Virtanen keskusteli Dosentin kanssa teologiasta ja sen harrastamisesta. Dosentti oli ollut hieman hämmästynyt, jopa närkästynyt, kun Virtanen oli todennut hänelle teologian olevan "hyvä renki, mutta huono isäntä".
Kun Dosentti sitten oli tiedustellut Virtaselta, miksi tämä sitten ylipäätään harrasti teologiaa, hän oli kertonut motiivikseen halun ymmärtää sekä Raamattua itseään että sitä lukevien ihmisten ajattelua paremmin.
- Esimerkiksi kreikkaa haluan osata sen takia, että ymmärtäisin Jumalan ilmoitusta paremmin.
- Edustaako Uusi testamentti sinulle siis tuota mainitsemaasi "jumalallista ilmoitusta"? kysyi Dosentti Virtaselta.
- Kyllä, samoin Vanhan testamentin kirjoitukset. vastasi Virtanen epäröimättä.
Dosentti näytti epäröivältä ja mietteliäältä.
- Hm... sitten sinä taidat olla todella vaikeuksissa tuon niin kutsutun "ilmoituksesi" kanssa. Dosentti totesi hieman pilkallisesti. Virtanen ymmärsi Dosentin mielessä kummittelevan kaanonin muodostumisen problematiikan, alkuperäisten käsikirjoituskokoelmien oletetut ristiriidat ja muut teologian harrastajien liberaalin siiven lempilapset.
- Niin, eikö kuka hyvänsä ihminen, joka on tekemisissä yliluonnollisen ja elävän Jumalan kanssa, olekin enemmän tai vähemmän "vaikeuksissa" Hänen kanssaan? Virtanen vastasi, korostaen sormillaan sitaatteja.
Dosentti näytti entistäkin hämmentyneemmältä.
- Niin, eihän Aslan ole kesy Leijona, vai onko? Virtanen täsmensi.
Friday, October 31, 2014
Monday, October 27, 2014
Millaisia seurakuntia syntyy Suomeen?
1990-luvun lopun jälkeen maahamme on syntynyt useita uusia seurakuntia. Havaintojeni mukaan uusien seurakuntien syntyhistoriassa toistuvat tietyt, samat teemat:
- Johtajuus. Uusi seurakunta syntyy "kalifiksi kalifin paikalle"-problematiikan kautta. Nämä ovat todella skismaattisia prosesseja sen takia, että uuden ja vanhan yhteisön tavoissa, kokoontumiskulttuurissa, teologisissa painotuksissa tms. ei välttämättä ole mitään mainittavia eroja. Kyse on vain ja ainoastaan johtajiksi haluavien vallanhalusta, mikä tuottaa paljon (ehkä loppuiäkseen) vammautuneita veljiä ja sisaria. Väärää vallankäyttöä voi siis esiintyä yhtä hyvin vanhassa kuin uudessakin yhteisössä: diktatuurinen johtajuus vanhassa yhteisössä saattaa synnyttää "run for your spiritual life!"-pakoreaktion, mutta yhtä hyvin myös uusi, nouseva johtaja saattaa kypsymättömyydessään ja vallanhalussaan kerätä "omat lampaansa" ja lähteä ovet paukkuen.
- Kulttuuri. Uusi seurakunta syntyy kulttuurisen muutoksen ja sen luomien paineiden seurauksena. Erheellisesti nämä usein vain naamioidaan seurakunnanistutusprojekteiksi. Kulttuuriset erot voidaan useimmiten tiivistää vastakkainasetteluun "angloamerikkalaiset ylistyslaulut vs. hengellinen laulukirja". Muita erottavia tekijöitä saattavat olla myös pukeutumis- ym. koodikysymykset tai vaikkapa kahvin tarjoileminen pahvimukeista. Yhtä erheellisesti näitä tunnusmerkkejä saatetaan pitää hengellisen uudistumisen tunnusmerkkeinä.
- Toimintavapaus. Monen nuoruuden tarmoa ja jopa Jumalalta saatua näkyä pursuavan aloittelevan pastorin kysymys käytännössä kuuluu: "keneltä vielä täytyy kysyä lupa?" Helpommalta saattaa tuntua ajatus toteuttaa omaa hengellistä näkyä uudessa kontekstissa kuin yrittää saada pihisevä hengitys kulkemaan vanhoissa ummehtuneissa rakenteissa. Näihin kysymyksiin saattaa usein liittyä aitoa hengellistä janoa ja halua nähdä Pyhän Hengen toimintaa uudella, tuoreella tavalla. Kivikkoiseksi tämän tekee - taloudellisen epävarmuuden lisäksi - toisaalta se, miten diskriminoivasti vanhat yhteisöt saattavat suhtautua uusiin tulokkaisiin sekä toisaalta se, että meiltä puuttuu sellainen rohkaisemisen kulttuuri, jolla uusien alkujen tekijöitä kannutetaan, tuetaan ja ohjataan vanhempien toimesta. Tämä sama vaara voi yhtä hyvin uhata parinkymmenen vuoden ikäistä "uutta" seurakuntaakin.
- Uudistus. Edellistä lähelle tulee tilanne, jossa seurakuntaa kohtaa aito hengellinen uudistuminen. Kyse ei siis (vielä) ole kyse niinkään herätyksestä, jonka seurauksena ihmisiä tulee uskoon ja liittyy seurakuntaan, vaan kyse on jo uskossa (kenties jo kauankin) olleiden hengellisestä uudistumisesta. Usein jossain perinteisessä yhteisössä kyse on silkasta matematiikasta ja syyn ja seurauksen lainalaisuudesta; ne, jotka haluavat olla uudistuksessa mukana (jatkossakin), ovat joko (enemmän tai vähemmän) pakotettuja lähtemään tai sitten he lähtevät halutessaan säilyttää tuoreutensa.
Tämä ei tietenkään ole mikään tyhjentävä esitys, eivätkä nämä mallit mitenkään sulje pois toisiaan. Ne saattavat elää ja vaikuttaa limittäin ja lomittain toistensa kanssa jossain yhteisössä. Silti esim. kulttuuri- ja uudistus-mallit saattavat useimmiten olla jopa toistensa vastakohtia, ensin mainitussa kun on kyse lähes pelkästään uuden ulkoisen tyylin lanseeraamisesta, mutta toisessa taas on kyse Pyhän Hengen syvemmästä työstä.
Seuraava hahmotelma taas koskee lähinnä perinteisten yhteisöjen ulkopuolelle syntyneitä kotiseurakuntia, koska niistä minulla on eniten kokemusta. Esitetyt mallit eivät ole toinen toistaan huonompia, pyhempiä tai toimivampia, vaan kyse on enemmänkin niiden esittelystä. Ne eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä. Toisaalta seuraavista malleista voi löytyä paljonkin yhtymäkohtia, samoja toimintatapoja ja periaatteita, kuin vaikkapa luterilaisissa uusissa seurakuntayhteisöissä. Lisäksi mallit on tässä esitetty puhtaaksiviljeltyinä, mutta jokainen ymmärtää näitä elementtejä löytyvän useita samaan aikaan jostain yhteisöstä. Niinpä näitäkin näyttäisi olevan limittäin ja lomittain, päällekkäin ja vierekkäin samassa yhteisössä.
- "Old school". Jeesus sanoo uudesta viinistä puhuessaan: "eikä kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua uutta, sillä hän sanoo: ´vanha on hyvää´". Tämän koulukunnan edustajat näkevät tehtäväkseen pitäytyä vanhassa ja säilyttää vanhat laulut, vanhat puheenparret (ns. "kaanaan kieli") ja muutenkin vanhat tavat. Tässä joukossa saattaa myös esiintyä ajattelua, jonka mukaan "mitä vanhempi raamatunkäännös, sitä parempi". Uusi koetaan lähes poikkeuksetta uhaksi, jossa nähdään hyvin usein eksytyksen vaara. Tämän mallin vahvuutena on usein pitkällinen hengellinen kokemus erilaisita ilmiöistä ja vahva Sanan tuntemus.
- "Postmoderni heimo". Kyseessä on hengellinen sovellus "Frendit"-tv-sarjasta ja sen välittämästä kuvasta Y-sukupolven kaipaamasta yhteisöllisyydestä. Ideaali seurakuntana pidetään kodinomaista tapaamista hyvien, samanhenkisten ystävien kesken, jolloin tarjolla on lämmintä tunnelmaa, räiskyviä keskusteluja ja hyvää ruokaa ja juomaa. Kaikki on hyvin epämuodollista, spontaania ja flow. Meininki on hyvin autenttista, innostunutta ja aavistuksen hipahtavaa. Tiukka ohjelma, valmistetut puheenvuorot tai opetukset koetaan joskus jopa Henkeä sammuttavina. Kristittyjen yhteys muodostuu yhdessäolosta, avoimuudesta omien asioiden jakamisessa ja vapaasta rukouksesta. Tämän genren vahvuutena on aito apostolinen into, joka voi poikia rohkeita ja ennakkoluulottomia pelinavauksia hengellisessä kentässä.
- "Ylistysalttari". Tässä mallissa varsinainen seurakunnan elämä rakentuu Hengessä johdetun ja yhteisesti toteutetun ylistyksen ympärille. Tämä saattaa usein tapahtua jopa ihmissuhteiden ja keskinäisen jakamisen kustannuksella. Raamatunopetus tässä kontekstissa on usein innostavaa, kehoituksenomaista ja tähtää kokoontumisen spiritualiteetin nostamiseen. Ongelmana tässä mallissa saattaa olla se, että ne, jotka eivät pysy menossa mukana, putoavat kelkasta (mitä ei suinkaan saa tulkita yksioikoisesti hengettömyydeksi tms.). Vahvuutena on hengen palo, profeetallisuus ja halu syvempään (kokemukselliseen) yhteyteen Jumalan kanssa.
- "Missio". Seurakunnalla on useita erilaisia tapoja kokoontua, eikä sen piirissä olla jumiuduttu pelkästään yhteen kokoontumistapaan. Eräs sen perustehtävä on rukoilla oman kotikaupunkinsa puolesta ja osallistua kristittyjen yhteiseen evankeliointiin, diakoniaan tai apologiaan internetissä. Seurakunnalla saattaa siis olla, viikonpäivästä tai muusta ajankohdasta riippuen, erilaiset kasvot, mutta perusorientaatio on se, että kyse on koko ajan seurakunnan kokoontumisesta. Suhtautuminen moniin ohjelmakysymyksiin saattaa myös olla hyvin pragmaattista, jolloin tietyt palvelut, kuten esim. ylistys tai raamatunopetus saatetaan tietoisesti - ja häpeilemättä - hakea jostain toisesta yhteisöstä. Tämän mallin vahvuutena on sen joustavuus toimia osana kaupunginlaajaa seurakuntaa ja yhteistyössä muiden yhteisöjen kanssa. Se kuitenkin edellyttää hengellistä kypsyneisyyttä ja kykyä nähdä "metsä puilta".
-------
Moni meistä kysyy mielessään, millainen olisi se uusi seurakunta, jonka istuttaisimme "neitseelliseen maaperään"? Vaikka ymmärrän tämän termin olevan hieman harhaanjohtava suomalaisessa tilanteessamme, niin ehdotanpa nyt kuitenkin, olisiko se sellainen, missä noiden em. seurakuntamallien parhaat puolet on osattu yhdistää ja ottaa käyttöön?
- Johtajuus. Uusi seurakunta syntyy "kalifiksi kalifin paikalle"-problematiikan kautta. Nämä ovat todella skismaattisia prosesseja sen takia, että uuden ja vanhan yhteisön tavoissa, kokoontumiskulttuurissa, teologisissa painotuksissa tms. ei välttämättä ole mitään mainittavia eroja. Kyse on vain ja ainoastaan johtajiksi haluavien vallanhalusta, mikä tuottaa paljon (ehkä loppuiäkseen) vammautuneita veljiä ja sisaria. Väärää vallankäyttöä voi siis esiintyä yhtä hyvin vanhassa kuin uudessakin yhteisössä: diktatuurinen johtajuus vanhassa yhteisössä saattaa synnyttää "run for your spiritual life!"-pakoreaktion, mutta yhtä hyvin myös uusi, nouseva johtaja saattaa kypsymättömyydessään ja vallanhalussaan kerätä "omat lampaansa" ja lähteä ovet paukkuen.
- Kulttuuri. Uusi seurakunta syntyy kulttuurisen muutoksen ja sen luomien paineiden seurauksena. Erheellisesti nämä usein vain naamioidaan seurakunnanistutusprojekteiksi. Kulttuuriset erot voidaan useimmiten tiivistää vastakkainasetteluun "angloamerikkalaiset ylistyslaulut vs. hengellinen laulukirja". Muita erottavia tekijöitä saattavat olla myös pukeutumis- ym. koodikysymykset tai vaikkapa kahvin tarjoileminen pahvimukeista. Yhtä erheellisesti näitä tunnusmerkkejä saatetaan pitää hengellisen uudistumisen tunnusmerkkeinä.
- Toimintavapaus. Monen nuoruuden tarmoa ja jopa Jumalalta saatua näkyä pursuavan aloittelevan pastorin kysymys käytännössä kuuluu: "keneltä vielä täytyy kysyä lupa?" Helpommalta saattaa tuntua ajatus toteuttaa omaa hengellistä näkyä uudessa kontekstissa kuin yrittää saada pihisevä hengitys kulkemaan vanhoissa ummehtuneissa rakenteissa. Näihin kysymyksiin saattaa usein liittyä aitoa hengellistä janoa ja halua nähdä Pyhän Hengen toimintaa uudella, tuoreella tavalla. Kivikkoiseksi tämän tekee - taloudellisen epävarmuuden lisäksi - toisaalta se, miten diskriminoivasti vanhat yhteisöt saattavat suhtautua uusiin tulokkaisiin sekä toisaalta se, että meiltä puuttuu sellainen rohkaisemisen kulttuuri, jolla uusien alkujen tekijöitä kannutetaan, tuetaan ja ohjataan vanhempien toimesta. Tämä sama vaara voi yhtä hyvin uhata parinkymmenen vuoden ikäistä "uutta" seurakuntaakin.
- Uudistus. Edellistä lähelle tulee tilanne, jossa seurakuntaa kohtaa aito hengellinen uudistuminen. Kyse ei siis (vielä) ole kyse niinkään herätyksestä, jonka seurauksena ihmisiä tulee uskoon ja liittyy seurakuntaan, vaan kyse on jo uskossa (kenties jo kauankin) olleiden hengellisestä uudistumisesta. Usein jossain perinteisessä yhteisössä kyse on silkasta matematiikasta ja syyn ja seurauksen lainalaisuudesta; ne, jotka haluavat olla uudistuksessa mukana (jatkossakin), ovat joko (enemmän tai vähemmän) pakotettuja lähtemään tai sitten he lähtevät halutessaan säilyttää tuoreutensa.
Tämä ei tietenkään ole mikään tyhjentävä esitys, eivätkä nämä mallit mitenkään sulje pois toisiaan. Ne saattavat elää ja vaikuttaa limittäin ja lomittain toistensa kanssa jossain yhteisössä. Silti esim. kulttuuri- ja uudistus-mallit saattavat useimmiten olla jopa toistensa vastakohtia, ensin mainitussa kun on kyse lähes pelkästään uuden ulkoisen tyylin lanseeraamisesta, mutta toisessa taas on kyse Pyhän Hengen syvemmästä työstä.
Seuraava hahmotelma taas koskee lähinnä perinteisten yhteisöjen ulkopuolelle syntyneitä kotiseurakuntia, koska niistä minulla on eniten kokemusta. Esitetyt mallit eivät ole toinen toistaan huonompia, pyhempiä tai toimivampia, vaan kyse on enemmänkin niiden esittelystä. Ne eivät ole myöskään minkäänlaisessa paremmuus- tai tärkeysjärjestyksessä. Toisaalta seuraavista malleista voi löytyä paljonkin yhtymäkohtia, samoja toimintatapoja ja periaatteita, kuin vaikkapa luterilaisissa uusissa seurakuntayhteisöissä. Lisäksi mallit on tässä esitetty puhtaaksiviljeltyinä, mutta jokainen ymmärtää näitä elementtejä löytyvän useita samaan aikaan jostain yhteisöstä. Niinpä näitäkin näyttäisi olevan limittäin ja lomittain, päällekkäin ja vierekkäin samassa yhteisössä.
- "Old school". Jeesus sanoo uudesta viinistä puhuessaan: "eikä kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua uutta, sillä hän sanoo: ´vanha on hyvää´". Tämän koulukunnan edustajat näkevät tehtäväkseen pitäytyä vanhassa ja säilyttää vanhat laulut, vanhat puheenparret (ns. "kaanaan kieli") ja muutenkin vanhat tavat. Tässä joukossa saattaa myös esiintyä ajattelua, jonka mukaan "mitä vanhempi raamatunkäännös, sitä parempi". Uusi koetaan lähes poikkeuksetta uhaksi, jossa nähdään hyvin usein eksytyksen vaara. Tämän mallin vahvuutena on usein pitkällinen hengellinen kokemus erilaisita ilmiöistä ja vahva Sanan tuntemus.
- "Postmoderni heimo". Kyseessä on hengellinen sovellus "Frendit"-tv-sarjasta ja sen välittämästä kuvasta Y-sukupolven kaipaamasta yhteisöllisyydestä. Ideaali seurakuntana pidetään kodinomaista tapaamista hyvien, samanhenkisten ystävien kesken, jolloin tarjolla on lämmintä tunnelmaa, räiskyviä keskusteluja ja hyvää ruokaa ja juomaa. Kaikki on hyvin epämuodollista, spontaania ja flow. Meininki on hyvin autenttista, innostunutta ja aavistuksen hipahtavaa. Tiukka ohjelma, valmistetut puheenvuorot tai opetukset koetaan joskus jopa Henkeä sammuttavina. Kristittyjen yhteys muodostuu yhdessäolosta, avoimuudesta omien asioiden jakamisessa ja vapaasta rukouksesta. Tämän genren vahvuutena on aito apostolinen into, joka voi poikia rohkeita ja ennakkoluulottomia pelinavauksia hengellisessä kentässä.
- "Ylistysalttari". Tässä mallissa varsinainen seurakunnan elämä rakentuu Hengessä johdetun ja yhteisesti toteutetun ylistyksen ympärille. Tämä saattaa usein tapahtua jopa ihmissuhteiden ja keskinäisen jakamisen kustannuksella. Raamatunopetus tässä kontekstissa on usein innostavaa, kehoituksenomaista ja tähtää kokoontumisen spiritualiteetin nostamiseen. Ongelmana tässä mallissa saattaa olla se, että ne, jotka eivät pysy menossa mukana, putoavat kelkasta (mitä ei suinkaan saa tulkita yksioikoisesti hengettömyydeksi tms.). Vahvuutena on hengen palo, profeetallisuus ja halu syvempään (kokemukselliseen) yhteyteen Jumalan kanssa.
- "Missio". Seurakunnalla on useita erilaisia tapoja kokoontua, eikä sen piirissä olla jumiuduttu pelkästään yhteen kokoontumistapaan. Eräs sen perustehtävä on rukoilla oman kotikaupunkinsa puolesta ja osallistua kristittyjen yhteiseen evankeliointiin, diakoniaan tai apologiaan internetissä. Seurakunnalla saattaa siis olla, viikonpäivästä tai muusta ajankohdasta riippuen, erilaiset kasvot, mutta perusorientaatio on se, että kyse on koko ajan seurakunnan kokoontumisesta. Suhtautuminen moniin ohjelmakysymyksiin saattaa myös olla hyvin pragmaattista, jolloin tietyt palvelut, kuten esim. ylistys tai raamatunopetus saatetaan tietoisesti - ja häpeilemättä - hakea jostain toisesta yhteisöstä. Tämän mallin vahvuutena on sen joustavuus toimia osana kaupunginlaajaa seurakuntaa ja yhteistyössä muiden yhteisöjen kanssa. Se kuitenkin edellyttää hengellistä kypsyneisyyttä ja kykyä nähdä "metsä puilta".
-------
Moni meistä kysyy mielessään, millainen olisi se uusi seurakunta, jonka istuttaisimme "neitseelliseen maaperään"? Vaikka ymmärrän tämän termin olevan hieman harhaanjohtava suomalaisessa tilanteessamme, niin ehdotanpa nyt kuitenkin, olisiko se sellainen, missä noiden em. seurakuntamallien parhaat puolet on osattu yhdistää ja ottaa käyttöön?
Friday, October 24, 2014
Millaisia uusia seurakuntia Suomeen halutaan istuttaa?
Karkeasti sanottuna kahdenlaisia:
- historialliset kirkkokunnat ja perinteiset seurakunnat haluavat istuttaa seurakuntia, jotka ovat mahdollisimman paljon heidän itsensä näköisiä tai sellaisia, kuin ne haluaisivat olla
- kristityt näiden ulkopuolella haluavat taas istuttaa seurakuntia, jotka olisivat mahdollisimman puhtaita kaikesta siitä, mitä edelliset yhteisöt edustavat
-------
Viime mainittua ryhmää ohjaa pyrkimys tietynlaiseen puhdasoppisuuteen niin käytännön kuin opinkin tasolla. Ne hakevat identiteettinsä siitä, että ovat "lähteneet pois heidän keskeltään" eli "suuresta baabelista". Näiden uusien kotiseurakuntien kokoukset muistuttavat tosiasiassa usein perinteistä vapaiden suuntien hengellistä kokousta. Toinen vahva identiteetin määrittäjä onkin perinteisyys; se, mikä on vanhaa, on hyvää. Tämä tapahtuu jopa sen kustannuksella, että menetetään kyky kommunikoida oman aikamme ihmisen kanssa. Kolmas identieetin määrittäjä on "esikoisuus"-ajattelu; "tässä on nyt kyse seurakunnan ennalleen asettamisesta". Äärimmillään tällainen ajattelu vie lahkoutuneeseen "me yksin olemme Kristuksen ruumis"-ajatteluun, jossa ko. yhteisön ulkonaisella jäsenyydellä (ja vain sillä) nähdään olevan suora yhteys "elämän kirjaan".
Joskus uusi kotiseurakuntayhteisö toimii (etenkin prosessin alussa ja ainakin jonkin aikaa) eräänlaisena toipumisryhmänä turhautuneille ja loppuunpalaneille ex-pastoreille, vanhimmistolaisille ja muille vastuunkantajille. Tällaisella recovering-jutulla on tietysti oma paikkansa niin yksilön kuin yhteisönkin kasvussa, mutta mikäli tehokasta poisoppimista vanhasta ei tapahdu, suurena vaarana on jämähtäminen kiinni vanhoihin juoksuhautoihin, joiden ohi rintamalinja on saattanut siirtyä jo kauan sitten. Jos identiteetin hakee jotain vastaan olemisesta, ei pitkälle pötkitä, vaan jossain vaiheessa on pakko miettiä sitä, mitä me sitten edustamme.
Perinteisten kirkkojen seurakunnanistutusprojekteja taas ohjaa usein kirjoittamaton ja ääneenlausumaton vaatimus uskollisuudesta emoyhteisölle. Niistä ei saa tulla liian uusia, vaan niiltä odotetaan säännöllisin väliajoin tapahtuvaa "paavin sormuksen suutelemista". Mikäli irtiotto aiempaan kristillisyyden muotoon tulee liian ilmeiseksi tai saa liian radikaaleja muotoja, sitä yritetään hillitä tai jopa tukahduttaa esim. kiristämällä rahahanoja tai uhkaamalla sillä kirkollisella pannabullalla, jota jokaisen järjestäytyneen kirkkokunnan kaikkeinpyhimmän kassakaapissa säilytetään. (Käytännössä tämä voi tarkoittaa lupaavan urakehityksen tyssäämistä, pastorin valtakirjan menettämistä tai motittamista jonnekin "kristittyjen yhteyden reuna-alueille".)
Onnettommimmillaan tällaiset seurakunnanistutusprojektit toimivat vain vanhan yhteisön mokien, vääristymien ja jopa syntien monistamona. Muistan erään pastorin kerran kieltäytyneen uudesta seurakunnanistutusprojektista tähän vedoten, mikä oli mielestäni rehellinen vastaus. Mikään ei aiheuta niin paljon myötähäpeää sivustakatsojassa kuin sellaiset seurakunnalliset viritelmät, joissa vain pienemmässä mittakaavassa leikitään "oikeaa" seurakuntaa ja tosiasiassa vain toistetaan aiempia virheitä.
-------
Seurakuntia, joita en näe Suomeen juurikaan istutetun, ovat sellaiset, joiden jäsenistä olisi valtaosa pystymetsästä viimeksi kuluneen parin vuoden aikana uskoontulleita. Tämä voi johtua joko siitä, että nyt ei vain ole hengellisen sadonkorjuun aika vielä tai sitten yksinkertaisesti siitä, että uusia ihmisiä ei halutakaan tavoittaa. Useimpien perinteisten seurakuntien perusongelma on se, etteivät ne haluakaan kasvaa. Uudet uskovat koetaan hankaliksi ja vaivaa tuottaviksi - mikä onkin totta, koska vastauskoontullut vaatii aina huolenpitoa, kasvatusta ja ohjausta (ja kaikki tämä vielä ihan henkilökohtaisella tasolla). Suurin osa meistä haluaa kuitenkin vain joko hengellistä viihdettä, kodinomaista yhdessäoloa omassa turvallisessa porukassa tai hyviä kiksejä riehakkaasta tunnelmasta.
Näyttää siltä, että kovin harva meistä todella haluaa tehdä opetuslapsia ja kärsiä vaivaa siinä.
-------
Tämä on aihe, josta voisi kirjoittaa vielä paljon enemmän ja ehkä näin teenkin.
- historialliset kirkkokunnat ja perinteiset seurakunnat haluavat istuttaa seurakuntia, jotka ovat mahdollisimman paljon heidän itsensä näköisiä tai sellaisia, kuin ne haluaisivat olla
- kristityt näiden ulkopuolella haluavat taas istuttaa seurakuntia, jotka olisivat mahdollisimman puhtaita kaikesta siitä, mitä edelliset yhteisöt edustavat
-------
Viime mainittua ryhmää ohjaa pyrkimys tietynlaiseen puhdasoppisuuteen niin käytännön kuin opinkin tasolla. Ne hakevat identiteettinsä siitä, että ovat "lähteneet pois heidän keskeltään" eli "suuresta baabelista". Näiden uusien kotiseurakuntien kokoukset muistuttavat tosiasiassa usein perinteistä vapaiden suuntien hengellistä kokousta. Toinen vahva identiteetin määrittäjä onkin perinteisyys; se, mikä on vanhaa, on hyvää. Tämä tapahtuu jopa sen kustannuksella, että menetetään kyky kommunikoida oman aikamme ihmisen kanssa. Kolmas identieetin määrittäjä on "esikoisuus"-ajattelu; "tässä on nyt kyse seurakunnan ennalleen asettamisesta". Äärimmillään tällainen ajattelu vie lahkoutuneeseen "me yksin olemme Kristuksen ruumis"-ajatteluun, jossa ko. yhteisön ulkonaisella jäsenyydellä (ja vain sillä) nähdään olevan suora yhteys "elämän kirjaan".
Joskus uusi kotiseurakuntayhteisö toimii (etenkin prosessin alussa ja ainakin jonkin aikaa) eräänlaisena toipumisryhmänä turhautuneille ja loppuunpalaneille ex-pastoreille, vanhimmistolaisille ja muille vastuunkantajille. Tällaisella recovering-jutulla on tietysti oma paikkansa niin yksilön kuin yhteisönkin kasvussa, mutta mikäli tehokasta poisoppimista vanhasta ei tapahdu, suurena vaarana on jämähtäminen kiinni vanhoihin juoksuhautoihin, joiden ohi rintamalinja on saattanut siirtyä jo kauan sitten. Jos identiteetin hakee jotain vastaan olemisesta, ei pitkälle pötkitä, vaan jossain vaiheessa on pakko miettiä sitä, mitä me sitten edustamme.
Perinteisten kirkkojen seurakunnanistutusprojekteja taas ohjaa usein kirjoittamaton ja ääneenlausumaton vaatimus uskollisuudesta emoyhteisölle. Niistä ei saa tulla liian uusia, vaan niiltä odotetaan säännöllisin väliajoin tapahtuvaa "paavin sormuksen suutelemista". Mikäli irtiotto aiempaan kristillisyyden muotoon tulee liian ilmeiseksi tai saa liian radikaaleja muotoja, sitä yritetään hillitä tai jopa tukahduttaa esim. kiristämällä rahahanoja tai uhkaamalla sillä kirkollisella pannabullalla, jota jokaisen järjestäytyneen kirkkokunnan kaikkeinpyhimmän kassakaapissa säilytetään. (Käytännössä tämä voi tarkoittaa lupaavan urakehityksen tyssäämistä, pastorin valtakirjan menettämistä tai motittamista jonnekin "kristittyjen yhteyden reuna-alueille".)
Onnettommimmillaan tällaiset seurakunnanistutusprojektit toimivat vain vanhan yhteisön mokien, vääristymien ja jopa syntien monistamona. Muistan erään pastorin kerran kieltäytyneen uudesta seurakunnanistutusprojektista tähän vedoten, mikä oli mielestäni rehellinen vastaus. Mikään ei aiheuta niin paljon myötähäpeää sivustakatsojassa kuin sellaiset seurakunnalliset viritelmät, joissa vain pienemmässä mittakaavassa leikitään "oikeaa" seurakuntaa ja tosiasiassa vain toistetaan aiempia virheitä.
-------
Seurakuntia, joita en näe Suomeen juurikaan istutetun, ovat sellaiset, joiden jäsenistä olisi valtaosa pystymetsästä viimeksi kuluneen parin vuoden aikana uskoontulleita. Tämä voi johtua joko siitä, että nyt ei vain ole hengellisen sadonkorjuun aika vielä tai sitten yksinkertaisesti siitä, että uusia ihmisiä ei halutakaan tavoittaa. Useimpien perinteisten seurakuntien perusongelma on se, etteivät ne haluakaan kasvaa. Uudet uskovat koetaan hankaliksi ja vaivaa tuottaviksi - mikä onkin totta, koska vastauskoontullut vaatii aina huolenpitoa, kasvatusta ja ohjausta (ja kaikki tämä vielä ihan henkilökohtaisella tasolla). Suurin osa meistä haluaa kuitenkin vain joko hengellistä viihdettä, kodinomaista yhdessäoloa omassa turvallisessa porukassa tai hyviä kiksejä riehakkaasta tunnelmasta.
Näyttää siltä, että kovin harva meistä todella haluaa tehdä opetuslapsia ja kärsiä vaivaa siinä.
-------
Tämä on aihe, josta voisi kirjoittaa vielä paljon enemmän ja ehkä näin teenkin.
Friday, October 17, 2014
Eilisen päivän näkyjä
Johdanto
"1900-luvun loppupuolella, kun postmoderni filosofia oli jo asettunut taloksi teologien keskuuteen, tuli tavaksi nähdä aikamme jotenkin erityisen muutosalttiina ja arvaamattomana. Jollekin tämä oli uhka, jollekin mahdollisuus. Jotkut puhalsivat pilliin ja käskivät muita laittamaan jäitä hattuun.
Postmodernia käännettä voidaan pitää kynnyksenä, jonka ylittäminen on avannut uusia näköaloja enemmän kuin mikään muu muutos noin viiteensataan vuoteen."
(Olli-Pekka Vainio, Postmoderni filosofia, kulttuuri ja kristillinen teologia, s. 9)
Vainio lisää tähän (alaviitteessään), miten "joskus tämän muutoksen korostaminen saa (epäintentionaalisia) koomisia piirteitä". Esimerkiksi tästä hän ottaa Emergent Church-liikkeen erään päävaikuttajan Brian McLarenin kommentin: "We live in a time unlike any other time that any living person has known. It´s not merely that things are changing. Change itself has changed!" (The Church on the Other Side, s. 21)
No joo, myönnän toki itsekin aikoinani syyllistyneeni moiseen hehkutukseen. Ehkäpä siksi onkin minun aikani laittaa jäitä hattuun...
Eilisen päivän näkyjä
Eilisen päivän näkyjä
No niin, aiheena siis eilisen päivän näyt. Sattuneesta syystä jouduin hiljattain (parisen viikkoa sitten) turvautumaan vanhoihin lähteisiin ja kaivamaan noita miltei unohduksiin jääneitä kaivoja uudelleen auki. Eli pläräilin mapillista vanhoja päiväkirjamerkintöjä, muistiinpanoja, profetioita, näkyjä, ajatelmia ja vaikutelmia jostain millenniumin vaihteesta.
Löysin sieltä paljon, sain lohdutusta sieluni haavoihin ja jälkeenpäin ymmärsin toimineeni Hengen johdatuksessa. Niinpä rohkenen laittaa muutaman rivin noita ajatuksia tähänkin. Eräs ympäröivää todellisuutta ja maailmantilannettamme avaava perusnäky on nimittäin peräisin v. 2002, jolloin toimin keskimmäisenä pastorina Lahden Vapaaseurakunnassa. Olen näin jälkeen päin (eli kahdentoista vuoden perspektiivillä taaksepäin katsoen) huomannut siinä kiteytyneen paljon sellaista, johon aina uudelleen palaan. (Yhtä hyvin voin myös sanoa siihen kiteytyneen paljon sellaista, jota mieleni oli työstänyt aina jostain 1990-luvun alusta alkaen.)
En kutsuisi sitä miksikään varsinaiseksi näyksi, enemmänkin vaikutelmaksi, josta käy ilmi sen murroksen ilmeneminen uskonnollisessa/hengellisessä kentässä, jota (edelleen) parhaillaan elämme. Ehkä post- eli jälkimodernin sijaan olisikin parempi puhua myöhäismoderniteetista? Hengellisessä/uskonnollisessa kentässä eräs sen ilmenemismuoto on jälkikristillinen, mikä sekin on monimerkityksinen ilmaisu; se voi toisaalta tarkoittaa kristinuskon perustotuuksista luopumista itseään, mutta toisaalta sen voidaan myös nähdä olevan irralleen luisumista vanhasta paradigmasta (joka on hallinnut länsimaista mielenmaisemaa 300-luvulta jKr. asti), ilman että luovuttaisiin kristinuskon perustotuuksista sinänsä.
Kahden maailman murroksessa
Lähdin pois vakinaisesta pastorin virasta v. 2004, jonka jälkeen olen viettänyt aikaani erilaisissa postmoderneissa seurakuntakuvioissa eri-ikäisten, eri etnisistä ja seurakunnallisista taustoista tulevien veljien ja siskojen kanssa ja tämän kokemukseni pohjalta tiedän monien kipuilevien näiden samojen peruskysymysten kanssa. Kun maailma muuttuu ja kun muutos itsessään muuttuu ja kun itse paradigma vaihtuu joksikin, mitä on vielä vaikea hahmottaa ja kuvata, miten meidän silloin tulisi elää kristittyinä? Ruotsalainen teologi Kjell Axel Johansson totesi jossain, että uuden alun edessä olevilla tienraivaajilla ei useinkaan ole valmista mallia, miten toimia uudessa tilanteessa.
Kahden maailman murroksessa
Lähdin pois vakinaisesta pastorin virasta v. 2004, jonka jälkeen olen viettänyt aikaani erilaisissa postmoderneissa seurakuntakuvioissa eri-ikäisten, eri etnisistä ja seurakunnallisista taustoista tulevien veljien ja siskojen kanssa ja tämän kokemukseni pohjalta tiedän monien kipuilevien näiden samojen peruskysymysten kanssa. Kun maailma muuttuu ja kun muutos itsessään muuttuu ja kun itse paradigma vaihtuu joksikin, mitä on vielä vaikea hahmottaa ja kuvata, miten meidän silloin tulisi elää kristittyinä? Ruotsalainen teologi Kjell Axel Johansson totesi jossain, että uuden alun edessä olevilla tienraivaajilla ei useinkaan ole valmista mallia, miten toimia uudessa tilanteessa.
Kun Paavali 1.Korinttilaiskirjeen alussa sanoo juutalaisten juoksevan ihmeiden ja merkkien perässä, hän lisää kreikkalaisten vastaavasti etsivän viisautta. Näin hän muutamalla terävällä siveltimenvedolla kuvaa omaa lähetystilannettaan kahden maailman välisessä murroksessa AD 50 tai jotain. Toisaalla on Jerusalem, tuo kaiken uskonnollisuuden äiti, toisaalla taas Ateena, jonka varaan koko länsimainen sivistyksemme on rakennettu.
Paavali kuitenkin julistaa uutta liittoa, jossa Henkilö nimeltä Jeesus Kristus on kaiken julistuksen ja palvonnan kohde: "Mutta me julistamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus!" Tämä seikka meidän on syytä pitää mielessämme seuraavaan paneutuessamme. Paavali nimittäin sanoo tämän Jeesuksen pelastavan ihmisen. Sen tähden Häneen paneutumisemme on ainoa toivomme kulttuurin muuttuessa.
Moderni linnoitus
Mekin siis elämme kahden maailman välisessä murroksessa. Toisaalla on tuo vanha konstantinolaisen käänteen myötä liikkeelle lähtenyt, syntynyt ja kehittynyt moderni maailma, joka kiteytyi länsimaisen teknologian ja sivistyksen luomassa uskossa modernin projektiin, ikuiseen kehitykseen. Kristinusko tässä kontekstissa elää eräänlaisessa "modernin harhassa"; se hyväksyy valistuksen jälkeisen humanismin määrittelemät reunaehdot kristinuskolle. (Esim. Adolf Harnackin ja Rudolf Bultmannin teologia yliluonnollisen amputointineen ja kristinuskon sanoman myyteistä riisumisineen edustaa juuri tätä kristinuskon mallia.)
Toisaalta tälle on ominaista "pietistinen syndrooma" (Lesslie Newbigin), jossa hengellinen todellisuus rajoitetaan yksityiselle elämänalueelle. Newbigin arvostelee modernia, länsimaista kristinuskon sovellusta juuri tästä; elämä on jaettu kahtia, julkiseen ja yksityiseen. Looginen seuraus tästä on se, että "bisnes on bisnes ja Mooses on Mooses".
Modernissa linnoituksessa kristinusko on institutionalisoitunut. Sen ekklesiologinen malli on hierarkkinen systeemi, joka on kopioitu suoraan antiikin Roomasta. Toisaalta se on myös sovittanut itseensä Vanhan testamentin temppelijumalanpalveluksen ja koko sen uskonnollisuuden ikäkausiriitteineen ja seremonioineen. Sille on ominaista dogmatismi, jossa oppi, jota ei seurausten uhalla saa epäillä, on kiveen ikuisiksi ajoiksi hakattu. Opilla tarkoitan tässä jonkun tietyn kirkkokunnan tunnustusta ja oppikokoelmaa. Suuri, maailmaa selittävä metakertomus on tämä kristinuskon ylhäinen, kirkollinen malli.
Jeesus on tässä yhteydessä logos, jonka varassa lepää koko tieteellinen maailmankuva ja josta kaikki rationaliteetti nousee ja saa merkityksensä. Aidon modernin kristityn tunnistaa siitä, että tässä ja vain tässä kontekstissa on pyhä aidosti koettavissa.
Postmodernit virrat
Kulttuurisessa tsunamissa, jossa moderni maailma natisee liitoksistaan ja murtuu, nousee näkyviin myös toisenlainen maailmankuva. Siinä on samaan aikaan jotain uutta ja jotain vanhaa. Aivan samoin kuin voimme puhua "modernista harhasta", voimme täydellä syyllä puhua myös "postmodernista eksytyksestä". Niinkuin oli "moderni linnoitus", niin ovat samoin olemassa "postmodernit virrat" kuohuineen. Tässä kontekstissa usko on helposti luonteeltaan irrationaalista; kyseessä on "uskon hyppy tuntemattomaan" (Sören Kierkegaard).
Ihmisen todellisuudenkuva on lopullisesti pirstoitunut, kun "suuret kertomukset" ovat kuolleet. Ihmisen suhde uskon asioihin ja yliluonnolliseen todellisuuteen on hyvin pragmaattista; hengellistä kokemuksellisuutta ajatellen, mikä vain, mikä kolahtaa kunnolla, on tervetullutta. Kokemuksellisuus on metsästettyä, jopa yliarvostettua; myöhäismodernin ajan ihmisen tulee ensin kokea sitten uskoakseen. Mikä hyvänsä, mikä saa aikaan ministryn menestyksen, ihmisten tulvehtimisen "eteen" ja ennen kaikkea "uhritulot" moninkertaistumaan on kova juttu, eikä sitä saa kritisoida. Maallisen ja hengellisen välinen suhde on vääristynyt, josta on seurauksena gnostilainen harha, joka tilanteesta riippuen on joko libertinistinen ("voin tehdä ruumiillani mitä vain, eikä se vaikuta hengellisyyteeni mitenkään") tai asketistinen ("kaikki ruumiillisuuteen liittyvä on jo lähtökohtaisesti saastaista ja tuomittavaa").
"Postmoderneissa virroissa" muhii niin uudelleen henkiin herännyt gnostilaisuus (joka ei ehkä koskaan oikeasti kuollutkaan) , elpynyt mystisismi, ikiaikainen pakanuus ja noituus ja itämaiset uususkonnot, jotka kaikki sukeutuvat yhdessä amebamaiseksi new age-uskonnollisuudeksi. Kyseessä on eräänlainen kulttuurinen jälkikolonialismi, jossa kaikki länsimainen on jo lähtökohtaisesti turmeltunutta, sekulaaria ja lässähtänyttä. Muualta (esim. Aasiasta, Afrikasta tai Tyynenmeren saarilta) tuleva on puhdasta, turmeltumatonta ja sisältää uuden elämän ja uuden maailman siemenen. Postmodernissa kontekstissa pahuus ja syyllisyys personoituu usein valkoiseen, lihaa syövään, keski-ikäiseen, heteroseksuaaliseen mieheen.
Kristinusko postmodernissa kontekstissa sijoittuu historiallisten tunnustuskuntien ulkopuolelle, liepeille ja väliin. Joko niden jäsenyydellä ei nähdä mitään konkreettista arvoa tai sitten sitä pidetään eräänlaisena Jumalan kansan Baabelin vankeutena, josta aidon apokalyptisen eetoksen innoittamana on aika nousta ja lähteä ulos sen keskeltä. Postmoderni spiritualiteetti on mielellään hyvin intuitiivista, joka yleensä hyvin kevyin perustein määritellään sitten "profeetallisuudeksi". Se lipsahtaa hyvin helposti esoterismin puolelle, etenkin karismaattisten manifestaatioiden kohdalla. Tätä ei kuitenkaan koeta häiritsevänä, koska kaikki opillisuus on pannassa, eikä aina edes uskota yhden ainoan totuuden olemassaolon mahdollisuuteen.
Diktatorisen dogmatismin sijaan korostetaan "Hengen johtoa" ja yksinkertaista pitäytymistä Raamatun sanaan sellaisenaan. Niinpä usein kuulee sanottavan, ettei Sanaa tulisi tulkita, vaan vain lukea ja soveltaa käytäntöön. Tällainen yksisilmäinen "yksin Raamattu"-periaate ilman vastuullista hermeneuttista mallia ja kirkon perinteen tukea voi johtaa paitsi hyvinkin vapaisiin tulkintoihin, myös suoranaiseen hengelliseen väkivaltaan, jossa se, jolla on vahvin "Hengen ilmoitus" voittaa ja hallitsee. Tämä synnyttää uudenlaisia kristinuskon sovellutuksia (kuten esim. ns. Emergent Church-liikkeen piirissä), joissa hyvin ennakkoluulottomasti yhdistetään toisiinsa niin karismaattisuutta kuin bultmannilaista teologiaakin. (Vainio, emt. s. 152)
Tämä taas on saanut aikaan kristittyjen piirissä tyystin toisenlaisiakin reaktioita ja monet evankelikaalit arvioivat historiallisten kirkkojen tradition merkitystä aiempaa myönteisemmin. Raamatun tulkinnalla nähdään olevan orgaaninen yhteys niin kristillisen uskon kuin käytännöllisen uskonelämänkin kanssa. Taidehistoriassa "postmoderni"-sanan etuliitteellä post- sanotaankin olevan myös se merkitys, että se viittaa asioihin ja ilmiöihin ennen moderniteettia. Protestanttisen teologian piirissä onkin viime aikoina aivan uudella tavalla oltu kiinnostuneita katolisesta ja ortodoksisesta traditiosta. (Vainio, emt. s. 152)
Jeesus on tässä kuvassa mythos, joka ei suostu alistumaan modernin maailman reunaehtojen piiriin, vaan joka on kykenevä ilmaisemaan itsensä millä tavoin tai missä kontekstissa hyvänsä. Suurena vaarana tässä on uskon irtautuminen jumalallisen ilmoituksen pohjalta ja muodostumista täysin vapaasti tulkittavaksi spiritualiteetiksi. Niinpä aidon jälkimodernin kristityn tunnistaa siitä, että hän vierastaa uskon laittamista jonkin boxin, systeemin tai tunnustuksen sisälle; kaikki on flow ja mielellään soukkailtavissa.
Kulttuurin(en) Kristus?
Kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa, Hän kiteytti sanomansa teesiin: nyt on Jumalan valtakunta ilmestynyt ja tullut ihmiskuntaa lähelle ja jokaisen ihmisen on ratkaistava oma suhteensa tämän valtakunnan Edustajaan eli Häneen. Jeesus ei siis tullut tänne tehdäkseen tästä maailmasta paremman paikan elää, eikä Hän hetkeäkään ajatellut liittoutua minkään tuon ajan juutalaisuuden suuntauksen kanssa. Hän yksinkertaisesti tuli ja haastoi koko olemassaolevan järjestelmän, jota Uusi testamentti (erityisesti ns. johanneslaisessa corpuksessa) kutsuu nimellä "maailma" (kr. kosmos) ja jonka se sanoo olevan yksinkertaisesti "pahan vallassa". Kyseessä siis on syntiinlangennut ihmissuku ja luomakunta, joka luonnostaan vastustaa aina Jumalaa. Paavalin sanoin, kaikki ovat tietoisesti syntiä tehneet ja ovat sen tähden Jumalan kirkkautta vailla. Nyt sensijaan on Kristuksessa ilmestynyt Jumalan valtakunta, joka on jo voittanut saatanan, tämän maailman ruhtinaan vallan. Tämä peruslähtökohta, konfrontaatio, ja sen oikein ymmärtäminen on kaiken perusta.
Messiaalleen uskollisesti siis Paavalikin näkee niin juutalaisuuden kuin hellenisminkin tämän maailman systeemin mukaisina kulttuurisina ilmiöinä, eikä halua identifioitua niihin mitenkään. Sensijaan hän julistaa niille ja niiden keskellä Ristiinnaulittua Kristusta. Niinpä mekin elämme kahden maailman murroksessa, missä moderni maailma haluaa viisautta, filosofiaa ja rationalismia ja jossa postmoderni maailma etsii kokemuksia, yliluonnollista ja ihmeitä. Tässä tilanteessa meidän on ymmärrettävä, että Jeesus ei ole sen enempää logos, kuin mythoskaan, vaan enemmän; Hän on ho logos (edessä siis määräävä artikkeli). Jossain näiden kahden maailman, modernin linnoituksen ja postmodernien virtojen välillä kulkee kaita tie, joka on kuin onkin sekä löydettävissä että kuljettavissa.
Teol. tri Olli-Pekka Vainio mainiossa kirjassaan, jota edellä olen pariinkin otteeseen siteerannut, käsittelee ansiokkaasti kristittyjen erilaisia tapoja suhtautua kulttuuriin. (Kuva alla sivulta 51.)
Tältä pohjalta ajattelen, että vaikka Jeesus Kristus ja Hänen Henkensä työ kykeneekin ottamaan käyttöönsä tiettyjä kulttuurisia muotoja, niin missään niissä ei Hänen ilmoituksensa ole itsessään täydellisenä. Hän on suvereeni Herra, joka samaan aikaan kykenee olemaan sekä Christ against culture, että Christ the transformer of culture. Lähtökohtaisesti ajattelen Jeesuksen kuitenkin (edelleen) haluavan haastaa meidän kulttuurimme ja sen arvot. Hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta ja näin ollen jokainen yritys toteuttaa se tässä olevaisuudessa on tuomittu jäämään vajavaiseksi, jopa epäonnistumaan. Näin ollen, "tulevaista me etsimme"...
Toisaalta tälle on ominaista "pietistinen syndrooma" (Lesslie Newbigin), jossa hengellinen todellisuus rajoitetaan yksityiselle elämänalueelle. Newbigin arvostelee modernia, länsimaista kristinuskon sovellusta juuri tästä; elämä on jaettu kahtia, julkiseen ja yksityiseen. Looginen seuraus tästä on se, että "bisnes on bisnes ja Mooses on Mooses".
Modernissa linnoituksessa kristinusko on institutionalisoitunut. Sen ekklesiologinen malli on hierarkkinen systeemi, joka on kopioitu suoraan antiikin Roomasta. Toisaalta se on myös sovittanut itseensä Vanhan testamentin temppelijumalanpalveluksen ja koko sen uskonnollisuuden ikäkausiriitteineen ja seremonioineen. Sille on ominaista dogmatismi, jossa oppi, jota ei seurausten uhalla saa epäillä, on kiveen ikuisiksi ajoiksi hakattu. Opilla tarkoitan tässä jonkun tietyn kirkkokunnan tunnustusta ja oppikokoelmaa. Suuri, maailmaa selittävä metakertomus on tämä kristinuskon ylhäinen, kirkollinen malli.
Jeesus on tässä yhteydessä logos, jonka varassa lepää koko tieteellinen maailmankuva ja josta kaikki rationaliteetti nousee ja saa merkityksensä. Aidon modernin kristityn tunnistaa siitä, että tässä ja vain tässä kontekstissa on pyhä aidosti koettavissa.
Postmodernit virrat
Kulttuurisessa tsunamissa, jossa moderni maailma natisee liitoksistaan ja murtuu, nousee näkyviin myös toisenlainen maailmankuva. Siinä on samaan aikaan jotain uutta ja jotain vanhaa. Aivan samoin kuin voimme puhua "modernista harhasta", voimme täydellä syyllä puhua myös "postmodernista eksytyksestä". Niinkuin oli "moderni linnoitus", niin ovat samoin olemassa "postmodernit virrat" kuohuineen. Tässä kontekstissa usko on helposti luonteeltaan irrationaalista; kyseessä on "uskon hyppy tuntemattomaan" (Sören Kierkegaard).
Ihmisen todellisuudenkuva on lopullisesti pirstoitunut, kun "suuret kertomukset" ovat kuolleet. Ihmisen suhde uskon asioihin ja yliluonnolliseen todellisuuteen on hyvin pragmaattista; hengellistä kokemuksellisuutta ajatellen, mikä vain, mikä kolahtaa kunnolla, on tervetullutta. Kokemuksellisuus on metsästettyä, jopa yliarvostettua; myöhäismodernin ajan ihmisen tulee ensin kokea sitten uskoakseen. Mikä hyvänsä, mikä saa aikaan ministryn menestyksen, ihmisten tulvehtimisen "eteen" ja ennen kaikkea "uhritulot" moninkertaistumaan on kova juttu, eikä sitä saa kritisoida. Maallisen ja hengellisen välinen suhde on vääristynyt, josta on seurauksena gnostilainen harha, joka tilanteesta riippuen on joko libertinistinen ("voin tehdä ruumiillani mitä vain, eikä se vaikuta hengellisyyteeni mitenkään") tai asketistinen ("kaikki ruumiillisuuteen liittyvä on jo lähtökohtaisesti saastaista ja tuomittavaa").
"Postmoderneissa virroissa" muhii niin uudelleen henkiin herännyt gnostilaisuus (joka ei ehkä koskaan oikeasti kuollutkaan) , elpynyt mystisismi, ikiaikainen pakanuus ja noituus ja itämaiset uususkonnot, jotka kaikki sukeutuvat yhdessä amebamaiseksi new age-uskonnollisuudeksi. Kyseessä on eräänlainen kulttuurinen jälkikolonialismi, jossa kaikki länsimainen on jo lähtökohtaisesti turmeltunutta, sekulaaria ja lässähtänyttä. Muualta (esim. Aasiasta, Afrikasta tai Tyynenmeren saarilta) tuleva on puhdasta, turmeltumatonta ja sisältää uuden elämän ja uuden maailman siemenen. Postmodernissa kontekstissa pahuus ja syyllisyys personoituu usein valkoiseen, lihaa syövään, keski-ikäiseen, heteroseksuaaliseen mieheen.
Kristinusko postmodernissa kontekstissa sijoittuu historiallisten tunnustuskuntien ulkopuolelle, liepeille ja väliin. Joko niden jäsenyydellä ei nähdä mitään konkreettista arvoa tai sitten sitä pidetään eräänlaisena Jumalan kansan Baabelin vankeutena, josta aidon apokalyptisen eetoksen innoittamana on aika nousta ja lähteä ulos sen keskeltä. Postmoderni spiritualiteetti on mielellään hyvin intuitiivista, joka yleensä hyvin kevyin perustein määritellään sitten "profeetallisuudeksi". Se lipsahtaa hyvin helposti esoterismin puolelle, etenkin karismaattisten manifestaatioiden kohdalla. Tätä ei kuitenkaan koeta häiritsevänä, koska kaikki opillisuus on pannassa, eikä aina edes uskota yhden ainoan totuuden olemassaolon mahdollisuuteen.
Diktatorisen dogmatismin sijaan korostetaan "Hengen johtoa" ja yksinkertaista pitäytymistä Raamatun sanaan sellaisenaan. Niinpä usein kuulee sanottavan, ettei Sanaa tulisi tulkita, vaan vain lukea ja soveltaa käytäntöön. Tällainen yksisilmäinen "yksin Raamattu"-periaate ilman vastuullista hermeneuttista mallia ja kirkon perinteen tukea voi johtaa paitsi hyvinkin vapaisiin tulkintoihin, myös suoranaiseen hengelliseen väkivaltaan, jossa se, jolla on vahvin "Hengen ilmoitus" voittaa ja hallitsee. Tämä synnyttää uudenlaisia kristinuskon sovellutuksia (kuten esim. ns. Emergent Church-liikkeen piirissä), joissa hyvin ennakkoluulottomasti yhdistetään toisiinsa niin karismaattisuutta kuin bultmannilaista teologiaakin. (Vainio, emt. s. 152)
Tämä taas on saanut aikaan kristittyjen piirissä tyystin toisenlaisiakin reaktioita ja monet evankelikaalit arvioivat historiallisten kirkkojen tradition merkitystä aiempaa myönteisemmin. Raamatun tulkinnalla nähdään olevan orgaaninen yhteys niin kristillisen uskon kuin käytännöllisen uskonelämänkin kanssa. Taidehistoriassa "postmoderni"-sanan etuliitteellä post- sanotaankin olevan myös se merkitys, että se viittaa asioihin ja ilmiöihin ennen moderniteettia. Protestanttisen teologian piirissä onkin viime aikoina aivan uudella tavalla oltu kiinnostuneita katolisesta ja ortodoksisesta traditiosta. (Vainio, emt. s. 152)
Jeesus on tässä kuvassa mythos, joka ei suostu alistumaan modernin maailman reunaehtojen piiriin, vaan joka on kykenevä ilmaisemaan itsensä millä tavoin tai missä kontekstissa hyvänsä. Suurena vaarana tässä on uskon irtautuminen jumalallisen ilmoituksen pohjalta ja muodostumista täysin vapaasti tulkittavaksi spiritualiteetiksi. Niinpä aidon jälkimodernin kristityn tunnistaa siitä, että hän vierastaa uskon laittamista jonkin boxin, systeemin tai tunnustuksen sisälle; kaikki on flow ja mielellään soukkailtavissa.
Kulttuurin(en) Kristus?
Kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa, Hän kiteytti sanomansa teesiin: nyt on Jumalan valtakunta ilmestynyt ja tullut ihmiskuntaa lähelle ja jokaisen ihmisen on ratkaistava oma suhteensa tämän valtakunnan Edustajaan eli Häneen. Jeesus ei siis tullut tänne tehdäkseen tästä maailmasta paremman paikan elää, eikä Hän hetkeäkään ajatellut liittoutua minkään tuon ajan juutalaisuuden suuntauksen kanssa. Hän yksinkertaisesti tuli ja haastoi koko olemassaolevan järjestelmän, jota Uusi testamentti (erityisesti ns. johanneslaisessa corpuksessa) kutsuu nimellä "maailma" (kr. kosmos) ja jonka se sanoo olevan yksinkertaisesti "pahan vallassa". Kyseessä siis on syntiinlangennut ihmissuku ja luomakunta, joka luonnostaan vastustaa aina Jumalaa. Paavalin sanoin, kaikki ovat tietoisesti syntiä tehneet ja ovat sen tähden Jumalan kirkkautta vailla. Nyt sensijaan on Kristuksessa ilmestynyt Jumalan valtakunta, joka on jo voittanut saatanan, tämän maailman ruhtinaan vallan. Tämä peruslähtökohta, konfrontaatio, ja sen oikein ymmärtäminen on kaiken perusta.
Messiaalleen uskollisesti siis Paavalikin näkee niin juutalaisuuden kuin hellenisminkin tämän maailman systeemin mukaisina kulttuurisina ilmiöinä, eikä halua identifioitua niihin mitenkään. Sensijaan hän julistaa niille ja niiden keskellä Ristiinnaulittua Kristusta. Niinpä mekin elämme kahden maailman murroksessa, missä moderni maailma haluaa viisautta, filosofiaa ja rationalismia ja jossa postmoderni maailma etsii kokemuksia, yliluonnollista ja ihmeitä. Tässä tilanteessa meidän on ymmärrettävä, että Jeesus ei ole sen enempää logos, kuin mythoskaan, vaan enemmän; Hän on ho logos (edessä siis määräävä artikkeli). Jossain näiden kahden maailman, modernin linnoituksen ja postmodernien virtojen välillä kulkee kaita tie, joka on kuin onkin sekä löydettävissä että kuljettavissa.
Teol. tri Olli-Pekka Vainio mainiossa kirjassaan, jota edellä olen pariinkin otteeseen siteerannut, käsittelee ansiokkaasti kristittyjen erilaisia tapoja suhtautua kulttuuriin. (Kuva alla sivulta 51.)
Tältä pohjalta ajattelen, että vaikka Jeesus Kristus ja Hänen Henkensä työ kykeneekin ottamaan käyttöönsä tiettyjä kulttuurisia muotoja, niin missään niissä ei Hänen ilmoituksensa ole itsessään täydellisenä. Hän on suvereeni Herra, joka samaan aikaan kykenee olemaan sekä Christ against culture, että Christ the transformer of culture. Lähtökohtaisesti ajattelen Jeesuksen kuitenkin (edelleen) haluavan haastaa meidän kulttuurimme ja sen arvot. Hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta ja näin ollen jokainen yritys toteuttaa se tässä olevaisuudessa on tuomittu jäämään vajavaiseksi, jopa epäonnistumaan. Näin ollen, "tulevaista me etsimme"...
Mitä tämän jälkeen?
Viime sunnuntaina omassa kotiseurakunnassamme eräs meistä esitti kysymyksen, mitä tulee postmodernin jälkeen? Hyvä kysymys - mikä on vastaus...?
Joku on sanonut postmodernismin olevan yhtä kuin Paavalin 2. Tessalonikalaiskirjeessään esille nostama "laittomuus". Kun nähdään vielä Jeesuksen viitanneen juuri tähän samaan ilniöön Matteuksen evankeliumin 24. luvussa ("kun laittomuus pääsee valtaan"), niin innokkaimmat ovatkin valmiit lyömään koko käsitteeseen postmodernismi peräti eskatologisen leiman. Tällöinhän taas konstantinolaisen paradigman valtakausi olisi edustanut jonkinlaista "jumalanvaltakunta"-ajanjaksoa ihmiskunnan tai ainakin länsimaiden historiassa, kuten Augustinus kuvitteli. Kirkkoisään tukeutuen onkin siitä lähtien puhuttu eräänlaisesta "kristikunta"-aikakaudesta (christendom), jonka on nähty edustavan ihmiskunnan sivistyksellisen ja teknologisen kehityksen ehdotonta huippua. Mutta kun tämä rakennelma romahtaa, se täytyy toki jotenkin selittää.
Brittiläinen teologi Martyn Lloyd-Jones totesi hieman ennen kuolemaansa Christianity Today-lehdelle antamassaan haastattelussa demokratian olevan äärimmäinen, viimeinen valtiomuoto. Ateenalaisesta vapaiden miesten äänioikeudesta kehitetty yhteiskunnallisen demokratian mallihan on länsimaiden paras ja eniten tuotettu vientituote (vrt. USA:n "manifest destiny"-uskomus), jonka varaan voidaan sanoa koko länsimaisen sivilisaatiomme perustuvan. Lloyd-Jonesin mukaan se, mitä tämän "viimeisen valtiomuodon" jälkeen tulee, on vielä osittain hämärän peitossa, mutta hän itse epäilee tilalle nousevan entistä(kin) suuremman ihmispalvonnan. Joka tapauksessa hän toteaa "kulttuurimme olevan romahtamassa". Hänen mukaansa 666 merkitsee ihmisen jumalaksi korottamista ja siitähän koko valistuksen jälkeisessä humanismissa on koko ajan ollut kyse, ihmisen itsepalvonnasta.
Jos minulta kysytään, niin postmodernin jälkeen tulee anarkia ja kaaos, mutta koska pelissä on niin paljon riihikuivaa rahaa, niin tilalle astuu totalitarismi, joka aiempaa sekä tehokkaammin että hienovaraisemmin, kaikkea nykyaikaista teknologiaa hyväksi käyttäen pyrkii manipuloimaan ihmistä ja ottamaan koko ihmiskunnan valtaansa.
Meidän on hyvä olla aliarvioimatta puhtaan rahan, mammonan valtaa. Ilmestyskirjassa taloudellinen vauraus ja keinot sen hankkimiseen kuvataan nimenomaan hengellisinä kysymyksinä. Moni itseään kunnioittava raamatuntutkija puhuu esim. evl. tai Rooman kirkosta Baabelina, vaikka Johannes kuvaa Ilmestyskirjan suuren Babylonin nimenomaan taloudellisten väärinkäytösten ja suoranaisen riiston avulla rikastuneena ekonomisena systeeminä.
Tässä kohtaa tuleekin tapahtua aitoa Kristuksen kaltaista kulttuurin ja sen arvojen haastamista. Sanoohan Raamattu, että "vanhurskas on elävä uskosta". Elämä ei siis tapahdu mammonan, vaan Jeesuksen uskon ehdoilla.
Joku on sanonut postmodernismin olevan yhtä kuin Paavalin 2. Tessalonikalaiskirjeessään esille nostama "laittomuus". Kun nähdään vielä Jeesuksen viitanneen juuri tähän samaan ilniöön Matteuksen evankeliumin 24. luvussa ("kun laittomuus pääsee valtaan"), niin innokkaimmat ovatkin valmiit lyömään koko käsitteeseen postmodernismi peräti eskatologisen leiman. Tällöinhän taas konstantinolaisen paradigman valtakausi olisi edustanut jonkinlaista "jumalanvaltakunta"-ajanjaksoa ihmiskunnan tai ainakin länsimaiden historiassa, kuten Augustinus kuvitteli. Kirkkoisään tukeutuen onkin siitä lähtien puhuttu eräänlaisesta "kristikunta"-aikakaudesta (christendom), jonka on nähty edustavan ihmiskunnan sivistyksellisen ja teknologisen kehityksen ehdotonta huippua. Mutta kun tämä rakennelma romahtaa, se täytyy toki jotenkin selittää.
Brittiläinen teologi Martyn Lloyd-Jones totesi hieman ennen kuolemaansa Christianity Today-lehdelle antamassaan haastattelussa demokratian olevan äärimmäinen, viimeinen valtiomuoto. Ateenalaisesta vapaiden miesten äänioikeudesta kehitetty yhteiskunnallisen demokratian mallihan on länsimaiden paras ja eniten tuotettu vientituote (vrt. USA:n "manifest destiny"-uskomus), jonka varaan voidaan sanoa koko länsimaisen sivilisaatiomme perustuvan. Lloyd-Jonesin mukaan se, mitä tämän "viimeisen valtiomuodon" jälkeen tulee, on vielä osittain hämärän peitossa, mutta hän itse epäilee tilalle nousevan entistä(kin) suuremman ihmispalvonnan. Joka tapauksessa hän toteaa "kulttuurimme olevan romahtamassa". Hänen mukaansa 666 merkitsee ihmisen jumalaksi korottamista ja siitähän koko valistuksen jälkeisessä humanismissa on koko ajan ollut kyse, ihmisen itsepalvonnasta.
Jos minulta kysytään, niin postmodernin jälkeen tulee anarkia ja kaaos, mutta koska pelissä on niin paljon riihikuivaa rahaa, niin tilalle astuu totalitarismi, joka aiempaa sekä tehokkaammin että hienovaraisemmin, kaikkea nykyaikaista teknologiaa hyväksi käyttäen pyrkii manipuloimaan ihmistä ja ottamaan koko ihmiskunnan valtaansa.
Meidän on hyvä olla aliarvioimatta puhtaan rahan, mammonan valtaa. Ilmestyskirjassa taloudellinen vauraus ja keinot sen hankkimiseen kuvataan nimenomaan hengellisinä kysymyksinä. Moni itseään kunnioittava raamatuntutkija puhuu esim. evl. tai Rooman kirkosta Baabelina, vaikka Johannes kuvaa Ilmestyskirjan suuren Babylonin nimenomaan taloudellisten väärinkäytösten ja suoranaisen riiston avulla rikastuneena ekonomisena systeeminä.
Tässä kohtaa tuleekin tapahtua aitoa Kristuksen kaltaista kulttuurin ja sen arvojen haastamista. Sanoohan Raamattu, että "vanhurskas on elävä uskosta". Elämä ei siis tapahdu mammonan, vaan Jeesuksen uskon ehdoilla.
Friday, October 10, 2014
Ajatuksia identiteetistä
Kulttuurimme on näin hajonnut kymmeniksi, jopa sadoiksi keskenään ristiriitaisiksi ja kilpaileviksi alakulttuureiksi. Postmoderni länsi-ihminen (mikä ei ole niinkään maantieteellinen, kuin tiettyä genreä, jopa hegemoniaa ilmaiseva termi) aikamatkailee tyyleissä, vaihtaa rooleja, tyylejä ja identiteettiä. Tämä kulttuurinen swift on synnyttänyt aikaamme juurettoman ihmisen, jonka identiteetti ei siis enää rakennu entisellä tavalla, eivätkä uudet rakennuspalikat ole aina edes selvillä.
Käytännössä tämä merkitsee sellaisten entisten käsitysten murenemista, kuten sukupuoli, sukupolvi ja aikuisuus. Nuoruus ei enää ole ikäkausi, vaan kulttuurinen genre. Tommi Hoikkalan legendaarinen lausuma siirtymisestä nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen on juuri tätä. Tämä siksi, että hedonistisessa viihdetodellisuudessa aikuisuus kaikkine vastuine ja velvollisuuksineen ei juurikaan näyttäydy tavoittelemisen arvoisena olotilana. Mielenkiintoinen juttu on tätä taustaa vasten tarkateltaessa se, miten Vanhan testamentin profeettakirjallisuus useissa kohdin asettaa yhdeksi esimerkiksi kulttuurin rappeutumisesta sen, miten yhteiskuntaa johtavat iältään nuoret ja kokemattomat johtajat. Vanhojen viisaus on joko kadonnut jäljettömiin, sitä ei ole koskaan ollutkaan tai sitten sitä ei enää arvosteta.
Niinpä meillä voi olla samaa lähiöasuntoa asumassa äiti ja tytär ("äiti on mun paras kaveri"), joiden ikäero on reilut parikymmentä vuotta, mutta elämäntilanne täysin sama; molemmilla on takanaan kariutunut parisuhde, josta on muutettu pois ja asetuttu yhteiseen kimppakämppään. Myös perusorientaatio on sama; molemmilla on haku päällä ja valmius uuteen suhteeseen on ilmeinen.
Miehillä sama juttu ilmenee siten, että kun avopuoliso on pannut välit poikki ja kehottanut keräämään kamppeet, niin poika muuttaa takaisin isänsä/äitinsä/vanhempiensa luo ja omaksuu uudelleen puberteetti-identiteetin eli pelaa tietokoneella yöt läpeensä, nukkuu päivät ja kukkuu yöt. Usein naiset ovat parempia selviämään näissä muuttuvissa olosuhteissa; he kömpivät hajonneen avo/avioliiton jälkeen jaloilleen, kasvattavat lapset yh-äitinä, harrastavat, tekevät vapaaehtoistyötä ja opiskelevat uuden ammatin, mikä on identiteetin rakentelua sekin - mieltäähän erityisesti suuriin ikäluokkiin kuuluva suomalainen oman identiteettinsä hyvin pitkälle sen kautta, mitä tekee työkseen. Miehet taas jumiutuvat helpommin lähiökuppilan peräpöytään paikallisen parlamentin jäsenenä, josta käsin on turvallisempaa tarkkailla maailmanmenoa meillä ja muualla.
Olen usein ihmetellyt joidenkin ihmisten uskosta luopumisen keveyttä ja nopeutta. Ehkä kyse ei koskaan ole ollutkaan todellisesta uudestisyntymisestä? En nyt tässä käy avaamaan sen tarkemmin raamatullisen uskoontulon opillista sisältöä. Totean vain sen, että mitä jos kyse onkin ollut "vain" eri motiiveista seurannut kristillisen identiteetin omaksuminen? Eli mitä jos kyseessä onkin ollut pelkästään puhtaasti ulkoisen käyttäytymismallin, habituksen, ehkä jopa laajemman kulttuurisen näkemyksen omaksuminen - ilman että ihmisen sisimmässä on koskaan tapahtunut mitään todellista kääntymistä Jumalan puoleen ja Pyhän Hengen asettumista asumaan ihmisen sisimpään?
Tämän olen niin usein nähnyt etsijäystävällisen "belong - behave - believe"-paradigman suurena (ja ehkä ratkaisevana) heikkoutena. Sehän keskittyy melkein kokonaan vain yhteisöön sosiaalistamiseen ja tiettyyn käyttäytymiseen, jonka pohjalta sitten oletetaan tapahtuneen jotain syvempää muutosta. Tämän saman syyn näen olevan suurimman osan ns. ripariuskoontulojen takana. Tämä selittäisi sen luvattoman suuren helppouden, jolla uskon asiat, seurakuntayhteys ja muu sellainen jätetään taakse. Kun aiemmin eri yhteyksissä omaksuttu identiteetti koetaankin uudessa kontekstissa, uudenlaisessa elämäntilanteessa, uusissa ihmissuhteissa ja muuten vaan muuttuneissa ihmiskohtaloissa vanhentuneeksi, läpityöstetyksi, jopa ahdistavaksi, se vaihdetaan uuteen, jolloin siihen uuteen pukeudutaan samalla palavalla innolla kuin aiempaankin ehkä vain joitain vuosia aiemmin.
Miten sitten olisi hyvä pyrkiä rakentamaan aitoa kristillistä identiteettiä jälkimodernissa ja samaan aikaan myös jälkikristillisessä kontekstissa? "Aidolla" tarkoitan tässä sellaista kristillistä elämäntapaa, joka olisi yhtä aikaa sekä Raamatun kirjoituksille uskollinen että myös ymmärrettävä ja helposti ulospäin kommunikoitavissa. Se, mitä nyt esitän ratkaisuksi ongelmaamme, ei varsinaisesti perustu mihinkään ulkopuoliseen lähteeseen, vaan on enemmän omaa pohdiskeluani, jossa hahmottumassa olevat ajatuksen versot ovat vielä pahasti keskeneräisiä (jälleen kerran). Ajattelen kuitenkin olevan tärkeää muistaa ja tiedostaa kolme asiaa kristillistä identiteettiä muokattaessa.
Ensinnäkin sen on oltava selkeästi omaehtoista eli se ei voi rakentua ympäröivän kulttuurin ehdoilla - oli tämä sitten sekulaaria tai uskonnollista. Me emme hae merkityksiä olemassaolollemme ns. "maailmasta" (Room. 12:1-2). Esimerkkinä tästä vaikka ympäristöstämme nousevat paineet ns. hyvän tekemiselle tai jollekin muulle trendikäälle jutulle. Toiseksi sen on oltava alusta loppuun asti ehdottoman uskollista Raamatun kirjoituksille. Meidän on tunnistettava oikea inspiraation lähde! On hyvä olla kulttuurisesti relevantti ja kontekstuaalinen, mutta jossain on olemassa raja, jonka ylitettyämme teemme itsestämme enemmän naurettavia kuin uskottavia.
Kolmanneksi sen on oltava reilusti sisäänpäinlämpiävää. Emme saa hävetä sitä, että kristinusko yhä enemmän näyttäytyy ulkopuoliselle maailmalle yhtenä sen monista alakulttuureista. Sellainen oli tilanne apostolisena ja alkukristillisenä aikana - ja itse asiassa vielä pitkään! - ja samankaltaiseen tilanteeseen olemme ajautumassa Euroopassa. Tämä kehitys ei merkitse kristinuskon kuolemista, maan alle siirtymistä monissa kohdin kylläkin. Kyse on enemmän siitä alkuperäisestä ja läpi historian vallitsevaksi todellisuudeksi kristittyjen piirissä tarkoitetusta ristin tien kulkemisesta, mitä on useimmissa länsimaisen kirkon vaiheissa ollut hyvin vaikea löytää kaiken ulkonaisen komeuden ja maallisen loiston keskeltä.
Fantasiaromaanissaan Velho ja leijona C.S. Lewis kuvaa sisäänpääsyn Narniaan tapahtuneen vanhan vaatekaapin takaseinän kautta. Tuon ulkonaisesti vaatimattoman ja kuluneen huonekalun kautta päästiin (kaiken muun ihmeellisen lisäksi) kohtaamaan itse Aslania. Ehkä meidänkin on hyvä tunnustaa, että ainoa pelastustie on Jeesuksen risti; portti on ahdas ja tie kaita, mutta se vie perille.
Kristinusko on siis vastakulttuuria, mutta samaan aikaan myös vastauskulttuuria. Ehkä tältä pohjalta aito, relevantti ja vakavasti otettava apostolisuuskin voisi nousta?
Friday, October 03, 2014
Sekalaisia ekklesiologisia tuotoksia 2
Minulla on epäilty olevan jonkinlaista pastorivihaa. "Onhan se nyt jotain, kun jonkun tietyn ammattikunnan helmasyntejä oikein julkisuudessa käydään repostelemaan..."
Juttu nyt vaan on niin, että jokaisella hengellisen työntekijällä - johtajista (joita me kaikki halutaan tietysti olla) puhumattakaan - suurin houkutus on langeta joihinkin näistä kolmesta. Pahimpia ovat tietysti tilanteet, joissa nämä kaikki tai vaikka "vain" pari niistä kietoutuvat yhteen. Yhteisöissä kaivataan (kriittistäkin) rehellisyyttä ja tervettä avoimuutta johtamisessa ja tekemisessä. Enemmän kuin hierarkkisia rakenteita ja laatikko-organisaatiomalleja tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta. Jossain vaiheessa syntiinlankeemusprosessia nämä kaksi nimittäin kuitenkin tulevat vastaan; läpinäkyvyys median kautta, kun salassa tehdyistä asioista tulee julkisia ja tilivelvollisuus sitten maallisen oikeuden edessä. Eikö meillä jo ole kylliksi esimerkkejä näistä?
Toinen juttu on sitten se, että se nyt vaan on kylmä tosiasia, että perinteinen pastorimalli - pastori seurakunnan työn tekijänä - pissii pahasti kintuille minkä kerkiää, eikä ongelmalle ole vielä keksitty mitään toimivaa ratkaisua. Helluntailiikkeen nuorisopastorikato on oiva (mutta vain yksi!) esimerkki tästä, samoin kuin ko. yhteisön johdon yritykset peitellä, lieventää tai ratkaista tätä problematiikkaa. Eikä ratkaisua kyllä keksitäkään siinä toimintaympäristössä. Toisenlaisessa, orgaanisessa seurakuntatilanteessa tätä problematiikkaa voidaan jo paljon paremmin purkaa. Ainakin siihen on siellä olemassa luontaisesti paremmat edellytykset - eri asia sitten on se, osataanko uudessa tilanteessa toimia uudella tavalla?
-------
Minua on myös syytetty siitä, että opetan ihmisiä, ettei uskovan ole tarvis kuulua mihinkään seurakuntaan. Ja pah! Kuka muu kuin minä on niin paljon puhunut, kirjoittanut ja opettanut elämisestä Kristuksen ruumiin jäsenenä, osana paikallista kristillistä seurakuntaa?
Kristittynä en voi elää yksin, irrallaan muusta ruumiista. Tarvitsen yhteyttä, tilivelvollisuutta, vuorovaikutusta, kosketuspintaa ja palautetta. Tarvitsen Herran pöytää, armolahjoja ja pyhien yhteen tulemista. Tunnistan ja tunnustan Kristuksen ruumiin omalla paikkakunnallani, johon kuuluvat kaikki uudestisyntyneet Jumalan lapset, riippumatta siitä mihin tunnustuskuntaan tai yhteisöön he kuuluvat.
Mutta... Eri asia sitten on se, tarvitsemmeko pelastuaksemme tai edes uskossa säilyäksemme jonkin ns. virallisen yhteisön tai instituution jäsenyyttä? Mielestäni emme tarvitse, enkä tosiasiassa usko kenenkään ammattipapinkaan tosissaan väittävän muuta.
Hengellisen kodin tarvitsemme jokainen ja sen tilanteen helpottamiseksi olen pyrkinyt toimimaan. Mutta sekin nyt vain on kylmä tosiasia, että tänään niin moni jättää perinteisen kokouslinjan niskaan tuijottelun ja - kaiken selkäänpuukotuksen ja panettelun uhallakin - etsii toisenlaista yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Moni vilpitön kristitty tekee näin säilyttääkseen uskonsa ja kasvaakseen uskossa - ei sen tähden, että olisi menettänyt uskonsa.
-------
Vanhasta yhteisöstä irtautumisen tie on kivinen ja kaita. Valtavirrassa on aina etunsa, enkä puhu nyt vain palkattuna pastorina olemisesta. Vanhasta poisoppiminen, alusta aloittaminen ja oman kotinsa avaaminen, uusien ihmisten opetuslapseuttaminen ja syvempään ja henkilökohtaisempaan yhteyteen antautuminen, virallisten rakenteiden ulkopuolella toimiminen... kaikki tuo syö miestä, mutta eri tavalla kuin tuulimyllyjä vastaan kopistelu jossain vanhassa yhteisössä. Uudessa mukanaolemisessa on aina mielekkyyttä erilailla kuin entisessä.
Syytettynä ja haukuttavana oleminen ei hirveästi innosta ketään meistä. Kuitenkin moni sen ottaa kestääkseen, enkä näe siihen perimmältään muuta syytä, kuin hengellisen janon, palon Herran asian vuoksi ja uskollisuuden sisäiselle kutsulle. Juttelin vuosia sitten erään näin toimineen nuoren naisen kanssa, joka totesi minulle, että hän ei voinut olla tottelematta apostolista kutsua.
Juttu nyt vaan on niin, että jokaisella hengellisen työntekijällä - johtajista (joita me kaikki halutaan tietysti olla) puhumattakaan - suurin houkutus on langeta joihinkin näistä kolmesta. Pahimpia ovat tietysti tilanteet, joissa nämä kaikki tai vaikka "vain" pari niistä kietoutuvat yhteen. Yhteisöissä kaivataan (kriittistäkin) rehellisyyttä ja tervettä avoimuutta johtamisessa ja tekemisessä. Enemmän kuin hierarkkisia rakenteita ja laatikko-organisaatiomalleja tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta. Jossain vaiheessa syntiinlankeemusprosessia nämä kaksi nimittäin kuitenkin tulevat vastaan; läpinäkyvyys median kautta, kun salassa tehdyistä asioista tulee julkisia ja tilivelvollisuus sitten maallisen oikeuden edessä. Eikö meillä jo ole kylliksi esimerkkejä näistä?
Toinen juttu on sitten se, että se nyt vaan on kylmä tosiasia, että perinteinen pastorimalli - pastori seurakunnan työn tekijänä - pissii pahasti kintuille minkä kerkiää, eikä ongelmalle ole vielä keksitty mitään toimivaa ratkaisua. Helluntailiikkeen nuorisopastorikato on oiva (mutta vain yksi!) esimerkki tästä, samoin kuin ko. yhteisön johdon yritykset peitellä, lieventää tai ratkaista tätä problematiikkaa. Eikä ratkaisua kyllä keksitäkään siinä toimintaympäristössä. Toisenlaisessa, orgaanisessa seurakuntatilanteessa tätä problematiikkaa voidaan jo paljon paremmin purkaa. Ainakin siihen on siellä olemassa luontaisesti paremmat edellytykset - eri asia sitten on se, osataanko uudessa tilanteessa toimia uudella tavalla?
-------
Minua on myös syytetty siitä, että opetan ihmisiä, ettei uskovan ole tarvis kuulua mihinkään seurakuntaan. Ja pah! Kuka muu kuin minä on niin paljon puhunut, kirjoittanut ja opettanut elämisestä Kristuksen ruumiin jäsenenä, osana paikallista kristillistä seurakuntaa?
Kristittynä en voi elää yksin, irrallaan muusta ruumiista. Tarvitsen yhteyttä, tilivelvollisuutta, vuorovaikutusta, kosketuspintaa ja palautetta. Tarvitsen Herran pöytää, armolahjoja ja pyhien yhteen tulemista. Tunnistan ja tunnustan Kristuksen ruumiin omalla paikkakunnallani, johon kuuluvat kaikki uudestisyntyneet Jumalan lapset, riippumatta siitä mihin tunnustuskuntaan tai yhteisöön he kuuluvat.
Mutta... Eri asia sitten on se, tarvitsemmeko pelastuaksemme tai edes uskossa säilyäksemme jonkin ns. virallisen yhteisön tai instituution jäsenyyttä? Mielestäni emme tarvitse, enkä tosiasiassa usko kenenkään ammattipapinkaan tosissaan väittävän muuta.
Hengellisen kodin tarvitsemme jokainen ja sen tilanteen helpottamiseksi olen pyrkinyt toimimaan. Mutta sekin nyt vain on kylmä tosiasia, että tänään niin moni jättää perinteisen kokouslinjan niskaan tuijottelun ja - kaiken selkäänpuukotuksen ja panettelun uhallakin - etsii toisenlaista yhteyttä ja yhteisöllisyyttä. Moni vilpitön kristitty tekee näin säilyttääkseen uskonsa ja kasvaakseen uskossa - ei sen tähden, että olisi menettänyt uskonsa.
-------
Vanhasta yhteisöstä irtautumisen tie on kivinen ja kaita. Valtavirrassa on aina etunsa, enkä puhu nyt vain palkattuna pastorina olemisesta. Vanhasta poisoppiminen, alusta aloittaminen ja oman kotinsa avaaminen, uusien ihmisten opetuslapseuttaminen ja syvempään ja henkilökohtaisempaan yhteyteen antautuminen, virallisten rakenteiden ulkopuolella toimiminen... kaikki tuo syö miestä, mutta eri tavalla kuin tuulimyllyjä vastaan kopistelu jossain vanhassa yhteisössä. Uudessa mukanaolemisessa on aina mielekkyyttä erilailla kuin entisessä.
Syytettynä ja haukuttavana oleminen ei hirveästi innosta ketään meistä. Kuitenkin moni sen ottaa kestääkseen, enkä näe siihen perimmältään muuta syytä, kuin hengellisen janon, palon Herran asian vuoksi ja uskollisuuden sisäiselle kutsulle. Juttelin vuosia sitten erään näin toimineen nuoren naisen kanssa, joka totesi minulle, että hän ei voinut olla tottelematta apostolista kutsua.
Thursday, October 02, 2014
Sekalaisia ekklesiologisia tuotoksia 1
Laitoin twitteriin jotain siitä, miten hengellisten johtajien helmasynnit ovat seksi, raha ja valta. Näistä kaksi ensin mainittua noteerataan kyllä hyvin nopeasti. Ajattelepa vaikka Markku Koivistoa ja Pirkko Jalovaaraa. Vallankäytön vääryyksistä sensijaan ei juuri kukaan puhu.
Ennemmin lähdetään pois seurakunnasta, jossa esiintyy vääränlaista vallankäyttöä. Lähdetään ja kärsitään hiljaa nahoissaan kaikki sitä seuraavat moitteet.
-------
Eräs ystäväni kysyi minulta hiljattain, millaisena näen orgaanisten kotiseurakuntien tulevaisuuden. Sanoin, että ainoa toivomme ovat ns. pystymetsästä uskoon tulleet. Muuten valtaosa tätä(kin) seurakuntaliikehdintää on pastors anonymous-toipumisryhmiä tai recycling of the saints-yhteisöjä. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että kaikki aito apostolinen missionaarisuus puuttuu niistä.
Mieti itse, mitä siitä seuraisi, jos omassa seurakuntakodissasi olisi vuoden päästä yli puolet porukasta uusia uskovia. Ja kahden kolmen vuoden päästä yli 70%. Ja neljän vuoden kuluttua koko pakka hajoaisi omaan mahdottomuuteensa periaatteella uusi viini ja vanhat leilit eivät sovi yhteen. Radikaalit uudet kristityt haluaisivat omia dynaamisia ja missionaarisia yhteisöjään, vanhat perinteisen linjan veteraanit taas tuttua ja turvallista kaavaa ja näiden väliin jäävät mukavuudenhaluiset kulttuurikristityt lähinnä vain kevyttä viihdettä, jos aina sitäkään.
Pelkkä pystymetsästä uskoon tuleminen ei siis mitenkään riitä. Heitä täytyy myös opettaa ja varustaa. Eräs perusongelmamme on kuitenkin se, että useimmat uskovat ovat edelleen varustettavina, kuka kymmenen, kuka kahdenkymmennen, kuka neljänkymmenen vuoden ajan. Vain murto-osa on lähtenyt, mennyt ja tehnyt opetuslapsia.
Jo vastauskoontulleen opetuksen ensimmäisissä alkeissa tulee piillä apostolinen dna; ajatus lähtemisestä ja opetuslasten tekemisestä, jopa hengellisestä moninkertaistumisesta. Perinteisten kirkkojen ja seurakuntien piirissä tällainen opetus koetaan haastavana, jopa lakihenkisenä. Syykin on selvä. Vaikka olemme tällä viikolla erään johtavan helluntaipastorin suulla saaneet kuulla kerrottavan, että seurakunnassa ei ole tarkoitus viihtyä, niin kuitenkin juuri siitä on kyse monissa seurakunnissa. Muistan nuoruudestani, miten eräs veli omien sanojensa mukaan kiteytti kirkon maallikkotyön sanoihin "saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa".
Ajoimme keväällä Helsingistä Lahteen erään nuoren parin kanssa. Olimme olleet kuuntelemassa Neil Colen innostavaa opetusta. Nuori mies takapenkiltä kysyi, milloin oma kotiseurakuntamme seuraavan kerran kokoontuisi. Vastasin hänelle, että hänen kohdallaan oleellinen kysymys olisi se, milloin he perustaisivat oman kotiseurakunnan. Nuori mies vaimoineen meni ja teki.
-------
Uudet seurakunnanistutukset, jotka muodostuvat vanhoista uskovista ovat suurelta osin harhaa. Suurin osa niiden ajasta menee vanhasta paradigmasta poisoppimiseen. Ne kantavat mukanaan vanhaa dna:a ja itse asiassa pahimmillaan vain monistavat sitä edelleen.
Uusi seurakunta muodostuu uusista uskovista ja hyvin usein tuntuu, että moni asia sujuisi paremmin, jos heidät pidettäisiin mahdollisimman kaukana vanhoista seurakunnista. Apostolinen dna kun asuu jossain ihan muualla. Perinteiset rakenteet, traditiot ja erityisesti tuo alussa mainitsemani vallankäyttö vain tukahduttavat sen, leikkaavat siltä siivet ja pakottavat sen osaksi jotain sellaista ohjelmistopalvelua, johon sitä ei koskaan ole tarkoitettu.
Ennemmin lähdetään pois seurakunnasta, jossa esiintyy vääränlaista vallankäyttöä. Lähdetään ja kärsitään hiljaa nahoissaan kaikki sitä seuraavat moitteet.
-------
Eräs ystäväni kysyi minulta hiljattain, millaisena näen orgaanisten kotiseurakuntien tulevaisuuden. Sanoin, että ainoa toivomme ovat ns. pystymetsästä uskoon tulleet. Muuten valtaosa tätä(kin) seurakuntaliikehdintää on pastors anonymous-toipumisryhmiä tai recycling of the saints-yhteisöjä. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että kaikki aito apostolinen missionaarisuus puuttuu niistä.
Mieti itse, mitä siitä seuraisi, jos omassa seurakuntakodissasi olisi vuoden päästä yli puolet porukasta uusia uskovia. Ja kahden kolmen vuoden päästä yli 70%. Ja neljän vuoden kuluttua koko pakka hajoaisi omaan mahdottomuuteensa periaatteella uusi viini ja vanhat leilit eivät sovi yhteen. Radikaalit uudet kristityt haluaisivat omia dynaamisia ja missionaarisia yhteisöjään, vanhat perinteisen linjan veteraanit taas tuttua ja turvallista kaavaa ja näiden väliin jäävät mukavuudenhaluiset kulttuurikristityt lähinnä vain kevyttä viihdettä, jos aina sitäkään.
Pelkkä pystymetsästä uskoon tuleminen ei siis mitenkään riitä. Heitä täytyy myös opettaa ja varustaa. Eräs perusongelmamme on kuitenkin se, että useimmat uskovat ovat edelleen varustettavina, kuka kymmenen, kuka kahdenkymmennen, kuka neljänkymmenen vuoden ajan. Vain murto-osa on lähtenyt, mennyt ja tehnyt opetuslapsia.
Jo vastauskoontulleen opetuksen ensimmäisissä alkeissa tulee piillä apostolinen dna; ajatus lähtemisestä ja opetuslasten tekemisestä, jopa hengellisestä moninkertaistumisesta. Perinteisten kirkkojen ja seurakuntien piirissä tällainen opetus koetaan haastavana, jopa lakihenkisenä. Syykin on selvä. Vaikka olemme tällä viikolla erään johtavan helluntaipastorin suulla saaneet kuulla kerrottavan, että seurakunnassa ei ole tarkoitus viihtyä, niin kuitenkin juuri siitä on kyse monissa seurakunnissa. Muistan nuoruudestani, miten eräs veli omien sanojensa mukaan kiteytti kirkon maallikkotyön sanoihin "saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa".
Ajoimme keväällä Helsingistä Lahteen erään nuoren parin kanssa. Olimme olleet kuuntelemassa Neil Colen innostavaa opetusta. Nuori mies takapenkiltä kysyi, milloin oma kotiseurakuntamme seuraavan kerran kokoontuisi. Vastasin hänelle, että hänen kohdallaan oleellinen kysymys olisi se, milloin he perustaisivat oman kotiseurakunnan. Nuori mies vaimoineen meni ja teki.
-------
Uudet seurakunnanistutukset, jotka muodostuvat vanhoista uskovista ovat suurelta osin harhaa. Suurin osa niiden ajasta menee vanhasta paradigmasta poisoppimiseen. Ne kantavat mukanaan vanhaa dna:a ja itse asiassa pahimmillaan vain monistavat sitä edelleen.
Uusi seurakunta muodostuu uusista uskovista ja hyvin usein tuntuu, että moni asia sujuisi paremmin, jos heidät pidettäisiin mahdollisimman kaukana vanhoista seurakunnista. Apostolinen dna kun asuu jossain ihan muualla. Perinteiset rakenteet, traditiot ja erityisesti tuo alussa mainitsemani vallankäyttö vain tukahduttavat sen, leikkaavat siltä siivet ja pakottavat sen osaksi jotain sellaista ohjelmistopalvelua, johon sitä ei koskaan ole tarkoitettu.
Subscribe to:
Posts (Atom)