Poimintoja pääsiäisviikolta

Sanonta kuuluu, "kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu". Niinpä itsekin olen huomannut kuluneella viikolla olevani tekemisissä vanhojen tuttujen asioiden kanssa täysin uudenlaisissa tilanteissa.

-------

Olen tekemässä teologian opintoihini liittyen seminaarityötä mentoroinnista. (Tiedättehän tuon antiikin mytologian tarinan Odysseuksesta, Ithakan kuninkaasta lähdössä Troijan sotaan ja ennen lähtöään antamassa uskolliselle ystävälleen Mentorille nuoren poikansa Telemakhoksen kasvatusvastuun.)

Eräs lähdeteoksiani on Paul D. Stanleyn ja J. Robert Clintonin asiallisen hyvä ja tiivis teos Mentorointisuhteet (suom. v. 2007), johon on nähdäkseni hyvin koottu "evankelikaalin" mentorointinäkemyksen perusteita.

Onnettomuudekseni kirjan on kustantanut Nokia Missio Kustannus. Sainkin jo työni alkuvaiheessa ja myöhemminkin ystävällisen hienovaraisia kehotuksia lähdekritiikkiin...

Samalla viikolla tiistaina 26.03. Nokia Mission entinen johtaja Markku Koivisto oli ollut Pirkanmaan käräjäoikeudessa kuulemassa tuomiotaan nuoren pojan seksuaalisesta hyväksikäytostä. Hän on pukeutunut violettiin neuleeseen, mikä kirkollisessa värimaailmassa kuvaa katumusta, minkä sekulaari media myös ansiokkaasti huomioi.

Kun toinen kirjan kirjoittajista on vielä eräs Navigaattoreiden kansainvälisiä johtomiehiä, jonka järjestön piirissä Suomessa esiintyi hyväksikäyttötapauksia joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten, niin...

Ja kun tähän vielä lisätään  antiikin maailman hellimä ajatus vanhemman miehen ja nuoren pojan välisestä rakkaudesta eroottisen rakkauden korkeana ilmenemismuotona, niin mietin, mihin ihmeeseen olenkaan sotkeutumassa tutkiessani mentorointia käsitteenä ja toimintatapana seurakunnallisissa yhteyksissä?

(Niin, ja sitten minulla on vielä tämä sukunimi...)

-------

Sanotaan, että ei tule työskennellä peloista käsin. Tai ettei tule heittää pois lasta pesuveden mukana.

Nyt jo pyhien lepoon päässyt Uuras Saarnivaara puolusti aikanaan 70-luvun alun karismaattista herätystä omien heimoveljiensä kritiikkiä kohtaan. (Ja totta vieköön, heitä sentään riitti!) Tähän liittyen hän esittää kirjassaan Aalto on jo liikkeellä (v. 1974) näkemyksen rahan puhtaudesta; vaikka tiedämmekin väärää rahaa olevan liikkeellä, se ei saa estää meitä käyttämästä ihan normaalisti oikeata rahaa.

Hyvä hengellinen periaate sovellettavaksi moneen kohtaan.

-------

Samaan aikaan siinä kirkossa, josta nokialaisuus nyttemmin on eronnut (ja sulautunut kuuliaiseksi osaksi nousevaa helluntaikirkkoa), sen johtomies esittää kirkollisen keskustelun kuumaan perunaan eli homoliittoihin (ja niihin liittyviin kirkollisiin vihkimisiin) liittyen niin keskenään ristiriitaisia lausuntoja, ettei tiedä, itkeäkö vai nauraako. Tähän asti olen lähinnä vain hymyillyt huvittuneen surumielisesti...

No, minähän en itse kuulu evl. kirkkoon, mutta kai sielläkin nyt joku roti voisi olla...

-------

Pääsiäisen pitkien pyhien ratoksi olen lueskellut Johanneksen kirjeitä. Oletko muuten pannut merkille, että Johannes on ainoa UT:n kirjoittajista, joka käyttää termiä "antikristus"? Jeesus (esim. Matt. 24. luvussa) puhuu tuloaan edeltävistä uskonnollisista harhaanjohtajista käyttäen etuliitettä "pseudo-" ("väärät profeetat ja kristukset"). Paavali taas kirjoittaa tessalonikalaisille uskoville lopun aikoina ilmestyvästä "laittomuuden ihmisestä", "kadotuksen lapsesta" ja "vastustajasta". Johannes, "rakkauden apostoliksi" kutsuttu, on kuitenkin ainoa, joka puhuu suoraan ja kiertelemättä antikristuksesta.

Johanneksen kuva antikristuksesta on kuitenkin hyvin erilainen, kuin mihin yleisesti (ja etenkin amerikkalaisen eskatologian pohjalta) olemme tottuneet. Antikristus näyttäytyy Johanneksen kirjoitusten pohjalta nimenomaan seurakunnan (so. kristittyjen) keskuudesta nousevana uskonnollisena harhaanjohtajana - ei niinkään YK:ssa esiintyvänä tai Lähi-idän kriisin ratkaisevana sotilaallisena johtajana. (Liekö sitten tähän syynä periamerikkalaiseen evankelikaaliin kristillisyyteen lujasti sisäänrakennettu seurakuntafundamentalismi? Antikristus ei siinä kontekstissa koskaan voi nousta "pyhien" joukosta. Paha on aina ulkopuolellamme ja uhka jossain kauempana...)

Myöhemmän Johanneksen ilmestyksen "toinen peto" muistuttaa kuitenkin tätä hänen kirjeissään kuvattua antikristusta hyvin paljon, jopa enemmän kuin "ensimmäistä petoa": sillä on karitsan sarvet, mutta se puhuu kuin lohikäärme. Kreikan kielen etuliitteellä "anti-" onkin aina kaksi merkitystä; olla jotain vastaan tai tulla jonkun tilalle.

Nykypäivänä näitä anti-sijais-kristuksia näyttäisi olevan ihan tungokseen saakka. Jeesuksen (Matt. 24:ssä) antama varoitus eksytyksestä, joka voi eksyttää "jopa valitutkin" tuntuu kyllä nykyisin enemmän kuin ajankohtaiselta.

------

Onko siis arkkipiispa Kari Mäkinen itse antikristus?

No, ehkei nyt sentään... heh.

Mutta vakavan viestin hän tempoilullaan kyllä lampailleen lähettää; mitä hän nyt sitten loppupelissä sanookaan ja voiko tähän sanomiseen vastaisuudessa luottaa ja mihin niistä...? Loogisuus, johdonmukaisuus ja arvojen selkeys lienevät kenen tahansa hyväksi johtajaksi mielivän perushyve.

Tai vielä vakavammin: minkä hengen vaikutuksessa hän puhuu?

Mutta kuten sanottu, minähän en kuulukaan evl. kirkkoon...

Joitakin olettamuksia seurakunnasta

Edelliseen postaukseeni viitaten, seurakunta ei siis ala tilojen vuokraamisesta, perustamiskokouksen pitämisestä tai työntekijän valinnasta. Seurakunta alkaa aina pelloilta, työkentältä ja sadonkorjuusta, ei ladosta, eikä vilja-aitasta. (Matt. 9:37-38)

Jumala kasvattaa valtakuntaansa (yli)luonnollisella tavalla. Jeesuksen vertauksessa siemenen kylvämisestä (Mar. 4:26-29) sen kasvu tapahtuu itsestään, kreikan kielen ilmaisun mukaan itse asiassa "automaattisesti". Kylvön ja korjuun välillä ei suoriteta yhtään hoito- tai kasvutoimenpidettä. Huomio ei tässä kiinnity viljelijän työhn ja vaivannnäköön, vaan enemmän hänen toimettomuuteensa. Ole siis äärimmäisen tarkka siinä, mitä kylvät ympärillesi!

Mutta vaikka viljelijän ei tarvitse tehdä työtä, vaatii vilja kasvaakseen ja sato kypsyäkseen tietyn ajan. Viljelijä joutuu odottamaan määräajan täytttymistä.Kuitenkaan ei viljelijän toimettomuus ole laiskuutta, vaan heti kun hedelmä sen sallii, hän ryhtyy toimeen, mutta ei ennen. satoa turmelematta ei voida toimia liian aikaisin.

Niinpä taidamme nytkin Suomessa elää tilanteessa, jossa odotamme sadon kypsymistä. Mutta millaisen? Sadonkorjuun aika kuitenkin on edessä, se on varma, koska se on Jumalan säätämä elämän ja kasvun laki.

Niin Raamatun alussa luomiskertomuksessa, kuin Apostolien tekojenkin alussa, kun Jeesus käskee opetuslapsiaan odottamaan Pyhän Hengen vuodattamista, näemme tämän Jumalan säätämän kasvun lain. "Lisääntykää ja täyttäkää maa... alkaen Jerusalemista, Juudeaan ja Samariaan ja aina maan ääriin saakka."

Tämän tähden kaikki Raamatun vertauskuvat seurakunnasta ovat eläviä. Seurakunta on pyhä yhteisö, ei pyhä laitos, rakennus tai toimitus. Seurakunta on ruumis, ei organisaatio.

On siis olemassa eräänlainen "taivaallinen desentralisaatio" lisääntyä ja täyttää maa, tehdä kaikki kansat opetuslapsiksi alkaen omilta himahoodeilta ja ulottuen aina maan ääriin saakka. Ihmisen luonnollinen ajatus on keskittää kaikki voimansa yhteen ja rakentaa niin korkea torni, että sen huippu ulottuu aina taivaaseen asti ja joka näin on jopa omistettu taivaalle.

Ihminen on nykytilassaan luonnoltaan syntiin langennut niin esi-isiensä lankeemuksen, kuin oman synnillisen verenperintönsä ja omien väärien valintojensa perusteella. Näin ollen kaikki ihmisen luonnollinen uskonnollisuuskin - sai se aikaan miten inhimillisesti katsoen hyviä ilmauksia tässä ajassa hyvänsä - on alkuperältään ja luonteeltaan syntiin langennutta.

Tämä on tärkeää sanoa ääneen, ettei tässä tule väärinkäsityksiä. Vain Jumala antaa Henkensä kautta uuden elämän ja aidon kasvun. Seurakunta on luomutuote, ei vakuumiin tyhjiöpakattu, firman copyraitilla varustettu teollinen einesvalmiste. Sen perusolemukseen kuuluu kasvu, lisääntyminen - ei kuitenkaan hierarkkisesti ylöspäin, vaan levittäytymällä, laajenemalla ja lisääntymällä moninkertaisesti.

Jumala ei näet asu ihmiskäsin rakennetuissa temppeleissä. Jumala haluaa asua Henkensä kautta ihmisen sydämessä. Tältä pohjalta ymmärrämme tulevamme osaksi Hänen temppeliään, jäseniksi Hänen ruumiiseensa ja Hänen kansakseen, Hänen heimolaisikseen ja Hänen papeiksiin.

Mistä kaikki alkaa?

Mieti, millä tavoin kristinusko ilmenee länsimaissa?

Olla kristitty tarkoittaa useimmille ihmisille yhtä kuin käydä kirkossa tai kokouksissa. Uskonystävämme, jota emme aikoihin ole nähneet, saattaa näin kysyä meiltä: "Missä ootte käyneet...?" 

Kristityllä saattaa edelleen olla jonkinlainen ulkoinen habitus ("miltä pyhä näyttää?"). Ennen kaikkea hänellä on tietynlainen käyttäytyminen. (Kristitty onkin joskus enemmänkin kiristetty.)

Kristinusko on yksityisasia (erityisesti täällä Suomessa), josta ei haluta puhua muille, varsinkaan julkisesti. Usein pidetään jopa epäsopivana, mikäli joku haluaa sanoa jotain uskostaan, erityisesti julkisesti. (Mediassa tätä kutsutaan "jeesusteluksi".)

Kun ajatellaan Uuden testamentin antamaa kuvaa evankeliumista, hyvästä uutisesta, kyse on jostain paljon enemmästä, kuin mikään noista edellisistä tai edes niistä yhteensä. Juttelin kerran erään itämaista uususkontoa edustavan naisen kanssa ja hän kertoi jo kokeilleensa kristinuskoa ja pettyneensä siihen. Kun kysyin lähemmin, mitä hän tarkoitti, hän kertoi viettäneensä aikaa luostarissa. Minä siihen, että sillä ei välttämättä vielä ole mitään tekemistä sen kanssa, että on kristitty. Ihmisen on synnyttävä uudesti ylhäältä.

Kun puhutaan seurakunnan istuttamisesta, asetelma on jollain tapaa väärä. Ei meidän tulisi seurakuntaa istuttaa, vaan evankeliumia, so. ilosanoman siemeniä, ihmisten sydämiin. Jeesus ei ole missään kehottanut meitä seurakunnillastamaan ihmisiä tai ylipäätään harrastamaan seurakuntaa tai jotain sen toimintamuotoa. Jeesus itse asiassa sanoo kovat sanat oman aikansa uskonnollisuuden heavyusereille, jotka kiertävät maat ja meret hankkiakseen edes yhden käännynnäisen, josta sitten tekevätkin helvetin oman ja kahta vertaa pahemman kuin mitä he itse ovat. (Matt. 23:15)

Vaan mitä meidän pitää tehdä?

Jeesus esittää Matteuksen evankeliumin 16. luvussa opetuslapsilleen kysymyksen kenen ihmiset sanovat Jeesuksen olevan. Tämän jälkeen Hän kysyy suoraan niiltä miehiltä, jotka sanovat olevansa Hänen seuraajiaan, kenen he sitten sanovat Hänen olevan? Saatuaan oikean vastauksen Jeesus alkaa sitten puhua seurakunnasta, joka on Hänen projektinsa ja jota saatanan joukot eivät voi voittaa. (Matt. 16:13-18)

Seurakunta alkaa siis siitä, kuka Jeesus on Sinulle. Kaikki alkaa tästä ja oikeasta vastauksesta siihen.

Seurakunta ei siis ala parkkipaikoista, wc-tiloista, hyvästä äänentoistosta, ilmastoinnista tai "awesome!"-ylistysryhmästä tai edes voidelluista työntekijöistä. Seurakunta alkaa aina siitä, kuka Jeesus on minulle. Älä siis koskaan aloita sitä mistään muusta.



-------

Aina silloin tällöin blogini saa pyyhkeitä siitä, ettei siinä anneta hengellisen työn tekijöille eväitä tavalliseen seurakuntatyöhön. Jos näin on, katson onnistuneeni toiminnassani. En nimittäin suin surminkaan halua laittaa lisää pökköä pesään jonkun ohjelmaorganisaation pyörittämiseen.

Katto

Olen joskus aiemminkin esittänyt tämän provosoivan kysymyksen, mutta esitetään se nyt vielä uudelleen:

Mistä näistä kolmesta Uusi testamentti ei puhu mitään?
- kotona kokoontuva seurakunta
- tunnustuskuntaan kuuluva seurakunta
- kaupunginlaaja kristillinen paikallisseurakunta

Okei, tiedän: kristillisellä opilla (dogmatiikalla) ei nuoremman globalisaatiosukupolven silmissä ja korvissa ole kovinkaan suurta arvoa, jolloin tällainen kysymys ei ole mitenkään kiinnostava - sen velvoittavuudesta puhumattakaan. STI:n tutkija, dosentti Timo Eskola puhuukin EVVK-sukupolvesta. Jep, ja heitä edeltävälle sukupolvelle teologia taas ei ole koskaan tuottanut minkäänlaista ongelmaa, vaan Raamatun ilmoituksesta on aina saatu väännettyä juuri ne argumentit, mitkä on haluttu. Esimerkkinä tästä vaikka kirkollinen homokeskustelu ja siinä esitetyt teologiset argumentit (Martti Nissinen & co).

Mutta siitä huolimatta - tai ehkä juuri sen tähden! - tällä kysymyksellä on merkitystä. Itse törmään tähän kysymykseen sangen usein.

Wolfgang Simson on usein puhunut varhain tapahtuvasta ehdollistumisesta ja miten se toimii kristittyjen(kin) kohdalla. Tässä kohtaa sillä tilanteella ja ympäristöllä, missä olet tullut uskoon, kasvanut kristityksi tai radikaalisti uudistunut, on hyvin suuri merkitys. Minkälaisen kristillisen yhteisön piirissä olet kasvanut, sen mukaista dna:ta kannat mukanasi. Siltä pohjalta, miten ja mihin Sinut on opetettu, tarkastelet koko kristillistä elämää yleensä, mukaan luettuna sen sisältämä opetus seurakunnasta, sen olemuksesta, luonteesta ja rakenteesta. Mitä pitempään olet ollut uskossa ja elänyt tietyn yhteisön suojissa, sitä helpommin huomaat sen, miten aina uudelleen palaat siihen hengelliseen äidinmaitoon, jota olet nauttinut.

Tämä ehdollistuminen on tapahtunut ja on todellisuutta, olit siitä itse mitä mieltä hyvänsä. Käytännössä tämä ehdollistuminen saa aikaan eräänlaisen katsomuksellisen katon Sinulle, jonka läpi, yli tai ohi et kykene näkemään. Hyvin harva vain suurin ponnistuksin kykenee tähän: kasvamaan niin korkealle, että näkee oman kukkalaatikon reunojen yli Kristuksen ruumiin kokonaisuuden. Valtaosa ns. tavallisista kristityistä elää tyytyväisenä elämäänsä oman yhteisönsä opillisen ja kulttuurisen katon alla, opetettuna sopeutumaan siihen, että "tässä tämä nyt on, enempää ei oikeastaan ole tarjolla" - ja jos haluat kurottautua johonkin uuteen, niin siitä voi seurata erilaisia vaikeuksia.

Eli pidit siis tästä kirkkokunnallisen ehdollistumisen jalkapannasta tai et, kannat sitä mukanasi. Jopa silloinkin, kun olet pettyneenä ja haavoilla irtaantunut alkuperäisestä yhteisöstäsi , kannat sitä hengellistä verenperintöä mukanasi. Kritisoidessasi, kapinoidessasi ja hyökätessäsi tuota vanhaa, aiempaa ja Sinua ehkä hyväksikäyttänyttä ja haavoittanutta yhteisöä ja sen toimintatapaa vastaan huomaat käänteisessäkin merkityksessä olevasi edelleen kiinni tuossa vanhassa. Painiessasi nokikolarin kanssa tulet itsekin yhtä nokiseksi kuin vastustajasi.

Huomaat yllättäen muuttuvasi itsekin sen kaltaiseksi, jota vastaan taistelet. Vain kuoleminen voi Sinut tästä kurimuksesta vapauttaa.

Kylmä fakta kasvatustieteen piiristä on se, että kun jollain nuorella on ollut jokin paha tottumus tai suoranainen riippuvuus X-vuoden ajan, niin kestää kuulemma noin 2 x X-vuotta, ennen kuin tästä vanhasta habituksesta, helmasynnistä tai addiktiosta pääsee kunnolla eroon. Käytännön seurakuntaelämässä tämä näkyy siinä, miten ihmiset uusiin, kotona kokoontuviin seurakuntiin hakeutuessaan tietämättään ja tahtomattaan tuovatkin mukanaan juuri sen vanhan hapatuksen, josta halusivat päästä eroon tai johon ainakin halusivat ottaa etäisyyttä. Seurakunnan kokoontuminen ei olekaan aito, oikea ja raamatullinen, ellei siellä kuulu vanhat tutut shibboletit ja toimi tuttu kaanaankielinen ja kulttuurinen kooditus.

Joskus tämä kaikki saattaa putkahtaa esiin vielä vuosikymmenenkin kuluttua, mikäli uuteen yhteisöön asetetut toiveet eivät toteutuneetkaan, niin kuin niiden ajateltiin. Old habits die hard ja jollei uusi yhteisö tässä kohtaa ole selvästi hereillä ja aidosti orgaaninen, niin viimeisestä voi hyvinkin tulla pahempi kuin ensimmäisestä. Tärkein pointti kuitenkin on kuolemisessa vanhalle, mikä usein osoittautuu kaikkein vaikeimmaksi. Liian usein näemme vain yritystä siirtää vanha sapluuna uuteen kontekstiin tai yritystä aloittaa kivile mennyt ministry uudelleen uudessa ympäristössä. Ei onnistu, sillä uusi viini, ei vanha, on aina laskettava uusiin leileihin.

Orgaanisuus tässä uudessa kontekstissa tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vanhasta saa hyvää lannoitetta. Antakoon se hyvän kasvupohjan uudelle. Katon alta pois päästyään kristitty yllättäen huomaa Elämän todellisuuden olevankin paljon suurempi ja iloisempi asia, kuin mihin hänet oli totutettu.

-------


"Vartuin helluntailaisessa kasvihuoneessa. Minulle sanottiin, että ulkopuolella on hyvin kylmää ja että minun täytyy pysytellä kasvihuoneessa säilyäkseni oikeassa lämpötilassa... Mutta eräänä päivänä Herra sanoi minulle: ´Mene ulos tästä kasvihuoneesta´. Menin ulos - ja siellä, ulkopuolella, oli kevät." David j. du Plessis

-------

Ai niin, mikä olikaan oikea vastaus kysymykseen?

Kutsu

Paavali oli apostoli ja tässä toimessaan hänellä oli tiettyjä motiiveja, metodeja ja periaatteita, joita hän noudatti ja joille hän oli uskollinen. Ensinnäkin se tilanne, jossa hän koki elävänsä ja toimivansa oli hengellinen sota, jossa henkivaltojen taistelu oli todellisuutta. Hänen lähtökohtansa hengelliseen työhön ei ollut korkea koulutus tai oppineisuus, vaan Jumalan kutsu, joka aikanaan todellistui seurakunnan keskellä. Hänen motiivinsa oli Kristuksen rakkauden kokeminen sisäisesti niin vaativana, että se pakotti hänet liikkeelle. Jos kerran Yksi oli kuollut kaikkien puolesta, niin silloin kaikki muutkin olivat kuolleet itselleen, elääkseen Hänelle.

Paavalin työmetodina oli kävely, hengailu nurkilla, ihmisten pariin hakeutuminen, työn tekeminen ihmisten parissa, julistus ja keskustelu, opetus ja vuoropuhelu. Tärkeitä periaatteita hänelle olivat ilmestyksen saaminen Jumalalta, elannon hankkiminen omin käsin sekä evankeliumin julistaminen ensin juutalaisille. Hän ei siis koskaan kulkenut oman kansansa keskellä sammutetuin lyhdyin tai matalaa profiilia pitäen, eikä ajatellut juutalaisille olevan jokin toinen tie pelastukseen, kuin Jeesus.

Hänelle suuret kaupungit toimivat työn tukikohtina, juutalaisen uskonnollisuuden edustuspaikat eli synagoogat hyvänä kontaktipintana, jossa oli jo valmiina olemassa tietty esiymmärrys uskon asioille sekä siellä juutalaiset ja siihen päin kallellaan olevat ensimmäisenä kohderyhmänään. Kuitenkin kaiken takana väijyi tuo apostolinen pakotus aina hakeutua sinne, minne muut eivät ole menneet ja missä kukaan muu ei vielä ole työtä tehnyt. Saavuttamattomat ihmisryhmät ajoivat häntä aina uudelleen eteenpäin.

Hän mielsi oman - tai yleensä! - apostolisen valtuutuksensa aitouden tunnusmerkiksi ihmeet, merkit ja muut voimalliset teot. Hänellä ei ollut mitään vaikeutta sovittaa kaikkea tätä yliluonnollista Jumalan voiman ilmenemistä käytännössä yksinkertaiseen armon evankeliumiin, joka vapauttaa ihmisen. Hän näki tärkeänä pyrkiä aina mukautumaan kohderyhmänsä mukaan vaarantamatta kuitenkaan hitustakaan aidosta evankeliumista.

Paavalille paras ja toimivin tapa kouluttaa itselleen työnsä jatkajia, jotka veisivät sanomaa eteenpäin ja itse kouluttaisivat työn jatkajia, oli käytännön työssäoppiminen, siinä tapahtuva vuoropuhelu ja asioiden yhdessä tekeminen. Tämä oli hänelle myös ainoa konteksti, jossa teologian tekeminen tapahtui.

Ajan riento

Eilen Kirkkokansan raamattupäivien lounastauolla olimme muutaman kaverin kanssa syömässä paikallisessa kreikkalaisessa ravintolassa. (Suosittelen, seisova pöytä on yksi kaupungin parhaista!) Puhuimme mm. siitä, miten viimeisten kymmenen vuoden aikana monet asiat maamme hengellisessä kentässä ovat muuttuneet. Yhtenäiskulttuurin aika on auttamatta ohi ja uskonnollinen tilanne on pirstoutunut. Näyttää siltä, kuin erityisesti syksyn 2011 jälkeen muutos on vain nopeutunut ja kärjistynyt. Itselläni oli mielessä lähinnä TV2:n Ajankohtaisen kakkosen homoilta jälkiprosesseineen (jonka avaamalla linjalla vyörytys jatkuu edelleen). Parin nuoremman keskustelukumppanin kohdalla syksy 2011 taas edusti selvää positiivista muutosta ja eteenpäin menoa heidän omassa hengellisessä maailmassaan. Muutosta yhtä kaikki - ja yhä kiihtyvää, etten sanoisi.

Minä taisin tuossa ateriayhteydessä edustaa jonkinlaista pitkän matkan juoksijaa. En nyt puhu niinkään itsestäni, muuta mikäli olet tottunut asemoimaan itsesi kirkolliseen (tai ylipäätään maamme uskonnolliseen tilanteeseen) sellaisten tuttujen maamerkkien kautta, kuten viidesläisyys sen eri järjestöineen, ja sitä kautta olet oppinut hahmottamaan ne, jotka ovat vähän meidän puolellamme, ne, jotka eivät ole lainkaan meidän puolellamme tai sitten ne, jotka ovat aktiivisesti meitä vastaan, niin nyt yllätyksesi on mitä suurin. Edellyttäen nimittäin, että uskallat katsoa riittävän kauas juoksuhaudastasi.

Nyt nimittäin yllättäen huomaatkin löytäväsi (H)hengenheinolaisuutta sieltä, mistä ei pitäisi tai huomaat törmääväsi väärinymmärryksen muuriin siellä, mistä olisit luullut saavasi vastakaikua sanomallesi. Keskustelupöydän äärimmäisestä nurkasta olet havaitsevinasi jonkinlaisia varovaisia keskusteluyhteyden avauksen yrityksiä. Vastaavasti saatat vierestäsi löytää uskonnollisen jähmettymisen muodossa ensimmäisiä merkkejä alkavasta kuolonkankeudesta. Kun tarkkaat sitä, mitä Herran Henki tekee, huomaatkin yllättäen - ja joku tähän loukkaantuu - että Hän ei olekaan mitenkään automaattisesti sitoutunut muodollisesti oikeaan opintulkintaan.  Kaiken kirkkohistoriallisen painolastin, kirkollisen keskustelun poliittiset asetelmat ja paikoilleen lukitut ennakkoasetelmat täysin unohtaen (tai ainakin sivuuttaen), Hän näyttääkin suvereenisti kiinnittävän huomionsa niihin, jotka ovat janoisia Hänen puoleensa.

Tämä kaikki edellyttäen, että olet hereillä ja uskallat katsoa tosiasioita silmiin.

Jumala näyttää seulovan meitä, sekoittavan pakkaa ja tarkoituksellisesti saattavan viisaidemme lukeneisuuden ja oppineisuuden hämmennyksen valtaan. Tai ainakin Hän näyttää sallivan sen tapahtuvan jouduttaakseen omia tarkoitusperiään.

-------

Mitä itse päivin tulee, niin olen pettynyt. Ei näillä eväillä vallankumousta Suomessa tehdä. Tokkopa se oli edes tarkoituskaan. Muromaa olisi tarvittu.