Ennusmerkin miehiä

Olen joskus aiemminkin ("Keppijumppaa, populaareja ortodokseja ja fundamentalisteja" 17.01.2008) maininnut tietyt "vanhauskoiset" vaikuttajat "ennusmerkin miehinä" (Sak. 3:8) Suomen kirkollisessa kentässä. Tarkoitin tällä tuolloin sitä, että se kohtelu, jota nämä veljet saavat osakseen niin kirkon johdolta kuin muultakin sekulaaria mediaa myötäilevältä kirkolliselta valtavirralta, on profeetallisella tavalla esikuvallista: se, mikä kohtaa heitä tänään, on monien meistä osana ehkä jo huomenna. Pelkään, että kun nykysuuntaus voimistuu ja kärjistyy kirkossa saamme lukea monista samanlaisista tapauksista. Jos joku tulee sanomaan minulle "Herran sanana", että pelkoni on turha ja aiheeton, riennän ensimmäisenä sanomaan "aamen" tähän.

Mikä on tilanne muiden kristillisten kirkkokuntien kohdalla, sitä en uskalla lähteä ennustamaan. Mutta mikäli yhtään ymmärrän tämän ajan henkeä ja yleensä organisoituneiden rakenteiden toimintamekanismeja - esim. suhteessa yhteisön virallisesta linjasta poikkeaviin ja sen kyseenalaistaviin toisinajattelijoihin - niin en ole kovin toiveikas. Valta, raha, ura, koossapysyminen ja muut tämän maailman välttämättömyydet turmelevat väistämättä viralliset rakenteet ja instituutiot - ennemmin ja myöhemmin. Mutta älkää toki pitäkö minua niin naiivina, että ajattelisin vaikkapa homoliittokysymyksen tulevan olemaan mitään ensimmäisiä kiista- ja kompastuskysymyksdiä esim. helluntaikirkossa. Mutta on toki monia muita kysymyksiä, joita ajan henki käyttää mieluusti vipuvartena suistaakseen jonkun kristillisen yhteisön pois alkuperäiseltä radaltaan.

Lueskelin tänään Jari Rankisen blogia, jossa hän kertoo hänen nimissään tehdystä törkeästä herjakirjeestä. Rankinen itse vakuuttaa, ettei ole ko. kirjeeseen millään tavalla osallinen. Hänellä on myös todistajia tämän puolesta. (Ks. kommentit!) Rankinen kirjoittaa menevänsä ensi töikseen poliisin puheille tekemään asiasta rikosilmoituksen. Kuulostaa tosi hurjalta. Mietin, mikä on se henkivalta, joka vaikuttaa ajassamme ja kirkossa ja mikä ajaa näitä ihmisiä toimimaan näin.

Näen Jari Rankisen "ennusmerkin miehenä" tässä suhteessa. Toistan edelleen sen, minkä olen todennut jo aiemminkin; kyse ei ole ensisijaisesti naispappeudesta (mihin en itse usko sen enempää kuin miespappeuteenkaan, vaan jokaisen uskovan "kuninkaalliseen pappeuteen"), vaan suhtautumisesta tähän "vanhauskoisuuteen". Sellaiseksi nimittäin leimautuu nykyisin väistämättä jokainen, joka haluaa perustella arvojaan, näkemyksiään ja toimintaansa Jumalan Sanalla.

Rankinen ja monet muut samalla tavoin ajattelevat ovat malliesimerkki siitä, miten yleiseksi arkkihyveeksi nostettu suvaitsevaisuus kääntyy lähes fasistiseksi suvaitsemattomuudeksi ja suoranaiseksi vainoksi. Se, millä tavoin heitä on kohdeltu kertoo paljon niistä tavoista ja keinoista, joilla toisinajattelijoita kohdellaan totalitaarisessa mediayhteiskunnassa. Useimpien uskovien sisäsiisti vaikeneminen asiasta - eli käytännöllisesti ottaen ihmisoikeuksista - muistuttaa huolestuttavasti 30-luvun Saksan vastaavaa ilmiötä: asiat tiedettiin ja tiedostettiin, mutta niistä vaiettiin, koska se oli helpompaa.

Toinen vastaavanlainen esimerkki on Tapio Puolimatka, jonka kirja "Usko, tiede ja evoluutio" (Kustannus Oy Uusi Tie), jonka kirjat, luennot ja kannanotot ovat esittäneet pitkään aikaan rankimman haasteen aikamme "pyhälle lehmälle", dogmaattiselle tiedeuskovaisuudelle sen eri muodoissaan. Tässä mielessä Puolimatka on profeetallinen "ennusmerkin mies", sillä hänen sanomansa täyttää kaksi kovimman luokan kriteeriä: se on ehdottoman ankkuroitunut Jumalan Sanaan ja se täyttää tiukimmatkin tieteellisen tutkimuksen kriteerit. Hän näyttää selvästi olevan tällä hetkellä se huutavan ääni Suomen Siionin korvessa, jonka profeetallista ääntä kannattaa kuunnella ja tiede- ja koulutusmaailmassa erityisesti.

Puolimatka on "ennusmerkin mies" myös suhteessa kirkon johtoon. Miten kirkko suhtautuu tähän klassisen kristillisen uskon puolustajaan ja hänen perusteltuun sanomaansa kertoo paljon kirkon ja sen johdon kyvystä älyllisesti haastavaan uskon perusasioiden käsittelemiseen. Uskovilla olisi nyt hyvä tilaisuus vallata takaisin menetettyjä asemia kansankirkon piirissä, jos vain halua yhteistyöhön löytyy. Sen verran painavaa asiaa Puolimatkan jutut nimittäin ovat.

Suurin pelko lieneekin siinä, kuinka tehokkaasti Puolimatka "vaietaan kuoliaaksi", ei vain tiedemaailmassa, vaan ennen kaikkea kirkon piirissä. Rankisen kokeman mielipidevainon ohella se on nimittäin valtaa pitävän koneiston toinen tehokas ase valtavirralle haitallisten soraäänien hiljentämiseksi.

VAALIEN JÄLKEEN

Kansan protesti näyttää tuntuneen vaaleissa. Vaalien voittaja on Perussuomalainen puolue. Sen kautta kanavoituvat nyt suomalaisten perimmäiset antipatiat EU:a, "Helsingin herroja", puoluevaltaa ja poliittista eliittiä vastaan. Perussuomalaisilla on nyt elämänsä tilaisuus näyttää kyntensä kunnallispolitiikassa ja valmistaa siten muutkin kuin vain veret seisauttava vaalivoitto seuraavissa eduskuntavaaleissa. Suomen erkkolainen media joutuu kyllä nyt hieman miettimään kantojaan uudelleen. Se kun on perinteisesti aika huolettomasti hutkinut "äärioikeistolais"-, "maahanmuuttajavihamielinen"- ym. leimoja perussuomalaisten kaltaisiin protestiliikkeisiin niin meillä kuin ulkomaillakin.

Vain aika tulee näyttämään todeksi sen, miten hyvin ja miten pitkään perussuomalaiset kykenevät pitämään paitansa puhtaana, housunsa jalassa ja Jumalan mielessään vallan huumaavan vaikutuksen alla. Omankin kansamme lyhyessä poliittisessa historiassa on kylliksi esimerkkejä siitä, miten valta turmelee ja tekee kirkasotsaisista maailmanparantajista kyynisiä oman edun tavoittelijoita. Muistellaanpa vaikka tapausta "Sylvi, minä ja Pekka".

Se, mihin perussuomalaisten kohdalla kiinnittyy huomio on se, että heidän riveissään on useita uudestisyntyneiksi kristityiksi tunnustautuvia henkilöitä. Kristillisdemokraattien kannalta tämä on tietysti hieman kiusallinen juttu: onko oma suola menettämässä makuaan, kun se saadaankin kirpakaksi naapurin leirissä?

Keskustapuolueessa huono menestys tuonee esille voimakasta kritiikkiä sekä puheenjohtaja Vanhasta että puoluesihteeri Korhosta kohtaan. Aika ja tulevan kesän puoluekokous näyttänee, kumpi heistä säilyttää pallinsa allansa, sillä toinen takuuvarmasti laitetaan pois tämän tuloksen takia. Toisaalta kepunkin asenne osoittaa vähän sitä, että kunnallisvaaleja ei hirveän tärkeinä enää tässä tilanteessa pidetä. Katseet on sielläkin tulevaisuudessa, isoissa (pakko)liitoskunnissa ja citykepuismissa, jota puolueen eteläsuomalainen pj. hyvin edustaa.

Kokoomuksen kohdalla vaalien menestys olikin odotettua ja loogista jatkoa edellisten eduskunta- ja presidentinvaalienkin menestykselle. Jos ajatellaan puolueen julkisuuskuvaa ja mediauskottavuutta, niin ei voi muuta kuin ihailla niitä teemoja ja tapoja, joita on osattu nostaa esille. Samaan aikaan kun demarit ovat olleet onnettoman paikalleenpysähtyneessä tilassa ikivanhoissa "Forssa 1903"-juoksuhaudoissa, on kokkareissa ymmärretty ajan muuttunut henki, suurten kertomusten feidaaminen pois kansalaisten yleisestä ja yhteisestä tajunnasta ja uuden, uljaan sopimusyhteiskunnan realismi. Ja tämä sanottu miehen suulla, joka ei eläessään ole koskaan äänestänyt Kokoomusta.

Demarit, nuo menneiden vuosikymmenten uljas vaaleanpunaisten pantterien kvasiprolepuolue, ovat eittämättä edelleen montussa. Näyttää vahvasti siltä, että sisäinen ravistelu tässä muinaisessa valtionhoitajapuolueessa tulee jatkumaan. Sen verran rajusti ikinuori Erkki Tuomioja ainakin on kritisoinut demarien vaali-ilmettä. Hän totesi blogissaan, että vaalien tulos ei demarien osalta yllättänyt: "unelmahöttö ja fraasit uudesta keskustasosialidemokratiasta" eivät herätä Ekin mielestä luottamusta. Oltiin Eki-sedästä muuten mitä mieltä hyvänsä - ulkoministerinähän mies oli aivan hirveä! - niin on hän ainakin aatteensa värinen mies, tuo oman puolueensa ikiradikaali ja "vihainen vanha mies". Pahasti vaan näyttää siltä, että aika on ajanut oikealta ohi Ekinkin kohdalla.

Eduskuntavaalien kohdalla demarien tappiota selitettiin sillä, että kansa ei tavoittanut, eikä ymmärtänyt sdp:n perimmäistä viestiä kansalle. Siihen joku irvileuka loihe lausumaan, että ehkäpä kansa tajusi sen liiankin hyvin...

Omassa kotikaupungissani Lahdessa demarit menettivät vain yhden valtuustopaikan, kun kokoomus sai samaan aikaan pari lisää. Suurin syy sdp:n tappion pienuuteen oli Lahden entisen kaupunginjohtaja Kari Salmen saamat reilut 1800 ääntä. Ne pelastivat demarit Lahdessa. Niihin ääniin liittyy vain yksi ongelma, eikä se ole ihan pieni. Luulen, että Kari Salmelle annetut äänet olivat ennen kaikkea henkilölle, ei niinkään puolueelle annettuja ääniä. Ja luulen, että en ole tämän näkemykseni kanssa yksin. Salmella on nimittäin kaksi vahvuutta, jotka ovat jollain tapaa sidoksissa toisiinsa: hän oli kaupunginjohtajana erinomaisen pidetty mies, joidenkin mielestä jopa liian "kiltti" vahvoja lahtelaisia kunnalispoliitikkoja kohtaan, jotka kyllä aika surutta, jopa härskistikin puukottivat miestä selkään. Nämä kaksi seikkaa yhdessä ovat kyllä kenelle tahansa poliitikolle ehdoton suosion tae.

Kari Salmen "henkilöäänien" suuri määrä vahvistaa edelleenkin näkemystä perinteisen puoluevallan ja puolueismin degeneroitumisesta, jonka "kansa kyllä tietää". Äänestetään ennemmin henkilöä kuin jotain kasvotonta koneistoa. Toivottavasti puoluevalta olisi tulossa tiensä päähän. (No, jopas laskin lapsuksen suustani! Minäkö tällainen naiivi idealisti?)

Jotta vaalisunnuntai olisi ollut täydellinen, niin pääasiassa omista kasvateista koostunut FC Lahti pieksi kesken viime kauden takaisin Hesaan luikkineen valmentajan luotsaaman, isolla rahalla kootun pääkaupunkilaisryhmän, HJK:n puhtaasti 1-0. Sillä voitolla FC Lahti nappasi pronssimitalit jo niitä varmoina pitäneiden stadilaisten nenän edestä. Mikä voitto, millä tavalla, kenestä ja missä paikassa!

Tappion jälkeen Klubin valmentaja myönsi, ettei heillä ollut "tarpeeksi nälkää" voittaakseen pronssia. Niinpä. Vähän sama juttu pätee varmaan politiikassakin - ja elämässä yleensä. Kylläisyys tapaa nälän.


(Mistähän minäkin näitä viisauksia oikein opin...?)

VAALIPÄIVÄNÄ

Jo riittää kansalaisten syyllistäminen!

Vaalipäivä - oli se sitten kunnallinen tai eduskunnallinen - on se päivä vuodesta, jolloin jokainen kynnelle kykenevä poliitikko maksaa potut pottuina meille taviksille kaiken sen "hiillostuksen" ja "grillaamisen", jota tiedotusvälineet ilkkuen kehuvat harjoittaneensa ennen vaalipäivää. Miten tämä tapahtuu? Siten, että meitä taviksia yhteen ääneen puoluekannasta ja näkemyksistämme riippumatta ahdistetaan ja syyllistetään, mikäli emme käy pyhillä vaaliuurnilla viimeistään tänään.

Vaaleja edeltävä ajanjakso on poliitikkojen ja sellaiseksi halajavien esiin astumisen ja heidän oman missionsa aika. Hiljaisuus vaalien jälkeen kuitataan sitten useimmiten epämääräisillä viittauksilla "nöyrään ja pyyteettömään työhön kuntalaisten hyväksi, jossa ei lehtiotsikoita ole herunut". Mutta milloinkaan muulloin et näe niin paljon itsestäsi kiinnostuneita hyvänpäivän tuttuja mitä ihmeellisimmissä tapahtumissa ja kissanristiäisissä, kuin tuolloin. "Olen bongattavissa, siis olen". On aivan sama mikä ja millainen tuo julkinen tilaisuus on, sinne on naamansa tungettava. Tilaisuus voi olla jopa täysin vastakkainen sille suuntautumiselle, elämäntyylille ja arvoille, joita ko. ehdokas siviilissä harrastaisi. Niinpä olen nähnyt syvämietteisen intellektuellin hinaamassa puolipakolla käsipuolesta lastansa niinkin rahvaanomaisessa tilaisuudessa kuin futismatsissa - tapahtumassa, johon hän ei muuten, suin surminkaan astuisi. Oi, olisipa meillä samanlainen into evankeliumin edestä!

Joidenkin kristittyjen poliitikkojen kohdalla tuntuu siltä, että siirtymisestä seurakuntapuuhastelusta kunnallispolitiikkaan kyse on vain hinkuamisesta isompien poikien hiekkalaatikkoleikkeihin. Sitä paitsi huomaa ihan selvästi, että vaalipäivän lähestyessä rupeaa monella verbaalisen ideoinnin pussinpohjakin jo huolestuttavasti näkymään. Niinpä eräänkin kunnallispoliitikon vaalimainoksesta voitiin männä viikolla bongata niinkin radikaali ja todellisuutta syväluotaava lausahdus kuin että "tämän päivän jälkeen tulee huominen". Vapise, Matti Nykänen, haastajasi tulee!

Mutta toisaalta ymmärrän monen vilpittömän ja hyvää tarkoittavan poliittisen vaikuttajan huolen ihmisten lisääntyvän äänestyspassiivisuuden suhteen. Jos minä olisin jonkun tuotteen edustaja ja sen kysyntä olisi romahtanut usealla prosenttiyksiköllä niin totta kai minäkin olisin huolestunut. Enkä nyt tarkoita vain demarien yhä jatkuvaa alamäkeä, vaan äänestysaktiivisuutta yleensä. Eihän demareitakaan kiinnosta muu kuin omien äänestäjien aktivoituminen. Kokonaisuudessahan ns. "nukkuvien puolue" on jo n. 40% luokkaa.

Tämän päivän paikallisessa pravdassa oli etusivulle järjestetty oikein neuvostomalliin kasvokuvan kera pienimuotoinen gallup kysymyksistä "Aiotko äänestää vai oletko jo äänestänyt?" ja "Millä perusteella valitset ehdokkaasi?". Haastatellusta kolmestakymmenestä viidestä taviksesta kuusi ilmoitti suoraan, ettei aio äänestää, koska ei näe siinä olevan mitään mahdollisuuksia vaikuttaa. Lisäksi kolme oli epävarmoja omasta äänestämisestään. Äänestämisen kunniasta kieltäytyneet edustivat, yllätys yllätys, niin nuoria, keski-ikäisiä kuin vanhojakin, sekä miehiä että naisia. Näin ainakin kasvokuvien perusteella.

Älkää nyt pelästykö, hyvät lukijani. Itse edustan sitä 50-luvulla syntynyttä sukupolvea, jolle vaalitoimitus kaikessa hiljaisuudessaan ja juhlavuudessaan on lähes pyhä rituaali, johon suhtaudutaan pelon sekaisella kunnioituksella. Vaalisunnuntaina lounaan jälkeen suunnataan lähimpään äänestyspaikkaan suorittamaan oma kansalaisvelvollisuutensa, jota vakavamieliset ja juhlavan vaiteliaat eri puolueiden uutterat vaalitoimitsijat tarkoin vartioitsevat. Näin säilyy suomalainen kansalaisdemokratia ja asiat ennallaan.

No, jotain paljon syvällisempäähän sisältyy tähän "en aio äänestää"-viestiin. Kertoohan se jotain demokratian degeneroitumisesta ja puoluevallan asettumisesta mukaviin asemiin kansakunnan kaapin päällä. Eräänlainen yksipuoluejärjestelmähän puoluevaltakin on. Ja eurooppalaisen liittovaltioidean myötä monissa asioissa päätöksenteko on todellisuudessa karannut jonnekin hyvin kauan, usein näkymättömiin kabinetteihin, tapaamisiin, joista ei ole koskaan pidetty pöytäkirjaa ja keskusteluihin, joita ei ole koskaan käyty.

Sori, ystäväni Pekka tai Pirkko Poliitikko, mutta tältä asiat taviksesta näyttävät. Valitettavan usein.

Hiljattain kerrottiin uuteen kirkkokuntaan, Nokia Missio Churchiin liittyneen alle sata jäsentä. Kun ajattelee Nokia Mission tilaisuuksissa käynyttä väkimäärää, niin uskon tuon lukeman olevan melkoinen pettymys uuden kirkon johtomiehille. Ihmetys on aito ja suuri: "Näinkö kaikki meidän näkemämme vaiva ja työnteko palkitaan?" Sitten seuraa syyllistäminen: "Nykypäivän ihminen ei enää halua sditoutua, vaan halutaan vaan poimia rusinat pullasta." Tämä syyllistäminen on samaa juurta, kuin poliitikkojen katkeruus passiivisia kansalaisia kohtaan, kun he eivät ymmärrä edustajiensa pyyteetöntä vaivannäköä yhteisten asioiden hoitamiseksi.

Mutta se kertoo myös jotain enemmän. Se kertoo jotain ihmisten pettymyksestä instituutionomaisiin järjestelmiin, järjestömaisiin rakenteisiin ja niiden hierarkkisiin, ihmisiä manipuloiviin, esineellistäviin ja orjuuttaviin johtamistapoihin. En usko, etteivätkä ns. "yhteiset asiat" - joka tämäkin termi olisi hyvä joskus purkaa ja katsoa aidosti sen merkityssisältö - kiinnostaisi esim. 20-30v. nuoria. Kyse on enemmänkin siitä, että ns. perinteiset vaikuttamiskanavat (esim. parlamentaarinen edustuksellisuus) eivät enää vakuuta ihmisiä. Monet näkevät puoluevallan koneistojen tukkineen tämän asioihin vaikuttamisen kanavan niin tehokkaasti, että äänestäminen ei auta. Tämän takia moni jättää joko äänestämättä tai valitsee erilaisia ulkoparlamentaarisia vaikutuskeinoja, esim. erilaisen suoran toiminnan.

Vastaavanlainen aika pitkälle kulttuurinen ilmiö on "keskusjärjestöpakoisen" kristillisyyden nousu länsimaissa. Ihmiset ovat kiinnostuneita Jumalasta, uskosta ja hengellisistä asioista yleensä, mutta, kuten joku on sanonut:

"The church´s leaders have Alzheimer´s disease. We stilla love them. We remember and pass on their stories. But they are living in another world. They are totally clueless about the world that is actually out there. The problem is that they are captaining the ship."

Mielenkiintoinen samankaltaisuus niin poliittisessa kuin hengellisessäkin (tai yleensä uskonnollisessa) kentässä. Samaa kulttuurista genreä edustavat esim. sekulaarin nuorisokulttuurin piirissä skeittarit, jotka haluavat kyllä skeitata, mutta eivät koe pienintäkään tarvetta integroitua johonkin svullilaiseen seuraan.

Mutta yhtä kaikki, samalla tavoin virallinen systeemi - oli se sitten kunnallinen, puoluevaltainen, kirkkokunnallinen tai seurakunnallinen - reagoi aina tällaisen toisin ajattelun. Poliittisessa kentässä se on "passiivisuutta", "vastuuttomuutta" tai "haluttomuutta ottaa vastuuta yhteisistä asioista". Hengellisessä kentässä tällainen toisinajattelija leimataan "auktoriteettivammaiseksi", "kapinalliseksi", "kirkkoshoppailijaksi" tai "hengellisesti irtolaiseksi" tai jopa "kristittyjen yhteyden ulkokehällä" vaeltelevaksi levottomaksi sieluksi.

Tää on niin tätä. Viimeksi tänä aamuna mietiskelin sitä, miten pitkä matka onkaan kampanjavetoisesta puuhastelusta spontaaniin, ikäänkuin vaivattomasti leviävään kansanliikkeeseen. Tai miten kerran eräs ystäväni kiteytti hengellisen paimenuuden näihin sanoihin: "En halua valtaa, mutta haluan vaikuttaa". Polittiikkaan se ei ehkä sovi, mutta hengelliseen elämään sitäkin paremmin. Keskity siis elämään. Ruohonjuuritaso rules!

ETUPIIRIJAKO

Hiljattain kerrottiin USA:n ja Venäjän sotilasjohtajien tapaamisesta kaikessa hiljaisuudessa Suomessa Königstedtin kartanossa. Tapaaminen järjestettiin kuulemma Venäjän sotilasjohdon aloitteesta ja se liittyi Georgian sodan jälkipuintiin. Kaikki tapahtui Suomen valtiojohdon kustannuksella, suostumuksella ja hymistelyllä. Puolustusvoimain komentaja toimi virallisena isäntänä. Sillä lailla.

Sen verran historia lienee opettanut meille suomalaisillekin, että aina kun kuulemme tämän kaltaisista salaisista neuvotteluista on meidän syytä höristää korviamme ja olla entistä enemmän hereillä. Näin etenkin silloin kun kahden ison keskustelut koskettelevat kolmannen pienemmän asioita, turvallisuutta ja tulevaisuutta. Suomi, Baltian maat ja useat Kaukasuksen valtiot (esim. Georgia) ovat geopoliittiselta sijainniltaan sellaisia, että ne on helposti ikäänkuin historian ja reaalipolitiikan tuomitsemia olemaan aina uudelleen ja uudelleen isojen etupiirijaon kosmisen shakkipelin pienimpiä nappuloita.

Kysymys etupiirijaosta tuli esille myös jokin aika sitten Aamutv:n keskustelussa, joka käsitteli hautausta ja hautausmaita niin kirkkoon kuuluvien kuin kuulumattomienkin osalta. Keskustelijat olivat joku Helsingin seurakuntayhtymän ylipuutarhuri tmv. sekä joku hemmo Vapaa-ajattelijoista. Kiinnitin jossain vaiheessa huomiota siihen, miten vapaa-ajattelija otti vapauden määritellä oman järjestönsä, Vapaa-ajattelijain Liitto ry:n yksin tein kaikkien väestörekisteriin kuuluvien ja uskontokuntiin kuulumattomien - ts. ns. "uskonnottomien" - omaksi etujärjestöksi.

Tässä vaiheessa meikäläinenkin havahtui puoliunesta kotisohvalta: mitä?! Esiintyvätkö nämä vapaa-ajattelijat sitten tästä eteenpäin julkisuudessa minunkin etujärjestönäni ilman, että kukaan ei moista härskiä, yksipuolista monopolisointia uskalla kyseenalaistaa? Minähän olen kirjoilla väestörekisterissä, enkä kuulu mihinkään uskontokuntaan, enkä oikein koe tunnustavani mitään uskontoakaan - uskoa Jeesukseen omana Vapahtajanani kylläkin! Olenko siis muka vapaata riistaa vapaa-ajattelijoille tai kelle hörhölle hyvänsä?

No, ei tasan! Kiellän tällä päivämäärällä julkisesti Vapaa-ajattelijain Liitto ry:tä esiintymästä minkäänlaisena etu-, taka- tai sivujärjestönä suhteessa minun juridiseen henkilööni Suomen kansalaisena. Sovitaanko tästä eteenpäin, että minä puhun omasta puolestani, enkä anna itsetehtyjen maailmankatsomuspuuhastelijoiden esiintyä juridisina edustajinani julkisuudessa.

Joskus vuosi sitten sain seuraavanlaisen sähköpostin:

"Lähetimme seuraavat tiedot sähköpostiosoitteeseen: tampereen.maistraatti@lslh.intermin.fi

Eroan kirkosta.

Sukunimi: Koivisto
Etunimet: Timo Johannes
Hetu: xxxxxx-xxxx
Kotikunta: Tampere
Uskontokunta: Evankelis-luterilainen"

Kyse oli tietysti vapaa-ajattelijoiden www.eroakirkosta.fi-sivustojen käytöstä. Asiaan vain liittyi se ongelma, että nämä tiedot oli lähetetty puolihuolimattomasti minulle, jolla poloisella ei ollut osaa, eikä arpaa koko juttuun. Alkuperäisessä viestissä oli tietysti tämän minulle täysin tuntemattoman osittaisen kaimani henkilötunnus loppuosineen täydellisenä. Tiedustelin asiaa kohteliaasti Vapaa-ajattelijain Liitto ry:stä ja sain ylimalkaisen viestin, jossa kehotettiin tuhoamaan saamani viesti. Sillä lailla. Hyvin ovat hetut turvassa näiden puuhastelijoiden käsissä...

Kolmas juttu, missä viime aikoina tämä ajatus etupiirijaosta on tullut esille, on kysymys siitä kenen on hyvä, lupa tai oikeus harjoittaa apologiaa eli puolustaa uskoa. Kotimaa-lehden pääkirjoituksessa 9.10.2008 Olli Seppälä nimittäin pakinoi aiheesta todeten, että "kirkko ei ole säilynyt kahta vuosituhatta vain olemalla täynnä hengen paloa ja vellovia ihmisjoukkoja, vaan on tarvittu teologiaa, liturgiaa, organisaatioita ja toimintatapoja". Ne ovat kuulemma sitten piirtäneet rajan sille, mikä kuuluu kristinuskoon ja mikä taas ei.

Jännä juttu, meikäläisestä kun taas tuntuu, että on se ihme, että kirkon piirissä on säilynyt elämää näinkin paljon noista em. huolimatta... (Heh heh...)

No, Seppälä pitää jostain kumman syystä apologiaa jopa nousevana trendinä, mutta kantaa huolta siitä, että kirkon "vanhauskoiset" ovat vähän niinkuin omineet mokoman apologian. Hänen mielestään on sääli, jos apologia jää vain konservatiivien harrastukseksi; apologia kun on "laajemman messun arvoinen". Hänen mielestään tarvitaan "uutta apologetiikkaa".

Kirkon ja muidenkin Suomen Siionin raamattu-uskollisten piirien on syytä olla tyytyväisiä itseensä, kun kirkollinen valtamedia, "uskonnollisen kentän hesari", Kotimaa-lehti on oikein pääkirjoitustasolla noteerannut heidän tekemisensä apologian rintamalla näin korkealle. Tämä tunnustus on täysin verrattavissa siihen "kirkolliseen tiedonjulkistamispalkintoon", jonka emer. VT:n prof. Raija Sollamo eropuheessaan Hesan teologisessa tiedekunnassa antoi Suomen Teologiselle Instintuutille kantaessaan huolta sen haitallisesta vaikutuksesta teologiaa opiskelevaan nuorisoon. Sulka hattuun, pojat!

"Uutta apologetiikkaa" tarvitaan tietenkin kipeästi nyt, kun ollaan luomassa uutta teologiaa, uutta kirkkoa ja uutta kristinuskontoa. "Käsitteiden kavallus" on menossa ja perinteisille kristillisille termeille ollaan hyvää vauhtia sorvaamassa uutta, uljasta sisältöä. Tätä kaikkea kyllä tarvitsee puolustaa sekä omia vanhakantaisia toisinajattelijoita että muita uskontoja, esim. islamia vastaan. Näin "uusi apologetiikka" lanseerataan kansankirkon viralliseksi suojelumuodoksi. Saa nähdä milloin apologiasta tulee rekisteröity tuotemerkki, johon kirkon johdolla on yksin käyttöoikeus ja jonka sisältöä ja painopistealueita muutetaan määrävuosina piispainkokouksen esityksestä median ja kirkolliskokouksen päätöksellä?

Minullakin on ehdotus "uuden apologetiikan" sisällöksi. Joskus tuntuu, että monet vilpittömät ja hyvää tarkoittavat, "vanhauskoiset" nykyapologeetat niin kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin siivilöivät hyttysen, mutta nielevät vaivatta kokonaisen kamelin, kun he kiitettävällä hartaudella kritisoivat evoluutioteoriaa, liberaaliteologiaa, humanistista rationalismia ja kirkollista ateismia, mutta sulkevat silmänsä monilta niin kansankirkon kuin vapaidenkin suuntien piirissä olevilta selvästi epäraamatullisilta tavoilta ja käytännöiltä sekä muilta oman aikamme "vanhinten perinnäissäännöiltä", jotka varmemmaksi vakuudeksi on kanonisoitu kristinuskoon. Monet ärhäkät apologeetat reagoivat kiitettävän nopeasti Kauhajoen ja Jokelan kaltaisiin tragedioihin ja päivystävät tunnollisesti barrikadeilla kun on kysymys homoliitoista ja sateenkaariperheiden adoptio-oikeudesta. Hyvä niin, mutta entä kun he samaan aikaan eivät kiinnitä mitään huomiota itse uskoa tunnustavan seurakunnan sisällä vaikuttaviin epäraamatullisiin ja jopa tuhoisiin rakenteisiin ja toimintamalleihin, kuten esim. väärä johtajuus ja kova paimenuus sekä ohjelmavetoiset yhteisöt, jotka tuottavat uskovien keskuudessa hajoamista, turhautumista, väsymistä, epäraitista kristillisyyttä ja jopa suoranaista uskosta luopumista?

Väheksymättä yhtään ensin mainittua apologian perinteisempää työkenttää, täytyy totuuden nimessä kysyä, eikö viime mainituissakin olisi yllin kyllin työkentää "uudelle apologialle". Aloitetaan vaikka lukemalla George Barnan & Frank Violan "Pagan Christianity?" ja etsitään sille suomalainen kustantaja ja lähdetään sitten liikkeelle...

Pedon merkki ja mikrosiru

Osuin hiljattain lukemaan erästä blogia, jossa sivuttiin mikrosirua. Blogin pitäjä, kolmekymppinen Suomen Vapaakirkon pastori totesi, ettei ”kovin innoissaan vouhota minkään mikrosiruasian takia”. Minä siihen tyhmänä kysymään, että miksi et? Liitin sitten mukaan pienen nettilinkin.

Vastaus yllätti minut rajuudessaan. Lukekaa itse.

Se, mikä ko. kirjoituksessa herättää ihmetystä on sen luvalla sanoen "kiihkeä" vuodatus Ilmestyskirjaan yms. liittyen. Eihän alkuperäisessä kysymyksessäni ja vielä vähemmän mainitsemassani nettilinkissä puhuttu mitään ko. Raamatun kirjasta. Ulkopuolisen lukijan silmin voisi siis äkkipäätä ajatella, että joku muu tässä nyt "lähestyy aihetta pelosta" käsin. Esim. väite, että "monet väittävät, että meihin on voitu salaa istuttaa mikrosiru. Totta." on kyllä aika hurja. Kiinnostaisi todella kuulla perusteluja tähän.

Eli mitä ihmettä alkuperäisellä kysymykselläni ja nettilinkilläni oli tekemistä tässä mainitun "purkkiruuan varastoimisella kallionkoloon" kanssa?

Pointtini on tämä: tänään mikrosiruista puhuvat yleensä ihan jotkut muut tahot kuin kristityt. Eli ne ovat usein ihan sekulaareja kansalasisoikeus- ja ihmisoikeusjärjestöjä, poliittisia toisinajattelijoita, järjestäytyneestä yhteiskunnasta omasta halustaan syrjäytyneitä anarkisteja/"autonomeja" tai ihan einari taviksia, jotka pelkäävät orwellilaista "isoveli valvoo"-kontrolliyhteiskuntaa. (Ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/George_Orwell.) Tähän liittyen väite, etteikö mikrosiruja kyetä käyttämään paikantamiseen ei kestä lähempää tarkastelua. Mutta evankeliointia ajatellen voisi olla hyvä juttu jakaa joidenkin eikkareiden oikeutettua huolta ihmisoikeuksien kapenemisesta ja kontrollin lisääntymisestä yhteiskunnassamme. Vai mitä mieltä olette?

Ihan toinen juttu on sitten se, miksi useat kristityt omaksuvat kaltaisesi asenteen? Luulen, että siihen on vaikuttamassa ainakin kaksi seikkaa:

- 70- ja 80-lukujen ylilyönnit eskatologian harrastuksen alueella tai uskovien piirissä kulkevat "kauhukertomukset" niistä

- postmodernin kyynisyyden synnyttämä tarve osoittautua "fiksuksi" ja "nykyaikaiseksi" ulkopuolisen maailman silmissä, joka ei "vouhota" oikein mistään

Onko siis tämän kaltainen suhtautuminen monelle meistä eräs niistä kuuluisista viimeisistä keinoista yrittää olla näyttämättä naurettavalta sekulaarin maailman silmissä, kun sanomme uskovamme Jeesukseen? Eli kun meillä on ylilyöntejä (eli tässä mainittua "vouhotusta"), niin varmin tapa välttää niitä on sulkea koko ko. ilmiö ulkopuolelle. Näinhän monet menettelevät esim. suhteessa karismaattisuuteen: epäraittiiden ilmiöiden takia kielletään esim. armolahjojen olemassaolo kokonaan.

Summa summarum: minä olen kiinnostunut ihmisoikeuksista ja niiden säilymisestä ja sen tähden olen myös kiinnostunut mihin suuntaan jo nyt pitkällä oleva mikrosiruteknologia on menossa jatkossa. Yhteiskunnallinen kontrolli voi kiristyessään luoda painajaismaisen maailman jo ihan piankin ja ilman mitään varsinaista "pedon palvontaa". (Henkilökohtaisesti en siis kaipaa siihen enää lisämausteeksi mitään näitä oikeutettuja huolenaiheita turhentavia, alentuvaan sävyyn heitettyjä kommentteja "yöunien menettämisestä".)

Toisaalta: tästähän ei sitten enää olekaan pitkä matka em. pedonmerkkiyhteiskuntaan.

Itse asiassa juuri samaa tuntuu sanovan - varmaankin tahtomattaan - kirjoittaja itsekin. Lausuma "sirujen on todettu mm. laukaisevan allergisia reaktioita ja keho on saattanut hylkiä sirua, sekä jotkut ovat saaneet pahoja tulehduksia siruista. On myös epäilty, että siru aiheuttaisi syöpää" tulee nimittäin aika lähelle sitä Ilmestyskirjan kohtaa, jossa kerrotaan miten "pahoja ja ilkeitä paiseita tuli niihin ihmisiin, joissa oli pedon merkki ja jotka kumarsivat sen kuvaa" (Ilm. 16:2).

Autsch…

PS. Luulen, että ko. postauksen alussa esitetty väite, jonka mukaan "suurin osa tapaamistani ihmisistä, jotka vouhottavat mikrosiruja vastaan, eivät ole olleet ns. vakuuttavia persoonia. Syitä persoonien epävakauteen on ollut monia, enkä halua leimata ketään mainitsemalla edes esimerkkejä" joudutaan vielä perumaan. Ihmettelen sitä. Se ei ensinnäkään sovi uskovan suuhun yleensä, koska se leimaa rankalla suvaitsemattomuudella ihmisiä, jotka ajattelevat joistain sinänsä kehällisistä asioista eri tavalla kuin minä itse. Vielä vähemmän se sopii seurakunnan pastorin eli paimenen suuhun, jonka omissa seurakuntalaisissakin voi tarkemmin tutkittaessa löytyä em. kaltaisia poloisia. Heitä tulee sääli...

USKO JA SUOMI 2008

Seurakunnan kasvu ry julkaisee järjestyksessään kolmannen Suomen hengellistä tilannetta luodanneen kyselytutkimuksen tulokset tänä syksynä. Ennakkotietoja on jo nyt olemassa, joista muutamia otteita seuraavassa:

• uudestisyntyneiden uskovien määrä kasvaa maassamme koko ajan - tällä hetkellä se on vajaat 10% kansalaisista
• nuoria 15-24v. on nyt uskossa kolme kertaa enemmän kuin kymmenen vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan
• nuoret aikuiset 25-34v. kristinuskolle kielteisin ikäluokka maassamme
• vastaavasti ikääntyneiden suomalaisten piirissä uudestisyntyneiden määrä näyttäisi olevan korkein - 15% yli 60v.
  
• kristillisen median merkitys on selvästi kasvamassa

Tutkimustulosten varsinainen analyysi on tulossa myöhemmin, mutta jo nyt voisi heittää muutamia kommentteja ja myös hieman problematisoida tuloksia.

Termi "uudestisyntynyt" on suomalaisessa kirkollisessa kontekstissa sangen ongelmallinen, mikä varmaan tuli eteen jo kyselyn tekovaiheessa; evl. kirkkoon kuuluva työntekijä tai ns. "maallikko" saattaa mieltää jokaisen lapsena kastetun ja kirkkoon kuuluvan "uudestisyntyneeksi". Tällaista - sinänsä ehdottoman epäraamatullista ja harhaista - käsitystä on suosinut kirkon johto johdonmukaisesti ja uskollisesti. Tärkeimmät syyt tähän ovat selkeästi poliittisia ja taloudellisia; kirkon jäsenmäärän on pysyttävä kaikin keinoin riittävän korkeana, jotta edes rippeitä entisestä vaikutusvallasta yhteiskunnassa voidaan säilyttää ja jotta riittävän korkea kirkollis- ja yhteisöverojen tulotaso saadaan säilytettyä.

On tietysti kaunis ajatus haluta vaikuttaa yhteiskunnassa, mutta mikäli ne arvot, jotka taustalla vaikuttavat ovat koiramaisen orjallisesti sekulaarin yhteiskunnan paineisiin mukautuvia, niin se "vaikutus" on periaatteessa verrattavissa SPR:n tmv. yleishumaanin järjestön rooliin yhteiskunnassa. Pisimmälle tämä kehitys on mennyt kirkollis-yhteiskunnallista valtavirtaa edustavassa körttilaisyydessä, jossa ajattelu kulkee jotakuinkin siihen tapaan, että pääkaupunkiseudullakin (missä Herättäjäjuhlia viimeksi vietettiin) asuu noin miljoona körttiä, jotka eivät tosin sitä itse tiedä.

Toinen mielenkiintoinen huomio on nuorten aikuisten rooli ja kehitys maamme hengellisessä kentässä. Olen jo aiemminkin blogissani viitannut siihen mielenkiintoiseen kehitykseen, joka tapahtuu suomalaisessa keskivertonuoressa, joka alle kaksikymppisenä on aktiivisesti mukana (periaatteessa minkä tahansa) seurakunnan toiminnassa ja joka sitten myöhemmin alle kolmikymppisenä edustaa aktiivisinta kirkosta eroavaa ja vaikeimmin evankeliumilla tavoitettavaa ryhmää suomalaisia.

Mistä tämä kehitys johtuu? Mikä saa aikaan tällaisen "luopumuksen", jos se nyt sitten edes mikään "oikea" luopumus on? Tarkoitan tällä sitä, että nuorten srk-aktiivisuudessa (esim. isostoiminnassa) on aika usein kysymys jonkinlaisesta harrastusmielessä tapahtuvasta, vapaaehtoisesta nuorisotoiminnasta (eli pitkälti sosiologisesta, kulttuurisesta ilmiöstä), jossa evankeliumi ei ole kovinkaan syvästi koskettanut nuoren sisintä. Tunne-elämässä ja kokemuksissa on tapahtunut jotain liikahdusta, mutta Jumalan Henki ei koskaan todella ole päässyt koskettamaan ihmisen sisintä, henkeä, tahtomaailmaa.

Tähän johtopäätökseen olen itse tullut oltuani vuosikausia aktiivisesti mukana evl. kirkon (herätyskristillisen siiven) nuoritoiminnassa sekä ns. viran puolesta että ns. "maallikkona". Ja jos tämä on totta raamattu-uskollisessa viidesläisessä seurakunnassa, niin mikä onkaan tilanne jossain muualla, jossa kirkon opit kaiken autuuttavasta lapsuikasteesta on nielty sellaisenaan? Tämä selittäisi hyvin pitkälle sen "luopumisen helppouden".

Toisaalta tämä on jotakuta helpottava tosiasia; kyse ei olekaan "todelisesta" uskosta luopumisesta (kaikkien kohdalla). Jos kyse on ollut "vain" hyvätapaisten perusnuorten kulttuurisesta puuhastelusta, eikä mistään sen syvemmästä, niin se joutaakin mennä - vaikka sitten sinne kuuluisaan "huitsin nevadaan".

Toisaalta tämä vuosikymmeniä jatkunut kehitys on synnyttänyt maahamme tilanteen, jossa suuri osa kansaa - ja etenkin ne nyt huolen aiheena olevat nuoret aikuiset - on suorastaan "rokotettu" aitoa kristinuskoa vastaan. He ovat kuin Paavalin ajan synagoogajuutalaiset, joilla on kyllä hyvät tavat ja ulkonainen lain tuntemus, mutta jotka ovat "sydämeltään ympärileikkaamattomia". Miten näitä nyt sitten evankelioi kun kaikki on jo ennestään tuttua ja tuottanut pettymyksen ja turhautumisen tai parhaimmillaankin "nuoren minäkuvan rakentumista tukeneen turvallisen kasvuvaiheen"?

Eli huomaamme tehneemme "elämän syklisen kierron" ja palanneemme alkupisteeseen eli kysymykseen uudestisyntymisen todellisesta merkityksestä. Mitä meidän oikein tulisi tehdä toimiaksemme oikein nykyisessä tilanteessa? Tulisiko meidän käyttää kaikkia olemassaolevia keinoja jouduttaaksemme maassamme moniarvoistumista, maallistumista ja pakanallistumista, jotta pääsisimme pois nykyisen kaltaisesta penseästä, väljähtyneen haaleasta hengellisestä tilanteesta puhtaan neitseelliseen esikristilliseen lähetystilanteeseen?

No, ainakin meidän kristittyjen, jotka haluamme pitää kiinni Raamatun ilmoituksesta Jumalan Sanana, pitäisi selvittää avoimesti tämä kysymys uudestisyntymisestä ja kasteen suhteesta siihen. Emme enää yksinkertaisesti voi kaiken hienotunteisuuden nimissä ylläpitää tai vaieta näistä vääristä kulisseista kasteen suhteen. Apostolien tekojen antama malli, johon muu UT:n opetus yhtyy on liian selkeä ollakseen totta monelle veljelle ja sisarelle Kristuksessa - valitettavasti. Tässä kohtaa meidän kaikkien on herättävä ja katsottava taas kerran tuoreesti mitä ihmisen on tehtävä pelastuakseen. Apostolien tekojen toisen luvun lopuussa kerrotaan meille Pietarin käytännön neuvosta oman aikansa evankeliumilla tavoitetuille luterilai... eikun juutalaisille: tehkää parannus ja ottakaa kaste Jeesuksen nimeen, jotta saatte syntinne anteeksi. Tätä kautta ihminen voi sitten myös kokea Pyhällä Hengellä täyttymisen.

Toiseksi meidän yhteisöjemme on muututtava todeksi ja läpinäkyväksi. Feikki karkottaa monet jo kaukaa. Meidän on purettava hierarkkiset rakennelmamme ja luovuttava maallisista johtajuusmalleistamme, jotka huutavat jo kaukaa, etteivät ne toimi oikein. Missä se inkarnaatio olikaan ja tapahtuiko se vain kerran maailmanhistoriassa, kun Jeesus syntyi tänne? Tulisiko sen tapahtua Kristuksen ruumiissa, joka on seurakunta aina uudelleen ja uudelleen?

Meidän on lopetettava kulttuurisen kristinuskon tuottaminen, koska se vain ylläpitää nykyisen kaltaista valheellista olotilaa Suomessa. Suhteessa maailmaan ristinuskoa on julistettava vastakulttuurina ja Jeesus on korotettava seurakunnassa siksi, mikä Hän jo on eli Pääksi.

Pyhä provokaatio eli apologian ylikorostamisen vaaroja

Tiedän nyt käyväni taas potkimaan persuksille yhtä oman aikamme länsimaisen kristillisyyden "pyhää lehmää". Kyse on nimittäin apologian ylikorostamisesta ja sen käytännön seurauksista ihmisten elämässä. Tiedän, että haaste on suuri - esittää moinen asia tasapainoisesti ja raittiisti - ja minulla on jo esimakua ampiaispesään sohaisemisesta aiemmin. Väärinymääryksiltä - tahallisilta ja tahattomilta - en edes kuvittele voivani välttyä.

Mutta en voi välttyä tämän sanomiselta ääneen, kun jälleen kerran niin kouriintuntuvasti törmään näihin samoihin ilmiöihin. Olin nimittäin hiljattain kuuntelemassa erästä apologialuentoa, jossa kansainvälisestikin ansioitunut suomalainen luonnontieteiden professori ja vilpitön, jalo kristitty veli käsitteli länsimaisen tieteenharjoittamisen tuloksena syntyvää tiedeuskoa, tieteismiä, jonka sanotaan olevan kaikista olemassaolevista uskonnollisista järjestelmistä nuorin, dogmaattisin ja aggressiivisin. Luento oli erinomaisen hyvä, ymmärrettävä, didaktisesti viisaasti rakennettu ja Raamattuun perustuva. Kaiken muun hyvän lisäksi puhuja itse laittoi oman persoonansa likoon eli hän ei piiloutunut tieteellisen tai minkään muunkaan munkkilatinan taakse, vaan avasi omaa sisintään kuulijoille. So far so good.

Mutta mutta... Taas kerran huomasin tämänkaltaisessa apologiaorientoituneessa kristillisyydessä voimakkaan älyllisyyden, joka tätä kautta lyö leimansa koko kristillisyyteen yleensä. On ikäänkuin helppo käsitellä tällaisia "iankaikkisuuskysymyksiä", kuten "miten kaikki on saanut alkunsa ja onko materian ulkopuolista elämää olemassa?" jotenkin itsensä ulkopuolella, ilman, että antaa minkään tulla kovin lähelle itseään. Voimakas kristinuskon ymmärrykseen vetoavan puolen ylikorostaminen tapahtuukin usein spiritualiteetin kustannuksella.

Okei, ymmärrän ja hyväksyn sen, että Jeesus on Logos ja siitä johdettuna Hän on myös Absoluuttinen Logiikka. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea siitä, että meidän oma ymmärryksemme on pimentynyt ja järjellinen ajattelumme syntiinlankeemuksen seurauksena turmeltunut. Tästä tosiasiastahan tieteisminkin harhat johtuvat. Näin ollen usko on se Tekijä, jonka tulee vallata ja valjastaa mielemme ja ymmärryksemme.

Ymmärrän myöskin sen, että postmodernissa, jälkikristillisessä kulttuurissa meidän on - Lesslie Newbiginiä vapaasti lainaten - saarnattava Kristusta ennen kaikkea Logoksena, johon uskomisen seurauksena vasta osaamme oikein toimittaa (kr. "järjellisen jumalanpalveluksemme"logikein latreian). Mutta yhtä lailla Kristus Logoksena ei ole synonyymi sille loogisuudelle ja rationalismille, jota moderni länsimainen kulttuuri edustaa.

Kristus on enemmän; Hän on ho logos, Sana, The Word, joka ei - kaikesta vilpittömyydestämme huolimatta - suostu mahtumaan meidän ajattelumme lokeroihin. Hän suostuu kyllä löydettäväksemme, mutta Hän on enemmän. Aslan ei ole kesy leijona.

olemassa olevaan tilanteeseen, passiivisuuden ja paikoilleen jämähtämisen. Seurakuntatyössä ollessani huomasin selvästi älyllisten, ymmärrykseen vetoavien saarnojen - itse ko. saarnojen kiiteltynä pitäjänä - synnyttävän vain hyvin vähän, jos lainkaan raamatullisen sananjulistuksen seurauksia; synnintuntoa ja siitä seuraavaa hätää ja etsintää Jumalan puoleen tai vakavaa kasvua Kristukseen tai täyttymistä Jumalan Hengellä, joka tuon saman Sanankin on inspiroinut eli uloshengittänyt. Sitäkin enemmän huomasin seurauksena olevan tyytyväisyydenAsiat on niin helppo sulkea itsensä ulkopuolella olevaksi ja "vain" ymmärryksen tasolla operoitavaksi argumentaatioksi.

Mutta mitä se sitten on, kun kohtaamme Jeesuksen, joka on teurastettu Karitsa - maailmanaikojen alusta asti! - ja yhtä aikaa Jalopeura Juudan sukukunnasta? Tai että kun Jumalan Henki inspiroi jotain sellaista toimintaa tapahtuvaksi, mikä ei tunnu meistä meidän kulttuurissamme järjelliseltä, sivistyneeltä etc. Ajatellaanpa vaikka kielilläpuhumista tai ns. "teon saarnaa". Tältä pohjalta voimme hyvin kysyä itseltämme ja toisiltamme, kuinka moni meistä spontaanisti liputtaisi sellaisen kouluttamattoman, kiertävän sananjulistajan puolesta, joka sylkee parannettavan silmiin tai tekee savesta ja syljestään mössöä, jota hieroo parannettavan silmiin?

Tällaisten ajatusten ja näköalojen edessä herää väistämätä ajatus siitä, onko apologia länsimaisen kristityn viimeinen oljenkorsi yrittää olla näyttämättä naurettavalta modernin sivistyksen silmissä sanoessaan uskovansa ristiinnaulittuun Kristukseen Jumalan lähettämänä Sovittajana ja Lunastajana?

No, jo näin sanoessani tiedän kärjistäväni asiaa. Tunnustan tekeväni sen tarkoituksella. Uskon, että Jumala haluaa ravistella meitä. Evankeliumi on edelleenkin hullutusta tälle maailmalle. (Ja edelleen: näin sanoessani totean heti, että ei kaikki hullutus silti ole evankeliumia.) Olen siis ahtaalla näiden kahden näkemyksen välillä, (symbolisesti: näiden kahden kaupungin, Korinttin ja Ateenan välillä). Minulla ei kuitenkaan ole mitään mahdottomia vaikeuksia elää jännitteessä näiden kahden välillä - mutta haluan sen jännitteen olevan olemassa, jollei muuten niin muistuttamassa itseäni ja muita siitä, että elämme vielä syntiinlangenneessa, epätäydellisessä maailmassa.

Pelkään ja tiedän ilmaisseeni itseäni epätäydellisesti. Pyydän sitä jo etukäteen anteeksi teiltä, rakkaat vasta-argumentoijani. Haluan myös oppia lisää teiltä. Voin myös luottaa siihen, ettei aina suinkaan se, joka voittaa debatin ole oikeassa.

(Näin sanottuaan hän syventyi kirjastohuoneensa sohvalla Tapio Puolimatkan kirjaan "Usko, tiede ja Raamattu"...)

Kenet Jumala lähettää?

Minua on viime aikoina puhutellut kovasti ajatus Jumalan Pojasta. Kun Jumala halusi lähestyä maailmaa, joka oli langennut pois Hänen yhteydestään, Hän lähetti tähän maailmaan oman Poikansa.Hän ei siis lähettänyt tänne ketään virkamiestä. Hän ei asettanut komiteaa tai työryhmää. Hän ei edellyttänyt akateemista koulutusta, eikä runsaita taloudellisia resursseja. Ei, vaan Hän lähetti tänne oman Poikansa. Piste.

Kun Jumala halusi syntyä tämän maan ihmiseksi, tuon aikakauden imperialistisen suurvallan syrjäiseen provinssiin, ei tarvittu resurssikeskusta, eikä mitään muutakaan aineellista, poliittista tai uskonnollista panostusta. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Siinä oli kylliksi ja on edelleen. Eipä ihme, että Johannes, joka oli kaiken tämän todistaja, kirjoittaa: "me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta" (Joh. 1:14).

Kun Jumala kutsui Poikansa aloittamaan julkisen toimintansa oman Isänsä nimessä, niin miten Hän valtuutti ja evästi omaa Poikaansa? "Sinä olet minun rakas Poikani; sinuun minä olen mielistynyt." "Tämä on minun rakas Poikani; kuulkaa Häntä." Eikö siinä Isän lausunnossa ollutkin kylliksi rohkaisua Pojalle? Eikö se ollutkin tarkoitettu tunnustukseksi niille tässä maailmassa, joilla oli korvat kuulla? Ja Jeesus oli uskollinen ja kuuliainen Isälleen Poikana.

Kysymyksiä tältä pohjalta:

• kenen kaltaisia meidän tulisi siis olla?
• miten meidän tulisi evästää omat jälkeläisemme - niin biologiset kuin hengellisetkin?
  
• millaista elämämme, työmme ja toimintamme tulisi olla?
  
• mihin meidän tulisi pyrkiä kutsumuksessamme?
• millaiseksi seurakuntamme tulisi kasvaa?
• kenet meidän tulisi lähettää?