Sanontojen voima

Neil Cole kertoo kirjassaan Church 3.0 esimerkkinä toimivista taivaan valtakunnan dna:n sisältävän viruksen levittämisen tavoista erilaisten sanontojen käytön. Itsekin olen kuullut hänen usein toteavan opetuksiensa yhteydessä "In our movement we have a saying...". Sanonnoilla on ihmeellinen voima. Ne ensinnäkin ilmentävät osuvasti niitä arvoja ja käytäntöjä, joita kussakin yhteisössä on vallalla. Mutta yhtä hyvin ne myös levittävät tiettyä ajattelutapaa, asennetta ja toimintakulttuuria. Yksinkertainen sanonta voi sisältää yllättävän paljon informaatiota, joka avautuu vasta lähemmän tarkastelun myötä.

Esim. omassa kotiseurakunnassani meillä on sanonta "seurakuntaa koolla...". Se toistuu joka kerta kun laitetaan liikkeelle tekstiviestikutsu yhteiseen kokoontumiseen. Esimerkiksi näin: "Seurakuntaa koolla Möttösillä sunnuntaina klo 15.00...". Kun tätä slogania aletaan purkaa, paljastuu tietty ajattelutapa ja tiettyjä arvoja, jotka ovat meille tärkeitä. Ensinnäkin koolla on seurakuntaa eli kyse ei ole mistä hyvänsä kissanristiäisistä (joissa ei sinällään ole välttämättä mitään pahaa). Kyse on kuitenkin Jumalan omien kokoontumisesta yhteen. Toiseksi koolla on siis seurakuntaa, ei seurakunta. Seurakuntaa on siis koolla täällä Lahessa muuallakin kuin vain tuossa kutsussa mainitussa osoitteessa: seurakuntaa on koolla myös helluntaiseurakunnassa, Vapaakirkossa, Kohtaamispaikalla jne. (Ja syy miksi en luetellut tässä kaikkia eri vaihtoehtoja on yksinkertaisesti se, että Jumala yksin tietää sen, missä kaikkialla seurakuntaa onkaan koolla.)

Ajatus - eikä vain ajatus! - Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta on meille hyvin tärkeä. En väitä, että itsekään aina olen osannut elää tämän totuuden edellyttämän arvon mukaisesti, mutta haluan opetella sitä ja sitoutua siihen. Meitä on erilaisia ja eri-ikäisiä ja erilaisista traditioista tulevia, mutta yhtä kaikki kaikissa on Kristus. Näin ollen en siis voi rajata seurakuntaa vain oman kotiseurakuntamme sisäpuolelle. Mutta ainakin siellä sitä seurakuntaa on siis koolla...

Aina silloin tällöin joku kysyy, mikä on seurakuntamme nimi. No, ehkä se on tämä "Seurakuntaa koolla"-seurakunta. (Lisää asiaa näistä seurakuntien nimistä löytyy itse asiassa Colen blogista.)

Toinen esimerkki tällaisesta elävästä sanonnasta voisi olla: "Paljon tärkeämpää kuin pyytää Jumalaa siunaamaan sitä, mitä teemme, on tehdä niitä asioita, joita Jumala siunaa." Tämä ei ole yhdentekevää, hiuksiahalkovaa semantiikkaa, vaan on olemassa vissi ero näiden kahden välillä. Voimme koko elämämme ajan tehdä asioita, jotka nousevat pääasiassa omista tarpeistamme tai yhteisömme traditiosta tai mistä muusta hyvänsä, mutta ei Jumalan Hengen inspiraatiosta. Voimme toki pyytää Jumalaa siunaamaan näitä - ja nin Hän usein armossaan tekeekin! - mutta yhtä kaikki, siinä on koko ajan ihmistekoisen puuhastelun maku. Sensijaan meidän tulee antautua niin Hengen vietäviksi, että Hän saa inspiroida, johdattaa ja olla käyttövoimana palvelutyössämme.

Painopisteen pitää siis siirtyä pois minusta Kristukseen. Johannes Kastaja, tuo kaikkien selfmadeministryjen ensimmäinen surmaaja, puki sen sanoiksi: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä" (Joh. 3:30).

Sanonnoilla on siis voimaa ja merkitystä, varsinkin silloin, kun ne ilmentävät jo jotain olemassaolevaa kulttuuria. Cole kutsuu niitä orgaanisen seurakuntaliikkeen sananlaskuiksi, joiden tarkoitus on järkyttää olemassaolevia käsityksiämme ja tuoda esille vaihtoehtoinen tapa katsoa asioita.

Syksy on tulossa

Kesä on Suomessa aivan erityistä aikaa. Jopa suomalainen kansanluonne tuntuu kesällä saavan toisenlaisia sävyjä kuin muulloin. Valoa riittää, unta tuntuu tarvitsevan vähemmän. Muutaman viime vuosikymmenen aikana asiat ovat tässäkin suihteessa muuttuneen. Aiemmin maatalousyhteiskunnan aikaan kesä oli vilkkaan ja aktiivisen toiminnan aikaa. Nyt kesä näyttää yhä enemmän pitkäksi venyvältä ja heinä-elokuuhun painottuvalta lomakaudelta, jolloin kukaan ei välttämättä haluaisi tehdä mitään. Kesästä kun kuuluu saada nauttia.

Eipä sen takia ihme, että myös seurakuntien piirissä puhutaan tähän aikaan vuodesta siitä, miten "syksyn tullen koko seurakuntakoneisto kaikkine eri toimintamuotoineen käynnistyy koko tehollaan". Niinpä on hyvä vähän yrittää skannailla tulevan syksyn ja koko tuon paljon puhutun toimintakauden (syys-toukokuu) juttuja. Mitä näyttäisi olevan edessä?

On hyvä oppia tarkkailemaan kriittisesti ja valvoen (sekä rukouksen kanssa) koko kristillisyyden kentää. Jos näköalamme rajoittuu vain oman, enemmän tai vähemmän ahtaan yhteisömme piiriin, jäämme auttamatta rammoiksi, kuulo- ja näkövammaisiksi hengellisesti puhuen. Oma yhteisö voi tässä yhteydessä tarkoittaa kirkkokuntaa tai herätysliikettä, omaa kotiseurakuntaa tai ystävien verkostoa sähköpostilistoineen tai ulkopuolisilta suljettuine sivuistoineen netissä.

Meidän on luotava katseemme laajemmalle, opittava näkemään metsä puilta ja hahmottamaan laajempia kokonaisuuksia Jumalan valtakunnasta maassamme. On kyse koko Kristuksen ruumiin elintoiminnoista Suomessa ja muualla lähialueilla, joskus jopa kauempanakin. Suosittelen kuitenkin alkuun vahvasti paikkakunnallista näkökulmaa tuohon tarkkailuun. Se on osa esirukoustamme kaupungin puolesta ja vartijan tehtäväämme Jumalan profeetallisena kansana. Meidän tehtävämme on seisoa kaupungin porteissa ja arvioida, mitä asioita toivotamme hengessä tervetulleiksi kotikaupunkiimme ja mitkä asioimme käskemme Jeesuksen nimessä pysymään ulkopuolella.

Jos ajattelemme asioita kirkon kannalta, niin tällä hetkellä näyttää vallitsevan jonkinlainen asemasotavaihe kirkon sisällä sitä rautaisella kädellä hallitsevan liberaalisiiven ja toisaalta nurkkaan ahdistetun herätysliikesiiven välillä. Edellinen toimintakausihan olikin tässä suhteessa ennätysmäisen värikäs. Kirkollisissa piireissä näyttää olevan hieman hämmentynyt ilmapiiri: mitäs tässä nyt ollaankaan saatu aikaiseksi? Melkoinen kohu, runsaasti monenlaista julkisuutta ja hajoamispisteessä (tai peräti jo tuossa prosessissa) oleva kirkkolaiva. Sekulaarin yhteiskunnan tuki on varmasti takana, mutta se on edellyttänyt melkoisia alueluovutuksia ja tämä suuntaus tulee varmasti jatkumaan.

Kuitenkaan perusongelmaksi mainostettu kirkosta eroajien määrä ei näytä juurikaan laskeneen entisestä. Tässä mielessä mitään ei siis vielä olla saavutettu kirkon johdon kannalta. Tosiasiassa näyttä olevan jopa niin, että kirkon johdossa ollaan hyväksytty tämän kaltaiset tilastotappiot ikäänkuin pakollisina kuluina kirkon liberalisoitumisen tiellä. Pääasiaksi näyttää nousevan pääseminen täydelliseen sopusointuun ympäröivän kulttuurin ja sen nimekkäimpien edustajien kanssa.

Kirkon herätysliikesiiven taholla tuleva syksy tuonee lisää uutisia rivien kokoamisesta ja lisääntyvästä verkottumisesta. Nähtävissä on ollut jo pitempään (itse asiassa jo Suomen teologisen instituutin perustamisesta lähtien) herätysliikejärjestöjen oman teologisen koulutuksen vahvistuminen. Varmaa on, että tiettyjä hallinnollisia ym. tukitoimintoja tullaan tulevaisuudessa yhdistämään kirkon rahahanojen kiristyessä kiinni. Viidesläiset järjestöt näyttävät löytäneen paineen alla toisensa hyvin. Esim. jumalanpalvelusyhteisöjen toiminnassa tullaan varmaan poistamaan turhaa päällekkäisyyttä eri paikkakunnilla. Näyttää myös siltä, että Päivi Räsäsen päätyminen kirkollisista asioista vastaavaksi sisäministeriksi oli heidän kannaltaan arvaamattoman suuri siunaus.

Sley näyttää olevan tässä tilanteessa aika yksin ja ns. "puun ja kuoren välissä" toisaalta kirkon vanhakantaisten puolustajana ja toisaalta Luther-säätiön asettaminen paineiden välillä. Sama problematiikka näyttelee kieltämättä isoa osaa myös joidenkin viidesläistenkin järjestöjen toiminnassa. Toisaalta tällainen "yhdentymiskehitys" asettaa omat haasteensa myös säätiöläiselle luterilaiselle ortodoksialle. Tämän myötähän säätiöläisetkin joutuvat tahtomattaankin tekemisiin myös muidenkin niin koti- kuin ulkomaisten vaikutteiden (kuin vain Missouri-synodin) kanssa. Sisäinen partantuminen ja eheytyminen, armolahjat, profeetallinen rukouselämä ja ylistys pääsevät näin vaikuttamaan tervehdyttävästi joskus hieman kuivan rapeahkoon luterilaisuuteen. Milloin siis näemmekään ensimmäisen Luther-säätiön piiristä nousevan nuorten ylistysryhmän esiin astumisen?

Muuten Luther-säätiö on todella mielenkiintoinen ilmiö kirkon hengellisessä kentässä. Sen 25 eri jumalanpalvelusyhteisön piirissä on noin 3000 ihmistä. Hyvin suuri osa tästä porukasta on nuoria aikuisia ja nuoria perheitä, joilla on yliopistotausta ja jotka näin ollen tulevat tulevaisuudessa olemaan kenties hyvinkin merkittävässä asemassa yhteiskunnan eri osa-alueilla. Siitä ei ainakaan itselläni ole mitään tietoa, miten suuri osa heistä vielä kuuluu evl. kirkkoon. Jotain hyvin vahvaa yhteisöllisyyttä tämän joukon piirissä olen kuitenkin aistivinani. Tässä kuviossa on mielenkiintoista se, että - vastoin kaikkia seurakunnan kasvun oppaita - täällä vannotaan vahvasti messuliturgian, uskontunnustuksen ja papinviran nimiin. Aika näyttää, miten pitkälle siivet kantavat vai löytyykö säätiöläisyydenkin sisältä tuo itseään toistava seurakunnallisen pirstoutumisen dna?

Aina on selvää, että kun uuteen yhteisöön kuuluminen ei edellytä vanhasta (tutusta ja turvallisesta) luopumista, niin asiat etenevät helpommin. Tämän sai karvaalla tavalla kokea Nokia Mission Church. Sen postituslistalla on 16000 nimeä, mutta jäseniä uudessa kirkkokunnassa on vain pari sataa. Moni haluaa kyllä käydä isossa massakokouksessa omalla paikkakunnallaan, jossa on hyvä meno, nuorekas ylistys ja nimekäs (yleisimmin jenkkiläinen) "apostolis-profeetallinen julistaja". Mutta ei sen takia monikaan halua kirkkokuntaa vaihtaa. Ihmiset ovat niin kiinni perinteisessä ja kristityt tässä maassa edustavat tämän trendin kovaa ydintä. Olisikohan niin, että nokialaisuus meni tässä kohtaan halpaan ja yli siitä kohtaa, missä aita on matalin, kun oitis lähdettiin perustamaan omaa kirkkokuntaa ilman, että homman annettiin ensin terveellä tavalla rakentua seurakunnaksi?

Vapaiden suuntien piirissä ei näytä tapahtuvan kovin paljoa. Helluntaikirkon piirissä näyttää entinen kirkollistumiskehitys etenevän tasaisen varmasti, mitä nyt perinteinen helluntaikansa siinä vähän kampoihin laittaa. Tähtäyspiste on tulevaisuudessa: kymmenen vuoden päästä ollaan jo selkeästi kirkkona ja johdossa olevalla on liperit kaulassa. Ehkäpä tuolloin helluntailaisuuskin haluaa tehdä samanlaista pesäeroa herätysliikemaineeseen kuten hiljattain tekivät körttiläiset?

Vapaakirkossa uumoiltiin uuden kirkkokunnanjohtajan myötä "ison luudan lakaisevan", mitä moni vapiksen piirissä varmaan toivoikin. Hannu Vuorinen onkin selvästi tilattu muutosjohtaja, joka toisaalta edustaa uutta, mutta ymmärtää myös vanhan tradition merkityksen. Tällaisissa uudistushankkeissa vain niin harvoin ymmärretään sitä voimaa, joka kirkollisella tai periaatteessa millä muulla hyvänsä keskushallinnolla on. Varmin kaiken uuden innovatiivisuuden ja positiivisen muutosenergian surma on byrokratian, tradition ja itsetyytyväisyyden kolmipäisen pedon kanssa painiskelu.

Myöskään ns. Näky-liikkeen piirissä ei näytä tapahtuvan mitään ihmeitä, vaan tuokin 90-luvun uudistusliike on nykyään aika helposti ennustettava seurakunnallinen toimintakalenteri lukuisine tilillepanokortteineen. Ns. kotiseurakunta- tai orgaaninen srk-liike ei näytä saavuttaneen 2000-luvulla mitään merkittävää asemaa tai roolia suomalaisessa hengellisessä kentässä. Sen perusdna:ssa on kuitenkin jotain sellaista, mitä ns. perinteiset seurakunnat (täysin tunnustukseen tms. katsomatta) mielellään hyödyntävät. Ehkä tässä sitten onkin sen merkitys muutosvoimana tulevaisuudessa? Silloin vain eri verkostojen ja kuppikuntien olisi itse päätettävä, onko tärkeämpää rakentaa omaa imperiumia vai olla hyödyksi koko Kristuksen ruumiille?

Kirkkokuntien ulkopuolinen hengellinen maasto onkin sitten muuten monenlaisten ministryjen vapaan mellastuksen pelikenttää. Eräs positiivimpia ilmiöitä tällä saralla on Michael Howardin ja Out of African toiminta Suomessa. Tunnistan siinä sellaista profeetallista ääntä, jota tässä maassa tarvitaan, kun - Anssi Simojokea lainaten - "paimenien raamatullinen ääni ei kuulu. He ovat mykkiä tai heidän puheensa hillitty charmi ei erotu yhteiskunnan sovinnaisesta normaalikohinasta". Se, että tämä toiminta nykyään lähes tulkoon kokonaan kanavoituu ns. virallisten seurakuntien ulkopuolelle on tilanteellemme hyvin kuvaavaa ja tyypillistä.

Summa summarum: edelleen meillä on näkemättä ja kokematta tilanne, jossa mietimme vanhempina uskovina, mitä tehdä 20-30 ns. "pystymetsästä" uskoontulleen kanssa? Jos haluamme tällaisen hedelmän todella pysyvän, niin perinteiset toimintamuodot jäsenyyskursseineen ja toimintanakituksineen eivät kyllä enää riitä, vaan meidän on uskaltauduttava pidemmälle ja syvemmälle keskinäisessä yhteydessämme.

Maanosan kuulumisia

Muistaakseni jo viime keväästä asti on tämänkin blogin palstoilla oltu näkevinään Euroopan unionissa kehittymistä liittovaltiota kohti, joskin koko prosessi federaatiota kohti näyttää kulkevan euron kriisin kautta. Tämä kehitys näyttää olevan ikäänkuin sisäänrakennettu koko EU:n ytimeen. Se on sen luonnollinen suunta, jota kohti kuljetaan vääjäämättä, sanoivatpa poliitikot, ennusteet tai media mitä hyvänsä. Itse asiassa nyt, taloudellisen kriisin ytimessä, alamme havahtua muutoksen nopeuteen. Eurooppa muutaman vuoden kuluttua on todennäköisesti hyvin erilainen, kuin mihin olemme tähän asti tottuneet.

Eräs ystäväni kertoi EU-kansanäänestyksen aattona kirjoittaneensa paikalliseen sanomalehteen asioista, joita EU-integraation huumassa on pyritty salaamaan kansalaisilta. Hän kertoo saaneensa tuolloin vihaista palautetta paikallisen EU-tiedotuskeskuksen johtajalta tyyliin "miten voit väittää, että EU olisi menossa kohti liittovaltiota?" Ystäväni oli todennut vastaukseksi, että aika näyttää.

Ja aika näyttää siltä, että EU-integraatio on tähän asti ollut malliesimerkki taktiikasta, jossa päämäärätietoisesti edetään tavoitetta kohti ja jossa samaan aikaan yhtä johdonmukaisesti valehdellaan suurelle yleisölle, että näin ei ole tapahtumassa. Kirkollinen degeneraatio homokysymyksessä on vastaavanlainen esimerkki. Niin media, virkamiehet kuin poliitikotkin ovat valehdelleet meille - ja virkansa, uransa ym. takia tekevät niin edelleenkin.

Mitä se tarkoittaakaan, kun Paavali kirjoittaa Jumalan vihan ilmestyvän taivaasta niitä kohti, jotka pitävät totuutta valheen vallassa? (Ks. Room. 1:18s.)

Liittovaltiohan tarkoittaa sitä, että koko maanosasta tulisi yksi ainoa valtio. Yhteisten ulkorajojen merkitysa korostuisi ja sisärajojen merkitys vähenisi olemattomiin. Taaskin löydämme itsemme yhden EU:n kantavan perusdogmin ääreltä. Samalla päätöksenteon painopiste siirtyisi entistäkin enemmän Brysseliin. Suomi olisi tässä pelissä pieni periferinen osavaltio arvaamattoman suurvallan naapurissa.

Tämä kehitys edellyttää tietysti monenlaisten perinteisten ajattelutapojen ja asenteiden (esim. nationalismi, kristinusko) kitkemistä pois kansalaisten ajattelusta. Esim. suomalaisen dosentin äkkiväärä heitto suomalaiskansallisten hymnien (kuten esim. Maamme-laulu, Siniristilippumme) niputtamisesta vihapuheiden epämääräisen joukkoon onkin nähtävä juuri tätä taustaa vasten. Joku sanoo tällaisen olevan ns. ääriesimerkki, mutta juuri niiden perusteella voimme tätä nykyä nähdä tie kohti lopullista päämäärää.

Päämäärä näyttää olevan siis liittovaltio ja ainakin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna myös totalitaristisesti hallittu sellainen. Se, mitä olemme saaneet maistaa täällä perinteisessä pohjoisessa lintukodossa, antaa meille tukevaa esimakua siitä, mitä on tulossa ja jo olemassa. Valtiokirkko Suomessa on ollut peloittavan hyvin lieassa koko tämän prosessin ajan. Jotain näyttää siis peruuttamattomasti muuttuneen.

Milloin muuten viimeksi olette kuulleet tämän kaltaisia äänenpainoja? Aivan, 60-70-lukujen vasemmistoradikalismin kultaisina vuosina. Se sukupolvi on nyt nimittäin vallassa niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Juha Ahvion puheet vasemmistoradikalismin pohjalta nousevasta ja sen lanseeraamia keinoja käyttävästä kulttuurivallankumouksesta eivät todellakaan ole tuulesta temmattuja.

Totalitarismin keinoista nujertaa vääriksi katsotut tai muuten aikansa eläneet ja poistettaviksi merkatut poliittiset vaikuttajat antaa hyvän kuvan IMF:n entisen pääjohtajan Dominique Strauss-Kahnin kohtelu. En millään muotoa edes kuvittele ko. eu-ruhtinaan olevan mikään pulmunen, mutta viimeistään nyt on kaikille käynyt ilmeiseksi se, että kyseessä oli ilmiselvä lavastus ja sitä seurannut poliittinen ajojahti, jonka lopputulema oli se, että IMF:n johtoon saatiin joidenkin kannalta suotuisampi henkilö.

Case antaa lohduttoman kuvan median vallankäytöstä ja vielä enemmän salaisten palvelujen maailman kaikkivoipaisuudesta. Milloin saamme nähdä jonkun tunnetun kristillisen vaikuttajan lavastuksen vastaavanlaisessa tilanteessa? Jos joskus näette tai kuulette jotain vastaavaa jostain arvostamastanne Jumalan miehestä tai naisesta, niin olkaa varuillanne ja ainakin ottakaa mukaan laskuihin tällainen vaihtoehto. Meidän kristittyjen ei ole enää varaa harrastaa herkkäuskoisuuden kaltaista ylellisyyttä.

Olemme siis menossa entistäkin levottomampia ja epävarmempia aikoja kohti. Se, mitä nyt on kylvetty tai mitä on vasta idullaan, tulee tulevaisuudessa puhkeamaan täyteen kukkaansa - niin hyvässä kuin pahassakin. Itse asiassa vasta nuo uudet, erilaiset olosuhteet tulevaisuudessa saavatkin tuon hedelmän tulemaan esille. Näin myös Jumalan valtakunnan kohdalla. Luulen, että Jumala sallii koetuksien tulla päällemme kasvattaakseen itselleen kansan, joka palvelee Häntä ehyellä sydämellä.

Perustan pohjalta

Eräs mieluisimpia posteja, joita saan on lähinnä viidesläisten herätysliikejärjestöjen julkaisema teologinen aikakauslehti Perusta, joka käsittelee ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja kirkollisia aiheita, sisältää kirja-arvosteluja, keskustelua ja teologisia pohdintoja. En tietenkään ole kaikissa kysymyksissä aina samoilla linjoilla lehden kanssa, mutta monessa kohtaa löydän ajattelustani yhteneväisyyksiä lehden esittämiin näkemyksiin. Muutoin voin luottaa siihen hyvään neuvoon, jonka mukaan voin aina oppia jotain hyödyllistä niiltä, jotka teologisessa kahvipöydässä istuvat vähän kauempana minusta. Ainakin voin antaa haastaa omat näkemykseni, oppia puolustamaan ja perustelemaan niitä kiihkottomasti. Tällainen keskustelu rakentaa ja avartaa aina.

Eräs tämän kertaisen Perustan (4/2011) helmiä on teol. tri Juha Ahvion nykyisen homokeskustelun ja muun yhteiskunnallisen kehityksen taustoja hahmottava artikkeli "Sukupuolivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret". Ahvio näkee pyrkimyksessä ajaa läpi laki sukupuolineutraalista avioliitosta taustalla äärivasemmistolaisen ideologian, jonka aatteellinen lähtökohta on 1960-luvun vasemmistoradikalismissa ja tuolloin alkaneessa sukupuolivallankumouksessa. Tämän marxilaisteoreetikkojen lanseeraaman kehityksen tarkoituksena on nimenomaan perheen ja sitä kautta koko yhteiskuntarakenteen murtaminen. Tavoitteena on totalitaarisesti hallittu yhteiskunta, jossa toisinajattelijat on vaiennettu.

Tuota kaikkea lueskellessa mieleen nousee myös kriittisiä ajatuksia liittyen esim. apologian tehtävään. Perinteisesti apologia on nähty kristinuskon puolustamisena sekulaareja aatevirtauksia vastaan. Siinä kohtaa apologia puoltaa ilman muuta paikkaansa. Se on siinä tehtävässään jopa - niin kansainvälisesti kuin kotimaassakin - onnistunut yhdistämään kristittyjä eri piireistä raamatullisten perustotuuksien taakse. Jos apologia kykenee opettamaan kristittyjä purkamaan moniarvoisen ja jälkikristillisen ajan haasteita ja perustelemaan uskonsa, niin se on täyttänyt paikkansa.

Kuitenkin tarvitsee olla sen verran kriittinen ja sanoa, että näen vaarana apologian muuttumisen kristinuskon puolustamisesta länsimaisen kristillisen tradition puolustamiseksi. Enää ei rajoituta pelkästään uskon luovuttamattoman sisällön puolustamiseen, vaan ryhdytään myös uskon kulttuurisen muodon puolustamiseen. Tärkeiksi kysymyksissä saattaa nousta esim. se, onko kirkko jossain historiansa vaiheessa vihkinyt homopareja vai ei. Tällähän ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on Raamatun kanta asiaan. Onhan kirkko järjestänyt juutalaisvainoja tai organisoinut ristiretkiäkin historiansa aikana. Mutta apologian painopiste näyttää siirtyneen siihen, että keskiössä onkin "kirkko" (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) tai paljon puhuttu "klassinen kristinusko". Jokainen ymmärtää, että kirkkoinstituution puolustaminen historian valossa on mission impossible. Näin näyttää vain helposti käyvän nykyisen kaltaisen kulttuuritaistelun tuiskeessa.

Tämä viime mainittu käsite "klassinen kristinusko" on myös sellainen, joka pitäisi aina erikseen määritellä, mitä sillä ymmärretään. Luulen, että niin Leif Nummela kuin Kari Mäkinenkin ajattelevat molemmat edustavansa tätä, mutta käytännössä heidän tuolle iskusanalle antamansa termi merkitsee ihan eri asioita (ja näin ollen myös poikii hyvin erilaista toimintaa). Itsekin miellän taistelevani klassisen kristinuskon puolesta, mutta en suinkaan aseta yhtäläisyysmerkkejä sen ja termin "länsimainen kristinusko" välille.

Pelkistäen kysymys on siitä, tarkastelenko asiaa tuon käsitteen "klassinen kristinusko länsimaissa" vai raamatullisen käsitteen Kristuksen seurakunta tai Jumalan valtakunta kannalta. Kyse ei ole niinkään kulttuuritaistelusta ja sen menneiden aikojen arvojen ja tapojen puolustamisesta, kuin Jeesuksen seurakunnalleen uskomasta tehtävästä. Uskon muoto on luovuttamaton, mutta sen kulttuurinen muoto on aina aikasidonnainen eli siis muutoksille altis. Joskus - kuten omana aikanamme - muutokset ovat jopa enemmän kuin toivottavia.

Kristinusko tarvitsee edelläkävijöitä ja tienraivaajia, ei viimeisiä tradition puolestapuhujia. Tällä en hyökkää traditiota vastaan sinänsä, mutta - David Pawsonia lainaten - emme saa roikkua menneessä, emmekä mukautua nykyisen ajan mukaan, vaan meidän on orientoiduttava tulevan Jumalan valtakunnan mukaan.

-------

J.R.R. Tolkienin massiivinen fantasiatrilogia Taru Sormusten Herrasta kuvaa mielestäni monella tavalla ja eri tasoilla länsimaiden historiaa, myyttejä ja nykytilaa. En halua perustaa mitään omaa hermeneuttista koulukuntaani Tolkienin suhteen, mutta tuon esille vain yhden pienen yksityiskohdan.

Trilogiasta on nimittäin löydettävissä kaksi hyvin erilaista soturityyppiä. On Gondorin käskynhaltijan Denethor II:n poika Boromir. Gondor on Lännen viimeinen etuvartio Mordorin ja Idän laumoja vastaan. Jos Gondor sortuu, Länsi on tuhon oma. Melkein kaikki haltijatkin ovat jo muuttaneet pois Suuren meren länsipuolelle. Boromir edustaa siis tätä vanhaa läntistä traditiota ja on sen viimeisiä tulenkantajia. Gondor on jo ajan patinan ja vihollisen uhan heikentämä ja edustaa monessa mielessä kohta mailleen painuvan, kuolevan kulttuurin viimeisiä epätoivoisia yrityksiä torjua vihollisen uhka.

Sitten on Aragorn, Arathornin poika, joka itse asiassa olisikin Gondorin itseoikeutettu kuningas, mutta hän on (eri vaiheiden seurauksena) luopunut kuninkuushankkeestaan ja viettää kuljeksivaa elämää pohjoisen levottomilla rajaseuduilla. Hän on samoojia ja hänet tunnetaan näissä piireissä paremmin nimellä Konkari. Perinteinen "chevaliér disgusé"-hahmo siis.

Mutta yhtä kaikki, Aragorn on kuningas ja lopulta ottaa taas paikkansa ja kruununsa (ja kuningattaren etc.). Hänellä ei kuitenkaan ole mitään omaa agendaa Sormuksen suhteen, vaan hän on alistanut itsensä ja sotilastaitonsa Sormuksen tuhoamisen missiolle. Aragorn itse asiassa edustaa uutta ja tulevaa aikaa, jonka ensi säteet on vasta hädin tuskin havaittavissa horisontissa.

Boromir taas katselee asiaa täysin oman valtakuntansa näkökulmasta ja häneltä löytyy nopeasti myös intressejä Sormuksen suhteen. Hän näkee siinä oivan välikappaleen Gondorin taistelussa Mordoria vastaan, mutta ei ymmärrä sitä, että juuri tämän välikappaleen käyttö turmelee käyttäjänsä...

-------

Jotain hyvin voimakasta allegoriaa olen tässä näkevinäni. Jos alamme puolustaa jotain kristillistä traditiota itse pääasian kustannuksella, joudumme helposti ojasta allikkoon. Juutumme helposti hyödyttömään puolustustaisteluun kulttuurisista arvoista tai joistain sinänsä kehällisistä asioista. Jumalan valtakunta ei kuitenkaan ole tästä maailmasta. Kaikki kunnia kaksituhatvuotiselle kristilliselle perimälle Euroopassa ja sen vaikutukselle taiteen, kulttuurin ja muun yhteiskuntaelämän piirissä. Ymmärrämme sen inspiraation lähteenä olleen juutalaiskristillinen ajattelu ja arvomaailma (yhtä aikaa pakanallisen hellenistisen vaikutuksen kanssa).

Meidän on kuitenkin herkeämättä etsittävä ja pysyttävä kiinni siinä, mikä on tulossa. Jumalan valtakunta tulee, eikä se aina joka kohdassa tule olemaan sen näköinen ja oloinen, mitä ajattelemme sen olevan katsoessamme asioita omien kulttuuristen silmälasiemme läpi. Meiltä vaaditaan tulevaisuudessa - ja jo nyt! - joustavuutta, mukautumiskykyä ja herkkyyttä Hengen äänen kuulemiselle.

Ennemmin kuin ohjaisin uskoontulleen edesmenneen tradition piiriin, haluan kannustaa häntä elämään uskoaan rohkeasti todeksi uudessa tilanteessa (ja jopa uusien haasteiden edessä!). Kun hän näin tekee, hän tulee samalla - tahtomattaan, tietämättään - luoneeksi uutta toimintatapaa ja kulttuuria. Kun hän tarkastelee eri kristillisiä traditioita tästä uudesta tilanteestaan käsin, hän osaa myös antaa arvoa niiden sisältämille kultahippusille Jumalan valtakunnasta.

Kaupungin puolesta rukoileminen

Esirukous oman kotikaupungin puolesta on entistä tärkeämpi nykyisenä aikana. Emme tiedä mitä on meneillään vuoden lopussa, ensi keväänä tai vuoden päästä. Muutokset ympärillämme ovat yhä nopeampia ja radikaalimpia. Paavalin kehotus 1.Tim. 2:1:ssa rukoilla kaiken esivallan puolesta on äärimmäisen ajankohtainen. Kyse ei ole vain yleisen yhteiskuntarauhan säilymisestä, vaan ennen kaikkea mahdollisuudesta tehdä Jumalan valtakunnan työtä sille suotuisissa olosuhteissa.

Paavali kirjoittaa galatalaisille, että kun aika oli kypsä, niin silloin Jumala lähetti Poikansa maailmaan. Silloisen maailmanhistorian kulun kannalta ainutlaatuinen Pax Romanan aika antoi suotuisat mahdollisuudet evankeliumin leviämiselle räjähdysmäisen nopeasti yli koko tuon aikaisen tunnetun maailman. Kun nyt seuraamme mellakointia Isossa-Britanniassa, taloudellisia ongelmia ja yhteiskunnallista kuohuntaa eri maissa, niin meidän on enemmän kuin hyvät syyt tehdä näin.

Nyt tarvitaan "kaupungin porteissa seisojia" ja jos tämä kaanaankielinen ilmaisu ei heti aukea Sinulle, niin tarkoitan sillä kristittyjä esirukoilijoita eri yhteiskunnan osa-alueiden työ- ja luottamustehtävissä valvomassa, vaikuttamassa ja rukoilemassa oman kotipaikkakuntansa puolesta. Jokainen meistä on kutsuttu tekemään tätä oman kutsumuksensa pohjalta. Jälkikristillisenä ja -modernina aikana kristittyjen on läpäistävä yhteiskunta hengellisellä vaikutuksellaan, joka ulottuu ns. maallisiin asioihin. Kyse ei ole niinkään minkään yksittäisen seurakunnan hartaudenharjoituksesta, vaan koko Kristuksen ruumiin profeetallisesta vartijan tehtävästä kaikilla yhteiskunnallisen elämän osa-alueilla.

Voimme toki saada yhtä ja toista hyvää aikaiseksi ihan vain oman kuppikunnankin tasolla puuhasteltaessa. Siolloin vaikutuksemme ulottuu pääasiassa tai ainoastaan ns. "omiimme". Meidän on kuitenkin kysyttävä, missä määrin todellinen muutos on mahdollista, ellei Kristuksen seurakunta ole yhtä kaupunginlaajalla tasolla. Jeesuksen ylimmäispapillisessa rukouksessa Joh. 17:ssä on tärkeä sanoma kohdassa, jossa Jeesus sanoo tämän maailman kyllä uskovan Jeesukseen, kunhan vain Hänen omansa ovat yhtä niin kuin Hän ja Isä ovat yhtä.

Eli voimme siis saada yhtä ja toista hyvääkin aikaiseksi, mutta todellinen muutos alkaa ensin meistä. Pietari kirjoittaa tuomion alkavan aina ensin Jumalan huoneesta, joka on Hänen seurakuntansa. Siinä ei puhuta mitään mistään yksittäisestä tunnustuskunnasta, vaan Hänen omistaan yleensä, riippumatta eri kuppikunnista.

Niinpä koko kaupunginlaajan Kristuksen seurakunnan esirukousten vaikuttavuuden tähden, meidän on ensin pantava pois keskinäiset riidat ja lahkomieli. Emme voi sanoa mitään seurakuntaa omaksemme tai nimittää sitä kenenkään kirkkohistorian henkilön, juhlapyhän tai muun nimen mukaan, kun se on Jeesuksen. Toiseksi meidän on annettava rukousjohtajien, ylistyksenjohtajien ja esirukoilijoiden vapaasti verkottua ylitse kaikkien rajojen. Kyse on seurakunnan elintoiminnoista, joita Henki johtaa.

Jollei tätä tapahdu, niin olemme niinkuin se entisen jalkapallovalmentajan joukkue, jonka pelissä valmentaja aina oli näkevinään jotain hyvää ja kiitettävää, vaikka tosiasia oli, että takkiin tuli joka matsissa. Mutta jos näin tapahtuu, voimme osoittaa Kristuksen ruumiin olevan rukousten kautta elävä ja voimakas vaikuttaja paikallisella tasolla. Siihen Herra meitä haluaa ohjata.

Sunnuntaiaamun skenariointia

Olen suuri kelttiläisen musiikin ystävä. Sen tunteisiin - ja hyvinkin erilaisiin tunteisiin! - vetoava tyli tehoaa minuun kyllä hyvin. Joskus sen sentimentaalisuus tuntuu jopa menevän överiksi. Kuuntelin tuossa hiljattain Chieftains-yhtyeen levyä Tears of Stone, jossa esiintyy eri irlantilaisia tai muuten vain keltahtavia naisartisteja. Minua on aina ihastuttanut tuolla levyllä eräs suorastaan häpeämättömän emotionaalinen balladi Jimmy Mo Mhíle Stór (Jimmy, My Treasure), jonka Rankin Family yhdessä päälliköiden kanssa veivaa. Laulu kertoo nuoresta naisesta, jonka rakastettu lähtee merille jne. Uskokaa mua, nää tyypit tietää justa tasan tarkkaan, miten tästä teemasta otetaan kaikki oleellinen irti.

Tai kuunnelkaapas tätä uljasta miesenergialaulua An Poc Ar Bruile! Jokin siinä vaan soittelee sielun syvimpiä soittimia...

Tuota upeaa musiikkia kuunnellessani mietin usein, miltä Eurooppamme ja sen viime kaksituhantinen historia olisikaan näyttänyt, jollei muuan Gaius Julius Caesar olisi joskus 50-luvulla eKr. suorittanut Gallian sodan nimellä kulkevaa etnistä puhdistusta nykyisen Ranskan alueella. Caesarhan halusi kirjallaan Commentarii de bello Gallico osoittaa niin aikalaisilleen kuin jälkipolvillekin Gallian valloitussotien olleen välttämättömiä Rooman turvallisuuden kannalta. Samalla hän teki myös pari maailmanhistorian kannalta merkityksellistä juttua: ensinnäkin pakotti germaanit perääntymään Reinin taakse ja toisekseen loi pohjan romaanisen Ranskan synnylle. Latinasta tuli Euroopan kantakieli ja roomalaisesta (ja sitä kautta hellenistisestä) sivistyksestä länsimaisen kulttuurimme perusta. Kelttiläisyys sai väistyä marginaaliseksi ilmiöksi.

Tai mitä jos kansainvaellusten paineet muutama sata vuotta myöhemmin eivät olisikaan työntäneet kelttejä mantereemme läntisille reuna-alueille Brittein saarilla, Ranskassa ja Pyreneillä? Ja entä jos roomalaiskatolinen kirkko ei olisikaan pakottanut kelttiläistä kristinuskon muotoa paavilliseen kaulapantaansa?

Ymmärtäkää nyt opikein, en minä mitenkään kritiikittömästi ihannoi kelttiläisyyttä sinänsä. Samaa ikivanhaa pakanuutta se oli siinä missä roomalaisuuskin, germaaneista puhumattakaan. Kunhan vain näin aamun hämyssä skenarioin, millaiselta maailma olisi näyttänyt, jollei kelttiläisyyttä olisi nujerrettu. Nyt nuo maanosamme alueet, jotka alussa olivat kelttien asuinaluetta, ovat roomalaistuneet. Iso-Britannia ja sen nyt jo edesmennyt imperiumi edustivat roomalaisuutta "parhaimmillaan". USA on tänään Rooman perillinen numero yksi. USA:n kansalaisuus on jotenkin samanlaisessa (yli)arvostetussa asemassa nyt Pax Americanan aikana, kuin mitä Rooman kansalaisuus oli Paavalin aikoihin. Rooman kirkko oli se tekijä, joka saattoi roomalaisen hallinto- ym. kulttuurin perimän "pimeän keskiajan" läpi meidän päiviimme asti. Ja millaisen jäljen se onkaan jättänyt maanosamme hengellisyyteen! Euroopan Unioni edustaa monessa suhteessa juuri tätä perintöä, eikä vielä ole suinkaan katsottu tätä tietä loppuun asti. Jotain osviittaa tulevasta kehityksestä meillä edelleenkin on Raamatun ennustusten pohjalta.

Mutta millaiselta siis Eurooppamme näyttäisikään, jos se olisikin kelttiläinen tai edes kelttiläisempi? Taaskin on todettava, että tuskin historiamme sen onnellisempi olisi ollut, koska samaa syntiinlangennutta sukua olemme kaikki. Mutta se, mikä puuttuisi olisi se, minkä muinaisen Persian suurvallan hovissa vaikuttanut juutalainen huippuvirkamies Daniel näki yöllisessä näyssä ja mikä kauhistutti häntä.

"Vielä on tuleva neljäs valtakunta, luja kuin rauta, ja niin kuin rauta murskaa ja särkee kaiken ja niin kuin rauta rikkoo, niin se on murskaava ja rikkova kaikki muut."

(Dan. 2:40)

"Ja vielä minä näin yöllisessä näyssäni, että oli neljäs eläin, pelottava, kauhistuttava ja hyvin väkevä. Sillä oli suuret rautaiset hampaat ja se söi ja ruhjoi kaiken ja tallasi tähteet jalkoihinsa. Se oli erilainen kuin aikaisemmat pedot ja sillä oli kymmenen sarvea."

(Dan. 7:7)

Jotain samanlaista olennaista informaatiota Rooman todellisesta luonnosta sai apostoli Johannes ilmestyksessään muutama sata vuotta myöhemmin Patmoksen vankilasaarella.

Ymmärrän Jumalan olevan historian Jumala, joka tuomitsee eri etniset ryhmät oman tahtonsa mukaan. Hän on säätänyt niille kullekin niiden omat elämisensä ja vaikuttamisensa rajat ja ajat. Näiden puitteissa Hän haluaa jokaisen etnisen ryhmän ja kunkin yksilön niiden sisällä etsivän Häntä ja tekevän Hänen tahtonsa. Hän tuomitsee täysin, miten itse tahtoo. Tiedän tämän teesin edustavan monelle oman aikamme länsimaiselle ihmiselle (ja yllätyksekseni jopa joillekin kristityille!) jotain niin ylitsepääsemättömän vaikeaa. Näin Hän kuitenkin tekee, eikä kukaan tule koskaan asettamaan Häntä minkään sotarikostuomioistuimen eteen, koska Hän tuomitsee ehdottoman oikeudenmukaisesti.

Ajattelen tästä löytyvän syyn myös sen kelttiläisperäisen valtaväestön kohtaloon, joka vielä joskus sata vuotta eKr. hallitsi käytännössä maanosaamme Portugalista Keski-Eurooppaan ja Irlannista nykyisen Turkin keskiosiin. Jumalan historian suunnitelmaan kuului Rooman nousu ja sen vaikutus.

Kuinkahan monta kertaa Rooman ja sen nälkäisten perillisten historiassa on Caesarin jälkeen toistunut tämä sama kuvio, jossa halutaan osoittaa häikäilemättömien ja raakojen valloitussotien olleen välttämättömiä "meidän oman turvallisuutemme" kannalta? Ajatellaanpa vaikka Irlannin valloitusta tai myöhemmin Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön hävittämistä.

Olisipa nykyisyytemme sitten millainen hyvänsä "kelttiläisenä Eurooppana", niin yksi asia on varma. Ei vain länsimainen kulttuuri, vaan myös länsimainen kristinusko näyttäisi tyystin erilaiselta. Rooman dna:sta löytyvät kontrollihakuinen hierarkkia, tiukka hallinnollinen kuri ja (kuoleman)jäykkä dogmatiikka. Mitähän erilaista olisi löytynyt kelttiläisyydestä tähän verrattuna?

No, onhan toki kelttiläisen musiikkiperinteen vaikutus - yhdessä afrikkalaisten orjien musiikillisen tradition kanssa - ollut merkittävä, kun ajatellaan amerikkalaisen juurimusiikin syntyä ja kehitystä aina nykyiseen länsimaiseen, kaupalliseen populaarikulttuuriin asti. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu...

Valikoivaa kuuliaisuutta

Tsekatkaapa tämä. Kannattaa tutustua, miettiä ja panna käytäntöön, vaikka tekisi vähän kipeää.

Viime päiviltä...

Maanantaina olin tilaisuudessa, jossa oli mukana kaksi nuorta, alle kolmikymppistä kiinalaista naista, kotiseurakuntaliikkeen lähetystyöntekijää. Oli koskettavaa kuulla heidän todistustaan ja samalla kurkistaa siihen elämäntodellisuuteen, jossa osa Kristuksen ruumista tänäänkin elää jossain päin maailmaa. Eniten ihmettelen heidän rukoustaan. Mietin, mistä nousee tuollainen palava rukous Herran puoleen. Joku sanoo, että "vainot sen saavat aikaan, rukoillaan siis mekin vaan vainoja tänne!" "Jännä ajatella, että saatana saisi aikaan jotain noin hyvää", toteaa siihen joku toinen.

Kun ajattelemme Herran työn eteenpäin menoa, niin kaikki lähtee liikkeelle rukouksesta. Mutta mikä saa aikaan tuon hellittämättömän rukouksen? Rakkaus Jeesukseen. Jos vainot saavat sen aikaan, niin hyvä, rukoilen meillekin vainoja. Mutta USA:n länsirannikolta orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen herätyksen piiristä kuuluu huhuja, että siellä uskoontulleilla narkkareilla, huorilla ja jengiläisillä olisi sama palava rakkaus Jeesukseen, eikä siellä vainot ole todellisuutta. Jotain tällaista ratkaisevaa muutosta mekin tarvitsemme ja se, mitä tiedän, on se, että rukous on avain siihen. (Varsinainen kehäpäätelmä siis, mutta käytännössä näin.)

Kun seuraamme uutisista maanosamme tilannetta, niin näemme, että paljon pahemmaksi eivät unioninpoikasemme olot voi enää juurikaan mennä tai sitten ollaan todellisessa kriisitilanteessa. Vai olemmeko jo, mutta sitä ei vaan kerrota meille? Horjuvia valtiontalouksia, palavia kaupunkeja ja ryöstettyjä ostoskeskuksia, kärjistyviä tilanteita politiikan kentässä, kasvavia sosiaalisia ongelmia, puhumattakaan niistä polttavista ongelmista, joista ei ääneen saa puhua. Kaiken tämän sekamelskan keskellä Kuopion piispa Wille Riekkinen on valmis antamaan kirkon tiloja mieluummin muslimeille kuin Luther-säätiön tilaisuuksille (jonka jäsenistä suurin osa kuitenkin kuuluu evl. kirkkoon). Eli tällaista virttä veisaa arkkipiispa Kari Mäkisen lanseeraama "moniääninen kirkko" tänään. Kaiken tämän vihapuhekohun keskellä ei kukaan - eikä varsinkaan median edustaja - muista sitä vihapuheiden tulvaa, jota raamattu-uskolliset kristityt saivat kokea viime vuoden loppupuolella.

Pimentyvän Euroopan lamput sammuvat ja rukouksemme on: "Jumala, älä kulje maanosamme ohi! Me tarvitsemme kipeästi herätystä." Nykyisessä tilanteessamme mietin vakavasti jopa sitä vaihtoehtoa, että alkaisimme rukoilla vainoja. Jospa Jumala niiden kautta saisi herätellä ja puhdistaa meitä. Todennäköistä kuitenkin on, että ne tulevat joka tapauksessa tai ovat jo alkaneet. Viimeksi kuluneen vuoden aikana on tapahtunut jo paljon muutoksia ja seuraava 2000-luvulla syntyneiden uskovien sukupolvi tulee varttumaan nuoresta pitäen ihan erilaisten ympäristön paineiden alla, kuin mitä sinä ja minä olemme joutuneet. Meiltä ei usko ole juurikaan kysynyt hintaa, mutta heidän kohdallaan näen tilanteen jo nyt olevan toinen. Tämä kasvupohja tulee kasvattamaan uuden radikaalimman kristittyjen sukupolven. Näen, kuulen, haistan ja maistan nämä muutokset ilmassa selvästi.

Olen ollut huomaavinani, että parhaat kristilliset hankkeet, jotka oikeasti edistävät Jumalan valtakuntaa tapahtuvat useimmiten jossain muualla kuin kirkkojen piirissä. Ne tapahtuvat tiedeyhteisöissä, bisnesmaailmassa, työelämässä, politiikassa, kulttuurin tai urheilun piirissä. Siellä Jumalan valtakunta voi puhjeta uudella, tuoreella tavalla esille. Jo nyt kaikkein kovin lähetyskenttä ovat perinteiset uskonnolliset yhteisöt ja kirkot ja niiden uskonnollinen eliitti, kuten em. Kuopion esimerkki surullisella tavalla kertoo.

Vaikuttamisesta

Mikä on oleellista hengellisessä työssä? Onko tärkeintä saada kalastettua omaan ryhmäänsä mahdollisimman suuri joukko ihmisiä vai pyrkiä ulottamaan vaikutuksensa mahdollisimman kauas? Olisiko esim. sitoutuminen yhteiseen esirukoukseen kotikaupungin puolesta merkittävämpää kuin saada joku "liittymään jäseneksemme"?

Mitä Sinä olet ajatellut tehdä Jumalan valtakunnan eteenpäin menemiseksi?

Etsitkö jatkuvasti rukoillen ihmisiä, joihin voisit vaikuttaa? Mikä on se "jälki", jonka haluat jättää noiden ihmisten mieliin? Millaisia asioita haluaisit nähdä saavutetun kymmen vuoden kuluttua? Onko tuon "jalanjäljen" näkeminen tärkeämpää kuin jonkinlaisen itsekyhätyn imperiumin rakentaminen?

Jos me kerran luemme Sanasta, että Jumala ei asu käsillä tehdyissä huoneissa, niin miksi me sitten elämme toisin?

Mietitäänpä apostoli Paavalin palvelutyötä. Mitä pitemmälle hän edistyi omassa apostolintoimessaan ja mitä enemmän sen vaikutus laajeni ja hedelmä kasvoi, sitä vähemmän hän lopulta itse oli liikkeessä ja teki itse asioita. Apostolin henkilökohtainen läsnäolo jossain paikassa tai tilanteessa ei ollut se oleellinen ja ratkaiseva tekijä, että jotain tapahtui. Hänen alkuun panemansa hengellinen elämä itsessään omasi sen dynaamisuuden, mikä sai asiat tapahtumaan.

Niinpä hänen neuvonsa nuorelle työtoverilleen Timoteukselle, jonka hän itse oli kasvattanut, oli hyvin yksinkertainen: minkä olet kuullut minulta, usko se eteenpäin sellaisille, jotka taas ovat kykeneviä sen siirtämään eteenpäin muillekin jne. (Ks. 2.Tim. 2:22.) Tämä apostolisen työn perusosaaminen vain puuttuu niin monelta tämän päivän hengellisen työn tekijältä. Tämä on yksi syy niihin moniin loppuunpalamisiin, jotka kohtaavat hengellisen työn tekijöitä. (Ja tässä kohtaa saarnamies saarnaa itselleen.) Meidän kannattaisi joskus myös tarkastella kriittisin silmin sitä vaikutusta, jonka me jätämme ympärillemme ja jälkeemme (toteaa hän surullisena).

En kiellä, etteikö tämä olisi vakava itsetutkistelun paikka itselleni.

Jumalan armoittaman miehen tai naisen vaikutus saattaa yllättäen aloittaa todellisen hengellisen ketjureaktion, joka voi laajeta aina todellisen kansanliikkeen mittoihin saakka. Kuitenkaan hän itse ei ole se kastalysaattori, joka sai asiat tapahtumaan, vaan hänen vaikutuksensa, jonka Pyhä Henki saa aikaan. Kun Henki on liikkeellä, virus on valmis levitettäväksi ja epidemia käsillä. Hengen vaikutuksesta muutkin alkavat tehdä asioita ja toimia samansuuntaisesti. Näin Jumalan työ saavuttaa laajempia alueita ja useampia ihmisiä, kuin koskaan olisi ollut mahdollista yhden ihmisen kautta.

Paavalin apostolintyön hedelmällisin ja vaikuttavin ajanjakso olivat ne pari kolme vuotta, jotka hän vietti Efesossa. Luukas kertoo siitä Apostolien tekojen 19. luvussa ja hänen tallentamassaan Paavalin jäähyväispuheessa tuon kaupungin seurakunnan vanhimmille 20. luvussa kuvataan vielä lisää tuota ajanjaksoa. Tuon ajan kuluessa Luukas kertoo, että kaikki Aasian provinssin (nykyisen Turkin länsiosissa) asukkaat saivat kuulla Herran sanan. Todennäköisesti Paavali ei kuitenkaan koko tuona aikana juurikaan poistunut itse Efesosta, vaan homma eteni itsestään. Kävi juuri niinkuin Jeesus oli ennustanutkin, että taivasten valtakunta on hapatteen kaltainen: kun pieni määrä hapatetta laitetaan ison taikinan joukkoon, koko taikina happanee. (Ks. Matt. 13:33.)

Niinpä Paavali jopa kirjoittaa kirjeen Kolossan seurakunnalle, joka oli syntynyt hänen työnsä tuloksena, mutta jonka jäsenet eivät kuitenkaan olleet koskaan nähneet häntä fyysisesti. (Ks. Kol. 2:1.) Paavali oli taitavan rakentajan tavoin laskenut perustan - ilman henkilökohtaista läsnäoloa paikan päällä! Paavali siis välitti näkyä ja ideaa Jumalan valtakunnasta eteenpäin ja astui sitten itse syrjään. (Tiedäthän tämän vanhan tuplamerkityksellisen sanonnan: "olen ollut Herran tiellä jo niin ja niin kauan...".)

Näiden innoittavien näkymien edessä meidän on syytä pysähtyä ja uudelleen kysyä itseltämme: mitkä ovat ne asiat - "näyt ja ideat" - joita me haluamme levittää ja välittää eteenpäin?

Vielä lopuksi apostoliudesta, jonka ymmärrän jonkinlaiseksi tienraivaajan armoitukseksi. Paavali kirjoittaa juuri tuon Efeson kaupungin uskoville, että seurakunta on "rakennettu apostolien ja profeettojen perustukselle". (Ks. Ef. 2:20, mutta myös 1.Kor. 3:9-13 ja Room. 15:20.) Paavali oli siis rakentanut hengellisen työnsä niille Jumalan valtakunnan periaatteille, joista Jeesus jo puhui (esim. Matt. 13. ja 16. luvussa) ja joissa oli se valtakunnan dna, taivaallinen siemen. Tämä synnyttää elämää ja Paavali oli vain Kristuksen ja Hänen seurakuntansa palvelija tässä prosessissa. Seurakunnan kasvu ja kehitys lähtee, jatkuu ja täydentyy vain näiden pyhien periaatteiden kautta.

Nykyisin sitä törmää kaikenlaisiin ihmisiin, jotka väittävät omaavansa apostolin kutsun ja viran ja jotka mielellään myös odottavat sen mukaista kohtelua ja arvonantoa itseänsä kohtaan. Tässä kohtaa on hyvä olla kriittinen. Ehkä todellinen apostoli ei teekään numeroa kutsustaan (joskaan en usko, että hän sitä mitenkään kieltäisikään)? Tällaisille väärille apostoleille on ominaista usein sellainen syvään pinttynyt yksin tekemisen tapa, jossa vain hänen oma persoonansa on ratkaiseva. Usein kaikki pyörii vain hänen itsensä ympärillä. Mitäpä jos kiinnittäisimmekin enemmän huomiota jonkun vaikutukseen pitkällä tähtäimellä (jolloin ehdotukseni on, että ei arvioida mitään ainakaan alle vuoden periodilla).

Muista, että kantavat rakenteet ovat useimmiten piilossa ihmisten silmiltä, eivätkä perustat jätä ketään varjoonsa.

-------

Eräs kuluneen kesän hyviä lukukokemuksia on ollut Neil Colen kirja Church 3.0 (Jossey-Bass, 2010), josta teille tuossa vähän maistiaisia. :)

Kulttuurivallankumous...?

Dosentti Juha Ahvio väittää, että elämme parhaillaan uuden kulttuurivallankumouksen aikaa länsimaissa. Tämä tulee esille hänen mukaansa nimenomaan sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvässä keskustelussa. Tämän median osin ihan itse luoman ja siivittämän kohun takana on pienten piirien lanseeraama poliittinen ohjelma, jonka tarkoituksena on saada aikaan kulttuurinen vallankumous. Siinä sivussa koko kristillinen uskokin käsitteistöineen laitetaan ihan uuteen uskoon.

Omissa blogipostauksissani olen näissä yhteyksissä käyttänyt enemmänkin termiä "kulttuurinen murros". Haluamatta syyllistyä sen enempää mihinkään toisarvoiseen semantiikkaan, sanon näin siksi, koska näen kyseessä olevan paljon laajemmasta historiallisesta käännekohdassa, joka ravistelee koko kulttuurista kontekstiamme, ajatteluamme ja uskoamme ja sitä kautta tietenkin myös arkipäivän elämään liittyviä käytäntöjämme. Ihan vain käytännön esimerkkinä: meidän tulee kristittyinä tavoitella enemmän kokonaisvaltaista uskonpuhdistusta kuin "pelkkää" herätystä. (No, toisaalta aito herätys tulee kyllä olemaankin enemmän tätä kuin vain perinteinen jälkikokoussarja.)

Mutta joo, elämme tilanteessa, jossa törmäämme erilaisiin jännitteisiin. Ulkoapäin viileän analyyttisesti niitä tutkailtaessa ne näyttävät herkullisilta vastakkainasetteluilta, joskus jopa äärimmäisen humoristisilta. Katsopa vaikka tuota yllä olevaa kuvaa, joka monien mielestä edelleenkin kuvaa parhaiten sitä, mitä ymmärretään sanalla "kristinusko" länsimaissa. Mutta sitten kun joudumme itse tuon kulttuurisen murroksen myrskynsilmään, asiat tulevatkin kipeän lähelle meitä. Kyse onkin meille tutuista ja rakkaista ihmisistä, jotka ajattelevat eri tavoin, päätyvät erilaisiin tuloksiin ajattelussaan, jonka seurauksina ihmiset ajautuvat erilleen, seurakunnat hajoavat, herätysliikkeet karahtavat karille jne.

Näiden jännitteiden keskellä eläessämme meillä on edessämme todellinen haaste raittiiseen uskonelämään, jossa asiat - oppi ja elämä, henki ja dogma, teoria ja käytäntö, teologia ja doksologia, uusi ja vanha, traditio ja uudistus, herätys ja kasvatus jne. - ovat tasapainossa keskenään.

Jos ajatellaan yleistä ajattelua kristittynä (länsimaisen kristinuskon kontekstissa) näen ehkä suurimman jännitteen vallitsevan toisaalta traditionaalisen teologian ja toisaalta haasteen palata uskon alkujuurille välillä. Nämä kysymykset ovat tämänkin blogin palstoilla aiheuttaneet vilkasta keskustelua, jopa polemisointia ja polarisaatiota.

Jos taas ajatellaan normaalia seurakuntaelämää ja toimintaa, näen nykyisessä tilanteessamme yhä enemmän jännitteitä toisaalta perinteisen pastoraalisen viran ja toisaalta kiertävän palvelutyön välillä. "Pastoraalisella viralla" tarkoitan yleensä hengellistä vanhemmuutta uskovien kesken, en niinkään palkattua, koulutettua "pastori"-tittelillä varustettua henkilöä. Tämä voi merkitä myös aitoa hengellistä vanhemmuutta, mutta pelkkä asemaan perustuva johtajuus ei vielä takaa hengellistä kutsua ja armoitusta. Kiertävällä palvelutyöllä taas tarkoitan sellaista Jumalan kutsuun perustuvaa apostolista ja profeetallista toimintaa, jossa rakennetaan koko Kristuksen ruumista, eikä askaroida vain yhden kuppikunnan piirissä. Viime aikoina olen ollut havaitsevinani lisääntyvää ymmärrystä uskovien piirissä liittyen Kristuksen ruumiin kokonaisuuteen. Kuitenkin tähän jännitteeseen näiden kahden Jumalan aqsettaman hengellisen tekijän välillä törmää yhä uudelleen ja uudelleen. Milloin pastorit mustasukkaisesti ylivarjelevat laumaansa, estäen sen jäseniä jopa kasvamasta hengellisesti, milloin taas kiertävän palveluviran haltijat syyllistyvät hengelliseen ylpeyteen ja jopa öykkäröintiin. Kasvua tasapainoon rakkaudessa voiman ja raittiuden välillä tarvitaan molemmilla puolilla.

Tällä seurakuntaelämän tasolla on myös edelleenkin ajankohtainen (ja miksei olisi?) uuden ja vanhan kristillisen kulttuurin kohtaaminen. Joskus tuntuu siltä kuin osa Kristuksen ruumista eläisi vahvasti 21. vuosisadalla kun taas jotkut osat samaa hengellistä organismia roikkuisivat edelleen kiinni jossain sadan, jopa kahdensadan vuoden takaisissa jutuissa. Käytännössä tämä vastakkainasetteluksikin yltyvä prosessi seurakuntaruumiissa poikii hassujakin tilanteita, joissa joko demonisoidaan tietyt tekniset välineet tai sitten nähdään ne ja vain ne oikoteinä hengellisten siunausten saavuttamiseen.

Näissä kristittyjä jakavissa, usein hyvin kehällisissä, kysymyksissä on tärkeää noudattaa vanhaa hyväksi havaittua periaatetta ehdonvallan asioista: uskon ydinkysymyksissa (esim. pelastukseen liittyen) yksimielisyys Sanan pohjalta, muissa asioissa vallitkoon rakkaus. Edesmennyt Kalevi Lehtinen oli jossain yhteydessä todennut teologisiin kiistakysymyksiin liittyen, että kyllä hänen mielestään se rakkauden argumenttikin on teologinen argumentti.

Mutta kun sitten tarkastelemme ympäröivää yhteiskuntaa ja sen sekulaaria kulttuuria, niin huomaamme: kyllä, tätä kulttuurista murrosta tietyt piirit käyttävät tietoisen härskisti hyväkseen. Konstantinolainen paradigma on tullut tiensä päähän. Monet asiat joutuvat uudelleen arvioitaviksi. Meille kristittyinä tämä arviointityö on ensiarvoisen tärkeää ja se tulee tehdä tinkimättömästi Sanan pohjalta. Emme saa olla niin rakastuneita esim. vallitsevan järjestelmän meille suomiin etuihin ja etuoikeuksiin, että näiden takia tinkisimme raamatullisuudestamme. Nyt nimittäin punnitaan "pyhien kärsivällisyys ja usko" siinä, miten me rohkenemme näitä johtopäätöksiämme soveltaa käytäntöön vai jääkö kaikki vain puheen ja puuhastelun tasolle.

Mutta tätä arviointityötä - omista lähtökohdistaan käsin - harrastavat myös monet muutkin. Erityisesti on hyvä ymmärtää median rooli tässä murroksessa: mitä asioita halutaan ajaa läpi ja mihin suuntaan ihmisiä halutaan ohjailla? Emme elä enää demkoratiassa tässä mielessä, vaan totalitarismissa tiedotusvallan suhteen. Kristittynä en enää odota saavani tasapuolista kohtelua tiedotusvälineiden taholta tietyissä kysymyksissä. Media on tässä uusien aatteiden airut.

Eli joo, jotkut todellakin tekevät kulttuurivallankumousta ja siinä prosessissa "käsitteiden kavallus" on arkipäivää.

Lähettämisestä

Mikä on tehtävämme? Mikä on seurakunnan tehtävä (missio)? Mitä varten olemme täällä, vaikuttamassa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin, tekemässä kristillistä politiikkaa, pönkittämässä kristillistä traditiota vai...?

Muistan erään tilanteen seurakuntapastorin uraltani. Naapuriseurakunnan pastori kysyi, oliko seurakunnassamme evankelioimistyön toimikuntaa. Minä sanoin, että ei, koska evankelioinnin tulee olla pyhä läpäisyperiaate, ei van jossain seurakunnan toiminnassa, vaan jokaisen uskovan elämässä. Sen tähden sitä ei ole varaa hukuttaa johonkin hitsin komiteatyöskentelyyn. Ulospäinsuuntautumisen tulee olla uloshengitystä, jokapäiväistä elämää, ei vain jotain kampanjointia.

Evankeliumi Jeesuksesta kasvoi nollasta kymmeneen prosenttiin Rooman väkiluvusta noin 250 vuodessa. Siinä on vaikutusta kerrakseen, mutta tämän jälkeen (tämän kehityksen myötä syntyneen) eurooppalaisen kristinuskon muodon (tai tulkinnan) olemassaolo onkin ollut sitten enemmän viivytys- tai puolustustaistelua ja saavutetuista eduista kiinni pitämistä. Jos meillä on jotain opittavaa länsimaisen kirkon historiasta (erään aiemmin mainitsemani asian lisäksi), niin se on se, että paljon tärkeämpää kuin tehdä käännynnäisiä, on muuttaa ihmisiä Jeesuksen seuraajiksi. (Erääseen lyhyeen fb-kommentointiin liittyen; tämän tähden ensin tulee se, mitä me olemme ja vasta sitten se, mitä teemme.)

Nykyisin evankelikaalin kristinuskon perusidea näyttää edelleenkin olevan se, miten saada ihmisiä johonkin etsijäystävälliseen seurakuntaan tai suureen massatapahtumaan stadionille. Tarkoituksena on tietenkin saada käännytettyä ihminen pois epäuskosta uskoon. Ihan hyvä juttu, mutta tulisiko meidän kuitenkin olla enemmän huolissaan siitä, että ihmiset lähtevät liikkeelle kuin että he vain kääntyvät? Nämä tietenkin (parhaimmassa tapauksessa) seuraavat toisiaan, mutta pelottavan usein jäädään vain puolitiehen. Sensijaan, että haluaisin saada ihmiset kirkoon, haluaisin saada heidät ulos sieltä.

Muistan joskus aikoinani lukeneeni jostain norjalaisen Paul Otto Brunstadin kirjasta, miten on tärkeää pelastumisen jälkeen saada hyvin kasvaa uskossa jossain vakaassa seurakuntayhteydessä, jonka jälkeen sitten voimme lähteä turvallisesti Herran työhön. Tämä kuulostaa hyvältä (ja perinteiseltä), mutta mutta... Nyt vähän teologiaa: mitäpä jos soteriologiaa seuraakin missiologia, eikä ekklesiologia? Eli antaa kuolleiden haudata kuolleensa. Älä tuhlaa enää aikaa vanhojen yhteisöjen uudistamiseen. Eikö Jeesuskin sano, että uusi viini pitää kaataa uuteen leiliin? Vanha pysyköön vanhassa "ja niin molemmat säilyvät". (Ks. Matt. 9:17.)

Kokemus nimittäin opettaa, että niin kovin usein tämä "seurakunta on lintukoto"-vaihe jämähtää päälle vuosikausiksi, jopa -kymmeniksi. Sosiologiassa tätä prosessia kutsutaan ghettoutumiseksi. Useimmat seurakunnistamme myös näyttävät tältä ulospäin (including my own).

Eli saada ihminen "kuoron laulaessa tulemaan keskikäytävää pitkin eteen", "jäämään jälkikokoukseen" tai ylipäätään tulemaan kääntymykseen, on hyvin lyhytnäköistä politiikkaa. Se ei pitkässä juoksussa tuota hedelmää Jumalan valtakunnalle. Jollekin seurakunnalle se kyllä tuottaa hyviä kuuntelijoita ja uskollisia uhraajia. Paljon tärkeämpää on kuitenkin saada ihmisiä lähetettyä.

Pari käytännön sovellutusta.

• Ehkä meidän ei pitäisikään arvioida seurakunnan kasvua sen mukaan, kuinka monta uutta jäsentä on liittynyt seurakuntaamme, vaan enemmänkin sen mukaan, kuinka monta on joukostamme lähetetty eteenpäin?
• Sen sijaan, että murehtisimme niin monien nuorten lähtevän opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja sitä kautta liittyvän toiseen seurakuntaan (tai, herra paratkoon, jopa vieraaseen kirkkokuntaan!), niin pitäisikö meidän ennemmin ruveta ajattelemaan tuota normaalia aikuistumisprosessia lähtemisen mahdollisuutena? Voimme antaa heille mukaan sitä hengellistä matkaevästä, mitä Herra on juuri meidän seurakunnallemme antanut, jotta he voisivat olla siunaukseksi Kristuksen ruumiille uudella kotipaikkakunnallaan. Voimme lähettää heidät, siunata heidät lähtemään. Lähteminen ei siten olisikaan enää menetys, vaan lähettämisen siunaus. Eikö Sana sanokin, että "lähetä leipäsi vetten yli, sillä..."? Niin, mitä sitten tapahtuukaan? (Ks. Saarn. 11:1.)

Näillä mittareilla katsottuna moni kotiseurakuntakin paljastuu pelottavan perinteiseksi ja perinteisen sulkeutuneeksi.

Maanantaiaamun skenarointia...

Skenaario I

Kun tarkastelee tämän päivän yleistä fundamentalistista näkemystä siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulee olla, sitä väkisinkin miettii, miltä maailma näyttää joskus parinkymmenen vuoden kuluttua? Tätä mietin erityisesti, kun katsoin aamu-uutisista eilistä mielenosoitusta eduskuntatalolla.

Kun nimittäin katsomme maailmanmenoa tuon parikymmentä vuotta taaksepäin, niin elimme suuren muutoksen aikaa. Neuvostoblokki mureni silmissä, korvissa ja tunteissa. Perinteinen itä-länsi -polarisaatio purettiin suorastaan yllättävän nopeasti. Lähes tulkoon kaikki aiemmin muuttumattomina pyhinä totuuksina pidetyt itsestäänselvyydet heitettiin romukoppaan. Kukaan - tai no, ei ainakaan kukaan "vakavasti otettava" - asiantuntija ei osannut arvata neuvostoimperiumin hajoavan niin nopeasti.

Merkittävää oli se, että ennen tätä, ns. reaalipolitiikan aikana koko kansa johtajineen päivineen, kaikkitietävä media etunenässä oli ollut rähmällään "suuren ja mahtavan..." suuntaan. Sen olemassaoloa ja oikeellisuutta ei kukaan uskaltanut kyseenalaistaa, tai jos uskalsi, löysi itsensä poliittisesta paitsiosta tai oikeammin rangaistusaitiosta.

Mitäpä jos joskus tulevaisuudessa, esim. kahdenkymmenen vuoden päästä meillä täällä Suomessa ja kenties laajemmin muuallakin Euroopassa (joka todennäköisesti näyttää hyvin erilaiselta) onkin ihan erilainen arvo- ja mielipideilmasto suhteessa joihinkin nyt absoluutteina pitämiimme asioihin?

Sillä ihan yhtä lailla kuin Neuvostoliiton romahdettua, mielipiteet vapautuivat ja ajattelu alkoi aluksi arkaillen, mutta sitten uudesta, huumaavasta vapaudesta rohkaistuen alkoi skannaamaan ennen kiellettyjä alueita, niin voi hyvin käydä tulevaisuudessakin. Siinä ajan kilpajuoksussa yleinen mielipide paljastuu tuuliviiriksi ja media ostetuksi henkilöksi.

Skenaario II

Kuuntelin töihin mennessä radion aamu-uutisista Helsingin Kallion kaupunginosatapahtumasta, jollaisten vastaavien yhteisöllisten tapahtumien oletetaan yleistyvän muissakin isommissa, varsinkin opiskelijakaupungeissa. Tällainen omaehtoinen yhteisöllisyys vetoaa tietenkin parhaiten nuorten aikuisten myöhäismoderniin sukupolveen. Voin hyvin kuvitella, miten monet tuon sukupolven kristityt kokevat tällaiset kontaktipinnat hyvänä alustana ystävyys- ja elämäntapaevankelioinnille.

Mutta katse tulevaisuuteen: millaiselta näyttää huomispäivän uusi herätyskristittyjen sukupolvi? Entäpä jos tämän päivän muksut eivät nuorina aikuisina olekaan vanhempiensa tavoin liberaali postmoderni sukupolvi? Mitäpä jos he heittävätkin BBB-paradigman roskakoriin ja alkavatkin julistaa suoraa lakia omille ikätovereilleen? Entäpä jos lapsemme (tai lastemme lapset) eivätkään välitä niin lököillä mukavuusvyöhyykkeellä, vaan osoittautuvatkin suorastaan aggressiivisen evankelioimisintoisiksi? Näin ainakin meidän mielestämme ja hyvin kiusallisella tavalla. Onko edessämme arvojen muutokset ikivanhan teesi-antiteesi-synteesi -kuvion tavoin tässäkin suhteessa? Ylihuomisen nuorten aikuisten sukupolvi nimittäin tulee tottumaan elämään sellaisissa paineissa ja puristuksissa ympäröivän sekulaarin ja pakanallisen kulttuurin taholta, joita me vasta alamme maistella.

Antsa Mertarantaa lainaten: "Taivas varjele, mitä sieltä tulee...?!"