Raittiuden ystävä

Omalle ajallemme on ominaista arvojen ja näkemysten polarisoituminen. Uskoammekin ajatellen sama tuntuu pätevän. Nyt on valittava leirinsä ja suostuttava kategorisointiin, tuli se sitten ns. maailman tai kristittyjen taholta. Nykyään ei ole oikein trendikästä sanoa ammentavansa omaan hengelliseen elämäänsä "vähän sieltä sun täältä" kristittyjen yhteisestä perinnöstä. Kun näin tekee, antaa nopeasti vaikutelman hengellisesti epämääräisestä juurettomuudesta ja saa helposti churchshoppailijan maineen. Pahoin kuitenkin pelkään (ja omat ja monien muiden, joiden kanssa olen keskustellut, kokemukset vahvistavat tätä näkemystäni), että yksipuolinen jumiutuminen yksiin ja samoihin uriin, tuottaa yksipuolista ja sisäänpäin kääntynyttä hengellisyyttä.

Itselleni nousee nykyisin yhä useammin mieleen kuva vaa´asta. Hahmotan yhä useammin hengellistä elämää ja uskonnollista kenttää tämän kuvan kautta; kaksi vaakakuppia on tasapainossa keskenään. Ajattelen tällä periaatteella olevan vahva perusta raamatullisessa ajattelussa. Paavali kirjoittaa toisessa kirjeessään nuorelle Timoteukselle kehottaen häntä virittämään palavaksi oman armolahjansa. Paavali perustelee tätä sillä, että Jumala ei ole antanut kenellekkään meistä pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden Hengen.

Luulen, että useimmat uskonelämän yksipuolistamiset ja ylikorostamiset ovat seurausta jomman kumman, voiman ja rakkauden, yksipuolisesta viljelystä. Väistämätön seuraus toisen harrastamisesta on toisen laiminlyönti. Mitä tapahtuu, jos korostamme hengellisyydessämme vain järjen ja rationaalisuuden merkitystä yli kaiken? Tai mitä seurauksia on siitä, että koko kristinusko pelkistetään vain sanaan "rakkaus"? Entä millaista on kristillisyytemme, kun totuus ehdottomana absoluuttina jyrää kaiken julistuksemme ja opetuksemme? Tai millainen on seurakunta, jossa kaikki rakennetaan vain hyvän fiiliksen luomisenja hehkutuksen ympärille? Voisivatko Jumalan voima kaikkine karismaattisine manifestaatioineen elää sulassa sovussa ja jopa toisiaan hedelmöittäen rakkauden hyvien tekojen kanssa?

Epäilemättä vanha ja kokenut Paavali  - niin Korinttin karismaattisen kaaoksen kokeneena kuin Ateenan kylmän viileän filosofoinnin nähneenä - tarkoituksella heitti kehotuksensa perään vielä uon "raittiuden" ikään kuin tasapainottamaan koko kuvaa. Tässä käytetty kreikan sana sófronismos tarkoittaa järkevyyttä, ymmärtäväisyyttä, harkintakykyä, itsehillintää ja kohtuullisuutta. Muualla UT:ssa sanan johdannaisia käytetään merkityksissä olla järjissään, malttaa mielensä, ajatella kohtuullisesti, ohjata oikeaan suuntaan. Sitä ei käytetä niinkään raittiutena suhteessa päihteisiin, vaan sillä ymmärretään tarkoitettavan ennen kaikkea hengellistä tasapainoa. (Samanlaista teologista linjanvetoa kahden polaarisen ääripään välillä Paavali näyttää käyvän 1. Korinttilaiskirjeen 1. luvussa, kun hän määrittelee kristillistä julistusta ja pelastusoppia suhteessa niin juutalaisuuteen kuin hellenismiinkin.)

Ajattelen tämän raittiuden olevan eräs merkittävä aidon Jeesus-uskon ominaisuus. Siinä ovat tasapainossa sellaiset asiat, joita ihmismieli muuten, usein omista kokemuksistaan teologiaa tehden, nostaa helposti ylikorostuneeseen asemaan - tai päinvastoin. Tämän tasapainon säilyttäminen on avainasemassa terveeseen hengellisyyteen ohjaamisessa. Tässä kilvoittelu on jokaisen kristityn tehtävä. Käytännössä tämä näyttää edellyttävän sellaista hengellistä kasvua ja kypsyneisyyttä, joka syntyy useimmiten vain pitkällisen kokemuksen ja myös nöyrän omista virheistään oppimisen kautta.

Kaksi mahdollista tietä eteenpäin

Jokainen ihminen on jossain vaiheessa elämäänsä tilanteessa, jossa hänen edessään on kaksi vaihtoehtoa. Hän huomaa selvästi, tai vähintäänkin tuntee intuitiivisesti, että on valittava jompi kumpi kahdesta tiestä. Nämä tiet saattavat ainakin jonkun matkaa näyttää hyvinkin samansuuntaisilta, mutta vain millimetrin heitto tässä ja nyt saa kahden samansuuntaisen janan kohdalla aikaan poikkeaman, joka vain kasvaa mitä pitemmälle janat etenevät. Loppupelissä käy selväksi, että niillä on jo lähtökohdissaan ollut ratkaiseva ero, joka matkan edetessä vain kasvaa, tehden turhiksi kaikki yritykset selittää, ettei niillä mitään eroa olekaan tai että niitä molempia tarvitaan. Lopulla matkaa ne edustavatkin jo täysin vastakkaisia voimia ja ovat tulleet toistensa perivihollisiksi.

Ensimmäinen tie on hyvän kehityksen ja nousevan urakehityksen tie, jolla ihminen on keskipisteenä, Jumala matkakumppanina ja voiman antajana. Kyse on ihmisen omasta voimasta ja näystä, hänen suunnitelmistaan ja hänen ministrystään, jossa Jumalan Henki on avainasemassa. Jumalan Sana on tämän ihmisen tärkein voimavara ja resurssi. Aikaa myöten tulee esille hänen loistokkuutensa, aikaansaannoksensa ja lahjansa. Hän on hyvä johtaja, älykäs keskustelija, puoleensa vetävä opettaja ja julistaja ja suuri visionääri. Hän johtaa joukkoja edestä ja ansaitsee kaikkien ihailun, jonka kanssa hän vaivatta pystyy elämään sovussa, ei välttämättä edes itse tunnistaen omaa ylpeyttään. Onhan kyse kuitenkin hänen palvelutyöstään, josta voidaan yhteen ääneen todeta, että näin on Herra meitä auttanut. Mutta kuitenkin kyse on ihmisen teosta.

Toinen tie on yhä vähenevän näkyvän vaikutusvallan, hiljentymisen ja jopa syrjäänvetäytymisen tie. Ihminen ymmärtää oman paikkansa ja asemansa Jumalan suunnitelmissa; "Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä". Tällä tiellä Herra on se, joka vie ja ihminen on vietävissä. Hän on ikäänkuin liean päässä kuljetettavana. Ihminen tajuaa lopulta sen, että kyse on Jumalan missiosta; "Hän rakentaa seurakuntansa". Ihmisen tärkein osa on pysyä jatkuvassa hengellisessä yhteydessä Herraan: Hän on viinipuu ja me olemme oksat. Ihmisen omat suunnitelmat saattavat kariutua, mutta isommassa kuvassa, valtakunnan eteenpäin menemisessä sillä on lopulta hyvin vähän merkitystä. Kaikki elämä on kuitenkin vain Hänessa. On löydettävissä ero todellisuuden ja sen varjon välillä. Ulkoiset puitteet, aineelliset resurssit ja muu sellainen on toissijaista sen rinnalla, että Jumalan valtakunta on sisäisesti valtakunnan ihmisissä.

Jokainen meistä joutuu tällaiseen valintatilanteeseen vähintään kerran, joskus kaksi, jopa kolme kertaa elämänsä aikana. Olkaamme tarkkana näissä tilanteissa, kuunnellen Jumalan ääntä valinnoissamme. Hyödyllisyyttämme Jumalan valtakunnalle ei mitata ajallisin tai näkyvin perustein. Mikä on lihasta syntynyt se on liha ja mikä on Hengestä syntynyt on henki. Kenelle Sinä haluat olla hyödyksi?

Kokemuksia johtajuudesta 2

"Työnteko on mielekästä ja sujuvaa turvallisessa, terveyttä edistävässä ja työuraa tukevassa työympäristössä ja työyhteisössä." Näin toteaa Työterveyslaitos jossain julkaisussaan. 

Entäpä jos olet työssäsi tilanteessa, jossa koet, ettet vähempää enää voisi vaikuttaa omaan työhösi, sen kehittämiseen ja tekemiseen? Tunnet, että olet mennyt ammatillisesti taaksepäin ja ammatillinen itsetuntosi on tuntuvasti huonontunut. Työ ei ole vastannut sitä kuvaa ja niitä lupauksia, joita sinulle alussa annettiin. Koet, ettet ole saanut riittävän haastavia työtehtäviä, eikä osaamistasi ole mielestäsi osattu (tai haluttu) hyödyntää riittävästi ja oikealla tavalla. Osaava alainen koetaan jopa uhaksi pinttyneille toimintatavoille. Kyse ei ole jostain organisaatiomuutoksista tai vaikkapa opiskelukiireistä, vaan yksinkertaisista toimintatavoista ja johtajuudesta. 

On oikein edellyttää esimieheltä selkeää ohjeistusta siitä, mitkä ovat työntekijän vastuut ja vapaudet ja miten ne ilmenevät käytännössä. Mikäli esimies ei osaa tai halua antaa näihin selviä vastauksia, rajoja ja ohjeita, voidaan oikeutetusti kysyä, tekeekö hän oikeita asioita tai onko hän ylipäätään oikealla paikalla? Epämääräisen hövelit lupaukset toimintavapaudesta ja joustavuudesta eivät ole mitään vastauksia näihin kysymyksiin. Työntekijän on tärkeää saada työrauha tehtäviensä toteuttamiseen. Tilanteet, ohjeet ja suunnat eivät voi, eivätkä saa vaihdella jatkuvasti. Epäselvät odotukset ja ohjeet ja edestakaisin tempoileva henkilöstöpolitiikka sairastuttavat työntekijän ja koko työyhteisön.

Eräs sairaan työyhteisön tunnusmerkki on sen huono sisäinen tiedottaminen. Läpinäkyvyys johtamisessa voisi parhaiten poistaa esim. muutosprosessiin liittyvää stressaavuutta. Tieto - oikea tai väärä - on kuin jalkapallo; se on aina se kentän nopein. Yksikään ihminen ei ole niin nopea. Mikäli ei levitetä oikeaa informaatiota, niin sitten väistämättä väärä tieto leviää. Läpinäkyvyys testaa itse asiassa kaikkein parhaiten työyhteisön sisäisiä mekanismeja ja toimintatapoja. Sen jälkeen ei enää voi olla mitään salattuja käytäntöjä tai sellaisia "talon tapoja", jotka eivät kestä päivänvaloa. Kun esimiestyöskentelyssä sitoudutaan läpinäkyvyyteen, se tekee mahdottomaksi (tai ainakin hyvin vaikeaksi) salatut kahdenkeskiset sopimukset ja alempiaan nokkivan "hyvä veli/sisko"-järjestelmän.

Pahimmillaan työntekijä voi välillä kokea olevansa mukana oman työnsä kehittämisessä, mutta seuraavassa hetkessä taas kokea olevansa täydellisessä uutispimennossa. Hän voi toistuvasti törmätä tilanteisiin, palavereihin tai uutisiin, jotka tulevat täysin yllättäen, "ihan puskista". Hän ei koe saavansa riittävää tukea, aikaa ja läsnäoloa esimieheltään. Päinvastoin, hän kokee, että hänet on jätetty yksin selviytymän ristiriitaisten odotusten ja epäselvien vaatimusten ristipaineessa. Tällöin ei pidä ihmetellä, jos seurauksena on stressi, työuupumus, masentuneisuus, sairasloma... Huono johtaminen muistuttaa pahimmillaan työpaikkakiusaamista ja herättää myös oikeutetun kysymyksen tuon kaiken tahallisuudesta.

Työyhteisön omien arvojen selvittäminen ja määritteleminen on ensimmäinen otettava askel työyhteisön tervehtymisessä. Arvojen tulee olla kyllin yksinkertaisia ja konkreettisia, jotta ne voidaan puhua auki, ymmärtää ja siirtää eteenpäin. Arvojen pohjalta syntyy työyhteisön toiminta-ajatus; "Miksi me olemme olemassa?" Työyhteisön toiminta-ajatuksen pitää olla sellainen, että se läpäisee kaiken toiminnan. Jokaisen työntekijän, johtajasta tavalliseen työntekijään, tulee kyetä lausumaan se ääneen ymmärrettävästi. Tältä pohjalta sitten voidaan johtaa yksittäisen työntekijän toimenkuva ja tehtävät; "mistä työstä minulle maksetaan?" Nämä työntekijä sitten voi eritellä ydin-, tuki- ja liitännäistehtäviin. Esim. työajan seuranta ja työn tulosten arvioiminen on loogista ja järkevää vain em. pohjalta.

Alussa lainaamani Työterveyslaitoksen määritelmä "työhyvinvoinnin" käsitteelle on oikeaan osuva. Tämä voi kuitenkin puuttua työyhteisöstä ja työntekijä - ellei peräti koko työyhteisö - joutuu silloin kohtaamaan edellä kuvatun kaltaisia tilanteita. Ajattelen yksittäisen työntekijän kohdalla ensimmäisen - ja tärkeimmän! - asian olevan anteeksiantamus. Katkeruus synnyttää uutta katkeruutta, kaunaisuutta ja vihaa. Se on kuin juuri, joka näkymättömissä pääsee myrkyttämään koko työyhteisön, ellei sitä tunnisteta, oteta kiinni ja tukahduteta. Oman kokemukseni mukaan tämä on ensiarvoisen tärkeää. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä koko työyhteisön tervehdyttämiseksi, vaan siihen tarvitaan em. kaltaista arvojen, toiminta-ajatuksen, työtehtävien ja toimenkuvien määrittelyä.

Totuudesta

"Ellemme määrätietoisesti keskitä koko huomiotamme totuuden tavoitteluun, se katoaa ulottuviltamme." (Aleksandr Solzenitsyn puheessaan Harvardin yliopistossa 08.07.1978)


Jeesuksen totuus on luonteeltaan jotain hyvin ehdotonta, ankaraa ja sopeutumatonta. Se välttelee määrätietoisesti kaikkia manipulointi- ja kontrollointiyrityksiä. Juuri kun luulit saaneesi sen haltuusi, hallitsevasi sitä ja valjastavasi sen omien (tietenkin hyvien!) tarkoitusperiesi käyttöön (kaikkien yhteiseksi parhaaksi tietysti!), se livahtaa ulottuviltasi ja olet kuin et olisi koskaan saanutkaan maistaa sitä. Tämä totuus vaikenee, jopa nöyrtyy sanavalmiin nokkeluuden, arrogantin intellektualismin ja härskin pilkan edessä. Se ei korota ääntään, ei huuda ja peräänkuuluta omia oikeuksiaan, vaan painaa päänsä ja on hiljaa. Siksi sitä niin monet halveksivatkin (ja nekin, jotka eivät näin tee, pitävät sitä jonninjoutavana hölynpölynä).


Johannes, tuo opetuslapsi, jota Jeesus rakasti, näki ilmestyksessä Jeesuksen, jonka hiukset olivat kuin valkoinen villa, silmät kuin tulen liekki ja jalat kuin sulatusuunissa hehkuva vaski. Tämän nähdessään Johannes kaatui maahan kuin kuollut. Se kertoo meille sen, että tämän Totuuden kanssa ei leikitä, ei käydä kauppaa tai edes neuvotella. Vain sellainen, joka kestää kaikkein lähimmän ja yksityiskohtaisimman tarkastelun kirkkaimmassa mahdollisessa valossa, kelpaa Hänelle. Oman aikamme pragmaattinen, trendeihin sitoutunut ja mukavuudenhalullemme sopiva käsitys jostain, jota (epäilemättä jonkinlaisessa unitilassa) kutsumme totuudeksi tai joksikin muuksi sen kaltaiseksi asiaksi, on hyvin kaukana Tästä - jopa sovittamattomassa ristiriidassa sen kanssa.


Jeesuksen Totuus on hyvin erilainen kuin omamme (ja tällä viittaan nyt siihen totuus- ja todellisuuskäsitykseen, joka meillä länsimaissa on vallalla valistuksen jälkeisen humanismin seurauksena). Ensinnäkin Jeesuksen käsitys totuudesta (ja todellisuudesta) liittyen ihmiskuvaan on tyystin erilainen. Hänen mukaansa ihmisen sisimmästä lähtevät pahat ajatukset, sanat ja teot. Hän kehottaa tekemään puu ensiksi hyväksi, niin se tuottaa myös hyviä hedelmiä. Tällä Hän selvästi viittaa uudestisyntymiseen, joka poistaa ihmisen perusongelman, nimittäin vihollisuuden Luojan ja Jumalan kanssa.


Ihminen ei siis ole Jeesuksen mukaan luonnostaan hyvä (mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö hän esim. isänä voisi tehdä hyviä tekoja), eikä näin ollen sovi keskiöön, vielä vähemmän kaiken mittariksi, jonka mukaan asioita säädellään edes takaisin. Kyse ei ole Hänen mukaansa yhteiskunnasta, kulttuurista tai kasvatuksesta (vaikka niilläkin on oma merkityksensä), vaan perusongelma on ihmisen syntiinlangenneessa tilassa. Perintötekijöillä on tässä kohtaa ennen kaikkea se merkitys, että kaikki (so. esivanhempammekin) ovat (ajassa ja paikassa, todellisesti ja tietoisesti) syntiä tehneet ja ovat sen johdosta Jumalan kirkkautta vailla. Vaikka en uskokaan augustinolaiseen oppiin kadottavasta perisynnistä, ymmärrän tämän syntiin taipuvaisuuden periytyneen ja edelleen periytyvän jokaiselle, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Ihminen on syntiensä tähden kadotettu ja tarvitsee Pelastajaa.


Jeesuksen maailmankuva eroaa myös radikaalisti (niin modernista kuin postmodernistakin) länsimaisesta maailmankuvasta. Maailma ei ole neutraali vyöhyke, joka kehityksen (so. modernisaation) keinoin olisi muutettavissa takaisin paratiisiksi. Maailma ei myöskään ole dualistinen, jossa kaksi yhtä vahvaa voimaa, hyvä ja paha, musta ja valkoinen, jumala ja saatana, kävisivät toisiinsa kietoutuneina loputonta kaksinkamppailuaan. Jeesuksen maailmankuvan mukaan tämä maailma on (kosmisen valtataistelun seurauksena) pahan vallassa tiettyyn aikaan ja rajaan asti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että siihen asti, kunnes tuo rajapyykki saavutetaan, persoonallinen paha on kirjaimellisesti tämän maailman ruhtinas.


Kolmanneksi Jeesuksen totuus eroaa omastamme tulevaisuudenkuvan suhteen. Maailma ei ihmisvoimin (esim. modernin projektin myötä) kehity kehittymistään ja täydellisty. Se ei myöskään jumalallistu totalitarismin keinoin, vaikka Jeesuksen antama ilmestys Johannekselle selvästi viittaakin siihen, että tätä tullaan viimeisinä aikoina epätoivoisesti yrittämään. Luku 666 on yhtä kuin ihminen korotettuna jumalaksi ja se on kaiken tämän päämäärä, ihmisen kapinan perimmäinen syy. Pelkään pahoin, että määritellessään ihmisen kaiken mittapuuksi, valistus itse asiassa avasi ovet pimeille voimille.


Lopulta Hyvä on kuitenkin voittava ja paha saa palkkansa, ajassa ja paikassa, todellisesti. Vaikka edessämme näkyy pimeyttä, koettelemuksia ja vaaroja, voimme jo nyt nähdä tulevan uuden maailman auringonsäteiden kajastavan horisontissa. Voimme jo nyt maistaa tulevan maailmanajan voimia. Kaikki ei tule käymään helposti, ilman vaivoja ja vainoja, mutta lopulta Jumalan valtakunta voittaa. Todellisuudessa taistelu on jo voitettu ja vihollisemme tietää sen hyvin. Jeesuksen syntymisestä alkanut pelastuksen aika on meneillää jo nyt ja vaikka emme vielä näekään kaikkea Hänen jalkojensa alle alistetuksi, niin lopulta Hän tulemuksellaan kukistaa vihollisen lopullisesti.


Et voi siis sulkea Kirjan kansia ja paeta tätä todelisuudenkuvaa toteamalla vain, että "se nyt on vaan Jeesuksen käsitys...", koska eräänä päivänä tämä todellisuus ottaa universaalisti vallan. Silloin kaikki Sinun tekosi ja tekemättä jättämisesi arvioidaan ja tuomitaan tämän Totuuden valossa.

Jumalan valtakunnasta

Sain viime loppiaisena etuoikeuden olla yhdessä 12 muun veljen kanssa koolla yllä mainitun teeman ympärillä. Osanottajia oli eri kirkkokunnista, itsenäisistä seurakunnista ja kotiseurakunnista. Valtakunnan olemusta tarkasteltiin eri puolilta, tulimmehan erilaisista taustoista, meillä on erilaista elämänhistoriaa ja ikähaitarikin oli alle kaksikymppisestä yli kuuskymppiseen. Keskinäinen kunnioitus, vuorovaikutus, avoimuus ja tilan antaminen ovat aina avainasemassa tuollaisessa kohtaamisessa. Tämä kaikki on mahdollista Hengen johdossa, ilman että totuutta mitenkään vesitetään sovun kustannuksella.


Seuraavassa kolme tärkeää pointtia, jotka itseäni puhuttelivat tuossa yhteen tulemisessa:


1. Jumalan valtakunta on sillä tavoin jännä juttu, että sitä on mahdotonta pelkistää joihinkin materialistisiin asioihin, kuten rahaan, resursseihin tai kiinteistöihin. Se on yhtä mahdotonta kuin yrittää  sementoida Hengen työ ihmisten elämässä ja paikkakunnan historiassa johonkin muistomerkkiin. Vastaavasti myös vastustavan mahdin avaintekijät ovat samanlaisia luonteeltaan; vallanhalu, kontrolli, valhe, pelko etc. Näkymätön, hengellinen tulee aina ensin ja on määräävässä asemassa, oli sitten kysymys kummasta valtakunnasta hyvänsä.

Eräs tärkeä asia valtakuntaa edustettaessa onkin luopuminen omista agendoista. Missiomme tulee Kristukselta ja Häneltä yksinomaan. Vallanhalu ja kontrollointi ovat eräs tehokkaimpia keinoja tukahduttaa valtakunnan kasvu. Kova, muita kuuntelematon johtajuus nousee itse asiassa peloista käsin ja on yhtä tuhoisaa kuin kapinoiminen ja individualismi.

Jumalan valtakunnalle on luonteenominaista eräänlainen kasvun helppous, luonnollisuus ja orgaanisuus. Asiat eivät synny pakottamalla tai muuten ihmisvoimin. Päinvastoin, Jeesus kertoo Mark. 4. luvussa miten Jumalan valtakunnan lainalaisuus on se, että hyvään maaperään kylvetty  Sanan siemen itsestään, ikään kuin automaattisesti tuottaa  hedelmän.. Jumalan antaessa kasvun  siemenen kylväjän tehtävänä on vain ihmetellä, iloita  ja rukoilla hyvää satoa. Toisaalta on yhtä tärkeää seurata Jumalan ajanlaskua; ei ole  järkevää ajellla leikkuupuimurilla, kun pitäisi kyntää tai käyttää  kylvökonetta.


2. Jumalan valtakunnalle on myös ominaista asioiden siirtäminen eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Tämä on unohtunut monelta Jumalan lasten yhteisöltä, kun traktorin rattiin ei päästetä alle viisikymppisiä. Seurakunnistamme  puutttuu mentoroinnin tapa ja rohkaisun  ja kannustamisen kulttuuri. Syynä voi olla  rakastuminen omaan asemaan tai epäluottamus ja pelko nuoremman polven epäonnistumisesta. Oli miten oli, niin täysin vieras tämä ajattelutapa on Jumalan valtakunnalle. Moni Jumalan valtakunnan aiempi esitaistelija on vuosikymmenien mittaan muuttunut turvallisuushakuiseksi hyssyttelijäksi.

Joh. 6 luvussa Jeesus sanoo Isänsä tekevän työtä yhä. Ajattelen apostolisen ja uusille, koskematttomille metsästysmaille haikailevan draivin olevan ominaista Jumalan valtakunnalle. Apostolisuus on sen eräs perusdna.

Oppiminen tapahtuu valtakunnassa esikuvan, esimerkin ja mallioppimisen kautta. Jeesus sanoo Pojan tekevän niitä asioita, joita Isä Hänelle opettaa ja näyttää. Hän sanoo Pojan jopa aikaa myöten tekevän suurrempiakin asioita. Kaikki tämä perustuu Jeesuksen sanojen mukaan rakkaussuhteeseen, jolle on ominaista  luottamus. Jos tämä kaikki toimii Isän ja Pojan välisessä suhteessa, toimii se muuallakin. Kuitenkin liian moni nuori Jumalan valtakunnan työntekijä joutuu olemaan paitsiossa, odottamaan turhaan mahdollisuutta toteuttaa Jumalalta saatua näkyä.


3. Kolmantena tärkeänä pointtina Jumalan valtakunnan kasvua ajatellen on sen suvereenisuus. Se on Jeesus itse, joka rakentaa seurakuntansa. Hän on sitoutunut tähän projektiin ja Hän kysyy meitä mukaan tähän seurakunnan rakentamiseen. Olimmepa siinä mukana tai emme, Hän vie sen päätökseen, mutta itsemme kannalta meidän on hyvä olla siinä mukana. Tältä pohjalta voimme myös hyväksyä Jumalan antavan kasvun missä hyvänsä se näkyykin. Ja missä hyvänsä se tuleekin esille, se ei ole minulta pois, vaan Jumala haluaa minun siunaavan sitä.