VUODEN VAIHTUESSA

Olen joulun pyhinä lueskellut luterilaista teologista julkaisua nimeltä Perusta. Tuo lehti on suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka on kiinnostunut Suomen hengellisen kentän liikkeistä. Perusta-lehti on kuin väkevä ja kaunis joutsenlaulu modernin aikakauden raamatulliselle kristinuskolle. Se on yrittänyt toteuttaa mission impossiblen eli yhdistää puhdasoppisen luterilaisuuden, pietistisen henkilökohtaisen hurskauden vaatimuksen ja viidesläisyydessä luterilaiseen kirkkoon salakuljetetun anglosaksisen herätyskristillisyyden. Jälkiviisaitten tulevien polvien tehtäväksi jää arvioida sitä, miten hyvin se on siinä onnistunut ja mikä on ollut sen rooli yrityksissä pelastaa evankelisluterilaisesta kansankirkosta se, mikä vielä on pelastettavissa.

No, meidän Herrallamme on aina ollut ymmärrystä ”pyhälle jäännökselle”; ”Sillä Jerusalemista lähtee kasvamaan jäännös, pelastunut joukko Siionin vuorelta. Herran Sebaotin kiivaus on sen tekevä.” (Jes. 37:32) Jumalan ilmoitus omasta luonteestaan auttakoon meitä jaksamaan mahdottomienkin tehtävien edessä.

Itse asiassa se, mikä minua tässä Perustan numerossa 5/2006 ehkä eniten puhutteli ja ravitsi oli Timo Junkkaalan kirja-arvostelu professori Seikko Eskolan artikkelikokoelmasta ”Historian kuolema ja kulttuurien taistelu: kirjoituksia historiasta ja nykyajasta” (Edista, 2006). Eskola näemmä käsittelee oman aikamme kulttuurista murrosta modernista postmoderniin, mikä tarkoittaa käytännössä perinteisen modernin länsimaisen hegemonian murtumista. Mitä tulee sen tilalle ja millä aikataululla – se on oman maailmamme tulevaisuuden kuuma kysymys. Eskola tekee tämän kaiken muutamin kirjallisin siveltimen vedoin tavalla, joka hengästyttää pelkästään kirja-arvostelua lukevaakin.

Lainaan Junkkaalaa; ”Eskola yhtyy Oswald Spenglerin tunnettuun ennustukseen siitä, että länsimaisen kulttuurin ilta on tulossa. Eskolan mukaan perikato koskettaa kuitenkin vain Eurooppaa, ei Amerikkaa. Mielenkiintoiseksi Eskolan analyysin tekee, että hän pitää eron keskeisimpänä syynä uskontoa. Sekularisaatio on edennyt Euroopassa, mutta ei Amerikassa. Maallistuminen kulkee hänen mukaansa käsi kädessä työelämän heikkenemisen kanssa. Amerikassa ovat kunniassa niin uskonto kuin työetiikka ja ahkeruus. Amerikassa toimivan skotlantisen tutkijan Niall Fergusonin mukaan Amerikka edistyy Eurooppaa paremmin Amerikassa vaikuttavan ”Jumala-tekijän” (the God Factor) ansiosta. Eurooppa on sekularisaation tähden menettämässä sielunsa, kirjoittaa Seikko Eskola. Spenglerin tavoin hän ajattelee, että uskonto muodostaa kulttuurin ytimen.”

Omana kommenttinani tähän voisin kysyä, mikä merkitys on sillä, että luterilaisuudelle tyypillinen kahden regimentin oppi ei niin voimakkaasti ole ominaista anglosaksiselle kristillisyydelle, jolla on enemmänkin juurensa reformaation kahdessa muussa haarassa, nimittäin kalvinismissa ja anabaptismissa?

Mutta jatketaan; ”Eskola maalaa mielenkiintoisia pitkiä kulttuurihistoriallisia linjoja. Vuoden 1000 vaiheilla Eurooppa oli alikehittynyt maanosa. Islam, Kiina ja eräät Amerikan intiaanikulttuurit olivat kulttuurissa, taloudessa ja tekniikassa selvästi sen edellä. Myöhäiskeskiajalla syntyi huikeita katedraaleja, korkeatosoista filosofiaa ja yliopistoja. Tuon ajan perinnön ja uskonpuhdistuksen seurauksena Eurooppa nousi 1500-luvulta 1800-luvun loppuun mennessä maailman johtoon kaikilla alueilla. Moderni luonnontiede syntyi kristillisessä Euroopassa.

Seikko Eskolan mukaan uskonpuhdistus vaikutti merkitsevästi myös demokratia-kehitykseen. Ensimmäiset poliittiset demokratiat syntyivät reformaation koskettamissa maissa, Sveitsissä ja Pohjois-Amerikassa. Ennen toista maailmansotaa poliittinen demokratia oli toteutunut vain niissä maissa, joissa reformaatio oli voittanut, Englannissa, Yhdysvalloissa, Pohjoismaissa ja Alankomaissa. Ranska oli ainoa poikkeus. Toisen maailmansodan jälkeen demokratia on vakiintunut Länsi-Euroopan muissa katolisissa maissa. Uusinkin kehitys näyttää puhuvan samaa; kehitysmaissa demokratia toimii oikeastaan vain protestanttisten valtioiden siirtomaissa. Eskola lainaa Matti Klingeä, joka on väittänyt, että luterilaisuus on ainoa asia, mikä yhdistää Pohjolaa. Mielenkiintoista on, että sosiaalinen ja taloudellinen hyvinvointi on juuri Pohjoismaissa kyetty yhdistämään ainutlaatuisella tavalla. Korruption vähäisyydellä Pohjoismaissa on Eskolan mukaan epäilemättä yhteys luterilaisuuteen.”

Niin, mitä totesikaan professori Heikki Niskakangas Peter von Baghin dokumenttisarjassa ”Oi kallis Suomenmaa”? Hän totesi skandinaavisen hyvinvointivaltion jäävän lopulta kuitenkin vain muielenkiintoiseksi detaljiksi maailmanhistorian vaiheissa. Eli mitä tapahtuu, kun perusta, jolle kaikki on aikanaan laskettu ja rakennettu, murtuu tai murretaan? Jälkimoderni on meidän tilanteessamme aina myös jälkikristillisyyttä. Klassisen ”mammonan” vallan myötä yhteiskunta lakkaa etenemästä hitaimman ja heikoimman lenkkinsä mukaan. Käy niinkuin professori Juha Siltala sanoo, että ”täytyy juosta pysyäkseen edes paikallaan”.

Mutta edelleen; ”Seikko Eskolan mukaan kristinuskon pitkä historia osoittaa, että se on vastannut ihmisten tarpeisiin ja antanut heille paljon. Ellei näin olisi, se olisi sammunut. Eskola lainaa tässä yhteydessä Gamalielin sanoja Apostolien tekojen 5. luvusta: ´Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan.´

Eskola siis yhtyy Samuel P. Huntingtonin tunnettuun teesiin uskonnon keskeisestä merkityksestä kulttuuria ja yhteiskuntaa muovaavana tekijänä. Kristinuskon vaikutuksen heikkeneminen on heidän mukaansa uhka Euroopan tulevassa kehityksessä. ´Kristinuskon heiketessä Euroopassa koko siihen perustuva länsimainen arvoyhteisö on vaarassa.´”

Niinpä niin. Lainataanpa erästä oman aikamme edesmennyttä profeettaa, kirjailija ja julistaja Martyn Lloyd-Jonesia, kun häneltä kysyttiin, ”miltä maailmanhistorian seuraavat kaksi vuosikymmentä näyttävät, jos me saamme ne?” Tähän Lloyd-Jones vastasi: ”Pelkään pahoin näkeväni vain romahtamista. Demokratia on perimmäinen poliittinen asetelma – kaikki muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet. Kuitenkin demokratian takana väijyy joko diktatuuri tai täydellinen sekasorto. Loppu on todennäköisempää; 666 on ihmisen luku ja juuri sitä on demokratia, ihmisen itsepalvontaa. En ole lainkaan varma, että saamme aikaa vielä 20 vuotta. Nyt on vaikuttamassa paljon sellaista, mitä ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Luulen, että olemme todistamassa politiikan murtumista. Kulttuurimme on romahtamassa.”

Oma kommentti: valistuksen ajan humanismin perustalle 1800-luvulta alkaen rakennettu modernin projekti merkitsi sekularisoitumista ja materialismia, joka käytännössä ilmeni ateismina. Sitä seuraava postmoderni aika ja sen kulttuuri taas merkitsevät luopumista vanhasta paradigmasta ja (usein kritiikitöntä) avautumista kaikelle henkisyydelle ja uskonnollisuudelle. Ateismi ei enää kiinnosta, koska se ei ole ”kivaa”. Kaikki yliluonnollinen kelpaa, kunhan se kolahtaa. Kaaokseen ja anarkiaan en kuitenkaan usko – meillä on liian paljon rahaa kiinni tässä systeemissä, että sen annettaisiin sortua. Enemmänkin uskon totalitarismin nousuun ennen näkemättömällä ja ennen kokemattomalla tavalla.

Todellakin, mitä tulee tämän jälkeen? Merkitseekö postmoderni aika sitä ”suurta luopumusta”, josta Raamattu puhuu? (Ks. Dan. 8:23, 2. Tess. 2:3 ja 1.Tim. 4:1.) Jos elämmekin oman kulttuurimme lopun aikoja, niin onko sitten todellakin kyse samoista lopun ajoista, joista Raamattu puhuu maailmanhistorian suurena loppunäytöksenä? Entäpä jos onkin kyse ”vain” oman kulttuurimme rappeutumisesta ja kuolemisesta, mutta muuten Jumala armossaan antaa aikaa tälle maailmalle sielujen pelastua?

Lopuksi ”Eskola lainaa Bismarckia: ´Valtiomiehen tehtävä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun hän kulkee ohi.´” Junkkaala kysyykin lopussa aiheellisesti: ”Vieläkö joku yrittää saada tuosta takinliepeestä kiinni, vai onko Eurooppa lopullisesti kadottamassa sielunsa?” Väkevää profeetallisuutta tämäkin.

JOULU – LUOPUMISEN JUHLA

Kulunut vuosi, oikeastaan pari viimeistä vuotta, on ollut elämässäni monenlaisen luopumisen aikaa. Olen joutunut – tai saanut, ihan miten päin vaan – luopumaan monenlaisista asioista elämässäni; tietynlaisesta urakehityksestä ja siihen liittyvistä haaveista, tietystä käsityksestä omasta kutsumuksestani, joistakin ihmissuhteista, niihin liittyvästä asemasta ja arvostuksesta jne. Tänä vuonna olen myös isänä joutunut kokemaan luopumisen tunteita, kun esikoispoikani on muuttanut pois kotoa. Ei sekään ihan ilman kipua tapahtunut. Ymmärrän kyllä, että nuoren miehen täytyy itsenäistyä, mutta kuitenkin...

Ymmärrän, että luopuminen kuuluu elämään, mutta se ei vähimmässäkään määrin poista sitä tosiseikkaa, että luopumiseen liittyy kipua, joskus jopa suoranaista tuskaa. Itse asiassa luopumisella – kuolemisella tietyille asioille – on oma vissi hengellinen merkityksensä. Jumala riisuu meitä tietyistä asioista, pukeakseen meidät jälleen uudelleen toisilla asioilla. Hän alentaa ja ylentää, Hän kaataa ja nostaa jälleen seisomaan. Hän haluaa siis meiltä valmiutta tulla riisutuksi ajallisista, jotta Hän voisi vaatettaa meidät iankaikkisilla. Länsimaisen joulun keskellä tämä hengellisen elämän lainalaisuus on ehkä viimeisiä asioita, jotka tulevat mieleen.

Kuitenkin juuri jouluna – tarkoitan nyt Jeesuksen syntymää – Jumala luopui kalleimastaan, mitä Hänellä oli; omasta Pojastaan, jonka Hän antoi syntyä kuolevaisen ihmisen kaltaiseen muotoon. Kävi niinkuin Johanneksen evankeliumin alussa todetaan, että Sana tuli lihaksi, iankaikkinen astui ajalliseen muotoon, ääretön äärelliseen. Tämä oli osa Jumalan iankaikkisuudesta asti valmistettua syntiinlangenneen ihmisen pelastussuunnitelmaa ja siihen kuului välttämättömänä osana tämä luopuminen.

Me kuulemme enkelten laulavan moniäänisesti pelästyneille paimenille; ”Jumalalle kunnia korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto” (Luuk. 2:14), mutta harvoinpa tulemme ajatelleeksi, mitä tämä kunnianosoitus merkitsi Isälle itselleen. Hän tiesi, miten Pojalleen tulisi käymään. Tämä kaikki tulee välähdyksenomaisesti hyvin ilmaistuksi vanhassa tutussa joululaulussa ”Heinillä härkien kaukalon”. Ihmnisen Pojan elämän vaiheissa ja traagisessa päätöksessä tämä Jumalan hyvä tahto ihmisiä kohtaan tulee esille käytännössä.

Samanlaisen luopumisen, omille unelmilleen, toiveilleen ja jopa oikeutetuille tarpeilleen kuolemisen näemme Luukkaan jouluevankeliumissa Jeesuksen äidin, Marian kohdalla. Muistatko, miten Marian kerrotaan menetelleen, kun hän kuuli ja näki tämän kaiken? Maria "kätki" paimenten sanat ja kaiken muunkin tapahtuneen sydämeensä ja tutki niitä mielessään; "mitä tämä kaikki merkitseekään nyt ja tulevaisuudessa?" Sana "kätkeä" on kreikankielessä verbi "syntereo", mikä merkitsee kirjaimellisesti jonkin asian panemista turvaan, säilöön, varmaan talteen, ikään kuin aarrekammioon. Engl. raamatunkäännös käyttää tällä kohtaa verbiä "treasured up" eli "säilytti kuin aarretta". Myöhemmin Luukas kertoo toistamiseen Marian menetelleen samalla tavoin (Luuk. 2:51).

Ymmärsikö Maria jo tuolloin, mitä se tarkoittaisi joskus hamassa tulevaisuudessa, kun vanha profeetta Simeon koko perhettä siunatessaan lausuu, että myös Marian sielun läpi käy miekka? (Luuk. 2:35) Tämäkö Marian mieleen palasi, kun hän katseli poikaansa ristillä yli kolmekymmentä vuotta näiden tapahtumien jälkeen? Äiti joutuu luovuttamaan Poikansa kuolemaan ristille.

Mutta luopuminen oli kaikkein totaalisinta Pojan itsensä kohdalla. Hänestä nimittäin sanotaan, että Hän tyhjensi itsensä Jumalan muodosta, otti jopa orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti. (Fil. 2:7-8) Hän syntyi tänne kuollakseen, eikä siinä ollut mitään inhimillistä sympatiaa, tunteellista paatosta tai uskonnollista sanahelinää, vaan jumalallinen pelastussuunnitelma, mikä edellytti luopumista, kuolemista. Jouluevankeliumi se on sekin.

Tämän luopumisen takia mekin joulua vietämme ja juhlimme Vapahtajamme Jeesuksen syntymää, ylösnousemuksen ohella maailman ihmeellisintä asiaa. Hyvää joulua, ystävät!

OMAN AIKAMME VAIKUTTAJIA

Eräs oman aikamme merkittävimpiä vaikuttajia maamme hengellisessä kentässä, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen on jäämässä eläkkeelle. Viime keväänä hän piti virkapaikallaan Helsingin yliopistossa jäähyväisluentonsa.

Mikä tekee Heikki Räisäsestä niin merkittävän vaikuttajan Suomen Siionissa?

Mietipä tätä; jos henkilö on yli kolmisenkymmentä vuotta ollut kouluttamassa jonkun hengellisen yhteisön tulevia työntekijöitä ja johtajia, ja tehnyt tämän vielä eräällä kaikkein lähimpänä asioitten ydintä olevalla alueella (so. Uuden testamentin selitysoppi), niin eikö hänen käden-, jalan- ja kynänjälkensä olekin vahvasti edelleen läsnä ja näkyvissä ko. yhteisön (so. Suomen evl. kirkko) uskossa ja elämässä? Eikö tässä kohtaa omalla tavallaan toteudukin se, että ”hän vielä kuoltuaankin puhuu” (Hepr. 11:4) - vaikka tiedot hänen kuolemastaan eivät suinkaan ole ajankohtaisia?

Katsotaanpa nyt ensin tämän henkilön opin käsityksiä ja vilkaistaan sitten lyhyesti itse yhteisön elämään, olisiko näillä jotain yhteistä. (Lainaan tässä lyhyesti Timo Eskolan kirjoitusta ”30 vuotta riitaa rosoisesta Raamatusta” Suomen teologisen instituutin julkaisun Kulmakivi 6/2006 numerosta.)

Professori Räisänen hylkäsi jo uransa alussa Raamatun kirkon opin lähteenä. Hänen mukaansa se sisältää vain ihmisten omia kokemuksia pyhyydestä ja jumaluudesta. Raamattu ei ole hänelle Jumalan ilmoitusta ihmisille. Hän ei myöskään voi allekirjoittaa kaikkia uskontunnustuksen kohtia. Hän ei esim. usko Jeesuksen olevan jumaluuden kolmas persoona, eikä usko Hänen takaisin- paluuseensa, sovituskuolemaan tai viimeiseen tuomioon. Professori ei myöskään katso voivansa uskoa historiassa toimivaan Jumalaan. Hänelle Jumala ei ole rakastava ja samalla kaikkivaltias. Omien sanojensa mukaan hän ei ole kyennyt esittämään mitään rakentavaa ja myönteistä raamattuohjelmaa, koska itse Raamattu on hänelle niin ristiriitainen ja ”rosoinen”. Hän ei kykene löytämään siitä mitään yhtenäistä sanomaa.

Timo Eskola kiinnittää kirjoituksessaan – aivan oikein – huomion siihen tosiseikkaan, että valtion yliopiston professorina Räisäsellä on tietenkin oikeus esittää sellaisia näkymyksiä, kuin häntä huvittaa. Kuitenkin hän samaan aikaan on ja on jo pitkään ollut pappien opettaja ja sitä kautta kansankirkon merkittävä vaikuttaja. Yliopisto ja valtiokirkko näet ovat naimisissa keskenään sillä tavoin, että kirkon johtavien virkamiesten koulutusmonopoli on uskottu tälle maalliselle yliopistolle.

Tämä yksinkertainen tosiasia tekee Räisäsestä merkittävän, jopa raskaan sarjan vaikuttajan kirkossa, jonka vaikutus tuntuu niin piispanistuimilla kuin etäisten pikkuseurakuntien kaukaisimmissa kinkeripiireissäkin.

Entä millainen tämä jätetty kädenjälki sitten on? Eskolan mukaan voidaan perustellusti sanoa, että ”Räisäsen kaudella” kirkko on hajonnut suhteessa Raamattuun. Parhaillaan on menossa kirkon modernisaatioprosessi, jossa vanhat ”myytit” Kristuksesta karsitaan pois. Tämän modernisaatioprosessin ajankohta vain osuu keskelle yleistä postmodernisaatiota, mikä ilmenee myös jälkikristillisyytenä. Tämän seuraukset taas näkyvät käytännössä siinä, että kirkon jäsenmäärä vähenee, parhaassa työ- ja vaikuttamisiässä olevat nuoret aikuiset ovat suurin kirkosta eroajien ryhmä ja hengellinen etsintä muutenkin hakeutuu ihan jonnekin muualle kuin sakastin ovelle.

Nyt vain odotellaan sitä, että joku jälkiviisas tutkija Kirkon tutkimuskeskuksesta tai joku julkkisteologi mediasta tulee julkisuuteen väittämään, ettei näillä – opetuksella ja sen vaikutuksella – ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Näin on kansaa aina ennenkin rauhoiteltu. Tosiasiassa taitaa kuitenkin olla niin, ettei valtiokirkon virallista johtoa nykyinen meno mitenkään huolestuta. Enemmänkin taitaa huolestuttaa kirkon ”viimeiset sopeutumattomat”, kärjessä Timo Eskolan edustama Suomen teologinen instituutti, joka tuntuu olevan ainoa taho, joka jollain tavalla voisi haastaa Neitsytpolun linnoituksen.

Mielenkiintoista on myös se, että Suomen hengellisen kentän perinteiset protestiliikkeet, ns. vapaat suunnat eivät juurikaan näytä kantavan huolta koko kehityskulusta. Päinvastoin – kirkkorauhaa halutaan varjella näemmä perinteisten rintamalinjojen molemmin puolin. Muistan itsekin joskus saaneeni nenilleni ja vielä hyvin arvovaltaiselta taholta, kun uskalsin eräässä vapaiden suuntien julkaisussa arvostella tohtori Kari Kuulan (em. Räisäsen oppilaita) Paavali-kirjaa sen ilmeisestä ja raskaasta epäraamatullisuudesta.

Mikä oli tämän kokemuksen opetus? Mikään organisaatio ei pidä veneen keikuttamista viisaana omista lähtökohdistaan käsin. Tärkeintä on sen sijaan taata työrauha ja toimintojen häiriötön suoritetuksi tuleminen. Pelkkä totuus ja sen pohjalta nousevat arvot merkitsevät nykypäivänä niin harvalle enää jotain. Monien raamattu-uskollisiksi itsensä leimanneiden piirienkin keskuudesta löydämme härskiä opportunismia, jossa tiukat kysymykset sivuutetaan lopulta vain olankohautuksella; ”niin, mikä sitten on totuus...?” tai: ”se on totta sinulle, sinulla on oma totuutesi”.

Mutta mutta... missä ovat toivon näköalat? Timo Eskola kirjoittaa rohkeasti, että meidän ei tarvitse pelätä Raamatun hajoavan käsiin tieteellisen tutkimuksen edessä. Eskolan mukaan on enemmänkin niin, että ylikriittinen tutkimus on yleensä ollut virheellistä tai puutteellista. Sitä on ohjannut esim. halu sopeuttaa Jumalan toiminnasta kertova Raamattu materialismiin. (Vrt. em. Räisänen.) Tai sitten tätä teologiaa on ohjannut uusi näkemys siitä, että ihminen ei ole syntinen eikä tarvitse sovitusta. (Vrt. esim. piispa Spong.)

Me siis tarvitsemme ajankohtaisiin kysymyksiin pureutuvaa apologiaa, uskon puolustamista – ja ensimmäisenä toteutettuna teologien itsensä keskuudessa. Tarvitsemme myös selkeää ja raamattu-uskollista opetusta ja julistusta, jonka senkin tulee olla relevanttia ja akuutteihin kysymyksiin puuttuvaa, ilman kaanaankielisiä shibboletteja. Tämän lisäksi tarvitsemme kipeästi Pyhän Hengen uudeksi luovaa voimaa, jota emme sitäkään saa yrittää sopeuttaa sen enempää omiin traditioihimme kuin vallitsevaan humanismiinkaan. Tämä ei nimittäin onnistu, koska ”Aslan ei ole kesy leijona”.

Ja ennen kaikkea tarvitsemme aitoa kokonaisnäkemystä siitä, että kyseessä on sama Jumala ja Herra, joka inspiroi nämä molemmat; sekä Logoksen, Sanan että Hengen toiminnan ja ilmenemismuodot.

PYHÄ POISOPPIMINEN

Eräässä tämän blogin anonyymissä lukijapalautteessa todetaan, ettei minua tosiasiassa estä mikään elämästä todeksi Uuden testamentin mukaista kristillisyyttä. Tämä herätti mielenkiintoni; tarkoittaako lukija siis sitä, että ajassamme eivät monetkaan – minä mukaan lukien – elä todeksi UT:n mukaista kristillisyyttä? Ja mikä tähän sitten on syynä? Onko vallalla jokin muu kristillisyyden suuntaus kuin em. UT:n mukainen kristillisyys? Jos näin on, niin mitä sitten onkaan tämä UT:n mukainen kristillisyys? Tähän ei tuossa nimettömässä kommentissa (tietenkään) tullut lisävaloa.

Okei, ollaanpa rehellisiä; minä en elä todeksi UT:n mukaista kristillisyyttä. Jos näin tekisin, olisi hedelmäkin ihan erilaista. Myönnän avoimesti, että ajattelen suurimman osan oman aikamme kristillisyydestä olevan jotain muuta kuin sitä, mistä Uudessa testamentissa puhutaan.

Mutta onko tuo nyt sitten niin helppoa ja vaivatonta elää todeksi UT:n mukaista kristillisyyttä, niinkuin nimetön kommentaattorimme esitti? En usko. Luulen ja tiedän omasta kokemuksestani, että esteitä tälle on paljonkin. Ne esteet ovat kaiken lisäksi hyvin konkreettisia. Ne ovat valtarakenteita ja ne edustavat useimpien meidän kohdalla jotain sellaista, minkä olemme omaksuneet jo omassa hengellisessä äidinmaidossamme. Jollei näin olisi, niin eihän, hyvänen aika, koko länsimainen kristillisyytemme olisi tällä tasolla, kuin mitä se nyt on. (Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että nykyisen kaltainen tilanne tulisi jatkumaan loputtomiin. En usko Jumalan enää kovinkaan kauan sallivan tämän jatkua näin.)

On siis olemassa esteitä tälle aidon kristillisyyden todeksi elämiselle. Nämä esteet nousevat omasta kristillisestä kulttuuristamme, sen käytännöistä, tavoista ja tottumuksista. Näin on aina ollut, kautta koko kirkkohistorian. Itse asiassa tilanne on aina ollut ja edelleenkin on sama kuin UT:n aikana. Tuolloin ”edellinen herätysliike”, fariseukset ja kirjanoppineet, jotka nyt muodostivat hallitsevan hengellisen valtaeliitin, nopeasti valikoituivat Jeesuksen edustaman hengellisyyden päävastustajiksi. Tämä on hyvä muistaa; aitoa kristillisyyttä eivät koskaan ole vastustaneet niinkään portot ja publikaanit, vaan hyvät, uskonnolliset ihmiset.

Me siis puhumme nyt poisoppimisesta. On kasvatustieteellinen fakta, että kun on tietyn ajan kuluessa totuttu johonkin tiettyyn käytäntöön, tapoihin ja tottumuksiin, niin näistä vanhoista kaavoista poisoppiminen vie keskimäärin kaksi kertaa pidemmän ajan. Tämä on erityisen totta myös poisoppimisessa hengellisen elämän alueella (esim. seurakuntaan ja uskovien yhteyteen liittyvissä kysymyksissä).

Mainitsen muutamia käytännön juttuja, joihin itse olen törmännyt lähinnä kotiseurakuntaympyröissä (nämä eivät ole missään loogisessa järjestyksessä):

• mikä on UT:n mukainen seurakuntajärjestys?

• tunteeko UT esim. yhden pastorin pyramidimaisen hierarkkisen seurakuntarakenteen?

• miten vanhimmisto tulisi käytännössä järjestää?

• tulisiko esim. olla yksi vanhin kussakin kotiseurakunnassa vai onko tärkeämpää yleensä hengellisen vanhemmuuden löytyminen käytännössä?

• entä erityistyömuodot ikäryhmittäin (esim. pyhäkoulu "kokousten" aikana)?

• miten sujuu kokousten kulku noin muuten eli toistetaanko vain vanhoja juttuja uudessa kontekstissa?

• onko opetuksen hyvä olla enemmänkin keskinäistä keskustelua ja jakamista vai vain perinteistä ex cathedra-julistusta ja mylvintää?

• mihin kymmenykset olisi annettava? Etc...

Monet näistä kysymyksistä ja ongelmista nousevat vanhasta kokouskulttuurista ja viitekehyksestä. Näitä olisi hyvä käsitellä ääneen puhuen ja nimeten asiat niiden oikeilla nimillä ja olla valmis rohkeisinkiin irtiottoihin. Usko minua, kun sanon; et tee majesteettirikosta, jos uskallat kyseenalaistaa kehällisiä asioita. (Myönnän, että usein kuitenkin näyttää siltä, kuin ihmisen olisi mahdollista saada armahdus melkein mistä muusta synnistä hyvänsä, mutta näihin ”pyhiin lehmiin” kajoaminen saa Sinut kohtaamaan ulos hylkimisen ja yhteisön puhumattomuuden.)

Aina silloin kun kehällisistä asioista puhuminen nousee pääosaan uskovien keskuudessa, ei Pääasia ole enää pääasia.

Kyse on siis poisoppimisesta, mikä on pyhä velvollisuutemme, veljet ja sisaret. Vai miksi muuten luulet Paavalin kehottaneen meitä olemaan mukautumatta tämän maailmanajan mukaan?

BACK TO THE ROOTS

Törmään joskus raamattu-uskollisiksi itseään kutsuvissa piireissä ajattelutapaan, joka tarkemmin tarkasteltuna osoittautuukin täysin epäraamatulliseksi. Näissä piireissä pidetään tiukasti kiinni Raamatun ohjeellisuudesta uskoon ja elämään liittyen ja Jumalan Sanan erehtymättömyydestä ja sen jumalallisesta alkuperästä. Raamatun pyhät kirjoitukset tunnustetaan kaiken opin ja elämän ylimmäksi auktoriteetiksi. Niiden mukaan halutaan myös elää uskon ja seurakunnan elämää.

Kuitenkin kun tulee puhe Apostolien tekojen ohjeellisuudesta ja auktoriteetista em. alueilla, niin asia ei enää niin tunnukaan olevan. Joko myönnetään, että osa Apostolien teoista tai jotkut tuossa kirjassa esitetyt asiat pätevät edelleen tai sitten käsitetään Luukkaan kirjoitelma ”deskriptiivisesti” eli vain jonkinlaiseksi kuvaukseksi tietystä vaiheesta kristillisen seurakunnan historiassa. Tämän jälkeen voi sitten omavalintaisesti toimia melkein miten haluaa.

Mielenkiintoinen ilmiö; Jumalan Sanan sanotaan olevan totta ja ohjeellinen, mutta käytännössä se ei enää sidokaan meitä. Yllättävän monet raamattu-uskolliset ja konservaativista raamatuntulkintaa edustavat henkilöt ja yhteisöt paljastuvatkin lähemmän tarkastelun alla eräänlaisiksi ”liberaaliteologeiksi”.

Kiinalainen kristitty kirjailija ja julistaja Watchman Nee kiteyttää koko kysymyksen Apostolien tekojen asemasta ja arvovallasta kristillistä uskoa ja seurakunnan elämää ajatellen seuraavasti:

”Me haluamme löytää Jumalan alkuperäisen tahdon, eikä sitä, mitä Hän on myöhemmin sallinut. Tahdomme nähdä, mikä oli Jumalan tarkoitus ”alusta”, nähdä asiat sellaisina, kuin ne ovat kaikessa puhtaudessaan Jumalan mielestä lähteneinä, eikä sellaisina, miksi ne ovat tulleet Hänen kansansa jonkun osan ”sydämen kovuuden” tähden.

Jos tahdomme käsittää Jumalan tahtoa Hänen seurakunnastaan, ei meidän tule katsoa, kuinka Hän johti kansaansa viime vuonna, tai kymmenen tai sata vuotta sitten, vaan meidän on palattava seurakunnan ”alkuun” nähdäksemme, mitä Hän silloin sanoi ja teki. Silloin löydämme Hänen tahtonsa korkeimman ilmaisun. Apostolien teot ovat kirkkohistorian ”genesis”, alku, ja Paavalin aikuinen seurakunta eli Hengen työ ”genesistä”, alkuaikaa. Seurakunnan olosuhteet ovat tänään suuresti erilaiset, mutta nykyinen tilanne ei mitenkään voi olla meidän esimerkkimme eikä arvovaltainen oppaamme. Meidän tulee palata ”alkuun”. Jumalan iäinen tahto on ainoastaan se, minkä Hän on asettanut alussa esimerkiksemme. Se on jumalallinen ohje ja mallimme kaikiksi ajoiksi.”

("Apostolinen lähetystyö", s. 22)

PYHÄ LEHMÄ

”Seurakunta on Jumalan silmäterä!”, mies huudahti minulle kesken kaiken keskustellessani toisen saunailtaan osallistuneen miehen kanssa.

Olimme hieman aiemmin keskustelleet seurakunnan olemuksesta yleensä ja erityisesti siitä, voisiko pienellä kotona kokoontuvalla uskovien ryhmällä olla myös seurakunnan status – ilman kuulumista johonkin ns. kirkkokuntaan? Minulle oli esitetty, että miten tällaiselta pieneltä kotipiiriltä tai ”villiltä ryhmältä” sitten onnistuvat monet seurakunnalliset toimintamuodot, kuten esimerkiksi pyhäkoulutyö tai lähetystyö? Yritin siinä sitten takellella jotain seurakunnan perusolemuksesta ja missiosta maailmassa, mutta minut keskeytettiin kysymällä, onko tällaisella kotiseurakunnalla sitten olemassa virallisesti valittu vanhimmisto? Minä siihen sitten, että aluksi olisi paljon tärkeämpää se, että seurakunnassa toteutuisi hengellinen vanhemmuus, kuin että siellä olisi jollain ”parlamentaarisella edustuksellisuudella” valittu vanhimmisto (vrt. esim. kunnanhallitus). Lisäsin myös sen, että Uudessa testamentissa ei näitä vanhimpia valittu millään vaaleilla tai muuten demokratian keinoin, vaan apostolit asettivat heidät.

Niin, todellakin; Uusi testamentti ja sen opetus seurakunnasta ei tunnu aina istuvan meidän nykyisiin seurakuntaympyröihimme. Ensinnäkin UT:n seurakunta ei ollut sellainen organisaatio, jonka rakenne kaaviona näyttää erehdyttävästi kunnan eri toimialojen organisaatiokaaviolta. Seurakunta oli ja on tarkoitettu olemaan elävä organismi, mikä näkyy sekä sen rakenteessa että sen toimintatavassa. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi kysymyksessä pastorista ja vanhimmista. Paavali käyttää aika surutta sekaisin näitä hengellistä johtajuutta ja vanhemmuutta ilmaisevia termejä; paimen (poimen, josta tulee pastori), kaitsija (episkopos, josta sana piispa on lähtöisin) sekä vanhin eli presbyteeri.

Kun Paavali käyttää näitä nimityksiä samoista henkilöistä seurakunnassa, niin silloin voimme ilman mitään väkivallan tekoja sanojen sisällölle ja merkitykselle tekemättä sanoa esim. pastorien ja vanhimman tarkoittavan samaa, samoin kaitsijoiden eli ”piispojen”. Paavali myös käyttää näitä ilmaisuja joukosta ihmisiä. UT ei siis näytä tuntevan yhden pastorin/vanhimman/kaitsijan seurakuntia, vaan johtajuudesta puhutaan tietylle joukolle vanhimpia/paimenia/kaitsijoita uskottuna vastuualueena. Voidaan siis puhua tietynlaisesta kollektiivisesta johtajuudesta. Ei ole siis myöskään olemassa mitään hierarkkista järjestystä näiden termien kesken. Lisäksi nämä henkilöt johtavat vain ja ainoastaan paikallisseurakuntaa jollain tietyllä maantieteellisellä alueella. Uusi testamentti ei tunne minkäänlaista piispallista tai organisatorista ylivaltaa muiden seurakuntien yli. Jos tällaista suvereniteettia halutaan löytää UT:sta voimme vallan hyvin puhua oman aikamme ”kuumasta perunasta” eli apostolisuudesta. Silloinkin on hyvä muistaa se, mitä Paavali kirjoittaa 2.Kor. 10:13-16:ssa kunkin apostolin (tai periaatteessa kenen hyvänsä) omasta, määrätystä vaikutusalueesta. Muuten paikalliset kristilliset (=Kristuksen) seurakunnat ovat UT:n mallin mukaan itsenäisiä.

No niin, olin siis kutsuttuna alustajana eräässä luterilaisen kirkon miesten saunaillassa, missä luterilaisten veljien lisäksi oli myös joitain helluntaiveljiä läsnä. Alussa mainitsemani tilanne syntyi kun olimme jo em. vaiheen keskustelussa ohittaneet ja juttelin luterilaisen veljen kanssa, kun hän epätöivoisesti yritti ”sijoittaa minua kartalle” Suomen hengellisessä kentässä. Kesken kaiken keskustelun tämä veli sivusta päin – aivan kuin epätoivoissaan – huudahti seurakunnan olevan ”Jumalan silmäterä”.

Minä yritin olla provosoitumatta ja totesin rauhallisesti UT:ssa puhuttavan seurakunnasta Kristuksen ruumiina ja VT:ssa vastaavasti Israelin kansasta Jumalan silmäteränä. Kiivastuneena mies tokaisi hankkivansa minulle todisteet tästä Jumalan silmäteräydestä ja lähti matkoihinsa.

Tämä herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Olen huomannut, että voin kirjoittaa melkein mitä vain liittyen valtiokirkon tilaan, vapaiden suuntien ”lintokotomaisuuteen” ja hengelliseen ghettoutumiseen, karismaattisiin ylilyönteihin, maallistumiseen ja pakanallistumiseen maassamme, kristillisen uskon puolustamiseen tai Lähi-idän tilanteeseen. Mutta voi minua, jos uskallan kajota tähän yhteen ja ainoaan eli nykyisenkaltaiseen länsimaiseen yhden pastorin seurakunnan organisaatiomalliin. Jos tähän uskallan puuttua, minua syytetään muitta mutkitta ”seurakunnattomuudesta”, ”irrallisuudesta”, ”villiin ryhmään kuulumisesta”, ellei peräti pyhien arvojen polkemisesta maahan (vrt. ajatus ”Jumalan silmäterästä”).

Jos ajatukseni ja opetukseni ovat vääriä, osoittakaa se Raamatun sanalla sellaiseksi – mutta älkää vanhoilla traditioilla, kirkkohistoriallisella kehityksellä tai nykyisen tilanteen välttämättömyydellä.

Meille kaikille on tuttu käsite ”pyhä lehmä”. Pyhä lehmähän on Intiassa sellainen, joka saattaa maata oikosenaan keskellä vilkkaasti liikennöityä tietä ja liikenne saa luvan väistää ja odottaa. Onko meidän kristillisen viitekehyksemme ”pyhä lehmä” tullut tässä esille? Se on tabu; siis jotain sellaista, johon ei missään tilanteessa, eikä millään syillä saa kajota, eikä puuttua. Ei vaikka kaikki kehitys ja eteenpäinmeno pysähtyisi siihen paikkaan.

Nyt on aika lähteä rohkeasti liikkeelle siirtämään pois tieltä oman kristillisyytemme ”pyhiä lehmiä”. Meidän on mentävä juurille, Jumalan Sanaan ja erityisesti Uuden testamentin opetukseen seurakunnasta – ennen kaikkea siihen, mitä se on paikallisella tasolla? Tässä reformaatiossa, uskonpuhdistuksessa meidän on myös hyvä muistaa kaksi asiaa, jotka Watchman Nee tuo esille kirjansa ”Apostolinen lähetystyö” johdannossa:

1. Me emme voi koskaan erottaa Raamatun opetusta seurakunnasta ja sen olemuksesta ja missiosta siitä, mitä sama Sana opettaa meille Kristus-elämästä, ristin salaisuudesta ja Pyhän Hengen ylösnousemusvoimasta. Jollemme tätä tee, tyydymme vain lihan tekoihin ja kutsumme sitä aikaansaannosta Jumalan seurakunnaksi. Emme siis voi pyrkiä tekniseen virheettömyyteen ohi henkilökohtaisen pyhityselämän ja Kristuksen mielenlaadun.

2. Meidän on otettava todesta Pyhän Hengen inspiroima opetus seurakunnasta, näin erityisesti Apostolien teoissa. Hengen johto on aina sopusoinnussa Sanan opetuksen kanssa. Jumala ei voi johtaa ihmisiä Apostolien teoissa yhdellä tavalla ja tänään toisella tavalla. Ulkonaisissa seikoissa johdatus saattaa vaihdella, mutta periaatteessa se on aina sama, koska Jumala itse on muuttumaton.

Luulen, että edessämme olevalla tiellä uskollisuutemme Herralle ja Hänen Sanalleen punnitaan juuri näissä kahdessa asiassa. Mutta on jo aika etsiä Sanasta nousevaa totuutta, kuin etsiä vahvistusta Sanasta ”omalle totuudellemme”. So let´s go back to the Roots!