Pohjoisamerikkalaisen
Barna-instituutin heinäkuussa 2017 julkaiseman tutkimuksen mukaan
”jälkikristillisyys” on yleistynyt USA:ssa. Seitsemän kymmenestä
amerikkalaisesta sanoo kyllä edelleen olevansa kristitty, mutta vain joka
viides uskoo enää samalla tavoin kuin kristilliset kirkot opettavat. Uskonnollisena
pidetty Amerikka ei enää ole sitä, miltä sen on kuviteltu näyttävän.
Eurooppaa
pidettiin 1960-luvulle asti kristillisenä maanosana, millä tarkoitettiin perinteisten
historiallisten tunnustuskuntien vankkumatonta asemaa suhteessa maalliseen
valtiovaltaan. Suomessa valtiopäivien avajaisjumalanpalvelus, johon
kansanedustajat ja korkeat virkamiehet puoluekannasta riippumatta osallistuvat,
on ehkä viimeisiä merkkejä tästä hegemoniasta. Toisenlaisena esimerkkinä
Euroopassa voidaan pitää Ranskaa, jonka valtiollinen uskonnottomuus on peruja
vallankumouksen kirkko- ja uskontokritiikistä.
Uskonnon
aseman erilaisuus eri mantereilla on ilmeinen, vaikka jotain samankaltaista
kehitystä on havaittavissa. Uskonnollisen tarjonnan lisääntyminen on eräs
yhteinen piirre, samoin alueellisten erojen korostuminen suhteessa uskontoon. Vapaan
kilpailun periaate amerikkalaisena perus ”-isminä” pitää paikkansa myös
uskonnollisilla markkinoilla. Eurooppalaisessa tilanteessa individualismi tekee
uskonnollisesta markkinatutkimuksesta entistä haastavampaa. Niinpä se, mikä myös
on yhteistä, on perinteisten sekularisaatioteorioiden kyseenalaistaminen.
Uskontososiologisessa
tutkimuksessa on hahmoteltu kolme erilaista mallia uskonnon roolista modernissa
länsimaisessa yhteiskunnassa. Sekularisaatioteoria on 1900-luvun lopulle asti ollut
hallitseva käsitys todellisuudesta. Sillä on pyritty selittämään modernissa yhteiskunnassa
tapahtuneita muutoksia, joiden vaikutus näkyy uskonnon asemassa yhteiskunnassa.
Sen mukaan uskonnon merkitys vähenee maallistumisen lisääntyessä. Uskonnon tilalle
on nähty tulevan tieteellisen maailmankuvan. Modernismin seurauksena syntynyt maallistuminen
voidaankin nähdä valistuksen jälkeisen humanismin perintönä, jossa tieteen ja
teknologian kehitys ovat vauhdittaneet muutosta yhteiskunnassa ja kulttuurissa.
Uskonnon kannalta tämä on merkinnyt sen aiemman valta-aseman ja totuusmonopolin
horjumista.
Uskontososiologiassa
tämä on ollut perinteinen tulkintamalli, jota on myös myöhemmin kritisoitu.
Yhteiskunnassa tapahtunut kehitys on nähty enemmän uskonnollisen pluralismin
kaltaisena, jonka vaikutus ilmenee liberalismina, uskonnollisen toleranssin
kasvuna ja jopa ekumenian lisääntymisenä. Kun kehityksen toivotaan tapahtuvan näin
Euroopassa, niin USA:ssa kehitys on ollut erilainen. Konservatiivisten
republikaanien piirissä amerikkalaisen evankelikalismin nousu poliittiseksi
voimatekijäksi on ollut eräs mielenkiintoinen piirre. Hyvä kysymys onkin, missä
määrin samanlaista kehitystä tullaan näkemään myös muualla länsimaissa. Näyttää
siltä, että tällainen poliittinen aktivoituminen liittyy yleensä sellaisiin
kysymyksiin, jotka koetaan perinteistä kristillistä kulttuuritraditiota
uhkaaviksi, kuten esimerkiksi maahanmuutto, monikulttuurisuus tai sukupuolikäsityksen
muuttuminen.
Eurooppalaista
tapaa yhdistää modernisaatio ja sekularisaatio toisiinsa on pidetty yleisenä
mallina siitä, mitä tulee tapahtumaan myös ”muulle maailmalle”. Tällainen hyvin
länsikeskeinen ajattelu on hallinnut sosiologista ajattelua, joskin sitä on
kyseenalaistettu voimakkaasti 1970-luvulta alkaen. Missiologisena lisähuomiona
tähän viime aikaiseen kehitykseen on tullut uusi käsite ”Seuraava kristinusko” (Next
Christendom), jolla viitataan kristinuskon voimakkaaseen kasvuun jossain
muualla kuin perinteisesti kristittyinä pidetyissä länsimaissa.
Toisena
teoreettisena mallina on esitelty taloudellisten markkinoiden malli, jonka
mukaan uskonnollinen pluralismi tarkoittaa käytännössä uskonnollisten ryhmien
välistä kilpailua. Kohderyhmänä ovat tällöin, yhteisöjen sijasta, yksityiset
ihmiset, jotka nähdään uskonnollisten palvelujen kuluttajina uskonnon vapailla
markkinoilla. Tällaisena tilanne nähdään erityisesti USA:ssa, missä millään
uskonnolla tai kirkkokunnalla sinänsä ei ole mitään uskonnollista
monopoliasemaa. Uskonnollista pluralismia saatetaan jopa rohkaista, koska
kilpailun oletetaan nostavan tarjottujen palvelujen tasoa. Uskonnon
harjoittamisessa ollaankin siirrytty instituutioiden tasolta yksilöllisen
kuluttajan tasolle. Näyttääkin siltä, että teoria uskonnollisten markkinoiden
hallitsevuudesta haastaa perinteisen sekularisaatiomallin. Markkinateorian
mukaan uskonnon tarjoamien ”erityispalvelujen” merkitys korostuu uskonnollisen
tarjonnan kasvaessa ja monipuolistuessa. Tällaisiin ihmisen uskonnollisiin
perustarpeisiin perinteisen sekularisaatiomallin on vaikea vastata.
Uskonnollisuudella
on nähty olevan vaikutuksensa yhteiskunnan talouteen yleensä. Moniarvoisuushypoteesin
mukaan siellä, missä on eniten erilaista uskonnollista tarjontaa, siellä myös
uskonnollinen aktiivisuus on korkeinta. Tähän on hänen mukaansa kaksi syytä:
erilaiset uskonnolliset tarpeet tulevat tällöin parhaiten tyydytetyksi ja
uskontojen markkinoilla ilmenevän kilpailun uskotaan parantavan tarjotun
tuotteen tai palvelun laatua. Tätä taustaa vasten suomalainen uskonnollinen
todellisuus näyttäytyy melko köyhänä ja vaatimattomana.
Markkinajakohypoteesin
mukaan, mitä pienempi osuus uskonnollisella yhteisöllä on uskonnollisuuden
markkinoista, sitä aktiivisempana se siellä esiintyy. Kilpailun siis nähdään
parantavan laatua myös uskonnollisilla markkinoilla. Sitä korkeampaa on myös
sitoutuminen yhteisöön sen sisällä, mikä piirre tulee esille myös klassisessa
uskontososiologisessa ”kirkko – lahko – kultti”-teoriassa. Vastakohtana tälle
aktiivisuudelle uskonnollisilla markkinoilla nähdään eräänlainen ”laiska
monopoli”, mikä muistuttaa erehdyttävästi kirkollista tilannetta Pohjoismaisten
valtio/kansankirkkojen kohdalla.
Kolmas
hypoteesi lähtee siitä ajatuksesta, että valtion kontrolli yleensä alentaa sekä
uskonnollisten ryhmien määrää että niiden moninaisuutta yhteiskunnassa. Tällöin
kilpailu uskonnollisilla markkinoilla vähenee, samoin aito moniarvoisuus. Uskonnollisuuteen
kohdistuvaan valtion säätelyyn liittyy käytännössä aina se raadollinen piirre,
että säätelyä (esimerkiksi lainsäädännön keinoin) harjoittavat virkamiehet ja
poliitikot ovat itse useimmiten jonkin uskonnollisen yhteisön jäseniä tai
muuten sen vaikutuspiirissä. Tämä selittänee osaltaan kristittyjen
aktivoitumisen politiikassa. Toisaalta myös Venäjän ortodoksikirkon ja
valtiovallan välinen suhde käynee esimerkiksi tästä. Valtion poliittisilla
linjauksilla näyttää olevan suora yhteys sekularisaatioon ilmiönä. Mitä
tiukempi valtiovallan kontrolli on, sitä vaikeampi on uusien tulokkaiden saada
jalansijaa uskonnollisilla markkinoilla. Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi
Suomen uskonnollisessa kentässä uudet ilmiöt ja virtaukset menestyvät
parhaiten, kun ne pystyvät integroimaan oman sanomansa ja toimintansa luterilaisen
kirkon ”siipien suojiin”.
Uskonnollisuus
saattaa kukoistaa parhaiten yhteiskunnassa, jossa valtiovalta mahdollisimman
vähän säätelee uskonnollista elämää ja toimintaa. Kuitenkin syitä tällaiseen
julkisen vallan puuttumiseen uskonnolliseen elämään voi olla suoranainen
tietoinen halu rajoittaa jonkun tietyn tunnustuskunnan, ryhmän tai uskonnon
vaikutusta yhteiskunnassa. Kyseessä voi olla islam uskontona Euroopassa tai
jotkut kristilliset ääriryhmät pohjoisamerikkalaisessa kontekstissa. Euroopassa
islamin lisääntyvä näkyminen yhteiskunnassa on lisännyt paineita miettiä
uudelleen uskonnon asemaa yhteiskunnassa. Tällaiseen valtiovallan
uskontokysymyksiin puuttumiseen kuuluu yleensä jonkin perinteisen
enemmistöuskonnon tiedostamaton suosiminen.
Kolmas
teoreettinen selitysmalli, individualisaatioteoria sijoittuu kahden edellä
mainitun välille. Sen mukaan voidaan tarkastella toisaalta uskonnollista
eriytymistä, kulttuurin moniarvoistumista ja rationalisaatiota toisiinsa
vaikuttavina tekijöinä. Toisaalta taas modernisaatiota ja uskontoa yleensä ei
nähdä toisiaan poissulkevina, vaan jopa yhteensopivina tekijöinä. Eri asia on,
millainen merkitys uskonnolla nähdään yhteiskunnassa olevan sen julkisella
tasolla. Uskonto voidaan helpommin nähdä vaikuttavan vain ihmisen yksityisen
elämän tasolla, jolloin se on ikään kuin sallitumpaa. Yksityinen
uskonnonharjoitus jää jäljelle, vaikka uskonto häviäisikin julkisesta kuvasta
yhteiskunnassa. Ehkä juuri tämä puoli uskonnollisessa muutoksessa lisää ihmisen
individualistista spiritualiteettia, jossa ihminen toteaa uskovansa, mutta ”ei
niin kuin kirkko opettaa”.
Erot
käsityksessä uskonnon vahvasta asemasta Euroopassa ja toisaalta sekularisaation
absoluuttisesta ylivallasta Euroopassa ovat usein kliseenomaisia käsityksiä
vallitsevasta tilanteesta toisaalta eri maanosien, mutta myös eri
(osa)valtioiden ja etnisten ryhmien välillä. On mielenkiintoista huomata, miten
moderni ajattelutapa ei välttämättä johda sekularisaatioon. Pluralismiin se sen
sijaan väistämättä johtaa, esimerkiksi maahanmuuton ja kaupungistumisen myötä.
Moderni kehitys heikentää yhteiskunnan ja vallitsevan kulttuurin
homogeenisuutta. Se myös muuttaa uskonnon luonnetta sekä instituutioiden että
yksilön tasolla. Ensinnäkin instituutioiden välille syntyy uusi
kilpailutilanne. Yksilön tasolla taas uskonto muuttuu ylhäältä päin annetusta
itse tehdyn reflektoinnin ja oman päätöksen kautta omaksi valinnaksi.
Uskonnosta tulee tällöin helposti maailmankatsomuksien seisovasta pöydästä itse
valituista aineksista rakennetuksi kokonaisuudeksi.
Merkittävimpinä
eroina kahden länsimaailman välillä nähdään erot kirkon ja valtion välisessä
suhteessa sekä erilaisen käsityksen valistuksen ajan merkityksestä länsimaisen
yhteiskunnan kehittymiseen. Kirkon ja valtion välinen suhde säätelee täysin
kilpailua uskonnollisilla markkinoilla. Tämä seikka on usein nähty selittävänä
tekijänä uskonnon elinvoimaiselle asemalla Amerikassa.
Toinen
merkittävä ero on käsityksessä valistuksesta. Eurooppalainen käsitys on perinteisesti
ollut vahvasti Ranskan vallankumouksen sävyttämä ja se on nähty perinteisesti
ateistisena ja antikristillisenä. Sen kritiikin kärki on tuolloin suuntautunut
ensisijaisesti katolista kirkkoa kohtaan. Amerikkalainen näkemys taas korostaa
poliittisen mielipiteen vapauden merkitystä. Se ei ole antiklerikaalinen, koska
mitään hallitsevaa pappisluokkaa ei ole ollut olemassa, eikä millään
tunnustuskunnalla ole ollut lähtökohtaista totuusmonopolia tai vallitsevan
normin asemaa uudella mantereella. Näin ollen se ei myöskään ollut kristinuskon
vastainen.
Ranskalaisen
ja amerikkalaisen valistuskäsityksen ohella voidaan puhua myös englantilaisesta
valistusnäkemyksestä, joka perustuu vahvasti hyveiden merkityksen
korostamiseen. Englannin historiallinen ja kirkollinen tilanne on 1600- ja
1700-luvulla ollut hyvin erilainen verrattuna Ranskaan. Amerikkalainen ja
englantilainen näkemys valistuksesta ovat hyvin samansuuntaisia ja eroavat
pragmaattisuudessaan ranskalaisesta.
Lisäksi
voidaan erottaa toisistaan saksalainen, ranskalainen ja amerikkalainen käsitys
sekularisaatiosta. Saksalaisen sekularisaation juuret ovat jo reformaation ajan
tapahtumissa, kun taas ranskalaisilta puuttuu kokonaan reformaation kaltainen
uudistava prosessi. Ranskan vallankumous tähtäsi väkivaltaisesti niin maallisen
kuin uskonnollisenkin vallankäytön kielteisten ilmiöiden karsimiseen.
Amerikkalainen käsitys sekularisaatiosta edustaa tässä teesi – antiteesi –
synteesi -mallissa synteesiä. Amerikan vallankumouksen johtomiehille ajatus
uskonnollisesta ja poliittisesta vapaudesta kulkivat käsi kädessä. Tässä se
eroaa ranskalaisesta, jossa uskonto pyrittiin nimenomaan poistamaan ihmisten
elämästä kokonaan. Saksalaisesta se taas eroaa siinä mielessä, että yksilön
vapaudelle annetaan huomattavasti suurempi merkitys.
Myös
historiannäkemykset ovat erilaiset. Eurooppalaisessa kontekstissa on kautta
historian ollut itsestään selvyys, että jollain tietyllä tunnustuskunnalla on
hallitseva asema valtiokirkkona. Tämä on kuitenkin 1960-luvulta alkaen joutunut
entistä enemmän kyseenalaistetuksi. Sillä on kautta historian ollut myös
pimeämpi puolensa, kun kansallinen kirkko on ollut mukana pyhittämässä tietyn
etnisen ryhmän aseellisessa konfliktissa tekemiä julmuuksia. Viimeksi tästä on
saatu kokemuksia Balkanin sisällissodista entisen Jugoslavian alueella.
Amerikkalainen
vallitseva uskonnollinen tilanne taas on perustunut alusta alkaen
uskonnonvapauden ihanteeseen. Käytännössä tilanteeseen on, maantieteellisestä
tai yhteiskuntaelämän alueesta riippuen, vaikuttanut kauniisti sanottuna
ihmiselämän raadollisuus. Uskonnonvapaus ilmenee sekä perustuslaillisena että
organisatorisena asiana. Jumala-usko onkin USA:ssa perinteisesti tarkoittanut
monoteistista, mutta pluralistista käsitystä jumaluudesta, jossa on kuitenkin
nähtävissä vahva juutalais-kristillinen eetos. Kirkon ja uskonnon yleensä sekä
valtion välinen suhde eroaa selvästi Amerikassa, joka on alusta lähtien
tunnustanut vain ”vapaakirkkojen” olemassaolon, ja Euroopassa, jossa on normina
ollut valtiokirkko.
Samanlainen,
tietyllä tavalla monen amerikkalaisenkin mielestä ristiriitainen tilanne
vallitsee suhteessa oikeuslaitokseen ja sen käytäntöihin. Vastaavasti monen
mielestä aidosti pluralistinen asenne on havaittavissa Euroopan unionin maissa,
ainakin nimellisesti. Kasvatuksen alue on perinteisesti, erityisesti Euroopassa
perinteisenä kristinuskon hegemonian aikana, ollut uskonnollisen vaikuttamisen
vahvaa aluetta, mistä on 1900-luvun lopulle tultaessa ja uskonnon vaikutuksen
vähetessä väitelty paljon. Neljäntenä esimerkkinä voidaan mainita suhtautumisen
taloudellisen hyvinvoinnin jakamiseen virallisen hallinnon toimesta. Euroopassa
tällainen sosiaalinen toiminta on perinteisesti nähty osana yhteiskunnan
vastuuta. Tosin tällainen laupeudentyö on alun perin ollut aina kristillisten
kirkkojen alulle panemaa. Amerikassa suhtautuminen yhteiskunnan rooliin on
hyvin erilainen. Tärkeänä nähdään jokaisen kannustaminen itse ansaitsemaan
elantonsa. Muunlainen toiminta nähdään helposti verovarojen tuhlaamisena. Tiettyjen
länsimaisen sivistyksen perustavien instituutioiden asema ja rooli
yhteiskunnassa eroavat selvästi eurooppalaisessa ja pohjoisamerikkalaisessa
tilanteessa.
Pohjoisamerikkalaisessa
uskonnollisuudessa sekä sosiaalinen luokka että etninen tausta eroavat
vaikutukseltaan selvästi eurooppalaisesta, kun taas iän ja sukupuolen vaikutus
on hyvin samankaltainen vanhalla ja uudella mantereella. Euroopassa
säännöllinen kirkossa käyminen on selvästi keskiluokan tunnuspiirre, kun taas
USA:ssa jokaisella yhteiskuntaluokalla on uskonnonharjoitukseen osallistuminen
samankaltaista. Erityisesti naisten asemassa uskonnollisuus näkyy eri tavoin
USA:ssa ja Euroopassa. Britanniassa tehdyssä tutkimuksessa todettiin naisten
joukossa tapahtuneesta muutoksesta kaksi mielenkiintoista seikkaa. Ensinnäkin
naiset eivät enää ole yhtä selvästi miehiä uskonnollisempia kuin aiemmin.
Toiseksi naiset eivät enää samassa määrin toimi uskonnollisen tradition
välittäjinä seuraavalle sukupolvelle, kuin aiemmin. Amerikassa taas nuoret
säilyvät suhteellisen aktiivisina kirkossa kävijöinä tavalla, joka Euroopassa
on harvinaista. Tämä on mielenkiintoinen yksityiskohta ajatellen nuorten
aikuisten korkeaa kirkosta eroamisen prosenttia monissa Euroopan maissa.
Seurakunnallisella
tasolla leimaa antava piirre Amerikassa on vapaaehtoistyö, millä on selkeä
yhteys yhteisöllisyyden kehittymiseen. Toinen vahva piirre on kongregationalismi,
joka korostaa paikallisseurakunnan itsenäisyyttä. Nämä molemmat piirteet
erottavat amerikkalaisen tilanteen eurooppalaisesta selvästi. Kun aiemmin
viitattiin amerikkalaiseen vapaakirkkomalliin eräänä sen elinvoimaisuutta
selittävänä tekijänä, niin eräät vuosituhannen vaihteessa tehdyt tutkimukset
puoltavat tätä näkemystä.
Pelkistetysti
voidaan sanoa, että siinä missä eurooppalaista todellisuutta hallitsee
sekularisaation ajatus (joka nähdään seurauksena enemmän keskiaikaisesta
kirkkovaltio-ideologiasta kuin valistuksen ajan humanismista), niin
amerikkalaista tilannetta kuvaa parhaiten ajatus vapaista uskonnollisista
markkinoista. Rationaalisen valinnan teorian juuret ovat nimenomaan
uskonnollisesti vapaassa ja sitoutumattomassa uudessa alussa, jollaisena monet
eurooppalaisten eriuskolaisliikkeiden ja muiden vainottujen vähemmistöjen
edustajat näkivät Yhdysvallat sen valtiollisessa nuoruudessa.
Julkisessa
keskustelussa on enenevässä määrin kyseenalaistettu Euroopan unionin ”sekulaari
neutraliteetti” suhteessa uskontoon. Ajatusta eurooppalaisesta
sekularisaatiosta on pidetty eräänlaisena itseään toteuttavana profetiana,
jossa pääpaino on tiedon määrän kasvulla, eikä niinkään sosioekonomisella
kehityksellä. Tästä syystä Euroopasta voikin tulla yllättävän nopeasti postsekulaari
alue, jolloin uskontoa ei enää nähtäisi kaikkien ongelmien syynä. Tosin tämän
hetken suomalaisen tilanteen valossa tämä ei näytä todennäköiseltä.
Joka
tapauksessa niin yksityisten ihmisten kuin yhteisöjenkin on opittava elämään
tässä uudessa sekulaarin jälkeisessä tilanteessa, jossa niin uskonnolliset,
eettiset kuin demokratiaankin liittyvät näkökohdat kuuluvat jokaiselle
kansalaiselle. Suhteessa perinteiseen sekularisaation toimintatapaan eristää
uskonto pois näkyvistä yhteiskunnan julkiselta alueelta ja rajoittaa se
tiukasti ihmisen yksityiselle elämänalueelle, tämä ajatus sekulaarin jälkeiseen
tilanteeseen siirtymisestä edustaa uudenlaista ajattelutapaa eurooppalaisessa
kontekstissa. Toisaalta myös islam, ei vain uskontona, vaan samaan aikaan
poliittisena ja sosiaalisena organisaationa, edustaa irtiottoa perinteisestä
länsimaisesta sekularisaatioon perustuvasta mallista.
Laajempi
yhteiskunnallisen näkökulman muutos voitaisiin pukea myös uuden
kysymyksenasettelun muotoon; sen sijaan, että kysyttäisiin, mitä Eurooppa on
uskonnolliselta kannalta katsottuna, voitaisiinkin oikeutetusti, mutta uusia
näkymiä avaavasti kysyä, mitä se ei ole? Eurooppa ei ole (ainakaan vielä) USA:n
kaltainen uskontojen vapaavalintainen supermarket, mutta se ei myöskään enää
ole kristinuskon vahvaa tukialuetta (muuta kuin ehkä kulttuurisesti), eikä se
(ainakaan vielä) ole jonkin tai joidenkin vieraiden uskontojen (esimerkiksi
islamin) hallitsemaa aluetta. Vanha manner näyttää olevan uskonnollisestikin
ajateltuna muutoksessa.
Uskonnon
merkitys näyttää lisääntyvän molemmilla mantereilla, mutta eri tavalla.
Amerikassa uskonnolla on edelleen oma paikkansa niin yhteiskunnan julkisessa
kuin ihmisen yksityisessäkin elämässä. Euroopassa ollaan selvästi siirtymässä
sekulaarin jälkeiseen aikaan, jossa uskonto eri ilmenemismuotoineen selvästi
vielä hakee omaa paikkaansa ja ilmenemismuotoaan. Euroopassa monia kiinnostaa
erityisesti historiallisten tunnustuskuntien tilanne tulevaisuudessa. Tämä näyttää
olevan eräs syy sille, miksi USA:n kaltainen vapaa uskonnollinen markkinatalous
ei voi koskaan toteutua samanlaisena Euroopassa. Historiallinen perimä asettaa
omat rajoituksena tässä kohtaa myös rationaalisen valinnan teorialle. Tämä
asettaa myös koko sekularisaatiota oletetusti tuottavan modernisaationkin
kyseenalaistuksen kohteeksi. Näin ollen voitaneen myös puhua ”kahdesta
lännestä” niin uskonnon kuin maallistumisenkin ilmenemismuotojen suhteen.
Vanha
sekularisaatiomalli siitä, miten modernisaatio auttamatta vähentää uskonnon merkitystä
yhteiskunnassa on joutunut entistä enemmän kyseenalaistetuksi. Voidaan
perustellusti sanoa, että modernisaatio johtaa nimenomaan pluralismiin, mikä
puolestaan lisää uskonnollista tarjontaa – etenkin mikäli markkinat ovat vapaat
ja julkisen hallinnon kontrolli vähäistä. Tässä kohtaa esiin astuvat erot kahden
länsimaisen alueen väillä.
Euroopassa voidaan puhua
uudenlaisesta sekulaarin jälkeisestä tilanteesta, jossa haasteena näyttävät
olevan vaatimukset uskonnollisen toleranssin kasvuun ja ekumeeniseen
vuoropuheluun, ei vain eri kirkkokuntien, vaan myös eri uskontojen välillä. Valinnanvapauden
lisääntyminen luo uusia mahdollisuuksia uskonnollisuuden markkinoille. USA:ssa
uskonnon asema yhteiskunnassa on jo lähtökohtaisesti ollut erilainen sekä historiallisen
tilanteen erilaisuudesta että historiallisen perimän lyhyydestä johtuen. Siinä,
missä vanhalla mantereella puhutaan historiallisen jatkumon parista
vuosituhannesta, kyse on uudella mantereella vajaasta kolmestasadasta vuodesta.
Eräs
merkittävä eroja selittävä tekijä on siis ollut valtion suhtautuminen
uskontoon. Pohjois-Amerikassa millään uskonto- tai kirkkokunnalla ei
juridisesti ole mitään erityisasemaa muihin nähden (joskin, kuten edellä on
todettu, tilanne voi, alueesta riippuen, olla hyvin toisenlainen). Tässä
suhteessa todellisuus vanhalla mantereella on ollut hyvin erilainen, jossa
perinteisten tunnustuskuntien hegemonia on ollut ilmeinen aina viime
vuosisadalle asti. Tätä eroa on selitetty erilaisella käsityksellä valistuksesta
ja erityisesti sillä, miten Pohjois-Amerikassa mielipiteen vapaudella on alusta
asti nähty suuri arvo.
Oma
kysymyksensä on se, miksi USA:n perustajien kiinnostuksen kohteena olivat niin
paljon sanan- ja uskonnonvapauden kysymykset. Miten paljon asiaan on
vaikuttanut se, että maahanmuuttajien joukossa on alusta asti ollut sellaisten
uskonnollisten ryhmien edustajia, jotka ovat lähteneet lähtömaassaan kokemaansa
vainoa pakoon? Vanhalla mantereella virallisen kirkon taholta heireettisiksi
leimattujen yhteisöjen, ”lahkojen”, panos uuden liittovaltion syntyyn ja
kehitykseen on ollut merkittävä. Tämä voi mielestäni olla yksi selittävä tekijä
uskonnollisuuden eroille uuden ja vanhan mantereen välillä.
Mistä
sitten juontuvat nuo erot virallisen kirkon ja eriuskolaisliikkeiksi leimattujen
yhteisöjen välillä vanhalla mantereella? Eräs näkökulma tähän liittyy 300-luvun
jKr. ns. donatolaiskiistaan ja kirkkoisä Augustinukseen. Nykyisen
Pohjois-Afrikan alueella vaikuttaneen donatolaisuuden ja samaan aikaan syntyvän
virallisen katolisen kirkon välinen kiista seurakunnan olemuksesta ja kristityn
elämästä yleensä on historian kuluessa siirtynyt eteenpäin kiistaksi reformaation
ajan anabaptistisen liikkeen ja muun protestanttisuuden välille. Anabaptistien
uskonnolliset perilliset siirtyivät myöhemmin suurin joukoin uudelle
mantereelle. On mielenkiintoista huomata, miten tietyt opilliset linjaukset
saattavat edelleen vaikuttaa uskonnollisuuden ilmenemismuotoihin vuosisatoja
myöhemmin.
Kirjallisuus
Barna-Instituutti
2017 The
Most Post-Christian Cities in America: 2017 https://www.barna.com/research/post-christian-cities-america-2017/ (katsottu 27.02.2020)
Berger Peter, Davie Grace
& Fokas Effie
2010 Religious
America, Secular Europe? A Theme and Variations (Ashgate Publishing Company,
USA).
2006 An Introduction to
the Sociology of Religion: Classical and Contemporary Perspectives (Ashgate
Publishing Company, USA).
Gill Anthony
2008 Artikkeli
Secularization and the State: The Role Government Policy Plays in Determining
Social Religiosity Detlef Pollackin ja Daniel V.A. Olsonin toimittamassa
kirjassa The Role of Religion in Modern Societies (Routledge, Taylor &
Francis Group, New York).
Ketola K., Hytönen M., Salminen V., Sohlberg
J. & Sorsa L.
2016 Osallistuva
luterilaisuus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012 – 2015:
Tutkimus kirkosta ja suomalaisista (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 125,
Kirkon tutkimuskeskus, Kuopio).
McGrath Alister E.
1996 Kristillisen uskon
perusteet. Johdatus teologiaan (Kirjapaja, Heksinki).
Olson
Daniel V.A.
2008 Artikkeli
Quantitative Evidence Favoring and Opposing the Religious Economies Model
Detlef Pollackin ja Daniel V.A. Olsonin toimittamassa kirjassa The Role of
Religion in Modern Societies (Routledge, Taylor & Francis Group, New York).
Pollack Detlef
2008 Artikkeli
Introduction: Religious Change in Modern Societies – Perspectives Offered by
the Sociology of Religion Pollackin ja Daniel V.A. Olsonin toimittamassa
kirjassa The Role of Religion in Modern Societies (Routledge, Taylor &
Francis Group, New York).
Voas David
2008 Artikkeli
The Continuing Secular Transition Detlef Pollackin ja Daniel V.A. Olsonin
toimittamassa kirjassa The Role of Religion in Modern Societies (Routledge,
Taylor & Francis Group, New York).