Virtasen iltarukous

Herra, opeta minua tekemään aina se, mikä on totta ja oikeaa. Anna minun olla uskollinen tässä riippumatta siitä, onko siitä minulle vaikkapa taloudellista haittaa tai estääkö se urakehitystäni.

Herra, anna minun näin nukkua yöni rauhassa ja aamulla katsoa peilikuvaani rauhallisella mielellä. Onhan ihminen, joka elää ristiriidassa syvimpien arvojensa kanssa, onnettomin kaikista maailman ihmisistä.

Amen. 

Eurooppalaisuuden ytimessä?

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien kolumnissaan yht.tri Mikko Vähä-Sipilä kirjoittaa eurooppalaisuuden ytimen löytyvän, ei Beethovenin Oodista ilolle, vaan Händelin Pappi Saadokista. Ensin mainittu kun edustaa ylhäältä päin annettua EU:n virallista hymniä, kun taas Händelin sävellys soi jalkapallon Mestareiden liigan tunnussävelmänä. Vastakkain olisivat siis toisaalta EU-eliitin ylhäältä päin johtama poliittinen eurooppalaisen rahan ja vallan agenda ja toisaalta rahvaanomaiseen pallonpotkimiseen mieltyneiden massojen spontaani kiihko.

Se, mihin kiinnitin eniten huomiota Vähä-Sipilän kirjoituksessa, oli huomio yhteisen vihollisen puuttumisesta. "Todella tehokas yhteenkuuluvuuden tunne saadaan aikaan vain yhteisen ulkopuolisen vihollisen, todellisen ja kuvitellun, avulla. Siinä, missä kansallisvaltioiden historiankirjoitus on viholliskuvien aarreaitta, EU:lle ei tahdo löytyä sopivaa yhdistävää vihollista."

Omasta puolestani voin kiirehtiä vakuuttamaan, että ei huolta, kyllä tällainen yhteinen "hyvä vihollinen" löytyy. Se on ainakin vielä kyllä EU:n sisällä, mutta äkkiäkös se sieltä ulkoistetaan - ja demonisoidaan. Tarkoitan tällä kahta asiaa; toisaalta EU-kriittisiä poliittisia äänenpainoja ja toisaalta perinteisen kristinuskon näkemyksen edustajia. Molemmille on yhteistä se, että niiden integroimisessa osaksi moniarvoista ja suvaitsevaista EU-genreä on sen virallisella medialla vielä täysi työ edessä.

Tässä ei ole sinänsä mitään uutta; jo Rooman aikoina kristityt muodostivat vaarallisen "uskonnottomien" ateistien joukon, jota oli mahdotonta ahtaa silloisten uskontodirektiivien puitteisiin. Sama on toistunut Rooman perintöä kantaneiden suurten kirkkokuntien historiassa, erityisesti Rooman kirkon kohdalla, mutta kyllä armas kansankirkkommekin on hyvin ollut tässä mukana. Suomeksi sanottuna siis puhun ns. "eriuskolaisten" vainosta; alussa donatolaiset, sitten anabaptistit ja nyt yleensä konservatiivit kristityt.

Perinteisen kristinuskon puolustajat ovat hankalin mahdollinen vastustaja viralliselle EU-agendalle, koska siinä mennään niin syvälle kuin se ylipäätään vain on mahdollista maanosamme henkisen perimän ja kulttuurin juuriin. Tämä alkuperäinen juutalais-kristillinen, apostolinen orientaatio ja eetos nimittäin edustaa (esim. dekalogissa ja rakkauden kaksoiskäskyssä) puhtaimmillaan niitä arvoja, joita räjähdysmäisen nopeasti levinneen kristinuskon edustajat ajanlaskumme alkuvuosisatoina edustivat. Ja juuri nämä samaiset arvot, näkemykset ja käytännöt ovat erityisesti viimeisten vuosikymmenten aikana joutuneet kaikkein kovimman hyökkäyksen kohteeksi. Emmekä usko vielä olevan tämän tien päässä, koska aiemman, nyt puretun eetoksen tilalle halutaa rakentaa uusi. Tämän uuden agendan juuret ovat ihan jossain muualla kuin tuossa em. juutalais-kristillisessä ajattelussa.

Tämä osaltaan selittää sen rajuuden, millä konservatiivisia kristittyjä vastaan hyökätään mediassa. Suomi on historiansa aikana tullut hengellisesti kastelluksi lukuisten herätysten kautta ja tämä synnytti maahamme vahvan kristillisen kulttuurin pintasilauksen, jolla paikka paikoin on ollut kansaamme hyvin syvälle menevä vaikutus. Kun tämä vaikutus nyt halutaan mitätöidä, se ei tapahdu hetkessä. Siksi elämme maassamme monellakin tavalla hengellisen taistelun aikaa.


-------

Mutta että eurooppalaisuuden ydin löytyisi "Pappi Saadokista"...? Se jo itsessään herättää monenlaisia ajatuksia ja epäilyjä. Ehkä meidän (kuten Vähä-Sipilän itsensäkin) olisi hyvä hieman syvemmin tutkia tämän "saadokilaisuuden" ideaa ja sisältöä. (Ks. 1.Kun. 1:38-40.)


--------

Yhtä hyvin voidaan tietysti kysyä, mikä monopoli EU:lla ylipäätään on ns. eurooppalaisuuteen?

Vanhan äärellä ja uutta kohti

Kuuntelin tänään Jean Sibeliuksen kolmannen sinfonian keskimmäisen osan (se, jolla on hirveän pitkä ja vaikea latinankielinen nimi) niin "suomalaisia" sointeja ja mietin, miten helposti monella meistä alkavat erilaiset suomifilmit ja muut suomalaisuudesta nousevat mielikuvat nousta esiin tuota kuunnellessamme.

Näin taitaa myös olla monen meistä kohdalla, kun tulee kyse nykyisestä maamme ja koko maailman tilanteesta. Napit vastakkain ovat aitosuomalaisuudeksi määritelty kansallistunne ja toisaalta globalisoituva maailmankylä lukuisine uusine mahdollisuuksineen, näkökulmineen ja haasteineen. Suomalainen koti vai maailmankylä - molemmilla on arvonsa ja oikeutuksensa.

Uusi vai vanha, eilinen päivä vai koittava huominen, historian painolasti vai tulevaisuuden arvaamattomuus - vai voiko niitä sekottaa? Onko tasapainon löytäminen mahdollista näiden kahden niin eri maailman välillä? Sanomattakin on selvää, että näin on myös meidän hengellisessä elämässämme.

Olin loppiaisena OPKO:n (Opiskelija- ja koululaislähetys), erään viidesläisen herätysliikejärjestön 50-vuotisjuhlissa Espoonlahden kirkossa. OPKO näyttää olevan volyymiinsä nähden monin verroin merkittävämpi tekijä maamme hengellisessä kentässä, kuin mitä ensin alkuun uskoisi. Sen alulle panneen nuorisoherätyksen tuotoksena näyttää nimittäin syntyneen yhtä ja toista sellaista, jonka alkujuuri ei ehkä olekaan niin kaikkien tiedossa.

Tämä ei ole ihme, kun ajattelee sen kohderyhmää, pääasiallisesti yliopisto-opintojaan aloittavia tai suorittavia nuoria miehiä ja naisia. Tuossa monella tapaa elämän parhaassa vaiheessa kylvetty sana moninkertaistuu melkein kuin itsestään, jopa aivan kuin pakosta. Joka tapauksessa oli havahduttavaa, kun lähetystyössä olleita opkolaisia pyydettiin nousemaan seisomaan; melkein neljännes koko kirkkosalin väestä nousi ylös.

Toisaalta itselleni kirkastui taas kerran se, miten oleellisen tärkeää vanhan herätyksen kannalta on se, miten hyvin se kykenee ottamaan vastaan uuden sukupolven haasteen? Sanotaan, että jokaisen sukupolven on käytävä läpi oma uskonpuhdistuksensa, mutta annetaanko siihen mahdollisuutta ilman, että pelätään sen ravistelevan vanhoille rakkaita traditioita? Nämä itsestäänselvyydet kuin niin helposti kanonisoidaan oman aikamme "vanhinten perinnäissäännöiksi".

Meidän vanhojen ei tule ainoastaan suvaita nuorten intoa (vaikka se saisikin kulttuurisesti aiemmasta poikkeavia muotoja), vaan myös auttaa heitä eteenpäin; ei vain antaa tilaa, vaan myös näyttää tietä. Monen kunniakkaan ja perinteistä rikkaan herätysliikkeen, seurakunnan tai järjestön elämän ja kuoleman kysymys on tämä; onko vanhoilla mitään muuta keinoa suhtautua uuden sukupolven kysymyksiin, kuin otsan rypistely, huolestuneet huokailut ja kiusaantuneena seinille tuijottelu?

Niinpä täälläkin nousi jopa kipukohtana - ainakin joidenkin meistä mielestä - esille tuo jännite, jopa polarisoituminen uuden ja vanhan välillä. Mahtuuko uusi viini vanhoihin leileihin - ja viihtyykö tai edes säilyykö se siellä?

Elämä menee kuitenkin eteenpäin, halusimmepa sitä tai emme. Kaikki kunnia vanhoille (on hyvä kuunnella Sibeliusta!), mutta tulevaisuudesta emme tiedä - muuta kuin, että muutoksia, murrosta ja myllerrystä on luvassa (varmaan niin hyvässä kuin pahassakin). Kun näin käy - kun turvallisuus, tasaisuus, varmuus ja ennustettavuus häviävät jonnekin - nousee profeetallisuus ja Jumalan äänen kuuleminen arvoon arvaamattomaan.

Ehkä on hyvä näinä aikoina rukoilla itsellemme isaskarilaisten armoa ja siunausta (1. Aik. 12:33).

Kymmenen vuotta sitten

Siitä on nyt kulunut kymmenisen vuotta, kun alkoi uusi vaihe elämässäni. Tämä uusi vaihe oli täysin odottamaton, enkä ollut mitenkään valmistautunut etukäteen siihen. Toimin silloin keskisuuren vapaan seurakunnan kakkospastorina omassa kotikaupungissani ja kaikki näytti olevan ihan hyvin. Kuitenkin samaan aikaan jokin selittämätön levottomuus kaiversi sisälläni ja ikään kuin kehotti minua lähtemään liikkeelle. Liikkeelle lähteminen tässä kohtaa tarkoittaisi tutun ja turvallisen seurakuntatyön (jossa todella viihdyin) ja sen vakiintuneitten ja ennustettavien ympyröiden taakseen jättämistä ja suuntautumista kohti jotain uutta, joka oli vasta ikään kuin versomassa esiin. Itse koin asian niin, että oli uskon kautta lähdettävä liikkeelle, kun Herra niin kehottaa, tietämättä mihin olisi saapuva.

Muistaakseni se on C.S. Lewis, joka Narnian aikakirjoissa (jossain niistä) tuo esille sen, miten Jumalan puhe meille ja niitä seuraavat muutokset hyvin harvoin tapahtuvat täsmälleen samalla tavoin kuin ennen. Näin oli ainakin tässä kohtaa; kun vertaan sitä aiempiin vastaaviin tilanteisiin elämässäni, niin Herra puhui minulle eri tavoin kuin aiemmin. Ei ollut selvää sanaa, Hengen kehotusta, eikä ilmestystä, vaan "vain" selittämätön kutina, jota oli mahdotonta ulkoa päin raapia. Yllätyksekseni huomasin, miten vaikeaa, ellei peräti mahdotonta sitä (ja sen todellisuutta) oli kuvailla ulkopuolisille ihmisille (monet kristityt siihen mukaan luettuna).

Konsultoin asian "ollessa päällä" tilannettani kolmelta arvostamaltani Jumalan mieheltä - ja sain kolme tyystin erilaista vastausta. Toki sain monia hyviä neuvoja tilanteeseeni, joista jotkut ovat ajan mittaan osoittautuneet hyvinkin paikkansa pitäviksi. Arvoon arvaamattomaan nousee kuitenkin se kysymyksen muotoon puettu neuvo, miten olen kokenut Jumalan yleensä puhuneen minulle. Tältä pohjalta sain rohkeutta olla valmis ottamaan riskejä ja lähtemään liikkeelle. (Oma osansa prosessointiini oli varmasti myös tammikuussa 2004 Espoon Dipolissa järjestetyllä E4-evankelioimiskonferensilla, joten menköön osa sen piikkiin.)

Kaikkein raskaimmat epäilyni ja uskontaistelut olen kokenut lähtöni jälkeisten kahden vuoden aikana. Voin rehellisesti myöntää, etten koskaan aiemmin ole niin voimakkaasti joutunut haastetuksi oman kutsumukseni ja koko uskonvakaumukseni suhteen. On selvää, että kun samaan aikaan joutuu oman tilanteensa vaikeaselkoisuuden takia monenlaisten epäilyjen, jopa syytösten ja väärinymmärrysten kohteeksi, siinä ollaan kovilla. Tunnustan syyllistyneeni itsekin tuossa erottautumisen alkuhuumassa ylilyönteihin (ja jos lukija on nyt tarkkana voi hän erottaa tiettyä itseironiaa sävyssäni). En aina ole osannut toimia, niin kuin olisi pitänyt tai halunnut ja tällaista käytöstä on syytä pyytää anteeksi.

Mutta enhän minä itse liikkeellelähtemistäni pyytele anteeksi. Eihän siinä ole mitään negatiivista tai väärää, jos ja kun joku haluaa etsiä oman kutsumuksensa ja armoituksensa syvempää toteutumista Jumalan edessä! Se, että jos tuollainen liikkeelle lähteminen ja sitä seuraava uudenlainen seurakunnallinen orientaatio heittää haasteen vanhoille rakenteille tai että se jopa koetaan uhkana, niin se ei ole minun ongelmani, vaan vanhojen instituutioiden. (Tässä kohtaa en siis pyytele anteeksi suorapuheisuuttani.)

Pian lähtöni jälkeen koin saavani uudenlaista näkyä ja innoitusta seurakuntanäkemykseeni ja työhön Jumalan valtakunnassa esim. sellaisilta kavereilta kuin Wolfgang Simson, Watchman Nee, Neil Cole ja Frank Viola. Seurakunnan orgaaninen - ei siis organisatorinen! - olemus alkoi entistä selvemmin kirkastua minulle. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja uskonelämässä on kyse opettelemisesta elämään tuon ruumiin jäsenenä. Tuossa kaikessa oli paljon tuttua ja omassa ajattelussani ikään kuin uudelleen henkiin herännyttä, jonka olin imenyt itseeni jo omassa hengellisessä äidinmaidossani. Mikä parasta, koin (ja koen edelleen) tuon ajattelun täyttävän kaksi tärkeänä pitämääni kriteeriä hyvälle opetukselle; se oli linjassa Raamatun kirjoitusten kanssa ja se vastasi oman aikamme postmodernien ihmisten tarpeisiin paremmin kuin vanha paradigma.

Kirjoitin tuossa hiljattain viime vuoden seurakuntaelämääni ajatellen, että parhaimmillaan seurakuntaelämä on kuin seikkailua ja se on ollut hyvin totta näiden kuluneiden kymmenen vuoden aikana. Kaikki kunnia vanhalle, minua edeltäneiden sukupolvien hengelliselle perimälle, mutta on uuden viinin aika. Edelleen tuohon vanhempaan postaukseeni viitaten, näen tänään monien uusien seurakunnan orgaanisuuden alkujen työntävän versonsa läpi niin vanhoissa kirkoissa kuin uusissa seurakunnissakin tai kokonaan näiden rakenteiden ulkopuolella, niin työ-, opiskelu- ja liike-elämässä kuin missä hyvänsä missä ollaan janoisia Jumalan puoleen. Jeesus on perustanut ja Hän rakentaa seurakunnan, jota eivät kuoleman - minkäänlaisen kuoleman! - vallat voita. Tässä suhteessa voimme olla enemmän kuin vain toiveikkaita tulevan kehityksen suhteen.

Vuoden tärkein asia

Luovu omasta agendastasi. Luovu omista suunnitelmistasi, oman pääsi näyistä ja oman mielesi murheista. Ole ehdottoman ankara tässä kohtaa. Et voi tuoda vierasta tulta Herran alttarille. Oletko valmis luopumaan kaikesta ja seuraamaan Häntä?

Vain siten voit säilyttää tuoreutesi ja hyödyllisyytesi Jumalan valtakunnassa. Vain tällä tavoin menettelemällä voit olla Hänen käsinään ja jalkoinaan tässä maailmassa; antautumalla Hänen vietäväkseen. Millään muulla ei ole niin suurta väliä. Hän antaa kaiken muun, mitä elämässämme tarvitsemme, kunhan vain asetamme tärkeysjärjestyksessä ykköseksi Hänen valtakuntansa.

"Kun olit nuorempi, sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit. Mutta kun vanhenet, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo." (Joh. 21:18)