Millaisen muodon Hän meissä saa?

Muistan 1990-luvulla olleeni hyvin innostunut postmodernismista ilmiönä. Erityisesti sen vaikutus länsimaiseen ajatteluun, arvoihin ja sitä kautta myös uskontoon suorastaan polttelivat minua. Ilmassa oli suurten muutosten tuntua. Historiallisesti olimme juuri eläneet vaiheen, jossa kylmä sota oli päättynyt, toisen maailmansodan jälkeinen blokkiajattelu menettänyt merkityksensä ja siirtyminen uudenlaiseen maailmanjärjestykseen oli aistittavissa.

Puhuttiin kulttuuristen mannerlaattojen liikkumisesta. Yhteiskunnallista elämää ajatellen monien olemassaolevien rakenteiden ja itsestäänselvinä pidettyjen instituutioiden nähtiin olevan murtumassa. Uskonnollista elämää ajatellen – puhuttaessa kirkoista, seurakunnallisesta elämästä ja teologiasta – muutos oli käsinkosketeltevaa.

Ehkä eniten minua kuitenkin kiinnosti kysymys: mitä tulee tilalle? Millaista on se uusi, jonka nimeen vannottiin ja jonka jopa oikeutetusti nähtiin syrjäyttävän vanha? Jos vanha aikakausi, paradigma olikin vaihtumassa, niin mitä seuraisi tämän jälkeen? Muistan – monien kaltaisteni tavoin – hymyilleeni silloin surumielisen huvittuneesti seuratessani monien traditionalistien vastaan pyristelemistä ja takertumista vanhaan.

Moni kristitty ajatteli jo tuolloin edessä olevan kristinuskon totaalinen loppu länsimaissa. Tämän kristinuskon (Christendom) valtakauden päättymisen nähtiin merkitsevän ennustetun ”laittomuuden” ajan alkua. Näyttihän edessä olevan kristinuskon (sellaisena kuin se länsimaissa konstantinolaisen paradigman mukaisesti oltiin totuttu näkemään) ammoisen valta-aseman murtuminen, historiallisten tunnustuskuntien rapistuminen ja niille lakisääteisesti kuuluneiden privilegioiden kyseenalaistaminen.

Itse ajattelin jo tuolloin kyseessä olevan enemmänkin siitä, että kristinuskon yksi historiallinen muoto oli tulossa tiensä päähän sellaisena kuin sitä oli historiallisten tunnustuskuntien piirissä vuosisatojen ajan harjoitettu. Kyse olisi siis vain uskonnon harjoittamisen ulkonaisen muodon muuttumisesta. Raamatullinen Jeesus-usko elää ja voi edelleenkin hyvin siellä, missä ikinä ihmisten sydämet olisivat avoimet sen sanomalle, evankeliumille.

Niinpä kysymys siitä, mitä tämän murroksen jälkeen seuraa, on edelleen mitä ajankohtaisin: millaisen kulttuurisen muodon Jeesus-usko ottaisi modernin jälkeisessä tilanteessa? Omien havaintojeni perusteella monia muutoksia on tapahtunut, eikä niitä voi kylmästi jakaa vain hyviin ja pahoihin. Muutosten edessä kristillinen teologia on osoittanut muutoshakuisuutensa, historialliset tunnustuskunnat järkkymättömyytensä ja niiden ulkopuolella lisääntyvässä määrin esiintyvä kristillisyys opportunistisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa.

Omassa elämässäni olen tuon alussa mainitsemani 90-luvun jälkeen käynyt läpi monenlaisia prosesseja tähän liittyen; seurannut kutsumustani irtisanoutumalla turvallisesta kunnallisesta virasta, luopunut (yhtä lailla kutsumustani seuraten) hyvin alkaneesta pastorin uraputkesta, pyrkinyt tekemään pioneerityötä uudentyyppisen seurakunnallisen elämän synnyttämiseksi päätyen leppoisaksi eläkeläiseksi, jolla on monipuolinen teologinen ym. koulutus ja joka haluaa olla saatavilla oleva resurssi nuoremmille. (Tämä oli blogihistoriani kenties pisin lause, jolla pyrin tuomaan esille sitä, että en puhu näistä asioista ulkokohtaisesti, vaan minulla on ns. ”multaa kynsien alla”.)

Ehkä suurin yllätys kuitenkin on ollut se, että postmoderni jälkikristillisyys ei täyttänytkään sille asetettuja toiveita. Missionaalisesti puhuen, konstantinolaisen paradigman murtumista ei seurannutkaan puhtoinen ja neitseellinen esikristillinen maaperä, jonka piirissä evankeliumi otettaisiin uteliaasti, jopa ennakkoluulottomasti vastaan. Pahimmat kyynikot voisivat tässä kohtaa sanoa, että ”voi, miten sinisilmäisiä sitä ollaan oltu!” tai ”hassua, miten helposti ihmistä voidaankaan jymäyttää!”. No, kieltämättä olen joskus itsekin tuntenut samalla tavoin.

Nyt, erityisesti viime aikaisten havaintojeni perusteella, näyttää kuitenkin siltä, että jälkikristillisyyttä ei seurannutkaan ”tabula rasa”-esikristillisyys, vaan laskelmoivan kylmä ja kova antikristillisyys. Kyse ei olekaan ollut kristinuskon kirjojen hylkäämisestä tai polttamisesta (vaikka sitäkin on ollut), vaan enemmänkin niiden tietoisesta uudelleen, alkuperäistä sanomaa ajatellen harhaanjohtavasti kirjoittamisesta. Kuka haluaisi heittää romukoppaan hyvin palvelleen kristinuskonnon, kun se voidaan kätevästi sorvata oman mielensä mukaiseksi yleiseksi hyväksi kansalaisuskonnollisuudeksi. Antikristushan onkin anti-sijais-kristus ja siitähän länsimaisessa valistuksen jälkeisessä humanismissa perimmältään on kysymys, ihmisen määrittämisestä kaiken mitaksi ja jopa korottamisesta jumalaksi.

Tässä uudenlaisessa lähetystilanteessa kysymys siitä, millaisen kulttuurisen muodon raamatullinen usko Jeesukseen ottaa, osoittautuu ennakoitua paljon vaikeammaksi. Esimerkiksi valtiovalta ei näyttäydykään uskonnollisesti puhuen neutraalina tai (edesmenneen Neuvostoliiton tavoin) ateistisena, putkiaivoisena uskonnonvastaisena toimijana, vaan sillä yllättäen onkin oma, tietoinen uskonnollinen agendansa. Uudessa lähetystilanteessa vallitseekin uskonnollinen sekamelska, jossa aiemmin kristillisinä pidetyt (ja edelleenkin sellaisina esiintyvät) instituutiot suhtautuvat sinuun varauksella, jopa vihamielisesti.

Aiemmin jotkut kristinuskon muuttunutta tilannetta länsimaissa peilanneet teologit puhuivat kristillisen kirkon tarpeesta muuttua lännessä aidosti Kristuksen ristiä kantavaksi yhteisöksi. Kun samaan aikaan toiset, samaan nimeen vannovat yhteisöt eivät haluakaan ottaa ristiään kannettavaksi, niin kysymys siitä, millaisen muodon Kristus kaiken muotoisessa ”post”-tilanteessa ottaa omiensa joukossa osoittautuu paljon oletettua haasteellisemmaksi.

 

 

 

Mietteitä Danielista

Viime keväänä aloimme tutkimaan omassa raamiksessamme Danielin kirjaa. Olimme juuri lopettaneet vuoden kestävän tutkimusmatkan Ilmestyskirjaan ja tuntui enemmän kuin luontevalta siirtyä Danielin kirjan pariin. Raamiksemme idea on käydä läpi Raamatun kirjoja systemaattisesti ja isompaa kuvaa hahmottaen. Useammin kuin kerran olemme todenneet seurakunnissa olevan nykypäivänä tarjolla monenlaista muuta opetusta, mutta ei raamattuopetusta. Tämä "muu" opetus voi olla sinänsä ihan hyvää liittyen monenlaisiin ihmiselämän ja -mielen koukeroihin, mutta on myös tärkeää löytää Jumalan sanan ilmoituksesta rouheita omaan ajatteluun, valoa omaan aikaamme ja suuntaviivoja siitä eteenpäin.

Danielin kirja on monella tapaa hyvin mielenkiintoinen, sijoittuen äärimmäisen traumaattiseen kohtaan Israelin historiassa. Yhteinen, maata järisyttävä sukupolvikokemus koko Danielin ikäluokalle oli Jerusalemin tuho. Seuraavan sukupolven haasteena oli selviytyä aivan uudenlaisessa elämäntilanteessa pakkosiirtolaisuudessa. Profeetallisesti kirja on eräs vavahduttavimpia koko Raamatussa. Se luo pohjaa koko sille ilmestystietoisuudelle, joka tulee vastaamme Uudessa testamentissa, alkaen Jeesuksen apokalypsiksestä, siirtyen Paavalin eskatologiaan ja huipentuen Ilmestyskirjaan.


Danielin oma henkilökuva on myös mielenkiintoinen ja antaa syvällistä ymmärrystä profeetallisen näkijän ja vaikuttajan elämään.

Daniel oli ylhäistä sukua, joka tuotiin nuorena poikana Nebukadnessarin hoviin koulutettavaksi. Hän palveli korkeana virkamiehenä sekä Babylonian että Meedo-Persian hovissa 70 vuoden ajan. Nykykielellä sanottuna Daniel siis palveli oman aikansa suurvaltaa, joka omasi aggressiivisen militaristisia, petomaisen totalitaristisia, jopa antikristillisiä piirteitä. Danielin tilannetta voidaan hyvin verrata Egyptin faaraon hovissa palvelleeseen Joosefiin, kuningatar Esteriin Persian hovissa ja Nehemiaan, Persian kuninkaan juomalaskija. Yhteinen tekijä näille jokaiselle oli heidän korkea asemansa oman aikansa suurvallan hallinnossa. Yhteenvetona voimme sanoa, että tällaista on Jumalan toiminta historiassa.

Sanomattakin oli selvää, että Daniel joutui monenlaisiin koetuksiin uskonsa tähden. Heti uransa alkuvaiheessa, tarkemmin sanottuna koulutusvaiheessa eteen tuli moraalinen testi, joka liittyi mukautumiseen yleiseen valtavirtaan. (1:5-6) Tätä seurasi selkeä sydämen päätös menetellä sen mukaan, minkä hän koki oikeaksi. (1:8-9)

Tätä seurasi hänen identiteettiinsä liittyvä testi. (1:7) Danielin vahvuutena oli hänen uskonsa ja sen mukaiset teot läpi elämän (vrt. esim. Dan. 6.). Tämä perustui hänen ehdottomaan luottamukseensa Jumalan yliluonnolliseen apuun. (2:13 alk.)

Daniel oli hyvin kutsumustietoinen ihminen. Hänellä oli vahva profeetallinen kutsu, mikä käy ilmi jo hänen elämänsä alkuvaiheissa. Se myös näkyy hänen elämänsä loppuun asti eräänlaisena pyhänä läpäisyperiaatteena, joka leimaa kaikkea hänen toimintaansa. (Ks. 1:17-21 sekä 2:20-23 ja 27-30.)

Tähän liittyy Danielin jo varhain oppima läksy, joka näkyy siinä, miten Daniel reagoi eri asioihin ja miten hän turvautui Jumalaan. (Ks. 1:17, 20 ja 2:18-23.) Tämän kaiken kokemansa ja uskomansa Daniel myös avoimesti puhui julki Nebukadnessarille. (2:27-28, 45) Kyse on siitä, että Jumala paljastaa myös tulevaisuuteen liittyvät salaiset asiat tahtomallaan tavalla. Danielia ajatellen kyse on hänen profeetan tehtävästään. (Aam. 3:6-7, 1.Moos. 18:17)

”Valtiomiehen tehtävä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun Hän kulkee ohi.”

Otto von Bismarck


Danielin näkemän ilmestyksen ydin ei kuitenkaan ole ihmisten synnyttämien supervaltojen ketjussa. Tärkeintä on nähdä viimeisenä voittava Jumalan valtakunta. (2:34-35, 44-45) Muuten näköalamme ovat toivottomia.


”Maininta, että kivi liikkui käsin koskematta, korostaa sen ehdotonta riippumattomuutta inhimillisestä vallankäytöstä. Kivi ei ole patsaan kivijalusta, vaan sen murskaaja. Maailma ei siis kehity Jumalan valtakunnaksi, vaan Jumalan valtakunta on törmäyskurssilla kaikkeen sellaiseen inhimilliseen vallankäyttöön nähden, missä ihminen on nostettu Jumalan asemaan.”

Väisänen & Ollilainen, Kristus Vanhassa testamentissa, 153


Danielin varhaisten vaiheiden ja näkyjen äärellä eteemme nousee väistämättä totalitarismin haaste ja siihen liittyvä sosiaalinen paine. (3:1-7) On mielenkiintoista nähdä, miten jo ammoisina aikoina musiikkia on käytetty manipulointivälineenä. (3:5,7,10). Tällaisessa tilanteessa meidänkin aikanamme vastakkain ovat uskollisuus Jumalalle ja urakehityksen tyssääminen, joskus jopa hengen menetys. (3:8-15) Tämän kutsumuksellisen vahvuuden juuret juontavat siihen identiteettiin liittyvään testiin, jonka Daniel kohtasi jo nuoruudessaan ja joka kuvio toistuu läpi koko kirjan. (5:17-28, 6:1-5)

Oikea identiteetti luo pohjan oikeille arvoille, joka näkyy sitten oikeina tekoina. Kun nämä merimerkit on lyöty syvään jo nuoruudessa, niillä on taipumus kestää läpi koko elämän. (3:16-18) Erilaisten Danielin ajan, alkukristillisen ajan ja myös oman aikamme pedon merkkien edessä arvoon arvaamattomaan nousee, Ilmestyskirjan sanoin, ”pyhien kärsivällisyys ja usko.” (13:9-10)


Yhteenvetona voimme kuvata piirteitä Danielista:


• Moitteettomuus työssä ja elämässä.


• Hengellinen orientaatio kaikessa mitä hän teki.


• Rukous ja kiitos henkilökohtaisen elämän peruspilareina.


• Rauhallinen luottamus Jumalaan kaikissa vaiheissa.


• Läpinäkyvyys alusta asti suhteessa ystäviin, työtovereihin, vastustajiin ja koko ulkopuoliseen maailmaan.

• Hedelmän kantaminen, mikä näkyy hänen vaikutuksessaan ystäviinsä, mutta myös niihin johtomiehiin, joita hän palveli.

Profeetan kutsumusta ajatellen Danielin henkilöhistoria opettaa meille myös sen, että profeetan tulee olla vapaa taloudellisesta painostuksesta. Niin kutsumusta kuin sananvapauttakin on varjeltava mustasukkaisesti.