Luonteen muokkauksesta vielä...

C.S. Lewis kirjoittaa kirjassaan Tätä on kristinusko: "Eikö se, miten ihminen toimii yllätettynä, kerro parhaiten siitä, millainen ihminen hän on? Eikö se, mitä paljastuu ennen kuin ihminen ehtii hypätä valepukuun, ole totuus? Jos kellarissa on rottia, niin näemme ne kaikista ilmeisimmin, jos menemme kellariin yhtäkkisesti. Yhtäkkisyys ei kuitenkaan luo rottia, se ainoastaan estää niitä piiloutumasta. Vastaavasti provokaation yllättävyys ei tee minusta pahantuulista ihmistä, se vain paljastaa millainen pahantuulinen ihminen minä pohjimmiltani olen. Rotat ovat kellarissa aina, mutta jos menemme sisälle huutaen ja meluten, ne ovat ehtineet piiloon, ennen kuin ehdimme sytyttää valot."

Kun ajattelemme nykyaikana niin paljon hoettua "uusien johtajien kouluttamista", tai arkipäiväisemmin, nuorten kristittyjen kasvattamista sekä vastuullisuuteen että itsenäisyyteen, niin meidän pitää entistä enemmän puhua luonteen muokkauksesta, jopa akateemisen teologian opiskelun kustannuksella. Pelkkä informaation jakaminen ja sen arviointi tentatorin ominaisuudessa ei vielä paljasta mitään todellista nuoresta Herran soturin alusta. Luentosalien, kirjastojen ja tutkijankammioiden varjossa voivat Lewisin mainitsemat rotat lymyillä hyvinkin pitkään, mutta tavallisen arkielämän kurjuudet ja ilot yhdessä eläen tuovat ne kyllä pakostakin esiin.

Mutta ihan sama pätee myös sellaiseen hengelliseen yksityisyritteliäisyyteen, jossa ei eletä elämää jakaen vuorovaikutuksessa oikein kenenkään kanssa - tai sitten tuo joukko pienenee vähä vähältä kun oikeaoppisuuden leikkuri alkaa heilua, tuon yksityisyrittäjän taholta nimittäin. Uskotaan jo sovinnolla: hengellinen elämä ei ole yksilölaji. Emme voi harrastaa tai tehdä mitään hengellisesti ilman, että se tapahtuu osana Kristuksen ruumista: emme teologiaa, rukousta, Sanan tutkimista, ajankohtaisten ilmiöiden punnitsemista, profetoimista, you name it. Yksinäisyydellä Herran edessä on toki aina paikkansa, mutta jossain vaiheessa tuo anti on suorastaan pakko tuoda yhteiseen pöytään muiden kanssa avoimesti jaettavaksi.

Paavalilla oli oma Arabiansa ja Tarsoksensa, josta Wolfgang Simson osuvasti sanoo, että "se on paikka, jossa näkysi kuolee". Näille asioille ja paikoille on siis aikansa, mutta jossain vaiheessa käy niinkuin kävi Paavalille: "Barnabas lähti sitten Tarsokseen etsimään Saulia ja löydettyään toi hänet Antiokiaan. Yhdessä he toimivat seurakunnan keskuudessa kokonaisen vuoden, ja suuri joukko ihmisiä sai heiltä opetusta." (Apt. 11:25-26)

Asetamme siis vaakakuppeihin toisaalta luonteen muokkaamisen ja toisaalta perinteisen teologisen seminaarin. Kumpi on toimivampi, kumpi on tärkeämpi? Jos joku ei vielä aiemmin ole lukenut sitä blogistani tai kuullut sitä ääneen sanottavan, niin UT:n mukainen malli opetuslapseuttaa ja kouluttaa uusia työntekijöitä hengelliseen työhön eroaa ratkaisevasti meidän informaatiokeskeisestä, ex cathedra-mallista. UT on paljon käytännöllisempi, paljon vähemmän akateemisempi. Pitäisikö meidänkin olla?

UT:ssa on yksi mielenkiintoinen case tällaisesta luonteen muokkauksesta, nimittäin Johannes Markus. Paavali ja Barnabas ottivat hänet mukaansa oppiin ensimmäiselle missiomatkalleen, mutta jo melko pian Markus erosi heistä ja palasi maitojunalla Jerusalemiin. (Ks. Apt. 13:13.) Myöhemmin kun Barnabas olisi halunnut ottaa uudelleen ottaa kaverin matkaan, Paavali ei suostunut siihen, koska kaveri oli alussa osoittautunut epäluotettavaksi (15:37-38). Tiukka kaveri tämä Paavali.

Myöhemmin jotain luonteen muokkausta lienee Markuksessa tapahtuneen, koska Paavali elämänsä loppuvaiheissa antaa hänestä Timoteukselle hyvän todistuksen: "Vain Luukas on täällä kanssani. Ota Markus mukaasi, sillä hänestä olisi minulle paljon apua." (2.Tim. 4:11, ks. myös Kol. 4:10 ja Filem. jae 24) Koulutus oli siis tehnyt tehtävänsä, ja mikä merkille pantavinta, kun katsoo noita em. UT:n kohtia, niin niistä oikein paistaa läpi tietty veljesyhteys Herran työntekijöiden kesken - ja Markus osana sitä.

Ruumiissa oleminen, eläminen ja kasvaminen tuottaa aina kipuja. Niitä kutsutaan kasvukivuiksi. Niitä ilman emme koskaan pääse päämääräämme.

Eskatologinen hämmennys

Luin tuossa hiljattain Ilmestyskirjaa ja nyt lueskelen VT:n apokalyptisiä kirjoja, kuten Sakarjaa ja Danielia. Olen törmännyt tuohon havaintoon joskus aiemminkin, mutta nyt se tuli vastaan hyvin selvästi. Minut nimittäin valtaa hämmennys, kun luen Raamatun lopun ajoista kertovaan materiaaliin. Miten tämä pitäisi ymmärtää? Tarkoitan siis, että nykyään käy näin. Aiemmin - tai paremminkin, joskus kauan sitten - tilanne oli tyystin toinen ja kaikki tuntui olevan hyvin selvää.

Olen tullut uskoon v. -74 ollessani 17-vuotias tavallinen lahtelainen kaveri. Nuoruudessani oli vallalla toisaalta perinteinen kylmän sodan asetelma itä vastaan länsi, USA vs. NL, ja toisaalta voimakas Jeesuksen takaisinpaluun odotus. Näin jälkikäteen on helppo ymmärtää, miten toinen näistä selitti toista; kommunistinen Neuvostoliitto satelliittivaltioineen edusti pahaa (vainosihan se uskovia ja vastusti Israelia!) ja USA liittolaisineen oli "vapaan maailman" etuvartio, "the new frontier", niinkuin presidentti John F. Kennedy sen ilmaisi.

Elettiin aikaa, jolloin Lähi-idässä oli sodittu kaksi veret seisauttavaa sotaa: v. 1967 ns. Kuuden päivän sota, jossa Israel sai hallintaansa Jerusalemin pyhät paikat ja v. 1973 Jom Kippur-sota, joka oli käydä kohtalokkaaksi Israelille. Maailmanpalon uhka leijui todellisena yllämme ja koko kansainvälinen kristillinen kenttä sen aikuisine mediakoneistoineen aivan kuin huokui kärjistyneeseen kansainväliseen tilanteeseen liittyvää profeetallisuutta. Niin, ja hyötyi tietenkin siitä ison pinon rahaa...

Suomessa tuo kansainvälinen tilanne näkyi ja tuntui Neuvostoliiton miehityksen uhkana. Sen aikuinen radikaali vasemmistolainen opiskelijaliike, josta aikaa myöten sikisi maamme poliittinen eliitti, aivan kuin alleviivasi tätä. Suomettuminen (saks. Finlandisierung) taisi näin jälkikäteen tarkasteltuna olla vain jonkinlainen terveen itsesuojeluvaiston synnyttämä reaktio tuohon todelliseen uhkaan. Eihän sitä tietenkään voi ihan noin vaan hyväksyä - ja sen nykyisiä ilmenemismuotoja vielä vähemmän! - mutta ollaan nyt tämän kerran tuon verran armollisia kekkoslaisen Suomen poliittiselle johdolle.

Mutta "suuren ja mahtavan" uhkaavassa varjossa sitä tuolloin elettiin. Uskovien keskuudessa ei tuolloin ollut mitenkään tavatonta profetoida maahamme Neuvostoliiton miehitystä (hei, muistakaa, mitä kävi Tsekkoslovakiassa v. -68!) ja uskovien vainoja. No, tässä nyt ei ollut mitään ihmeellistä, eikä ehkä väärääkään (ellei sitten ollut kyseessää väärä profeetta!). Eihän näiden asioiden ymmärtämiseen tarvinnut kuin tietää tarpeeksi tämän maankolkan historiasta ja jonkin verran geopoliittisesta nykytilanteesta. (Luulen, että tältä pohjalta nousee vieläkin ministeri Häkämiehen "Russia, Russia, Russia"-kaltaisia lausuntoja, eikä ehkä ihan syyttäkään?) Uhka on historiamme aikana aina tullut idästä ja kun vielä tiesimme (nii-in, tiesimme, vaikkei sitä monikaan tuolloin rohjennut ääneen sanoa) uskovien vainoista, vangitsemisista, karkottamisesta Siperiaan ja jopa kuolemista, niin eipä ollut vaikea tehdä tietynlaisia johtopäätöksiä.

Tähän kuvaan liittyy sitten se, että ennen kaikkea uskovien piirissä vallitsi tuolloin ennen näkemätön eskatologian eli lopun aikoihin liittyvä harrastus. Ja kyllähän koko sen aikainen kristillinen media (miten vaatimattomalta ja viattomalta kaikki tuo "70-lukulaisuus" tänään tuntuukaan!) parhaansa mukaan sitä ruokki ja ylläpiti kirjoin, lehdin, C-kasetein yms. Itse koin oman uskoontuloni juuri tuossa voimakkaasti eskatologisesti virittyneessä genressä, jopa niin, että joskus alle kaksikymppisenä en oikeasti uhrannut montaakaan ajatusta tulevaisuudelle. En yksinkertaisesti uskonut edes näkeväni kolmekymppis-vuosipäivääni - tässä ruumiissa ja tässä nykyisessä maailmanajassa nimittäin. Jeesus tulisi takaisin hyvin pian.

Luulen, että useimmat meistä, jotka tulimme uskoon ja elimme uskossa 70-luvulla, olimme hyvin yllättyneitä siitä, mihin suuntaan maailma lähtikään menemään 80-luvulta alkaen. Voimakas taloudellinen kasvu ja teknologinen kehitys länsimaissa jätti jälkeensä koko aatteellisiin poteroihinsa linnoittautuneen kommunistiblokin. 90-luvun alussa kaikki sitten muuttui - lopullisesti, kuten monet meistä luulivat. "Uusi maailmanjärjestys" yllätti äkillisyydellään ja massiivisuudellaan. Riemuitsevat kansanjoukot (kirjaimellisesti) liitoksistaan natisevalla Berliinin muurilla, uudesta vapaudestaan ja avoimesta ilmapiiristä (Glasnost!) arasti huumaantuneet moskovalaiset, jossain kaukana soi Scorpionsin ajan henkeä hyvin kuvaava "Wind of Changes"...

Historia näytti loppuneen ja yllättäen tulleen tiensä päähän, niinkuin Francis Fukuyama otsikoi paljon huomiota saaneen kirjansa v. 1992, mikä taas poiki kiinnostusta sekä menneisyyteen että vaihtoehtoisiin todellisuuksiin (esim. räjähdysmäinen maailmanlaaja ns. "fantasiagenren" harrastaminen). Kun vanhat "Suuret kertomukset" kuolivat, alkoi toisaalla "Uuden maailmanjärjestyksen" häikäilemätön ja pitkäjänteinen rakentaminen (osin salassa, osin julkisesti) ja toisaalla taas sikisi markkinoille ennen näkemätön määrä alakulttuurisia tyylejä, marginaalisia ryhmiä ja genrejä.

No yhtä kaikki, uskovien keskuudessa (tämä sanottuna nyt näin meikäläisen näkökulmasta käsin) tämä muutos näytti poikivan ainakin seuraavanlaisia johtopäätöksiä:
- evankelioimiseen avautui yhtäkkiä uusia ja parempia mahdollisuuksia, mikä ei välttämättä tarkoittanut sitä, että niitä kyllin hyvin osattiin hyödyntää
- materialistiset arvot saivat selvästi vankan niskalenkin monissa kirkoissa, liikkeissä ja seurakunnissa (esimerkkinä uusi eskatologinen tulkintamalli "mansion here and mansion there"), mikä osaltaan hieman selittää edellistä kohtaa (eli kukin ajaa oman kuppikuntansa etua ensisijaisesti)

Joka tapauksessa "aika" ei enää näyttänytkään niin "pahalta", mikä selvästi näyttää tuoneen mukanaan (monen mielestä tervetulluttakin) teologista uudelleen arviointia eskatologiseen opetukseen nähden. Niinpä siis itsekin yllätän itseni kotisohvalla Ilmestyskirjan 19. lukua lukiessani miettimässä, miten minun pitäisi nyt tulkita näitä tuttuakin tutumpia raamatunpaikkoja?

Ei, en ole luopumassa uskostani, enkä ole hyljännyt ajatusta Jeesuksen takaisin paluun mahdollisuudesta vielä omana elinaikanani (s. 1956). Haluan vain ääneen kysyä ymmärrystä Jumalan ilmoituksen ääressä, sillä sellaiseksi ymmärrän Raamatun Vanhan ja Uuden testamentin kirjat. En kaipaa mitään uutta kommentaarisarjaa, viimeisintä johdanto-oppia, mielet räjäyttävää opetussarjaa dvd:llä alehintaan, jostain eskatologisesta aikakaaviosta puhumattakaan (ette tiedäkään kuinka monta minulta vieläkin niitä löytyy!). Haluan vain ymmärtää Hänen puhettaan Sanassa niin, että voin elää sen mukaista elämää. Uskallan edelleen ääneen (ja tietyin reunaehdoin, myönnettäköön) sanoa, että haluan lukea esim. Ilmestyskirjaa, niin kuin en olisi sitä koskaan aiemmin lukenut.

Tiedän monien itseäni viisaampien teologien (joiden nimiä en nyt tässä viitsi lähteä luettelemaan) olevan oikeassa sanoessaan, Lesslie Newbiginiä lainaten, ettei ihminen koskaan usko, eikä epäile missään tyhjiössä, vaan aina jossain kontekstissa. Kuitenkin kaiken jälkimodernin kyynisyyden ja teologisen oppineisuuden keskellä peräänkuulutan enemmän puhdassydämisyyttä ja yksinkertaisuutta.

Toisaalta, tuossa alussa mainitusta "eskatologisesta hämmennyksestä" on paljon hyötyäkin. Eli eikös se ole hyväkin juttu, kun ukko vielä puolivälissä kuudettakymmenettä on halukas oppimaan uutta?

Uudet trendit, paremmat statukset

Taloussanomat lehden nettisivuilla on esitelty uusimpia trendejä ja päivitettyjä statussymboleja. Ne kertovat omalla mielenkiintoisella tavallaan ajastamme ja sen arvoista sekä niiden muuttumisesta. On nimittäin mielenkiintoista kuulla, että citymaasturi, golf ja kiire ovatkin nyt niin last-season että! Nyt näet onkin trendikkäämpää se, että sulla on aikaa, elämäntahtia voi hidastaa (vaikka tulojenkin kustannuksella) ja että on perhe. Joo-o, usko pois.

Statuksen määritteleminen onkin sitten jo vähän vaikeampaa. Mielenkiintoinen kysymys on, mikä on statusta ja mikä on erottautumista. Liittyykö statukseen raha ja materia vai voiko siihen liittyä myös muut arvot? Meillä ei näet ole enää keskenään samanlaiset käsitykset statuksesta, koska emme enää elä modernissa yhtenäiskulttuurissa. Siihen liittyy silti vielä nykyisinkin absoluuttinen niukkuus eli kun jokin on harvan ulottuvilla, siitä tulee tavoiteltavampaa. Joskus statukseksi muuttuu aiemmin tavallisten ihmisten elämään kuulunut asia, kuten käsintehdyt hatut tai räätälin tekemät vaatteet.

Viestintätoimisto Miltton teetti pari vuotta sitten tutkimuksen suomalaisten statuskäsityksistä. Se osoitti, että "pehmeillä" asioilla on suurinta statusarvoa. Vähiten arvostettujen asioiden joukossa olivat esimerkiksi ulkonäön parantaminen plastiikkakirurgialla, elää vähintään 15 vuotta nuoremman kumppanin kanssa ja omistaa aito turkis. Seuraavassa kymmenen asiaa, joilla tutkimuksen mukaan hankkii eniten statusta Suomessa:

• Olla hyvä työssään
• Olla rakentanut omaisuutensa itse
• Hyvä yleissivistys
• Olla hyvä ja omistautuva isä/äiti
• Osata puhua sujuvasti montaa kieltä
• Selkeä elämänkatsomus
• Olla taitava käsistään
• Elää pitkässä ja vakaassa avioliitossa
• Antaa aikaa ja rahaa vähempiosaisten auttamiseen
• Oma tyyli

Ensimmäisenä tulee mieleen ajatus "äänettömästä pääomasta", mutta myös: miten olisi kristilliset arvot, ehkä vähän postmodernissa marinadissa uitetut? Eli urapastorille ei enää olisikaan trendikästä täysi kalenteri, jatkuvasti toistuvat proggikset tai uuvuttava kokousrumba, vaan Herran etsiminen hiljaisuudessa, ajan ottaminen paastoamiseen, rukoukseen ja Sanan tutkimiseen tai turhista työtarjouksista kieltäytyminen. Postmodernin papin statukseen ei siis enää kuuluisikaan seurakunnan tai herätysliikkeen edun asettaminen perheen edelle. Nousujohteinen ura ei enää tarkoittaisikaan nuorisopastorista kakkospastoriksi ja sen jälkeen seurakunnan johtajaksi, vaan "jotain ihan muuta".

Ihan rehellinen ollakseni, koen useimmat (ellen peräti kaikki) noista yllä mainituista statuksen määrittäjästä omikseni, jopa taloudellisten ym. seikkojen kustannuksella. Aikamme nimittäin näyttää suorastaan huutavan sellaisten ihmisten perään, joilla on selkeä maailmankatsomus, jotka ovat omien arvojensa kanssa sinut ja joista huokuu ulos rauha, vakaus ja läsnäolo.

Virtanen ja toinen uskoontulo

Virtanen työnteli ostoskärryjä marketin vilinässä. Juhannuksen pyhät olivat todellinen riemuvoitto koko kansantaloudelle. Kaikkialla hehkutettiin sitä, miten juuri nyt, juhannuksena tuli (joulun ohella) syödä, juoda ja muutenkin kuluttaa rahaa ylettömästi. Säätiedotteet täyttivät kaikkien mielen ja puheenaiheet. Tuntui siltä, että mikäli halusi viettää juhannuksen ajan ihan vain kotiloissa rauhallisesti, eikä kuluttaa aikaansa jonoissa marketissa, maantiellä tai huoltoaseman vessan edessä, niin syyllistyi melkein maanpetturuuteen tai ainakin kansalaistottelemattomuuteen.

Virtanen vaimoineen oli kuitenkin päättänyt jäädä kaupunkiin. Lapset olivat suunnistaneet kavereidensa kanssa joillekin hengellisille juhannusjuhlille, jossa esiintyjänä oli joku toissa vuosikymmenen poptähti naapurimaasta. Rauhalliset pyhät kotioloissa, sauna ja hyvä ruoka houkuttivat enemmän kuin letkassa mökille Savoon köröttely. Sinne jouti mennä rauhassa sitten heinäkuussakin.

Yhtä kaikki Virtanen ostoskärryineen oli juuttunut marketin liha- ja kalahyllyjen väliin. Siinä hälisevien perheiden ja kolonnamaisten kärrymuodostelmien välissä sukkuloidessaan hän oli sattunut kasvokkain erään nuoruuden tuttunsa kanssa, jonka ostoskärryt olivat lähes yhtä täynnä grillattavaa, vihanneksia ja muuta, kuin Virtasenkin.

Kyseessä oli hänen ikäisensä naisihminen, jonka Virtanen tunsi nuoruusvuosiltaan. Nyt nimikin palautui mieleen, Tuija Oksanen, johon hän oli myöhemmin ottanut lisäksi miehen sukunimen, jolloin siitä oli tullut Oksanen-Virtanen. Mies, Jari Virtanen, oli teologian tohtori (erityisalueena hermeneutiikka) ja toimi yliopistossa dosenttina. Nuorina he olivat opiskelleet samassa kristillisessä oppilaitoksessa ja olleet saman kansankirkollisen herätysliikkeen vaikutuspiirissä. He olivat osallistuneet jopa johonkin samaan nuorten evankelioimisaktioon "kultaisella 70-luvulla". Myöhemmin nainen oli jatkanut opintojaan yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja Virtanen muisti, miten opiskelu jo hyvin lyhyessä ajassa oli alkanut muuttaa naista, hänen ajatteluaan, jopa hänen arvojaan ja uskoaan.

Virtanen muisti, miten heille oli tuolloin (vajaat neljäkymmentä vuotta sitten) jopa tullut hieman riitaa siitä, miten Tuija oli (teologian opintojensa alettua) alkanut vähätellä Raamatun ohjeellisuutta ja kyseenalaistaa sen virheettömyyttä. Tuija oli aavistuksen nokkavasti selittänyt Virtaselle, ettei hänelle enää merkinnyt niinkään Raamatun virheettömyys tai historiallinen todistettavuus. Se, mitä Raamattu sanoi ja edusti hänelle uskonnollisesti, oli tärkeämpää. Virtanen muisti hyvin harmistuneensa, kun hänellä ei ollut esittää mitään teologisesti kyllin painavia vasta-argumentteja Tuijan sanomaan. Hän saattoi vain vedota Raamatun omaan ilmoitukseen itsestään, jotka Tuija oli (teologisen vasta-alkajan arroganssilla) sivuuttanut kärsivällisesti hymyillen. Tuohon aikaan moinen käytös oli noissa herätyskristityissä piireissä anteeksiantamatonta ja monesti johti jopa välien rikkoutumiseen.

No, monista muistakin syistä johtuen Virtasen ja Tuija Oksasen tiet olivat sitten päälle kaksikymppisinä eronneet. Tuija oli lähtenyt tekemään pitkäjänteisesti ja kunnianhimoisesti teologin ja opettajan uraa ja Virtasen tie oli suuntautunut ihan muihin hommiin. He olivat tavanneet joskus harvoin, satunnaisesti ja vaihtaneet hyvin nopeasti kuulumiset. Lehdistä ja vanhojen kavereiden kertomana Virtanen oli sitten vuosien varrella seurannut Tuija Oksanen-Virtasen urakehitystä.

Siinä marketin hyllyjen välissä ihmisvilinässä Tuija sitten nopeasti päivitti tilannettaan:
- Me asutaan nykyään Kirkonnurmella ja mä opetan Aurora-opistossa. Mies on dosenttina teologisessa ja kyttää proffan virkaa ja meidän Jani opiskelee yliopistossa.

Nainen piti pienen tauon ja jatkoi sitten:
- Niin, mehän tavattiin siellä herätysjuhlilla ohimennen, vaimosikin oli siinä...

- Ai niin joo, niin taisikin olla. Virtanen muisti nukkumisensa vanhassa kirkossa kesäjuhlilla. Virtasta harmitti oma kömpelyytensä tällaisessa small talkissa. Hän oli aina vähän kärsinyt siitä ja tuntenut usein jäävänsä alakynteen varsinkin verbaalisesti lahjakkaiden ihmisten kanssa.

Niin se tapaaminen nuoruuden ystävän kanssa oli sitten kulunut siinä, kun Tuija Oksanen-Virtanen oli vuolaasti selittänyt hänelle Janin opiskelujen aloittamisen teologisessa tiedekunnassa, esikoisen Jaanan (päälle kolmekymppinen ja kauppatieteiden maisteri, mies ekonomi ja JET, kolme lasta ja koira ja kallis talo hyvämaineisella asuinalueella pääkaupunkiseudulla) mahdollinen siirtyminen kehitysyhteistyöprojektin vetäjäksi Indonesiaan, Jari-miehen ("toistaiseksi dosenttina vielä, mutta varmaan pian proffana, erityisosaaminen pitkälti hermeneutiikan alueella...") asettuminen ensimmäisen naispiispaehdokkaan tukiryhmään ja heidän yhteinen mukaanmenonsa samaa sukupuolta olevien pariskuntien täysiä siviili- ja kirkollisia oikeuksia ajavaan "Mennään vaan"-liikkeeseen ja Tuijan oma myöhäsyntyinen kiinnostus palestiinalaisten koulutustoiminnan tukemiseen valtiokirkon ja Islamin Pyhä Sota-järjestön kautta...

- Etkös sä nuorena ollutkin kibbutsilla Israelissa? Virtanen ei malttanut olla kysymättä.

- Niin, joo... Tuija naurahti hämmentyneenä, mutta alkoi sitten kiireesti selittämään:
- Se nyt oli sellaista nuoruuden intoilua...

Tuija vilkaisi ohimennen Virtaseen, ikäänkuin tarkistaakseen piruiliko mies. Kun Virtasen kasvot olivat ilmeettömät, hän uskaltautui pitemmälle:
- Niinkuin monet muutkin jutut silloin nuorempana. En minä nyt sano, että niitä kadun, mutta jonkinlaista uutta ymmärrystä on kyllä tullut mukaan kuvaan. Niille voi nyttemmin hymyillä ymmärtäväisesti...

Nainen piti pienen tauon, miettien ja punniten sanojaan ja jatkoi sitten taas:
- Se kuva on ikäänkuin syventynyt, jos nyt näin voi vajavaisen ihmisen kohdalla sanoa... mutta kuitenkin siihen nuoruuden mustavalkoisuuteen on tullut mukaan ikäänkuin uusia sävyjä ja värejä. Kaikki ei ole enää niinkuin ennen. Luulen, että näin elämän kypsyttämänä valokin on lisääntynyt.

Viimeisen lauseen kohdalla hän taputteli kevyesti vatsaansa ja hörähteli muka humoristisesti omille sanoilleen.

- Onko se vähän niin kuin toinen uskoontulo? Virtanen rohkaistui heittämään, paljastamatta kuitenkaan mitenkään omia korttejaan. Nainen vilkaisi taas uudelleen Virtasta, tällä kertaa vähän pitempään kuin aiemmin ja oli miettiväisen näköinen.

- En minä nyt ihan niin sanoisi, tai mitä sillä uskoontulolla sitten tarkoitetaankaan? Kasteen armostahan me kaikki olemme pelastettuja... mutta joo, tavallaan... jotenkin sitä voisi luonnehtia silmien avautumiseksi ja näkökentän laajenemiseksi. Enää sitä ei katso niin putken läpi asioita kuin nuorempana. Ja onhan se ihan selvää, että nuorempana tuli niitä ylilyöntejä ja hölmöilyjä, joihin sitten jo pelkkä teologian opiskelukin antoi uutta näkökulmaa...

Tuija Oksanen-Virtasen kalliin SuperCommunicator 2000:n iloinen soittoääni ("Nyt ylös sieluni...") pelasti tilanteen. Soittaja oli marketin toisessa päässä (toisten ostoskärryjen kanssa) harhaileva Jari-aviomies, joka oli tavannut juuri tutun pappispariskunnan arkkihiippakunnasta, Paula Saariluoman ja Sarianna Hurmeisen ja soitti nyt heti ilmoittaakseen siitä Tuija-vaimolleen.

Niin he sitten erosivat hyvänjuhannuksen-toivotuksineen ja lähtivät kumpikin omille teilleen, Virtanen kassoille päin ja hänen nuoruuden ystävänsä viiniosastoa kohti, jossa Jari-puoliso ja teologiystävät odottivat häntä jo.

Ostoksiaan auton takapaksiin lastatessaan Virtanen ei voinut olla kertaamatta mielessään:

- Toinen uskoontulo, sepä hyvinkin... Silmät ovat avautuneet ja tosi valo saapunut.

MM-kisauutisia 2

Futiksen Mm-kisoissa Etelä-Afrikassa on sitten alkulohkon pelit saatu pelailtua ja ollaan siirtymässä neljännesvälieriin. Näyttää siltä, että Euroopan maajoukkueilla on kisat menneet aika kehnosti. 16 jatkoon selviytyneen maan joukossa on vain kuusi Euroopan maajoukkuetta. Kehitys kuvaa hyvin koko 2000-luvun trendiä MM-kisojen osalta; v. 2002 ja 2006 kisoissa eurooppalaisia oli mukana kahdeksan maata.

Onko Eurooppa vanha ja laiska, kylläinen köllöttäjä, joka on jo saanut kaiken ja jonka kansallisiin sarjoihin tulvii yhä enemmän nälkäisiä nuoria lahjakkuuksia kolmannen maailman maista, joille ammattijalkapalloilijan ura tarjoaa houkuttelevan mahdollisuuden päästä pois kurjuudesta ja oivan luokkanousun kanavan? Tämä kysymys tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman koko maanosamme tilaan; Eurooppa eläköityy, sen parituhatvuotinen sivistys alkaa olla museokamaa, Jumalakin on muuttanut etelämmäs ja tulevaisuuden talousmahdit ovat Kaakkois-Aasian nousevilla markkinoilla. Vertailukohteeksi voidaan ottaa vaikkapa Italian ylpeys Inter Milan, jonka riveissä ei kovinkaan moni syntyperäinen italialainen pelaa. Ovatko Rooman tuhon päivät edessämme ja samaan aikaan kun vierasheimoiset gladiaattorit mittelevät voimiaan colosseumeilla kansainvaellusten aallot jyskyttelevät turvallisen lintukotomme portteja? Näin siis ikivanha pelonsekainen huuto "Hannibal, ante portas!" on saamassa uuden, ajankohtaisemman sisällön.

Ranska on hyvä esimerkki tästä vallitsevasta rappion tilasta. Jos valtakunta jakautuu ja taistelee itseään vastaan, se ei voi kestää. Eikö Jeesus sanokin, että "jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat". Euroopan suurseuroissa pelaavilla nimimiehillä, joilla usein on avainasema seurajoukkueissaan, on ilmeisiä vaikeuksia pelata "vain" maajoukkueen puolesta. Lisäksi monien maiden sarjat ovat vastikään päättyneet ja monet huiput ovat ilmiselvästi väsyneitä. Seurajoukkueiden ja maajoukkueen välinen vastakkainasettelu on selvä. Tämä sama huomio koskee toki muidenkin kuin vain Ranskan maajoukkueita. Ehkä hallitseva maailmanmestari Italiakin putosi jatkosta juuri tämän tähden?

Tästä asetelmasta löytyy kyllä jotain hyvin syvällistä allegoriaa hengellistä todellisuutta ajatellen. Pyydän jo etukäteen anteeksi naiiviuttani, mutta kuinka monella Jumalan kutsumalla miehellä ja naisella suurin osa kaudesta ja energiasta menee "oman seurajoukkueensa" kiireisiin, niin ettei todellisen "maajoukkueen" eteen jakseta tai viitsitä tehdä paljoakaan?

Eräs pois pudonneista joukkueista on Pohjois-Korean demokraattisen kansantasavallan jalkapallon maajoukkue. Pitkin matkaa ollaan ihmetelty sitä loistavaa yhteishenkeä, aatteen paloa ja antautumista rakastetun johtajan Kim Jong-Ilin johtoon, joka joukkuueesta ulospäin henkii. Mm. nykyinen veskari, joka on entinen hyökkääjäpelaaja, vaihtoi kuulemma molariksi, "koska halusi tuottaa enemmän kunniaa maalleen". Tämä samainen veskari muuten saattaa kesken pelien pistää lauluksi ja maansa kansallislaululla virittää joukkuetovereidensa taistelutahtoa nurmikentällä kaikkien maailman jäljelläolevien proletaarien aseman parantamiseksi. Sillä lailla.

Mutta ei tässä kaikki. Maajoukkuueen päävalmentaja Kim Jong-Hun oli uutistoimisto ESPN:n mukaan todennut, että heidän "rakas johtajansa" antaa hänelle taktisia ohjeita, jopa kesken otteluiden. Kaiken muun hyvän lisäksi tämä tapahtuu "näkymättömällä matkapuhelimella", jonka johtaja itse on tietty kehittänyt. Oli miten oli, niin nykyisessä taloudellisessa ja poliittisessa tilanteessa Pohjois-Korean johtoa varmasti kiinnostaa kaikki futiksen kautta saatu positiivinen julkisuus. Eli jotain kautta ne suuren johtajan ohjeet on varmasti valkulle toimitettu. (Muinaisessa neuvostosysteemissä niitä kutsuttiin vain politrukeiksi. Niin se vaan maailma muuttuu, Kimiseni.)

Sitten tuli taas mieleeni déjavù; missä olen törmännyt tällaiseen ajatteluun ja kielenkäyttöön joskus aiemmin, ihan muissa ympyröissä?

Mieleen tulevat jotkut tiukat uskonnolliset yhteisöt ja erilaiset yhden miehen ministryt, joiden kielenkäyttö ja argumentointi huolestuttavalla tavalla muistuttaa jonkun totalitaarisen diktatuurin propagandaa. Sama johtajan ihannointi, samat yliampuvat ja runolliset kielikuvat asioista ja tapahtumista, sama (oikeutettujenkin) muutospaineiden tai (itse aiheutettujen) uhkatekijöiden torjuminen, hengellistäminen ja ulkoistaminen ja sama ikuisesti toistuva kaiken tapahtuneen selittäminen aina vaan parhain päin.

Joku voisi aiheellisesti kysyä, voidaanko siis uskovienkin keskuudessa elää jonkinlaisessa totalitarismissa? Mikseipä hyvinkin, onhan esim. laestadiolaisuudessa tai helluntailaisuudessa joitakin sangen totalitaristisia piirteitä, kuten esim. tiukan suljetun yhtenäiskulttuurin rakentaminen keskelle sekulaaria yhteiskuntaa, josta sitten käytetään vertauskuvallista ilmausta "paha maailma".

Mutta jos ihmettelette, miksi suhtaudun näihin ilmiöihin niin huvittuneen ironisesti, niin tuo suhtautumistapa on ihan harkittu. Lutheria lainaten, "paras keino paholaisen karkottamiseksi, jollei hän tottele Raamatun sanaa, on nauraa ja ivata häntä, sillä hän ei voi sietää pilkkaa".

Voiko sitä nyt noin vaan lähteä?

Ex-pääministeri Matti Vanhanen se osaa yllättää. Moisen taviksen taakse taitaakin kätkeytyä melkoinen velmu. Pääministeriyden jäätyä sai jäädä myös kansanedustajan hommat. Vanhiksesta tuli Perheyritysten liiton uusi tj. Mediassa hän perusteli päätöstään sekä "uusilla, mielekkäillä työtehtävillä" että halulla "välttää Ahon ja Lipposen kohtalo". Entisille pääministereille kun tuntuu olevan vaikeaa löytää hyviä uusia hommia. Lisäksi sitä joutuukin yllättäen olemaan kaikenlaisen suurennuslasilla syynäyksen kohteena, kuten esim. Aho Harvardiin lähtönsä kohdalla. Ihan vaan peruskansanedustajana jatkaminen taitaa siis käydä kunnian, ylpeyden ja motivaation päälle. Kauaksi ollaan siis tultu siitä muinaisen Rooman diktaattorista Cincinatuksesta, joka kutsuttiin maan johtoon suoraan kotitilansa peltotöistä ja joka hoidettuaan ensin maan asiat kuntoon, luopui muitta mutkitta vallasta ja palasi sitten kylmän viileästi takaisin peltohommiin. Vai ollaanko?

No, ehkä Vanhasen kohdalla kyse onkin siis tästä; urbaaneista "peltohommista" citykepulaiselle. Tietysti tuollainen yllättävä luopuminen kansanedustajuudesta herättää ajatuksia kansanvallan ja sen edustuslaitoksen, ellei peräti koko parlamentaarisen järjestelmän, pitämisestä turhanaikaisena tai vain ponnahduslautana parempaan. Kansanedustaja on kuitenkin aina saanut valitsijoiltaan, ei vain valtuuskirjaa, vaan myös velvollisuuden ajaa äänestäjiensä etuja päättävissä elimissä. Eli ei kai sitä nyt ihan noin vaan saa lähteä?

Mutta jotain tuttua tuossa Masan äkkilähdössä oli kyllä. Se nimittäin herättää oikeutetun kysymyksen yksilön kuuliaisuudesta omalle kutsumukselleen. (Tällä en nyt viittaa mitenkään juuri Vanhaseen, vaan puhun ns. yleisellä tasolla.) Perusedellytys tälle ajattelulle on tietysti se, että vaikka toteutat kutsumustasi jonkun laitoksen, järjestön tai yhteisön piirissä, niin kutsumuksesi antaja, työhön kutsujasi on tällöin - ei kansa tai äänestäjät - vaan Jumala. Hengellisessä kontekstissa kutsujana eivät siis ole edes seurakuntalaiset tai jokin kirkko, vaan loppupelissä itse Herra. Silloin uskollisuus kutsujalle (ja sitä kautta kutsumukselle) ajaa kirkkaasti ohi kirkko- tai seurakuntauskollisuuden. Tai sanotaan asia vaikka niin päin, että tällaisissa tapauksissa yhteisön on vain alistuttava sille tosiasialle, että nämä ovat niitä asioita, joissa on tärkeämpää totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.

(Sillä ihmisten luomia kirkkokunnat, järjestöt yms. ovat. Ne voivat olla syntyisin Jumalan Hengen alussa vaikuttaneesta herätyksestä (ja voi olla, että Jumalan Henki edelleen vaikuttaa uskovien piirissä tuossa yhteisössä), mutta kun tähän ympärille sitten aletaan rakentaa näitä paljon puhuttuja (ja ihasteltuja) "rakennustelineitä" (so. kirkkolaitoksia, kristillisiä palvelutyöjärjestöjä jne.), niin mukaan tulee heti ihminen - ja etten sanoisi "liha". Ja silloin astuvat aina mukaan kuvaan myös tietyt ryhmädynamiikan ja sosiologisen käyttäytymisen lainalaisuudet ja hierarkkisen organisaation käskyvalta-, kuuliaisuus-, velvollisuus- ja vastuusuhteet. Käytännössä nämä useimmissa tapauksissa ohittavat sen välittömän Hengen johdon, jota UT:ssa kutsutaan Kristuksen olemiseksi Päänä seurakunnalleen, joka on Hänen ruumiinsa.

Mutta yli näiden on yksilön syytä olla kuuliainen kutsujalleen, joka on Jumala, niin haastavaa (huom! trendikäs vastine sanalle "vaikea") kuin se tänä seurakuntafundamentalismin aikana onkin. Tässä mielessä voisi kärjistetysti sanoa, että kyllä, voi sitä ihan noin vaan lähteä.

Virtasen siivouspäivä

Virtanen oli pölynimurin varressa. Miele-merkkinen imuri-ihme kuljetti häntä ympäri huushollia ja teetti hänellä mitä ihmeellisimpiä liikkeitä talon eri osissa. Itse asiassa Virtanen piti imuroinnista, tai hänellä ei ainakaan ollut mitään sitä vastaan. Se työ oli juuri sellaista yksinkertaista ja rutiininomaista tekemistä, mikä ei vaatinut hirveästi älyllistä ponnistelua. Niinpä siinä työn lomassa mieli jossain vaiheessa asettui ikäänkuin radalleen ja ajatus alkoi kulkea mielen sopukoissa sinne tänne, nostaa esille asioita mielen sopukoista ja työstää niitä edelleen.

Tosin hänen rakas vaimonsa oli joskus ihmetellyt, eikö siivouksessa ollut ollut lainkaan ajatusta mukana?

Virtanen mietti kesäjuhlakierroksensa satoa, mitä oli jäänyt mieleen ja mikä oli alkanut askarruttaa ja mikä ikäänkuin vaati jatkotyöskentelyä. Eräs syy siihen, miksi Virtanen tykkäsi tuppautua uusiin paikkoihin, tutustua uusiin ihmisiin ja pysyä ikäänkuin ajan hermolla oli ajatus jonkinlaisesta hengellisestä kartoittamisesta oman kotikaupunkinsa tilanteesta. Hän ymmärsi sen syvimmältään nousevan omasta kutsumuksestaan hengelliseen paimenuuteen, opettamiseen ja julistamiseen. Hän oli hengellisesti vanhempi, joka istui kaupungin portissa. Sen tähden täytyi olla jyvällä siitä, missä mennään.

Niin, mitä oli jäänyt päällimmäisenä mieleen kesäjuhlakierrokselta?

Virtanen oli sen ennenkin huomannut, että monet hengellisten yhteisöjen johtajiksi valikoituneet olivat hyvin turvallisuushakuisia ihmisiä. Heille merkitsi eniten yhteisön koossapysyminen, "rauha meidän aikanamme"-ajattelu ja tietty turvallinen ennustettavuus. Totuus sekä teoreettisena käsitteenä ja käytännöllisenä toimintaan vaativana tekijänä ei ollut toivelistalla ensimmäisten joukossa. Tämä päti niin julistajiin, opettajiin kuin vastuunkantajiin yleensäkin. Useimmiten riitti pelkkä hyvän tunnelman luominen, josta välittyi turvallisuuden tunne; meidän on hyvä olla tässä, ei lähdetä nyt rajusti muuttamaan tätä.

- Vähän niinkuin Pietari ilmestysvuorella, "Herra, meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin minä teen tähän kolme majaa, sinulle yhden ja Moosekselle yhden ja Eliaalle yhden". Virtanen tuumiskeli puoliääneen.

Tämä kertoi ehkä jotain myös yhteisön sen hetkisestä tilasta; missä kohtaa yhteisöllistä elinkaarta oltiin nyt menossa? Olihan vain sukupolvi tai kaksi sitten saman yhteisön johtajina loistaneet kiistanalaiset tienraivaajat, kansankiihottajat ja epäjärjestyksen aiheuttajat. Sellaisina heidät aikalaisten silmin nähtiin, mutta vuosikymmeniä myöhemmin samoille hengellisille häiriköille pystytettiin patsaita, muistotauluja ja elämänkertoja. Tämän saman prosessin Virtanen oli oman reilut viisikymmentä vuotta kestäneen elämänsäkin aikana nähnyt toteutuvan tuon tuostakin. Hänestä itsestään tuntui nyt siltä kuin monet (elleivät peräti kaikki) yhteisöt hänen näköpiirissään olisivat tulleet tähän samaan kirkollistumisen vaiheeseen.

Tämä hengellisen pysähtyneisyyden tila poiki sitten muuriensa juurilta erilaisia vallantavoittelijoita ja höyrypäitä, joilla ei ollut hengellisestä kasvusta ja raittiudesta paljoakaan ymmärrystä, mutta sitäkin kovempi into kaataa vanhat valtaistuimet. Omasta kokemuksestaankin Virtanen tiesi, että moinen menettely ei toisi mitään uutta, poikisi vain uuden, entistä pahemman hengellisen diktatuurin, jossa ihmiset tulisivat riistetyiksi, hyväksikäytetyiksi ja lopulta karrelle palaneiksi, jonka jälkeen heidät kovasydämisesti vain sysättäisiin syrjään; "ette kestännet valvoa rinnallamme", "Herran armo jäi tyhjäksi kohdallanne", "ette olleetkaan kuuliaisia loppuun asti" jne.

Ehkä sitäkin tiukemmin Virtasen silmä tähyili horisonttiin, josko näkyisi aitoja merkkejä paremmasta hengellisestä huomisesta.

Virtanen ei voinut olla huomaamatta, miten sama loppuunpalaminen fyysisine ja sosiaalisine seurauksineen koski myös - ja ehkä ennen kaikkea - hengellisiä johtajia. Moni poltti itsensä loppuun tekemällä asioita, joita Herra ei ollut käskenyt tehdä, toimittamalla hänelle kuulumattomia ja toteuttamalla nöyrästi kyselemättä muiden näkyjä. Moni yhteisö uhrasi parhaat voimansa tälle järjestelmälle, joka avonaisen Moolokin kidan tavoin otti vastaan parhaimmiston jokaisesta ikäluokasta imien heidät tuliseen kitaansa. Kahden, kolmen vuosikymmenen kuluttua näistä vilpittömän kirkasotsaisista, avoimilla silmillään suoraan eteensä katsovista nuorukaisista oli tullut korvansa ja silmänsä sulkeneita palvelijoita, jotka konemaisesti tekivät mitä ikinä systeemi heiltä vaati.

Tämä urakehitys ei kysynyt tunnustuskuntaa, eikä herätysliiketaustaa, vaan se takuuvarmasti päti yhteisössä kuin yhteisössä. Virtanen oli joskus pohdiskeluissaan saunan lauteilla tullut siihen tulokseen, että hierarkkisen organisaation rakenteessa täytyi olla itsessään jotain sellaista, joka aikaa myöten - ennemmin tai myöhemmin - teki siitä itse itseään pyörittävän Grottemyllyn, joka pikku hiljaa orjuutti jokaisen ikeensä alle kaappaamansa ihmissielun sulkien heidät pimeään uskonnollisten velvollisuuksien vankilaan, joka joidenkin kohdalla kesti loppuelämän. Eräänlainen mustan aukon omainen dna siis.

Virtanen oli saanut yläkerran imuroitua ja siirtyi alakertaan. Ennen kuin hän jatkoi imurointia hän kantoi puita saunaan ja viritti tulen vanhan kiukaan alle.

- Uskonnollisuuden henki, se paljon puhuttu ja väärissä yhteyksissä turhaan lausuttu Iisebel... Virtanen mutisi itsekseen ja sulki saunan oven varmistuttuaan siitä, että tuli oli syttynyt.

- Nikolaiittain teot, jotka alistavat muun Herran kansan orjuuden ikeeseen, korottaen toiset muiden yläpuolelle... Joka voittaa ja loppuun asti ottaa vaarin minun teoistani, sille minä annan vallan hallita pakanoita. Virtanen kertasi mielessään Herran sanoja Vähä-Aasian seurakunnille Ilmestyskirjassa.

Virtanen tarttui taas imurinvarteen ja alkoi imuroida takkahuoneen lattiaa. Mieli lähti taas kulkemaan ja pysähtyi erääseen tiettyyn kohtaan.

Virtanen ei tiennyt, kumpi osa oli pahempi; joutua susien raatelemaksi kirkkojen sisällä vai niiden ulkopuolella? Kirkkojen sisällä olevissa vanhoissa yhteisöissä näytti kuitenkin löytyvän sellaista elämänkokemukseen perustuvaa hengellistä viisautta, joka auttoi jo hyvissä ajoin erottamaan epäterveet ilmiöt joukosta. Jos ongelmana kirkkojen sisällä oli enemmän kuollut oikeaoppisuus, niin niiden ulkopuolelle asettautuneiden joukossa monista kokeiluista ja harhailuista jouduttiin maksamaan kovat oppirahat. Hengen johdoksi mainostettu liehuminen kun ei sitten pitkässä juoksussa ollutkaan sitä itseään.

Hairahtuneen hengellisen johtajan osa oli siellä hyvin usein pitkä sakkokierros erilaisissa harhailuissa, paikkakunnan vaihdoissa ja suoranaisissa henkilökohtaisen elämän haaksirikoissa. Ilokseen Virtanen kyllä muisti joidenkin palanneen "erämaasta rakkaaseensa nojaten", uskossaan raitistuneina ja mieleltään nöyrtyneinä, mutta etukäteen hän ei kaikista uskaltanut tällaista ennustetta lausua. Surullista oli nähdä, miten kaikki eivät näet suinkaan olleet oppineet mitään aiemmista kokemuksistaan, vaan uudelleen toistivat samoja virheitä.

Imurointi oli tehty ja siivouspäivä siten pulkassa. Kyllä nyt sai vaimo olla tyytyväinen, Virtanen myhäili mielessään. Hän riisuutui ja astui kuumaan saunan. Hämärässä saunassa hän tihrusti mittaria: näytti olevan yli kahdeksankymmentä. Hän avasi kiukaan uunin luukun ja laittoi kuumaan pätsiin vielä pari koivuklapia lisää.

Virtanen istuutui nautinnollisesti ähkäisten lauteille ja ojenteli jäseniään. Sitten hän heitti pari kevyttä kuupallista vettä kuumalla kiukaalle, joka vastasi sihahtaen ärhäkästi. Vanhan testamentin viimeisen profeetan sanat nousivat Virtasen mieleen:

- Äkisti on tuleva temppeliinsä Herra, jota te etsitte, ja liiton enkeli, jota te halajatte... Kuka voi kestää sen päivän, jolloin hän tulee, kuka voi seistä horjumatta, kun hän ilmestyy? Sillä hän on kuin ahjon hehku, hän puhdistaa kuin vahvin lipeä. Silloin Herra toimii kuin metallinsulattaja ja hopeankiillottaja. Hän puhdistaa leeviläiset, ja he tulevat puhtaiksi kuin kulta ja hopea, joista kuona on poltettu pois. He uhraavat jälleen Herralle virheettömät uhrit, säädösten mukaan.

Virtanen nukkuu kirkossa

Kesäjuhlakierroksellaan Virtanen ja vaimonsa olivat eksyneet naapurikaupunkiin vanhan ja kunnianarvoisan kirkollisen herätysliikkeen juhlille. Herätysliike oli liki 200 vuotta vanha ja sen asemaa valtiokirkon sisällä osoitti monet sen piiristä nousseet piispat ja muut kirkolliset merkkihenkilöt. Jopa nykyinen arkkipiispakin oli alunperin lähtöisin tämän vanhan ja kunnianarvoisan liikkeen piiristä, joskin hän nykyään mielsi itsensä enemmänkin "yleiskirkollis-spongilaiseksi". Kirkon papiston piirissä tehdyt gallupit puhuivat myös omaa kieltään sen valta-asemasta kirkossa: suuri osa kirkon papeista mielsi kuuluvansa juuri tähän liikkeeseen.

Juhlilla oli monenlaista ohjelmaa: oli seuroja, runoiltaa ja kirkkokonserttia, olutmaistajaisia periaatteella "Jalkautuva kirkko", teatteriesitys "Jumalan teatterin ylösnousemus" ja paneelikeskustelu ilmastonmuutoksen vaikutuksesta kirkon strategiaan 2010-luvulla jne. Suuressa kirja-, lehti-, cd- ja dvd- ja taide-esinemyyntihallissa aikansa vaimonsa käsipuolessa kierrettyään Virtanen oli tokaissut vaimolleen:

- Ei taida olla enää jäljellä kuin liike... tai ehkä vaan liikeyritys.

Vaimo oli viisas ihminen ja vaikeni. Ei kannattanut ärsyttää talviunilta herännyttä karhua. Sillä sellainen Virtanen oli tai sellainen hänestä tuli tällaisilla markkinoilla. Väkeä oli kuin helluntaiepistolassa, mutta helluntain Hengestä ei Virtanen kovinkaan montaa tuulahdusta ollut vielä huomannut. Rahaa kyllä liikkui ja varmaan moneen hyvään tarkoitukseenkin, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi kuitenkin markkinahumu ja kulttuurinen puuhastelu. Tämä oli enemmänkin kansanperinnettä ja kulttuurikristillisyyttä kuin sitä elävää herätyksen henkeä, joka 1800-luvulla monin paikoin oli muuttanut kokonaisia kyläkuntia.

Vaimo oli kyllä alunperinkin epäröinyt vähän tämän reissun järkevyyttä. Ei sieltä hengenheimolaisia löytyisi, vaan enemmänkin tulisi huonot fiilikset. Virtanen oli kuitenkin vaatinut päästä matkaan, jos ei muuta niin vain ihan "spiritual mapping" mielessä. Kyllähän vaimo sen tiesi, että kun Virtanen tuolle päälle sattui niin ei sitä auttanut toppuutella. Se lähtisi sitten vaikka yksin. Eli vaimo oli lähtenyt Virtasen mukaan, vähän niinkuin perään katsomaankin, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Oltiin käyty syömässä, suomalaista perinneruokaa tietty eli pizzaa ja cokista (tosin vaimo oli ottanut jäävettä). Pizzoissa oli kolme eri vaihtoehtoa, joista jokainen oli nimetty yhden pääsihteerikandidaatin mukaan. Uusi pääsihteeri (hyväpalkkainen sellainen) valittaisiin sunnuntain pääseurojen jälkeen äänestyksellä. Ehdokkaina oli kolme teologian tohtoria, mikä sekin osoitti ajautumista kauas alkuperäisistä maallikkoliikkeen juurista: kaksi miestä ja yksi nainen, jonka läpipääsyyn kukaan ei tosissaan uskonut. Tämä oli kuitenkin lykätty ehdokkaaksi liikkeen radikaalin feministisiiven rauhoittamiseksi. Pohjois-Suomesta tulleet isäntämiehet ja vanhat seurapuhujaveteraanit puhuivatkin avoimesti ääneen "kiintiösisaresta" tai "rirektiiviplikasta".

Virtanen oli valinnut eskolaisen eli pizzan, jossa oli ruispohjalla täytteenä muikkua, savujuustoa ja tuoresipulia. Tämä Eskolainen oli vanhan ja arvostetun suvun vesa (kirjaimellisesti!), jonka sukujuuret ulottuivat monen sukupolven taakse liikkeen historian alkuhämärään. Nykyisin Vesa Eskolainen työskenteli Raha-automaattiyhdistyksen ylitarkastajana (vastuualueenaan kirkolliset projektit), josta oli sitten hyvä ponnistaa pääsihteeriksi. Vaimo oli ottanut naispuolisen ehdokkaan mukaan nimetyn Kirsi-Marjatta-pizzan, jossa oli täytteenä simpukoita, katkarapuja ja etanoita (viime mainitut vaimo tosin jätti syömättä) sen kunniaksi, että Kirsi-Marjatta Leivonen-Metsänen oli ollut teologian jatko-opiskelijana Ranskassa Bordeauxin yliopistossa ja väitellyt siellä tohtoriksi (aiheenaan Jaques Ellulin yhteiskunnallisten teesien relevanttius Mitterandin ajan Ranskassa). Kolmas ehdokas oli nimeltään Jari Vehmervuo, mutta hänellä ei uskottu olevan suuriakaan mahdollisuuksia: päälle kolmikymppinen kaveri, joka toimi Kuusaanvaaran seurakuntayhtymän kasvatustyön toimialajohtajana. Pizzakin oli ihan tavallinen kinkku-ananas-aurajuustoyhdistelmä.

Syönnin jälkeen he olivat nauttineet kupilliset kehitysmaakahvia kirkon aulaan rakennetussa kierrätyskahviossa ja sitten he olivat päättäneet hiipiä keskikesän hellettä pakoon vanhan kirkon viileyteen. Heillä ei ollut tarkaa tietoa, mitä siellä olisi ohjelmassa, mutta he olivat löytäneet mukavat paikat kirkon parvelta. Siellä istuessaan heille oli valjennut, että ohjelmassa olisi kuuluisan ja mainetta saaneen Hjalforss-kuoron ilmaiskonsertti. Virtanen oli syrjäsilmällä huomannut, että vaimo oli jopa vähän innostunut kuulleessaan mitä ohjelmassa olisi. (Maksullinen isompi konsertti kamariorkesterin kera olisi sitten sunnuntain pääseuroissa.)

Ennen kuoron odotettua esiintymistä oli pakollinen puheosuus, jonka piti paikallinen kirkkoherra. Hän kiitteli vuolaasti paikalle kerääntynyttä kirkkokansaa sen aktiivisuudesta, "kun ei kirkkopolku pääse nurmettumaan" ja miten monet olivat "jo lapsesta asti olleet uskollisia kirkossakävijöitä". Ikään kuin parhaammaksi vakuudeksi hän totesi mukana olevan sellaisiakin, jotka jo hänen isänsä aikoina (joka oli siis ollut edellinen kirkkoherra) olivat olleet "uskollisia ja kuuliaisia sanan kuulijoita". Virtaselle juolahti mieleen, että mitä ihmettä noiden vuosikymmenien aikana sitten olikaan tapahtunut, kun kaikki on edelleen ihan ennallaan. Oli istuttu seuroissa ja kuunneltu saarnoja vuosikymmenestä toiseen, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Mutta viisaana miehenä ja vastuullisena aviopuolisona hän ei halunnut vaimoaan enempää ärsyttää.

Puheensa lopuksi kirkkoherra sitten totesikin Jumalan armon olevan "niin valtava, että vaikkei kettään kirkossa kävisikkään, niin tuo pelekkä kirkonkellojen soitto ja messun pitääminen, vaikka ihan... ihan tyhyjälle kotikirkolle, niin sekin riittäisi. Siinäkin nousisi Korkeimman istuimen juureen köyhän kansan syvä huokaus ja kotoisten kellojen kumina loisi rauhaa ja turvallisuutta maan kansan rintoihin". Tätä vuodatusta kuunnellessaan monen vanhan herätysliikkeen perinnejäsenen silmät kostuivat.

Virtasta sensijaan alkoi tätä kuunnellessa tuhdin pääsihteeriehdokaspizzan jälkeen ramaisemaan ja niin kävikin, että kesken arvokkaan ja hartaan kirkkokonsertin Virtanen nukahti. Ja mikä kummallisinta, kesken kirkonmenojen Virtanen näki unta.
-------

Oltiin vesillä, soudettiin selällä ja etsittiin hyvää verkkopaikkaa. Tultiin lahden poukamaan, jossa hiljaisuus ja tyyneys leijui vedenpinnan yllä. Aurinko paistoi lämpimästi ja ulkonaisesti kaikki näytti olevan hyvin. Kuitenkin Virtanen veneen keulassa, verkot käsissään, valmiina laskemaan ne rannan puolelle, parin luodon väliin, aisti ilmassa jotain outoa. Sitten hän näki edessään muutamia kuolleita kaloja, lahnan ja kolme ahventa, elottomina veden pinnalla, pullistuneet vatsat ylöspäin kellumassa. Lokkikin oli jo ehtinyt naukkasta ison palan lahnan kyljestä pois.

Sitten Virtanen näki rantakivellä seisomassa harmaapartaisen miehen, joka pistävillä silmillään tuijotti Virtasta. Miehessä oli jotain outoa: vaateparsi oli vanhanaikainen ja kulunut ja hän oli paljain jaloin. Kuitenkin miehestä tuntui huokuvan ulospäin jonkinlainen yksinkertainen arvokkuus ja sanaton arvovalta. Ikäänkuin mies taatusti tietäisi mitä hän puhuu, hän sanoi Virtaselle:

- Sinun ei kannata enää täällä kalastaa. Täällä on jäljellä vain kuolleita kalanraatoja. Terveet parvet ovat jo aikoja sitten uineet toisiin vesiin. Mene sinne kalastamaan, niin saat saalista.
-------

Virtanen havahtui hereille kun hänen vaimonsa lempeästi pökkäsi häntä kyynärpäällä kylkeen. Asentoaan kirkonpenkissä kohentaessaan Virtanen saattoi huomata muutamien tummapukuisten kirkkovieraiden katseessa paheksuntaa.

Kirkkokonsertti oli päättynyt ja saarnatuoliin oli kiivennyt liikkeen tunnettu veteraanipuhuja, Ossi Miettinen, joka kertoili laajasti liikkeen perusnäkemyksistä, kuten "vappaasta ja laajasta armosta, joka kumartuu kaikkiin koloihin" ja "joka ei kysy syämmen uskoa, eikä suun tunnustusta, eikä vaai mittään muuttakkaan, vaan joka luottaa Isän rakkauteen". Puhuja jopa vertasi kirkossa pidettävää ehtoollista paikallisessa "keskiolutbaarissa piettävvään ehtoollismessuun, jossa, kun meillä on viini ja leipä, niin siellä on sakramentteina kalja ja makkara...".

Tässä vaiheessa Virtanen oli vilkaissut vaimoaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta he olivat nousseet ylös ja lähteneet vähin äänin ulos kirkosta. Ennen ulos aurinkoiseen iltapäivään astumista, Virtasen katse oli osunut vanhaan tauluun kirkon eteisessä. Siinä oli kuvattu vanha, harmaapartainen mies, jonka kasvoista huokui jonkinlainen selittämätön luonnollinen auktoriteetti ja viisaus. Alla oli teksti: "Liikkeemme hengellisen isän, kalastaja Arvid Johansonin muistoksi".

Virtanen huomasi, että kyseessä oli se sama mies, jonka hän oli nähnyt unessa.

Ei omaa missiota

Törmäsin hiljattain eräässä vuosikertomuksessa erään teologisen opinahjon kohdalla teesiin: "Meillä ei ole omaa missiota." Ymmärsin ajatuksen niin, että toimeksiantajina ovat Jumala ja Hänen seurakuntansa ja niistä ollaan myös riippuvaisia.

Olen törmännyt tähän ajatukseen ennenkin. Muistan erään illan vuosia sitten kun tulin tapaamasta erästä opiskelijaani ja autossa Lahteen päin ajellessani mieleeni iski sananpaikka 3. Johanneksen kirjeestä: "Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa." (jae 4)

Olen siitä lähtien pitänyt tuota UT:n kohtaa eräänlaisena tunnuslauseenani: ei omaa missiota, vaan Jumalan antama missio. Olisiko tämä mahdollista maailmassa, joka on täynnä ihmisten omia näkyjä, piitotettuja agendoja ja häikäilemätöntä manipulointia valjastaa ihmisiä toteuttamaan niitä? Olisiko mahdollista elää seurakunnan elämää, jossa kaikki tähtäisikin siihen, että ihmiset löytäisivät oman kutsunsa ja alkaisivat toteuttaa sitä?

Yrittämisen arvoinen juttu kuitenkin.

Kansanliikkeestä vielä...

Sain eräältä ystävältäni Suomen ulkopoliittisen instituutin julkaisun Ulkopolitiikka numeron 2/2010. Toimittaja Liisa Liimataisen mielenkiintoinen artikkeli Iranin opposition tilanteesta (s. 34-35) tarjosi muutamia osuvia rinnastuksia eilisiin pohdiskeluihini kansanliikkeestä. Iranin oppositioliike on nimittäin edelleen tolpillaan, vaikka ainakin 5000 sen kannattajaa istuu vankilassa ja liki 200 on kuollut katumellakoissa tai kidutuksissa.

Noin vuosi sitten yhdistynyt oppositioliike ei tavoittele uutta vallankumousta, vaan muutoksia yritetään saada aikaan rauhanomaisesti ja askel kerrallaan. Tämän liikkeen ydinjoukon muodostavat nyt sellaiset uudistajat, jotka vielä viime vuoteen saakka ajoivat muutoksia Iranin hallinnon sisäpuolella. Kaikki nämä henkilöt tietävät sen, että ilman kansanliikettä he eivät voi saada aikaiseksi mitään. Laajassa, ilman näkyviä johtajia toimivassa kansanliikkeessä on mukana iranilaisia hyvin erilaisista ryhmistä: on sivistyneistöä, talouskriisin uhreja, nuoria ja tavallisia kansalaisia, jotka eivät enää siedä nykyjohdon politiikkaa. Jopa eräs entinen presidenteistä on liittynyt tähän uudistajien joukkoon.

Näin syntynyt ns. vihreä liike (millä ei ole mitään yhteistä meidän tuntemamme vihreän liikkeen kanssa) on tuonut suuria joukkoja kaduille väkivällasta, pidätyksistä ja sen seurauksista huolimatta. Uudistajien johtajat sanovat mielellään, että he eivät ole liikkeen johtajia, vaan ainoastaan sen edustajia. Jokainen mielenosoittaja nähdään nyt liikkeen johtajana ja vastaavasti jokainen johtaja on samalla mielenosoittaja. Siinäpä muutamia hyviä tunnusmerkkejä aidolle kansanliikkeelle.

Iranin sisäpoliittinen tilanne muistuttaa uskonnollista (tai muuta) pakkovaltaa missä hyvänsä yhteisössä, suuremmassa tai pienemmässä. Iranilaiset voivat äänestää vain hengellisten johtajien nimittämän vartijoiden neuvoston (autsch, mikä nimi!) hyväksymiä ehdokkaita. Oppositioliike puolestaan vaatii ehdokkaiksi vaaleissa myös henkilöitä ns. virallisen järjestelmän ulkopuolelta. Eletään siis selvästi siirtymäkautta, jonka lopputulema voi olla eri skenaarioiden mukaan hyvin erilainen. Ääripäissä ovat vaihtoehdot joko opposition kukistaminen häikäilemättä Chilen tyyliin tai sitten olojen liberalisoituminen ja yhteiskunnan avautuminen, minkä toivotaan johtavan demokratisoitumiseen.

Opposition kansanliikkeen pitää eräiden asiantuntijoiden mukaan ymmärtää, että muutoksia voi tapahtua, vaikka järjestelmä ei muutukaan heti.

Mielenkiintoinen artikkeli, joka toimii ainakin allekirjoittaneelle eräänlaisena peilinä omaan hengelliseen tilanteeseemme Suomessa. Olen nimittäin näkevinäni yli kirkkokunta- ja seurakuntarajojen ulottuvan uudistusliikehdinnän nostavan päätään eri puolilla Suomea eri yhteisöjen piireissä. Tämä liikehdintä omaa jo nyt tiettyjä kansanliikkeen ominaispiirteitä (esim. sen että jokainen mielenosoittaja nähdään liikkeen johtajana ja vastaavasti jokainen johtaja on samalla mielenosoittaja). Sen suurin aallonharja on kuitenkin vasta edessäpäin.

Ratkaisevaa on kuinka se otetaan vastaan perinteisten kirkkojen, herätysliikkeiden ja seurakuntien piirissä:
- nähdäänkö se uhkana vai mahdollisuutena?
- onko se osoitus halusta muuttua vai pyritäänkö sillä torjumaan muutosta?

Vaikka kuinka rakastaisimme omia vanhoja yhteisöjämme, niin olkaamme realisteja ja rehellisiä. Meidän on myönnettävä, että instituutioilla on aina omat institutionaaliset käytäntönsä suhtautua toisinajattelijoihin. Vaikka kyse ei olisikaan (aina) mistään henkilökohtaisuuksiin menevästä vainosta, niin organisaation lainalaisuudet pakottavat sen toimimaan tietyllä (ennustettavalla) tavalla muutospaineet kohdatessaan. Tässä kohtaa rinnastus Iranin pappisvallan yrityksiin tukahduttaa uudistusmieliset pyrkimykset väkivalloin toimii - ajatellaanpa vaikka toisinajattelijoiden kohtaloa evl. kirkon sisällä (oltiin esim. naispappeudesta sinänsä mitä mieltä hyvänsä).

Se, mikä itseäni eniten askarrutti tuossa artikkelissa on ajatus siitä, että muutoksia voi tapahtua, vaikka järjestelmä ei muutukaan heti. Tämä nimittäin näyttää joskus olevan jonkinlainen "kanto kaskessa" monelle meistä, jotka tarkkailemme perinteisiä kirkkoja niiden ulkopuolelta. Tiedän tämän käytännössä keskusteluista monien henkilöiden kanssa; ajatus verkottua johonkin kirkkoon kuuluvien uskovien kanssa tuntuu mahdottomalta ajatukselta - ennen kuin ollaan ensin totaalisesti romutettu vallitseva uskonnollinen järjestelmä. No, ainakin noin mielikuvien tasolla... mutta tällaista yhteistä konsensusta edellytetään usein ennen kuin mitään voidaan tai halutaan tehdä.

Mitä jos alkaisimme elää ikäänkuin noita erottavia raja-aitoja ja kirkkokunnallisia rakenteita ei olisikaan olemassa? Mitä jos alkaisimmekin olla kiinnostuneita ihmisistä, Jumalan kuvaksi luoduista ja Kristuksen ruumiin jäsnistä? Mitä jos heidän kutsumuksensa löytäminen olisikin meille suurempi intohimo kuin yrittää kalastaa heitä pois kirkosta?

Eikö Jeesus menetellyt juuri näin? Tätähän Paavalikin ajatteli kirjoittaessaan Kolossan kaupungin kristityille: "Kristus teissä, kirkkauden toivo. Ja häntä me julistamme, neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella, asettaaksemme esiin jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa." (Kol. 1:27-28)

Joskus nimittäin näyttää siltä, kuin UT:n edustamalle ajattelulle seurakunnan orgaanisesta rakenteesta löytyisikin yllättäen enemmän ymmärrystä ja vastaanottavaista maaperää vanhojen kirkkokuntien sisä- kuin ulkopuolelta. Ehkä hengellinen nälkä niiden sisällä on suurempi...?

Kansanliike

Keskustan puoluekokouksen yhteydessä hehkutettin ankarasti sanaa "kansanliike". Erään maakuntalehden arvion mukaan kokoukselle oli ominaista "hurmoksellisuus, joka syntyi sekä puheenvuorojen sisällöstä että suuresta väkimäärästä". Puoluekokousta kun sai käytännössä tulla ihmettelemään kuka hyvänsä virtanen Lahesta. Olen kyllä aiemminkin, mm. keskustalaisen toisinajattelija Hannu Takkulan kirjaa Mistä löytyisi rohkeus lukiessa, törmännyt samaan käsitteeseen. Puhutaan "keskustalaisesta liikkeestä" jne.

Onko keskusta sitten kansanliike vai ei? Mielestäni ei enää, sen enempää kuin mikään muukaan puolue (ehkä persuja lukuunottamatta, vielä). Kansanliikkeeseen kuuluva spontaani into, dynaaminen eteenpäin meno ja kuvia kumartamaton mentaliteetti kun ilmiselvästi häviävät melko pian sen jälkeen, kun sitä varjelemaan ja vartioimaan rakennetaan jonkinlainen koneisto.

Tämä koneiso voi toimia niin poliittisessa, hengellisessä kuin muussakin kontekstissa, mutta sen lainalaisuudet ovat aina samat. Kyse on alunperin hallitsemattomana virtana alkunsa saaneen joukkovoiman ohjailusta, valjastamisesta ja lopulta jopa patoamisesta sen johtajien näkemysten mukaisesti. Varsinkin hengellisissä liikkeissä kuulee usein puolustettavan tätä organisoitumiskehitystä kahdenlaisilla argumenteilla:
- "mitäs pahaa siinä nyt sitten on?" (teologiassa puhutaan ns. hamartologisesta argumentista)
- "täytyyhän meillä olla jotkut rakenteet, jotta..." (ns. ekklesiologinen argumentti)

Näissä kahdessa em:ssa on kyse perimmältään samasta asiasta eli alkuperäisen toiminta-ajatuksen kadottamisesta tai, mikä vielä pahempaa, sen myymisestä. Sama asia, vain aste-ero on kyseessä. Toinen vaihtoehto voisi olla se, että ei suostuta luovuttamaan mitään pois kansanliikkeen perusdna:sta, joka on yllä kuvattu. Olisiko se ylipäätään mahdollista? Hm, kehittelemisen arvoinen ajatus...

Joka tapauksessa näistä voi jokainen sitten valita mieleisensä tässä moniarvoisessa poliittisessa ja uskonnollisessa kentässä. Näinhän käytännössä ihmisten kohdalla tapahtuukin esim. hengellisten liikkeiden tai uskoon tulleiden ihmisten kohdalla.

Kansanliike on ilman muuta vaarallinen, se on ilmeistä. Ajatellaanpa vaikka liikkeen perustyyppiä esitettynä UT:ssa Johannes Kastajan ja Jeesus Nasaretilaisen toiminnan kautta. Spontaani ihmisten liikehdintä jonkun asian ympärillä suorastaan imaisee kaikki mahdolliset kontrolliviranomaiset paikalle. (Ks. tästä aiheesta "syventävät opinnot" Johanneksen evankeliumin 1. luvussa.)

Kansanliikkeellä on aina vaaransa, joita ei koskaan pidä aliarvioida. Vanha sanonta "joukossa tyhmyys tiivistyy" (eikä tämä ole tarkoitettu piikiksi kenellekkään Joukolle) sopii erinomaisen hyvin massojen synnyttämään joukkoliikkeeseen. Ns. Suuri vallankumous 1700-luvun lopun Ransakassa on malliesimerkki tästä. Vanhan vallan alashajottaminen synnytti maahan joksikin aikaa täydellisen anarkian ja kaaoksen ajanjakson kaikkine surkuhupaisine ja kauhistuttavine ilmiöineen. Sekasorto kun synnyttää aina vahvan johtajan huutavan tarpeen.

Ehkä juuri tämän tähden kansanliike on aina ollut myös haavoittuvainen johtajuuden suhteen. Taitavan demagogin ja manipulaattorin on ilmeisen helppoa kaapata valta ja alkaa ohjata alunperin spontaania muutosvoimaa haluamaansa suuntaan. Täytyy vain osata aistia muutoksen tuulet, niiden historiallinen välttämättömyys ja vielä piilossa olevat, mutta tuota pikaa esiin nousevat trendit ja käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen. Napoleonin valtaannousu Ranskan vallankumouksen jälkeen, Venäjän kommunistinen vallankumous reilut sata vuotta myöhemmin ja Hitlerin nousu Sakan johtoon 1930-luvulla ovat malliesimerkkejä tästä. Kaikissa näissä tapauksissa kuvaan astuvat jossain vaiheessa - ennemmin tai myöhemmin - niin korppikotkan kaltaiset kontrolliviranomaiset kuin ajatusten ja mielikuvien tasolla tapahtuva ns. käsitteiden kavallus, jota media kuuliaisesti muokkaa.

Ehkä kaikkein vaarallisin malli on kuitenkin ylhäältä päin, kulissien takaa keinotekoisesti (esim. median avulla) synnytetty ja ohjattu pseudokansanliike, jolla ei ole todellista pohjaa ns. "kansan syvissä riveissä", vaikka nimenomaan median avulla pyritäänkin valheellisesti antamaan sellainen mielikuva. Tyyppiesimerkkejä tällaisesta valtiojohtoisesta kehityksestä voisi olla vaikkapa Suomen EU-kansanäänestyksen manipulointi 1990-luvulla tai nykyisin meneillään oleva kirkon (ja sitä kautta myös muun suomalaisen yhteiskunnan) ohjailu samaa sukupuolta olevien parien oikeuksiin ja käytäntöihin liittyen.

Onko siis kansanliikkeen kerrassaan mahdotonta säilyä sellaisena kuin se alussa oli? Tiedämmehän kristillisistä piireistäkin tutun sanonnan "alussa oli herätys, sitten tuli herätysliike, sitten pelkkä liike" jne. Joku kyynisesti maailmaa tarkasteleva voisi jopa kysyä, tarvitseeko sen koskaan edes pysyäkään alkuperäisen kaltaisena "viattomana" liikehdintänä? Realisti taas vaatii yhteiskuntakelpoisia rakenteita turvaamaan "saavutetut edut". Näin ollaan saavutettu erään liikkeen yhteisöllisen elinkaaren huippukohta. Kun hedelmä on kypsä, on mätäneminen jo alkanut...

Jännä juttu, mikä historiassa kuitenkin aina toistuu, uudelleen ja uudelleen, on se, että aina edellisen herätyksen synnyttämän liikkeen alkaessa organisoitua ja jämähtää paikoilleen, Jumala aloittaa Henkensä kautta uuden, samanlaisen herätyksen jossain muualla. Jumalan voimassa on inhimillisen mittapuun mukaan aina jotain kesytöntä ja hallitsematonta. Aivan kuin Hän olisi ikuisessa taistelussa tai ainakin "kissa ja hiiri"-leikissä omien organisatoristen rakenteidemme kanssa niin, että Hän kyllä edelleen haluaa siunata avoimia ihmisieluja näiden rakenteiden piirissä (jonka me sitten erheellisesti tulkitsemme Hänen hyväksynnäkseen rakenteillemme). Kuitenkin Hänen työnsä pääpaino on aina siellä, minne kukaan muu ei vielä ole mennyt. Eivät terveet tarvitsee parantajaa, vaan sairaat. Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä on kadonnut.

Kutsuikaamme tätä Jumalan perusluonnetta ja sen mukaista toimintaa tässä langenneessa maailmassamme apostoliseksi dna:ksi. Se nimittäin yhä edelleen synnyttää spontaaneja kansanliikkeitä eri puolilla maailmaa, jotka eivät välttämättä koskaan päädy jonkun lähetysseuran vuosikertomuksen tilastoihin. Kuitenkin näidenkin kohdalla taas uudelleen toistuu sama prosessi: "...juutalaiset lähettivät hänen luoksensa Jerusalemista pappeja ja leeviläisiä kysymään häneltä: "Kuka sinä olet? ... Kuka olet, että voisimme antaa vastauksen niille, jotka meidät lähettivät? Mitä sanot itsestäsi?" (Joh. 1:19, 22)

Olennaista näyttää siis olevan säilyttää tuo apostolinen dna aktiivisena itsessään ja yhteisössään, kuitenkin tasapainossa Raamatun totuuden julistamisen ja muista huolehtimisen kanssa. Ja mitä jos koko johtajuuskuviokin pyrittäisiin tältä pohjalta ajattelemaan uusiksi? Ehkä siinä voisi olla kansanliikkeen puhtaana säilymisen salaisuus?

Jeesusvirusta ja coleslawta

Pari tutustumisen arvoista blogivinkkiä.

Ross Rohde oli meillä (so. Hesassa, Mansessa ja Lahessa) toisena Greenhouse-kouluttajana tänä keväänä. Kaveri on jotain meikäläisen ikäinen apostolisen kutsun omaava tyyppi San Franciscosta ja pitää mielenkiintoista thejesusvirus-blogia. Viimeisimmässä postauksessaan hän puiskentelee kysymystä mikä se nyt sitten onkaan; kotiseurakunta, simplechurch vaiko orgaaninen seurakunta? Ross avaa jokaista näistä termeistä, miten ne kukin omalta kantiltaan tuovat esille jotain oleellista seurakunnan olemuksesta ja ominaisuuksista. Ei mikään yksinään tyhjentävästi tietty.

Toinen on Neil Colen cole-slaw-blogi, jossa on päivitetty versio Paholaisen kirjeopistosta. Eli mitä vihollisen kannattaisi tänään tehdä kiinnittääkseen kristityn huomion epäolennaisiin, jopa vääriin asioihin itse Pääasian kustannuksella. Eli muista, että seurakunta on olemassa juuri Sinua varten, ylistystä on arvioitava levyraatimaiseen tapaan ja muista maksaa prosentit palkastasi mahdollistaaksesi nämä uskonnolliset palvelut jne.

Suosittelen.


PS. Sitä paitsi, Colen blogista löytyi tämä: Lakers & Celtics in the 2010 NBA Finals. Eli osaavat sitä muutkin kuin Virtanen & meikä, vaikka nyt kyse onkin vain koriksesta...

MM-kisauutisia

Nyt on viikko tahkottu futiksen MM-kisoja, eikä montaakaan huippuottelua ole nähty. No, tämä oli tietty odotettavissa, koska alkusarjapelit on aina alkusarjapelejä. Kuten Aki Riihilahti niin osuvasti ennen kisoja Aamutv:n Jälkihiki-osiossa totesikin: "Tuskin maltan odottaa Algeria-Slovenia-ottelua!"

Eilen pelattiin mielenkiintoinen ja ensimmäinen todella panoksekas ottelu Ranska - Meksiko, jossa Meksiko hyvin vei laiskanpulskeaa ja kylläisen oloista Ranskaa 2-0. Kipeän osuva muistutus (hengellisenkin) nälkäisyyden tarpeellisuudesta menestyäkseen.

Eräs tällaisissa isoissa kisoissa väistämättä eteen tulevia matseja oli Brasilia - Korean demokraattinen kansantasavalta. Siinä ääripäät kohtasivat, ei vain yhteiskuntajärjestelmien ja henkisen & hengellisen ilmapiirin, vaan myös ihan pelisysteemin ja -kulttuurin kannalta. Eihän Pohjois-Korea mikään huono joukkue sinänsä ollut. Heillä on asennetta, pelikuria ja ennen kaikkea oikeaa nöyryyttä niin itse peliä kuin vastustajaakin kohtaan.

Ex-jalkapalloilija Jari Rantanen totesikin uusisuomi.fi-nettisivuilla osuvasti: "Kiitos muuten Pohjois-Korealle siitä, että avasitte monen ottelujen seuranneen silmät siitä, ettei sinne nurmeen tarvitse jäädä makaamaan, vaan sieltä noustaan heti ylös kuin vieteriukot kuten he tekivät! Eivät varmaan ole päässeet onneksi katsomaan latinojen nurmella makuukilpailuja televisiosta."

Mutta muistutuksena jalkapallon ulkopuolisesta kylmän reaalipoliittisesta, edelleen polarisoituneesta maailmasta, Pohjois-Korean virallinen uutistoimisto KCNA raportoi englanninkielisessä uutisessaan em. ottelusta seuraavasti:

"Alkulohkon ottelu MM-kisoissa 2010 Korean demokraattisen kansantasavallan ja Brasilian välillä pelattiin aamunkoitteessa (Pjongjangin aikaa) keskiviikkona.

Ottelun alusta lähtien molemmat joukkueet kävivät kovaa taistelua kentän päästä päähän. Korean demokraattisen kansantasavallan jalkapalloilijat loivat hyviä laukaisupaikkoja eivätkä menettäneet itseluottamustaan, vaikka joutuivatkin päästämään kaksi maalia.

Noin 88. peliminuutilla Jong Tae Se puski palloa ennen kuin syötti sen Ji Yun Namille, joka potkaisi sen voimalla vastustajan maalinsuulle tehden maalin.

Korean demokraattisen kansantasavallan joukkue kohtaa portugalilaiset vastustajansa 21. kesäkuuta."

Liekö tämän kaltainen "kaikuja menneisyydestä"-tyylinen uutisointi kirvoittanut tamperelaisen Aamulehden pakinoitsija Matti Pitkon lausumaan:

"Jalkapallon MM-kisojen mielenkiintoisin joukkue on Pohjois-Korea,josta suurin osa kuuluu armeijan Kim Jong Il-joukkueeseen.Diktaattori itse teki kauden aikana yli 100 maalia palloon koskematta."

No joo, ainahan nuo kisapelit kuitenkin kotimaisen potkupallon voittavat. Ei mee hyvin Äfcee Lahellakaan...

Ike, tilivelvollisuus ja läpinäkyvyys

Mitä tehdä johtajalle, joka toistuvasti syyllistyy samoihin töppäyksiin?

Potkiako pellolle? Tai jos on alaisista tai kannattajista kysymys, lähteäkö kylmästi lätkimään? Vai seisoako rinnalla ja tukea, jotta toinen pääsee nousemaan - ja jatkamaan entistä elämäänsä?

Viime viikolla media hehkutti - taas kerran - turkulaisen kokoomuspoliitikko Ilkka Kanervan facebooksättäilyä alaikäisen tytön kanssa. No, ei mitään uutta tällä rintamalla, mutta mitä sen jälkeen tapahtui onkin kiinnostavaa.

Ensinnäkin Ike tekee parannuksen. Hän ymmärtää, ettei enää pärjää omin voimin ja kertoo hakeutuvansa ammattiauttajien puheille.

Tämä on hyvä signaali, mutta tämä yksistään ei riitä. Selitän myöhemmin tätä tarkemmin.

Toiseksi kokoomuksen pj. Jyrki Katainen toteaa Iken käytöksen olevan "noloa" ja "säälittävää" ja toivoo "ison miehen selvittävän itse asiansa kuntoon".

Tämä on sitä tyypillistä suomalaisuutta: jos sulla on ongelmia, eikä sauna, viina, eikä terva auta, niin tiedät mitä pitää teherä... Joka tapauksessa olet omillasi. Turha toivoa apua kaverilta, jos kyllin monta kertaa olet mokannut. Vähemmästäkin pitäisi jo uskoa. Hoida itte asias kuntoon.

Tämä kertoo paljon suomalaisesta poliittisesta kulttuurista, tai oikeammin sen puutteesta. Esim. Jenkeissä vastaavanlaisessa tilanteessa presidentti Bill Clintonin aikana presidentin ympärillä olevat ihmiset järjestivät tälle säännöllisiä tapaamisia sellaisten henkilöiden (mm. Gordon MacDonald & Jesse Jackson) kanssa, joille presidentti voisi olla tilivelvollinen ja vastuussa seksuaalisella elämänaluella.

On tietenkin ihmisen omalla vastuulla se, miten tämä antautuu tilivelvollisuuteen ja läpinäkyvyyteen asioissa, jotka ovat hänelle itselleen kipeitä. Kuitenkin kuka tahansa viisas johtaja ympäröi itsensä sellaisilla ihmisillä, joille antaa luvan puuttua ja puhua hänen omaan elämäänsä, joskus hyvinkin henkilökohtaisella tasolla. Tällä tavoin johtaja itse asiassa suojelee itsensä, kutsunsa ja työnsä epäilyksiltä, mokilta, lankeemuksilta ja lokaamiselta.

Wolfgang Simson on useammassakin yhteydessä todennut, että jokainen kristitty johtaja - ja tämä sopii periaatteessa keneen hyvänsä - lankeaa jollain näistä kolmesta elämänalueesta: seksi, valta tai raha. Nämä kolme seikkaa ovat toki paljon syvempiä ja monimuotoisimpia. Eli "seksiin" voimme liittää myös muut riippuvuudet. Tai mitä kaikkea kätkeytyykään vallanhalun, omistamisen himon yms. taakse? Millaisia muotoja se saa käytännön tasolla?

Eli Iken tilanteessa Jykän tokaisu "hoida itse asiasi kuntoon" kuulostaa tosi kylmältä ja sydämettömältä. Se lähettää kaikille osapuolille - ja ennen kaikkea asiaa sivusta seuraaville - viestin, että "heikot sortuu elon tiellä, jätkä senkun porskuttaa". Valitettavan usein suomalainen tapa hoitaa asioita on sama kuin Mikko Alatalon laulussa "Ihmisen ikävä toisen luo": "Käyn yksin taisteluni ja jos voitan, kuka ties, seisoo ovellasi kerran vanha mestari..." Mitä jos ei näin käykään? Entä jos ei yksin pärjääkään?

Tarvitsemme sekä yhteisöllistä tukea että itsekuria, koska nämä asiat vaativat tuekseen toinen toisiaan. Tarvitsemme myös yhteisesti sovittua läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuuden harjoittamista käytännössä. Se, että meillä suomalaisessa kulttuurissa (oli se sitten poliittista tai hengellistä) ei ole liiemmälti kokemuksia tästä, ei riitä selitykseksi millekään. Meidän on hyvä alkaa harjoittaa tätä paljon laajemmassa mittakaavassa kuin aiemmin. Ammattiauttajilla on varmasti paikkansa, mutta usein pelkästään ns. vertaustuellakin päästään jo pitkälle.

J. Robert Clinton mainitsee tämän yhtenä varmana merkkinä johtajasta, joka osaa päättää asiansa oikein: "Tällainen johtaja on ymmärtänyt, että kyse ei ole yksilölajista. Hän sekä mentoroi muita että on itse mentoroitavana. Useimmiten näillä ihmisillä on useita sellaisia, joiden kanssa he ovat asettuneet tilivelvollisuuteen."

Apologiaa uudella alueella

Muistan joskus opiskeluaikoinani suorittaneeni apologiankurssin, jossa tein (kaiken muun ahkeroinnin lisäksi) projektityön aiheesta "Varhaiskirkon apologeettien ja kirkkoisien käsitys valtiosta ja esivallasta". Kurssin lopputentin kääntöpuolelle laitoin mukaan opettajalle tarkoitetun henkilökohtaisen kommentin: "Kiitos mielenkiintoisesta apologetiikan kurssista! PS. Muuten olen sitä mieltä, että kristillisen kasvatuksen, arvojen ja kulttuurin osalta apologia olisi aloitettava kristillisen seurakunnan piiristä." Päivämäärä oli jotain marraskuuta 1996 AD.

Tänä päivänä tuo loppukommentti tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan aiemmin. Etenkin evl. kirkon kehitys viimeksi kuluneiden viidentoista vuoden aikana on synnyttänyt mielestäni ihan uuden tilanteen, jossa joudummekin yllättäen puolustamaan kristillisen uskomme perusteita ja ihan lähtökohtaisiakin teesejä uudenlaista ajattelua vastaan. Tälle "uudelle ajattelulle" on ominaista se, että enää ei välttämättä vedetä yhtäläisyysmerkkejä sanojen "Raamattu" ja "kristillinen arvopohja" välille.

Apologialla tarkoitetaan kristillisen uskon selittämistä ja puolustamista, tietäen koko ajan kuitenkin sen, ettei ketään loppupelissä saada rationaalisesti täysin vakuutettua esim. Jumalan olemassaolosta, Jeesuksen ylösnousemuksesta tai maailman luomisesta (vastakohtana evoluutioteorialle). Voimme kyllä näyttää toteen, että kaiken tutkitun ja todetun jälkeen ainoa looginen vaihtoehto on Jumala, Hänen mukanaolonsa asioissa ja suora puuttumisensa asioihin (jota me kutsumme yliluonnolliseksi). Kuitenkin viime kädessä kyse on aina jokaisen ihmisen kohdalla uskon ratkaisusta.

Eräs takavuosien merkittäviä apologeettoja, Josh McDowell varoittaa kristittyjä myös vääristä asenteista tässä kohtaa. Tarkoituksena on kirkastaa Kristusta. Tarkoituksena ei ole voittaa väittelyä. Eli rehellisiin kysymyksiin pyritään antamaan rehellisiä vastauksia. Vääriin argumentteihin vastataan raamatullisilla argumenteilla. Kun ydinkysymyksiin on vastattu, on syytä kääntää huomio henkilökohtaiseen suhteeseen Jeesukseen.

McDowell korostaa myös erästä tärkeää pointtia, joka monelta "puolustetaan uskoa hampaat irvessä"-apologeetalta helposti unohtuu: apologia ei voi koskaan syrjäyttää Jumalan Sanaa. Raamattu on kuitenkin Pyhän Hengen yliluonnollisesti inspiroimaa Jumalan ilmoitusta ihmiskunnalle, jonka kautta Henki edelleen yliluonnollisella tavalla puhuu ihmisille. Et voi lukea Raamattua pelkästään inhimillisen ymmärryksesi varassa, vaan tarvitset siihen Jumalan Hengen antamaa ilmestystä.

Kukaan ei siis pelastu pelkän tiedon, informaation omaksumisen kautta. Esim. kreationismin perusteiden omaksuminen informatiivisella tasolla ei vielä pelasta ketään. Vain henkilökohtainen suhde Jeesukseen Vapahtajanamme voi pelastaa ihmisen.

Mutta että "uusi tilanne"? Jopa "uusi missiologinen lähtökohtatilanne", jossa joudummekin puolustamaan uskoa, ei vain pakanuutta, materialismia, islamia tai vaikkapa hedonismia vastaan, vaan myös kristinuskon sisäpuolelle levinneitä (etten sanoisi: soluttautuneita!) ajatusrakennelmia vastaan. "Apologiaa uudella alueella" siis. Tarvitsemme kipeästi apologian tekoa myös monien kirkkojen, seurakuntien ja herätysliikkeiden sisäpuolella.

Mielenkiintoinen tilanne: jos joku kutsuu itseään kristityksi tai sanoo omaavansa kristillisen arvopohjan, meidän on heti höristettävä korviamme, terästettävä kuuloamme, siristettävä silmiämme ja keskityttävä tarkasti kuulemaan, mitä toinen tällä kaikella tarkoittaa.


On nimittäin tasan kolme vaihtoehtoa:

- kyse on pelkästä fraseologiasta, jolloin henkilö ei ole oikeasti miettinyt asioita loppuun asti tai ymmärtänyt joidenkin käsitteiden todellista sisältöä;

- henkilö ymmärtää kristillisen arvopohjan nousevan Raamatun ilmoituksen pohjalta;

- kyse on ns. "käsitteiden kavalluksesta", jossa käytetään kyllä vanhoja, tuttuja käsitteitä, joille olemme tottuneet antamaan tietyn sisällön, joka on ollut yleisesti hyväksytty kristittyjen piirissä, mutta jolle nyt huomaammekin annetun jokin uusi, entisestä poikkeava sisältö.

(Niin, ja näiden kolmen väliin mahtuu tietysti vielä melkoinen määrä erilaisia variaatioita...)


Huomaan nykyään surukseni törmääväni yhä enemmän viimeksi mainitun kaltaisiin tilanteisiin ja ihmisiin. Tämä on se uusi tilanne, jossa "kristillisen kasvatuksen, arvojen ja kulttuurin osalta apologia olisi aloitettava kristillisen seurakunnan piiristä."

No, kun kerran näin täytyy tehdä, niin tehdään sitten. Haluamatta syyllistyä mihinkään kaanaankieliseen hurskasteluun sanon: olisiko aika puhaltaa pasuunaan Siionissa?

Virtanen ja Atomiajan apostolit

Virtanen oli kesäjuhlakierroksellaan saapunut Outolemmen kaupunkiin, jonka Hörhölä-nimisessä lähiössä järjestettiin erään jo pitkään maassa vaikuttaneen, kirkkokuntien ulkopuolisen herätysliikkeen vuotuinen päätapahtuma, "Karismakansan kesäkokoontuminen" eli muodikkaammin vain K4. Virtasella oli aiemmin ollut yhteyksiä tähän muutaman sadan ihmisen joukkoon, jotka olivat kuuluva ja näkyvä vähemmistö kristittyjen joukossa. Tämä näkyvyys tuli esille hyvin siinä, miten hyvin he osasivat mediapelin. Heidän johtajillaan tuntui olevan ilmiömäinen kyky saada pienet ja vaatimattomat kotikokoontumisetkin näyttämään "manifestaationomaisilta läpimurroilta hengen maailmoissa" tai "uudelta aluevaltaukselta karismaattisessa ulottuvuudessa".

Virtanen oli huomannut, miten paljon saatiin aikaan pelkästään sillä, että asioista kerrottiin "oikealla" tavalla ja luotiin tietynlainen, haluttu vaikutelma, joka myytiin sitten kuulijoille, lukijoille ja tukijoille kompaktina pakettina "apostolisen kristillisyyden esiin murtautumista nykyhetkessä muuten niin kuolleen keskivertokristillisyyden kentässä", niinkuin K4:n esittelydvd:ssä kerrottiin. Virtasta tuo tapa ilmaista asioita oli aina lähinnä vain huvittanut.

Liikkeen nimi oli Atomiajan Apostolinen Kirkko (AAA-kirkko), ja mikä huvittavinta, sen ei alunperin edes pitänyt olla kirkko. Amerikassa AAA oli syntynyt ns. kylmän sodan aikana 50-luvulla näkynään "evankelioida kansoja atomisodan jälkeisessä maailmassa, mikäli Herran tulo viipyy". Suomessa koko juttu oli saanut alkunsa joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun kirkon nykyinen kiistaton johtaja koki saaneensa näyn Herralta ja - ulkomaisen sponsoroinnin tuella - alkoi toteuttaa "apostolis-profeetallista palvelutyötään Kristuksen ruumiin rakentumiseksi". Palvelutyö, Atomiajan apostolinen työ, sai heti alussa hyvän vastaanoton uskovien keskuudessa ja paljon ihmisiä liittyi siihen. He tosin eivät alussa ymmärtäneet tämän "liittymisen" merkitystä, sillä ennen pitkää koko palvelutyö alkoi muistuttaa entistä enemmän mitä tahansa kunniakkaat perinteet omaavaa vapaata seurakuntaa.

Tätä kehitystä puolusteltiin sillä, että "täytyyhän meillä nyt jotkin rakenteet olla" ja että "täytyyhän ihmisten tietää kenen kanssa he ovat tekemisissä". Virtanenkin oli suututtanut erään heidän johtomiehistään tokaisemalla, että "eikös se riittäisi, että tietäisivät olevansa Jeesuksen kanssa tekemisissä". Ikäänkuin siunatuksi lopuksi tälle kehitykselle oltiin sitten riitauduttu suurin piirtein kaikkien muiden kristittyjen kanssa. Siinä vaiheessa Virtanenkin oli ottanut pikku hiljaa etäisyyttä liikkeeseen, joka selvästi näytti lähteneen omille teilleen.

Atomiajan Apostolisen Kirkon yhteisöllinen elinkaari oli siis ollut kehittyä suhteellisen nopeasti palvelutyöstä kirkkokunnaksi, tosin pieneksi, mutta sitäkin tiukemman sisäisen kurin omaavaksi. Hierarkkinen organisaatiorakenne syntyi näet hyvin nopeasti, mitä pidettiin yleisesti merkkinä siitä, että "Herra oli vahvasti mukana tässä työssä". Suurin osa työn tuloksiksi katsotuista asioista oli kuitenkin syntynyt inhimillisten voimainponnistusten tuloksena, eikä Pyhällä Hengellä ollut juuri mitään tekemistä koko jutun kanssa. Uskollisia oli sitten johdonmukaisesti palkittu nostamalla heitä porras kerrallaan ylöspäin kirkon sisällä.

Virtasen havaintojen mukaan monet ihmiset kirkon piirissä puhuivat ääni väristen siitä, miten "tämä työmme on meille niin rakas". Näin varsinkin monet työn veteraanit, jotka olivat olleet alusta alkaen mukana työssä ja käyneet läpi alkuvaiheiden repivät valtataistelut ja riidat muiden kristittyjen kanssa. Tosiasiassa kovinkaan moni näistä vastuunkantajista ei alunperin osannut kuvitella, että tässä näin tulisi käymään, mutta epäilyksistä ja omantunnon ristiriidoista huolimatta useat heistä olivat sitten kuitenkin jatkaneet liikkeessä. Virtasen havaintojen mukana tosiasiallisina syinä olivat useimmiten olleet johtajiin kiinnittyminen, pelko, mukavuudenhalu ja äärimmilleen motivoitu velvollisuuden tunto. Ei yksinkertaisesti uskallettu jäädä pois "tästä meille niin rakkaasta ja tärkeästä työstä".

Virtanen vei autonsa parkkiin ja lähti kävelemään kohti kokoustelttarykelmää, jossa kansaa olikin jo koolla melkein tuhatkunta ihmistä. Parkkipaikan reunalla jaettiin ilmaisia 5 euron etuseteleitä kaikille sisääntulijoille ja tien varressa yritettiin autolijoita saada ajamaan kokouspaikalle jopa 10 euron etuseteleillä. Näillä etuseteleillä saisi ostaa bensaa vapaasti läheiseltä huoltoasemalta, jonka eräs uskonveli omisti. Virtanen ei etuseteliä välittänyt ottaa vastaan, vaan totesi autonsa käyvän biokaasulla. (Hän oli päättänyt, että mikäli hän ei muuten pääsisi näistä tyrkyttäjistä eroon, hän varmemmaksi vakuudeksi sanoisi autonsa oikeasti käyvän metaanikaasulla.)

Pääteltassa oli jo päivän ensimmäinen kokous lopuillaan eli oltiin siinä kohtaa karismaattista kokousta, jossa julistettiin aika huolettomasti jo velat anteeksi, liikakilot laihdutetuiksi, suuret voitot bisneksille, koko suku pelastetuksi ja sairaudet parannetuiksi. Ylistyskuoro alkoi laulaa ja kuoron hymistellessä taustalla pääpuhujaksi Amerikasta tuotu "pastorien pastori" (sikäläinen nimitys AAA-kirkon tosiasialliselle "piispalle") alkoi kaupitella uusinta kirjaansa, jota sai lunastaa 50 euron kappalehintaan lavan vasemmasta etureunasta (oikea reuna kun oli varattu rukouspalvelulle) kirjoittajan itsensä nimikirjoituksella varustettuna. Osa kirjan tuotosta menisi kuulemma muslimityöhön Pakistaniin, mutta Virtanen oli katsellut liikkeen toimintaa sisältäpäin sen verran kauan, että tiesi firman talousjohtajan laskeneen tarkkaan hallinto-, painatus ja muiden kulujen osuuden eli Pakistanin muslimeja evankelioiva osus jäisi käytännössä lähinnä nimelliseksi.

Virtanen ei kauaa jaksanut tuota hypetystä kuunnella ja ajatteli käydä hakemassa itselleen kupin kahvia. Matkalla hän tapasi pari puolituttua uskonveljeä Hörhölästä, jotka tarjosivat "rukoiltuja kosteuspyyhkeitä" jokaiselle, joka sitoutuisi antamaan yli 50 euron lahjoituksen AAA:lle. Niillä voisi sitten kokousmajoituksessa tai kotioloissa pyyhkiä jalkojaan, jolloin "ikäänkuin kirkon johtomiehet pesivät opetuslasten jalat". Virtasen kysyttyä, "kuka niitä liinoja oli rukoillut", hänelle oli kirkassilmäisesti selitetty rukoilijoiden olleen kirkon johtomiehiä ja Amerikan vieras, "Pastorien pastori". 100 euron lahjoituksella saisi lahjaksi erityisen "Pyhän Hengen kyyhkyä" kuvaavan kaulakorun, joka oli valmistettu erään Afrikan maan kullasta, jossa AAA:lla oli voimakasta työtä.

- Jaa, en tiennytkään, että te ootte nykyään mukana jopa kaivostoiminnassa, oli Virtanen hyväntahtoisesti todennut toiselle tutuista Hörhölän veljistä. Tämä oli hymyillyt eteerisesti vastaan ja sanonut:

- Kirkkomme on aina ollut avoin erilaisen yritystoiminnan suuntaan!

Siinä vaiheessa Virtasella oli ollut pokassa pitämistä ja hän oli nopeasti liuennut kahville. Jos joku halusi harjoittaa kaupallista yritystoimintaa, se oli tietysti hänen oma asiansa. Ei se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa, Virtanen tuumi pistäessään valkaisuainetta kaffen joukkoon. Sitä hän ei vaan ymmärtänyt, miten AAA:kin kitkerästi arvosteli kansankirkkoa sen luisumisesta katolisen kirkon suuntaan, jolla AAA:kin johtomiesten mukaan oli rasitteenaan "pitkät, epäraamatulliset perinteet esim. anekaupasta".

Virtanen oli saanut kahvikupin mukana ilmaista popcornia "palkkioksi hyvästä päätöksestä tulla Jumalan sanan kuuloon" sekä arpalipukkeen, jolla sai osallistua kokousten välillä suoritettavaan arvontaan, jossa oli luvassa monenlaisia palkintoja henkilöautosta johtajien kirjoihin. Kahvinsa juotuaan Virtanen rypisti arpalipukkeen kertakäyttökuppinsa pohjalle ja heitti sen roskiin. Popcornista hän ei niin ollut koskaan välittänytkään...

Ai niin, arvontaan osallistumisen edellytyksenä oli osallistua koko konferenssiviikonloppuun paikan päällä. Hän seisoskeli vielä hetken kokousteltan ovensuussa, jossa eräs todistajista kertoi päätyneensä AAA-kirkon helmaan "ehdottomasti ensiluokkaisten bisnesyhteyksien takia, joiden kautta Herra erityisesti oli koskettanut".

Sitten Virtanen kierteli kirjamyyntiteltassa, jota tosin näissä piireissä kutsuttiin "resurssikeskukseksi". Esillä oli AAA:n amerikkalaisen "piispan" (jota ei kylläkään koskaan kutsuttu tällä nimellä) ja suomalaisten johtajien kirjoja, kuten liikkeen alkuvaiheista kertova "Näin tulen syttyvän" ja "Omin silmin nähtynä". Suuri osa kirja-, lehti-, cd- ja dvd-myynnistä oli kuitenkin erilaisia harhaoppeihin keskittyviä kyhäelmiä, joiden kohdalla Virtanen jo ennestään oli tottunut peräänkuuluttamaan lähdekritiikkiä. Tämän takia häneen olikin liikkeen piirissä jo varhain lyöty "kirkollistuneen", "epäuskoisen" ja "järkiuskovaisen" leima. Varmemmaksi vakuudeksi hänet oli myös nimitetty "vaikeaksi ihmiseksi" ja kielletty käyttämästä opettajana, kunnes "tapaus Virtanen oli saatu lopullisesti käsiteltyä". Virtanen ei ollut välittänyt ottaa selville, mitä tämä olisi tarkoittanut käytännössä. Niin kuin monessa muussakin lahkossa, niin täälläkin Virtanen oli huomannut, miten kaikki kysymykset, kyseenalaistamisesta puhumattakaan, olivat tosiasiassa kiellettyjä. Jos halusi kysyä jotain, oli ensin monin sanoin vannottava, ettei "halunnut kyseenalaistaa" ja että uskoi ehdottomasti AAA:n johtajien olevansa "lähtöisin Jumalasta ja siunattuja!"

Tässä liikkeessä puhutaan usein vaaroista ja harhoista enemmän kuin Jeesuksesta, oli Virtanen taas kerran miettinyt kirjapöytiä kahlatessaan. Niinpä nytkin tämän vuoden K4:n teemana oli "Älkää eksykö". Suomeenkin oli perustettu erityinen "AAA Heresy Hunters"-verkko-opetusjärjestelmä, jota eräs kirkon johtomiehistä veti. Virtasen mielestä tässä ei sinänsä ollut mitään pahaa ja Virtanen oli itsekin joskus aikoinaan tuottanut jotain materiaalia aiheeseen liittyen. Nyt näytti kuitenkin käyneen ohraisesti eli koko jutun pääpaino olikin sitten eri raamatunkäännösten arvostelussa, lopun aikojen ja muiden eri maailmanaikojen kaavioiden laatimisessa ja harhaopeiksi ja -opettajiksi luokiteltavien henkilöiden luetteloiden pitämisessä ajan tasalla. AAA-kirkon piirissä ei siis epäröity nimetä harhaopettajia julkisesti. Tätä perusteltiin sananpaikalla "poista keskuudestasi se, joka on paha" (vaikka eihän se ihan oikein mennyt, mistä Virtanenkin oli aikoinaan huomauttanut, mutta se oli kuitattu vain toteamalla, että "ajatushan siinä on kuitenkin hyvä, mikä tärkeintä").

Suurin osa noista harhaopettajista ei kuitenkaan koskaan ollut vaikuttanut AAA-kirkon piirissä, eli se "keskuudestasi" ulotettiin näin "apostolis-profeetallisella suvereniteetilla koskemaan koko Kristuksen ruumista". Virtanen tiesi myös, ettei moni ollut edes koskaan kuullutkaan mistään AAA-kirkosta. Hän mietti myös sitä, missä kohtaa harhaopettajien tai "epäilyttävien" listaa hänen oma nimensä löytyisi, tarkimmat listat kun olivat vain kirkon johtomiesten käytössä. Moni pahaa-aavistamaton sananjulistaja nimittäin päätyi tuohon "varoitettavien ja kartettavien joukkoon" puolivahingossa ja yleensä aina tietämättään. Usein "virheeksi" riitti joku eroavaisuus jossain lopun aikoihin liittyvässä yksityiskohdassa (joista tempauksen ajankohta oli yleisin ja antikristuksen persoona toiseksi yleisin). Tai sitten oli käytetty "väärää" raamatunkäännöstä (joista ns. "uusi käännös" oli "väärin") tai oli liikaa korostettu jotain tiettyä erityisoppia tai jätetty tarpeeksi korostamatta esim. jotain raamatunkohtia (joista Hepr. 10:24-25 oli yleisin). Joskus harhabongauksen kohteeksi saattoi joutua myös ihan vain sen takia, että jollain oli jotain sinua vastaan tai jollain oli ollut vain huono päivä. Näitä harhabongauksen tuloksena "kiinni saatuja" sai sitten kuitenkin melko surutta pilkata ja mollata jopa julkisesti.

Virtanen oli huomannut sen, miten tällä tavoin ei vain pidetty "Herran laumaa koossa", vaan myös pidettiin heidät tehokkaasti tuttipullokristittyjen tasolla (jokuhan ajatteli aina sinunkin puolestasi, mitä sitten kutsuttiin "paimenuudeksi"). Räikeimmillään kaikki tämä johti ulkokohtaiseen, mutta pilkuntarkkaan raamatuntulkintaan, joka ei kuitenkaan noudattanut muiden kuin johtajien logiikkaa. Uskovia itse asiassa suojeltiin näin Jumalan Sanalta itseltään. AAA-kirkon piirissä suosituin (ja suositeltavin) raamatunkäännös olikin kirkon johtajan itsensä kommenteilla ja nooteilla varustettu vanha kirkkoraamatun käännös (sekä vastaava "Pastorien pastorien" toimittava englanninkielinen versio).

Kuten alussa todettu, niin Virtasella ja AAA-kirkolla oli jonkin verran yhteistä historiaa eli liikkeen alkuaikoina hän oli jonkin aikaa vaikuttanut sen piirissä. Niinpä Virtanen siinä kirjatiskillä huomasi myytävänä olevan vanhan tutun lärpäkkeen; Kalle Virtanen, Opetuslapseuttamisen taito (AAA-kustannus, 1991). Kun kirjamyyjä huomasi Virtasen kiinnostuksen juuri tuota kirjaa kohtaan, hän heti innostui esittelemään opusta:

- Niin, tuo kirja on eräs liikkeemme alkuvaiheen uranuurtajan varhainen teos. Sitä edelleen kysytään aina silloin tällöin, pitäähän se vieläkin sisällään vankan annoksen raamatullista perusopetusta...

Jossain vaiheessa myyjä oli katsonut kirjoittajan kuvaa takakannessa, sitten Virtasta, tunnistaen hänet ja todennut sitten hämillään:

- Niin no, ehkä et nyt ihan tätä kirjaa sitten tarvitsekaan.

Kotiin ajellessaan Virtanen mietti ihmisluontoa ja sen käytännöllisyyttä. Hänen nimensä saattoi hyvinkin löytyä joltain "kolmannen syvyysluokan arveluttavien entisten opettajien listalta", mutta se ei mitenkään estänyt edelleen rahastamaan hänen tuotannollaan K4:ssä tai joka kuukautisissa "apostolis-profeetallisissa celebraatioissa". Kotiin päästyään Virtanen oli lämmittänyt saunan ja saunonut pitkään ja hartaasti, peseytynyt huolella, lähes rituaalinomaisesti saadakseen päivän pölyt pois päältään. Hän kyllä tiesi sisäisen puhdistumisen nousevan toisesta, paremmasta lähteestä. Onneksi siihenkin puhdistumiseen oli hyvin aikaa saunan lauteilla lekotellessa.

- Monenlaisia vaiheita sitä on ollut, mutta kaikissa Herra on auttanut..., hän tuumi ja heitti lisää vettä kuumalle kiukaalle.