Teologian opiskelusta

Aina silloin tällöin sitä törmää sellaisiin huolestuneisiin äänenpainoihin, kun kertoo opiskelevansa (tai ylipäätään vain harrastavansa) teologiaa. Teologia nähdään ihmisen uskon tuhoavana myrkkynä tai ainakin haitallisena ja turhanaikaisena puuhasteluna jonninjoutavien kysymysten parissa.

Ymmärrän kyllä tällaisen huolen, mikä sinänsä on hassua, koska alunperinhän teologiassa on ollut kyse "opista Jumalasta" (kirjaimellisesti). Mikä sitten meni pilaamaan hyvän "opin Jumalasta"? Siihen löytyy syyksi varmaan monikin tekijä toisaalta konstantinolaisen käänteen ja katolisen kirkon historiasta, toisaalta viimeksi kuluneiden parin sadan vuoden ajan aatehistorian kehityksestä länsimaissa.

Mutta käytännössä teologiassa ei ole kysymys sen kummemmasta asiasta kuin siitä, että ihminen esimerkiksi kertoo omasta jumala-käsityksestään. Ankarinkin teologian vastustaja osoittaa oman väitteensä järjettömyyden, kun häneltä kysytään hänen omaa käsitystään siitä, miten ihminen pelastuu. Tähän vastatessaan hän nimittäin jo "syyllistyy" teologian tekemiseen.

Ehkä kysymys siis onkin siitä, millaista teologiaa henkilö opiskelee. Onko se raamattu-uskollista ja konservatiivista, karismaattis-evankelikaalia, historiallis-kriittistä vai jotain postmodernia nykyteologian virtausta? Ja mihin ikinä rajapyykin tuohon "hyvän" ja "huonon" teologian väliin sitten laittaakaan?

Eräs ystäväni kertoi pitkään kokeneensa kutsumuksekseen evankelioinnin ja kristillisen uskon puolustamisen (apologian) erilaista new age-ajattelua edustavien ihmisten parissa. Jossain vaiheessa hän sitten havahtui ajatukseen, että miten olisi tuo yliopistoteologia? Eikö sen piirissä tarvittaisi tällaista lähestymistapaa myöskin? Voisiko yliopistoteologian harrastamisen takana olla, ei vain ammatilliset tai akateemiset tavoitteet (missä niissäkään ei ole mitään pahaa!), vaan suorastaan lähetyskäskystä nousevat tavoitteet (missiologinen agenda)?

Käytännössä voisimme ajatella kyseessä olevan vähän samankaltainen tilanne kuin lähetystyöhön lähtevällä henkilöllä, joka ennen kentälle lähtöään tutustuu kohdemaansa kieleen, kulttuuriin, historiaan ja uskonnollisiin käsityksiin. Itselleni teologian opintojen eräs merkittävin anti on nimittäin ollut siinä, että olen alkanut entistä selvemmin nähdä ja (oikein ymmärrettynä!) myös ymmärtää, miksi esim. kirkon johdossa ajatellaan näin tai mitä asioita on näiden ja näiden yhteiskunnalliustenkin linjausten takana.

Kun aikoinani vedin Vapaakirkon teologisessa opistossa kurssia nuorisokulttuureista ja niiden piirissä elävien ihmisten tavoittamisesta, yritin kurssin alussa hahmotella eteemme kolme päälinjaa tai näkökulmaa, joiden kautta ja joiden puitteissa tunnustavina kristittyinä lähestymme "kohdemaatamme" (mikä on oma arkipäivän todellisuutemme 24/7):

• evankelioiva näkökulma - vain Jeesus on Vapahtaja ja Herra
• profeetallinen näkökulma - mikä on "sana Herralta" tämän päivän tilanteeseemme?
• apologeettinen näkökulma - miten kommunikoin kristillisen uskon tämän päivän ihmiselle relevantilla tavalla?

Mutta toisaalta, eikö tämä sama näkökulma koske mitä hyvänsä ns. "maallisia" opintoja? Kasvatustiedettä, matematiikkaa, psykologiaa, kauppatieteitä jne.


--------

Meillä on täällä kotona Lahessa säännöllisesti kokoontuva muutaman veljen "teologipiiri", jossa pyrimme tästä näkökulmasta käsin lähestymään ja tutkimaan erilaisia aiheita (esim. ekklesiologia, donatolaiskiista, eri ajankohtaiset ilmiöt esim. kirkon kentässä). Kuitenkin haluamme ehdottomasti liittää tähän teologiseen orientaatioon avoimuuden, läpinäkyvyyden, vuorovaikutuksen ja keskinäisen tilivelvollisuuden periaatteet - ja pitää kiinni niistä.

Niinpä yhteisiin kokoontumisiimme kuuluvat yhtä lailla Grudemin Systemaattinen teologia, Pieperin Dogmatiikka kuin yhteinen rukous, esirukous toinen toistemme puolesta ja elämän jakaminen muutenkin.

Eikä saa unohtaa ateriayhteyden merkitystä. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Inkarnaatio

Liekö kristillisen kirkon vuosituhantinen valta-asema länsimaisessa kulttuurissa (ns. konstantinolainen paradigma) tylsistyttänyt siltä pahimman terän haastaa ylipäätään ketään tai mitään (esim. islamia, juutalaisuutta tai sekularismia) - vainokestävyydestä puhumattakaan? Harva kristitty institutionalisoituneessa kristikunnassa näkee nykyistä "seismistä muutosta" (siirtymää modernista jälki- tai myöhäismoderniin) minään uusien mahdollisuuksien aarreaittana. Enemmänkin se nähdään uhkana, jopa kristinuskon kuoleman tienä. Mutta että vanhan maailman katoaminen (vrt. esim. Jussi Halla-ahon "uppoava länsi") antaisi kristityille uuden mahdollisuuden löytää uudelleen raamatullinen visio kristityn muukalaisuudesta maailmasta? Mitä vielä ja kaikkea muuta!

No, ehkä nyt on kuitenkin viisasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja lopettaa haikaileminen sen etusijaisen aseman perään, mikä kirkolla perinteisellä kristikunta-aikakaudella on ollut. Mitä jos lakkaisimme pitämästä tätä kuoliniskuna uskollemme, vaan näkisimmekin sen pikemminkin tienä kohti sellaista tulevaisuutta, joka muistuttaa enemmän sitä alkuperäistä kutsua Kristuksen seuraamiseen. Nythän kristityt yleensä esiintyvät ihmisinä, jotka vain puhuvat "Kristuksen rististä". Ajattelutavan muutoksen myötä olisimme kristittyinä aidosti ristä kantavia ihmisiä.

Tarvitsemme kristittyinä uutta lihaksitulemista, inkarnaatiota. Fraasia lainatakseni, "jos Sana ei tule lihaksi, niin se menee läskiksi" - ja juuri niin on kristinuskolle täällä länsimaissa käynyt. Vertaus on monimerkityksellinen, kattaen niin ylikypsän teologisen eetoksen vaatimukset kuin yltäkylläisten kristillisten organisaatioiden arkipäivänkin.

Olen pahoillani, mutta en kykene antamaan Sinulle tästä mitään teologista viitekehystä, vaan ainoastaan käytännöllisen elämän mallin. Tiedän, että länsimainen ymmärryksemme rakastaisi saada ensin hyvin perustellun teoreettisen mallin eteensä tyylikkäissä ja "ammattimaisissa muovikansissa" (Lassi ja Leevi), mutta se ei toimi näin. Raamatullisessa ajattelussa kaikki nousee ensin eletystä elämästä. Teologinen malli syntyy sen pohjalta, että siemen kylvetään ensin maahan, jossa se kuolee ja synnyttää sitten uuden elämän. En siis usko rakenteellisiin uudistuksiin, vaan kuolemanjälkeiseen elämään.

Käytännön esimerkkinä aivan toiselta yhteiskunnallisen elämän alueelta voitaisiin ottaa kuviteltu tilanne henkilöstä, joka työskentelee osana jotain byrokraattista palvelujärjestelmää. Hänen tehtävänään on auttaa erilaisissa ongelmissa ja vaikeuksissa eläviä nuoria. Aikansa virallisen auttamisjärjestelmän suojissa kärvisteltyään tämä henkilö sulkee takanaan turvallisen virastotalon teräsoven ja suuntaa läheiseen ongelmalähiöön (viimeisimmässä sosiaalibarometrissa sijalla 4 valtakunnallisessa vertailussa).

Ilta-aikaan hän tekee tuttavuutta läheisen ostoskeskuksen liepeillä hengaileviin nuoriin tai parkkipaikalla luvattomasti skeittaileviin poikiin ja viikonloppuisin läheisessä puistossa kaljoitteleviin teineihin. Aikaa myöten hän tutustuu heihin lähemmin, käy heidän kodeissaan ja tutustuu heidän vanhempiinsa, sisariinsa ja veljiinsä sekä ylipäätään koko siihen muuhun elämäntodellisuuteen, joka on hänen omalle (ilman mitään arvolatausta) keskiluokkaiselle todellisuudenkäsitykselleen vierasta.

Elämää jaetaan, asioista aletaan puhua ja nähdä pintaa syvemmälle, missä mennään ja ollaan tai ollaan oltu jo pitkäänkin. Luottamus on saavutettu. Aletaan toimia alkuperäisen toiminta-ajatuksen mukaisesti - päämääränä antaa nuorille eväitä elämään ja valmiuksia selviytymiseen - mutta rakenteiden ulkopuolella.

No, joku voi sanoa, että "tuossahan on kyse apostolisuudesta!" Niin on. Apostolisuus on luonteeltaan inkarnoitumista.

Erään suudelman anatomia

No, silläkin uhalla, että joku syyttää minua jälkiviisastelusta, niin sanon: - Näin sen ajattelin itsekin olevan!

Kyse ei ollut homosympatiseerauksesta tai mistään muustakaan sellaisesta, todellisesta populismista puhumattakaan. (Todellista populismia sensijaan edusti Paavo Arhinmäen mediatemppu Moskovan kisojen katsomon kätköissä.) Itse ajattelin heti kun tästä luin, että kyse on vain puhtaasti kulttuurisesta tavasta osoittaa lämpimiä tunteita joukkuetoverille. (Ei kai kukaan tosissaan kuvitellut Erich Honeckerin ja Leonid Breznevin menneen tämän pitemmälle...?) Jotain itsekin tiedän tästä traditiosta kokemuksen kautta, kun olin mukana pietarilaisessa pääsiäisjumalanpalveluksessa joskus 90-luvun alkupuolella.

Eli eiköhän laiteta jäitä hattuun tämän median tarkoitushakuisen kuohuttelemisen keskellä.

Vakavampi puoli asiasta on se, että media siis vääristelee todellisuutta ja uutisoi asioita tahallaan virheellisesti. Hyi hyi media. Itsekään en odota saavani puolueetonta kohtelua sekulaarin median kaikkivoipiailta valtiailta. (Olenko muuten koskaan sanonut, että mielestäni median olemus ja käytös muistuttaa joskus erehdyttävästi erään maailman vanhimman ammatinharjoittaja toimintaa; se näyttää hyältä, kaikki haluaa olla sen kanssa ja se tuo rahaa kassaan...)

Tässä ollaan nyt kuitenkin lähdetty vaaralliselle tielle. Eikö tämän jälkeen voida - niin haluttaessa - tulkita mikä hyvänsä isällinen tai veljellinen lämmön, hellyyden ja rakkauden osoitus samaa sukupuolta olevien henkilöiden kesken homoseksuaalisuudeksi? Niitä, jotka haluaisivat näin kuvata todellisuutta, löytyy nykypäivänä kyllä. Media näyttää laulelevan näitä lauluja hämmästyttävän kritiikittömästi. Täysin marginaalisessa asemassa on kuitenkin se, mikä on totuus. Eikä suotta, totuus on kaupan ja ihmisten kunnioitus poljetaan maahan.

Jaakob kirjoittaa, että kieli on pieni jäsen, joka syttyy helposti helvetistä. Sen jälkeen se voi sytyttää tuleen suurenkin metsän. Niin voi tehdä myös sana ja kuva yhdessä. Tiedonvälitys edellyttäisi paljon suurempaa vastuullisuutta, kuin mitä saamme todistaa.

Lauantaiaamun huomio

Mielenkiintoinen havainto löytyy lukiessa Vanhan testamentin profeettakirjoja. (Tämän ymmärtäminen edellyttää lukijalta Raamatun, ja erityisesti sen VT:n profeettakirjallisuuden, suhteellisen hyvää tuntemusta.)

Kenenkään Pohjoisvaltakunnassa vaikuttaneen profeetan teksteissä ei kertaakaan kehoiteta näitä israelilaisia palaamaan takaisin Etelävaltakunnan eli Juudan yhteyteen (jonka daavidilaiselle kuningashuoneelle oli kuitenkin messiaaniset lupaukset annettu!). Puhumattakaan siitä, että näiden profeettojen kehoituspuheessa olisi käsketty palaamaan takaisin tämän daavidilaisen kuninkuuden vallan (ja ikeen) alle. Profeettojen julistuksen painopiste ei yllättäen ollutkaan enää tässä.

Herää jopa kysymys, hyväksyikö Israelin Pyhä tämän valtakunnan hajoamisen tiettynä poliittisena realismina? Vai pitikö Hän sitä tietyllä tavalla tai jossain määrin peräti suotavana asiana?

Oli miten oli, kansalle osoitettu kääntymiskehoitus kuului nimenomaan Jahven, Herran Itsensä puoleen. Vain ja ainoastaan Hänen puoleensa.

Se, mitä tämän kääntymisen ja takaisin paluun jälkeen tai sen seurauksena, hedelmänä tapahtuisi, olisikin sitten aivan eri asia. Tavallaan niinkuin "juttu sinänsä". Totta kyllä, palattaisiin yhteyteen omien veljien ja sisarten kanssa.

Kuitenkin tämä oikea marssijärjestys - miten ja millä tavalla nämä asiat tapahtuisivat - on tärkeä asia. Itse asiassa se oleellinen asia.

Kaksi prinsiippiä

Kauan sitten muistan erään nuoren veljen todenneen saarnassaan 
Santalan teologisen opiston kappelitunnilla:

- Suurin syy, miksi seurakuntamme eivät kasva, on se, etteivät ne halua kasvaa!

Toteamus ei ollut esitetty pilkallisessa äänensävyssä. Se muistutti enemmänkin tuskaista parahdusta parantumattoman sairauden edessä.

-------

Jaoin tänään kotiseurakunnassamme jotain ajatuksia kahdesta hengellisen elämän lainalaisuudesta, jotka meillä on ja joihin me väistämättä törmäämme elämämme aikana. 

Ensimmäinen niistä löytyy 1.Samuelin kirjan 2. luvun alusta, jossa kerrotaan, miten Hanna, pitkällisten odotuksen jälkeen, saa poikalapsen, Samuelin. Profeetallisessa rukouksessaan Hanna kiittää Jumalaa siitä, että Hän alentaa ja ylentää, lähettää kuolemaan ja herättää eloon. Hänen töissään kylläiset saavat tehdä töitä leipäpalkalla ja nälkäiset lakkaavat näkemästä nälkää. Hän vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä ylös.

Hengellisessä elämässä vallitsee siis jumalallinen hissireaktio, jota Hän suvereenisti käyttää kasvattaakseen meitä. Jokaisella meistä on varmasti omakohtaisia kokemuksia tästä ja jollei ole, niin tulee olemaan. (Joskus jopa niin, että jollemme huomaa sellaista olleen, niin Herra opettaa meitä uudestaan...)

Toinen tärkeä hengellisen elämän periaate, jota emme saa unohtaa, on hengellisen janon tarve. Tämä on erityisen ajankohtainen jälkikristillisessä länsimaailmassa. Muistan erään korealaisen pastorin todenneen Amerikan vierailunsa jälkeen:

- On mielenkiintoista huomata, miten paljon te saatte täällä aikaan ilman Pyhää Henkeä!

Jesajan profeettakirjassa Herra sanoo vuodattavansa vedet janoisen päälle ja virrat kuivan maan päälle. Toisin sanoen, jos meillä ei tätä kuivuutta ja janoa ole - tai jos emme edes tiedosta sitä! - niin Jumala ei voi antaa meille mitään. Miten Hän voi antaa mitään sellaiselle, jolla omasta mielestään jo on kaikki? Luulen, että tässä on yksi suurimpia syitä sille, ettemme näe enempää ihmeitä, merkkejä ja voimallisia tekoja keskuudessamme.

Jeesus itse sanoo, että jokainen, jolla on jano, voi tulla ja juoda elämän vettä lahjana ja tällä Hän viittaa Pyhään Henkeen. Jeesuksen näin sanoessa ei Henkeä vielä ollut vuodatettu, mutta nyt, kun kirjoitan tätä, Henki on jo vuodatettu koko ihmiskunnan päälle. Nyt voi kuka hyvänsä  tulla, ottaa ja juoda, saada Hengen ja täyttyä sillä. Mutta hänellä tulee olla jano. Meidän tulee olla janoisia Jumalan puoleen.

Luulen, että tässä on myös pääsyy alussa esittämääni tuskaiseen teesiin seurakuntien moninkertaistumattomuudesta. Me emme todellisuudessa halua sitä. Me pelkäämme muutoksia, meillä on jo kaikkea kylliksi ja näin ollen Jumalan täytyy riisua meidät itsekylläisyydestämme ja omavoimaisuudestamme. Minä näen tätä tapahtuvan koko ajan ympärillämme ja luulen näkeväni sitä vielä lisää.

Omassa yhteisössäni sanoin, ettei meidän kannata enää pyrkiä ylläpitämään vanhoja rakenteita, vaan olla Aabrahamin kaltaisia, joka lähti, saatuaan Jumalalta kehotuksen lähteä liikkeelle, tietämättä minne olisi lopulta päätyvä. Jumala tekee uutta jälkikristillisessä lähetystilanteessamme, emmekä välttämättä aina tunnista sitä heti - etenkään silloin kun se rajusti poikkeaa siitä, mihin olemme tottuneet tai mihin meidät on kasvatettu. Helposti käy jopa niin, että ne, jotka hyväksyivät kaikki ne ravistukset, joihin ihmiset kokouksissa joutuivat, eivät loppupelissä kuitenkaan tule hyväksymään niitä ravistuksia, joihin vanhat rakenteet joutuvat. Uskonnollisuus istuu yllättävän lujasti monissa meistä.

Käytännössä siis Jumala käyttää näitä kahta lainalaisuutta kääntääkseen meidät puoleensa ja synnyttääkseen meissä janon Häntä kohtaan. Tämä jano on kaiken hengellisen kasvun avain.

Uskontojournalismista

Hesarin poispotkittu päätoimittaja Mikael Pentikäinen peräänkuuluttaa tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa medialta asiantuntevampaa otetta kirkkoa ja uskontoa koskevaan uutisointiin. Pentikäinen on itse lestadiolaisen taustan omaava ja varmasti tietää, mistä puhuu. Varmemmaksi vakuudeksi hän ottaa vielä käytännön esimerkiksi - kuinkas muutenkaan! - Päivi Räsäsen kohtaaman media myllytyksen. Hänen mielestään isoimmissa medioissa tulisi olla toimittajia, joilla olisi muita paremmat valmiudet käsitellä sekä kristinuskoon että muihin maailmanuskontoihin liittyviä kysymyksiä.

Tämä on varmasti totta. Teologian koulutukselle sinänsä olisi siis kysyntää muuallakin kuin vain liitoksistaan repeilevän ev. lut. kirkon piirissä. Kun uskonnollinen tilanne jälkikristillisessä maanosassa kylliksi polarisoituu, tätä asiantuntemusta tarvitaan. On selvää, että sen enempää legendaarinen Sanoman toimittajakoulu kuin pahamaineinen Tampereen yliopiston journalistikoulutuskaan eivät anna riittäviä eväitä realistiseen ja tasapuoliseen uskontojournalismiin. Päinvastoin, näyttää siltä kuin kunnon perinteinen rippikoulukin voisi antaa tässä suhteessa paremat valmiudet.

Sanottakoon se nyt suoraan: olen menettänyt toivoni suomalaisen median uskon asioita koskevan tiedonvälityksen suhteen. Suhtaudun äärimmäisen skeptisesti suurin piirtein kaikkeen, mitä ja miten sekulaari media uutisoi hengellisiin kysymyksiin liittyvistä asioista. Esimerkiksi kun paavi median mukaan suhtautui myötämielisesti homoihin, kysyin hiljaa mielessäni, mitä se Franciscus todella mahtoi sanoa? Hyvin usein olen törmännyt sekulaarimediaa seuratessani tarkoitushakuiseen tiedonvälitykseen, joka ei kohtele oikeudenmukaisesti tietyllä tavalla ajattelevaa uskonnollista vähemmistöä maassamme, nimittäin raamattu-uskollisia konservatiiveja. Heiltä näytetään vietävän viimeisetkin elämisen ja sanomisen oikeudet tässä maassa. Itse en enää odota saavani medialta tasapuolista kohtelua osakseni, ymmärryksestä puhumattakaan.

Toki poikkeuksiakin näyttää aina silloin tällöin olevan. Hyvä esimerkki tästä olivat v. 2011 Lahdessa järjestetyt kirkkopäivät, joiden iltatilaisuudessa Lahden torilla esiintyi Hillsong-ryhmä Lontoosta. (Tiedän, tuo "esiintyä" sana on tässä kohtaa huono ilmaisu.) YLE:n Lahden Radio uutisoi asiasta asiaankuuluvasti, kun taas paikallinen Etelä-Suomen Sanomat ei vaivautunut noteeraamaan asiaa mitenkään. Mutta sehän onkin jo etukäteen lukinnut vastauksensa ja asemoinut itsensä päätoimittajansa johdolla kirkolliseen liberaalisiipeen. Tiedonvälitys onkin sitten tämän genren mukaista sijoittuen jonnekin Kotimaa-lehden ja Kirkko ja kaupunki-ilmaisjakelulehden välimaastoon. Jos Kotimaa nykyisellään on kirkon pravda, niin Kirkko ja kaupunki on kait sitten sen Tiedonantaja. Ole siinä nyt sitten moniarvoinen, avarakatseinen ja suvaitsevainen.