Esirukous kotikaupungin puolesta

Olin eilen illalla erään lahtelaisen seurakunnan rukoushuoneessa rukousillassa, jossa erityisenä aiheena oli rukoilla oman kotikaupunkimme asioiden ja tilanteen puolesta. Aloitteen takana on ollut tämän seurakunnan johtava vanhimmistoveli. Usein tällainen huoli ja rukoustaakka ylitse oman ahtaan tunnustuskuntarajan kertoo jostain suuremmasta kutsusta ja orientaatiosta, jota voisimme nimittää vaikka kaupungin vanhemmuudeksi. Sille on ominaista nähdä metsä puilta ja hahmottaa laajempia hengellisiä kokonaisuuksia kuin vain jokin oma herätysliike tai kirkkokunta.

Luulen, että joka paikkakunnalla ovat omanlaisensa hengelliset linnakkeet, jotka liittyvät ja juontavat juurensa joihinkin tuon paikkakunnan historiallisiin tapahtumiin, perinteisiin yms. Paras keino taistella näitä seikkoja ja niiden vaikutusta vastaan on koko Kristuksen ruumiin eli seurakunnan yhteinen esirukous ja sovinnon julistus paikkakunnan tasolla noita asioita ja niiden vaikutusta vastaan ihmisten mielissä.

Esim. meillä täällä Lahdessa on ollut takavuosina paljon esirukoustapahtumia, rukouskävelyjä ja sovinnon ja sovituksen julistamista ehtoollisen viettoineen liittyen v. 1918 tapahtumiin. Joskus tämä edellyttää jopa pienimuotoista historian tutkimusta ottaa selvää näiden asioiden juurista ja kartoittaa näiden hengellisten linnakkeiden syntyhistoriaa, kehitystä ja vaikutusta.

Ennen kaikkea tämä edellyttää muutosta meidän rukouskulttuurissamme. Näitä asioita voidaan toki rukoilla läpi turvallisesti ja mukavasti omissa kiikkustuoleissamme, mutta itse ajattelen tässä olevan hyötyä eräänlaisesta visualisoinnista eli mennään ihan tapahtumien paikan päälle (esim. v. 1918 punaisten teloituspaikoille) rukoilemaan, nautitaan ehtoollista ja pyydetään sovitusta Herralta näihin asioihin. Kyse on näin aina myös seurakunnan julistuksesta näkymättömään maailmaan päin.

Sitten se varmasti vaatii meiltä myös muutosta omassa itsessämme: asenteissamme ja käsityksissämme jne. Esim. eräs tuttuni lähti Tampereelta Turkuun aloittamaan uutta työtään siellä. Näiden kaupunkien välillä on ollut vähän samanlaista kissanhännänvetoa kuin vaikkapa Hesan ja Lahen välillä, vain yhden esimerkin mainitakseni. Tämä kaveri koki vahvasti, että jotta hän voisi oikein lähestyä turkulaisia ja palvella heitä sillä paikallaan, johon Jumala oli heitä kutsunut heidän muuttaessaan perheenä Turkuun, hänen tuli esim. luopua vanhoista käsityksistään turkulaisia kohtaan, lopettaa turkulaisvitsien kertominen jne.

Haastavaa, eikö totta? Hengellinen elämä on kaikkialla ja monasti emme mieti, mitä jonkun opitun asenteen ja siitä nousevan käyttäytymismallin takana saattaa olla. Hengen maailmoissa näillä jutuilla saattaa kuitenkin olla yllättävän isojakin vaikutuksia sitoa, vapauttaa tai muuten vaikuttaa Jumalan työhön paikkakunnalla. Tarvitsemme siis näihin kysymyksiin aina ensisijaisesti Jumalalta saatua profeetallista ilmestystä, jonka kohdalla emme kuitenkaan saa syyllistyä kriitikittömyyteen. Profetian sana on koeteltava ja arvioitava Raamatun sanan valossa.

Mieti omalla paikkakunnallasi:
- mitkä ovat siellä vallitsevia paikallisia ominaispiirteitä?
- mitä asioita, tapahtumia, merkittäviä vaikuttajia tms. löytyy näiden asioiden taustalta?
- mitkä tekijät ovat muokanneet omasta paikkakunnastasi selaisen, millainen se nyt on?
- mikä on ominaista oman paikkakuntasi hengelliselle ilmapiirille?
- miten nämä kaikki asiat suhteutuvat Jumalan Sanaan Pyhän Hengen valossa?

Esikuvamentorointia

Paul Stanley & Robert Clinton puhuvat erinomaisessa kirjassaan Mentorointi (Nokia Missio, 2007) mielenkiintoisesta käsitteestä nimeltä esikuvamentorointi:

"Mitä tehdä, kun mentoreita ei näytä olevan missään? Tähän mennessä luettelemiimme kuuteen malliin liittyy ainakin kolme suurta ongelmaa. Nämä kuusi mentorityyppiä eivät ehkä ole käytettävissäsi tämänhetkisessä tilanteessasi. Joko et löydä pätevää oikeantyyppistä mentoria tai heillä ei ole aikaa sinulle.

Vaikka joku olisi käytettävissä, et ehkä onnistu luomaan toimivaa suhdetta, joka mahdollistaisi mentoroinnin ja voimautumisen.

Päteviä ihmisiä saattaa olla lähistöllä, mutta heillä ei ole sen enempää intoa kuin taitoakaan mentoroida sinua.

On hyvä tunnistaa toisenlainenkin mentorointimuoto. Mentoroinnin tarjoama hyöty ja voimautuminen on mahdollista saada myös epäsuorista suhteista mentoreihin, jotka eivät ole tavattavissa. Näitä passiivisia mentoreita on olemassa kahdenlaisia:

- nykyajan esikuva, elossa oleva henkilö, joka voi mentoroida sinua tietämättään, epäsuorasti taidoilla, periaatteilla ja arvoilla

- historiallinen esikuva, jo edesmennyt henkilö, joka voi silti mentoroida sinua elämäkerrallisten tai omaelämäkerrallisten lähteiden kautta arvojen, periaatteiden ja taitojen alueella

Nämä esikuvamentorit ovat aina käytettävissä, mutta mentoroitavien on itse nähtävä vaivaa löytääkseen heidät. Esikuvamentori on pääasiassa passiivinen. Suhteessa on vähemmän tarkoituksellisuutta muuhun mentorointiin verrattuna. Itse esikuvana oleminen sinänsä on hyvin raamatullinen käsite. Ks. esim. 1.Kor. 4:16-17, Fil. 4:9, 2.Tim. 3:10-11 ja Hepr. 13:7-8."

(Meikäläisen referaatin pohjalta vapaasti lainaten.)

Niinpä kävin läpi kirjahyllyäni ja aloin lukea John Bunyanin tarinaa. Päivä Oy:n julkaisemassa klassikkosarjassa odottavat vuoroaan C.S. Lewis ja Watchman Nee (oman hengellisen isäni käsityksen mukaan kaksi 1900-luvun merkittävintä kristittyä ajattelijaa), sen jälkeen John Wesley, Jonathan Edwards ja Charles Spurgeon.

Näistä on hyvä aloittaa tämä esikuvamentorointi.

-------

Ehkä jonkinlaista esikuvamentorointia tämäkin: Uusi tie-lehden nettisivuilta löytyy mielenkiintoinen ja syväluotaava haastattelu Timo Soinista. Kannattaa tutustua.

Millaiseksi kristityksi?

Olen joskus aiemminkin, taisi olla ihan hiljattain, viitannut siihen ongelmallisuuteen, mikä meillä on käsissämme sanan "kristitty" kohdalla. Se kun on eräs eniten väärin käytettyjä sanoja kulttuurissamme. Milloin kukakin voi esiintyä kristittynä, eikä toisen kristitillisyyttä ole oikein (poliittisesti) korrektia kyseenalaistaa. Moniarvoisuutta siis. Niin, ja ennen kaikkea relativismia.

Vanhassa virressä veisataan: "Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella". Miten tullaan siis kristityksi? Tarvitaanko siihen jokin toimitus (esim. kaste) tai pitääkö kuulua johonkin ollakseen sitä? Voiko joku toinen (esim. minua "kristitympi") nimittää minut kristityksi? Vai voinko vain itse tuosta vaan ruveta sellaiseksi? Olenko sitä sitten 24/7 tai koko loppuelämäni vai voinko itse säädellä omaa kristillisyyttäni (esim. rajoittumaan pariin tuntiin sunnuntaisin)?

Kun tarkastelemme sanan "kristitty" etymologiaa, luemme Uudesta testamentista Apostolien tekojen 11. luvusta, että Syyrian Antiokian kaupungissa olleen voimakkaan hengellisen herätyksen aikoihin siellä olleita Jeesuksen opetuslapsia alettiin kutsua ensimmäiseksi kristityiksi eli kirjaimellisesti "kristuslaisiksi", mikä taisi alunperin ollakin enemmän pilkkanimi erään juutalaisuuden lahkon jäsenille. (Vrt. esim. fariseukset, saddukeukset, essealaiset tai selootit.)

Alusta pitäen kristityn tuntomerkki oli uskollisuus ja kuuliaisuus Raamatun kirjoituksille. Erään toisen tuon aikaisen kaupungin kristityistä kerrotaan, että he tutkivat joka päivä Raamattua tarkistaakseen olivatko heille opetetut asiat yhtä pitäviä Raamatun ilmoituksen kanssa. Kukaan ei siis voinut olla oikea kristitty ilman, että samalla piti Raamattua ja sen opetusta eri asioista itselleen ja muille samaa nimeä kantaville ehdottoman ohjeellisena. Voimme tänäkin päivänä aiheellisesti kysyä, voiko joku olla kristitty ja samalla hylätä Raamatun opetukset jossain kohtaa? Vastaamme UT:n valossa, että ei voi. Kyseessä on mahdoton yhtälö.

Joka näin menettelee ei ole ainoastaan hengellisesti sokea, vaan myös nimikristitty. Hänellä on kristityn nimi, mutta hän ei oikeasti ole Jeesuksen opetuslapsi, koska hän käytännössä opissa ja/tai elämässä antaa joillekin muille asioille suuremman painoarvon kuin Raamatun sanalle. Näinhän käy nykypäivänä esim. kirkollisessa homokeskustelussa ns. "rakkauden argumentin" kohdalla: myönnetään, että Raamattu kyllä opettaa selvästi näin ja näin, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että lähimmäisenrakkauden tähden tämä opetus nyt vain sivuutetaan. On näet tärkeämpää rakastaa toista ihmistä kuin totella Raamattua.

Samaan käytännön sovellutukseen törmää myös postmodernin nuorten aikuisten sukupolven kohdalla: uskollisuus ystäville tai tarve säilyttää hyvät ihmissuhteet ajavat ohi Raamatun totuuden, joka sivuutetaan vain toteamalla, että "se nyt oli vain Paavalin käsitys asiasta" tai jopa että "tuohan nyt vain on Jumalan mielipide". Jälkikristillisessä nykykulttuurissa kun jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen, eikä kenelläkään - ei kai sitten Jumalallakaan? - ole oikeutta sanoa toisen käsitystä vääräksi, huonoksi tai peräti valheelliseksi.

Kaikessa tässä - ja itse asiassa koko nimikristillisyydessä yleensä - on olemassa se suuri vaara, että se ei jää vain tälle ulkonaisen tunnustuksen asteelle, vaan että mennään vielä syvemmälle. Nimikristillisyyden tien päässä on nimittäin vähittäinen muuttuminen antikristilliseksi. Antikristillisyys ei tarkoita epäkristillisyyttä, niinkuin joskus erheellisesti kuulee väitettävän. Antikristillisyydessä nimittäin joku/jokin muu tulee aidon, todellisen Kristuksen tilalle ja asettuu Hänen paikalleen. Kyseessä on siis sijaiskristillisyyttä. Näin näen tapahtuneen laajassa mittakaavassa Suomen ev. lut. kirkon nykykehityksessä, joka - viime aikaisesta kärjistymisestään huolimatta - ei ole niinkään mikään uusi ilmiö, vaan sen jälkiä voidaan seurata kauas ajassa taaksepäin.

Antikristillisys ei siis asetu julkisesti ja tunnistettavasti Kristusta vastaan (ainakaan heti alussa), vaan se pyrkii pikku hiljaa ja väsyttämällä syrjäyttämään Hänet ihmisten ja ennen kaikkea opetuslasten mielistä. Hänet pyritään korvaamaan jollain muulla, esim. rakkaudella, jonka kukin voi sitten määritellä haluamallaan tavalla: rakkaus itseään kohtaan, rakkaus toisen puolisoa kohtaan, rakkaus samaa sukupuolta kohtaan, rakkaus alaikäistä lasta kohtaan, rakkaus usean ihmisen keskinäisenä "liittona" jne.

Rakkaus voi "kylmetä" ja sen kohde voi useinkin muuttua. Rakkautta ei nähdä niinkään tietoisena valintana kuin tunne-elämän asiana. Rakkaus ei tällöin edellytä minkäänlaista sitoutumista - päinvastoin, erilaisten sitoutumisten (kuten esim. kristillinen avioliitto) ajatellaan tukahduttavan rakkauden. Kun Raamattu sanoo, että "Jumala on rakkaus", niin nykyihminen sanoo "rakkaus on jumala". Samalla hän tulee luoneeksi itselleen epäjumalan, joka syö ja kalvaa häntä, johtaa hänet yhä kauemmas Jumalasta ja Hänen Sanastaan, syösten hänet lopulta pahimmassa tapauksessa ikuiseen kadotukseen.

Joka tapauksessa, oli sen ilmenemismuoto mikä hyvänsä, niin tarkoitus on sama: syrjäyttää oikea Kristus ja korvata Hänet jollain toisella.

Yhtä kaikki, kun tutkimme antikristus-sanan juuria 1.Johanneksen kirjeen 2. luvussa, näemme sen olevan ennen kaikkea uskonnollista/hengellistä harhaanjohtamista. Kyseessä ei ole useinkaan mikään radikaali tai räikeä poikkeama oikeasta, raamatullisesta opista. Enemmänkin kyse on jostain sellaisesta, joka pyrkii kaikessa jäljittelemään aitoa kristillisyyttä niin pitkälle kuin mahdollista, "eksyttääkseen, jos mahdollista valitutkin", kuten Jeesus sanoo lopun ajan opetuksessaan Matteuksen 24. luvussa. Käy niin kuin Johannes näkee ilmestyksessä, että pedolla on samanlaiset sarvet kuin Karitsalla, mutta se puhuu kuin lohikäärme.

Kristityn todellista suurta taistelua ei käydä poliittisia vainoojia, taloudellisia väärinkäytöksiä tai sekulaarin median ylivaltaa vastaan, vaan se käydään sitä kristillistä uskontoa vastaan, joka pyrkii aitoa uskoa jäljittelemällä anastamaan sen paikan ihmisten sydämissä. Johannes sanoo, että "meistä he ovat lähteneet, mutta eivät olleet yhtä meidän kanssamme".

Tämä on kristillisyyden suurin tragedia: niin puolisydäminen nimikristillisyys kuin tietoisesti itsensä paaduttanut antikristillisyyskin ovat sen piiristä lähteneet. Ne ovat aidon kristinuskon käänteisiä muotoja ja saavat loppupelissä merkityksensä ja vääristyneen sisältönsä vain siitä käsin. Niitä voidaan näin ollen oikein ymmärtää, tutkia ja vastustaa vain oikeasta uskosta käsin.

Vaalit ovat ohi

- Kansanvalta on puhunut ja pulinat pois!

Nämä kuuluisat sanat tokaisi ilmoille edesmennyt maalaisliiton/kepun grand old man Johannes Virolainen joskus 70-luvulla, kun Väyrysen Paavo oli voittanut hänet nuorena tulokkaana Kepun puheenjohtajakisassa. Tällainen lohkaisu tuoreeltaan osoitti sellaista selkärankaisuutta ja kypsyyttä, että hänen seuraajaltaan olisi useassa tilanteessa - ja viimeksi eilen - odottanut samanmoista käytöstä.

Mutta voiko kansanvalta erehtyä ja voiko äänestystulos, joka määrittelee parlamentaarisen edustuksellisuuden seuraavaksi nelivuotiskaudeksi olla väärä?

Ei, en epäile, että vox populi olisi vox Dei, mutta kun nyt kerran elämme länsimaisessa demokratiassa niin ollaan sitten johdonmukaisesti sitä. Eli äänestivätkö ihmiset väärin, kun persut voittivat rökälemäisellä - ai niin, se termihän olikin "jytky" - voitolla? Ei ainoastaan nukkuvat saatu vaaliuurnille (jossa persujen lisäksi onnistuivat hyvin myös demarit ja ruåttalaiset), vaan ennen kaikkea persujen läpimeno tapahtui "vanhojen puolueiden" kuntannuksella.

Vähän tällaisia "väärin äänestetty"-fiiliksiä sitä on lukevinaan liberaalin, kritiikittömän EU-myönteisen median taholta. Ennen vaaleja esim. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (lauantaina 16.04.) kirjoiteltiin hurskaasti siitä, miten "suuri äänestysprosentti antaa kansanedustuslaitokselle vahvan legitimiteetin, hyväksyttävyyden". Ts. mitä useampi saadaan uurnille, niin sitä suurempi on kansanvallan voitto - kunhan vain muistavat äänestää oikeita puolueita.

Samaan hengenvetoon ja samaan aikaan maakunnallinen pikkuhesari, Etelä-Suomen Sanomat (lauantaina 16.04.) vannoi tehtävänsä nimiin "esitellä asioita ja ottaa niihin kantaa. Johtopäätökset kuuluvat lukijoille." Samanlaista julkista mielipiteen muokkausta lehti on harrastanut vuosikausia myös kirkollisissa asioissa, erityisesti homoliittokysymyksessä. (Joidenkin mielestä aivan liikaa ja aivan liian läpinäkyvästi.) Esalaisen kolumnin kärki olikin suunnattu selvästi persuja vastaan: "onko perussuomalaisten politiikka sellaista, että sillä voidaan johtaa turvallisesti maata?"

Minua ärsyttää yksisilmäisyys, en voi sille mitään. Itse en ole äänestänyt persuja näissä(kään) vaaleissa, mutta en voi olla huomaamatta sitä hälyttävän voimakasta asenteelisuutta, jolla persuja ja myös muita ns. arvokonservatiiveja julkisuudessa kohdellaan. He ovat olleet - ainakin tähän asti - julkinen sylkykuppi nro 2 heti Päivi Räsäsen jälkeen. Tätä taustaa vasten en häpeile tunnustaa nauttineeni täysin rinnoin persujen voitonhuumasta. Joskus on hyvä tuulettaa kämppää oikein kunnolla.

Samaan hengenvetoon on hyvä todeta sekin, että jaan sen huolen, jota moni politiikantuntija liikuttavalla tavalla tuntee niitä haasteita kohtaan, jotka Timo Soinilla on edessään, mikäli hallitusvastuuseen päästään tai joudutaan. Mistä löydetään 3-4 tehtävän mitat täyttävää ministeriä uusista kansanedustajista? Ei siis ihme, että Soinikin on jo nyt varovasti vilautellut persujen ministerinpostien mahdollisia hoitajia myös eduskunnan ulkopuolelta. Tai miten ylipäätään muututaan nopeasti ärhäkkäästä oppositioliikkeestä valtionhoitajapuolueeksi? Soini on nyt tässä oikeasti paljon vartijana. Tässä se varsinainen persujen sudenkuoppa nyt onkin, jonne "vanhat puolueet" silmät kiiluen Mikael Jungerin johdolla kokemattomia tulokkaita houkuttelevat. Mutta mitäpä jos Soini ei oikeasti hallitusvastuuseen haluakaan hinnalla millä hyvänsä?

Kansanvalta on siis puhunut ja pulinat pois. Nyt on turha vanhojen puolueiden itkeä, kun on löysät housussa, että "väärin valitsitte". On ollut muutama vuosikymmen aikaa näyttää kyntensä. Ja sitä rataa... Uho senkun vain jatkuu.

Mutta mielelläni olisin nähnyt samanlaisen äänivyöryn nostavan kristillisdemokraatit kiinni vallan kahvaan, mutta ymmärrän sen todennäköisesti vain lisänneen polarisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Näin pelkään nimittäin käyvän nytkin. Kristinusko on nimittäin huono hallitseva uskonto tässä syntiinlangenneessa maailmassa. En usko 1000-vuotisen valtakunnan tuloon lainsäädännön, sanktioin tai muiden hallinnollisten keinojen avulla. Niin Cromwellin kuin talebanienkin jäljet pelottavat. Jumalan valtakunta on kuitenkin sisäisesti meissä tässä armon ajassa. Vasta kun Kristus tulee hallitsemaan toteutuu aito, vanhurskas teokratia.

Etenkin on mielenkiintoista seurata vihreän liikkeen radikalisoitumista, kun parlamentaarisen vaikuttamisen tie on nyt suljettu. Ilmenihän jo nyt jonkinasteiseen terrorismiin viittaavaa vaalihäiriköintiä vihreän liikkeen aktiiveilta esim. Mari Kiviniemeä kohtaan. Vihreiden asemaa median lempilapsena osoittaa se, miten tehokkaasti asiasta loppujen lopuksi vaiettiin. Ei esim. ikäviä kysymyksiä Anni Sinnemäelle vaalivalvojaisissa tms. No, todennäköisesti käy niin kuin joku fb:ssa totesikin, että nyt ainakin sukupuolineutraaliavioliittoaie jää jäihin seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Pitäkööt vihreät siinä sitten naimalakkoaan rauhassa. Kirkollisessa kielenkäytössä sitä kutsutaan selibaatiksi, mutta kaipa siihen jokin helpotuskeino keksitään.

Tämän päivän Ilta-Sanomissa esiteltiin persujen uudet kansanedustajat. Itse kiinnitin huomiota siihen, että joukossa on pari pappia, teologiaa opiskellutta ja muutenkin kristillisesti orientoitunutta. Myös Timo Soini itse on selkeästi kristityksi profiloitunut kaveri, jonka kannanotot perhepolitiikan alueella herättävät kiinnostusta. Soini totesi Radio Vegan haastattelussa tänään, että "perussuomalaiset on arvokonservatiivinen puolue, joka pitää kiinni perhearvoja koskevista linjauksistaan myös vaalivoiton jälkeen".

- Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, linjasi Timo Soini Radio Vegan uutisissa.

Käytännössä Soinin vahva kanta perinteisen perhemallin puolesta tarkoittanee sitä, etteivät persut vaalien suurimpana voittajapuolueena suostu istumaan hallituksessa, jonka ohjelmaan kirjattaisiin tavoite sukupuolineutraalin avioliittolain ajamisesta Suomeen.

Teologian tohtori, dosentti Juha Ahvion mukaan eilinen eduskuntavaalitulos viestii siis protestista ja muutoshalusta.

-Suomalaiset uskalsivat äänestää vakaumuksensa mukaan ja vastoin ennalta määrättyjä etukäteisvelvoitteita. Tämä merkitsee myös ilman muuta myönteistä arvokonservatismin ja sosiaalisen konservatismin voittoa, Ahvio arvioi.

- Häviäjiä tällä kertaa olivat keskusta, vihreä utopiaradikalismi ja poliittinen korrektius, hän linjaa.

Erityisen mielenkiintoisena Ahvio pitää sitä, että "jytkyvoiton" saivat nimenomaan persut. Perinteisten arvojen kannatus ei näkynyt samalla tavalla kristillisdemokraattien vaalituloksessa. Myöskään Kokoomuksen voittoa Ahvio ei näe pelkästään arvoliberalismin riemuvoittona. Kokoomuksen sisällä on hänen mukaansa edustettuna kaikesta huolimatta myös arvokonservatismi. (Tosin esim. Häme menetti yhden tällaisen kansanedustajan kokoomuksen piiristä, kun Ilkka Viljanen ei päässyt toiselle kaudelle.)

Ahvion mielestä persujen huikea vaalitulos kertoo myös siitä, että sosiaalinen konservatismi, isänmaallisuus ja kansallismielisyys eivät ole kokonaan hävinneet Suomesta. Se, nähdäänkö nämä asiat pelkästään hyvinä asioina, näyttää jakavan porukkaa kristittyjenkin piirissä. Ahvio uskoo, että uusi tilanne saattaa hidastaa myös esitystä sukupuolineutraalista avioliittolaista, mikä on tämän blogin pitäjälle pelkästään myönteinen signaali.

Kun nyt tuo kd tähän rinnalle vertailuun otettiin, niin vielä tämä: mielestäni näissä vaaleissa oli sekä mielenkiintoinen että merkillepantava ilmiö se, että protesti ei juuri lainkaan kanavoitunut kd:n kautta, mitä olisi voinut kuvitella tapahtuneen viime syksyn homodebatin tiimoilta. Näin ei kuitenkaan käynyt vähimmässäkään määrin, vaan kd oli loppupelissä sen perinteisen, tutun ja turvallisen kanattajakuntansa varassa - ja menetti yhden paikan. Muutoshalukkuus kanavoitui persujen kautta, myös ns. arvokonservatismin alueella.

Mitä opimme tästä? Jotain hyvin tuttua tässä nimittäin on akselilla "vanha yhteisö - uusi liike"... (Älkää minua syyttäkö, jos näin on. Kerron vain sen, mitä näen.)

Maan hiljaiset

Luin tänä aamuna Fénelonin kirjeistä:

"Kaikki hyveet syntyvät halukkaasta sydämen asenteesta. Ei ole kyse tiedon paljoudesta, lahjakkuudesta tai suurista teoista. Tarvitsemme vain sydämen ja kaipauksen pyhyyttä kohtaan."
(s. 126)

On oma siunauksensa "maan hiljaisena" olemisessa. Puhuessaan Vuorisaarnassa opetuslapsilleen Jeesus sanoo näidenkin ihmisten olevan autuaita (Matt. 5:5). Saman periaatteen Jeesus tuo esille myös toisaalla: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille" (Matt. 11:25).

Olennaiset sanat tuossa tekstikohdassa ovat "salannut" ja "ilmoittanut"; keneltä ne ovat salatut ja kenelle ne ovat ilmoitetut?

Luukas kertoo evankeliuminsa alussa parikin esimerkkiä tällaisistä "maan hiljaisista", jotka kärsivällisesti odottivat Israelin lohdutusta ja Jerusalemin lunastusta (Luuk. 2:25-38). Oli vanha mies nimeltä Simeon, jolle Pyhä Henki oli henkilökohtaisesti ilmoittanut, ettei hän näe kuolemaa, ennen kuin on itse omin silmin nähnyt Messiaan. Samoin oli naisprofeetta Hanna, joka ylisti Jumalaa ja puhui juuri syntyneestä lapsesta kaikille, jotka odottivat näitä Messiaan päiviä.

Tämä odotus ei noudatellut tuon ajan kirkolliskokousten tai maallisten hallitusten valtavirtoja, vaan se tapahtui ihmissilmin katsottuna hiljaisuudessa syrjäisessä provinssissa. Toisilta nämä asiat olivat salatut, mutta näille toisille ne oli ilmoitettu.

Neil Cole Suomessa toukokuussa

Amerikkalaisen orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen eräs merkittävä vaikuttaja Neil Cole on tulossa Suomeen ensi toukokuun lopulla. Hän pitää orgaanisen seurakunnan kasvua käsittelevän seminaarin sunnuntaina 29.05. klo 11-18.00 Espoon Otaniemessä:

Olemmeko norsuja vai kaneja?

Seurakunnan eksponentiaalisen kasvun salaisuudet

Kannattaa tulla ja varmistaa osallistumisensa mahdollisimman pian. Lisätietoja tapahtumasta saat Silmu-verkoston nettisivuilta. Seminaarin jälkeen maanantaina hän nauhoittaa neljän ohjelman sarjan TV7:lle. Sinnekin voi varmaan halukkaat yrittää päästä yleisöksi :)

Neil Cole on apostolinen kaveri, jonka vaikutus näkyy eri puolilla maailmaa orgaanisen, kotona, työpaikoilla tai periaatteessa missä tahansa kokoontuvan seurakunnan elämässä. Hän on kirjoittanut useita erinomaisia kirjoja, joista itse olen lukenut pari, Orgaaninen seurakunta ja Organic leadership. Molempia voin vilpittömästi suositella. Neilin ajatuksiin voi tutustua lähemmin esim. hänen blogissaan ja ko. liikkeen ajatteluun ja linjauksiin heidän omilla nettisivuillaan.

Vainon ajat

Luukkaan evankeliumin luvussa 22 (jakeet 35-36) on tallennettuna mielenkiintoinen Jeesuksen sana. Siinä Jeesus sanoo opetuslapsilleen: - Kun lähetin teidät matkaan ilman kukkaroa, laukkua ja jalkineita, niin puuttuiko teiltä mitään?

- Ei mitään, he vastasivat.

Silloin Jeesus sanoi: - Nyt on toisin. Jolla on kukkaro, ottakoon sen mukaansa, samoin laukun. Jolla ei ole rahaa, myyköön viitan päältään ja ostakoon miekan.

Onko niin, että Jumalan valtakunnan työssä erilaisissa tilanteissa pätevät erilaiset ohjeet?

Kun Jeesus lähetti opetuslapsensa valtakunnan työhön (Luuk. 10. luku), eivät he saaneet varustautua matkalle mitenkään erityisesti. Heidän piti luottaa Hengen johtoon ja siihen, että työmies on palkkansa ansainnut. Pelto elättäisi sillä työskentelevät. Jeesus sanoo vehnä ja valhevehnä-vertauksen selityksessä (Matt. 13. luku), että pelto on maailma. Sieltä leipä tulisi irtoamaan.

Nyt kuitenkin - tässä tilanteessa, josta yllä oleva lainauksemme on - edessä näyttävät olevan vainojen ajat. Nyt pitää varustautua eri tavalla: "nyt on toisin...", sanoo Jeesus. Opetuslasten on nyt luotettava omaan apuunsa ja toinen toisiinsa. Paavali kuvaa ihanteellisena tilanteena Tessalonikan uskovista puhuessaan sen, etteivät he "olisi kenenkään avun tarpeessa" (1.Tess. 4:12). Samoin Johannes puhuu arvostavaan sävyyn kiertävän palvelutyön veljistä, jotka "ovat Kristuksen nimen tähden matkalle lähteneet, eivätkä ota pakanoilta vastaan mitään" (3.Joh. 7).

Kun ei ole hengellisessä työssä taloudellisesti riippuvainen tästä maailmasta ja sen mammonasta, ei voi myöskään tulla sillä kiristetyksi. Ehkä me olemme menossa sellaisia aikoja kohti, jolloin meidän on aiempaa tarkemmin katsottava kenestä ja millä tavoin olemme taloudellisesti (ja muutenkin) riippuvaisia. Ehkä jo olemmekin sellaisessa tilanteessa?

Ehkä on jopa aika rankasti katkoa vääriä riippuvuussuhteita...

Miksi rukoilla vaalien puolesta?

Olemme saaneet nauttia maassamme historiallisesti katsoen poikkeuksellisen pitkästä rauhan, turvallisuuden ja hyvinvoinnin ajanjaksosta. Sille on ollut usein myös ominaista sisäänpäin lämpiävä ja ummehtunut sisäpoliittinen ilmasto. Meidät on helposti peloteltu kilteiksi vetoamalla johonkin ulkopuoliseen ja meitä suurempaan mahtiin, on se sitten ollut Neuvostoliitto tai EU. Taloutemme vakaus on yleensä opportunistisesti sidottu tähän tottelevaisuuteen. Muussa tapauksessa meitä on peloteltu jämähtämisestä "Pohjolan albaniaksi" yms.

Nyt näyttää siltä kuin olisimme tien päässä tai ainakin risteyskohdassa. Elämme suuren kulttuurisen ja yhteiskunnallisen murroksen keskellä. Luterilaisessa kirkossa meneillään oleva huiman nopea prosessi perinteisten kristillisten arvojen ja käsitysten murentamisesta ja muokkaamisesta kirjaimellisesti uuteen uskoon heijastelee ympäröivää yhteiskunnallista ja kulttuurista murrosta. Tämän kehityksen nopeus on yllättänyt monet ja monet ovat tässä tilanteessa äänestäneet jaloillaan ja loput sutivat paikallaan miettien mitä pitäisi tehdä?

Samaan aikaan suomalaisten ahdistus ja turvattomuus ovat kasvaneet tasaisesti 90-luvun taloudellisesta lamasta alkaen. Eräs johtopäätös parin viime vuosikymmenen aikana harjoitetusta politiikasta on se, ettei hyvinvointia olla onnistuttu oikein ja tasapuolisesti jakamaan kaikkien kesken. Erot niin tuloissa kuin varallisuudessakin ovat kasvaneet. Tavalliset kansalaiset kokevat usein poliittisen eliitin etääntyneen kansan syvistä riveistä. Tästä on nyt käytävissä vaaleissa osaltaan kyse. Tähän perustuu protestiliikkeiden ja -puolueiden tämän hetkinen nousu: ne menestyvät pitkälti vallassa olleiden puolueiden tekemien virheiden takia. Siinä on erityisesti perussuomalaisten sekä mahdollisuus nyt että tulevaisuuden sudenkuoppa.

Voimme oikeutetusti kysyä kansallisen yhtenäisyyden perään: mitä sille on tapahtumassa? Olisimmeko nyt yhtä yhtenäinen kansa kuin Talvisodassa? Erilaiset asiat, jotka perinteisesti ovat kyenneet elämään sovussa hyvinvointivaltiossa, polarisoituvatkin nyt niin kieli-, kulttuuri-, etninen tausta- kuin politiikkakysymyksissä. Onko kansallisvaltioiden aika jo ohi? Jotkut ovat pitäneet kansallisvaltiota jonkinlaisena raamatullisena itsestäänselvyytenä (esim. Apt. 17:26 pohjalta), vaikka se historian pitkällä aikavälillä onkin osoittautumassa lyhyeksi ajanjaksoksi kansojen historiassa.

Uumoilin jo parisen kuukautta sitten, että EU olisi hyvinkin ajautumassa jonkinlaiseen isompaan kriisiin. Mikäli näin kävisi, se heijastuisi väistämättä maamme sisäpoliittiseen tilanteeseen, synnyttäen todennäköisesti uutta polarisoitumista. Tässä mielessä viikon päästä päättyvät vaalit ovat ratkaisevan tärkeät. Kristittyinä meidän tulisi nyt parhaamme mukaan rukoilla Jumalalta viisautta menetellä oikein tässä tilanteessa. Pyydä Jumalalta armoa rukoilla Hänen tahtonsa mukaan oikeita asioita tapahtuvaksi nyt.

Joka tapauksessa muutoksen ja myllerryksen ajat ovat edessämme. Monet itsestäänselvinä pitämistämme asioista tulevat rajusti muuttumaan seuraavien 5-10 vuoden aikana. Jeremian kirjassa (luku 48) puhutaan Mooabin kansasta, joka on ollut nuoruudestaan asti suruton ja levännyt rauhassa sakkansa päällä. Sitä ei ole tyhjennetty astiasta astiaan, eikä se ole joutunut pakkosiirtolaisuuteen. "Sentähden siihen on jäänyt sen oma maku, eikä sen haju ole muuttunut", sanoo Herra profeettansa kautta.

Kun katsoo oman maamme pysähtyneisyyden tilaa niin hengellisesti kuin muutenkin, ei voi olla välttymättä ajatuksesta, että muutoksen ajat ovat edessä. Jumala näkee joskus hyväksi sekottaa pakkaa kunnolla, jotta me heräisimme. Tulevien vaalien tulos tulee väistämättä vaikuttamaan enemmän ja pitemmälle tulevaisuuteen kuin mitkään vaalit pitkään aikaan: suhteeseemme EU:in, Venäjään, Natoon, USA:han - ja mahdollisesti myös Israeliin? Mitkä tulevat olemaan tämän kaiken hengelliset seuraukset? Kristuksen seurakunnan yhteinen esirukous on avain profeetallisen ymmärryksen, tiedon ja viisauden avautumiselle kansojen välisissä suhteissa.

Profeetallisuutta tämäkin

Kun on tarpeeksi pimeää, valona olemiseen riittää pelkkä valon kantaminen. Kun luopumus Jumalan ilmoituksesta leviää kylliksi, profeetallisuudeksi riittää pelkkä Jumalan tahdon mukaan eläminen.

Englantilainen kirjailija ja kirjallisuuden professori C.S.Lewis eli vv. 1898 - 1963. Hän näki jo omana aikanaan merkkejä luopumuksesta, joka tulisi kiihtymään vasta hänen kuoltuaan ja saavuttavan täyden määränsä vasta paljon myöhemmin. Mutta jo omana aikanaan hän joutui toteamaan:

"Oli aika, jolloin maallikko pyrki kätkemään sen tosiasian, että hän uskoi paljon vähemmän kuin kirkkoherra; nyt hän yrittää salata sitä, että hän uskoo paljon enemmän. On hämmentävää olla lähetystyöntekijä oman kirkkonsa pappien piirissä. Minulla on kuitenkin kauhistuttava tunne, että ellei sellaiseen lähetystyöhön pian ryhdytä, Englannin kirkon tuleva kehitys on todennäköisesti lyhyt." (Entisen ateistin kristillisiä esseitä, s. 209: "Moderni teologia ja raamatunkritiikki")

Entä miltä näyttää oman maamme hengellinen tilanne nyt, kun avoimesti todetaan, että "Seta voitaisiin lakkauttaa, onhan meillä kirkko"? Kirkon usko kun on osoittautunut perin valikoivaksi ja inhimilliseksi. Jollei uskomme näet ole Jeesuksen uskoa (vrt. Gal. 2:20 RK38), sillä ei ole mitään voimaa eikä arvoa.

Entä ovatko ns. "maallikot" oikeastaan koskaan todella uskoneet vähemmän kuin kirkkoherra, jos he kerran ovat todella uskoneet? Toki on saattanut olla niin, että tuo "kirkkoherra" onkin ollut oman alueensa hengellinen herätysliikejohtaja, mutta entä noin muuten? Eikö kirkollinen uskonnollisuus olekin aina pyrkinyt kahlitsemaan, surkastuttamaan ja tukahduttamaan aidon uskon?

Joka tapauksessa nyt elämme tilanteessa, jossa ihmiset enenevässä määrin luopuvat kirko(i)sta säilyttääkseen uskonsa - eivät luopuakseen siitä. Saatamme kokea oman lähetystilanteemme kirkossa yhtä "hämmentävänä" kuten Clive Staples sitä kuvasi, mutta yhtä kaikki meidän on herättävä vallitsevaan todellisuuteen. Haihattelun kaltaiseen ylellisyyteen meillä ei ole varaa, liekö koskaan todella ollutkaan. Olemme sodassa, jossa Lewisin mainitsema "kauhistuttava tunne" on realismia.

Lohdutuksena voimme todeta vain sen, että loppujen lopuksi meidän tilanteemme ei eroa juurikaan Jeesuksen ja ensimmäisten opetuslasten ajan tilanteesta. Silloinkin sekä suurin vastustus että ensisijainen lähetyskenttä löytyi nimellisen Herran kansan joukosta.

Elämä on

Eilen oli koolla Siikaniemessä väkeä eri puolilta Suomea ja mietimme yhdessä orgaanisen seurakunnan elämään liittyviä juttuja. Näyttää siltä kuin maailmanlaajasti, USA:sta alkaen olisi menossa buumi, jossa uskovat enenevässä määrin luopuvat institutionalisoituneesta kristinuskosta ja hakeutuvat pienempiin, lähempänä toisiaan eläviin ryhmiin, jossa he voivat kokea yhteyttä ja elää todeksi uskoaan eri tavalla kuin massakokouksissa. On selvää, että jos ja kun kirkkokunnalliset ylärakenteet alkavat murtua, niin tilalle tulee jotain muuta. Suosittelen tilalle Kristuksen koko ruumiin yhteyden harjoittamista oman paikkakunnan tasolla. Seurakunta on UT:n mukaan aina ensisijaisesti paikallinen uskovien yhteisö. Ajattelepa vaikka Paavalin kirjeitä, jotka oli osoitettu aina jonkun kaupungin koko seurakunnalle. Uskovien (so. Kristuksen seurakunnan) tehtävänä on seisoa kaupungin porteissa ja harjoittaa esirukousta oman kotipaikkakuntansa puolesta.

Toisin sanoen, kokous- ja toimintakeskeisyydestä elämäkeskeisyyteen. Aidossa yhteydessä on pakko olla itse läsnä, jotta homma pelaisi. On oltava valmis myymään nahkansa, enkä tarkoita nyt sen "myymistä mahdollisimman kalliisti", vaan yksinkertaisesti sitä, että yhteys on aitoa, kun minä olen aito ja läsnä, enkä vain paikalla. Kyse on elämään opettelusta Kristuksen ruumiin jäsenenä. Olet seurakuntaruumiin jäsen 24/7, et vain jonkun kokouksen, seremonian tai toiminnan ajan.

Yhdessä syöminen, kaikenlaisten elämään kuuluvien asioiden jakaminen, ylistys, rukous ja toinen toistemme palveleminen - tästä on kyse. Valitettavan usein ns. kotiseurakuntaympyröissäkin törmää siihen, että ollaan menty yli siitä, missä aita on matalin. Se perinteinen kokoussapluuna on vain siirretty pyörimään jonkun olohuoneeseen. Jos tältä pohjalta sitten ajatellaan, että "ollaan luovuttu baabelista" tai "poisopittu konstantinolaisesta paradigmasta", niin kukaan ei voisi pettää itseään pahemmin.

Tässä mielessä eilisen parasta antia edusti kolmen nuoremman kaverin jakamat kokemukset siitä, miltä tuntui jakaantua isommasta yhteisöstä kolmeen pienempään ryhmään, opetella elämään läheisemmässä yhteydessä toistensa kanssa ja muutenkin luopua perinteisestä ajattelusta, jossa vain yhteinen viikottainen kokoontuminen on se seurakunta. Kavereiden rehellisyys ja avoimuus puhutteli ja oli esikuvallista meille vanhemmille. Huomaan usein ihailevani 20-30v. nuorten aikuisten ennakkoluulottomuutta ja avoimuutta uusille jutuille. Siinä on jotain sellaista tuoreutta, mitä itsekin kaipaan. Aika ajoin on hyvä sekottaa pakka oikein kunnolla ja alkaa kysellä Jumalan johdatusta siltä pohjalta.