jotakin on meneillään, mutta ette tiedä mitä.”

Mieleen tulevat ne lukuisat itsenäisyyspäivän juhlat, joihin roudattiin edesmennyt jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth – rauha hänen muistolleen - vakuuttelemaan meille jälkipolville, miten hyvä ja puolustamisen arvoinen maa Suomi on. Samaan aikaan kaikki tiesivät tai ainakin alitajuisesti vaistosivat, että tosiasiassa Suomen poliittinen eliitti oli jo myynyt maansa ja yhteisen edun Brysselille, tuolle hitaasti, mutta varmasti nousevalle ja koko maan täyttävälle Baabelin tornille.

Ja kun kerran lainaamme maallisia profeettoja, niin otetaanpa yksi lainaus oikealta, hengelliseltäkin profeetalta. Säveltäjä Lasse Heikkilä kirjoittaa ”Suomalaisen messun” esipuheessa 90-luvun lopulla; ”Suomalainen messu on joutsenlaulu vuosisadalle, joka viime hetkillään on päästämässä käsistään sen, mitä ristilipun alla on rakennettu; kristilliset arvot, puolueettomuuden ja valtiollisen suvereenisuuden. Vuosituhannen vaihtuminen tuo mukanaan epätietoisuuden kansakunnan paikasta uudessa maailmanjärjestyksessä.”

Onko siis suomalainen kulttuurimme ja yhteiskuntamme romahtamassa? Näyttää siltä, että myös demokratia yleensäkin, tuo antiikin Ateenan hengen ainutlaatuinen saavutus, on tullut tiensä päähän. Jo niinkin varhain kuin v. 1980 ”Christianity Today”-lehden haastattelussa englantilaiselta kristityltä kirjailijalta Martin Lloyd-Jones´ilta kysyttiin: ”Miltä maailmanhistorian seuraavat kaksi vuosikymmentä näyttävät, jos me saamme ne?” Tähän Lloyd-Jones vastasi: ”Pelkään pahoin näkeväni vain romahtamista. Demokratia on perimmäinen poliittinen asetelma – kaikki muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet. Kuitenkin demokratian takana väijyy joko diktatuuri tai täydellinen sekasorto. Loppu on todennäköisempää; 666 on ihmisen luku ja juuri sitä on demokratia, ihmisen itsepalvontaa. Nyt on vaikuttamassa paljon sellaista, mitä ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Luulen, että olemme todistamassa politiikan murtumista. Kulttuurimme on romahtamassa.”

Yhdessä asiassa olen kuitenkin eri mieltä näiden oman aikamme profeettojen – olkootpa ne sitten sekulaareja tai pneumaattisia – kanssa. Se on kysymys yhteisöllisyydestä. Ajattelen nimittäin siinä parhaiden aikojen vielä olevan edessä päin. En kyllä usko suomalaisen yhteiskunnan muuttuvan sinällään tässä suhteessa. Maailma on maailma ja se kulkee omaa rataansa kohti vääjäämätöntä tuhoaan ja Jumalan tuomiota. Se, mikä on lihasta syntynyt, se on ja pysyy lihana. Tässä suhteessa en enää usko yhteiskuntamme tai kulttuurimme uudestisyntymiseen. Uskon sekä hyvän että pahan – tämän maailman ja Kristuksen seurakunnan – kasvavan viimeisinä päivinä täyteen mittaansa. Ajattelen nyt ja tulevaisuudessa – postmodernin pirstoutumisen keskellä – aidon yhteisöllisyyden lämmön löytyvän sellaisista kodinomaisista seurakunnista, joissa löytyvät hyvät, tyydyttävät ihmissuhteet, Jumalan Sanan totuus oikein esiin tuotuna ja halu jakaa nämä löydöt ja kokemukset muiden kanssa.

Pelastus tulee siis Jumalalta. Jeesus on sen Yhteisön pää, jossa Jumalan valtakunnan on tarkoitus toteutua tämän ajan ja maailman keskellä. Herra kokoaa seurakuntansa, joka on sekä pelastuneitten yhteisö että myös se profeetallinen kansa, joka tuo esille Hänen totuutensa tässä ajassa. Kun tämä toteutuu, emme enää tarvitse Kristian Smedsin kaltaisia kulttuurisesti repiviä herättäjiä, vaan meillä on silloin aito, oikea herätys omasta takaa. Jumalan ei tuolloin enää tarvitse puhua meille ihmisille ”kivien huutamisen” kautta, vaan Hänen seurakuntansa ”elävät kivet” itse huutavat totuuden julki tämän maailman kuulla.

OIKEA PAIMENUUS (osa II)

Kun ajattelen omalla kohdallani henkilöä, joka on ollut minulle hengellinen isä ja paimen, niin mieleeni tulee eräs tietty henkilö niiltä ajoilta kun tulin uskoon 17-vuotiaana. Hänen vaikutuksensa on ulottunut elämääni aina näihin päiviin asti, vaikka en olekaan enää tavannut häntä yli kymmeneen vuoteen. Mutta varsinkin uskonelämäni ensimmäisten 10-15 vuoden aikana hän oli merkittävä hengellinen kasvattaja ja vaikuttaja minulle. Oikeastaan vasta nyt, yli viisikymppisenä näen selvästi Jumalan työn elämässäni hänen kauttansa.

Huomaan hänen vaikutuksessaan selvästi pari läpäisyperiaatteena kulkevaa juttua. Ensiksi hänellä ei koskaan ollut mitään omista tarpeistaan, omasta kunnianhimostaan tai edes omista hengellisistä näyistään nousevaa agendaa tai ”piilo-opetussuunnitelmnaa” minua kohtaan. Ei siis mitään omia valtapyyteitä minua kohtaan. En koskaan kokenut hänen seurassaan mitään tällaista. Suurin vaikutelma niistä sadoista tunneista, joita olen hänen seurassaan viettänyt on se, että hän halusi kiinnittää minua Kristukseen ja juurruttaa minut Hänen Sanaansa.

Vastaavasti olen huomannut, että monissa tiukan organisaatiorakenteen omaavissa seurakunnissa tämä ei onnistu, koska organissatiosta nousevat kovat paineet sitouttaa ja työllistää jokainen jäsen tiukasti osaksi yhteisön omaa toimintaa. Omassa hengellisen vanhemmuuden kokemuksissani em. entisen opettajani kohdalla en koskaan törmännyt tähän piirteeseen. Myöhemmin on sitten ollut useitakin sellaisia ”paimenia”, jotka ovat ajatelleet ja toimineet organisaation toiminnan pyörittämisestä käsin; puuhastelua, nakittamista, uuvuttamista, keppiä ja porkkanaa...

Olen iloinen, että tätä kautta olen oppinut tunnistamaan nämä oikean ja väärän paimenuuden erot.

Sanoin tuossa edellä, että tämä hengellinen isäni ei pyrkinyt kiinnittämään minua niinkään itseensä, vaan ennemmin Kristukseen ja Hänen Sanaansa. Miten tämä ilmeni käytännössä? Tärkeissä uskoa, oppia ja elämää koskevissa kysymyksissä hän ei juurikaan tyrkyttänyt minulle omia näkemyksiään – mainitsi ne kyllä ja toi epäröimättä esille, miten hän itse ajatteli asiasta. Mutta pääpaino hänen neuvoissaan oli siinä, että hän kannusti ja ohjasi minua itse ottamaan asioista selvää tutkimalla asiaa Raamatun sanan pohjalta. Näin syntynyt käsitykseni olisi silloin varmuudella omani, ei hänen, eikä kenenkään muunkaan – vaan omani. Hänellä oli siis vahva luottamus Pyhään Henkeen Totuuden Henkenä, joka oikein kirkastaa meille Kristusta ja opettaa meille Sanaa. Hänestä oli hyvin kaukana se klerikalismin ydinajatus, että ns. ”maallikot” tarvitsisivat Raamattua oikein ymmärtääkseen joitain ”valaistuneita” teologeja.

Tämä ei tarkoittanut sitä, että hän olisi ollut mitenkään leväperäinen tai välinpitämätön sen suhteen, mihin suuntaan olen kasvamassa. Mutta rakkaus, huolenpito ja läpinäkyvyys tulivat esille hänen kanssaan keskustellessaan. Viime mainittu seikka toi aikaa myöten esille ne asiat, joissa tiemme kasvoivat eri suuntiin, ainakin joksikin aikaa. En siis pidä häntä täydellisenä, mutta arvostan paimenuutta hänessä.

Oikea hengellinen paimenuus siis ilmenee myös äitiytenä. Voiko siis nainenkin olla paimen? Kyllä voi, ilman muuta. Tunnen monia naisia, jotka ovat hengellisesti kasvaneempia kuin minä. Tällöin he ovat Jumalan tarkoittamalla tavalla hengellisen vanhemman asemassa minuun nähden. Eräs tällainen on entinen opettajani raamattukouluajoiltani kolmenkymmenen vuoden takaa. Kunnioitan ja arvostan häntä ja olen valmis oppimaan häneltä. Kristuksessa hän on minua edellä. Tunnistan ja tunnustan hengellisen vanhemmuuden – äitiyden – hänessä.

Olen näin ollen valmis alistumaan hänen hengellisen vanhemmuutensa alle. Minulla ei ole mitään ongelmia tässä suhteessa, koska näen hänessä itsessään ennemmin halun ennemmin vaikuttaa ihmisiin, kuin vallanhimon. Feminismin hengen mukanaan tuoma valta- ja tasa-arvoisuusajattelu ei ole hänelle ominaisia.

Molemmille näille hengellisille vanhemmilleni on ollut ominaista se, että he johtavat joukkojaan edestä päin. En siis tarkoita, erttä he ovat aina esillä tai että he johtavat joukkojaan karismaattisella ja kansaan menevällä (vox populi, vox dei) tyylillä. He eivät myöskään johtaneet laumaa perinteisillä lastenkasvatuksen metodeilla, kiristyksellä, uhkailulla ja lahjonnalla. Eivöätkä myöskään millään paavbillisilla mahtikäskyillä, nykyaikaisen pannabullan sovellutuksen uhalla. Tarkoitan tällä yksinkertaisesti sitä, että he ovat esimerkkinä laumalleen. He ovat esikuvallisia johtajia ja toimivat samastumisen ja mallioppimisen välineinä nuorille uskoville.

Eikös tämä ollut myös Jeesuksen periaate omassa palvelutyössään maan päällä? Katsopa vaikka Hänen sanojaan Johanneksen evankeliumissä; ”Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee. Sillä niinkuin Isä herättää kuolleita ja tekee eläviksi, niin myös Poika tekee eläviksi, ketkä hän tahtoo.” (Joh. 5:19, 20)

Entä sitten Paavali, Jeesuksen apostoli? ”Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa. Kehoitan siis teitä: olkaa minun seuraajiani. Juuri sentähden minä lähetin teille Timoteuksen, joka on minun rakas ja uskollinen poikani Herrassa; hän on muistuttava teitä minun vaelluksestani Kristuksessa Jeesuksessa, sen mukaan kuin minä kaikkialla, joka seurakunnassa, opetan.” (1.Kor. 4:15-17)

Luetteloa voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Olennainen kysymys on kuitenkin; tapahtuuko sama prosessi Sinun kohdallasi ja jatkuuko se edelleen Sinun kauttasi?