Vanhan hiipuminen

Lauantaiaamuna twitterissä: "Orgaanisen seurakunnan toimijan on aina hyvä säilyttää tietty missiologinen orientaatio suhteessa aiempaan yhteisöönsä."

Sain heti huutia tuosta kommentoinnista.

Kuitenkin näyttää - taas kerran - että perinteisessä herätysliikegenressä (niin kirkossa kuin kirkon ulkopuolellakin) kuohuu. Kriittiset äänenpainot perinteisten herätysliikkeiden toimintatapojen kankeutta kohtaan kovenevat. Poimin tästä viikon varrelta pari esimerkkiä tähän. Samaan aikaan merkkejä orgaanisen seurakunta-ajattelun esiin versomisesta nousee siellä täällä. Näitä versoja voi kuka hyvänsä tarkkailla omassa lähiympäristössään.

Eli tässä mielessä tuo "missiologinen orientaatio" olisi nyt hyvinkin tarpeen.

Aloitetaan ensin evl. kirkosta. Teol. tri Teemu Kakkuri ottaa Kotimaa-lehdessä kantaa perinteisten kirkollisten herätysliikkeiden paikoilleen jämähtämiseen. Eniten peiliin saisivat Kakkurin mukaan katsoa evankeliset, Kansanlähetys ja Raamattuopisto. Ne kun keskittyvät ylläpitämään vain omia rakenteitaan ja omaa työtään ja ovat "ihan pihalla".

Asian toinen puoli on Kakkurin mukaan se, mitä tapahtuu "samaan aikaan toisaalla". (Tämähän on jokaisen hengellisen liikkeen ja uskonnollisen yhteisön pahin uhkakuva - "Pappi Eelin syndrooma".)

Kakkuri kysyykin, missä on herätysliikkeiden herätys? Nykypäivän suomalainen hengellinen etsintä kun kulkee ohi näiden perinteisten rakenteiden. Heräämiset tapahtuvatkin tänään enimmäkseen jossain muualla, esimerkiksi rajoja noudattelemattomissa pienpiireissä.

Mennään sitten toisen kirkon puolelle, nimittäin helluntaikirkon. (Tiedän, että jo tämä perusasetelma - "helluntailaisuus kirkkokuntana" - ei innosta moniakaan helluntailaisia, mutta näin maailma muuttuu.) Keravan helluntaiseurakunnan johtava pastori Esa Hyvönen kirjoittaa blogissaan "Helluntaiherätyksestä ristitulessa" nuorten työntekijöiden joukkopaosta helluntailiikkeestä. Syynä on toimintamahdollisuuksien kaventuminen ja kokemus siitä, ettei uusille näkemyksille ole sijaa perinteisen genren sisällä.

Tämä huoli on varmasti aiheellinen - ja on ollut itse asiassa jo pitkään. Sen tähden hieman kyseenalaistankin Hyvösen esille nostamaa uhkakuvaa "nyt on viimeinen hetki". Voi nimittäin olla, että tuo "viimeinen hetki" meni jo. Suuret instituutiot kun reagoivat muutospaineisiin useimmiten äärimmäisen vastenmielisesti ja hyvin hitaasti.

Mutta täälläkin näkyy kolikon toinen puoli. Kun evl. kirkossa maallikot omaehtoisesti loikkivat yli vanhojen rajapintojen hengellisessä etsinnässään, niin helluntailiikkeessä nuoremman polven työntekijät ovat innokkaita uusien yhteisöjen perustajia. Tämä nähdään uhkakuvana tai ainakin ei-toivottavana kehityksenä perinteisen linjan ja liikkeen/kirkon johdon taholta.

Ratkaisevaa molemmissa tapauksissa on se, miten näihin muutospaineisiin reagoidaan. Perinteiset regointimallit, kuten turvallisuushakuinen pään pensaaseen pistäminen tai kaiken sen ampuminen, mikä liikkuu (samalla kun itse ei liikahdeta mihinkään), eivät auta mihinkään. Niillä voidaan turvata ainoastaan nykyinen jäsenistö, jos enää sitäkään. Kakkurin kysymys, missä on herätysliikkeiden herätys, on vähintäänkin aiheellinen.

Kakkuri ehdottaakin kirkollisten herätysliikkeiden ratkaisuksi niiden ryöstämistä takaisin kansanliikkeiksi, jotta alkuperäisestä ydinsisällöstä tulisi niiden voima ja olemassaolon syy. Pekka Sahimaa ehdottaa (Hyvösen blogin kommenteissa) ratkaisuksi helluntailiikkeen nuorten työntekijöiden turhautumiseen oman kutsumuksensa uudenlaisen ja laajemman näkemisen ja toimimisen tältä pohjalta esim. istuttamalla selkeästi uudenlaisia yhteisöjä (ulospäinsuuntautuminen, kulttuuri, rakenteet, johtaminen, työntekijyys jne.).

Hyviä ehdotuksia molemmat ja siitä vaan toteuttamaan. Jotain nimittäin pitäisi kyllä tehdä. Ennen kaikkea molempien yhteisöjen piirissä kaivattaisiin laajempaa näkemystä Jumalan valtakunnasta yleensä ja Kristuksen seurakuntaruumiista paikallistasolla.

Eli tässä mielessä - edelleen - tuo "missiologinen orientaatio" näyttäisi olevan hyvinkin tarpeen.

Vai käykö muuten niin kuin vanhassa inttisanonnassa todetaan: "Pelle lähtee, sirkus jää"? Eli mikään ei muutu.

Eläköityminen

Tänään on ollut mielenkiintoinen päivä. Yllätin nimittäin itseni ensimmäistä kertaa elämässäni miettimässä eläkkeelle jäämistä; mitä kaikkea käytännön juttuja siitä seuraisi, mihin tuon liikenevän vapaa-ajan käyttäisin ja millaisia tulevaisuuden näkymiä silloin olisi edessä? Lisääntyvä vapaa-aika antaisi tietysti enemmän mahdollisuuksia opiskeluun (teologia, historia...), lukemiseen (koko Tolkien tuotanto kronologisessa järjestyksessä plus kaikki siihen astiset Peter Jacksonin Tolkien-filmatisoinnit siihen päälle tai oikeammin sanottuna siinä sivussa katsottuna) ja kirjoittamiseen (Virtasen elämänkerta?) sekä tietenkin hengellisiin aktiviteetteihin ylipäätään.

Ajatus horisontissa häämöttävästä eläkeiästä - reilut kuutisen vuotta... - tuntui ensimmäistä kertaa elämässäni houkuttelevalta, jopa helpottavalta. Sitä paitsi, joskushan sen elämän olisi alettava.

Samaan hengenvetoon tunnistin itsessäni, yllättävää kyllä, myös tietynlaista pelkoa tulevaisuuden uhkakuvien edessä. Ukrainan tilanne ja Venäjän ikiaikaisten suurvaltapyrkimysten polarisoituminen, eskatologisen maailmanpalon todellinen mahdollisuus Lähi-idässä, radikaalin islamilaisuuden tunku kaikkialle, yhä edelleen jatkuva eurokriisi kaikkine vaikutuksineen täällä jne. Tunsin itseni äkkiä jopa haluttomaksi suunnittelemaan tulevaisuuttani työuran jälkeen, ettei vaan tulisi pettymyksiä...

No, edessä se on joka tapauksessa ja nyt tuntuu, että yllättävän pian. Kun katson elämääni taaksepäin, niin samaiset viisi vuotta taaksepäin eivät tunnu oikein missään. Mutta niinhän ihmisen elinpäivät ovatkin kuin ruoho.

Tässä uudessa tilanteessa huomaan ajattelevani erilaisia parannuksia elämääni; kunnosta pitäisi alkaa yrittää ruveta pitämään parempaa huolta, vähän voisi tarkemmin miettiä mitä syö, miten säilyttää henkinen vireys mahdollisimman pitkälle, välttää tuo kohtalokas alzheimerin tauti ja väijyvä diabetes, miten pitää muisti virkeänä... Ja niin edelleen. Kyllähän mä sitte kun oon eläkkeellä...

Eräs arvostamani, syvällinen uskonveljeni oli ollut työpaikallaan, erään alakoulun opettajainhuoneessa eläköitymiskahveillaan ja jotkut nuoremmat kollegat uteliaina häneltä sitten kysyivät, miten hän aikoo eläkepäivänsä viettää. Tähän tämä partasuu uros oli vastannut:
- Alan valmistautua kuolemaan.

No, ei meitä raamattu-uskollisia herätyskristittyjä voi ainakaan syyttää liibalaaban hölisemisestä. Voihan se tietysti olla, että nuokin humanistisen koulutuksen saaneet kansankynttilät tulivat sydänjuuriaan myöten järkytetyiksi moisen vulgaarin, suorastaan arkaaisen raadollisuuden edessä (mikä totta puhuen tekisikin heille ainoastaan hyvää). Toisaalta tämä suuresti arvostamani veli puki hyvin (ja ilahduttavan lyhyesti) sanoiksi sen, mistä tässä maanpäällisessä elämässä - tietyltä kantilta katsottuna - perimmältään on kyse.

Sitä paitsi joskushan sen elämän on alettava.

Virtanen ja orgaanisuus

Eräänä päivänä Virtanen havahtui tosiasiaan, että kaikki olivat orgaanisia.

Niin, tai siis halusivat olla. Joka tapauksessa Virtanen näki ympärillään yhä enemmän niitä, jotka olivat aiemmin pitäneet häntä jonkinlaisena eksyneenä hörhönä, mutta jotka nyt alkoivat itse toteuttaa samoja seurakuntaelämän muotoja, kuin mitä hän oli tehnyt. Näitä käännynnäisiä ilmaantui niinkin yllättäviltä tahoilta, että Virtanen väistämättä alkoi epäillä kyseessä olevan muoti-ilmiön ja virran mukana kulkemisen.

Monenlaisia ajatuksia siis risteili Virtasen mielessä, mutta sitten hän muisti Paavalin ajatuksen Filippiläiskirjeestä siitä, miten tärkeintä oli se, että Kristusta julistetaan "joko näön vuoksi tai totuudessa".

Niinpä hän päätti hillitä itsensä ja alkaa rukoilla näiden ihmisten puolesta.

"Jälki-" kristillisyys

Edellisessä postauksessani kyselin jo hieman sitä, mitä voisi olla "jälkikonstantinolainen kristinusko"? Ensin piti vielä kuulemma hieman purkaa ja avata käsitettä "konstantinolainen"...

No, hyvin lyhyesti...

"Konstantinolaisella paradigmalla" tarkoitetaan sitä perusasetelmaa länsimaissa, joka on vallinnut Konstantinus Suuren hallituskaudesta (v. 306-337 jKr.) alkaen. Siinä kristinusko sen valtiollistetussa ja kirkollisessa muodossaan tunnustetaan yhdessä maallisen esivallan kanssa kaikkea yhteiskuntaelämää ja kulttuuria hallitsevaksi hegemoniaksi. Käytännössä tämä ilmenee historiallisten kirkkokuntien hallinnossa, jumalanpalvelusjärjestyksessä, lainsäädännössä ja traditiossa, joka mielletään aidoksi ja oikeaksi kristinuskon tulkinnaksi ja malliksi. Se on merkinnyt tunnustuskuntapohjaisen kirkon vakiintunutta asemaa lähtökohtaisesti etuoikeutettuna poliittisena tekijänä länsimaissa. Tällöin myös kristittynä oleminen on mielletty kuulumisena valtiokirkkoon ja vaikka vain ulkokohtaisena ko. tradition noudattamisena.

Lyhyelläkin miettimisellä tulee mieleen (ainakin) neljä esimerkkiä siitä, miten

a) ollaan luovuttu em. paradigmasta niin ajatuksen kuin käytännönkin tasolla,

b) mutta ollaan kuitenkin elävässä uskossa Jeesukseen eli siis kristittyjä (sanan uusitestamentillisessa merkityksessä).

1. Opettaja, jota ei pätkääkään innosta uskonnon opettaminen virallisen opetussuunnitelman mukaisesti. Hän näkee monet (ehkä jopa useimmat) opetussuunnitelman linjaukset, miten opettaa kristinuskoa, vähintäänkin epäilyttävinä, jopa epäraamatullisina. Kuitenkin hän on tunnustava kristitty ja omassa työssään "sydämin, suin ja kätten töin" välittää ja elää todeksi omia, kristillisiä arvojaan.
2. Hengellisen työn tekijäksi opiskellut ja valmistunut henkilö, joka huomaa ahdistuvansa perinteisissä seurakuntaympyröissä ja alkaa etsiä muita keinoja ja väyliä oman kutsumuksensa todeksi elämiseen (esim. sosiaali-, kasvatus-, kulttuuri-, tietotekniikka-, teollisuus- tai yrityspuolen töissä). Motiivina voi myös olla vakaa aikomus (Paavalin tavoin) ansaita itse oma elantonsa ja toimia sitten hengellisessä työssä muuten - ehkä jopa jossain ihan uusissa yhteyksissä.
3. Pari-kolmekymppinen nuori, joka on kyllä uskossa ja joka elää uskoaan (joskus hyvin radikaalistikin!) todeksi, mutta jonka hengellinen elämä on oikeastaan koko hänen uskossaoloaikanaan tapahtunut jossain muissa kuin perinteisissä seurakunnallisissa yhteyksissä. Hän tunnistaa ja tunnustaa kyllä klassisen kristinuskon perusfundamentit (ei tosin aina ihan näillä sanoilla), mutta ei ole koskaan ollut sitoutunut niihin perinteisiuin instituutioihin, jotka (ehkä joskus pienellä omavalintaisella yksinoikeudella?) katsovat niitä edustavansa.
4. Ns. "pystymetsästä uskoontullut" eli raamatullisin termein "pakanuudesta kääntynyt", postmodernin ajan ihminen, joka saattaa kyllä (edelleenkin) kuulua ulkonaisesti johonkin kristilliseen kirkkoon, mutta jolla ei ole koskaan ollut mitään aitoa yhteyttä siihen. Uskoontulonsa jälkeen hän Raamatun lukemisensa kautta mieltää seurakunnankin (kuten niin monet muutkin asiat) uudella tavalla...

Kun ajatellaan orgaanista seurakuntaliikehdintää länsimaissa, sen eräs merkittävä ponnistusalusta on ollut nimenomaan vanhojen kirkkojen jämähtäminen vuosisataisiin hautoihin. Aika on auttamatta ajanut niiden ohi. Ihmiset haluavat muutosta, koska näkevät maailman ympärillään muuttuneen radikaalisti. Ajatellaan, että kirkkojen tulisi enemmän ja paremmin vastata aikamme herättämiin kysymyksiin. Seurakunnallisesta elämästä halutaan löytää enemmän vastaavuutta omiin henkilökohtaisiin tarpeisiin. Pelkkä kirkon penkissä istuminen ei enää riitä.

Orgaaninen seurakuntaliike on protesti-, muutos- ja vastakulttuuriliike suhteessa perinteisiin kirkkoihin. Tässä mielessä se edustaa tyypillistä halua ajatella ja toimia "outside the box". Se näyttäisi olevan vahvasti jälkikonstantinolainen genre, koska se toimii vanhan paradigman ulkopuolella, eikä tarvitse sitä kasvaakseen, eikä edes selviytyäkseen.

Protestiliikkeille näyttää kuitenkin olevan ominaista muuttuminen aikaa myöten ensin sopeutuneeksi ja aiemmin kritiikin kohteena ollutta emoyhteisöä hyödyttäväksi, myöhemmin jopa perinneliikkeeksi. Esimerkkejä voisi mainita useita. Hippiliike edusti 60-luvulla radikaalia vastakulttuuria perinteiselle amerikkalaiselle elämäntavalle. Myöhemmin siitä on tullut osa kaupallisen nuorisokulttuurin valtavirtaa. Ns. torontolaisuus hurmoksellisena liikkeenä muuttui yllättävän nopeasti säyseäksi, kirkollisia systeemejä rakentavaksi resurssiksi, jota juuri kukaan ei enää koe uhaksi.

Orgaaniselle seurakuntaliikehdinnälle näyttää käyvän samalla tavoin. Sen vaikutus koetaan - pienen alkuvaiheen muutosvastarinnan jälkeen - hyväksi perinteisissä kirkkokunnissa; "Tällä uudella virtauksella saamme lisää potkua vanhoihin kuvioihimme!" Tämä on ymmärrettävää, koska se vastaa paremmin nykyihmisen tarpeisiin. Ennen kaikkea sen teho perustuu siihen, että sen perusorientaatio vastaa paremmin Uuden testamentin näkemystä seurakunnasta, kuin perinteinen messu- tai sunnuntaikokoussapluuna.

Tulevaisuudessa nykyisenkaltaiset orgaaniset seurakunnanistutusprojektit nähdäänkin osana yliopiston käytännöllisen teologian laitoksen opinto-ohjelmaa. Onko tämä kehitys sitten hyvää vai huonoa? - hyvä, aiheellinen kysymys. Se on kuitenkin selvää, että mikäli orgaaninen seurakunta-ajattelu jää vain joiksikin kirkon oman toiminnan rakennuspuiksi, sillä on viidesläisyyden, jopa körttiläisyyden kohtalo. Siksi sen tulee säilyttää protestiliikkeenomaisuutensa, koska se on sen perus-DNA. Käytännössä sen pitää edelleen kyetä haastaamaan perinteinen hierarkkinen ja laitostunut seurakuntamalli, joka perustuu ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden tyydyttämiseen. Juuri tästähän siinä paradigmassa, josta nyt halutaan poisoppia, on ollut kysymys. Käytännössä tämä merkitsee perinteisestä tunnustuskuntalaisuudesta luopumista ja laajemman paikallisen seurakunnallisen näkemyksen (so. kaikkien kristittyjen kuuluminen Kristuksen seurakuntaruumiiseen) omaksumista.

Kuitenkin minua edelleen kiinnostaa kysymys, mitä tapahtuu vanhojen rakenteiden sisäpuolella, kun uusi ajattelutapa valtaa alaa?

Ajatuksia ajastamme

Ajallemme on ominaista aiemmin tunnustettujen dogmien kyseenalaistaminen. Tässä suhteessa ei yksikään kivi jää kääntämättä. Postmodernissa ajattelussa Jumala voidaan asettaa Haagin sotarikostuomistuimeen syytettynä etnisistä puhdistuksista. Aikamme kristillisyydessä kyetään epäröimättä toteamaan, että Jeesus pelotteli helvetillä ihmisiä. Kuka hyvänsä (esim. Paavali seksuaalimoraaleineen) voidaan tarpeen vaatiessa kyseenalaistaa tai vain yksinkertaisesti dissata, "se nyt oli vain hänen mielipiteensä...". Ilmoituksen pilkkomisella ei nähdä olevan mitään seurauksia, koska kyse on lopultakin vain kielipelistä ja valtapolitiikasta, eikä mitään yhtenäistä ideaa kirjoituksissa ole koskaan ollutkaan. Siinäkin vähässä, mitä sitten jää jäljelle, kyse ei ole niinkään mistään jumalallisesta ilmoituksesta, kuin vain kristityksi itseään kutsuvien ihmisten oman uskon pukemisesta sanoiksi.

Ihminen on nyt keskiössä ja kaikki uskonnolliset palvelut, kuten Jumala, karismaattisuus, seurakunta eri ohjelmisto- ja muine tukipalveluineen ja resursseinneen (kuten esim. hyvä ylistys, ammattitaitoinen lastenhoito kokouksen aikana ja toimiva pienryhmäorganisaatio) on siellä olemassa vain minua varten. Minä ja minun tarpeeni sanelevat kaiken ja omien tarpeideni mukaan teen valintoja.

Toisaalta on karmaisevaa huomata, miten rikki nykyihminen on. Itse törmään tätä nykyä kolmeen ryhmään loppuunpalaneita kristittyjä.  Ensimmäinen ryhmä ovat karismaattisen hypen karrelle polttamat sielut. Toinen ryhmä taas ovat vahvan yksivaltaisen johtajuuden haavoittamat, jyrätyksi tulleet. Kolmas ryhmä ovat seurakunnallisen ohjelmistokoneiston loppuun polttamat uskolliset vastuunkantajat, joista Jumalan valtakunnan nimissä otetaan kaikki tehot irti. Jos paukkuja ei tarpeeksi löydy, peräänkuulutetaan sitoutumista, jopa syyllistetään "leivisköjen maahan kaivamisesta".

Onneton se "seurakunta", jossa nämä kaikki kolme yhdistyvät...

-------

Mitä seurauksia sitten on sillä, kun asetamme ihmisen tarpeineen keskiöön?

Yllättävää kyllä (ja ajallemme tyypillisesti!), osa kristityistä mieltää tämän hyväksi ratkaisuksi ja usein nimenomaan em. taustaa vasten. Kunpa löytyisi edes vähän armollisuutta seurakunta-aktiiville, ripaus lempeyttä paimenuuteen ja sen sielullisen kiihottamisen voisi jättää pois ylistyksestä. Sanotaan, että aiemmin haluttiin ihmistä tehdä kristittyjä, mutta nyt olisi kristityn hyvä olla taas ihminen.

Kyllä, monelle vilpittömälle kristitylle tällainen ihmisen ja hänen tarpeidensa asettaminen keskiöön tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta. Puhuuhan Paavalikin kirjeessään Filemonille karanneesta, uskoon tulleesta orjasta nimeltä Onesimos "sekä ihmisenä että Herran omana".

Kuitenkin kun katsomme pitemmällä aikaperspektiivillä isompaa kuvaa, huomaamme miten suuri osa kulttuurimme vallitsevasta nykytilasta on seurausta siitä valistuksen ajan jälkeisen humanismin kardinaalimokasta, jossa Jumala on ajettu alas valtaistuimelta. Pari sataa viimeistä vuotta siellä onkin sitten istunut langennut ihminen kaikenlaisine tarpeineen. Oman maamme ja luterilaisen kirkkomme (ja ehkä ennen pitkää muidenkin kirkkojen?) ajankohtainen homoliittodebatti on vain jäävuoren huippu ja vain yksi osoitus tästä. Kyse on laajemmasta ja pitempiaikaisesta prosessista. Martyn Lloyd-Jonesin sanoin, "kulttuurimme on kuolemassa".

Mutta kun asiaa tarkastellaan yksityisten kristittyjen tasolla, niin kyse näyttäisi olevan tyypillisestä "postmodernista dilemmasta" eli asia on vähän niinkuin kukin sen omasta kontekstistaan näkee...
-------

Olen huomannut, että on (ainakin) kaksi "hyvää" tapaa pilata hyvin alkava kotiseurakunta.

Ensimmäinen on päämäärätön hengailu, jonkinlainen sielullinen flow-tila, jossa ajatus sitoutumisesta ahdistaa ja alkeellisinkin yritys systemaattiseen raamatunopetukseen koetaan alistavana.

Toinen tapa on se, että siirretään perinteisen sunnuntaikokouksen sapluuna tai peräti ison stadionkokouksen lavaleijonameininki sellaisenaan jonkun olohuoneeseen ja tätä kutsutaan sitten "orgaaniseksi".
-------

Jälkimodernina aikana perinteiset instituutiot menettävät voimansa ja rapistuvat. Tässä uudessa tilanteessa ruohonjuuritason verkostoituminen nouseekin yllättäen arvoon arvaamattomaan. Monelle herää kysymys, miten sitten olisi hyvä verkostoitua? Paavali antaa 2. Timoteuskirjeessä tähän hyvän käytännön neuvon, kun hän kehottaa Timoteusta pakenemaan nuoruuden himoja ja tavoittelemaan tiettyjä tavoiteltavia asioita (2.Tim. 2:22) - ja keiden kanssa? "...niiden kanssa, jotka puhtaasta sydämestä huutavat avukseen Herraa".
-------

Viime aikoina minua on entistä enemmän askarruttanut, mitä voisi olla "jälkikonstantinolainen kristinusko"? Ja millaista se on?

Ensin olisi tietysti hyvä purkaa itse "konstantinolaisuus" - niin terminä ja käsitteenä kuin mielissämmekin...

Moniääninen kirkko - tulevaisuudenkuvia

Suomessa on kansankirkkoajattelu viety huippuunsa. Täällä jopa ateistit ovat luterilaisia. Uskon sisällöllä ei nykytilanteessa ole mitään selvää merkitystä, eikä sitä haluta keskustelun keskiöön ottaakaan. Pääasia monelle tuntuu olevan vain ulkonaisiin menoihin (esim. joulukirkko) tai ikäkausiriitteihin (erityisesti rippikoulu) osallistuminen. Henkilökohtaisen uskonvakaumuksen tiedusteleminen koetaan tunkeiluna, jopa loukkaavana. Kirkon kentästä on 2010-luvulla bongattavissa oikea moniäänisyyden kirjo. Arkkipiispa Kari Mäkinen itse näyttää moniäänisyyden mallia ilmestymällä Turun Pride-kulkueen suojelijaksi, mikä on luonnollisesti kannanotto homoseksuaalisuuden puolesta yleensä.
Arkkipiispan toimintaa ja sen merkitystä on hyvä tarkastella kiihkottomasti. Sen pohjalta voidaan myös vetää joitakin suuntaviivoja tulevaisuuteen, miten asiat tulevat etenemään.

Leif Nummela kirjoittaa viimeisimmässä Uusi tie-lehden (11.09., 37/2014, s. 3) pääkirjoituksessaan arkkipiispa Mäkisen lähettävän toiminnallaan kaksi vahvaa signaalia. Ensinnäkin arkkipiispaa ei näköjään yhtään vakuuta Raamatun kirjoitusten ilmiselvä kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen (sen eri muodoissaan). Myös koko maailmanlaaja kristillinen traditio ei pienen pohjoisen maan pienen kirkon päämiehelle paljon paina. Toiseksi arkkipiispa on selvässä ristiriidassa niin oman kirkkonsa kirkolliskokouksen, piispainkokouksen kuin kirkkohallituksenkin kannanottojen kanssa. Näissähän on - ainakin toistaiseksi - nähty avioliitto miehen ja naisen välisenä.

Kirkossa eletään siis jonkinlaisessa laittomuuden tilassa; on kyllä olemassa tiettyjä opillisia linjauksia Raamatun ja tunnustuskirjojen pohjalta, mutta käytännössä niillä ei ole mitään painoarvoa. On myös olemassa em. kaltaisia julkisia ja yhteisiä kannanottoja, mutta niilläkään ei ole mitään käytännöllistä merkitystä. Arkkipiispa itse näyttää tässä esimerkkiä omalla käyttäytymisellään. Mikä siis on se valtakunta, joka riitaantuu itsensä kanssa - voiko sellainen edes pysyä pystyssä? Eipä ihme, että Nummela sitten toteaakin kirkon jäsenillä olevan vapaus sanoutua irti arkkipiispan hengellisestä ohjauksesta.

Mutta mutta... juuri tässä kohtaa olemmekin mielenkiintoisessa tilanteessa. Em. "laittomuuden tilanne" nimittäin näyttää vain jatkuvan. Nummelakin näyttää pitävän mahdollisena jatkaa kyllä niin jäsenenä kuin toimijanakin evl. kirkossa, vaikka sanoutuukin irti sen johdosta ja paimenuudesta. Ts. ei enää oltaisikaan Mäkisen paimenuuden alaisia hengellisesti - organisaation tasolla kylläkin. Mitenkähän tämä sama onnistuisi jossain muussa yhteisössä? Kuinka voit olla uskonnollinen vähemmistö omassa kirkossasi? Tästä voisimme vetää joitakin linjoja kirkon tulevaan kehitykseen.

Kirkon toimintakertomus v. 2004-2007 on nimeltään Monikasvoinen kirkko, mikä on sikäli harhaanjohtava ilmaisu, että juuri noina vuosina alettiin rakentaa Suomen kirkon virallista yksiäänisyyttä. Käytännössä tämä olisi tarkoittanut kirkon liberaalisiiven täydellistä hegemoniaa, sen kylmää sanelupolitiikkaa - josta hyvänä esimerkkinä käy Mäkisen oma toiminta arkkihiippakunnan alueella  - ja nykyistä vieläkin rajumpaa perinteisten kristillisten arvojen alasajoa, kuin mitä tähän mennessä olemme todistaneet. Kirkon herätysliikeväki (eli lähinnä viidesläiset ja evankeliset) näyttää saavuttaneen jonkinlaisen torjuntavoiton tässä kohtaa - ainakin joksikin aikaa.

Monikasvoisuus näyttäisi kuitenkin olevan kirkkoa tulevaisuudessa hyvin kuvaava sana. Kukaan ei enää yksinoikeudella "puhu kirkon suulla", vaan esim. eri maantieteellisillä alueilla (esim. hiippakunnissa, isoissa metropoleissa tai perinteisellä maaseudulla) kirkon ääni kuuluu erilaisena. Viittaan tässä kohtaa kirkkohistorian professori Jouko Talosen esittämiin ajatuksiin herätysliikkeiden vahvasta asemasta kirkossa.

Ehkä kirkko tulevaisuudessa - tai jo nyt? - voidaan nähdä seuraavanlaisena jakona:

• ns. virallinen kirkko, jota hallitsee sen liberaali, moniarvoinen siipi: nykyherännäisyys, Tulkaa kaikki-liike ja muutenkin vahvasti sekulaariin yhteiskuntaan päin kallellaan oleva kirkon edistyksellinen ja uudistusmielinen älymystö (jotka määreet tässä edustavat tämän genren omaa näkemystä itsestään)
• maltillinen yleiskirkollisuus, jolle esim. Tulkaa kaikki-liikkeen radikaalit irtiotot ovat olleet liian jyrkkiä ja jonka rajapinta muihin kirkon osiin nähden on usein kuin se kuuluisa "veteen piirretty viiva"
• vanhojen herätysliikkeiden kirkko: viidesläisyys eri järjestöineen, evankeliset ja rukoilevaisuus, jotka selkeimmin edustavat vastavoimaa liberaalille suuntaukselle kirkossa 
• tiukka tunnustuksellinen luterilaisuus, ennen kaikkea Lähetyshiippakunta ja Luther-säätiö, joiden suhde emokirkkoon on problemaattinen "ollako vai eikö olla?"
• evankelikaalis-karismaattinen verkosto: Hengen uudistus ry, New Wine, ns. uudet yhteisöt kirkon sisällä ja sen liepeillä, joiden liittoutuminen vanhojen herätysliikkeiden kanssa muodostaisi kirkkoon vakavasti otettavan kombinaation
• pohjoinen ulottuvuus eli konservatiivinen laestadiolaisuus, joka ilmeisesti ensimmäisenä ottaa käyttöön liikkeen oman, sisäisen sakramenttienjaon, mikä käytännössä on ollut todellisuutta jo pitkään esim. liikkeen omien kirkkopyhien muodossa 

Käytännössä kirkon eri osien välinen rajalinja on usein häilyvä ja sen eri osat ovat limittäin, lomittain ja päällekkäin toistensa kanssa. Myös sen monimuotoisuus on lisääntynyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Kirkollinen todellisuus on entisestään pirstoutunut ja perinteiset taisteluasemat osittain hämärän peitossa. Uusi tilanne on saanut myös kirkkohistoriallisesti täysin uusia piirteitä; nyt on mahdollista olla olematta kirkon jäsen (ja kuulua esim. johonkin Lähetyshiippakunnan yhteisöön) ja toimia luterilaisessa kirkossa. Oma lukunsa kirkon sisällä ovat erilaiset postmodernille ajalle tyypilliset verkostoituneet yhteisöt, joiden rakenne on usein "orgaaninen" (erotuksena perinteisestä, hierarkkisesta organisaatiomallista) ja joiden sitoutuneisuus "vanhaan kirkkoon" on usein sangen pragmaattista ja pinnallista.

Jokainen näistä Suomen evl. kirkon osista määrittelee käytännössä itse sen, mikä on ns. "kirkon paras". Ääripäinä mediassa esiintyvä vastakkainasettelu samaa sukupuolta olevien (kirkollisen) avioliiton ja perinteisen, miehen ja naisen välisen avioliittomallin välillä on itse asiassa "vain" jäävuoren huippu. Kyllä, kysymys on polttavan ajankohtainen ja kirkon ratkaisut siinä monella tapaa suuntaa antavia koko maamme tulevaisuutta ajatellen.

Kuitenkin kyse on perimmältään syvemmästä ja - jos mahdollista - vieläkin vakavammasta kysymyksestä, nimittäin suhtautumisesta Raamatun arvovaltaan; nähdäänkö Raamattu vain kirkon uskon itseilmaisuna, jolloin sen voidaan ymmärtää muuttuvan kulttuurin muuttumisen myötä vai nähdäänkö se Jumalan Hengen inspiroimana niin, että sen ilmoitus tulee ottaa vastaan ja ymmärtää niinkuin se on kirjoitettu? Raamatun ilmoituksen perusominaisuus on totuus ja jokaisen itseään kristilliseksi kutsuvan yhteisön opin ja elämän on oltava nöyrästi alisteista tälle jumalalliselle ilmoitukselle.

Em. nykyisen "laittomuuden tilanne" kirkossa on seurausta tästä roolien vaihdosta; ihminen ailahtelevine tarpeineen on asetettu kaiken mittariksi ja se on ottanut Jumalan Sanan paikan kaiken keskiössä.

Tämän logiikan mukaan "kirkon paras" olisi arkkipiispan ja hänen hengenheimolaistensa mukaan sekulaarin yhteiskunnan ja sen vallitsevan kulttuurin mahdollisimman pitkälle menevä mukailu. Tässä ajan kanssa naimisissa olemisessa Raamatulla on vain viitteellinen arvo. Vastaavasti perinteiseen raamattunäkemykseen ja sen mukaisiin arvoihin pitäytyvän kristityn näkemyksen mukaan "kirkon paras" olisi herätys, parannuksen teko ja laajamittainen palaaminen kristillisiin perusarvoihin.

Näyttää siltä, että vielä toistaiseksi nämä erilaiset kirkon osat tulevat elämään näennäisessä sovussa keskenään. Käytännössä ajatellaan, että miksi tappaa lypsävä lehmä? Monien kirkkoon kriittisestikin suhtautuvan järjestön piirissä ollaan sen verran reaalipoliitikkoja, että ymmärretään kirkon taloudellisten ym. resurssien merkitys.

Muuttuneessa globaalissa maailmantilanteessa on kuitenkin myös olemassa "kolmas tie". Sen mukaan emme voi enää haikailla menneen maailman perään, vaan meidän on otettava todesta uuden tilanteen haasteet;

• miten parhaiten tavoittaa nuorten aikuisten jälkimoderni sukupolvi niin, että sen kylvön sato on sellaista, joka kestää vielä kymmenen vuoden kuluttua? 
• miten vastata radikalisoituvan islamin haasteeseen evankeliumilla, ilman että identifioidumme maallista valtaa pitävään hegemoniaan, vaan kristillisen rakkauden nöyrään palveluun? 
• miten puolustaa perinteisiä raamatullisia arvoja niin, ettemme edusta pystyyn kuolevia vuosisataisia instituutioita, vaan jotain uutta, elävää yhteisöllisyyttä? 
• miten oppia toimimaan silloin, kun meillä ei enää olekaan turvanamme kirkon tiloja, varoja ja muita resursseja - tai kun ne ratkaisevasti supistuvat?

Meidän on lopetettava puhuminen "kirkon parhaasta" ja alettava etsiä Jumalan valtakunnan parasta. Nämä kaksi eivät nimittäin ole yksi ja sama asia, eikä meillä yksinkertaisesti enää ole varaa tarkastella asioita vain oman kuppikuntamme näkökulmasta. Jumalan valtakunta-ajattelu tarkoittaa käytännössä sitä, että etsimme samoja arvoja ja näkemyksiä edustavia kristittyjä yli olemassaolevien seurakunta- ja kirkkokuntarajojen ja verkostoidumme heidän kanssaan. Tapamme, perinteemme ja käytäntömme voivat olla erilaisia, mutta meidän on luotettava siihen, että Hänen valtakuntaansa ja sen parasta etsiessämme kanssamme on Pyhä Henki, joka johtaa meidät kaikkeen totuuteen, niinkuin Jeesus lupasi.

Mutta käytännössä: ehkä vaa´ankieliasemaan tai avain/roolipelaajaiksi nousevat nyt sellaiset toimijat, jotka omia periaatteitaan myymättä kykenevät toimimaan rakentavasti kaikkien niiden tahojen kanssa, joiden arvomaailma vastaa heidän omaansa?

Valtavirran tuolla puolen

Tunnen joitakin kristittyjä (varmasti ihan vilpittömiä sellaisia!), jotka ovat hyviä harhabongareita. He ovat kokeneita ja harjaantuneita heresyhuntereita, jotka hyvin nopeasti osaavat erotella jyvät akanoista, harhat totuuden siemenistä. Muutamasta harhautuneesta lauseesta ja (usein väärin)tulkitusta suomennoksesta he joustavasti rakentavat teesit tämän ja tämän harhan tunnistamiseksi ja välttämiseksi. Itsekin olen pari kertaa tullut leimatuksi joksikin, josta itse en ole ollut oikein perillä, että mistä on kyse, eivätkä kyllä aina nuo leimakirveen heiluttajatkaan. Usein kaikki se, mikä on julkista, laajalle levinnyttä ja trendikästä on väärää.

Huolestuttavinta on se, että useimmiten tällaiset kristityt ovat kiinnostuneempia erilaisita harhoista - tosista tai oletetuista - kuin itse Jeesuksesta tai evankeliumista. He ovat kiinnostuneempia pimeästä puolesta itsestään kuin Valosta.

Niin, mitä löydämme valtavirran ulkopuolelta? Onko tuo harmaa alue jonkinlainen salaliittoteorioiden luvattu maa?

Salaliittoteorioihin liittyy tietynlainen mekanismi, joka toistuu aina uudelleen. Levitetään ensin huhua salaliitosta, jonka teorian uskallat kyseenalaistaa, mikä vain itse asiassa todistaa sen, että tällainen salaliitto on olemassa ja suurin osa ihmisistä on sen lumouksen sokaisemia - kuten olet muuten sinäkin, koska et usko tuon salaliittoteorian oikeellisuuteen. Kriittisyys tähän suuntaan ylipäätään on varma merkki siitä, että valtavirta ja sen hallitsema media on ottanut sinut kuolettavaan syleilyynsä.

Toisaalta on sanottava suoraan ja selvästi se, että totuus ei ole valtavirrassa. Enemmistö ei ole oikeassa, eikä jonkin asian totuusarvoa ratkaista äänestyksellä. Näin on ollut halki historian, eikä tilanne nytkään ole muuttunut. Lähtökohtaisesti totuus ei myöskään löydy valtavirran ulkopuoleltakaan.

Näyttääkin siltä, että valtavirran ulkopuolelta löytyy sekä erilaisia hörhöjä että vilpittömiä totuuden etsijöitä. Nämä ensin mainitut hörhöt näyttäisivät jakaantuvan kolmeen alaryhmään; harhaopettajiin, haihattelijoihin sekä radikaaleihin oikeassaolijoihin. Harhaopettajat ovat aktiivisia toimijoita ja johtajia, joiden motiivit eivät useinkaan ole varsinaisesti opillisia, vaan lähemmin tarkasteltuina niistä paljastuu vahva lihallisuus, kuten vallanhalu, narsismi tai loukkaantuneisuus. Jos harhaopettajat ovat viejiä, niin haihattelijat taas ovat vietäviä, kauniisti sanottuna hyväuskoisia hölmöjä, jotka sinisilmäisesti ottavat kaiken vastaan, mitä puhutaan valtavirran ulkopuolella. Paavali lainaten, he ovat aina opetusta vastaanottamassa, mutta eivät koskaan kuitenkaan pääse itse totuutta tuntemaan.

Tosiasiassa näitä kahta ryhmää löytyy ihan kylliksi myös valtavirran sisältä, esim. perinteisten kirkkokuntien piiristä. Silloin tilanne on vain käännetty päälaelleen; nyt kaikki, mikä on valtavirtaa, on totta. Päinvastoin kuin yleensä kuulee sanottavan, erilaisilla harhoilla on parhaat menestymisen mahdollisuudet juuri suurten perinteisten kirkkojen piirissä. Tämä yksinkertaisesti siksi, että siellä niillä on jo valmiiksi olemassa toimiva organisatorinen rakenne, hierarkkia ja verkostot, joita voidaan tehokkaasti käyttää hyväksi. Ajatellaanpa vaikka Suomen evl. kirkon tilannetta ja sen syvää opillista harhautumista ja käytännöllistä lankeemusta seksuaalimoraalin alueella; mikäli kyseessä olisi ollut jokin pienempi kirkko (kooltaan esim. 14-15 000 jäsentä) tämän harhautumisen ja lankeemuksen vaikutukset olisivat jääneet huomattavasti pienemmiksi, kuin mitä nyt on tapahtumassa.

Kolmas ryhmä valtavirran ulkopuolelta, radikaalit oikeassaolijat, löytyy käytännössä vain ja ainoastaan täältä. He ovat yhä pienenevä joukko niitä, jotka toistuvasti puhdistavat joukkoaan vääräoppisuusepäilyjen takia ja useimmiten jäävät lopulta yksin - mikä vain todistaa heidän oman oppinsa oikeaksi heidän omasta mielestään.

Valtavirran ulkopuolella minua kiinnostavat eräänlaiset rajatapaukset, jotka ovat usein vapaita sieluja, totuuden etsinnässään hyvin vilpittömiä, jopa ankaria, mutta jotka osaavat hahmottaa laajempia kokonaisuuksia ja nähdä "metsän puilta" ja ehkä juuri sen tähden kykenevät melko vaivattomasti verkostoitumaan erilaisten - yllättävienkin - tyyppien kanssa.

Heillä on myös eräs ominaisuus, jota sen enempää hörhöiltä kuin valtavirran edustajiltakaan harvoin löytyy; he osaavat elää ikäänkuin mitään kirkkokunnallisia rajoja ei Jumalan lasten keskuudessa olisikaan olemassa.

Rohkaisun voimasta

Olimme pari viikkoa sitten Kari ja Terttu Törmän Elonkorjuujuhlissa. Vieraita oli paikalla yli kolmesataa. Kari on vahvasti apostolinen hahmo Suomen hengellisessä kentässä ja ollut mukana synnyttämässä tai tuomassa Suomeen OPKO:a, NMKY:n johtajuusseminaareja ja avioliittotyötä, OM:a ja Missionuoria, Seurakunnan kasvua ja nyt viimeksi orghaanista kotiseurakuntaliikettä (vain tärkeimmät mainitakseni). Hän halusi oman kertomansa mukaan juhlien kautta osaltaan edistää "rohkaisun kulttuurin" syntymistä. Niinpä juhlissa saivat puheenvuoron monet eri hengellisen elämän alueilla toimineet miehet ja naiset.

Emme useinkaan pysähdy miettimään, mikä voima rohkaisulla, rohkaisevalla sanalla, katseella tai teolla voi olla ihmisen elämässä.

Kun Paavali ja Barnabas menivät synagoogaan, heiltä pyydettiin "kehotuksen sanoja", mikä voidaan hyvin kääntää tarkoittamaan kehotusta ja rohkaisua. Samoin kerrotaan Antiokian seurakunnassa vierailleista Juudaksesta ja Silaasta, jotka olivat profeettoja, että nämä "kehottivat (rohkaisivat) veljiä monin sanoin ja vahvistivat heitä".

Kun ajatellaan Barnabaan vaikutusta Paavaliin, jonka vaikutuksen kaikki hyvin tunnemme, niin juuri hänen nimensä tarkoitti "(profeetallisen) kehotuksen, rohkaisun poikaa". Apostolit olivat antaneet hänelle tuon kutsumanimen, koska olivat tunnistaneet hänessä tsempparin, kehottajan ja rohkaisijan. Tällä nimeämisellä oli varmasti myös Barnabasta itseään vahvistava ja rohkaiseva vaikutus.

Lopulta kaikki tämä puhe rohkaisusta johtaa Pyhään Henkeen, joka Jeesuksen lupauksen mukaan itse on tuo Parakleetos, Toinen Puolustaja (kun Ensimmäinen on Jeesus), Kehottaja, Rohkaisija. Hän itse on kaiken rohkaisun alkulähde.

Mistä itse olen rohkaistunut viime aikoina? Pari esimerkkiä nuoremmista veljistäni omasta kotikaupungistani. Ajatellaanpa kristittyä, joka haluaa tuoda lahjansa Jumalan käyttöön ja palvella niillä seurakuntaa. Tai jotain toista, joka kutsuu ystäviään kotiinsa tutkimaan Jumalan sanaa. Jumala siunaa tällaisen toiminnan ja sen takana olevan asenteen. Samalla nämä esimerkit toimivat rohkaisuina minulle itselleni ja muille.

Niinpä älkööt nuoremmat pelätkö ottaa vastuuta asioista, ihmisistä ja tulevaisuudesta. Emme saa pelätä virheiden tekemistä niin paljon, että olemme tekemättä mitään. Liian monen seurakunnan tai järjestön toiminta on tyssännyt siihen, että pelätään olla aloitteellisia ja lähteä liikkeelle. Tarvitsemme enemmän rohkaisun kulttuuria.