Valvominen, kadottaminen ja suojeleminen

Kun Jeesus pidätettiin Hän pyysi, että kiinniottajat päästäisivät opetuslapset menemään. Näin tapahtui, jotta toteutuisi sana, jonka Hän oli puhunut: "Niistä, jotka sinä olet antanut minulle, en ole kadottanut yhtäkään". Joh. 18:9.

Tässä on viittaus Jeesuksen rukoukseen: "... varjelin  heitä sinun nimessäsi ... suojelin heitä ... eikä heistä joutunut hukkaan yksikään ...", Joh. 17:2. 

Miten Jeesus teki tämän?

Julkisen toimintansa aikana Hän vietti aikaansa opetuslastensa kanssa, ja vielä enemään; Hän jakoi elämänsä heidän kanssaan, ollen esimerkkinä heille ja opettaen heitä. Hän rukoili heidän puolestaan ja puolusti heitä. Hän oli se Ensimmäinen Puolustaja, johon Hän viittaa puhuessaan Pyhästä Hengestä Toisena Puolustajana, Joh. 14:16-17. Hengellinen suoja opetuslasten ympärille muodostui tätä kautta, mutta sen edellytyksenä oli myös opetuslasten ehdoton kuuliaisuus Mestarilleen. 

Tosin oli yksi, "se kadotuksen lapsi", johon tämä ei sopinut, koska hän ei ollut kuuliainen, vaikka mahdollisuudet siihen olivat olleet samat kuin muillakin. 

Entä sitten, jos ihminen tietyissä elämänsä vaiheissa on ollut suorastaan pakotettu tottelemaan enemmän Jumalaa kuin ihmisiä ja nousemaan vastustamaan tiettyjä auktoriteetteja ja jopa irtaantumaan niiden alaisuudesta? 

Ainoa vaihtoehto tällaiselle ihmiselle on anteeksiantaminen ja parantuminen sitä kautta, uudelleen orientoituminen ja uusi kuuliaisuus todellisille esikuville ja johtajille sekä esimerkkinä oleminen muille. Tärkeää on se, ettei jää kapinallisuuteen, vaan uudistuu mieleltään ja hengeltään.

Tältä pohjalta Paavali kehottaa Timoteusta: "Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä. Jos näin teet, pelastat sekä itsesi että ne, jotka kuulevat sinua." 1.Tim. 4:16. Toiminnallamme on aina suuri vaikutus muihin, tiedostimmepa sitä tai emme, erityisesti niihin, jotka seuraavat jälkiämme.

Hiljainen kuningas

 Huiman mielenkiintoinen Johanneksen evankeliumi! Olen lukenut sitä yhä syvenevällä mielenkiinnolla ja yhä uudelleen sen syvällisyys tempaisee minut mukaansa.

Hän tuli omiensa luo, mutta he eivät ottaneet Häntä vastaan. Sensijaan niille, jotka, muista poiketen, ottivat Hänet vastaan, Hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi. Kun luet Johanneksen evankeliumia eteenpäin, niin näet, miten se tapahtui. Molemmat teemat etenevät, toinen alkaen epäuskon orastavasta alusta päätyen julkikieltämiseen ja toinen syntyen orastavasta uskon siemenestä syveten läheiseen suhteeseen Mestarin kanssa päätyen aina ylösnousemukseen riemuun kala-aterialla Genesaretin järven rantamilla. 

Samoin se, miten pimeys ei voinut käsittää valoa, joka oli tullut maailmaan niin, ettei kenenkään, joka uskoo, ei enää tarvitse jäädä pimeään. Mitä pimeys ei voinut käsittää, sitä se ei myöskään voinut saada otteeseensa. Valo edusti täydellistä toiseutta, antiteesiä, tai itse asiassa varsinaista Teesiä suhteessa tähän pimeyden antiteesiin. Pimeys saa merkityksensä Valosta käsin, sehän on valon puuttumista. 

Eräs Johanneksen evankeliumin, kuten koko johanneslaisen kirjallisuuden, pääteema on oikean ja väärän Jeesuksen seuraamisen ero. Ei väärä seuraaminen suinkaan ole Jeesuksen kieltämistä, ei varsinkaan alussa. Se on alunperin yritystä käyttää Jeesuksen nimeä johonkin muuhun tarkoitukseen, kuin Hänen valtakuntansa edistämiseen. Tältä pohjalta ensimmäisessä kirjeessä puhutaankin antikristuksista, jotka eivät suinkaan ole anti-epäkristuksia, vaan jotain muuta, paljon vaarallisempaa. 

 Esille nousee myös oikean kuninkuuden teema. Jeesus ymmärsi, että ihmiset aikoivat tehdä Hänestä kuninkaan, leipäkuninkaan, väkipakolla ja ihmisvoimin. Tässä tilanteessa Jeesus vetäytyi pois hiljaisuuteen vuorelle yksinään. Älä jää painimaan nokikolarin kanssa, koska silloin tulet yhtä nokiseksi itsekin. Ymmärrä se, milloin on aika vetäytyä pois ja jättää taistelukenttä muiden mellastettavaksi. Viisas näkee vaaran ja kätkeytyy. 

Samoin minun, kun minua yritetään valjastaa vetojuhdaksi ihmisvetoisten vankkurien eteen, minun on syytä kavahtaa houkutusta ja "vetäytyä vuorelle yksinäni". Kun tämän aika on, se on tehtävä kyselemättä ja epäröimättä. Kuuliaisuuden omalle kutsumukselleni on oltava ehdotonta ja järkkymätöntä, jotta sen voi oikein täyttää. Luulen, että tämä sana tavoittaa vain harvoja, mutta niiden, jotka se tavoittaa, niiden kutsumuksen se tekee lujaksi.

Järisyttäminen

Vanhan testamentin profeetta sanoo sen hyvin selvästi: ”Katso, kansakunnat ovat kuin pisara meressä, ne ovat kuin tomuhiukkanen vaa’assa” (Jes. 40:15). Koko tuo luku kuvaa Jumalan suuruutta ja kaikkivaltiutta, jonka rinnalla suuretkin kansat kuvataan edellä mainitulla tavalla.

Kun katsomme omaa aikaamme, niin näyttää siltä, että kansojen Jumala parhaillaan seuloo kansakuntia. Uskon näin, enkä kuulu niihin teologeihin, joiden mielestä Jumala ei enää juurikaan puutu luomansa maailman asioihin. En myöskään innostu ajatuksesta, että Jumalan rooli yhteiskunnassamme rajoittuisi vain joihinkin terapeuttisiin tai sosiaalihuollollisiin toimenpiteisiin. Hänen tehtävänsä ei ole taata meille meidän länsimaista mukavuustasoamme. Hän on Herra ja Hän hallitsee.

Hän myös sallii meidän uskoamme ja luottamustamme koeteltavan. Tämä näkyy tänä päivänä monien Hänen omiensa kohdalla. Kaiken tämän tarkoituksena on tuoda esille meidän todellinen luontomme; miten käyttäydymme erilaisten paineiden alla? Näiden koettelemustemme kautta Hän kasvattaa ja pyhittää meitä.

Vuoden 2020 aikana meillä kaikilla on ollut runsaasti aikaa miettiä, kuinka maailman järjestelmät ja hallitukset on saatettu polvilleen. Tässä tilanteessa viisaat nöyrtyvät etsimään Herran kasvoja keskellä oman elinaikamme dramaattisimpia tapahtumia. Koko maailman perustukset huojuvat. Ravistelu on niin voimakasta, että herää kysymys, voidaanko tästä enää selvitä ja mitä merkitsee mahdollinen paluu normaaliin. Kestävätkö talouden perustukset, romahtaako terveydenhuoltojärjestelmä, voiko maailma koskaan palata entiselleen? Samaan aikaan kuulemme tiedeyhteisön varoituksia vakavasta ilmastonmuutoksesta. Maapallon lämpötilan noustessa todistamme ennen näkemättömiä tulipaloja ja tulvia. Voimme vain todeta, että koko luomakunta huokaa.

Mitä näemme Jumalan tekevän? Hän ei ole hiljaa, vaan me palvelemme Jumalaa, joka puhuu ja toimii. Nyt jos koskaan kannattaa hartaasti etsiä Herraa ja pyytää Häntä näyttämään tietä eteenpäin. Nyt on paras kaikin keinoin säilyttää häiriintymätön suhde Herraan. Voimme niin helposti masentua, kun vaikuttaa siltä, että vallitsevissa olosuhteissa tuntuu olevan mahdotonta edetä. Jumalan työ ei kuitenkaan ole pysähtynyt, vaan päinvastoin menee eteenpäin! Tämä ei tarkoita, että se tapahtuisi ilman ongelmia ja haasteita, mutta saamme todistaa, että Herra on "Immanuel" – Jumala meidän kanssamme.

On kuitenkin todennäköisesti vain ajan kysymys, että evankeliumin sanan mukainen uskomme harjoittaminen muuttuu laittomaksi. Tällaisia paineita monet kokevat jo nyt, ellei suostuta muokkaamaan sanomaamme tämän ajan ihmisille mieluisaksi. Eteemme tulee tilanteita, joissa huomaamme, että on jopa laitonta opettaa Jeesuksesta, synnistä ja vihollisesta. Meitä painostetaan eri tavoin mukautumaan vallitsevaan jälkikristilliseen kulttuuriin. Jumala on kuitenkin kaiken tämän keskellä ja uskomme, että Hänen Pyhän Henkensä vaikuttaa väkevällä voimallaan, kun pysymme rukouksessa.

Tämä kaikki pakottaa meidät asiallisesti kysymään, onko tämän ajan loppu lähestymässä? Jeesus kehottaa meitä työskentelemään, sillä pian tulee yö, jolloin kukaan ei voi tehdä työtä. Tehtävämme on valmistaa Herralle tietä, varoittaa Hänen omiaan vaarasta, ottaa vartiopaikkamme muurin harjalla ja olla yhtä Jumalan perheenä nopeuttaaksemme Herran päivän tulemista.

Jeesus varoitti meitä näistä päivistä edeltä käsin ja, niin hullulta kuin se kuulostaakin, jopa kehotti meitä iloitsemaan näistä globaaleista synnytyskivuista. Hän on tulossa pian ja varmasti! On suunnattoman suuri etuoikeus saada kuulua Hänen perheväkeensä. Jumalamme on voimallinen ja Hän on liikkeellä Henkensä kautta. Lukiessamme evankeliumista Jeesuksen syntymästä voimme nähdä, että Jumalalla oli suunnitelma Jeesuksen saapumisesta ensimmäisellä kerralla salatulla tavalla. Hän toteuttaa suunnitelmansa myös Jeesuksen tulemiseksi toisen kerran, mutta tällä kertaa jokainen tulee näkemään Hänet.

 

Mission ensisijaisuus, lastentekotalkoot vai benediktiininen optio? - Mietteitä vielä edelliseen liittyen

Palaan vielä aiempaan postaukseeni, jossa käsittelin Suomen teologisen instituutin uusinta julkaisua. Oikeastaan ainoa artikkeli, joka jollain tavalla toi valoa tulevaisuuteen kristinuskon, jopa evl. kirkon kehityksen suhteen Suomessa, oli DI Miikka Niirasen artikkeli Kaupungistumisen haaste kristilliselle lähetystyölle Suomessa. Jo Niirasen artikkelilleen valitsema nimi edustaa (oman näkemykseni mukaan) uutta ajattelua STI:n piirissä. Jos sen piirissä ehkä ollaankin vierastettu kaupunkiteologian orientaatiota (joka kieltämättä liippaa läheltä yleistä uskontotieteellistä harrastuneisuutta), niin ei sen piirissä mitenkään erityisen missiologisia painotuksia ole kuultu. Lähetystyön painopiste on nähty pääasiassa Aasiassa ja Afrikassa, kun taas Suomen maaperää on tehokkaasti kynnetty kulttuurisodankäynnin välinein. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että itse näen kaupunkiteologiassa paljonkin saumaa erilaisille missiologisille sovelluksille. Tässä mielessä Niirasen artikkeli tuo raikkaan tuulahduksen käytännön tasolta.

Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu miksikään kirjallisuusarvioksi tai tieteelliseksi kritiikiksi Niirasen ansiokkaaseen artikkeliin. Kyse on lähinnä sen minussa itsessäni herättämistä ajatuksista, niin kuin blogin ideaan kuuluukin.

Kuten on väsyksiin asti todettu, seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana kristinuskon asema maassamme tulee muuttumaan radikaalisti. Tässä on (taas kerran) hyvä erottaa toisistaan evl. kirkon kehitys ja Jeesus-uskon leviäminen maassamme yleensä. Se on selvää, että evl. kirkon asema (ja tila) rapistuu ja siitä se saa syyttää lähinnä vain itseään. On aiheellista Niirasen tavoin kysyä, missä määrin suomalaisen yhteiskunnan maallistumista voidaan selittää liberaalin kirkon jäsenkadolla, kuten USA:ssa on tapahtunut?

Nuorempaa sukupolvea ajatellen tämä tarkoittaa sitä, että perinteinen kristillisen tunnustuksen mukainen usko ei merkitse suurelle osalle heistä enää sitä, mitä se merkitsi heidän isovanhemmilleen (ja jossain määrin vielä heidän vanhemmilleenkin). Nuoret aikuiset ovat monien tutkimusten valossa suurin yksittäinen kirkosta eroavien ryhmä. Tämä näkyy erityisen selvästi suurissa asutuskeskuksissa. Muistan kiinnittäneeni huomiota tähän ilmiöön jo omassa nuoruudessani 70-80-luvulla; kun entinen aktiivi seurakuntanuori muutti opiskelupaikan perässä pois omalta kotipaikkakunnaltaan, niin monen kohdalla juuri siitä alkoi etääntyminen pois sekä uskosta että sitä tunnustaneesta yhteisöstä.

Tässä kohtaa erityisesti evl. kirkon piirissä on kerta toisensa jälkeen tultu yllätetyksi ns. housut kintuissa; on itsepintaisen hyväuskoisesti hoettu mantraa kello kymmenen sunnuntaimessusta seurakunnan pääkokoontumisena. Sitä se tosiasiassa ole ollut millään mittarilla mitattuna enää pitkään aikaan. Ns. vapaat suunnat eivät ole täysin vapaita tästä kritiikistä, vaikka heidän seurakuntarakenteensa onkin ollut ketterämpi ottamaan koppia tällaisista nuorista aikuisista. Tässä mielessä jokin kaupunkiteologian kaltainen uusi orientaatio voisi mahdollistaa tietynlaisen uuden aluevaltauksen, kun siihen rohkeasti liitettäisiin missiologinen dynaamisuuus erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten toteuttamana. Kuitenkin Niirasen mukaan viidesläisten järjestöjen aktiivisuus ei keskity suuriin kaupunkeihin, vaan keskuspuolueen tavoin yritetään pitää koko maa asuttuna. Tämä kaupungistumisilmiön dissaaminen voi hyvinkin olla näiden järjestöjen tulevaisuuden kannalta huono juttu.

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, tutkimusten mukaan tulevaisuus länsimaissa on todennäköisesti pitkällä tähtäimellä odotettua uskonnollisempi. Eräs syy tähän on hyvin yksinkertainen; uskonnollisesti orientoituneet ihmiset useimmiten perustavat perheen ja hankkivat lapsia. Mikäli muissa väestönosissa ei tapahdu vastaavaa ilmiötä, niin perhemyönteisyys ja lapsiystävällisyys arvoina vaikuttavat alueen/yhteisön demografiseen kehitykseen. (Tämä koskee uskonnollisesti orientoituneita ihmisiä yleensä, eikä vain kristittyjä.)

Niiranen tarjoaakin tämän erääksi ratkaisuksi kristillisten yhteisöjen jäsenkatoon. Tällaisen orientaation lanseeraaminen ja vahvistaminen tulee luonnollisesti toteutua ilman minkäänlaista pakkoa tai sanktioita. Eikä tämä tällaisena vielä riitä, vaan kyse on enemmänkin opetuslapseuttamisesta, kuin vain jonkin tradition eteenpäin siirtämisestä. Oma aikamme on osoittautunut sangen tehokkaaksi ulkokohtaisten uskonnollisten tai kulttuuristen tapojen kyseenalaistajaksi.

Amerikkalaisen Ron Dreherin ajatusten innoittamana (erityisesti kirjassa The Benedict Option) Niiranen viittaa kristillisen kasvatuksen ja koulutuksen määrätietoiseen kehittämiseen ja sen tunnustuksellisuuden profiloimiseen. Siinä olen Niirasen kanssa samaa mieltä, että Dreherin esittelemä ”benediktiininen optio” ei oikein herätä vastakaikua meikäläisessä. Ajattelen, että meidät on ehdottomasti tarkoitettu elämään vuorovaikutuksessa tämän maailman kanssa. Ymmärrän tähän liittyvät jännitteet, mutta näen myös uskomme ja ennen kaikkea sen Kohteen olevan tätä maailmaa ja sen voimaa suurempi. Näin ollen vuoropuheluun tulee antautua, mutta sen tulee tapahtua selvästi tunnustukselliselta pohjalta. Älkäämme siis toistako enää evl. kirkon virheitä, vaan olkaamme selkeästi evankelioivia, profeetallisia, apologeettisia ja yhteisöllisiä.

Niiranen viittaa myös nuorten ja maahanmuuttajien rooliin kristinuskon leviämisessä jälkikristillisessä Euroopassa. Tosin pelkkä tottumus messussa käymiseen sunnuntaisin ei pitemmän päälle riitä, vaan seurakuntalaisia yleensä (ja nuoria erityisesti!) on varustettava meitä ympäröivän maailman kohtaamiseen. Mikäli yhteisön kasvu nojaa liikaa vain yhteen ikäluokkaan tai kieli- tai väestöryhmään, se luonnollisesti pysähtyy nopeammin. Seurakunta on Jumalan koko perheväen yhteentuleminen.

Kaksi yllättävää seikkaa ponnahtaa Niirasen artikkelista esille. Ensimmäinen asia, johon Niiranen ei lainkaan viittaa, on diakonia – nimenomaan laajasti ymmärrettynä. Tarkoitan tällä työtä ihmisoikeuksien puolesta, ihmiskaupan uhrien auttamista yms. Ajattelen näiden olevan esimerkkejä sellaisista ajankohtaisista haasteista, joihin on viisasta tarttua. Samoin Niiranen uhraa yllättävän vähän tilaa kristillisen mission tärkeimmän asian käsittelyyn, nimittäin seurakunnan, joka on pelastuneitten yhteisö. Itse nostaisin tämän kaikkein tärkeimmäksi. Kristillisen työn ytimen on oltava terve; kyse on Herralta Jeesukselta saadun mission ensisijaisuudesta. Kristillisen kulttuurin (esim. kasvatus ja koulutus) rakentaminen on ehdottomasti toissijaista.

Puhutaan nyt sitten jumalanpalvelusyhteisöistä tai seurakunnan istutuksesta, niin tämän kaltaisen ketterän ja joustavan yhteisön edut ovat selvät verrattaessa sitä kuntarakenteeseen sidottuun organisaatioon. Nimenomaan tässä kohtaa nousee työn maantieteellisen painopisteen tarkka harkinta arvoon arvaamattomaan. Tutkimus ja tilastot niin USA:n kuin Euroopankin kaikkein sekulaareimmilta alueilta osoittavat, että on mahdollista saavuttaa ei-uskovia ihmisiä evankeliumilla jo hyvin pitkään jatkuneen konservatiivisten kristittyjen vähemmistöaseman tilanteessa, kuten Niiranen osuvasti toteaa. Suomessa olemme yhä enemmän siirtyneet tällaiseen tilanteeseen. Meidän on nyt hyvä nöyrästi kiinnittää huomiota nimenomaan niihin yhteisöihin, joiden työ kantaa hedelmää ja oppia heiltä.

Puhutaan nyt siis vanhan tunnustuskunnan sisällä olevasta jumalanpalvelusyhteisöstä tai uuden seurakunnan istuttamisesta, niin edelleen puhumme eri asiasta kuin aidosti missionaalisesta yhteisöstä. Timo Pöyhösen tavoin minäkin pidän tärkeimpänä sitä, että uusi yhteisö on olemassa uusia uskoontulleita varten. Niin kauan kuin tätä ei laajamittaisesti tapahdu, niin emme puhu mission tosiasiallisesta etenemisestä tai uuden seurakunnan istuttamisesta, vaan vain ”pyhien kierrätyksestä”.

Olen toiminut hengellisessä työssä niin evl. kirkon kuin vapaan seurakunnan palveluksessa. Viimeiset 15 vuotta olen ollut mukana perinteisiin tunnustuskuntiin kuulumattomassa kotiseurakuntaliikkeessä, joka on osa laajempaa kansainvälistä liikehdintää. Näitä teemoja käsittelin myös teologian opinnoissani Helsingin yliopistossa. Tämän kokemukseni pohjalta mieleeni nousee kolme seikkaa missionaaliseen yhteisöön liittyen.

Ajattelen uuden missionaalisen yhteisön tunnuspiirteitä olevan ensinnäkin sen, että se on selkeästi paikallinen. Se on olemassa paikallisia ihmisiä varten, tavoittamassa heitä, ei jotain hallintohimmeliä koristamassa tai pyramidirakennetta pönkittämässä. Ajattelen toisen tärkeän piirteen olevan tietynlainen jälkitunnustuksellisuus. Kuten edellisessä postauksessani totesin, jälkikristillisyys Suomessa näyttäytyy nimenomaan jälkiluterilaisuutena. Näin ollen uuden yhteisön on otettava aiemman paradigman vaipuminen unholaan todesta ja kurottauduttava kohti uutta, mihin Herra on meitä viemässä. Kolmantena olennaisen tärkeänä piirteenä näen uuden yhteisön opetuslapseuttavan vaikutuksen ja roolin. Meidän on kasvatettava omat hengelliset lapsemme paljon muuhunkin kuin vain seurakunnassa käymiseen. Kiinalaista Watchman Neetä lainaten ajattelen, että kyse on siitä, miten elämme saman Kristuksen ruumiin jäseninä. Opetuslapseuttamisen on tapahduttava, ei vain tiedollisella tai toiminnallisella tasolla, vaan kaikissa sen eri ulottuvuuksissa. Ajattelen tähän kuuluvan tilivelvollisuuteen ja läpinäkyvyyteen kasvattamisen mentoroinnin avulla sekä vapauttamisen ja parantumisen toteutuminen Jeesuksen lupauksen mukaisesti ihmisen kaikilla elämänalueilla.

 

Mietteitä kirkon muutoksesta, konflikteista ja kehityksestä

Alkuun pari muisteloa.

Muuan lapsuudessaan helluntaiseurakuntaan kuulunut henkilö kertoi alakouluajoiltaan 60-luvulta, miten opettaja oli todennut luokalleen Suomessa kaikkien olevan luterilaisia. Kun poika tätä vähän ääneen rohkeni epäillä, oli opettaja lempeän kärsivällisesti todennut, että kyllä me vaan kaikki Suomessa ollaan luterilaisia.

Ihan tässä nelisen vuotta sitten muuan tuntemani pitkän linjan kirkkouskova totesi minulle tohkeissaan, ettei hän saata ymmärtää, miten helatorstaina joku jättää mattoja tuulettumaan parvekkeelle. Eletäänhän tässä sentään luterilaisessa maassa…

 

No joo, leikki sikseen. Onhan tämä nykyisessä tilanteessa yhä enenevässä määrin ns. katoavaa kansanperinnettä, kuten meitä monien kirkon teologienkin taholta muistutetaan. Toisaalta kuitenkin luterilaisuuden perinne edelleen läpäisee yhteiskuntamme kansankerrokset, mikä näkyy niin sosialisteissa kuin helluntailaisissakin.

Olen kuluneen viikonlopun aikana suurella mielenkiinnolla lukenut Suomen teologisen instituutin, tuon Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan piikin lihassa, viimeisintä vuosikirjaa Kirkot muutoksen tilassa – ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja (Iustitia 38/2020). Kyseessä on sarja artikkeleita teologian eturivin asiantuntijoilta, jotka ansiokkaasti luotaavat kirkon nykytilaa ja tulevaisuuden suuntaviivoja.

Professori Kaarlo Arffmanin artikkeli Saksan luterilaisuudesta nostaa esille sen kaksi perinteistä reagointitapaa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin, nimittäin kuuliaisuuden esivallalle ja mukautumisen uusiin aatteisiin. Molemmista on nähtävissä myös niiden seuraukset, esim. taipumisen kansallissosialistisen esivallan painostuksen edessä ja valistuksen ajan filosofisiin ja teologisiin vaatimuksiin mukautumisen. Suomen evl. kirkko on vanhastaan seurannut saksalaisia mielenliikkeitä kuin hai laivaa. Suomalaisten nöyrä kurinalaisuus suhteessa korona-ajan käskyihin ja kieltoihin selittynee pitkälti juuri luterilaisuuden perinnöllä. Mitä taas tulee uusiin aatteisiin mukautumiseen, niin Suomen evl. kirkkoa voidaan aiheellisesti pitää eräänä pohjoismaisen sosialidemokratian ilmentymänä.

Huomasin kirjaa lukiessani mieleeni nousevan saman kysymyksen, mikä kymmenkunta vuotta sitten motivoi minua aloittamaan opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa: mistä löytyvät ja mitä ovat ne perimmäiset syyt, jotka saavat aikaan kirkossa senkaltaisia linjauksia ja päätöksiä, joita vuosikymmenten mittaan olemme nähneet? Niin teologian opiskelu kuin tämän kirjasen lukeminenkin ovat antaneet hyviä vastauksia tähän kysymykseen.

STI:n pääsihteeri Santeri Marjokorven toimittama opus myös vahvisti monia aiempia käsityksiäni kirkon tilanteesta. Professori Kati Tervo-Niemelän artikkelissa kirkollisen muutoksen tienraivaajista tulee hyvin esille (tuoreeseen tutkimustietoon perustuen) se, miten viimeksi kuluneen parin vuosikymmenen aikana liberaali asennemaailma on entistä enemmän saanut sijaa papiston keskuudessa. Erityisesti tämä näkyy kysymyksessä samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta tai kirkollisesta vihkimisestä, joka on tämän hetken kuumin keskustelun aihe kirkon piirissä. Eniten tätä asiaa ajavat Tervo-Niemelän mukaan kirkon nuoret naisteologit, joiden taustayhteisöitä ovat herännäisyys (joka tällä vuosituhannella on liberalisoitunut selvimmin), Tuomasmessu, Hiljaisuuden ystävät tai taizelaisuus.

Kirjaa lukiessani itselleni nousi esille laajempi periaatteellinen tutkimuskysymys, johon olen niin teologian opiskeluissa kuin blogissanikin aiemmin viitannut: riittääkö Suomen vallitsevan uskonnollisen tilanteen tutkimiseen enää pelkkä kirkon sisäisen kehityksen tutkiminen? Tulisiko suomalaisten uskonnollista käyttäytymistä selvittää tutkimalla enenevässä määrin kirkon ulkopuolista tilannetta? Erityisesti tulisi kiinnittää huomiota sellaisiin yhteisöihin, jotka kasvavat ja keräävät toimintaansa erityisesti nuoria ja nuoria aikuisia? Ymmärrän, että Kirkon tutkimuskeskus laulaa sen lauluja, jonka leipää se syö, mutta senkin tulisi jo päättää, halutaanko entiseen tapaan vain tukea nykyisiä olemassa olevia instituutioita kirkon piirissä ja voivotella niiden surkeaa tulevaisuutta vai oikeasti ottaa oppia uuden yhteisöllisyyden malleista kirkon ulkopuolella (tai edes sen liepeillä)? Kirkko on nykytilanteessa vain pelkkä tilanteen seurailija ja monet nousevat trendit on löydettävissä sen ulkopuolelta. Esim. puhuttaessa toimitettujen kasteiden määrän vähenemisestä ei oikeastaan valoteta koko ilmiötä, koska kirkon ulkopuolisissa yhteisöissä saatetaan ajoittain kastaa merkittäviäkin määriä esim. maahanmuuttajataustaisia ihmisiä.

Toinen seikka, mihin olen (hieman huvittuneena) kiinnittänyt huomiota, on se liikuttava huolestuneisuus, jolla Suomessa vaalitaan ajatusta yhdestä ainoasta pyhästä ja katolisesta luterilaisesta kirkosta. Tästähän nuo kirjoitukseni alussa esittämäni muistelotkin kertovat: on ollut olemassa yksi kaiken kattava todellisuus, jonka perusteella asiat uskossa ja elämässä niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla on normitettu. Huolenaiheena tuntuu nyt olevan se, että jotain peruuttamattomasti karmeaa tapahtuu koko suomalaiselle kansankodille, mikäli kirkko jakaantuu. Ehkä tässäkin kohtaa olisi hyvä tuulettaa omia ajatuksiaan. Mitäpä jos Suomessa olisikin tulevaisuudessa esim. 3-5 suhteellisen tasavahvaa luterilaista kirkkoa, uusina tulokkaina vaikkapa Timo Pöyhösen luotsaama evankelis-karismaattinen luterilainen yhteisökirkko ja Daniel Nummelan johtama konservatiivis-raamattu-uskollinen evankelisluterilainen kirkko? Niin, eikä millään näistä olisi veronkanto-oikeutta, vaan kaikkien uskonnollisten yhteisöjen toiminta katettaisiin vapaaehtoisin keräysvaroin.

Oli miten oli, paljon puhuttu jälkikristillisyys on Suomessa ennen kaikkea jälkiluterilaisuutta. Missiologisesti kyse on toimimisesta luterilaisuuden jälkeisessä tilanteessa Suomessa. Jumalan missio kulkee omia teitään, eikä se (joidenkin mielestä valitettavasti) vaivaudu noudattamaan olemassa olevia historiallisia kirkkokunta – ja seurakuntarajoja. Henki puhaltaa missä tahtoo ja joka kuulee sen huminan, seuraa sitä.

Mutta muuten meidän on hyvä realistisesti kysyä, onko Suomen evl. kirkon tie tulevaisuudessa sama, mikä on ollut Ruotsin kirkon tie jo pidempään? Ruotsalainen emerituskirkkoherra ja kirkollinen vaikuttaja Anders Brogren toteaa Ruotsin kirkon, joka aiemmin on toiminut sillanrakentajana eri suuntiin, olevan nyt polttanut siltoja suunnilleen yhtä moneen suuntaan. Brogrenin mukaan sen parhaat ystävät löytyvät nykyisin kutistuvista liberaaleista kirkoista, mutta se ei enää ole tervetullut kasvavien suurten luterilaisten kirkkojen piiriin. Se on ollut vahvasti naimisissa ajan hengen kanssa ja leskeys on se, mikä väistämättä odottaa sillä tiellä. Viitaten em. Tervo-Niemelän tutkimustuloksiin, liberaalista orientaatiosta nouseva itsepintainen halukkuus mukautua kyselemättä ajan hengen nykyisen ilmestymän vaatimuksiin on enenevässä määrin yleistynyt kirkon papiston keskuudessa. Jotain suuntaviittoja tulevaisuuteen tässä kehityksessä voi nähdä se, joka uskaltaa niitä katsoa.

Nykyään kuulee monen papin toistavan: ”Ei minua kiinnosta se, mitä kukin tekee omassa makuuhuoneessaan.” Tähän sloganiin kait sisällytetään myös seurakunnan Herra itse; ilmeisesti Häntäkään tämä ei kiinnosta? Tällä iskulauseella viitataan siis parisuhteen/avioliiton osapuolien sukupuoleen. Väitteenä tuo on tyypillistä nonsensia – juuri tämä kysymys on viimeisten 20 vuoden ajan ollut evl. kirkon (ja median) kuumin keskusteluaihe maassamme. Tämä on myös sikäli harhaanjohtava ajatus, että niin kauan kuin Raamattu vertaa useassa kohdin miehen ja naisen välistä aviosuhdetta Jumalan ja Hänen kansansa väliseen suhteeseen, niin asia ei ole yhdentekevä. Luulisi kirkon korkeasti koulutetulla papistolla olevan sen verran ammattiylpeyttä, ettei se ihan näin helpolla kytkisi aivojaan off-asentoon. Tosin viime aikainen kehitys tässäkin antanee aiheen odottaa uusia ”kaapista ulos tuloja” tulevaisuudessa.