Muutama rehellinen päivitys 3

Eikö olekin mielenkiintoista, että Paavalin puhuessa jotain oikeasta tai terveestä opista, kuten hän tekee Tiituksen kirjeen 2. luvun alussa, hän alkaakin puhua oikeanlaisesta elämäntyylistä ja käyttäytymistavoista, jotka ovat Jumalan mielen mukaisia. Hän sanoo ensimmäisenä vanhemmille miehille, että heidän tulee olla raittiita, arvokkaita ja siveitä sekä terveitä uskossa, rakkaudessa ja kärsivällisyydessä.

Miten ajankohtainen neuvo! Kysymys ei ole ainoastaan selvistä rajoista ja hengellisestä kurinalaisuudesta. Kyse on myös uskottavuudestamme ihmisten edessä - "ettei Jumalan sanan tulisi pilkatuksi". Mutta kyse on myös suhteestamme näkymättömään todellisuuteen ja uskottavuuteeni tällä foorumilla hengellisesti tavalla, jota kukaan ihminen normaaleilla aisteilla varustettuna ei kykene havaitsemaan (intuitionomaisesti aavistamaan kyllä).

Ole siis tarkka vaelluksesi suhteen, ettet kasaisi mitään ikään kuin järjellisesti selittämättömiä esteitä palvelustyöllesi. Paavali kehottaa Timoteusta valvomaan itseään ja opetustaan, koska sillä tulee olemaan paljon laajemmat seuraukset Timoteuksen lähipiirissä, kuin vain hänen oma pelastumisensa (1.Tim. 4:16). Käytännön haastava kysymys tässä kohtaa kuuluukin. oletko valmis läpinäkyvyyteen ja tilivelvollisuuteen jonkun muun tai muiden kanssa?

------------

Raittiuden ja uskonelämän terveyden voi ja se tuleekin ymmärtää myös raamatullisen opin kysymyksenä. Tämän puuttuminen vaikuttaa havaintojeni mukaan monien uskonelämässä paikalleen pysähtymistä ja junnaamista samojen kysymysten parissa vuodesta (ehkä jopa vuosikymmenestä) toiseen. Erilaisia eteen tulevia hengellisiä vaikutelmia, vaikutuksia ja kokemuksia ei kyetä tai ei haluta arvioida ja koetella, vaikka Raamattu selkeästi niin kehottaa tekemään.

Oma kokemukseni raamatullisen koettelemisen vaikeudesta kulminoituu usein kysymykseen mukavuuskynnyksen ylittämisestä; rohkenenko, uskallanko, viitsinkö? Karismaattisen kristillisyyden piirissä tämä liittyy usein pelkoon leimautumisesta "hengen sammuttajaksi".

Joskus puhdas ihmispelko on suurin motiivi olla kriittisesti arvioimatta erilaisia asioita ja ilmiöitä hengellisessä kentässämme. Toisaalta myös joidenkin hyvää tarkoittavien kavereiden yli-innokas harhaoppien metsästys (joka tosin sekin liittyy usein omiin sisäisiin haavoihin) ei mitenkään kannusta jatkamaan heidän viitoittamallaan tiellä.

Joskus siis kyse on puhtaasti viitsimisestä perehtyä erilaisiin ilmiöihin; kuinka paljon aikaa ja energiaa haluan panna tuohon...? En myöskään halua, että harhaopit ja niihin perehtyminen tulevat minulle tärkeämmiksi kuin itse evankeliumi.

Mutta kuitenkin: nykyisen kaltaisessa hengellisessä sekamelskassa on nyt vain laitettava itsensä likoon ja uskallettava arvioida, kirkkopoliittisia seurauksia, ihmissuhteiden katkeamista tai kyynikoksi leimautumista pelkäämättä. Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden, terveen ymmärryksen hengen.

------------

Itsensä likoon laittamisessa on hyvä muistaa kolmen ärrän periaate: rohkeus, raittius ja rehellisyys. Muistan joskus nuorisotyöntekijän vuosinani törmänneeni ilmaisuun "haisee juustolle", jolla tarkoitettiin tyyppiä, joka yritti kaveerata nuorten kanssa yrittämällä epätoivoisesti olla mahdollisimman nuorekas. "Se kaveri haisi juustolle." Uskottavuuskysymys siis tämäkin. Etenkin nykyisenä (post/jälki/myöhäis… etc. modernina) aikana aitous, autenttisuus on varmin tae katu-, kirkko- tai palvelutalouskottavuudesta.

Jos olet vanhempi, ole rohkeasti hengellisesti vanhempi. Ole aidosti sitä, mihin Jumala on Sinut tähän astisen elämäsi vaiheessa tuonut. Älä epäile sitä, etteikö Sinulla olisi annettavaa nuoremmille. Jaa sitä, mitä Herra on Sinulle tähän asti antanut - ja ole nöyrästi valmis oppimaan uutta. Ja usko minua, kyllä tämän ajan ihminen koettelee kultasi aitouden.

Muutama rehellinen päivitys 2

Orpous, juurettomuus, ulkopuolisuus...

Tämänkö takia sitä on niin vaikea sitoutua ihmisiin tai yhteisöihin? Yllättävää tässä on se, miten vaikeaa on antautua rakastettavaksi. Vielä yllättävämpää on se, että näitä asioita työstäessä sitä tulee vastaan asioita, joista minun olisi syytä tehdä parannusta, pyytää anteeksi ja antaa anteeksi.

------------

Minkä tähden Poika - ja vain Poika - voi viedä minut Isän luokse?

Sen tähden, että Poika kurottautuu alas minun puoleeni, laskeutuu luokseni niin alas kuin olen ja siellä, missä olen asettuu rinnalleni.

Profeetta Jesaja puhuu "Kasvojen Enkelistä", jolla on kaikissa meidän ahdistuksissamme ahdistus ja joka on sitonut oman elämänsä yhteen minun elämäni kanssa. Niinpä mitkään vaiheeni eivät voi olla vieraita Hänelle.

Hän on Poika, joka on lihaksi tullut Jumala. Hän on nähnyt Isän kasvot ja välittää ne meille. "Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän." Niin kuin pienelle lapselle, niin minullekin Isän kasvojen näkemisellä on mitä suurin eheyttävä vaikutus.

------------

Kaiken tämän jälkeen minun on sanottava, että haluan oppia tekemään asioita, jotka miellyttävät Isää. "Hän ei ole jättänyt minua yksin, koska minä teen sitä, mikä on Hänelle mieluista."

Muutama rehellinen päivitys 1

Näyttää siltä, että suurin osa ihmiskunnan ongelmista johtuu aidon isyyden puuttumisesta. Kun sitä ei ole, puuttuu vanhemmuus muutenkin. Älä syytä tästä äitejä, jotka yksin kasvattavat lapsensa. Kysy, missä isät ovat?

------------

Huomaan, että eräs suurimpia esteitä Jumalani palvelemisessa on ollut - ja varmaan on vieläkin - se minuun iskostettu ajatus, että en kelpaa Jumalalle, etten ole kyllin hyvä ja ettei antautumiseni ole Hänelle mieluinen.

Nyt teen tuosta itseeni käpertyneestä epäuskosta lopun ja sanon: "Herra, olen kokonaan Sinun käytettävissäsi." Lopusta Herra pitää huolen.

------------

Aina silloin tällöin löydän itseni lepäämässä siinä rannattomassa hyväksynnän ja turvallisuuden Läsnäolossa, jossa olen tiedän olevani Perimmäisen äärellä ja tunnen valtavan syvää rauhaa ja luottamusta Jumalaa kohtaan. Niin, ja kiitollisuutta.

Pienen pojan tavoin tuumaan, "mitäpä sitä meikäläinen muuta".

Kolme "aikamme henkeä"

Kullekin ajalle ovat ominaisia tietynlaiset ilmiöt. Uskon myös Jumalan Hengen painottavan eri aikoina erilaisia asioita. Se, mitä ajatuksia (jotka ovat kokonaan omiani) seuraavassa tuon esille, perustuu pitkälti siihen, mitä olen tietyssä kristillisyyden genressä ja - hengellisesti puhuen - tietyssä osassa Kristuksen ruumista kokenut ja oppinut. Näkökulmani on siis melko subjektiivinen, mutta ehkä joku toinenkin tavoittaa jotain seuraavasta.

Edellä olin viitannut jo kahteen tällaiseen ilmiöön, joita voitaisiin kutsua "ajan hengeksi" eli sellaisiksi hengellisiksi (tai uskonnollisiksi) ilmiöiksi, jotka ovat ominaisia omalle ajallemme, "Saulun henkeen" ja "Iisebelin henkeen". Ensin mainittua käsittelin hieman syvemmin, jälkimmäiseen vain viittasin ohimennen. Näitä termejä etenkin karismaattisen kristillisyyden haaran piirissä on viljelty.

"Saulin henki" näyttää liittyvän tietynlaiseen yhteiskunnalliseen ja uskonnolliseen murrosaikaan. Siihen liittyy ajatus eräänlaisesta vallanvaihdosta, joskus jopa vallankumouksesta. Ehdottomasti se liittyy sukupolven vaihtumisen problematiikkaan; miten uusi sukupolvi voi päästä esille, ottaa vastuunsa ja tehdä omat virheensä. "Saulin henki" edustaa tämän vastakohtaa; ehdotonta oikein tietämistä ja tekemistä ja leppymätöntä vallan kahvasta kiinni pitämistä.

Nuorempaa sukupolvea (kuten esimerkiksi Daavidia) ajatellen se näyttää joskus olevan hyödyllinen, joskus jopa välttämätön pyhän luonteen kasvattamiseksi ja esiin pusertamiseksi. En sano, että se on toivottavaa (kuka niin haluaisikaan?), mutta Jumala kykenee kääntämään kaiken (pahankin) palvelemaan omia, hyviä tarkoitusperiään. Samalla "Saulin hengen" viimeiset kuolinkouristukset heittävät viime töinään uudelle sukupolvelle vakavan haasteen olla itse syyllistymättä samoihin tekoihin ja asenteisiin.

Kuten siis totesin, termiä "Iisebelin henki" on joskus käytetty uskonnollisena ja kirkkopoliittisena lyömäaseena sellaiseen suuntaan, jonka on katsottu edustavan itselle tai omalle agendalle jonkinlaista uhkaa - tai joka ei vain muuten, syystä toisesta ole sattunut miellyttämään. Kärjistäen sanottuna: kun jonkun julistus ja opetus ei ole miellyttänyt, eikä se ole rapsuttanut minun korvasyyhyäni tai sitä ei muuten ole koettu tarkoituksenmukaiseksi, se on leimattu sanomalla siinä olevan "Iisebelin henki".

Perimmältään tämä ilmaisu on kuitenkin mitä raamatullisin ja sellaisena äärimmäisen vakava. Siinä nimittäin tulee esille antikristillisyyden feminiininen puoli. Se ilmenee nähdäkseni useimmiten nimenomaan uskonnollisena harhaanjohtamisena ja siihen liittyy myös vääristynyt, synnillinen seksuaalisuus tavalla tai toisella (joko epäraamatullisena askeettisuutena tai sitten hallitsemattomana himona). "Iisebelin hengen" feminiininen luonne on eri historian vaiheissa synnyttänyt myös naisvihaa, joskin nykyisessä kulttuurisessa tilanteessamme juuri sama seikka voi toimia sen parhaana oikeuttajana.

Kolmas "ajan henki", jolle ajattelen olevan ehdoton Jumalan Hengen siunaus ja sitoutuminen, on jotain sellaista, jota voitaisiin kutsua "Joosuan ja Kaalebin hengeksi". Tämä on myös omalle ajallemme tyypillinen reaktio uusiin asioihin ja ilmiöihin nähden. Kyse on apostolisuudesta tietyssä mielessä; uusille alueille menemisestä, niiden valloittaminen ja uusien juttujen aloittaminen. Ja kaikki tämä pelottomassa, ennakkoluulottomassa uskon hengessä. Mikä vastaisku tämä onkaan turvallisuushakuiselle keskiluokkaisuudelle, kuin myös omaa näennäisen hurskasta voimattomuuttaan rutisevalle laitostuneelle kristillisyydelle!

No, huomaat varmasti, että näiden termien (ja niiden takana olevien ilmiöiden) haltuunottaminen edellyttää jonkinlaista Raamatun tuntemista. En kuitenkaan halua liikaa helpottaa oloasi, vaan kannustan sinua itse exploreraamaan.

• "Saulin hengestä" voit saada jonkinlaisen käsityksen tutkimalla Daavidin historiaa 1. Samuelin kirjasta. 
• "Iisebelin henki" tulee käytännössä esille 1.Kuningasten kirjassa profeetta Elian toimintaa kuvattaessa, mutta siihen viitataan vielä tarkemmin Ilmestyskirjan lukujen 2 ja 3 seurakuntakirjeissä. 
• Joosuan ja Kaalebin asenteesta ja toiminnasta sekä sen seurauksista saat käsityksen 4.Moosekseksen kirjan luvuista 13 ja 14 sekä ennen kaikkea Joosuan kirjan luvusta 14.

Innostunutta tutkimusmatkaa Sanan aarteisiin! Toivon ja rukoilen, että erityisesti Joosuan ja Kaalebin esimerkki rohkaisee monia tekemään rukoillen uusia aloitteita omalla paikkakunnallaan, omassa elämänpiirissään ja -tilanteessaan Jumalan valtakunnan hyväksi!

Niiltä, joiden Kirjoitusten tuntemista tällainen avustava luettelo väheksyy (ehkä jopa loukkaa), pyydän nöyrimmin anteeksi. Sekin kun kuuluu tämän "ajan henkeen".

Pari huomiota viime päiviltä

Eräs suomalaiselle (ja miksei laajemminkin länsimaiselle) kristillisyydelle ja erityisesti sen seurakuntaelämälle ominainen piirre on pappiskeskeisyys. Nykypäivänä on parempi puhua seurakuntien työntekijäkeskeisyydestä, mikä on luonnollisesti historiallisista syistä seurausta tuhatvuotisesta valtiokirkkojärjestelmästä. Ollaan totuttu siihen, että papit tekevät messussa kaiken seurakuntalaisten puolesta, joiden rooli rajoittuu lähinnä kirkonpenkin kuluttamiseen ja sen tietämiseen, milloin pitää nousta ylös ja istua alas. Viime kädessä papin, tuon akateemisesti koulutetun uskonnon ammattilaisen, tehtävänä on jopa uskoa puolestasi. Siitähän he palkkaa saavat.

Satakunta vuotta sitten syntyneet ns. vapaat suunnat pyrkivät alussa edustamaan muutosvoimaa, jopa vastakulttuuria vallitsevalle uskonnolliselle järjestelmälle. Aikaa myöten nekin ovat suurella hartaudella institutionalisoituneet ja samanlainen työntekijäkeskeisyys on tullut niidenkin toimintaa leimaavaksi ominaisuudeksi. Luulen, että sama piirre vaanii mitä hyvänsä uutta yhteisöä; sitäkin vaanii lankeemus mukautua vallitsevaan ulkopuoliseen järjestelmään ja muuttua edeltäjiensä ja aiemmin kritisoimiensa yhteisöjen kaltaisiksi. Ajattelen tämän johtuvan perimmältään ihmisluonnon luontaisesta mieltymyksestä uskonnollisuuteen.

On luonnollista, että tämä seikka on synnyttänyt – pappien burn-out-ongelmien yms. ohella – epäterveen jaon pappeihin ja maallikkoihin. Ihanneseurakuntalainen on, kuten eräs viidesläinen saarnamies takavuosina luonnehti, ”hyvä koukouksissakävijä”. Kristillisyyskin määrittyy tältä pohjalta ”jossain käymiseksi”, eikä ”jonain olemisena”. Pahimmillaan aktiiviseurakuntalaiset nähdään kiusankappaleina, jotka häiritsevät työntekijöiden työrauhaa. Janan toisessa päässä taas seurakuntalaiset, maallikot ovat ikään kuin vapaata riistaa, ”näyn karjaa”, jotka uskonnollinen ohjelmakoneisto surutta hotkaisee kaiken nielevään Moolokin kitaansa. 

Onneksi nykyään – olosuhteiden pakosta, mutta ennen kaikkea Jumalan armosta – on alettu ymmärtää paremmin uusitestamentillisen seurakunnan perusteita. Avainasemassa tässä on Jeesuksen tehtävänanto opetuslapseuttaa ihmisiä seuraamaan Häntä itseään. Kuulin viikonloppuna hyvän tiivistyksen siitä, miten opetuslapseuttamsen tulisi tapahtua: ”näytä, kerro, opasta & delegoi”. Siinäpä oiva käyttöjärjestelmä seurakuntaelämää ajatellen. Ehkä jonain päivänä suurissakin kirkoissa ns. maallikot voidaan nähdä voimavarana ja työn subjekteina, eikä vain uskonnollisten palveluiden hevijuusereina.

Oikeasti inhoan sanaa ”maallikko” ja käytän sitä vain ja ainoastaan olosuhteiden pakosta. Se on mielestäni yhtä epäraamatullinen kuin ajatus erityisestä pappissäädystä. Uusi testamentti kun ei tunne muuta kuin kaikkien uskovien kuninkaallisen (huom! ei siis ”yleisen”) pappeuden; "te olette kuninkaallinen papisto" (1.Piet. 2:9). No, joka tapauksessa, ratkaisu kristillisyyden pahasti taantuneeseen tilaan maassamme (maanosassamme!) ei ole korkeammin koulutetut teologit, vaan paremmin varustetut ja laajemmin valtuutetut seurakuntalaiset.  

------------

Kuulin myös viikonloppuna huolestuneita äänenpainoja suomalaisen karismaattisuuden tilasta. Näkökulma oli selkeän evlut kirkko-painotteinen, mikä on ihan ymmärrettävää (ja herättää huolen kansankirkon tilasta – tai oikeammin lisää sitä!). Karismaattisuuden koko kuvaa ajateltuna on tosin todettava, että se näyttää voivan paremmin kirkon ulko- kuin sisäpuolella. Tosin eipä sitä paljon ole kirkkoon kaivattukaan. Olen antanut kertoa itselleni erään herätysliikejärjestön linjanneen toiminta-ajatuksensa tässä suhteessa ”ei karismaattisuudelle, kyllä raamatullisuudelle”.

Uuden testamentin näkökulmasta katsottuna tällainen teesi on täysin absurdi ja epäraamatullinen. Se edustaa toisaalta perinteisen liberaaliteologian ajattelua, mutta myös tyypillistä postmodernia ajattelua, jossa kuvitellaan voitavan poimia kristinuskosta itseään miellyttävät asiat ja hylätä ne, jotka eivät tunnu oikein sopivilta omaan uskonnolliseen traditioon. Kyse on kuitenkin paljon vakavammasta asiasta; miten kirkko suhtautuu aidon karismaattisuuden inspiroivaan Pyhään Henkeen, siitä riippuu sen tulevaisuus. Tässä suhteessa toivon – ja uskon – viime viikonloppuisen Spirit-tapahtuman kertovan ”saranan kääntymisestä” kirkon hengellisessä todellisuudessa, ainakin joiltain osin. Muuten nykyinen kehitys vain jatkuu ja voimistuu, jossa evl. kirkon uskovat jäsenet hakevat karismaattisen hengenelämän siunaukset itselleen jostain muualta kirkon ulkopuolelta.