Pari juttua, jotka ovat viime päiviltä jääneet mieleen…

Tapasin kirjakaupassa erään kirkkohallituksessa työskentelevän teologin, jonka kanssa vähän pysähdyimme puimaan Nokia Mission päätymistä kirkkokunnaksi. Kaverini äityi tuulettelemaan oikein kunnolla; puhui jotain jostain radikaalista irtiotosta.

Minä siihen, että mitä ihmeen radikaalia siinä oman kirkkokunnan perustamisessa oikein on? Jonkinlaisen parannellun version luterilaisesta kirkostahan sukunimikaimani kuitenkin haluaisi saada aikaan. Kaverini yritti vielä puhua jostain suurista muutoksista tulevaisuudessa, mutta vaiensin teologiveljeni tehokkaasti muistuttamalla poisoppimisen vaikeudesta, ellei peräti mahdottomuudesta…

Samanlaista uhoa on kuulunut myös karismaattisista piireistä; amerikkalainen profeetta Chuck Pierce julisti kuulemma voimallisesti, miten uskonnollisuuden pakkovalta murtuu Suomessa. Amen, näin käyköön. Mutta jos tämän ajatellaan toteutuvan uuden kirkkokunnan perustamisella, niin hoh-hoijaa.

Jos haluamme tehdä jotain radikaalia irtiottoa ja saada aikaan suuria muutoksia, niin kyllä meidän täytyy mennä paljon, paljon syvemmälle, kuin turvautua näihin perinteisiin sapluunoihin; perustaa oma ministry, hankkia hengellinen toiminimi tai perustaa peräti uusi kirkkokunta. Vanhasta paradigmasta poisoppiminen on nimittäin oikeasti niin paljon visaisempi juttu, ettei sitä nyt ihan noin vain ohiteta. Uudet leilit uudelle viinille eivät tarkoita uusia, vanhojen kaltaisia leilejä, vaan yksinkertaisesti uusia leilejä. Sisäisesti, dna:ssa, toimintatavoissa ja kulttuurissa täytyy tapahtua uudestisyntyminen. Muussa tapauksessa se mikä on syntynyt lihasta, on ja pysyy lihana.

Hyvä esimerkki ihmisen sisäsyntyisestä, luonnollisesta uskonnollisuudesta ja vaikeudesta poisoppia siitä ulos on kertomus intialaisesta kotiseurakuntaliikkeestä, jonka piirissä on tapana kokoontua taivasalla, maahan levitettyjen peittojen päällä. Jossain vaiheessa näitä kokoontumisia vanhemmat rupesivat sitten kieltämään lapsiaan juoksemasta ja telmimästä näiden kokoontumismattojen päällä, koska ”kirkossa ei saa meluta”.

Toinen juttu, joka on ollut mielessäni on kysymys, mitä tapahtuu tulevaisuudessa E4-prosessille? Suomen evankelioimiskongressi kevättalvella 2004 Espoon Dipolissa oli eräs rohkaisevimpia juttuja, missä olen koskaan ollut mukana. Koko juttu perustui valtakunnan evankelista Kalevi Lehtisen näkyyn yhdistää kaikki Suomen kristityt evankelioimaan. Erityisen kullanarvoinen oli Lehtisen uutena markkinoitu Jeesuksen perusajatus jokaisen kristityn kalastusoikeudesta. Itse kutsun tätä ”Lehtisen muuttumista Virtaseksi”.

Olen tämän vuoden aikana kuullut huolestuttavia uutisia E4-työhön liittyen pariltakin sellaiselta henkilöltä, jotka ovat itse mukana E4-prosessin kovassa ytimessä. Käytännössä näyttää siltä, että ainakin pari E4-työntekijää on vaarassa menettää työnsä. Työsuhteet perinteisissä kirkkokunnissa ja herätysliikejärjestöissä ovat katkolla tämän vuoden loppupuolella. Kysytään, tarvitaanko Suomessa E4-tiimiä tai vastaavaa kristittyjen yhteistyön lisäämiseen keskittyvää organisaatiota? Joidenkin asioita läheltä seuraavien mielestä nyt näyttää siltä, että tarvetta tällaiseen työhön ei nähdä eri kristillisten yhteisöjen johtotasolla. Ruohonjuuritasolla kirkkokuntarajat ylittävä yhteistyö kuitenkin kasvaa koko ajan.

Eli palaamme taas kysymykseen kirkkokunnista, vanhoista leileistä ja uudesta viinistä. Kristus uskoi seurakunnalleen, joka on Hänen ruumiinsa, mission viedä evankeliumi kaikkien ihmisten ulottuville. Jokaisen kirkkokunnan ja kristillisen järjestön kohtalonkysymys on se, hengittääkö se samaan tahtiin Kristuksen seurakuntaruumiin kanssa? Vai vievätkö suppeasti oman työn näkökulmasta tehdyt ratkaisut, suunnitelmat ja työt ne jonnekin aivan muualle?

En minä ole huolissani E4-työn toiminta-ajatuksen tai Kalevi Lehtisen näyn toteutumisesta. Jeesus on itse luvannut rakentaa oman seurakuntansa. Enemmän olen huolissani niistä suurista johtajista, jotka tarkkailevat maailmaa omista norsunluutorneistaan käsin. Ydinkysymys meidän kannaltamme on se, olemmeko me mukana Herran työssä vai toteuttaako Hän sen ilman meitä?

Erään harhan anatomia

”Turun seurakunta onnistui täydellisesti rekrytoidessaan jo kuukausia sitten pääsiäislauantain tuomasmessuun ristin kantajaksi Kanervan (kok) ja saarnan pitäjäksi Ilkka ”Pettäjäpiispa” Kantolan (sd). Mikä kertoisi tästä ajasta enemmän.”

(Toimittaja Hanna Anttila-Andersson, Hämeen Sanomat)

Tunnustan nyt heti kättelyssä tämän; aion nyt epäröimättä käydä erään aikamme harhan kimppuun. Tämä harha on erityisen vahva suomalaisen kristillisyyden sielunmaisemaisemassa. Sillä on aivan erityinen kanonisoitu asemansa luterilaisen kansankirkon piirissä. Se on sikäli suomalainen harha, että sen juuret ovat syvällä suomalaisessa herännäisyydessä, körttiläisyydessä. Sillä on ikää (ainakin) parisen sataa vuotta ja sitä kautta sillä on vahva vaikutuksensa suomalaisen ihmisen identiteettiin. (No, itse asiassa voi olla aika vaikeaa, ellei mahdotonta, sanoa kumpi oli ensin muna vai kana tai että kumpi on kumpi.)

Luin hiljattain erään blogin keskustelupalstalta kommentin, jossa puhuttiin erään pastorin työn tukemisesta. Kommentti kuului siten, että parempi kun ei itse lupaa rukoilla, se kun on itsestä kiinni, mutta rahasuoritukset hoitaa pankin automaattinen maksupalvelu. Se kun on paljon luotettavampi yhteistyökumppani kuin vanha aatami. Tutun tuntuinen sävy suomalaisessa kansalaisuskonnollisuudessa, vai mitä?

Kommentti on kaikessa nöyr(isteleväis)yydessään kuitenkin sangen kiero. Siinä kristitty on alentavinaan itsensä matalimman jalkajakkaran tasolle; jopa pankin persoonaton maksupalvelu on minua luotettavampi jumalanpalveluksessaan. Tosi asiassa tässä kristityn elämäntavassa ollaan alistuttu valheen edessä; milloin Jeesus on kehottanut meitä turvautumaan vanhaan aatamiin esim. rukouksessa? Eikö Hän olekin luvannut meille Henkensä sitä varten? Eikö Henki itse rukoilekaan meidän puolestamme sanomattomin huokauksin. Suokaa anteeksi, rakkaat körtit, jos olen ymmärtänyt asian kokonaan väärin. Oikaiskaa siis, te viisaat, minua.

Mutta vielä enemmän; tällainen asenne kristillisyydessä antaa meille luvan olla rukoilematta, mutta myös luvan olla kilvoittelematta, pyhittäytymättä, kasvamatta hengellisesti jne. Itse asiassa ikuisesti lihalliselle kristityn tasolle jääminen korotetaankin kaikkein korkeimmaksi nöyryyden ja pyhittymisen asteeksi. Eli tosi asiassa väite kumoaa itse itsensä, koska siinä viime kädessä tämä kristitty vanhoine aatameineen osoittautuukin kautta rantain siksi todelliseksi, aidoksi uskovaksi. Farisealaisuus Jeesuksen aikana ja meidän päivinämme ei juurikaan ole muuttunut, sen muodot vain vaihtelevat.

Jos ihmettelet kristittyjen jämähtämistä kiinni tietylle tasolle hengellisessä kasvussaan, niin tässä on eräs painava syy siihen. Eikä se anna meille ainoastaan lupaa olla menemättä eteenpäin uskonelämässämme, vaan se myös kaikessa kieroutuneisuudessaan antaa meille oikeutuksen omiin salaisiin synteihimme ja piiloteltuihin paheisiimme, joita verhoamme näennäisellä nöyryydellämme.

Käytännössä tämä myös tarjoaa uskonnollisille johtomiehille oivan keinon pitää kirkkokansa kyykyssä - kontrolloida ja manipuloida kristittyjä. Harva uskaltaa tällaisen opetuksen, arvo- ja asenneilmaston alla kohottaa päänsä oman kirkollisen kukkapenkkinsä reunojen yli nähdäkseen kokonaisen Jumalan Hengen maailmankaikkeuden ulkopuolella. Tällaiset uskalikot palautetaan nopeasti takaisin ruotuun varoituksilla ”hengellisestä ylpeydestä”, ”harhaan eksymisestä”, ”ahtaasta lahkolaisuudesta” tai peräti ”kristittyjen yhteyden ulkokehälle luisumisesta”.

Monille uskoville tämä ei vain enää riitä. Näitä ehkä alun perin hyvää tarkoittavia, mutta pian häikäilemättömäksi vallankäytöksi muuttuneita syyllistämiskeinoja ei enää noin vain nielläkään. Tänä päivänä moni etsii uutta elämää ja tuoretta ravintoa kuolleiden rakenteiden ulkopuolelta oman uskonsa säilymisen takia.

Millaisia älyllisiä kuperkeikkoja ja raamatullisen totuuden vääntelyjä em. kaltainen kanonisoitu körttiläisyys saa käytännössä aikaan, siitä on hyvänä esimerkkinä sähköposti, jollaisen sain jonkin aikaa sitten eräältä luterilaiselta tuttavaltani. Hän kertoi viestissään yrittävänsä ”koota täällä Baabelissa Herran laumaa”. Ajattelin, että nyt on maailmankirjat sekaisin; milloin se Herran lauma on sinne Baabeliin eksynyt? Eikö Pyhä Henki synnytäkään uskovaa Jumalan lasta Kristuksen morsiusseurakuntaan jäseneksi?

Otan mielihyvin vastaan sekä opetusta että ojennusta aiheesta, mutta kysyn; emmekö olekin uusi luomus Kristuksessa – ”Kristus teissä, kirkkauden toivo”?

Kaksi tulevaisuuden skenaariota

Eräs ystäväni kertoi minulle hiljattain tutustuneensa netissä erään sellaisen kristillisen yhteisön materiaaliin, joka sopi kuin nakutettu siihen, millä linjoilla omat ajatuksemme orgaanisen ja kotiseurakuntien ympärillä pyörivät. Hän oli siis identifioinut porukan suunnilleen samalla asialla oleviksi. Sitten hän kiinnostui asiasta lisää ja tutki vähän liikkeen historiaa tarkemmin. Kuinka ollakaan, tämän hetkinen tilanne valkeni hänelle; liikkeellä/kirkkokunnalla on jo ikää, se on aika marginaalinen, sillä on omat oppilaitoksensa ja kustantamonsa, mukaan mahtuu myös erilaisia ongelmia jne. Ystäväni kysymys kuuluu: ”tässäkö on meidänkin visiomme tai jos ei visio, niin ainakin vääjäämätön kehityksemme?”

Blogini kommenteissa eräs nimetön palautteen antaja esitti kerran kotiseurakuntaliikkeen tulevaisuuden näkynä: ”Mielestäni, vaikka en olekaan mikään historian asiantuntija on enemmän kuin todennäköistä, että suuri osa hyvin itsenäisistä kotiseurakunnista tulisi olemaan varsin eksoottisia teologisia viriyksiä muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä.”

Kun olen keskustellut ns. perinteisiin kirkkokuntiin kuuluvien uskovien kanssa, saan usein seuraavanlaisia vasta-argumentteja näkemyksiini seurakunnan orgaanisesta luonteesta:

• kyse on nyt ensirakkauden huumasta ja se menee aikaa myöten ohi, jolloin on paikallaan organisoitua oikeaksi seurakunnaksi...

• kirkkokunnalliseksi rakenteeksi järjestäytyminen on siis luonnollisen kehityksen tulos, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa...

• tämä rakenne on merkki uskossa aikuistumisesta...

• päinvastoin, jollei näin tapahdu, niin on suuri vaara mennä harhaan...

• on siis itse asiassa turvallisempaa kirkkokunnallistua, koska kaikki muutkin niin tekevät...

• täytyyhän meillä olla jokin nimi, jotta ihmiset tietävät, kenen kanssa ovat tekemisissä...

Tässä kohtaa on oikein kysyä

• mikä itse asiassa onkaan harhaan menemistä eli eikö tämä kehitys edustakin herätyksen pysähtymistä ja taantumista ja

• eikö iso organisaatio parhaiten takaakin harhan leviämisen mahdollisimman laajalle?

Mutta vakavasti puhuen; mikä voisi estää tämän kehityksen toistumista aina uudelleen ja uudelleen? Miten estää jo edeltä käsin toisaalta paikalleen pysähtymistä ja toisaalta harhaan menemistä? Vai onko tämä kaikki vain historiallinen välttämättömyys, joka tulee toistumaan jokaisen herätyksen historiassa yhtä varmasti kuin aurinko nousee aamuisin?

Myönnän olevani neuvoton ja sanaton näiden kysymysten äärellä. Minulla ei ole mitään valmiita vastauksia tähän, niin fraasinomaiselta kuin se kuulostaakin. Mieleeni tulee Neil Colen lausahdus siitä, että ratkaisevaa ei ole jonkun seurakunnan koko tai ikä, vaan se, millaista hedelmää se tuottaa. Tämä näkymä tuo vähän toivoa tämän (sinänsä postmodernin) kyynisyyden keskelle; ratkaisevaa eivät olekaan painotalo, kansanopisto tai oma lehti, vaan sen Jumalan valtakunnan leviäminen, joka ei ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä.

Painopisteen tulee siis olla oikeissa asioissa ja niiden oikein tekemisessä, ei rakenteissa.

Median lukemisen jalo taito ja mitä siitä seuraa

Hiljattain jaettiin ruotsalaisen Bonnier-kustantamon Suuri journalistipalkinto, jonka voitti kemiläinen Waltteri Seretin (14v.). Syynä oli oivallus, joka paljasti aitovenäläiseen tapaan tehdyn (”mitä suurempi bluffi, sitä paremmin menee läpi”) huijauksen; Pohjoisnapaa uljaasti meren alitse valloittaneet venäläiset sukellusveneet olikin lainattu Titanic-elokuvasta. Kuuleman mukaan hän on ollut ainoa ihminen maailmassa, joka pääsi perille tästä huijauksesta. Niinpä...

Taudin kuvaan kuuluu myös se, että venäläinen julkinen media, tv-kanava RTR, ei kuuna päivänä ole tunnustanut mitään bluffia olevan olemassakaan. Näin historia toistaa itseään. Eräässä lehdessä kirjoitettiinkin aiheeseen liittyen, että ”Waltterin paljastus osoitti, kuinka vakava Venäjän journalismin kriisi on”.

Mieleeni nousi tämän luettuani spontaanisti kysymys: entä mikä paljastus olisi kyllin voimallinen osoittamaan, kuinka vakava EUrooppalaisen median kriisi on? Siitä ja sen puolueellisuudesta ja ohjattavuudesta ei näet kukaan kirjoita em. kaltaisia ”otsa rypyssä, pää kallellaan”-huolestuneita juttuja. Vai kuvittelemmeko tosissamme, että oma tiedonvälityksemme olisi jotenkin arvovapaata ja puolueetonta? Itse en ole niin naiivi, että näin kuvittelisin.

Mieti vaikka kansankirkon naispappeuskiistan uutisointia julkisessa mediassa. Esille on tuotu yksipuolisesti toisen näkökannan (so. naispappeutta vastustavia) mustamaalaava ja leimaava käsitys asiasta. Vastapuolelta on löytynyt kyllä argumentteja liittyen mm. asian kirkko-oikeudelliseen puoleen (Väitös Lapin yliopistossa: Tunnustuksellisella papilla on oltava oikeus väistää alttariyhteistyötä naispapin kanssa), mutta niitä ei ole mediassa näkynyt.

Nyt on hyvä toistaa se, että itse en näe pappeutta ollenkaan samanlaisena kuin luterilainen tai katolinen kirkko. Kyse on kuitenkin periaatteellisesta oikeudesta toimia vakaumuksensa mukaan ja sen kunnioittamisesta. Kyse on myös pitemmälle menevästä arvo- ja asenneilmaston muutoksesta, jossa olemme – emme enää vain tien päässä – vaan myös hyvää vauhtia menossa yleiseen EUrooppalaiseen suuntaan. Naapurimaamme Ruotsin kehitys on oiva esimerkki siitä, mikä on eräs mahdollinen tulevaisuuden skenaariomme. Ja tässä pelissä medialla on näppinsä pelissä ja vahvasti. Se on selvästi jo ennakolta sitoutunut yleisiin yhteiskunnassamme nousussa oleviin moraalisiin arvoihin ja niiden soveltamiseen käytännössä.

Näimme vastaavanlaisen kehityksen jo v. 1994 EU-kansanäänestyksen kohdalla, jolloin sekä valtiovalta että sitä myötäilevä julkinen sana olivat jo ennakkoon asettuneet tietylle kannalle. Sen jälkeen oli turha puhua mistään puolueettomasta kansanäänestyksestä, vaikka läheltä pitikin. Asetettiinko tuolloin jo hyvissä ajoin asian läpimenemistä varmistamaan työryhmä, joka koostui tutkijoista, sosiologeista, median edustajista, psykologeista yms. tehtävänään miettiä, miten ja millä keinoilla EU-ajatus parhaiten osattaisiin myydä kansalaisille? Mene ja tiedä.

Perinteinen humanismin lanseeraama ajatus suvaitsevaisuudesta ja mielipiteen ilmaisun vapaudesta oli se, että ”en ajattele lainkaan samoin kuin sinä, mutta teen kaikkeni, jotta voit säilyttää vapauden ilmaista mielipiteesi”. Nyt tämä kultainen länsimaisen sivistyneisyyden perinne on jäämässä historiaan, kun tietyllä tavalla toisinajattelevat ja -uskovat jo valmiiksi kuvataan mediassa tietynlaisina. Hyvä esimerkki tästä oli julkinen mediapeli ns. homoliittolain käsittelyn ja äänestyksen yhteydessä, kun kirkon tiedonjulkistamispalkinnon myöhemmin saanut Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala häikäilemättä niputti yhteen homoliittoja vastustavat raamattu-uskolliset kristityt ja Afganistania vielä tuolloin hallinneet talebanit.

Ymmärrän median olevan aikamme vahva vallankäyttäjä, enkä kuvittele hetkeäkään sen puuhastelevan yksikseen tai päämäärättömästi. En myöskään itse valtavirrasta poikkeavalla tavalla ajattelevana kristittynä usko saavani mitään puolueetonta tai tasapuolista kohtelua tältä valtamedialta. Tällaisen suvaitsevaisuuden ja demokraattisuuden aika tuntuu olevan maanosassamme auttamatta ohi. Uusi aika on koittamassa ja saa nähdä toistuvatko esim. 30-luvun Saksan tapahtumat uudelleen täällä sivistyneen Euroopan keskellä. Ei siitä niin kauaa ole ja se tapahtui ihan länsimaisen humanismin syntysijoilla...

Jäljet johtavat sylttytehtaalle ja ”käsitteiden kavallus” aina Pravdaan asti. Puhun vertauksilla, mutta ymmärtänet mitä tarkoitan. Valtaapitävien joukko EU-Suomessakin on hyvin nopeasti laskettu pieni elitistinen piiri. Se, että eliitin vallankäyttö muuttuu aina vain röyhkeämmäksi, osoittaa sen vain tulleen varomattomaksi. (Sama koskee myös sen uskonnollista velipuolta eli kirkollista johtoa.) Tiedän, että moni uudestisyntynyt uskovakin elää mieluummin päiväunelmissaan, kuin katsoo totuutta (pedon)silmiin. Salaliittoteoriat eivät juuri nyt ole trendikkäitä, koska ne niin rassaavat meidän kristillistä mukavuudenhaluamme. ”Rauha meidän aikanamme”-huuto kaikuu niin monen kirkonkin saarnatuolista. Tulee ihan mieleen se tarina siitä sammakosta kattilassa, jonka vettä alettiin pikku hiljaa lämmittää...

Aika hajottaa ja aika rakentaa...

Viime aikoina olen miettinyt paljon Raamatusta löytyvää hajottamisen ja rakentamisen lainalaisuutta. Saarnaajan kirjan toisessa luvussa puhutaan siitä, miten eri asioilla on aikansa ja paikkansa Jumalan maailmassa. On aika riisua ja pukea, purkaa ja liittää yhteen ja hajottaa maahan ja rakentaa taas uudelleen.

Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa, että jokainen sellainen istutus, joka ei ole Hänen Taivaallisen Isänsä istuttama on revittävä juurineen pois. Se on siis huolellisesti kitkettävä pois sen kasvualustan maaperästä niin, ettei rihmaakaan sen juurista jää jäljelle. Näin estetään sen uudelleen leviäminen. Ei siis pyritä jalostamaan ja parantelemaan tätä kasvustoa, vaan sen kanssa on tehtävä selvä pesäero. Poiskitkeminen ja roskien kanssa polttaminen. Muu ei auta, sillä se, mikä on lihasta syntynyt, se on ja pysyy lihana, eikä muuksi muutu. Näin ollen se, mikä alkaa lihassa, se myös päättyy lihassa. Mutta voimme myös aloittaa Hengessä ja siitä huolimatta päättää lihassa.

Kuinkahan suuri osa kristilliseksi nimittämästämme toiminnasta ja elämästä jäisi jäljelle, jos tätä Jeesuksen sanaa toteutettaisiin käytännössä? Tai oikeampaa olisi sanoa, miten käy meidän työllemme ja elämällemme, kun se kerran punnitaan Kristuksen tuomioistuimen edessä? Kyse ei ole tuolloin kadotustuomion mahdollisuudesta, vaan oman vaelluksemme ja palvelustyömme punnitsemasta Jeesuksen mittareilla ja Raamatun standardeilla ja palkan maksamisesta sen perusteella.

Mutta että ”jokainen” ja ”juurineen”? Eikö se tunnu nyt vähän liian rankalta? Jeesuksen ehdottomuus tuntuu nykyihmisestä kohtuuttoman ankaralta. Jokainen kunnon uskovahan osaa tarpeen tullen tekonöyrästi vikistä; ”kaikkihan me kuitenkin lankeamme ja ainahan on se astian maku, mutta Jumalahan on armollinen” etc. Itse asiassa nämä humanismiin verhotut tekosyymme osoittavat meille – tai ainakin valvoville uskoville – sen, miten kauas todellisesta Valosta olemme etääntyneet. Emme ole halunneet tai kyenneet pitämään arvojamme ja mittapuitamme samassa linjassa Jumalan ilmoituksen kanssa. Suuri osa erilaisesta koulutuksestamme – oli se sitten teologista tai sekulaaria – tähtää itse asiassa juuri tämän mahdollistamiseen ja tekosyiden kehittämiseen puolustamaan tätä luopumustamme.

Viime aikoina mielessäni on usein soinut sana ”provokaatio”. Ajattelen, että kun olemme niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin etääntyneet yhä kauemmas Jumalan Sanan mukaisista arvoista ja asenteista, niin huomaamme, että perinteinen argumentaatio ei enää riitä. Tarkoitan tällä sellaista keskusteluun ja kohtaamiseen perustuvaa vuorovaikutusta, joka on

a) poliittisesti korrektia,

b) kulttuurisesti relevanttia ja joka

c) ei johda mihinkään.

Kristillinen maailmamme – sen kirjallisuus, opetukset, apologia, teologia, media etc. - ovat täynnä tätä. Eikä se toimi, koska Totuuden kanssa ei voida neuvotella, eikä tehdä kompromisseja.

Kysyn yhä useammin mielessäni; onko tämän kaiken aika ohi? Onko aika vaihtaa ”rauhan tervehdys” ”sodan huudahdukseen”? Onko aika huutaa, kun hienostunut keskustelu ei enää johda mihinkään? Onko Jumalan aika hajottaa, jotta Jumala voisi myös rakentaa? Inhimilliset rakennuksemme eivät nimittäin kestä, olivatpa ne miten hyvää tarkoittavia tahansa. Ne eivät kestä aikojen myllerryksessä, eikä kulttuurisessa murroksessa. Vielä vähemmän ne voivat kestää Kaikkivaltiaan tutkivaa katsetta.

Nyt ymmärrän, miksi Jeremiaa ja muita Vanhan testamentin profeettoja pidettiin oman aikansa henkisesti tolaltaan luisuneina hörhöinä. He olivat syrjäytyneet niin kauas oman aikansa yleisestä uskonnollisuudesta. Kirkkohistoria on täynnä vastaavanlaisia esimerkkejä Jumalan hulluista, jotka siekailematta julistivat totuutta ja maksoivat sen vaatiman hinnan. Tänäkään päivänä Sinun ei tarvitse yrittää olla radikaali uskossasi joidenkin ulkonaisten tunnusmerkkien kautta. Riittää kun teet ja elät vain Jumalan tahdon mukaan, niin siinä on kylliksi radikaalisuutta tälle maailmalle ja sen hengen mukaiselle uskonnollisuudelle. Usein jopa liikaa.

En siis toivota teille ”rauhaa”, vaan yritän saada teidät ymmärtämään, että olemme sodassa.

Historia on voittajien kirjoittamaa

Brittikirjailija Kate Mosse on kirjoittanut historiallisen romaanin Labyrintti (WSOY, 2006), joka sijoittuu sekä nykyaikaan että ristiretkiajalle eteläiseen Ranskaan. Kerronnan kohteena ovat vanhat (hoho-hoijaa...) myytit Pyhästä Graalista etc. Mielenkiintoista ja ajallemme ominaista on myös se, että mukaan on sotkettu keskiajalta peräisin oleva ”eriuskolaisliike” kataarit. Tämä uskovien kastetta ja raamatullista seurakuntanäkemystä edustanut, katolisen kirkon julmasti ristiretkilläkin vainoama vapaaseurakuntaliike edustaa kirjassa oikeaan gnoosikseen vihittyjen salaseuraa.

Mosse kirjoittaa:”Kataarit arvostivat sisäistä uskoa enemmän kuin uskon ulkoisia merkkejä. He eivät tarvinneet pyhättöjä eivätkä taikauskoon perustuvia rituaaleja, eivätkä he vaatineet nöyristelevää tottelevaisuutta, jonka tarkoituksena oli erottaa tavallinen kansa Jumalasta. He eivät palvoneet kuvia eivätkä polvistuneet jumalankuvien tai kidutusvälineiden eteen. Bon Chrétienille Jumalan voima piili Hänen sanassaan. He tarvitsivat vain kirjoja ja rukouksia, sanoja, jotka luettiin ja lausuttiin ääneen. Pelastumisella ei ollut mitään tekemistä almujen, pyhäinjäännösten tai pelkästään pappien ymmärtämällä kielellä lausuttujen rukousten kanssa.” (s. 298)

Okei, so far, so good. Kataarit olivat siis yksi monista toisiinsa linkittyneistä ja keskenään verkottuneista ei-kirkollisista hengellisistä herätysliikkeistä vuosisadoilta ennen uskonpuhdistusta. Ehkä on vain makuasia, mitä termiä heistä käytämme – kataarit, bogomiilit, valdolaiset – nimet ovat joka tapauksessa heidän vastustajiensa heille antamia. Perimmäiseltä identiteetiltään nämä nöyrät, yksinkertaiset uskovat olivat nimittäin vain Jeesuksen opetuslapsia.

Mutta sitten Mossen tekstissä tapahtuu jotain: ”Kataarien silmissä kaikki olivat samanarvoisia Pyhän Isän armossa – juutalaiset, saraseenit, miehet ja naiset, metsän eläimet ja ilmojen linnut. Helvettiä ei ollut, ei liioin tuomiopäivää, sillä Jumalan armosta kaikki pelastuisivat, vaikka monet joutuisivatkin elämään useamman elämän, ennen kuin pääsisivät Jumalan valtakuntaan.” (s. 298)

Nimitys kataarit oli siis ennemmin heidän vastustajiensa heille antama pilkkanimi kuin heidän oman identiteettinsä kuvaus. Sana tulee kreikan kielen puhdasta tarkoittavasta sanasta ja siitä myöskin on johdettu harhaoppista tarkoittava sana kerettiläinen. Kirjailija on käyttänyt lähteenään lähes tulkoon ainoita kataareista peräisin olevia historiallisia dokumentteja, jotka taas ovat peräisin roomalais-katoliselta kirkolta. Nämä dokumentit on koottu joko kidutettujen eriuskolaisten tunnustuksista (jolloin on tulokseksi saatu käytännössä juuri se, mitä on haluttukin) tai sitten omien pappien ja teologien tarkoitushakuisesti vääristelemien selontekojen pohjalta. Mitään näiden vapaiden kristittyjen omia kirjoituksia ei meille ole säilynyt, koska ne paavin kirkon toimesta poltettiin. Kirkkohistoria kun jo tuolloin oli poliittisen ja uskonnollisen vallankäytön välikappale – ja edelleenkin on.

Niin, historia on aina voittajien kirjoittamaa. Sen tähden, kun kuulen sanat ”virallinen kirkkohistorian tulkinta” poistan aseeni varmistimen. Aivan samoin kuin katoliset levittivät tahallista väärää informaatiota alueillaan liekehtineistä Jumalan tulista, niin myös luterilaiset tekivät samaa ns anabaptistisella uskonpuhdistuksen haaralle etelä-Saksassa ja Sveitsissä 1500-luvulla. Ja vainosivat käytännössä samalla tavoin.

Edesmennyt kustannusyhtiö Ristin Voitto teki aikoinaan Suomen Siionille ison palveluksen kun se julkaisi kolme hyvin merkittävää kirkkohistoriallista opusta näiltä tiimoilta; Gunnar Westinin Alkukristillinen aika (RV, 1975) ja Vapaan kristillisyyden historia (RV, 1975) sekä Juhani Kuosmasen Herätyksen historia (RV, 1979). Painos on näistä opuksista jo aika päivää sitten loppunut (ehkä jo kirkkopoliittisen korrektiuden nimissä?), mutta jos törmäätte niihin jossain kirpparilla tai jonkun toimintaansa lopettelevan seurakunnan kirjapöydän poistomyynnissä, niin kannattaa ostaa.

Mutta historia ei ainoastaan ole voittajien kirjoittamaa. Historia myös toistaa itseään. Niin nytkin, samoin kuin ennenkin, lihan mukaan syntynyt vainoaa Hengen mukaan syntynyttä. Niin nytkin, niinkuin ennenkin, Jumalan Hengen uusi työ joutuu käymään läpi samat synnytyskivut.

Heikkouden evankeliumi

Kun entinen piispa Ilkka Kantola ilmoittautui mukaan demarien puheenjohtajakilpaan, hän totesi heikkoutensa olevan vahvuutensa. Kuullessani tämän höristin korviani; mitä ihmettä mies mahtaa tarkoittaa? Kantola tarkensi, että hänen heikkoutensa on, että hän on tullut demarien riveihin perinteisen puoluekoneiston ulkopuolelta. Tämä entinen heikkous onkin nyt sitten hänen vahvuutensa.

Niinpä... enkä nyt malta olla kommentoimatta sitä, että Kantolan hyppy kansankirkosta demareihin kuvastaa hyvin sitä aatteellista samankaltaisuutta, joka demarien ja kirkon virallisen linjan välillä on. Molemmille on ominaista yleishumaani tasapaksu keskivertoajattelu ja kaiken suhteellistaminen, mikä kaikessa vaaleanpunaisuudessaan on tehokkaampi raamatullisen kristinuskon sammuttaja, kuin mikään aikaisempi – paljon tehokkaampi kuin mitkään kommunistien vainokoneistot koskaan olivat!

Mutta mistä tämä heikkouden ihannointi tai heikkouden teeskentely? Kai se on sitä Ukko-Paavon ja häntä seuranneiden ukkojen alatien kristillisyyden tarkoitushakuista ylikorostamista. Se on myös oiva tapa pitää kansa kyykyssä; jos erehdyt puhumaan jotain ”Jumalan voimasta”, niin olet ylihengellinen ja ylpeä. Pyhästä Hengestäkin on amputoitu poliittisesti korrekti ja vaaraton ”arka lintu”. Ei tarvitse kuin lukea Apostolien tekoja, niin huomaa selvän eron tämän päivän heikkoutta ihannoivan uskonnollisuuden ja apostolisen Jeesus-uskon välillä.

Heikkouden evankeliumi on myös toimiva tapaa pitää kirkkokansa hengellisesti lapsen tasolla. Kun keskitytään omassa heikkoudessa piehtaroimiseen ja ainaiseen oman kurjuuden märehtimiseen, ei kukaan peräänkuuluta kasvua Kristuksen kaltaisuuteen. Tässäkin tapahtuu ns. ”käsitteiden kavallus”; Kristuksen kaltaisuudesta tuleekin yleisinhimmillistä ihmisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä. Itse asiassa näin annetaankin lupa lankeemuksiin ja jopa synnissä elämiseen, koska ”kaikkihan me kuitenkin lankeamme”. Ja sehän se vasta sitä tosi-ihmisyyttä on...

Vaan missä on se Pyhän Hengen voima, jonka Jeesus lupaa kaikille niille, jotka tottelevat Häntä? Humanismin läpisyövyttämä kulttuurikristillisyys heittää kehiin puolustuksekseen lainauksen Paavalilta siitä, miten Jumalan voima tulee täydelliseksi ihmisen heikkoudessa. Tämä sillä erotuksella, että nyt vain heikkoudessa jäämmekin heikoiksi. On siis lupa ”jäädä kyselemään” ja näin jämähtää niille sijoilleen hengellisessä kasvussaan vaikka vuosikymmeniksi. Käy niinkuin Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että jotkut ovat taas uudelleen tulleet maitoa tarvitseviksi. Vahva ruoka ei silloin maistu, jotkut ”paimenet” jopa esittävät sen uhkana, joka johtaa ”lain alle”, ylihengellisyyteen tai muuten epäterveeseen kristillisyyteen. Tosiasiassa tällä tarkoitetaan sitä, että pelätään uskovien kasvavan pidemmälle, uskonnollisen kontrollin ulottumattomiin.

Eräs nuoruuden ystäväni (evl) totesi kerran osuvasti, että monen perinteisen seurakunnan maallikkotyö voitaisiin kiteyttää kolmeen teesiin ”saatte tulla – saatte olla – saatte pullaa”. Heikkouden evankeliumin avulla tämä onnistuu hyvin. Ainakin sen hedelmät puhuvat puolestaan.

Tiedän monille vilpittömille kristityille olevan vaikea pala uskoa olevansa manipuloitu, hallittu peloilla ja uhkakuvilla omien uskonnollisten johtajiensa, itse asiassa koko uskonnollisen systeemin taholta. Olisi paljon helpompaa vain elää rauhassa, käydä kirkossa ja kytkeä aivot pois päältä. Mutta liian monella meistä tulee jo oman kotiseurakunnan katto vastaan. Halu lentää vapaana on liian voimakas meille. Todellinen kutsumuksemme Jumalassa pyrkii väkisin esille. Uskollisuus sille on kunniamme.