Teologiasta...

Kävin hiljattain ystäväni Mien kanssa keskustelua teologiasta ja sen olemuksesta. Bongasin tänään uusimmasta Concordiasta ns. "maallikon", filosofian maisterin Petri Kivenheimon kirjoituksen "Teologia ja kirkollisuus perususkomusnäkökulmasta".

Siitäpä pieni lainaus, joka mielestäni aika hyvin kertoo teologiasta, sen olemuksesta ja tekemisestä. Kivenheimo kirjoittaa otsakkeella "Onko teologia ylipäänsä mahdollista?" seuraavaa:


"Teologia-sana on muodostettu kahdesta osasta: theos tarkoittaa Jumalaa (tai jumalaa yleensä), logos taas järjellistä sanaa, ajatusta, puhetta tai kirjoitusta. Teologian olisi tämän mukaan tarkoitus puhua Jumalaa koskevista asioista järjellisesti ja ymmärrettävästi. Tämä on monellakin tapaa haasteellinen tavoite, viime kädessä nimenomaan siitä syystä, että kaikki turmiovallat (Perkele, maailma ja teologin oma syntinen luonto) tekevät pahimpansa aidon teologisen pyrkimyksen ehkäisemiseksi tai sabotoimiseksi. Pelkistäen voinee sanoa, että Perkele panostaa erityisesti erilaisten teologisten valheiden (harhaoppien) levittämiseen, maailma kunkin ajan yleiseen mielipiteeseen taivuttelemiseen ja oma liha lyhyen tähtäimen henkilökohtaisten etujen ja mukavuuden tavoittelemiseen. Lisäksi oikea käsitys Jumalasta on syntiinlangenneelle ihmiselle mahdoton jo muodostettavaksikin, saati sitten muille kaltaisilleen ymmärrettävästi esitettäväksi.

Käytännön ongelmatiikkaan tuo oman lisänsä sekin, että yliopistoteologia on oman historiansa vanki: ne, jotka nyt tutkivat ja opettavat, ovat päässeet näihin tehtäviin saavuttamalla hyväksyntää ja kiitosta niiltä, jotka aiemmin ovat tutkineet ja opettaneet. Näin ollen vaikuttaakin mahdottomalta päästä akateemisen teologian uralla etenemään osoittamatta vähintäänkin jonkinlaista hyväksyntää lähes kaikelle sille harhalle, joka on viisauden ja tieteellisyyden maineessa siinä vaiheessa, jonhon itse kunkin oma maisteri- ja mahdollinen tohtoriopiskelu ajoittuu.

Ongelmana on siis perimmältään se, että teologian olisi sanottava jotain Jumalasta, mutta koko tämän nykyisen pahan maailmanajan keston ajan vallitsevat sellaiset olosuhteet, joissa lähinnä vain väärä puhe Jumalasta on mahdollista. Olisiko siis vain luovutettava ja vaiettava kokonaan, paitsi siitä, ettei mitään voida sanoa? Tätäkin vaihtoehtoa on ehdotettu ja kannatettu, ja sillä on oma nimikin: apofaattinen teologia. Onko sitten vaikeneminen Jumalasta ymmärrettävää puhetta Jumalasta, sitä voi itse kukin halutessaan pohdiskella.

Kun Jumalasta nyt joka tapauksessa halutaan puhua teologisesti, siihen tietenkin tarvitaan sanoja. Teologian tarpeita täyttävistä sanoista Helsingin yliopiston entinen dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen on koonnut kokonaisen teologian sanakirjankin.

Klassisen, vuosisatojen aikana asemansa vakiinnuttaneen teologisen ajattelun käyttämään sanastoon kuuluvat mm. seuraavat käsitteet: theologia vera eli "oikea teologia" tarkoittaa, sananmukaisesti ´oikeaa teologiaa´, siis teologiaa sellaisena kuin sen tulisi olla; vastaavasti theologia falsa eli "väärä teologia" on sellaista teologiaa, jollaista ei tulisi olla; theologia viatorum on "matkamiesten eli vielä maan päällä vaeltavien teologiaa", kun taas theologia beatorum on "autuaiden teologiaa" eli sitä, mitä Jumalasta ajatellaan taivaaseen pääsyn jälkeen.

Lienee varsin turvallista päätellä, että niiden, jotka ikävöivät päästä vielä kerran harjoittamaan theologia beatoriumia, olisi hyvä kilvoitella, jotta heidän theologia viatoriuminsa olisi theologia veraa eikä theologia falsaa."

(Concordia 2/2009, s. 10-11)


Toki tähän voisi kommentoida monella tapaa, liittyen esim. Pyhän Hengen rooliin uskovan ihmisen teologiankin tekemisessä - versus ei-uskovan teologin toivottomuus! Mutta en nyt ihan heti muista kenenkään (varsinkaan) teologin heittäneen kehiin näin rankaa demonologista argumenttia, kuten että "Perkele panostaa erityisesti erilaisten teologisten valheiden (harhaoppien) levittämiseen". Valitettavan totta ja jokaisen ns. "maallikonkin" usein käytännössä todeksi toteamaa.

Eniten minua tässä kuitenkin kiehtoi se, miten hyvin edellä kirjoitettu natsaakin yhteen sen kanssa, mitä C.S. Lewis kirjoittaa kirjassaan "Suuri avioero" Piispallisen Aaveen ja Valaistuneen Hengen kohtaamisesta?

Mutta joo, miten Jumalasta sitten tulisi puhua?

Uudispelto (eli kokemuksia perjantai-illalta ja eräs unelma...)


"Kylväkää itsellenne vanhurskauden kylvö, niin saatte leikata laupeuden leikkuun. Raivatkaa itsellenne uudispelto, silloin kun on aika etsiä Herraa, kunnes hän tulee ja antaa sataa teille vanhurskautta." (Hoosea 10:12)


Tästä Raamatun kohdasta Herra on muistuttanut minua useita kertoja viime vuosien aikana. Poimin päiväkirjastani v. 2005 asti seuraavia juttuja esille tähän liittyen:

- uuden raivaaminen edellyttää aina vanhan pois kuolemista - ja uskovan elämässä käytännössä myös vanhoille asioille kuolemista

- on etsittävä ensin Jumalan valtakuntaa ja sitä kautta oma kutsumuksesi asetetaan oikeiisiin yhteyksiin

- uuteen uskaltautuminen tarkoittaa usein myös uskaltautumista ulos turvallisista taloudellisista kuvioista uskon varaan

- etsi ihmisiä, joilla on sama näky Kristuksen kaupunginlaajasta seurakunnasta: luo yhteyksiä ja verkostoidu ihmisten, älä "tahojen", kanssa; hae apostolista dna:ta eli pioneeria, aloittajaa, promoottoria ja "pilottihanketta"

- sanalla sanoen: etsi helppoutta omaksua näky Kristuksen paikallisseurakunnasta

- pois materialismista (so. resursseihimme luottamisesta Jumalan sijasta), ulos viihteellisyydestä ja irti koneellistuneesta ja tuotteistetusta kristinuskosta sekä meneminen ulos ihmisten pariin


Viime perjantaina jaoin jotain ajatuksia tämän kohdan pohjalta iltakokoontumisessamme. Meidän tehtävämme on raivata se uudispelto: vanhurskauden kylvö eli toimiminen täsmälleen Jumalan valtakunnan lainalaisuuksien mukaan ja tätä seuraava laupeuden leikkuu. Nyt on aika etsiä Herraa, sillä riittävän monella elämän alueella Suomessa on jo saavutettu pohjakosketus: kirkollinen elämä, media ja julkisuus, politiikka ja yhteiskunnallisen eliitin elämä, reilut 10 000 aborttia vuodessa, rappeutuminen seksuaalietiikan alueella jne. Tälle johdonmukaisesti ja uskollisesti raivatulle uudispellolle Herra sitten antaa sataa vanhurskautta.

Joskus kymmenisen vuotta sitten harrastimme samanlaista toimintaa parin vuoden ajan perjantai-iltaisin. Tuntui siltä kuin olisimme nyt palanneet juurillemme johonkin sellaiseen, minkä Jumala on meille antanut tehtäväksi. Kaikkia ei tietenkään ole luotu ns. katuevankelistoiksi eli jotkut voivat rukoilla joko "tukikohdassamme" tai kadulla, mutta kyse on Kristuksen ruumiin liikkeestä johonkin suuntaan. Joku vertasikin tilannetta Iisain kaivojen auki kaivamiseen, jotka filistealaiset olivat tukkineet. Tätäkin Herra haluaa meidän tekevän: palaavan niiden asioiden tekemiseen, joita Hän takuuvarmasti siunaa.

Illan mittaan liikuimme satamassa ja muualla nuorten kokoontumispaikoilla tavaten tuttuja ja tuntemattomia, jutellen ja rukoillen. Inhimillisesti tuo kaikki voi näyttää hyvin pieneltä ja vaatimattomalta, mutta hengellisessä todellisuudessa on tällaisissa tapauksissa aina kyse Jumalan kuningaskunnan tulemisesta julkisesti lähelle ihmisiä: kuningaskunta on tullut lähelle silloin kun Kuningas itse on lähellä. Enkä nyt tarkoita vain meitä, vaan yleensä sitä kun uskovat ovat liikkeellä oman kotikaupunkinsa parhaaksi.


Pari tärkeää pointtia nousi esille:

- ehkä loppusyksystä mukana todistamassa Jeesuksesta on joku aiemmin kesällä uskoontullut - eli tätä tulee opettaa ja tähän suuntaan uskoon tulleita kasvattaa

- ihannetilanne UT:n meille antamaa mallia ajatellen olisi se, että perjantai-iltana uskoon tullut mahdollisimman pian - ehkä jo samana iltana tai seuraavana päivänä! - kastettaisiin, kun hän tunnustaa syntinsä ja uskonsa Jeesukseen - näinhän apostolit toimivat ja näin tulee seurakunnan toimia, kun siihen liitetään uusia jäseniä


Kun tuossa edellä on näistä unelmistakin ollut puhetta, niin - toden totta! - sellainenkin nousi esille: kun nuoret nyt kokoontuvat järven rantaan nurmikolle pussikaljan tai lonkerojen kanssa, niin kunpa jonain päivänä samoilla paikoilla nuoret kokoontuisivatkin pienissä ryhmissä Raamatut mukanaan rukoilemaan, ylistämään ja kertomaan toisille Jeesuksesta. Nimittäin siinä, että nuoret kokoontuvat satamaan ja muualle ei ole mitään outoa, epänormaalia, eikä väärää. Herra haluaa kuitenkin muuttaa asioita radikaalisti ja antaa heidän kokoontumisilleen uuden, elävän sisällön, joka on Hän itse.

Se voisi hyvinkin olla sitä uudispellon raivaamista heidän kohdallaan.

Profeetallisuutta tämäkin - todella!

Long story short: lueskelin tuossa aamupäivällä Wolfgang Simsonin Starfish´iä, jossa Simson käsittelee länsimaisen kristillisyyden suurinta ongelmaa nimeltä "CAWKI" eli "Church As We Know It". Saman tien mieleeni tuli eräs C.S. Lewisin harvemmin käsitelty kirja Suuri avioero vuodelta 1946, jonka sitten kaivoin kirjahyllystäni. Se on eräänlainen hengellinen scifi-kirja - teema, jota Lewis myöhemmin kehitteli lisää Ransom-trilogiassaan.

Suuri avioero käsittelee samaa aihetta kuin Danten Jumalainen näytelmä ja Blaken Taivaan ja helvetin avioliitto. Lewisillä on kuitenkin tapahtumapaikkana sateisena iltapäivänä alkanut bussimatka, jossa kirjava joukko erilaisia ihmisiä saa tilaisuuden nähdä oman sisimpänsä sellaisena kuin se on. Samalla he saavat mahdollisuuden tehdä valinnan, mikä merkitsisi heille uutta elämää. Kuitenkin lähes jokaisen kohdalla välinta käy joko mahdottomaksi tai jopa nurinkuriseksi, kuten käy seuraavassa pätkässä kuvatulle arvovaltaiselle teologille ja piispalle.


"Aivan vieressäni näin erään toisen Valaistuneen keskustelemassa erään aaveen kanssa. Se oli sama lihava aave, joka oli puhutellut minua sivistyneellä äänellä bussissa ja sillä näkyi olevan papille tunnusomaiset nilkkaimet.

- Poikaseni. Onpa hauska tavata sinut", se sanoi Hengelle, joka oli alasti ja miltei häikäisevän valkea. "Juttelin isäparkasi kanssa eräänä päivänä ja ihmettelin, missä sinä olet."

- "Etkö tuonut häntä mukanasi?" sanoi toinen.

- "No en. Hän asuu kaukana bussilta ja suoraan sanoen hän on alkanut tulla hieman eriskummalliseksi viime aikoina. Hieman hankalaksi. Kadottanut otteensa. Hän ei katsos koskaan ollut valmistautunut tekemään suuria ponnistuksia. Muistatko, kuinka hänellä oli tapana nukahtaa, kun sinä ja minä juttelimme vakavia! Voi Dick, en tule koskaan unohtamaan eräitä keskustelujamme. Luulisin sinun sittemmin muuttaneen eräitä näkemyksiäsi. Sinusta tuli melko ahdasmielinen elämäsi loppupuolella, mutta epäilemättä on näkökantasi avartunut uudelleen."

- "Millä tavalla tarkoitat?"

- "No, onhan nyt toki tullut selväksi, eikö olekin, että sinä et ollut täysin oikeassa. Miksi poikaseni rupesit uskomaan kirjaimellisesti Taivaaseen ja Helvettiin?"

- "Enkö sitten ollut oikeassa?"

- "Niin, henkisessä mielessä varmastikin. Sillä tavalla minäkin yhä uskon niihin. Etsin yhä Valtakuntaa, poikaseni. Mutta ei mitään taikauskoista tai mytologista..."

- "Suo anteeksi, missä sinä luulet olleesi?"

- "Ahaa, ymmärrän. Tarkoitat, että harmaa kaupunki, jossa vallitsi jatkuvasti aamunkoiton toivo (meidän täytyy kaikkien elää toivossa, eikö täydykin?) ja jonka edistysmahdollisuudet olivat määrättömät, on eräässä mielessä Taivas, jos meillä on vain silmät nähdä se. Se on kaunis ajatus."

- "En tarkoittanut lainkaan sitä. Onko mahdollista, ettet tiedä, missä sinä olet ollut?"

- "Nyt kun sinä mainitset tuon, enpä luule, että annoimme sille mitään nimeä. Miksi sinä sitä nimität?"

- "Me kutsumme sitä Helvetiksi."

- "Ei tarvitse rienata, poikaseni. En ehkä ole kovin oikeaoppinen siinä mielessä kuin tarkoitat, mutta minusta tuntuu, että näistä asioista tulisi keskustella yksinkertaisesti, vakavasti ja kunnioittavasti."

- "Keskustella Helvetistä kunnioittavasti? Tarkoitin mitä sanoin. Olet ollut Helvetissä, joskin voinet kutsua sitä Kiirastuleksi ellet mene sinne takaisin."

- "Jatka, poikaseni, jatka vain. Tuo on niin sinun tapaistasi. Ehkäpä kerrot minulle, miksi minut, sinun näkemyksesi mukaan, lähetettiin sinne. En minä suutu."

- "Etkö sitten tiedä? Joudut sinne, koska olet luopio."

- "Oletko vakavissasi, Dick?"

- "Täysin."

- "Tämä on pahempaa kuin odotin. Luuletko todella, että ihmistä rangaistaan hänen vilpittömien mielipiteittensä tähden? Vaikka olettaisimmekin, väittelyn vuoksi, että nuo mielipiteet olisivat erheellisiä."

- "Luuletko todella, ettei ole mitään älyn syntejä?"

- "Tietenkin on, Dick. On ahdas ennakkoluuloisuus ja älyllinen epärehellisyys ja arkuus ja jähmettyminen. Mutta rehelliset mielipiteet, joissa pysytään pelottomasti - ne eivät ole syntejä."

- "Tiedän, että meillä oli tapana puhua tuohon tapaan. Myös minä tein niin, kunnes elämäni lopulla minusta tuli ahdasmielinen, kuten sanot. Kaikki riippuu siitä, mitkä ovat rehellisiä mielipiteitä."

- "Minun ainakin ovat. Ne eivät olleet ainoastaan rehellisiä, vaan myös sankarillisia. Puolustin niitä pelottomasti. Kun oppi Ylösnousemuksesta lakkasi miellyttämästä sitä arvostelukykyä, jonka Jumala on minulle suonut, niin hylkäsin sen avoimesti. Minä pidin kuuluisan saarnani. Uhmasin koko tuomiokapitulia. Otin koko riskin."

- "Minkä riskin? Eihän siitä olisi voinut tulla mitään muuta kuin mitä tosiasiassa seurasi - kuuluisuutta, kirjojesi myyntiä, luentokutsuja ja lopuksi piispanistuin."

- "Dick, tuo ei sovi sinun arvollesi. Mitä sinä vihjailet?"

- "Ystäväni, en vihjaile mitään. Katsos minä tiedän nyt. Olkaamme suoria. Meidän mielipiteemme eivät syntyneet rehellisesti. Huomasimme vain olevamme kosketuksissa tiettyyn aatevirtaukseen ja sukelsimme siihen, koska se näytti modernilta ja menestyvältä. Yliopistossa, kuten tiedät, rupesimme vain automaattisesti kirjoittamaan sellaisia esseitä, joista sai hyvät arvosanat ja sanomaan sellaista, joille aplodeerattiin. Milloin koko elämämme aikana kohtasimme rehellisesti yksinämme sen ainoan kysymyksen, josta kaikki riippui: entäpä jos Taivasten Valtakunta ei tulekaan? Milloin kertaakaan yritimme tosissamme vastustaa uskomme menettämistä?"

- "Jos tuo on olevinaan liberaalisen teologian synnyn hahmottamista yleisesti ottaen, niin siihen minä vastaan, että se on pelkkää herjausta. Et kai vihjaile, että miehet kuten..."

- "Minulla ei ole mitään tekemistä minkään yleisesti otetun kanssa. Eikä muiden kanssa kuin sinun ja itseni. Voi, kuinka rakastatkaan omaa sieluasi, muista se. Tiedät, että sinä ja minä pelasimme väärennetyillä arpanappuloilla. Emme tahtoneet, että jokin muu ratkaisu olisi ollut totta. Pelkäsimme karkeaa pelastusoppia, pelkäsimme välien rikkoa ajan hengen kanssa, pelkäsimme naurua, pelkäsimme (ennen kaikkea) todellista henkistä pelkoa ja toivoa."

- "En suinkaan ole kiistänyt, etteivätkö nuoret miehet ehkä erehtyisi. Muodissa oleva ajatussuunta saattaa hyvinkin vaikuttaa heihin. Mutta kysymys ei ole siitä, miten mielipiteet syntyvät. Oleellista on, että ne olivat minun rehellisiä mielipiteitäni ja että esitimme ne vilpittömin mielin."

- "Tietenkin. Antauduttuamme ajelehtimaan, vastustamatta, rukoilematta, hyväksyen jokaisen puolitajuisen halujemme pyrkimyksen, jouduimme tilanteeseen, jossa emme enää luottaneet Uskoon. Juuri samalla tavalla mustasukkainen ajelehtii vastaanpanematta, kunnes tulee siihen pisteeseen, että uskoo valheita parhaasta ystävästään: juoppo tulee siihen pisteeseen, että hän (hetken aikaa) todellakin uskoo, ettei lasillinen lisää tee hänelle pahaa. Uskomukset ovat rehellisiä siinä mielessä, että ne ilmenevät ihmismielen psykologisina tapahtumina. Jos se on sitä, mitä sinä tarkoitat rehellisyydellä, niin uskomukset ovat rehellisiä ja sitä olivat meidänkin uskomuksemme. Mutta erehdykset, jotka ovat tässä mielessä rehellisiä, eivät silti ole viattomia."

- "Kohta sinä puolustelet inkvisitiotakin."

- "Miksi? Jos keskiaikana erehdyttiin yhteen suuntaan, niin seuraako siitä, ettei voitaisi erehtyä vastakkaiseenkin suuntaan?"

- "Niin, tämä on erittäin kiinnostavaa", sanoi Piispallinen Aave. "Tuo on eräs näkökanta. Varmasti, se on eräs näkökanta. Sillä aikaa..."

- "Ei ole mitään sillä aikaa", vastasi toinen. "Kaikki tuon ohi. Me emme leikittele nyt. Olen puhunut menneisyydestä (sinun ja minun) vain, jotta luopuisit siitä ainiaaksi. Yksi nykäisy ja hammas on poissa. Voit aloittaa, ikäänkuin mikään ei olisi mennyt vikaan. Valkeana kuin lumi. Katsohan, se on kaikki totta. Minussa on Hän ja Hänen voimansa, sinua varten. Lisäksi - olen tullut pitkän matkan tavatakseni sinut. Olet nähnyt Helvetin. Taivas on nyt näköpiirissäsi. Tahdotko edes nyt katua ja uskoa."

- "En ole varma, että olen täsmälleen käsittänyt, mihin pyrit", sanoi Aave.

- "Minä en pyri mihinkään", sanoi Henki. "Kehoitan sinua vain katumaan ja uskomaan."

- "Mutta, poikaseni, minähän uskon jo. Emme ehkä ole täysin samaa mieltä, mutta olet arvioinut minut täysin väärin, ellet tajua, että minun uskontoni on minulle hyvin todellinen ja hyvin kallisarvoinen."

- "Hyvä on", sanoi toinen ikäänkuin vaihtaen aihetta. "Tahdotko uskoa minuun?"

- "Missä mielessä?"

- "Tahdotko tulla kanssani vuorille? Se tekee ensin kipeää, kunnes jalkasi ovat karaistuneet. Todellisuus on kovaa varjojen jaloille. Mutta tahdotko tulla?"

- "Niin, siinäpä ajatus. Olen täysin valmis harkitsemaan sitä. Tietenkin pyytäisin joitakin vakuuksia... Haluaisin takket siitä, että viet minut paikkaan, jossa voin olla laajemmalla alalla hyödyksi - ja saada Jumalan minulle suomille lahjoille käyttöä - ja löytää vapaan tieteiden ilmapiirin - lyhyesti: kaiken sen, mitä tarkoitetaan sivistyksellä ja - hm - henkisellä elämällä."

- "Ei", sanoi toinen. "En voi luvata sinulle mitään näistä. Et ole hyödyksi millään alalla: sinua ei tarvita siellä lainkaan. Lahjoillasi ei ole käyttöä; vain anteeksianto siitä, että olet väärinkäyttänyt niitä. Ei ole tieteiden ilmapiiriä, sillä olen vievä sinut ei kysymysten vaan vastausten maahan ja olet saava nähdä Jumalan kasvot."

- "Mutta täytyyhän meidän tulkita nuo kauniit sanat omalla tavallamme! Minulle ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin lopullinen vastaus. Tieteen vapaiden tuulien täytyy alati puhaltaa mielen lävitse, eikö täydykin? ´Koetelkaa kaikkea...´ on parempi vaeltaa toivossa kuin saapua perille."

- "Jos tuo olisi totta ja se tiedettäisiin todeksi, niin kuinka voisi vaeltaa toivossa? Ei olisi mitään toivottavaa."

- "Mutta täytyyhän sinunkin tuntea, että finaalisuuden ideassa on jotain tukahduttavaa? Jähmettymistä, poikaseni, ja mikä onkaan sen tuhoisampaa kuin jähmettyminen?"

- "Noin sinä luulet, koska tähän asti olet kokenut totuuden vain abstraktilla älylläsi. Minä vien sinut paikkaan, jossa voit maistaa sitä kuin hunajaa ja missä se syleilee sinua kuin ylkä. Janosi tulee sammutetuksi."

- "Niin, katsohan, en tunne oikeastaan minkään valmiina saatavan totuuden janoa, johon älyllinen toiminta päättyisi siten kuin sinä tunnut kuvailevan. Jättääkö se minulle Mielentoiminnan vapaaksi, Dick? Siitä minun, katsos, täytyy pitää kiinni."

- "Vapaaksi kuten ihminen on vapaa juomaan silloin kun hän juo. Ei hän enää silloin ole vapaa olemaan juomatta."

Aave näytti miettivän hetken. "Tuosta ajatuksesta en pääse perille", se sanoi.

- "Kuulehan!" sanoi Valkea Henki. "Olit kerran lapsi. Tiesit kerran, miksi tutkimusta tehdään. Oli aika, jolloin teit kysymyksiä, koska halusit vastauksia ja olit iloinen kun löysit ne. Tule lapseksi jälleen, vielä kerran."

- "Jaa, mutta kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen mikä lapsen on."

- "Olet mennyt kerrassaan vikaan. Jano luotiin vettä varten, tiede totuutta varten. Sillä mitä nyt kutsut tieteen vapaudeksi, ei ole sen enempää tekemistä sen päämäärän kanssa, jota varten sinulle on annettu äly, kuin masturbaatiolla on tekemistä avioliiton kanssa."

- "Jos ei osaa olla kunnioittava, niin ainakaan ei tarvitse olla rivo. Ajatus, että palaisin tässä iässä poikavuosien pelkkään tosiasioiden tutkimiseen, hämmästyttää minua takaperoisuudellaan. Joka tapauksessa tuo ajattelun käsittäminen kysymyksenä ja vastauksena soveltuu vain faktoihin. Uskonnolliset ja spekulatiiviset kysymykset ovat varmasti eri tasolla."

- "Me täällä emme tiedä mitään uskonnosta: ajattelemme vain Kristusta. Emme tiedä mitään spekuloinnista. Tule niin näet. Olen johdattava sinut iankaikkisen tosiasian, kaikkien muiden tosiasioiden Isän luo."

- "Vastustan jyrkästi sitä, että kuvailet Jumalaa ´faktana´. Ylimmäinen Arvo lienee varmaan sattuvampi sanonta. Se on tuskin..."

- "Etkö usko edes, että Hän on olemassa?"

- "Olemassa? Mitä merkitsee olemassaolo? Sinä pyrit yhä vihjailemaan jonkinlaiseen staattiseen valmiina saatavaan todellisuuteen, joka niin sanoakseni ´on´ ja johon meidän mielemme on vain mukauduttava. Näitä suuria mysteerioita ei voi lähestyä tuolla tavalla. Jos olisi jotain sellaista (älähän keskeytä, poikaseni), niin suoraan sanoen en olisi kiinnostunut siitä. Sillä ei olisi mitään uskonnollista merkitystä. Minulle Jumala on jotain puhtaasti henkistä. Henkistä, joka ilmenee suloisuutena ja valona ja suvaitsevaisuutena - ja, hm, palvelemisena, Dick, palvelemisena. Katsos, sitä emme saa unohtaa."

- "Jos järjen jano on todella sammunut..." sanoi Henki ja pysähtyi sitten kuin miettien. Sitten hän äkkiä sanoi: "Voitko ainakin vielä toivoa onnea?"

- "Onni, rakas, Dick", sanoi Aave tyynesti, "onni on, kuten sitten vanhempana saat nähdä, velvollisuuksien täyttämisessä. Siitäpä muistankin... Luoja siunatkoon, olinpa vähällä unohtaa... Tietenkään en voi lähteä kanssasi. Minunhan täytyy palata takaisin pitämään ensi perjantaina eräs esitelmä. Meillä on pieni Teologinen Seura siellä alhaalla. Kyllä vain, siellä on runsaasti älyllistä elämää. Ehkä ei kovin korkealaatuista. Huomaa, että ote puuttuu - eräänlaista mielen hämmentymistä. Juuri siinä suhteessa minä voin olla heille hieman hyödyksi. On myös valitettavaa kateutta... En tiedä syytä, mutta ihmiset tuntuvat hillitsevän itseään huonommin kuin aikaisemmin. Ei kuitenkaan saa odottaa liian paljon ihmisluonnolta. Tunnen voivani tehdä suurenmoista työtä heidän keskuudessaan. Mutta sinähän et ole edes kysynyt, mitä esitelmäni koskee! Otan aiheeksi Kristuksen henkisen kypsyysprosessin ja kehittelen ajatusta, joka varmasti kiinnostaa sinua. Aion korostaa, kuinka ihmiset alati unohtavat, että Jeesus (tässä Aave kumarsi) oli suhteellisen nuori mies kuollessaan. Katsohan, hän olisi päässyt irti eräistä aikaisemmista näkemyksistään, jos hän olisi elänyt pitempään. Ja niinhän hän olisi voinut elääkin, jos hän olisi ollut hieman tahdikkaampi ja kärsivällisempi. Aion kehottaa kuulijoita pohtimaan, mitkä hänen kypsät näkökantansa olisivat olleet. Syvästi kiinnostava kysymys. Kuinka erilainen Kristinusko meille voisikaan olla, jos vain sen Perustaja olisi kasvanut täyteen mittaansa. Sitten lopetan korostamalla, kuinka tämä syventää ristiinnaulitsemisen merkitystä. Ensi kerran huomaamme, miten tuhoisa se oli: miten traagista haaskausta... niin lupaava ura katkenneena heti alkuunsa. Voi, täytyykö sinun mennä? No, niinhän minunkin. Jää hyvästi, poikaseni. On ollut suuri ilo. Erittäin piristävää ja herätteitä antavaa. Jää hyvästi, jää hyvästi, jää hyvästi."

Aave nyökkäsi päätään ja suuntasi Henkeen säteilevän papillisen hymyn - tai parhaan sen tapaisen, jonka nuo aineettomat huulet pystyivät aikaansaamaan - ja kääntyi sitten poispäin hyräillen hiljaa itsekseen: "Jerusalem, Jerusalem! Kaupunki ylhäinen..."


Tässä Lewis kuvaa sattuvasti omalle ajallemme ominaista moraalista sairaalloisuutta, nimittäin eräänlaiseen hurskaaseen, uskonnolliseen valepukuun verhoutunutta itsepetosta ja ihmisen kyvyttömyyttä eettisiin ratkaisuihin ja valintoihin. Huomatkaa myös erityisesti se ajankohta, jolloin Lewis tämän kirjoitti: vuosi oli 1946. Lewisin kuvaus on kipeällä tavalla profeetallinen sopien hyvin kuvaamaan oman aikamme kirkollisen päätöksenteon ja keskustelun tilanteita (vaikkapa esim. homoliittokysymyksissä).

Itseäni tätä lukiessa sekä lohduttaa että huvittaa se, että todennäköisesti Lewisin kuvaus keskustelusta Piispallisen Aaveen kanssa perustui todellisiin tapahtumiin ja keskusteluihin hänen oman aikansa kirkonmiesten ja teologien kanssa - aivan niin kuin taitavat monet tämän blogin palstoilla seikkailleen Virtasenkin kokemukset perustua. Ehkäpä joku silloinkin loukkaantui Lewisiin hänen tarkkanäköisyydestään, mene ja tiedä.

UNELMA

Täytyy myöntää, että olen aina vähän vierastanut puhetta näistä uskovien ihmisten unelmista, joita Jumala sitten joutessaan täyttelee. Näin kerran yhden kaverin päällä T-paidan, jossa luki "I have a dream". Selvä viittaus Martin Luther Kingiin ja USA:n mustien kansalaisoikeustaisteluun 1960-luvun Jenkkilässä, mutta mitä sillä tahtoi viestiä tämä valkoihoinen keskiluokkainen suomalaismies täällä pohjoisessa sosialidemokratiassa? Mitä teksti kommunikoi tässä kontekstissa - se jäi epäselväksi.

Sanottakoon tämä nyt selvästi ja kaiken sen uhallakin, että saan tukun vihaisia palautteita, niin en oikein usko tuohon unelmajuttuun. Ei Jumalalla mitään unelmia ole. Ihmisellä voi olla, mutta ei Jumalalla, joka on Kaikkivaltias ja jolla on suunnitelma, jonka Hän suvereenisti täyttää ja piste. Ihminen voi siinä sitten kyllä unelmoida kaikenlaista ihan rauhassa, mutta jollei tämä kaikki ole linjassa Jumalan tahdon ja suunnitelman kanssa, niin se on yhtä tyhjän kanssa.

Se on niinkuin Bob Dylan laulaa: "He has plans of His own to set up His thrown, when He returns". Eli kun Jeesus rukoili viimeisinä hetkinään Isää, että Hänen omansa olisivat yhtä niin kuin Hän ja Isä ovat yhtä, että maailma uskoisi, niin oliko kyseessä Jeesuksen unelma? Vai oliko kyseessä vakava ja harras rukous, johon tullaan vastaamaan? No, ymmärrän kyllä, että eiväthän nämä ole välttämättä ristiriidassa keskenään. Tai ehkä en sitten vaan oikein ymmärrä koko tätä "unelma"-juttua...

Kaikesta tästä uhosta huolimatta huomasin hiljattain ajattelevani, että minäkin unelmoin eräästä asiasta. Unelmoin nimittäin tilanteesta, jossa uskovien kesken täällä omalla kotipaikkakunnallani voisi puhua yleisesti Kristuksen ruumiista seurakuntana paikallisella tasolla niin, että kaikki Herran omat ymmärtäisivät ja yhtyisivät tähän - ilman mitään "mutku"- tai "sitku"-väitteitä.

Mutta olisiko se silti mikään unelma, koska näinhän Raamattu opettaa Jumalan asiasta ajattelevan: kaikki Herran omat omalla paikkakunnallasi muodostavat Kristuksen seurakuntaruumiin. Mikä unelma se on, tämä raamatullinen totuus?

Kuluneelta keväältä

Kulunut vuosi on ollut tapahtumarikas. Tammikuun hiljaisuuden ja rukoukseen keskittymisen jälkeen vuosi on ollut työn puolesta kiireinen ja kuormittava. Jumalan avulla kaikista haasteista on selvitty hyvin. Hengellisellä rintamalla kulunut kevät on ollut uusien alkujen ja muutosten aikaa. Toisaalta tuntuu kuin Herra olisi kuullut pitkään jatkuneet rukoukset kotikaupunkimme puolesta ja avannut oven uuteen työhön. Toinen puoli tilanteessa on ollut se, että samaan aikaan uskonnollisten järjestelmien taholta on tullut rajuja hyökkäyksiä sitä hengellistä vapautta vastaan, jossa saamme olla ja tehdä työtä.

Kulunut sanonta on se, että uskonnollisuudessa ilmenee voimakas kontrollin henki ja totta se on. Ihmisiä estetään tekemästä hengellistä työtä, mikäli se ei noudata uskonnollisten johtajien suunnitelmia. Uskova huomaa äkkiä tällaisessa tilanteessa olevansa eräänlaisessa paitsiotilanteessa: teki hän mitä tahansa se on väärin uskonnollisen järjestelmän silmissä. Lyhyesti sanottuna viesti kuuluu: täällä et saa näkyäsi toteuttaa, mutta et voi muuallekaan mennä sitä toteuttamaan. Jumalalta saadun näyn toteuttaminen nousee tässä tilanteessa suurimmaksi synniksi. Se toki myönnetään, että kyse ei ole epäraamatullisuudesta, vaan nousemisesta perinteitä ja niiden mukaan toimivan uskonnollisen johtajiston päätöksiä vastaan.

Ymmärrän kyllä kaiken takana olevan häikäilemätön motiivi nujertaa nämä ihmiset. Katolisen kirkon pannaan julistus keskiajalla on periaatteessa tämän saman menettelytavan esikuva. Kuitenkin kyseessä on sama uskonnollisuuden henki, joka pyrkii rajoittamaan ja estämään ihmisiä vapautumasta ja elämästä ja toimimasta kuten vapaat. Tämä henki piti Jeesuksen aikana otteessaan ylipappeja, fariseuksia ja kirjanoppineita, joiden taholta Jeesus koki kaikkein kovimman vastustuksen. Ajat eivät ole tässä suhteessa muuttuneet mihinkään parissa tuhannessa vuodessa.

Lueskelin juhannuksen aikana mökillä Savossa Hannu Takkulan omaelämänkerrallista kirjaa "Mistä löytyisi rohkeus" (Kustannus Oy Arkki, 2006). Siinä Takkula kuvaa hyvin tilannetta, jossa hän omien arvojensa pohjalta johdonmukaisesti toimiessaan huomasi pikku hiljaa joutuvansa yhä enemmän ja enemmän poliittisesti katsoen paitsioasemaan, jossa toimiminen tuntui käytännöllisesti katsoen mahdottomalta. Tämän kevään eurovaalikampanjoinnin tiimoilta samanlainen peli näyttää edelleen jatkuneen Suomen uskonnollisimman puolueen sisällä: Takkulan toimintaa pyrittiin monin keinoin vaikeuttamaan ja estämään hänen uudelleenvalintansa europarlamenttiin.

Kappaleessa "Tarkoitus pyhittää keinot" Takkula miettii omalla kohdallaan totuuden julki tuomisen ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden välistä ristiriitaa. Tässä hän viittaa ns. Irakgate-kriisissä esille tulleisiin asioihin ja omaan toimintaansa siinä suhteessa. "Olisiko poliitikon, jotta menestyisi, valittava tarkoituksenmukainen vaikeneminen? Tarkoituksenmukaisuus ja lojaalisuus ovat sanoja, joihin kietoutuu paljon puolitotuuksia, mutta voiko politiikassa olla asioita, joista vaikeneminen ei olisikaan kultaa, vaan jopa edesvastuutonta ja välinpitämätöntä? Näitä olen miettinyt, kun minun on pitänyt valita vaikenemisen ja puhumisen välillä."

"Tuttu on poliittisessa puheessa myös sananlasku: ´Totuuden puhujalla ei ole yösijaa.´ Sekin pysähdyttää. Voiko asioista kertoa rehellisesti, niinkuin olisi ihanteelista, vai tulisiko yösijan varmistamiseksi olla suurpiirteinen tai käyttää totuutta säästeliäästi? Milloin on viisainta vaieta tai ohittaa kysymykset vastakysymyksillä? Elämässäni on ollut tapahtumia, joissa nämä edellä esittämäni kysymykset ovat vaivanneet mieltäni, enkä ole ollut varma miten toimisin. Yleensä tiukan paikan tullen olen soveltanut vanhaa neuvoa vaikeuksiin ajautuneele ihmiselle: ´Kun muu ei auta, kokeile totuutta.´ Siitä huolimatta, että olen niin toiminut, olen jälkeenpäin miettinyt, olisiko sittenkin vaikeneminen ollut parempi ratkaisu, koska totuuden kertominen ei välttämättä tehnyt asioita minulle helpommiksi, vaan päinvastoin." (s. 107)

Voin sanoa, että jaan sataprosenttisesti tämän Takkulan kokemuksen. Vähän eri mittakaavassa ja eri asioihin liittyen, mutta kuitenkin. Itsekin olen huomannut punninneeni kuluneen kevään aikana omia tekojani ja sanomisiani uudelleen, kun olen tunnistanut sen kovan uskonnollisuuden, joka on vastassa. En kiellä, ettenkö olisi ihmetellyt sitä hengellistä kovuutta, joka on tuntunut olevan vastassa. Kuitenkin olen tullut siihen johtopäätökseen, että on parempi elää sovinnossa omantuntonsa kanssa ja antautua Jumalan tuomittavaksi kuin pyrkiä poliittisen tarkoituksenmukaisuuden nimissä miellyttämään ihmisiä.

Takkula kirjoittaa: "En voi kieltää, etteikö välillä houkuta ajatus, että ensi kerralla vetäytyisin tietoisena kaikesta vastuusta ja nostaisin kädet ylös: älkää vain minua sotkeko tähän kysymykseen, en muista enkä tiedä, enkä halua tietää asioista mitään. Väistämällä vastuuni siirtäisin asioiden selvittämisen muiden harteille ja luikahtaisin kuin koira veräjästä. Siitä huolimatta, että joskus hellittelen tällaista ajatusta, tiedän sen, etten pystyisi niin toimimaan. Syntymälahjana olen saanut luonteen, joka ei kykene vetäytymään vastuusta, vaan taistelee loppuun asti oikeaksi kokemiensa asioiden ja arvojen puolesta. Sen vuoksi tiedän ja lähimmäisenikin tietävät, että siitä huolimatta, vaikka olen joutunut elämässäni muutaman kerran melko vaikeaan tilanteeseen avoimuuteni vuoksi, en väistä eteeni tulevia asioita. Olen niin rakennettu, etten voi vaieta, kun pitää huutaa." (s. 108)

Ajattelin tuon luettuani, että etpä tiedä, Hannu-veljeni, kenelle puhut. Voisin nimittäin toistaa kaiken tuon sanasta sanaan omalla kohdallani. Minua on myös rohkaissut ja lohduttanut tässä tilanteessa eräältä veljeltä saamani profeetallinen ilmestys, jossa hyvin selvästi kuvattiin se tilanne, jossa tuolloin olin. Tällä tavoin Herra on vakuuttanut läsnäoloaan meidän elämässämme.

Samoihin aikoihin eräs arvostamani hengellinen vanhin totesi, että on ilmeisen selvää, että olemme menossa johonkin hengellisesti uuteen tilanteeseen omassa kotikaupungissamme. Kuten on jo käynyt ilmi, niin vastustajia on paljon, eivätkä ne nytkään tule jumalattoman maailman taholta, vaan uskonnollisten systeemien piiristä. Herra kuitenkin sotii puolestamme.

Tärkeintä tässä kohtaa on pitää puhtaana sekä omat vaatteet että oma pesä. Se, mitä rakennat hengellisesti kotikaupungissasi tällä hetkellä, on sitä, mitä viet sitten ulospäinkin, parhaimmillaan jopa valtakunnalliselle tasolle. Sen takia Sinun täytyy olla tarkkana sen suhteen, että rakennat oikein lasketulle tasaiselle perustukselle ja että rakennat sen oikeista rakennusaineista. Muussa tapauksessa ei kannata puhua mitään mistään "kansallisen tason strategioista" yms. Kyllä homman on ensin toimittava omalla kotipihallamme.

Mutta nyt on kuitenkin aika mennä eteenpäin ja alkaa rakentaa Herran huonetta.

"Uusia tuulia"

Kannustan tutustumaan ystäväni Ville Kuuselan blogiin "Palava pensas". Sen kautta saa hyviä välähdyksiä Jumalan valtakunnan työstä ja vähän siitäkin, mitä Lahteen kuuluu?

Toistaako historia itseään?

Åbo Akademin VT:n eksegetiikan prof. Antti Laato esitti hyvän kommentin Jari Rankisen nettipäiväkirjassa:

"Kirkon suhtautuminen juutalaisiin keskiajalla seurasi nykyaikanakin toistuvaa kaavaa:

1) Ensiksi syntyi johdonmukainen teologinen kritiikki heitä vastaan.

2) Sitten siihen tuli mukaan kirkollisia pakkokeinoja, kuten pakkodisputaatioita, tiettyjen juutalaisten tekstien julkista tuhoamista jne.

3) Näiden ohella alettiin ahdistaa heitä taloudellisesti. Tietyt verot (tai sakot), joiden tarkoituksena oli osoittaa julkisuudessa, että kyseessä on epäilyttävä ryhmä.

4) Seuraavaksi ryhdyttiin vakaviin juridisiin pakkotoimiin. Syntyi maastakarkotuksia, paikallisia hallitsemattomia väkivallan purkauksia. Kriisiaikoina juutalaisia jopa tapettiin.

Kaikki alkoi siitä, että julkisuudessa kirkon piispojen ja johtajien toimesta nähtiin hyväksi mustamaalata juutalainen, joka omassatunnossaan roikkui kiinni niissä samoissa teksteissä, kuin kirkon johtokin, mutta tulkitsi ne vain eri tavalla.

... Yhteiskunta on helposti uskontosokea, ja tekee tietyllä tavalla ajattelevista kelpo ihmisistä epäilyttäviä, joita sitten muut voivat julkisuudessa lyödä sanoilla, ja tuomioistuimet erehtyvät antamaan sakkoja. Se, että kirkon piispat ja johtajat ovat mukana tällaisessa touhussa, tulee aina keräämään tuomionsa niiltä ihmisiltä, jotka eivät vielä olleet syntyneet, kun vääryys tapahtuu."

Profeetat ja opettajat - apostolit

"Apostolien tekojen 13. luvun kahdessa ensi jakeessa luemme: ´Ja Antiokian seurakunnassa oli profeettoja ja opettajia: Barnabas ja Simeon, jota kutsuttiin Nigeriksi, ja Lukius, kyreneläinen, ja Manaen, neljännesruhtinas Herodeksen kasvinkumppani, ja Saulus. Ja heidän toimittaessaan palvelusta Herralle ja paastotessaan Pyhä Henki sanoi: ´Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut´.

Huomatkaamme tässä muutamia tosiasioita. Antiokiassa oli paikallisseurakunta. Tässä seurakunnassa toimi muutamia profeettoja ja opettajia ja heidän joukostaan Pyhä Henki erotti kaksi Herran palvelijaa, jotka jo olivat sananpalvelusvirassa, kun Hengen kutsu tuli. Pyhä Henki lähettää ainoastaan sellaisia muualle, jotka ovat jo varustetut työhön, ja kantavat vastuuta siellä, missä ovat, eikä niitä, jotka kaivavat leiviskänsä maahan ja laiminlyövät paikalliset tarpeet, samalla kun uneksuivat jostain tulevaisuudesta, jolloin hekin saisivat kutsun erikoiseen tehtävään.

Barnabas ja Saulus olivat vastuussa paikallisesta tilanteesta, kun Henki laski vastuun muista työkentistä heidän päälleen. Huomatkaamme siis ensiksi, että Pyhä Henki valitsee apostolit profeettojen ja opettajien joukosta."

(Watchman Nee, Apostolinen lähetystyö, s. 52-53.)

"Näin Putin jyrähti" (Ilta-Sanomat 04.06.2009)

"Mitä se tarkoittaa, jos kyseessä on diplomaatti? Olemme saaneet kuulla, että hän on ottanut huomioon inhimillisiä seikkoja. Voin olettaa, että näin on asian laita. Jos hän asettaa inhimilliset asiat korkeammalle kuin virkavelvollisuutensa, hänen paikkansa ei ole valtion palveluksessa. Hänen olisi parasta mennä kirkkoon töihin."

(Venäjän pääministeri Vladimir Putin kommentoi suomalaisen diplomaatin toimintaa viisivuotiaan Anton Salosen tapauksessa.)

Virtanen ja luonnon ihmeet

Virtanen istuskeli lämpimänä kesäiltana omalla pihamaallaan. Aurinko oli jo laskemassa, mutta heitteli silti vielä säteitään ison vaahteran oksien läpi pihalle, valon kajo leikkien nurmikolla ja tuuli lehtiä hiljaa leyhytellen. Virtasen talossa oli saunottu, grillattu ja syöty hyvin ja nyt Virtanen istuskeli yksinään limsalasi kädessään puutarhatuolissa.

Virtanen katseli vieressään kivetyllä nurmikolla, noin puolen metrin korkeudessa maan pinnasta kasvavia mansikanversoja. Niitä melkein silmin nähden pölähteli näkyviin siellä täällä lämpimien ilmojen ja satunnaisten sateiden myötävaikutuksella. Siinä kivetyn nurmikon vieressä oli suurin piirtein saman korkuinen jalallinen kukkaruukku, josta mansikan versot olivat lähtöisin.

Virtanen muisti, miten edellisenä kesänä, loppukesästä hän oli nostanut ruukun reunojen yli kasvaneet mansikanversot kivetyksellä reunustetun nurmikon päälle. Siitä ne sitten olivat lähteneet kasvamaan nurmikolla omaa luontoaan noudattaen: verso siellä, toinen täällä, ilman mitään logiikkaa ja suunnitelmaa, mistä vain löysivät hyvän maaperän ja kasvupohjan, sinne ennen pitkää ilmestyi uusia versoja.

Sitten oli tullut syksy ja talvi. Keväällä versojen yhteys ruukun ja nurmikon välillä oli jo katkennut. Kesän tullen Virtanen oli huomannut nurmikolla nousevan useita hyvässä kasvuvauhdissa olevia mansikanversoja. Versojen alkuperäisessä kasvupaikassa, jalallisessa kukkaruukussa näkyi sielläkin pieni mansikanverso. Kun kesä oli jo pitemmällä Virtanen huomasi nurmikon reunamat jo täynnä hyvinvoivia mansikanversoja, kun taas kukkaruukussa edelleen sinnitteli yksinäinen mansikanverso, seuranaan lukuisia muita kasvinalkuja, kuten rikkaruohoja, nokkosia yms.

- Onpa mielenkiintoista tämä orgaaninen kasvu, tuumasi Virtanen itsekseen kesäauringon luodessa viime säteitään mansikanversoille.