Karismoista, viroista ja Hengestä

Muutama ajatus näistä.

Sekä heprean että kreikan "henkeä" merkitsevät sanat tarkoittavat kirjaimellisesti "liikkuvaa ilmaa", kuten tuulta ja henkäystä. Raamatussa Pyhä Henki kuvataan karismaattisena toiminnallisessa ja dynaamisessa mielessä. Kyseessä on Jumalan palvelijoilleen antama Hengen lahja, joka antaa voitelun, valtuuttaa ja inspiroi palveluun. Tämä on Raamatussa aina kokemuksellinen ilmiö, jota voidaan hyvin kuvata sanalla voimaantuminen. 

Vanhan testamentin aikaan Pyhä Henki tuli valikoidusti (tai valikoivasti) yksittäisten ihmisten tai ihmisryhmien päälle; kansanjohtajat, käsityöläiset, muusikot, kuninkaat ja profeetat. Musiikki ja profeetallisuus liittyvät yhteen, samoin inspiroituminen eri tavoin sekä myös kuvien käyttö ilmoituksen välikappaleena. 

Kuitenkin koko ajan vallitsi kiihkeä ja kyselevä profeetallisen Hengen lahjan odotus, joka personoitui tulevaan Messiaaseen. Hänen tehtävänsä ja valtuutuksensa ei enää olisikaan perinnöllinen, kuten leeviläisen pappeuden, vaan puhtaasti hengellinen (so. Hengen vaikuttama, valtuuttama ja synnyttämä). Hengen lahja valtuuttaa ja varustaa Messiaan, joka toisaalta jakaa karismaattisen Hengen lahjansa koko Jumalan kansalle. Pyhä Henki on tästä eteenpäin vuodatettu koko ihmiskunnan päälle. 

Kyseessä on nyt uuden liiton uusi elämän todellisuus Pyhässä Hengessä, joita erilaiset lahjat, Hengen vaikutukset ja palvelemisen muodot ilmentävät. Termi "karisma" on Uudessa testamentissa puhtaasti paavalilainen käsite, joka on aina sidoksissa Pyhään Henkeen. Kaikilla Hengen vaikuttamilla lahjoilla on inkarnoituva ja palveleva luonne. Paavali ei puhu "viroista" siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme esim. julkisena virkana, vaan hän käyttää sanaa "diakonia", joka viittaa enemmän palvelemiseen. Kyseessä ei siis ole niinkään asemaan tai statukseen perustuva johtajuus, vaan palvelemisen periaate.

Minua kiinnostaa ajatus eräänlaisesta pelastuksen kokonaispaketista. Paavali sanoo Roomalaiskirjeen 6. luvun lopussa, että synnin palkka on kuolema ja vastaavasti Jumalan armolahja (karisma) on iankaikkinen elämä Jeesuksessa Kristuksessa. Tähän armolahjaan kuuluu kaikki se hengellinen siunaus, josta tulemme osalliseksi uskon kautta Jeesukseen; kutsumus, Jumalan suunnitelma minun elämälleni, armolahjat ja se, mitä kutsutaan palvelutyöksi. Kun Jumalan Henki uudestisynnyttää meidät uskoon Jeesukseen, tämä kaikki meissä oleva Jumalan luomistyö aktivoituu ja alkaa toimia. Meidän vastuullamme on tietenkin se, miten Henki saa vallata meidät ja hallita meitä. 

Laajimmassa meille säilyneessä karismaattisuutta koskevassa opetuksessaan 1. Korinttilaiskirjeen luvuissa 12-14 Paavali kolme kertaa kehottaa korinttilaisia tavoittelemaan jopa mustasukkaisen kiihkeästi armolahjoja. Uskon saman kehotuksen koskevan myös meitä, emmehän halua tehdä Jumalan ilmoitusta tyhjäksi. Timoteusta Paavali kehottaa olemaan laiminlyömättä omaa armolahjaansa, vaan päinvastoin virittämään sen palavaksi, niin kuin tuli puhalletaan täyteen liekkiin. Ymmärrän tämän tarkoittavan toisaalta jatkuvassa Hengen täyteydessä elämistä ja toisaalta kasvamista lahjan käyttämisessä. 

Paavali vetoaa tässä siihen tosiseikkaan, ettei Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan Hengen, joka ilmenee tasapainoisesti kolmella eri tavalla, rakkaudessa, voimassa ja raittiudessa, jolloin nämä eri puolet ovat tasapainossa keskenään. 

Virtasen hämmennys

Nykymenossa oli kolme asiaa, joita Virtanen usein ihmetteli.

Ensimmäinen oli se, miten säätiedotuksiin, tai paremminkin sääennusteisiin, ei enää voinut luottaa, mikäli ne ulottuivat ylihuomiseen tai yli sen. Ilmastonmuutoksesta puhumattakaan. Virtanen oli syvästi hämillään, kun hän seurasi keskustelua ja tiedottamista yhä tiheämmin muuttuvista ilmoista. No, ymmärsihän Virtanen sen, että lehtien ja muunkin median oli jostain leipänsä tienattava ja sääennusteet olisi oiva keino siihen.

Mutta että siitä ruvettiin tekemään politiikkaa, sitä Virtanen ihmetteli. Hän kun oli niin usein kuullut, miten sillä tai tällä asialla ei saanut tehdä politiikkaa, eikä suhtautua siihen tai tuohon juttuun niin tunteenomaisesti. Nyt hän sitten törmäsi tuon tuostakin ihmisiin, jotka olivat ilmojen takia menettäneet yöunensa tai ruokahalunsa tai jotka nimenomaan tekivät politiikkaa asialla. Viime mainitussa seikassa sinänsä Virtanen ei nähnyt mitään pahaa – sehän oli vapaassa maassa jokaisen niin haluavan kansalaisoikeus, aivan kuten kaikkien muidenkin päivänpolttavien asioiden kohdalla.

Virtanen oli kuitenkin historiankirjoista lukenut keskiajalta tapahtuneesta ”lasten ristiretkestä”, jota kirkon johtokin oli ruokkinut sanomalla lasten saattavan veltostuneet aikuiset häpeään omalla esimerkillään. Lopputulemana tästä kaikesta kuitenkin oli se, että jossain Pohjois-Afrikan kolkassa koko usean tuhannen lapsen ja nuoren porukka oli sitten myyty orjiksi. Virtanen pelkäsi nyt todistavansa samanlaista ilmiötä; kirkasotsaisten ja vilpittömien lasten ja nuorten ristiretkeä ja hän mietti, millainen lopputulema tällä lasten ristiretkellä olisi. Tulisivatko hekin lopulta petetyiksi ja hyväksikäytetyiksi? Maailma tuskin oli muuttunut reilummaksi ristiretkien ajoista…

Toinen asia, jota Virtanen ihmetteli, liittyikin juuri tähän mediaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut siihen, että se, mitä uutisissa tai sanomalehdessä sanottiin, oli totta, eikä sitä sopinut kyseenalaistaa - puhumattakaan, että joku olisi asettunut sitä vastaan jollain toisenlaisella informaatiolla. Nyt Virtanen kuitenkin uudestaan ja uudestaan törmäsi tilanteeseen, jossa media ilmiselvästi oli menettänyt otteensa todellisuudesta. Se oli kohtalokkaalla tavalla kadottanut kosketuksensa tavallisten ihmisten arkiseen elämäntodellisuuteen ja siihen, mitä ja miten he ajattelivat.

Tämä oli näkynyt viime vuosina erilaisten vaalien ja kansanäänestysten yhteydessä. Kerta toisensa jälkeen viralliselle medialle oli tullut täytenä yllätyksenä tavallisten ihmisten äänestyskäyttäytyminen. Tällainen väärin äänestäminen aiheutti median piirissä ensin puhdasta hämmästystä, jopa kauhua, sitten närkästystä, jopa murehtimista harhaanjohdettujen sielujen takia. Lopputulema oli kuitenkin aina ollut sama; media oli tullut yllätetyksi niin sanotusti housut kintuissa. Se ei ollut osannut tulkita oikein ilmassa olevia muutoksen merkkejä, koska se oli jo valmiiksi omaksunut tietyn poliittisen agendan, jota se itsepintaisesti ajoi. Vastaukset oli lukittu jo ennakkoon, eikä silloin sopinut kiinnittää huomiota muualta nouseviin signaaleihin.

Virtanen oli tullut siihen tulokseen, että niin sanottu virallinen media ei suinkaan edustanut puolueetonta, objektiivista tiedonvälitystä, vaan se edusti vain yhtä poliittista linjaa muiden vaihtoehtoisten mallien joukossa. Kyynisimpinä hetkinään Virtanen mietti, olikohan se koskaan ollutkaan mitään muuta kuin aina kulloistenkin valtaapitävien työrukkanen. Virtanen ei ollut luonnostaan paha suustaan, mutta joskus hänen mieleensä tuli tätä kuvaava nimitys, jota hän ei mielellään lausuisi ääneen…

Virtanen näki nyt asian niin, että tämä tavallisten ihmisten todellisuudesta etääntyminen ei ulottunut ainoastaan maksettuun mediaan, vaan myös valtaa pitävään poliittiseen eliittiin. Kuuluminen tähän ei enää ollut minkään poliittisen puolueen yksinoikeus. Se joka tapauksessa piti intohimoisesti omiensa puolta, suojeli omiaan ja piilotteli omia tekojaan niin, etteivät ne tulisi julkisuuteen kaikkien nähtäväksi. Tämän seurauksena Virtanen oli havahtunut huomaamaan sen karmaisevan tosiasian, että tavallinen ihminen, jollainen Virtanen itsekin oli, ei enää voinut luottaa siihen, että valtiovalta kykenisi tai edes haluaisi suojella omia kansalaisiaan erilaisilta uhilta, olivat ne sitten poliittisia, seksuaalisia, taloudellisia, sosiaalisia tai mitä muita hyvänsä. Sillä oli tarpeeksi tehtävää omien etujensa varjelemisessa.

Virtanen huomasi olevansa hyvin hämmentynyt ja turhautunut, jopa vihainen näiden mietteidensä äärellä. Hänen mieleensä pyrki väkisinkin psalmirunoilijan sana: ”Kun peruspylväät murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä?”

Peukuttajia joka lähtöön

Törmäsin hiljattain mielestäni hyvin osuvaan lauseeseen, jonka mukaan oikea oppi ja sen vaaliminen ei välttämättä ole paras tie aidon uskovien yhteyden rakentamiseksi. Keskinäinen nöyryys on huomattavasti onnistuneempi tie yhteyden saavuttamiseksi. Niin hyvä kuin tuo Neil Colen toteamus onkin, se on herättänyt ihmisten mielissä hyvin erilaisia kommentteja.

• Ensimmäinen tälle hyväksyvästi peukuttava on postmoderni kyynikko, joka on usein myös yliopistokoulutettu teologi. ”Nöyryys on ainoa vaihtoehto, koska meillä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä koskettamaan opillisten lähteiden alkuperäistä intentiota. Emmehän me voi tavoittaa Jeesuksenkaan sanojen alkuperäistä ideaa. Näin ollen nöyryys on ainoa vaihtoehto. Se pitäisi vain ulottaa muihinkin uskontoihin, kuten islamiin, niin ongelmat ratkeaisivat…”

• Yllättävää kyllä, tätä lähelle tulee toinen peukuttaja, yhtä myöhäismoderni, mutta nyt aito karismaattinen nomadi, jonka mielestä ”emme edes tarvitsisi mitään kirjoitettuja opin kappaleita, kunhan vain kaikki Jumalan lapset kylpisivät oikein hengessä ja näin löytäisivät toisensa. Aidossa hengen vaikuttamassa nöyryydessä vaan mentäisiin uskossa eteenpäin ja homma rullaisi hyvin…”

• Kolmas peukuttaja, tosin hieman varauksellinen sellainen, on kirkollinen herätyskristitty, joka ei kaiken nöyryydestä puhumisen keskellä kuitenkaan halua kokonaan luopua kirjoitettujen tunnustusten auktoriteetista, koska ”täytyyhän meillä jotain kättä pidempää olla. Pelkkä Raamattu ei riitä, vaan tarvitsemme jotain historiaan ankkuroitunutta oppia, jolle kirkollinen järjestelmä voidaan rakentaa. Sen jälkeen nöyryydelläkin on oma paikkansa kirkollisessa toiminnassa ja kristityn hartauselämässä.”

• Hänestä pari piirua oikealle istuu monessa kirkkopoliittisessa liemessä keitetty, oman kirkkonsa hallinnossa suhteellisen korkealla istuva kyynikko, joka ei peukuta tätä Colen lausahdusta, vaan hymyilee sille hieman pilkallisesti ja jopa vähän naureskelee koko puheelle nöyryydestä. ”Voi kuule, kun tietäisit mitä kaikkea sitä on ehtinyt nähdä ja kokea heh heh…” Tosin hänelle opilla sinänsä ei ole väliä, kunhan vaan on jokin opintapainen, jota varjella. Aidon pragmaatikon tavoin päämäärä ja lopputulos ratkaisee kuitenkin loppujen lopuksi kaiken. Kunhan tähän haluttuun tavoitteeseen sitten ollaan tavalla tai toisella päästy, voidaan kyllä alkaa miettiä sitä nöyryyttäkin. ”Onhan se kuitenkin ihan tärkeä kristillinen hyve…”

• Sitten on nuori opiskelija, joka haluaa kyllä opiskella Raamattua ja teologiaa, työstää ja keskustella sitä, mutta joka näkee nöyryyden välttämättömänä ”liimana” ihmisten välillä, erityisesti hänen omissa lähimmissä ihmissuhteissaan. Ilman nöyryyttä suhteessa toisiin mikään ei vaan pelitä. Hänelle nöyryys voi hyvin muodostua sellaiseksi kasvualustaksi, josta versoo paljon hyviä asioita hänen ja hänen läheistensä elämään. Hän ei ymmärrä pelätä syyllistyvänsä naiviin idealismiin ajatellessaan sen nöyryyden, mikä toimii hyvin lähimmissä ihmissuhteissa, sopivan hyvin toimintaperiaatteeksi isommissakin ympyröissä, kuten esimerkiksi oppikeskusteluissa…

• Lopulta löydämme monien paineiden alla elävän yksinhuoltajan, joka ajattelee opin edustavan jotain sellaista kristityn elämässä, mitä eivät kristityt vielä ymmärrä kaikilta osin täydellisesti, mutta jonka ydinasioiden käsittämisessä voidaan olla yhtä mieltä kristittyjen kesken ja tältä pohjalta kasvaa yhdessä. Kehällisissä, vähemmän tärkeissä asioissa voidaan soveltaa yleistä rakkauden kaksoiskäskyä ja jatkaa kuitenkin yhdessä eteenpäin. ”Pääasia vaan, ettei aleta riidellä näistä asioista. Sitä ei kestä kukaan.”

Arvioinnista ja oikeasta opista

Pelko on esimerkki sellaisesta väärästä asenteesta, josta käsin hengellisten asioiden, kuten puheiden, ilmiöiden ja henkilöiden, arviointia tehdään. Pelko voi ilmetä kahdellakin tavalla. Ensinnäkin se voi estää arvioimasta asioita oikein. Uskonnollisessa maailmassa ”pyhä lehmä” on tuttu käsite; se edustaa jotain sellaista, johon ei uskalleta kajota, mutta joka rajoittaa kaikkea kasvua. Sinä voit itse miettiä, mikä sinun elämässäsi, palvelutyössäsi ja yhteisössäsi edustaa tällaista käsitettä. Joskus on hyvä rohkeasti potkia perseelle jotain paikallista ”pyhää lehmää”.

Toiseksi pelko voi suunnata sinänsä tarpeellisen arvioinnin väärin tai yksipuolisesti; on maailman yksinkertaisin asia olla kriittinen naapuriyhteisön ongelmia tai ylilyöntejä kohtaan. Kuitenkin vaarallisin väärä profeetta on sellainen, joka nousee omasta joukostasi, joka puhuu sinun kaanaankieltäsi ja joka käyttää sinulle tuttuja ja hyväksyttyjä käsitteitä. Hän tuntee sinun hengellisen kulttuurisi ja osaa käyttää sitä oikein hyväkseen.

Molemmissa tapauksissa arviointi tehdään peloista käsin. Paavalin kehotus koetella kaikki on kaikenkattava, eikä sitä sovi käyttää valikoivasti. Yleensä tällaiset hankkeet ovat tuhoon tuomittuja, koska niissä ei koetella kaikkea ja koska osassa niissä on niin sanotusti ”pukki kaalimaan vartijana”.

Arvioinnin oikea asenne edellyttää paranemista omista haavoista, joista pelko voi olla yksi. Mikäli tätä paranemista ei ole riittävästi tapahtunut, tällainen harhojen metsästykseen taipuvainen ihminen on kuin pieni lapsi, joka uuden harhan löytäessään on kuin juuri uuden lelun saanut lapsi. Pahimmassa tapauksessa hän on enemmän kiinnostunut erilaisista harhoista kuin itse evankeliumista. Evankeliumi on kuitenkin se, joka koituu meille pelastukseksi, ei erilaisten harhaoppien tunnistaminen.

Arvioinnin oikea motiivi tulee esille Jaakobin kirjeen 5. luvussa, jossa puhutaan totuudesta eksyneen syntisen palauttamisesta takaisin harhateiltään. Tämä on hyvin mielenkiintoinen kohta, koska se liittää yhteen Jumalasta luopuneen syntisen elämäntavan ja totuudesta eksymisen eli oikeasta opista luopumisen. Mieleen tulee kysymys, voiko joku eksyä ”vilpittömästi” vai liittyykö siihen aina synti?

Vai voiko kyse olla ”vain” kypsymättömyydestä? Jaakob varoittaa toisaalla siitä tosiseikasta, että jokainen meistä yleensä lankeaa syntiin kielen alueella, jolloin voidaan ajatella olevan kyse tietynlaisesta kypsymättömyydestä. Ihminen ei silloin hallitse kielenkäyttöään, mikä on sinänsä perin inhimillistä, mutta samaan aikaan hyvin vaarallista sekä itselle että muille. Pietari viittaa toisessa kirjeessään Paavalin kirjoituksiin, joita ”tietämättömät ja epävakaat” vääristelevät, mikä viittaisi selvästi hengelliseen kypsymättömyyteen. (Hän tosin mainitsee saman vääristelyn ulottuvan myös muihin Raamatun kirjoituksiin ja varoittaa tämän seurauksista.)

Näyttää siltä, että Raamattu kiinnittää enemmän huomiota ihmisen oman sydämen puhtauteen ja hänen sisimpänsä tilaan ja asenteeseen, kuin siihen, miten paljon informaatiota (esim. teologista oppineisuutta) hän on kyennyt sisäistämään. Kaiken innokkaan koettelemisen ja arvioinnin keskellä tämä on hyvä tiedostaa. On myös hyvä muistaa se, että tosiasiassa sinä et kykene pitämään Jumalan Sanaa puhtaana, vaan Sana on se, joka pitää sinut puhtaana. Vai turhaanko Daavid kysyy, ”kuinka voi nuorukainen pitää tiensä puhtaana?” Kysymys on puhtaasti retorinen, sillä hän vastaa saman tien: ”Siten, että hän noudattaa sinun Sanaasi”.

Raamatullisessa maailmankatsomuksessa oikea oppi ja Jumalalle omistautunut elämä kuuluvat ehdottomasti yhteen. Kun luet Paavalin kirjeitä, jotka on kirjoitettu Timoteukselle ja Tiitukselle, huomaat tämän erinomaisen hyvin. Niissä kaksi asiaa, nimittäin jumalisuus (kr. eusebeia) ja terve oppi, kulkevat käsi kädessä. Kun kysymme Raamatun kantaa oikeaan, terveeseen oppiin, on hyvä huomata, miten Paavali neuvoo Tiitusta puhumaan sitä, mikä kuuluu terveeseen oppiin. Tämän jälkeen hän antaa uskoville yksinkertaisia ohjeita jumaliseen, pyhään elämään, joka on myös lähimmäisille mieluista. Lopuksi hän päättää ohjeensa siihen toteamukseen, että näin tehdessään ”he kaikessa kaunistavat Jumalan, meidän pelastajamme, opin”.

Kyse ei siis ole mistään rakettitieteestä tai edes korkeammasta matematiikasta. Uskonelämän peruspalikat ovat loppujen lopuksi hyvin simppeliä kamaa, josta jo Vanhan testamentin profeetta Miika todistaa osuvasti: ”Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä on hyvää. Mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä on oikein, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?” Viimeistään tämä kertoo meille sen, ettemme voi koskaan rakentaa todellista uskovien yhteyttä yksinomaan oikean opin varaan. Itse asiassa nöyryys on parempi tie todelliseen yhteyteen.

Länsimaisessa kristillisyydessä todellinen ongelmamme ei olekaan väärien oppien uskominen, vaan oikean oppimme todeksi eläminen.

Hengellisten asioiden arvioinnin ja koettelemisen oikeutus nousee ensinnäkin Jeesuksen sanoista lopun aikojen koettelemuksia miettiville opetuslapsille: ”katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä”. Jotta ei eksyttäisi, on asiat, ilmiöt, opetukset, manifestaatiot yms. koeteltava. Paavali vahvistaa tämän jo edellä mainitulla kehotuksella koetella eri asioita hengellisessä kentässä tasapuolisesti ja raittiisti: ”Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää väheksykö, mutta koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä on hyvää”. Mikäli sinulle siis tullaan sanomaan, että tämä ja tämä asia on kaiken arvostelun yläpuolella, voit hyvällä omallatunnolla olla uskomatta sellaista väitettä.

Joskus kuulee myös väitteen, että apostolin(en) auktoriteetti edustaa jotain sellaista, johon ei sovi kriittisesti suhtautua. Kuitenkin Ilmestyskirjan alussa Herra antaa erityismaininnan Efeson seurakunnalle siitä, että se on ”koetellut niitä, jotka sanovat olevansa apostoleja, vaikka eivät ole”. Alussa on siis ollut tilanne, jossa potentiaalisia apostoleja on ilmaantunut paikalle, jolloin heitä on asiaan kuuluvasti koeteltu. Tämä prosessi olisi voinut päättyä toisinkin päin, mutta tällä kertaa koettelu paljasti kaverit huijareiksi.

Arvioinnissa vaadittavan isomman (maailman)kuvan hahmottamiseksi on tärkeää omaksua oikea, raamatullinen todellisuuden käsitys, joka käy ilmi hyvin Jeesuksen vertauksesta peltoon kylvetystä aidosta vehnästä ja sitä (tiettyyn rajaan asti) erehdyttävästi muistuttavasta rikkaviljasta. Jeesus muistuttaa tämän pellon kuvaavan maailmaa, ei seurakuntaa. Tämän seikan unohtaminen (tai tietoinen piilottaminen) on eksyttänyt monia, alkaen tunnetusta kirkkoisästä ja päätyen joihinkin meidän päiviemme yli-innokkaisiin karismaatikoihin.

Mikäli seuraat vahvasti tämän ajan ja maailman mukaisia arviointiperusteita, mitä suurimmalla todennäköisyydellä eksyt. Jeesus sanoo, että ”heidän hedelmistään te tunnette heidät”, mutta mitä sitten, kun hedelmät tulevat esiin vasta pitemmän ajan kuluessa? Koettelemisessa ja arvioinnissa tarvitaan siis malttia ja kärsivällisyyttä. Joskus on vain odotettava, että jonkun toiminnan todelliset hedelmät tulevat näkyviin.

Jeesus sanoo Pyhän Hengen johdattavan Hänen omansa ”kaikkeen totuuteen”. Luota siis Pyhään Henkeen, joka sinulle on annettu, ja siihen todistukseen, jonka Hän sinulle antaa. Muista tässä kohtaa oman sydämesi puhtauden merkitys, sillä ”sieltä elämä lähtee”, kuten sananlasku sanoo. Mutta älä koskaan antaudu minkäänlaisen kiristyksen uhriksi tässä kohtaa. Herra ei koskaan tuomitse sinua, kun arvioit ja koettelet asioita rehellisesti ja raittiisti.