Keskitieltä äärilaitaan - suomalaisen uskonnollisuuden peilailua

Luin joulun aikoihin artikkelin suomalaisista uskoviksi tunnustautuvista urheilijoista. Käytän tässä sanaa "uskovainen" tietoisesti haluten erottautua sillä meidän tilanteessamme laimean ja löysän "kristityn" termin käytöstä. (Samalla myönnän auliisti sen, että jossain toisella puolella maailmaa "kristityn" leiman omaksuminen maksaa ihmiselle jotain, saattaen hänet jopa hengenvaaraan.) Artikkelissa puhuttiin uskovaksi tunnustautuvan urheilijan hyödyistä ja haasteista julkisuudessa. Siinä viitattiin myös suomalaiseen uskonnollisuuteen laajemmin, kun todettiin uskontojournalismin olevan harvinaista muissa kuin hengellisissä medioissa. Sen lisäksi, että uskontojournalismi on harvinaista, niin se on harvoin myös asiantuntevaa ja ammattimaista.

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että kuitenkin uskonnollisuus (ja erityisesti sen körtähtävä luterilainen traditio) suorastaan puskee läpi ihmisten jokapäiväisessä elämässä, mediassa, sanonnoissa ja kielenkäytössä, politiikassa ja busineksessa. Kyse on kuitenkin niin olennaisesti suomalaisuuteen liitetyistä asioista, ettei kukaan sitä oikeastaan noteeraa minään erityisenä uskonnollisuutensa. Eräänlaista "sijaisuskontoa" (vicarious religion) siis tämäkin.

Artikkelissa viitataan Kirkon tutkimuskeskuksen tuloksiin, joiden mukaan 71,9% suomalaisista (edelleen) kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Artikkelin mukaan nämä ihmiset ovat (Kirkon tutkimuskeskuksen määrittelyn mukaan) "ainakin muodollisesti uskossa". Kuitenkin vain noin kolmannes suomalaisista uskoo kristinuskon opettamaan Jumalaan. Yhtä moni ei usko minkäänlaiseen jumalaan, epäilee jumalan olemassaoloa tai ei halua ottaa aiheeseen kantaa. Kyse on siis koko ajan näistä "ainakin muodollisesti uskossa" olevista ihmisistä. Ensimmäiseen kolmannekseen kuuluu myös muiden uskontokuntien edustajia tai sellaisia, jotka eivät ole varmoja jumalauskostaan.

Artikkelin mukaan usko koetaan Suomessa hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi, minkä takia aiheesta keskusteleminen saatetaan kokea hyvin vaikeaksi asiaksi. Itse olen kuitenkin havaitsevinani toisenlaistakin kehitystä, jossa omasta uskosta tai hengellisyydestä (laajasti ymmärrettynä) puhuminen saatetaan mieltää hyvinkin trendikkääksi. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, suomalaiselle uskonnollisuudelle tyypillinen ääripäiden (hihhuli versus julkijumalaton) välttäminen ja turvallisen (jonkun mielestä hajuttoman, mauttoman ja värittömän) keskitien kulkeminen näyttää viime aikaisen tutkimuksen valossa olevan Euroopassa se uskonnollisuuden muoto, joka on eniten uhanalainen. Mikäli tämä kehitys rantautuu tänne raukoille rajoillekin ja saa kenties jotain trendinomaisia piirteitä, niin silloin on hyvä kysyä, miten käy luterilaisen kirkon "laiskalle monopolille" tässä uudessa tilanteessa?

Joka tapauksessa on hyvä ymmärtää, että valtiokirkon vaikutusvallan väheneminen ei tarkoita uskonnottomuuden lisääntymistä. Joissain tilanteessa se voi tarkoittaa jopa aivan päinvastaistakin kehitystä. Jatkossa voisikin olla hyvä idea tutkia luterilaiseen kirkkoon kuulumattomien ihmisten uskonnollisuutta vaihtoehtona aiemmalle painotukselle, jossa huomio on ollut lähinnä siinä, miten ihmiset tämän kirkon piirissä etääntyvät perinteisistä kristillisistä arvoista.

Lisäksi on hyvä muistaa, että samojen viime aikaisten tutkimusten mukaan mitä vähemmän ulkopuolista (esimerkiksi valtiovallan taholta tulevaa) kontrollia uskonnonharjoitukseen yleensä kohdistetaan, sitä enemmän ihmisten todelliset vaihtoehdot lisääntyvät. Tällainen "kontrolli" voi ilmetä myös yhden uskontokunnan tietoisena suosimisena. Tämä taas tarkoittaa sitä, että mitä enemmän uskonnollista tarjontaa on, sitä aktiivisempia niin uskonnolliset yhteisöt kuin yksityiset uskonnonharjoittajatkin ovat. Tämä voisi tarkoittaa luterilaisen kirkon kohdalla (yhtä aikaa taloudellisten ym. resurssien vähenemisen kanssa) uuden "maallikkoaktiivisuuden" nousua. Joka tapauksessa sillä voisi olla uudenlainen uskonnollista tarjontaa tasa-arvoistava vaikutus, jossa eri seurakuntien tilanne alkaisi enemmän muistuttaa toisiaan.

Suomalaisesta uskonnollisuudesta – näköaloja tulevaisuuteen

Kimmo Ketola tuo artikkelissaan Kirkon nelivuotiskertomuksessa 2012 – 2015 esille suomalaisten käsityksiä luterilaisesta uskosta. Sen ytimessä on käsitys Jumalan armosta, joka vapauttaa ihmisen palvelemaan muita omilla lahjoillaan. Ketolan tutkimuksen mukaan luterilaisen uskon ytimessä ei ole voimavarojen suuntaaminen oman elämän muokkaamiseen Jumalalle kelpaavaksi. Pyhityskristillinen näkemys ihmisen tai yhteisön elämästä on siis vieras luterilaiselle uskolle, joka on vahvasti tämänpuoleista ja käytännönläheistä.

Ketola luotaa suomalaisten uskonnollisuutta myös toisessa artikkelissa, joka on osa Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston v. 2011 julkaisemaa tutkimusta. Sen tekijät edustavat alansa asiantuntemusta nimenomaan luterilaisesta näkökulmasta. Tutkimus liittyy laajempaan, kansainväliseen arvoja ja uskomuksia koskevaan tutkimukseen. Artikkelissa uskontoa on lähestytty osana muuta sosiaalista elämää suomalaisessa yhteiskunnassa. Näkemys ei siis ole ihan niin ”kirkkokeskeinen”, kuin edellisessä tapauksessa, vaikka uskonto nähdäänkin hyvin pitkälle luterilaisena kristinuskon tulkintana.

Suomalaisten uskonnollisuudesta piirtyy tässä jännitteinen ja osin ristiriitainenkin kuva. Toisaalta maallistuminen on todellisuutta, toisaalta taas perinteinen jumalausko on 1970-luvulta lähtien pysynyt suhteellisen muuttumattomana. Myös evankelisluterilaisen kirkon elämänkysymyksiin antamiin vastauksiin luotetaan tutkimuksen mukaan enemmän kuin aiemmin. Suomalaisen hiljaisen enemmistön uskonnollisuudessa painottuvat Ketolan mukaan kohtuullisuus ja keskitien kulkeminen. Voimakasta ja julkista uskonnollista vaikuttamista sen sijaan pyritään välttämään.

Ketola näkeekin luterilaisen kristillisyyden olevan yhteiskunnallista vakautta edesauttava tekijä. Esille tulee myös yhteisöllisyys, mikä evankelisluterilaisen kirkon nelivuotiskertomuksessa liitetään sellaisiin asioihin, kuten yhteiseen hyvään pyrkiminen, vastuun kantaminen toisista ihmisistä, työkutsumuksena ja palveluna sekä lasten kasvattaminen. Ketolan mukaan nämä seikat tekevät luterilaisesta uskosta ”kätketyllä tavalla” yhteiskuntaa muokkaavan tekijän.

Hänen mukaansa suuri osa sen vaikutuksesta suomalaiseen yhteiskuntaan on välillistä ja epäsuoraa. Tämä näkyy hänen mukaansa monina sellaisina arvoina ja uskomuksina, jotka vaikuttavat vahvasti suomalaiseen yhteiskuntaan, ilman että niiden alkuperän ymmärrettäisiin olevan kirkon opetuksessa. Vahvimpana esimerkkinä tästä Ketola mainitsee protestanttisen työetiikan näkymisen suomalaisessa arjessa. Luterilaisuutta suomalaista uskonnollisuutta selittävänä tekijänä sopii hyvin kuvaamaan ”laiskan monopolin” käsite.

Suomessa on tutkimuksen mukaan poikkeuksellisen vähän erittäin uskonnollisia ihmisiä, mutta toisaalta myös vähän täysin uskonnottomia ihmisiä. Ominaista Suomen uskonnolliselle tilanteelle näyttää siis olevan molempien ääripäiden välttäminen, jolloin valtaosa vastaajista sijoittuu maltilliselle keskialueelle. Tälle osalle on ominaista osallistuminen harvakseltaan uskonnollisiin tilaisuuksiin ja uskominen laimeasti. Tutkimuksen lopussa esitetään se mielenkiintoinen näkemys, että juuri tämä uskonnollisuuden tyyppi on kaikkein nopeimmin heikkenemässä eri puolilla Eurooppaa.

Myös Ketolan uudemmassa artikkelissa tarkastellaan suomalaista uskonnollisuutta kansainvälisesti vertaillen, mikä tuo ilmi muutamia mielenkiintoisia seikkoja. Perinteisesti uskonnollisuus on nähty uskona uskonnon kannalta keskeisiin asioihin. Toisaalta taas uskonnollista toimintaa olisi hyvä mitata erikseen, eikä vain keskittyä tarkastelemaan yhteisöjen jäsenrekistereitä. Viime aikoina tutkimus on kohdistunut sellaiseen uskonnollisuuteen, joka ei enää sitoudu perinteisiin uskonnollisiin instituutioihin. Tällaisesta yksilöllisestä ja epämuodollisesta uskonnollisuudesta käytetään nimitystä ”henkisyys” (engl. sprituality). Tämä termi on tosin koettu ongelmalliseksi, erityisesti suhteessa ”muuhun” uskonnollisuuteen.

Vertailtaessa suomalaisten uskonnollisuutta muihin maihin on mittareina käytetty ihmisen omaa käsitystä uskonnollisuudesta, jumalauskoa ja muita yleisiä uskonnollisia uskomuksia, rukous- ja osallistumisaktiivisuutta sekä niiden osuutta, joilla on oma tapansa olla yhteydessä Jumalaan. Mielenkiintoista tässä kysymyksenasettelussa on se, että viime mainitulla kysymyksellä pyritään mittaamaan ennen kaikkea vastaajien suhtautumista uskonnollisiin instituutioihin. Perinteisesti suomalaisessa uskonnollisuudessa evankelisluterilaisen kirkon merkitys on nähty ihmiselämän tärkeissä solmukohdissa, kuten lapsen syntymässä, aikuistumisessa, avioitumisessa ja hautaamisessa. Tätä taustaa vasten onkin mielenkiintoista huomata professori emerita Eila Helanderin evankelisluterilaisen kirkon piispainkokoukselle laatiman selvityksen voimakas painotus kirkollisen vihkimisen erityisestä merkityksestä tämän kirkon identiteetille ja toimintastrategialle.

Suomalaista uskonnollisuutta voitaneen edelleen pitää melko yhtenäisenä. Tutkimuksen tekoaikaan noin neljä viidesosaa suomalaisista kuuluu edelleen evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta jäsenmäärä on vuodesta 2011 laskenut, ollen tällä hetkellä 71,9 % suomalaisista. Suomalaisten luottamus ja myönteinen asennoituminen evankelisluterilaiseen kirkkoon eivät kuitenkaan perustu poikkeuksellisen voimakkaaseen uskonnollisuuteen, mistä herää kysymys, miten paljon luterilaisuus mielletään samaksi asiaksi kuin suomalaisuus. Monien kysymysten kohdalla suomalaiset osoittautuvat nimittäin vähiten uskonnollisiksi Euroopassa. Näin on asianlaita erityisesti uskonnollisen osallistumisen ja kansanomaisten uskonnollisten uskomusten kohdalla. Useimpien kysymysten suhteen suomalaiset sijoittuvat aineiston keskitason alapuolelle, vaikka pohjoismaisessa vertailussa olivatkin uskonnollisimpia. Mikä merkitys uusien hengellisten virtausten tänne rantautumiselle on tällä suomalaisten hyvin vähäisellä uskonnollisuudella?

Suomalaista uskonnollisuutta tarkastellen esille nousee seuraavia kysymyksiä:

·       Pohjoismaista uskonnollisuutta tutkittaessa on huomattu ”sijaisuskonnon” (”vicarious religion”) käsitteen kuvaavan hyvin täkäläistä uskonnollista todellisuutta. Nykykehitystä seuratessa nousee mieleen väistämättä kysymys, tuleeko kansallismielisyys esimerkkinä tällaisesta ”sijaisuskonnosta” ottamaan takaisin aiemman paikkansa suomalaisessa luterilaisessa uskonnollisuudessa?

·       Onko suomalaisessa uskonnollisuudessa jotain sellaista, mikä ikään kuin ”hylkii” perinteisen luterilaisuuden ulkopuolelta tulevia vaikutteita? Onko Suomi tässä mielessä ”Pohjolan Albania”, joka ei ole valmis vastaanottamaan sellaisia uusia uskonnollisia vaikutteita, jotka globaalilla tasolla ovat megatrendejä? Missiologiassa puhutaan käsitteestä ”Seuraava kristinusko” (Next Christendom), jolla viitataan kristinuskon voimakkaaseen kasvuun muualla maailmassa kuin perinteisesti kristittyinä pidetyissä länsimaissa.

·       Kansainvälisestä tutkimuksesta voidaan havaita erilaista polarisoitumista tiettyjen uskonnollisten trendien suhteen. Mitä Suomen uskonnollisessa tilanteessa tapahtuu, mikäli (eurooppalaista kehitystä noudattaen) maltillisen ja ääripäitä välttävän ”kultaisen keskitien” uskonnollisuus vähenee?

·       Mielletäänkö jossain evankelisluterilaisen kirkon (tai sekulaarin yhteiskunnan) ylärakenteissa nykyisen kaltainen stabiili uskonnollinen tilanne säilyttämisen arvoisena yhteiskunnallista vakautta ajatellen?

·       Miten paljon globaaleista trendeistä voidaan ennustaa suomalaista uskonnollista kehitystä tulevaisuudessa? Kansainvälisessä tutkimuksessa tulee esille uusien ilmiöiden rantautuminen Suomeen tietyllä viiveellä, mutta voidaanko tästä vielä vetää mitään suoria johtopäätöksiä tulevasta? Suomen uskonnollinen tilanne poikkeaa muista maista toisaalta sen vahvan kirkollisen herätyskristillisyyden ja toisaalta myös sen suhteellisen pienen ja kompaktin kielialueen takia.

Kokemuksia luterilaisen teologian opiskelusta

Tämän blogitekstin lähtökohtana on evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattoman opiskelijan kokemukset Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.


No, heti alkuun törmätäänkin ensimmäiseen totalitarismin kokemukseen. Kun nimittäin tiedekunnassa puhutaan tuttavallisesti "kirkosta", tarkoitetaan tietenkin evankelisluterilaista kirkkoa. Lähtökohtaisesti ei muita "kirkkoja" sanan tässä merkityksessä olekaan olemassa. Eräänlaista metodologista denominationalismia siis. Suomessa kun "olla suomalainen" näyttäytyy edelleenkin luterilaisena olemisena. Niinpä teologisen tiedekunnan viralliset nettisivutkin käsittelevät viisisataavuotista reformaatioparkaa nimenomaan ja ennen kaikkea luterilaisesta näkökulmasta.


Yllättävää on ollut sekin, että edelleenkin näyttää olevan teologeja, joiden ajatusmaailman tämä absoluuttinen oletus täyttää kokonaan. Ei ole elämää (pelastuksesta puhumattakaan) kirkon (joka siis on tuo em. evankelisluterilainen kirkko) ulkopuolella – tai no, kenties jotain pieniä lahkoja, joiden merkitys luterilaiseen valtakirkkoon nähden on lähinnä marginaalinen. Tämä asetelma sitten siirtyy teologiaan ja sen opiskeluun. On vain tämä yksi Kirkko ja kaikki käytännöllinen elämä ja siihen liittyvä teologinen pohdiskelu pyörii sen ympärillä. Kokonainen muu maailma elää sitten ihan omaa, käänteistä todellisuuttaan: siellä luterilaisuus on pienehkö, marginaalinen teologinen suuntaus, joka etenkin Euroopassa on pikku hiljaa menettämässä aiempaa vaikutusalaansa.


Niinpä päätinkin sitten hyvin varhaisessa vaiheessa alkaa puhua kirkoista niiden oikeilla nimillä. On siis olemassa tuo em. luterilainen kirkko, mutta on myös Vapaakirkko, Helluntaikirkko, Adventtikirkko, katolinen kirkko jne. Kuitenkin edelleen, kun puhutaan esimerkiksi "postsekulaarista uskonnosta", niin monet teologit (tai tulevat sellaiset) itsepintaisesti jankkaavat jostain "kirkosta" ja sen suhteista valtioon, yhteiskuntaan, sekulaariin kulttuuriin tai mihin muuhun hyvänsä. Itse maallistumisen jälkeisen uskonnollisuuden ymmärtäminen jää silloin perin ohueksi – tai ainakin yksipuoliseksi.


Kun sitten leimautuu tällaiseksi vastavirtaan uivaksi, ei valtavirran mukana surffailevaksi opiskelijaksi, jolla jo on ennestään teologian opintoja, harrastuneisuutta ja lukeneisuutta, niin huomaa joskus keskustelukumppanin debatoivan enemmänkin minun itseni (tai sen kanssa, mitä he olettavat minusta), kuin esittämieni argumenttien kanssa. Näin käy etenkin silloin, jos ja kun keskustelukumppanilla on jo valmiina olemassa joitain kokemuksia, tietoa tai ennakkoluuloja siitä, millainen tällainen mahdollisesti heireettinen troublemaker on. Seurauksena on helposti eräänlaista teologista varjonyrkkeilyä.


Joskus soveltavien opintojen aikoihin minua haastateltiin teologia.fi-sivustolle artikkelin "Vapaiden suuntien opiskelijana teologisessa tiedekunnassa" yhteydessä. Artikkelin nimi jo sinänsä kertoo paljon tästä asetelmasta, jossa minä siis kannan harteillani koko "vapaiksi suunniksi" kutsuttujen villien (mutta nyt jo kaikeksi onneksi kirkollistuvien) yhteisöjen anabaptistista todistustaakkaa suhteessa historiallisiin tunnustuskuntiin. Miksi? Enhän itse edes kuulu mihinkään tällaiseen. Koen edustavani perinteisten tunnustuskuntien ulkopuolelle sijoittuvaa kristillisyyttä, jonka näkökulmasta katsottuna myös monet vapaakirkot nykyään edustavat institutionalisoitumista ja uskontososiologista rutiininomaistumista. (Aivan oma, sinänsä mielenkiintoinen kysymyksensä on, onko tässä ilmiössä kyse kokonaan uudentyyppisestä kristinuskon kulttuurisesta ilmentymästä, jota kirkollisen nykytutkimuksen dinosaurusten on vaikeaa seurata?)


Mielenkiintoista, joskin turhauttavaa, on huomata, miten akateemisuuden ja suvaitsevaisuuden alta suhteellisen nopeasti kuoriutuu esille edellä mainitsemani metodologisuus ja siihen liittyvät kategorisoinnit ja yleistykset. Yliopiston virallinen kanta on, että opiskelu on tunnustusvapaata, mutta – kuten haastattelussa totesin – se ei ole sitä. Pidetään sitä sitten suotavana asiana tai ei, niin kaikesta paistaa läpi tuo em. metodologinen denominationalismi. (Yliopistomaailmassa sitä nähtävästi pidetään suotavana itsestäänselvyytenä.) Systemaattisen teologian pääpaino on lähinnä luterilaisessa puhdasoppisuudessa. Uskontososiologian vahva auktoriteetti taas on, suomalaista uskonnollisuutta tutkittaessa, Kirkon (niin minkä kirkon?) tutkimuskeskus ja sen edustama näkökulma.


Luterilaisuus näyttäytyy myös ekklesiologisena normina, jossa sunnuntaiaamun vähäväkinen messu on se, johon kaikkea muuta peilataan. Seurakunnan kokoontumisia ajatellen käytäntöjä määritellään "oudoiksi" tai peräti "normaaleiksi" sen mukaan, miten ne sopivat yhteen tämän normin kanssa. Kuitenkin se, mikä täällä edustaa arroganttia valtavirtaa, onkin globaalisti ajatellen marginaalia.


Eräs seikka, johon olen yllättäen törmännyt, on varoittelu. Eri yhteyksissä minulle saatetaan vaivihkaa todeta (puhuessani "ekklesiologisesta toiseudesta" edustamieni yhteisöjen kannalta katsottuna), että minun olisi "syytä olla varovainen tällaisten ilmaisujen käytössä". Mitään sen kummempia perusteluja tällaiselle ei anneta, mutta mieleen nousee väistämättä ajatus termin "toiseus" (eri yhteyksissä käytettynä) käytön varaamisesta johonkin tiettyyn tarkoitukseen tai yhteyteen tai sen sallimisesta koskemaan vain tietynlaista "toiseutta".


Nykypäivän polarisoituneessa maailmassa sanat ovat vallankäytön välineitä, jopa aseita. Tietty terminologia saatetaan olettaa varatun yksinoikeudella omaan verbaaliseen asevarastoon. Tällöin sen "luvaton" käyttö jossain muussa yhteydessä herättää hämmennystä, epäilyksiä ja edustaa lopulta jopa uhkaa: "nyt joku pelaa meidän peliämme, mutta eri säännöillä". Tällainen ennalta arvaamaton hyökkäys selustasta on ei-toivottu ilmiö teologisen keskustelun kentässä.


Eikö näin reformaation juhlavuonna voitaisi nostaa esille myös "kolmannen haaran" eli ns. anabaptistisen suunnan (mikä sekin on liikkeen ulkopuolisten historiankirjoittajien antama harhaanjohtava pilkkanimi) teologeja. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita teologian tohtori Balthasar Hubmaierin, joka poltettiin harhaoppisena roviolla reformaation pyörteissä v. 1528. Kolme päivää myöhemmin hänen vaimonsa upotettiin kivi kaulassa Tonavaan.

"Mutta en niinkuin kirkko opettaa..."

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kirkon piirissä on noussut esille uudenlainen vapaiden ajattelijoiden ryhmä, joille on ominaista se, että he edelleen kyllä kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkoon (ja haluavat edelleen kuulua), vaikka eivät enää uskokaan niin kuin kirkko opettaa. Minkäänlaisia paineita erota kirkosta tämä seikka ei näytä heissä aiheuttavan, eikä kirkkokaan näitä ihmisiä ahdistele.

Tosiasiassa tällaista ajattelua on tietenkin ollut aina, enää siitä ei vain joudu roviolle, jalkapuuhun tai muuten paitsioon. Yleisen maallistumisen myötä ihmisen vapaus uskoa ja ajatella on laajentunut. Usko(nto) on irronnut aiemmista rakenteista ja järjestelmistä ja muuttunut enemmän yksityisasiaksi.

Joillekin papeille tällainen ajattelun vapaus tosin on jo pitkään toiminut varmana keinona vauhdittaa omaa urakehitystään omaa uskoaan etsivässä kirkossa.

Kovinkaan moni ei ole vielä huomannut sitä, että myös kirkon toisella laidalla on yhä enemmän tunnustavia kristittyjä, jotka omien sanojensakaan mukaan eivät enää usko niin kuin kirkko opettaa. Heillä ei myöskään näytä olevan mikään kiire erota kirkosta. He ovat niitä ihmisiä, joista C.S. Lewis aikanaan kirjoitti, että he uskovat enemmän kuin heidän kirkkoherransa.

Kirkon suhtautuminen heihin on kuitenkin erilaista, eikä heitä oikein haluttaisi sisällyttää kirkon moniäänisyyden kuoroon.

Tällaiselle kirkon ulkopuoliselle tarkkailijalle, kuten minä, tilanne näyttäytyy kummallisena, kun ei aina tiedä kenen kanssa keskustelee ja ketä pitäisi uskoa, mitä tulee kirkon kantaan tietyissä kysymyksissä. Tilanne on vähän samanlainen kuin valkoisilla 1800-luvun Pohjois-Amerikassa intiaanien kanssa neuvotellessaan, kun kävi ilmi, etteivät tehdyt sopimukset sitoneetkaan kaikkia sopimuksen tehneen heimon jäseniä.

Herää myös kysymys siitä, mitä seuraa, kun pasuuna antaa epäselvän äänen?

Reflektointia 2

Jumalan Hengen työ menee aina asioiden juuriin. Se tarttuu aina ilmiöiden syihin, eikä vain niiden seurauksiin. Tämän tähden se, mitä Raamattu kutsuu valkeuteen tulemiseksi (1.Joh. 1:7) on niin äärimmäisen tärkeää. Kaiken sen, mikä tuodaan valkeuteen, puhdistaa Jeesuksen veri. Anteeksianto on ehdoton edellytys asioiden muuttumiselle elämässämme.

Vastaavasti pimeydessä oleminen mahdollistaa sielunvihollisen vallankäytön jatkumisen ihmisen elämässä. Synnissä eläminen antaa viholliselle oikeuden vaikuttaa ihmisen elämään. Jos elämässäsi on jotain tällaisia ongelmia, joiden kautta sielunvihollinen hallitsee jotain elämäsi alueita, niin se perustuu aina sielunvihollisen lailliseen oikeuteen olla siellä ja vaikuttaa.

Jos näitä siteitä ei katkaista tulemalla valkeuteen, ihmisen elämässä ei tapahdu hengellistä kasvua, eikä hän pääse nauttimaan vapaudesta. Jumalan valtakunnassa vapaus ja vastuu kulkevat aina käsi kädessä. Vapautuminen ja parantuminen tekevät ihmisestä uudelleen vastuullisen.

-------

Ajankäyttö on yksinkertainen ja luotettava merkki suhteesta Herraan. Miten paljon käytät aikaa Hänen kanssaan, niin paljon arvostat ja rakastat Häntä. Käytännössä puhutaan Raamatun lukemisesta, rukouksesta ja siitä, mitä kutsutaan "pyhien yhteydeksi".

-------

Eräs Jumalan valtakunnan tärkeä periaate on voiman ja auktoriteetin delegointi. Nämä asiat, auktoriteetti ja voima, ovat annetut nimenomaan seurakunnan missiota varten. Myös Jeesuksen läsnäolo - "Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun saakka" (Matt. 28:20) - on sidottu tämän mission toimittamiseen.

Opettaminen, julistaminen ja parantaminen ja vapauttaminen kulkevat aina käsi kädessä. Tietoon ja ymmärrykseen perustuvan auktoriteetin lisäksi tarvitsemme myös kokemuksen kautta tulevan auktoriteetin. "As you learn, as you go."

-------

Kirjoituksia sarjassa "Muistoja Flagshipistä".

Reflektointia 1

Kaiken perustana on Jumalan luomistyö. Niin yksityisen ihmiselämän kulku kuin koko ihmiskunnan historiakin voidaan tiivistää kolmeen sanaan, luominen - lankeemus - lunastus.

Perimmältään koko luomakunta ja koko olevaisuus on hengellinen; ihminen, Jumala, enkelit jne. Pahan ongelman taustalla on lankeemus näkymättömässä maailmassa. Tämän seurauksena sielunviholliseksi muuttuneelta otettiin pois valta, mutta auktoriteetti jäi vielä joksikin aikaa vielä...

Ihmisen lankeemuksen myötä paha tuli näkyvässä maailmassa todelliseksi. Sielunvihollista kutsutaankin "tämän maailman ruhtinaaksi". Aabrahamille annettu lupaus (1.Moos. 12:1-3) johtaa Messiaaseen. Tämä merkitsee 1.Moos. 3:15:n toteutumista käytännössä. Messias tuo mukanaan sen hengellisen auktoriteetin, joka menetettiin lankeemuksessa.

-------

Se, ketä tottelet arkipäivän elämässä, määrittelee auktoriteetin sinulle. Pyydä siis Jumalaa puhumaan sinulle, missä elämässäsi on epäjärjestystä. Jumala on kommunikoiva Persoona, joten Hän tulee ikään kuin asettamaan sormensa tiettyjen asioiden päälle elämässäsi. Kyseessä on tällöin Jeesuksen herruuden toteutumisesta sinun elämässäsi tällä elämänalueella.

Käytännössä se voi poikia parannuksen tekemistä ja puhdistautumista, anteeksi pyytämistä ja -antamista, mutta yhtä kaikki kyse on Jumalan mielen mukaisen järjestyksen ennalleen palauttamisesta elämässäsi.

Seuraukset näkyvät elämässämme kyllä. Jopa oma ruumiimme reflektoi siihen, mitä sisäisessä maailmassamme tapahtuu. Eipä Jaakob turhaan kehota meitä tunnustamaan toisillemme syntejämme, että parantuisimme (Jaak. 5:13-16).

-------

Opetuslapseus on oppimista siitä, mitä sinulle opetetaan ja sen soveltamista käytäntöön. Pidä siis kiinni siitä, mitä Jumala on sinulle puhunut. Nämä ovat omassa elämässämme usein sitä "life & death stuff´ia", josta riippuu paljon. Tällä tavoin toimimalla opit tuntemaan Jumalan.

Jeesus sanoo totuuden tekevän meidät vapaiksi (Joh. 8:32), minkä länsimaisessa kulttuurissa hyvin usein tulkitaan informaation vastaanottamiseksi ja älylliseksi ymmärtämiseksi. Jeesus kuitenkin puhuu edellä (jakeessa 31) Hänen sanassaan pysymisestä, mikä tekee meistä Hänen opetuslapsiaan.

Jonkun tilastollisen näkemyksen mukaan noin 8% suomalaisista on uudestisyntyneitä kristittyjä. Tähän voitaisiin liittää kysymys: mutta kuinka moni heistä on opetuslapsi?

-------

Kävin aamulla vetämässä uimahallissa puolitoista kilometriä, kävin höyrysaunassa ja nautin sataman asemakahvilassa latten ja aurajuustosarven. Lueskelin samalla vanhoja muistiinpanojani ajalta puolisen vuotta sitten Flagshipissä, Ellel Grangessa, Lancashiressa.

Päätinpä sitten hieman reflektoida aiemmin oppimaani. Ehkä jatkan tätä vielä joskus.

Totuus tekee vapaaksi

"Jos te pysytte minun sanassani, te todella olette minun opetuslapsiani ja tulette tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita."

Joh. 8:31-32

Länsimaisessa kulttuurissa on perinteisesti ymmärretty tämä raamatunkohta siten, että mitä enemmän saamme oikeaa informaatiota, sitä vapaammaksi tulemme. Totuus todistusaineistona vapauttaa meidät.

Kuitenkin Jeesus sanoo jotain ihan muuta. Hän puhuu oman sanansa tulemisesta elämämme ohjenuoraksi ja kannattavaksi voimaksi. Hän puhuu itsensä seuraamisesta ja Hänen opetuslapsenaan olemisesta. Oikeaa informaatiota tulee seurata kuuliaisuus elämässä.

Valtakunnan periaate

   "Forgiveness is the foundational principle in God´s Kingdom for keeping and restoring freedom in the relationships that we have with each other on this earth. It is the heart of God´s relationship with us. We would have no part in God´s family if Jesus had not declared the forgiveness of God to sinful humanity as He hung on the cross. A forgiving heart towards others is the key to God´s pardon, His wholeness and His freedom in our lives."

David Cross, Soul ties, s. 46 - 47 (Sovereign World, 2006, UK).

Ikitie

Kävimme eilen vaimon kanssa katsomassa syksyn ja ilmeisesti koko vuoden suomalaisen elokuvan. Ikitie kertoo kaverista nimeltä Jussi Ketola - pasifistista, jolla joku voisi sanoa olleen paljon huonoa onnea elämässään. Ensin Lapuan liikkeen miehet kyyditsevät kommunistiksi (ja maanpetturiksi) epäilemänsä miehen Suomen ja Neuvostoliiton rajalle, jonka yli hän onnistuu haavoittuneena pakenemaan.

Sitten Ketola herää sairaalassa Neuvostoliitossa, jossa hänestä tehdään sekä sankarillinen paluumuuttaja neuvostojen ihmemaahan että amerikkalaisperäisten sosialistisen paratiisin rakentajien vakooja (jota tehtävää Ketola ei juurikaan hoitanut). Paitsi että kirja tarjoaa todenmukaisen kuvan Stalinin terrorin järjettömyydestä ja hirvittävyydestä, se avaa myös mielenkiintoisen ja (luonnollisesti ja tietoisesti) unohdetun näkökulman Amerikasta ja Kanadasta sosialismin ihanteiden perässä Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden (usein suomensukuisten) ihmisten kohtaloihin.

Suurin painoarvo elokuvalla on kuitenkin sen kuvatessa yksityisen ihmisen omista moraalisista periaatteista ja eettisistä ihanteista kiinnipitämisen merkityksiä ja seurauksia. Elokuva nostaa kylmäävällä tavalla esille sen jännitteisen rajapinnan, joka jokaisen omilla aivoillaan ajattelevan ihmisen on kohdattava aikana, jolloin erilaiset poliittiset, sosiaaliset ja uskonnolliset ääripäät kärjistyvät. Tässä(kin) mielessä elokuva on äärimmäisen ajankohtainen. Voimme vain kuvitella, millaisia olisivat seuraukset maassamme, mikäli jompi kumpi nykyisistä taistelevista ajattelun ja toiminnan hegemonioista saisi absoluuttisen valta-aseman yhteiskunnassamme. Lapuan liike yhtä hyvin kuin tavalliset kommunistit edustavat tässä suhteessa yhtä pahaa vaihtoehtoa - ja molemmille löytyy yllin kyllin vastaavuutta nykyisessä tilanteessamme.

Niin, se rajapinta... Elokuvan alussa ja lopussa on kohtaus, jossa Jussi Ketolan elämä on vaakalaudalla ja hän joutuu henkensä edestä pakenemaan rajavyöhykkeen yli takaa-ajajien luoteja. Ensin lapualaisten ja sitten kommunistien - molempien luodit ovat lyijyä, syövät lihaa ja vuodattavat verta. Ei-kenenkään maa kahden vihollisleirin välillä näyttäisi olevan Jussi Ketolan kaltaisille pasifistisille individualisteille, jotka eivät ole sen enempää sinisilmäisen naiiveja kuin massan mukana kulkeviakaan, ainut turvallinen paikka olla ja elää. Tässäkin mielessä elokuva on hyvin ajankohtainen. Pelkään, että monelta meistäkin tullaan tulevaisuudessa kysymään, haluatko olla meidän puolellamme vai oletko meitä vastaan?

No, Jussi Ketola ainakin oli sanojensa mittainen mies, joka eli omien ihanteidensa mukaan.

Tärkeät (vaikeat) teemat

Johanneksen ensimmäistä kirjettä lukiessani olen (tähän mennessä) tunnistanut siitä kaksi merkittävää teemaa, joiden kanssa tasapainon löytäminen on tärkeää.

Johanneksen ensimmäinen kirje puhuu paljon Jumalan, Isän rakastamisesta. Jumalan rakastaminen merkitsee myös totuuden rakastamista. Tämä taas merkitsee käytännössä valkeudessa vaeltamista, jonka seurauksena on sekä puhtaus että yhteys. Tällä taas on suora yhteys muiden Jumalaan uskovien rakastamiseen, joita on siis rakastettava totuudessa.

On hyvä miettiä, mitä jonkun rakastaminen merkitsee käytännössä? Kaiken hyväksymistä niin kutsutun rakkauden kustannuksella? Vaikeista asioista vaikenemista "rakkauden" nimissä? Oletetun yhteyden itsepintaista säilyttämistä hinnalla millä hyvänsä? Vaiko sen tunnustamista ja ääneen lausumista, että tässä asiassa ajattelumme lähtevät eri suuntiin, ehkä myös mekin ihmisinä ja mitä se käytännössä tarkoittaa, aikaa näyttää? Totuus ja rakkaus tasapainossa - siinäpä haastetta...

Toinen teema liittyy Jeesuksen tuntemiseen. Jumalan tunteminen merkitsee aina Jeesuksen tuntemista ja päinvastoin. Jeesuksen tunteminen taas merkitsee totuuden tuntemista. Kaikessa korostuu siis Jeesuksen persoonan merkitys. Et voi tuntea totuutta ilman Jeesusta. Kyseessä ei siis ole informaation hankkiminen ja hallitseminen, vaan henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Et voi myöskään olla yhteydessä Jumalaan ilman Jeesusta.

Johannes on Uuden testamentin kirjoittajista ainoa, joka käyttää termiä "antikristus", jonka hän määrittelee selvästi seurakunnasta lähtöisin olevaksi uskonnolliseksi harhaanjohtajaksi. Antikristuksen oleelliseksi tunnusmerkiksi hän asettaa Jeesuksen jumaluuden ja pelastusmerkityksen kieltämisen (minkä suhteen on hyvä olla realisti). Käytännössä tämä osoittaa sen, miten ensiarvoisen tärkeää on ymmärtää Jeesuksen Persoonan merkitys koko kristillistä elämää ja kaikkea hengellistä työtä ajatellen.

Kulttuuri vai uudistus?

Loppukesän ehdottomiin lukuelämyksiin on kuulunut Neil Colen v. 2011 ilmestynyt Journeys To Significance. Kirja on tutkimusmatka Paavalin elämään ja hänen kasvuunsa hengellisenä johtajana. Tiedän, ettei minun tulisi olla yllättynyt (eikä edes leikkiä sellaista), kun kehun Colen kirjoja. Ne ovat nimittäin lukemisen arvoisia. Suosittelen niitä vilpittömästi jokaiselle, joka haluaa tuulettaa pääkoppaansa ja saada haastavaa vastinetta rahoilleen.

Monet Colen esille tuomat asiat tuntuvat hyvin omakohtaisilta omasta perspektiivistäni tarkasteltuna. Yhtenä voin mainita hänen pohdiskelunsa Paavalin reilun 10 vuoden ajanjakson sujumisesta vanhoilla kotikonnuilla Tarsoksessa. Radikaalin kääntymyksen ja hyvin käyntiin lähteneen palvelutyön jälkeen seurasi pitkä ajanjakso melko lailla hiljaisuudessa. Tänä aikana Paavali todennäköisesti mietti useinkin sitä, oliko kutsumus ollut vain haihattelua vai miksi Jumala on niin hiljaa? Wolfgang Simsonia lainaten, "Tarsos on paikka, jossa näky kuolee". Jokaisella meillä on oma tarsoksemme, niin on ollut minullakin ja joskus se tekee vieläkin kipeää.


Eräs Colen kirjan helmi on sen lopussa oleva lisäkappale, joka käsittelee Jerusalemin seurakunnan tilannetta ja todellista luonnetta Jeesus-liikkeen alkuvuosina. Tässäkin kohtaa Colen ajattelu on terveellä tavalla haastavaa. Hyvin (ja jonkun mielestä liiankin) usein "takaisin alkuseurakuntaan"-ajattelun edustajat luvalla sanoen melko kritiikittömästi hehkuttavat Jerusalemin emoseurakunnan esimerkillisyyttä. Cole haastaa tämän näkemyksen ja osoittaa F.F. Bruceen tukeutuen, ettei asia ollut näin yksinkertainen.

Cole siteeraa Brucea, jonka mukaan Jerusalemin alkuseurakunnan ongelmat voidaan tiivistää neljään kohtaan, jotka ovat kulttuurinen yhdenmukaistuminen, "turvallisuus ensin"-mentaliteetti, lakihenkisyys ja muut ulkopuolelle sulkeva ajattelu. Cole lisää tähän keskitetyn ja hierarkkisen johtamisjärjestelmän, joka melko nopeasti kahlitsi koko yhteisön toimintaa. Lisäksi Jerusalemin alkuseurakunta toivotti uskoon tulleet papit muitta mutkitta tervetulleiksi yhteyteensä. Colen mukaan tässä ei ole sinänsä mitään pahaa. Käytännössä se kuitenkin johti tilanteeseen, jossa juutalainen lakiuskonnollisuus valtasi entistä enemmän alaa seurakunnan sisällä.

Brucenkin mainitsemaan eksklusivismiin kuului myös se, etteivät Jerusalemin uskovat olleet mitenkään hyväksyviä muista etnisistä ryhmistä yhteyteensä pyrkiviä ihmisiä kohtaan. Myöhemmin Antiokian seurakunnassa tämä problematiikka oli voitettu, mikä johti sekä seurakunnan räjähdysmäiseen kasvuun että sen ilmiön syntymiseen, mitä myöhemmin kutsuttiin maailmanlähetykseksi. Eräs tämän sisäänpäin kääntymisen seuraus oli myös se tilanne, että niiden juutalaisten joukossa, jotka  tavoittelivat Paavalia helluntaijuhlilla ottaakseen tämän hengiltä, oli hyvin todennäköisesti myös Jerusalemin kristillisen seurakunnan uskovia jäseniä.

Cole ottaa aiempien teostensa tavoin (esim. Church 3.0) esille myös Apostolien tekojen 8. luvun alussa esitetyn tilanteen, jossa Sauluksen (myöh. Paavali) käynnistämien vainojen seurauksena paljon uskovia pakeni ympäri tuon aikaista Juudeaa ja Samariaa. Tämä tilanne poiki kuitenkin sen, että evankeliumia julistettiin maantieteellisesti aiempaa laajemmalla alueella. Cole kiinnittää, aivan oikein, huomiota siihen mielenkiintoiseen seikkaan, että kaikki muut lähtivät, paitsi lähetetyt (eli apostolit). He nimittäin jäivät Luukkaan mukaan Jerusalemiin. Tämä oli eräs ilmentymä Jerusalemin muuten niin maineikkaan seurakunnan pysähtyneisyydestä. Aikaa myöten em. seikoista tuli myös syitä tähän vallitsevaan ja pahentuvaan olotilaan.

On pelottavaa ajatella samanlaisia ilmentymiä omassa ajassamme ja maassamme. Armas isänmaamme alkaa kohta olla pullollaan erilaisissa seminaareissa, yhteyspäivillä ja konferensseissa koulutettuja ja varustettuja hengellisen työn moniosaajia, jotka eivät kuitenkaan koskaan uskaltaudu johonkin sellaiseen uuteen, johon Herra heitä haluaisi johtaa. Tämän takia hengellinen tilanteemme maassamme seisoo paikallaan. Kuka kantaa huolta ulkopuolisten opetuslapseuttamisesta?

Kristillinen toiminta on vain perinteisen länsimaisen kulttuuriperinteen säilyttämistä. Kristillisten arvojen säilymisen ainoana vaihtoehtona nähdään kynsin hampain tästä kulttuurikristillisyydestä ja sen mukanaan tuomista tavoista kiinnipitämistä. Apologiakin uhkaa muuttua tällöin jonkinlaiseksi "joulupukki"-apologiaksi, jossa tärkeintä on vain hinnalla millä hyvänsä pyrkiä oikeuttamaan kaikki vanhat kristillisinä pidetyt traditiot.

Joku voi kysyä - ja tiedän monia, jotka kysyvätkin - että mitäs pahaa tässä nyt sitten on? Siinä on se paha - ja itse asiassa kaiken pahan alku ja juuri, kun puhutaan hengellisestä elämästä! - että kun tämä kristilliseksi puheeksi ja toiminnaksi naamioitu kulttuuritaistelu tehdään ilman pienintäkään toivoa, halua tai yritystä hengellisestä uudistumisesta, se on kaikki turhaa, jopa haitallista aina kuoleman vaaraan asti.

Hengellisellä uudistamisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että Pyhä Henki saa vallata meidät käyttöönsä uudessa kulttuurisessa tilanteessa kertomaan evankeliumi elävällä ja tuoreella tavalla. Sinun ja minun on itse ensin elettävä se todeksi ja antauduttava Pyhän Hengen herruuden alle, Hänen käyttöönsä ja tehtävä yhteistyötä Hänen kanssaan. Toivomme ei ole perinteissä eikä vanhan säilyttämisessä, vaan Pyhässä Hengessä, joka on annettu meille voimaksi ja puolustajaksi. Vain Hän kykenee toimimaan suvereenilla tavalla kulloisessakin tilanteessa.

Sipulin kuorimista

Olen viime aikoina miettinyt paljon Jumalan valtakunnan kulttuuria. Millaista se on luonteeltaan ja miten se ilmenee käytännössä? Kun puhun tästä, tarkoitanko sillä amerikkalaista kristillistä genreä, suomalaista uskonnollisuutta tai yleensä länsimaista evankelikaalia valtavirtaa? Voi olla, että ainakin niissä piireissä, joissa itse liikun, se näyttäytyy pääasiassa viime mainitun kaltaisena. Se voi näyttää mainstreamilta, mutta tosiasia kuitenkin on, että kristinusko menee eteenpäin voimalla jossain aivan muualla kuin perinteisesti kristityissä länsimaissa. Hyvä kysymys onkin, mitä opittavaa meillä voisi olla vaikkapa aasialaisten kristittyjen kulttuurista? Länsimaisen kristillisyyden kulttuuri-imperialismin aika taitaa olla auttamattomasti ohi. Vai onko?

Samaan aikaan on mielenkiintoista huomata, miten jokaisen etnisen ryhmän ja jokaisen olemassa olevan kulttuurin keskellä Pyhä Henki voi ottaa oman kaltaisena muodon ja kykenee kommunikoimaan evankeliumin ymmärrettävällä tavalla sen piirissä eläville ihmisille. Kyse voi olla kielestä ja kulttuurista etnisin perustein tai sitten jonkin alakulttuurisen tyylin sisällä elävistä ihmisistä. Meille ihmisille sekä oman postmodernin aikamme kulttuurinen pirstoutuneisuus että globalisaation kiihtyminen voi asettaa haasteita, mutta ei Jumalalle itselleen, joka on kaiken Luoja.

Mutta on niin helppoa miettiä asioita tällaisella laajemmalla ja jopa korkeammalla tasolla, kuin puhua siitä, mitä Jumala tekee juuri minun sydämessäni.

-------

Olen viimeiset viikot elänyt tiiviissä kristillisessä yhteydessä, jossa ajatus Kristuksen ruumiin jäsenyydestä on saanut uudenlaista syvyyttä. On mielenkiintoista huomata, miten Paavali ilmestys seurakunnasta Kristuksen ruumiina saa hänen teksteissään uusia sävyjä ajan kuluessa. 1.Kor. 12. luvussa hän puhuu meistä uskovina Kristuksen ruumiin jäseninä. Room. 12. luvussa hän sitten syventää tätä näkyään toteamalla, että olemme jokainen myös toinen toistemme jäseniä.

On hienoa ja tavallaan helppoa olla Kristuksen ruumiin jäsen, mutta entä jos pitääkin olla jäsenenä, jollekin sellaiselle ihmiselle, joka on joskus vähän vaikea? Ruumiin jäsenenä oleminen voi tarkoittaa jonkun kohdalla auttavan käden antamista, kuuntelemista tai rohkaisua. Tällaista on elämä seurakunnassa, joka on enemmän kuin vain käydä jossain tilaisuuksissa. Seurakunnassa on kysymys opettelemisesta elämään saman ruumiin jäseninä. Kyse on elävästä organismista, ei organisaation mekaanisena osana toimimisesta.

Kuitenkin tällainenkin teologinen pohdinta on niin helppoa verrattuna siihen, että jaamme elämme syviä asioita toistemme kanssa.

-------

Olen viime aikoina kuunnellut usein kanadalaisen Daniel Lanoisin laulua The Maker, jossa hän kuvaa ihmisen kokemusta Jumalan etsinnästä. Laulun alussa on kuvattu tilanne, jossa ihminen kokee olevansa muukalainen ja vieras Luojansa silmissä. Hän kertoo seisovansa kädet levällään, kieroutuneen mielensä ajamana, eikä kykene näkemään eteensä silmissään olevan sumun takia, eikä tuntemaan mitään elämässään olevan pelon takia. Hänen ruumiinsakin tuntuu hänestä itsestään koukistuneelta ja murtuneelta. Sitten hän näkee jostain kauempaa hän näkee lähestyvän valon ja Johannes Kastajan, joka kävelee häntä kohti Luojan kanssa. Laulun lopulla hän kokee, ettei hän enää olekaan muukalainen tai vieras Luojansa käsissä.

Laulu on tullut minulle, parin muun laulun ohella, hyvin rakkaaksi näinä viikkoina. Siinä on hyvin puettu sanoiksi ihmisen uskonnollinen etsintä. On kuitenkin helpompaa lainata toisten tekstejä, (vaikka ne tuntuisivat kuinka omakohtaisilta), kuin itse jakaa omaa elämäänsä muiden kanssa.

----

Ihmisen on hyvä ymmärtää oman käyttäytymisensä syitä. Syyt, miksi hän joissain sosiaalisissa tilanteissa käyttäytyy tavalla, jota hän ei itsekään ymmärrä tai tunnista omakseen, johtuvat usein hänen sisällään olevasta rikkinäisyydestä ja haavoittumisista. Nämä taas saattavat johtua lapsuuden ja nuoruuden hylätyksi tulemisen tai muista yhtä traumaattisista kokemuksista. Seurauksena on vaikeuksia tavoittaa omia tunteitaan ja kykenemättömyyttä ilmaista niitä muille aidosti.

Kuitenkaan Jumala ei ole luonut ketään tällaiseksi, vaan se Jumalan kuva, mikä meissä on, on tarkoitettu olemaan aivan toisenlainen; avoin, välittävä, lämmin ja rakastava. Ihmiselle on muodostunut kokemustensa perusteella vääristynyt kuva Jumalasta, minkä seurauksena hänellä on vääristynyt kuva myös itsestään ihmisenä. Tässä vaiheessa voi jo alkaa näyttämään siltä, että nyt ollaan lähdetty matkan toiselle taipaleelle, jossa opetellaan elämään vahvoina uskossa. Tällaiseen prosessiin tarvitaan oman elämänsä sipulin kuorimista.

----

"Aseta itsesi kaikessa hyvien tekojen esikuvaksi, olkoon opetuksesi puhdasta ja arvokasta ja puheesi tervettä ja moitteetonta, että vastustaja häpeäisi, kun hänellä ei ole meistä mitään pahaa sanottavana." (Tiit. 2:7-8, 15)

Tuntuu siltä, kuin viime aikoina olisi ollut sisäinen kehotus lukea pastoraalikirjeitä ikään kuin ne olisivat kirjoitetut henkilökohtaisesti juuri minulle. Niissä puhutaan Pyhän Hengen kurinalaisuudessa ja johdossa päivittäin ja hetkittäin elämisestä, jota luulen meidän itse kunkin olevan hyvä opetella elämään todeksi. Meidän tehtävämme on seurata Jumalan tahtoa ja Pyhän Hengen johdatusta. Jos tämän jälkeen on olemassa jotain toivomuksia, odotuksia, pyyntöjä ja tarpeita, ne on hyvä jättää Hänen toimitettavikseen, Hänen ajallaan ja tavallaan. Anteeksianto niin muille kuin itselle on eräs tärkeimmistä avaimista elämämme solmuihin.

Random settiä Englannista

Ihmisten hyväksymisessä ei ole tilaa piilotetuille agendoille. Meidän ei tule koskaan luopua hyvien ihmissuhteiden vaalimisesta joidenkin tehtävien toimittamisen takia. Jumalan näkeminen sellaisena kuin Hän todellisuudessa on, vapauttaa meidät sekä hyväksymään Jumalan rakkauden omalle kohdallemme että välittämään sitä eteenpäin muille.

Mitä haluaisin, että Jumala vielä tekisi minulle, että ymmärtäisin Hänen todella rakastavan minua? Onko vaikea antaa Jumalan rakastaa minua? Ihmisten kohdalla kun siihen näyttää aina liittyvän ajatus "vain hyvästä tyypistä"...
-------

Miten voimme käsitellä hylätyksi tulemisen tunnetta? Älä ainakaan sulje sitä piiloon sydämesi sisimpään kammioon. Suomalainen kulttuurimme on niin täynnä puhumattomuutta. Kuitenkin vain jatkuva Jumalan rakkauden kokeminen on ainoa tapa, jolla ihmisen oma henki pidetään niin käynnissä, että tällainen käsitteleminen on mahdollista.

Mistä kertoo se, että on niin vaikeaa saada kosketuksia omiin tunteisiini? Seurauksena kun näyttää olevan vain irrationaalisia reaktioita. Minun on uskallettava kohdata Totuus ja laskettava puolustukseni alas. On kuljettava niin alas, että tunteet tavoitetaan ja sitten annettava Herran hoitaa niitä. On myös oltava valmis luopumaan vanhoista tavoista ja uskomuksista. Nämä ovat usein sellaisia mielen linnakkeita, jotka voivat todella estää Herran työtä kohdallamme. Niitä on siis oltava valmis muuttamaan.
-------

Ihmisen suurimmat taistelut käydään mielen alueella, tahdon, ymmärryksen, sielun ja inhimillisen minän alueella. Jumalan valtakuntakin on nykyisessä maailmanajassa ennen kaikkea mielen valtakunta. Ihmisen omalla ajattelulla ja hänen sanoillaan on siinä suuri voima, koska ihmiselle on annettu vapaa tahto.

Oleellinen kysymys minulle itselleni on se, kykenenkö vapautumaan ja ikään kuin kasvamaan ulos sellaisista vanhoista ajattelumalleista, joista on tullut minulle uskoani estäviä tekijöitä.

Jeesus Jumalan Poikana

Hänellä on ulkonaisesti nöyrä ja vaatimaton ulkomuoto, josta kuitenkin huokuu ulospäin jokin vaikeasti määriteltävä luontainen auktoriteetti. Tämä seikka harhauttaa edelleen monet ihmiset, mutta ei oikeanlaista etsijää. Loppupelissä tämä näet osoittautuukin koko jutun juoneksi, päämääräksi ja tarkoitukseksi, jonka kautta avautuu tie merkitykselliseen elämään ja parantumiseen jo tässä ajassa. Samalla tämä nöyrä mies osoittautuu ehdottomaksi siinä suhteessa, että Hän sulkee pois kaikki muut oletetut tiet samaan päämäärään pääsemiseksi.

Ja vielä enemmän: lopulta eräänä päivänä paljastuu asioiden todellinen luonto - Kuningasten Kuningas.

Uusi voima

Jesajan kirjan 40. luvun lopussa on mielenkiintoinen lupaus Herran uudesta voimasta. Jumalan sanotaan siinä antavan väsyneeksi ja voimattomaksi itsensä tuntevalle ihmiselle voimaa yltäkylläisesti. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että ne, joiden voisi olettaa olevan elämänsä parhaissa voimissa, osoittautuvatkin kaikkein eniten haavoittuviksi. Nuorukaiset ovat niitä, jotka väsyvät ja nääntyvät, jotka jopa kompastuvat erilaisten taakkojen alla ja lopulta kaatuvat. Jumalan valtakunnassa kaikki ei olekaan aina niin kuin ulkonaisesti näyttää olevan. Asiat eivät määräydy perinteisten ja ulkonaisten mittapuiden mukaan, vaan ihmisen sisäinen järjestys ja hengellinen maailma ratkaisevat. Kyse ei ole jostain epäselvästä ja hämärästä new age-mystiikasta, vaan ihmisen suhteesta Jumalaan, joka on kaiken elämän todellinen lähde ja perusta.

Vastakohtana tälle esitetään ne ihmiset, jotka odottavat Herraa. Heidän sanotaan saavan uuden voiman tai oikeammin vaihtavan entisen voimansa uuteen voimaan. He jopa kohottavat siipensä kuin kotkat, vaeltavat ja juoksevat ilman väsymystä. Tämä on jotain hämmentävää ja herättää kysymyksen, miten se on mahdollista?

Salaisuus näyttää olevan Herran odottamisessa, minkä ajattelen tarkoittavan asioiden tekemistä Jumalan ajalla ja Hänen tavallaan. Joissain tapauksissa se varmasti tarkoittaa jopa luopumisesta asioiden tekemisestä ennen kuin on täysin varma Jumalan tahdosta. Ymmärrän näiden olevan joskus vaikeita kysymyksiä, jopa tapauskohtaisia ja lopulta aina ihmisen itsensä ja Jumalan välisiä ratkottavia juttuja. Tärkeintä kuitenkin on Herran odottaminen, mikä ilmentää luottamusta Häneen.

Uskosta

Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin, usko ja epätoivo ovat usein saman asian kääntöpuolia. Kun kaikki muut vaihtoehdot on katsottu, keinot käytetty ja omat voimat kulutettu, on jäljellä vain usko. Inhimillisesti katsottuna uskominen on pohjimmiltaan hyvin epätoivoinen teko. On olemassa kuilu, jonka vain usko ylittää. Jumalan armo kyllä pelastaa meidät, mutta vain usko ottaa sen vastaan. Usko edellyttää aina proaktiivisuutta. Ajattelepa vaikka Jeesuksen vertausta tuomarista ja leskestä Luukkaan 18. luvun alussa.

Itse asiassa Jumala etsii aina uskoa. Jeesus sanoo, että kun Ihmisen Poika tulee takaisin, niin Hän etsii uskoa maan päältä. Usko on myös asia, joka mitä suurimmassa määrin ilahduttaa Jumalan Isän sydäntä. Kun ajattelet itseäsi jossain tietyssä tilanteessa, niin usko on se tekijä, joka vetää tilanteeseen mukaan Pyhän Hengen voiman. Usko vetää aina Henkeä puoleensa, ikään kuin mukaansa. Kyse ei ole meidän omasta kyvykkyydestämme tai voimastamme, vaan Pyhästä Hengestä.

Markus kertoo verenvuototautia sairastavasta naisesta, joka vain kosketti Jeesuksen vaipan tupsua ja parani. Nainen oli hyvin epätoivoinen, kun mistään ei ollut löytynyt apua. Jeesuksen paikallaolo tuntui siinä tilanteessa lähes tulkoon viimeiseltä ja ainoalta vaihtoehdolta. (Miltähän Jeesuksesta itsestään tuntuu ajatus siitä, että Hän on meille se kuuluisa "viimeinen vaihtoehto"?) Nainen kosketti ja parani. Jeesus toteaa hänelle asian todellisen luonteen, kun sanoo: "Tyttäreni, sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi. Mene rauhaan ja ole terve vaivastasi." (Mark. 5:34)

Aidossa raamatullisessa uskossa opetus ja ihmeet kulkevat aina yhdessä. On siis olemassa puolinaista evankeliumia ja täyttä evankeliumia - ja tämä pätee molempiin suuntiin. Kun ajattelen omaa tilannettamme länsimaisina kristittyinä, niin mieleeni nousee kysymys, mitä Kristuksen seurakunta todella tarvitsee? Entä mitä se itse todella haluaa? Viihtyykö aito usko samassa yhteydessä rahan, rakennusten ja resurssien kanssa?

Käytännön kysymys minulle itselleni (ja itse asiassa sinullekin, joka luet tämän) on, miten voin harjoittaa uskoani?

Peilailua

Olen miettinyt millaista on ollut oma kasvuni miehuuteen ja isän mallin löytämiseen. Juureni ovat toisaalta karussa saaristolaisuudessa, toisaalta köyhässä maalaisuudessa. Molemmille näille on ollut ominaista tietynlainen ulkoapäin annettu lupa itsensä väheksymiseen ja köyhäilyyn. Elämältä ei ole ollut lupa odottaa liikoja. Olen kasvanut työväenluokkaisessa kodissa (silloin kun työväenluokka vielä oli olemassa) ja nuoruuteni mielenmaisemalle on ollut ominaista 60- ja 70-lukujen nuorisokulttuuriset tyylisuunnat, "koviskulttuurit". Kovan miehen maine on ollut arvostettua ja se piti itse hankkia. Mietin kuinka paljon ja millä tavalla kaikki tämä on vaikuttanut omaan tapaani toimia isänä ja kasvattajana, miehenä ja aviopuolisona, niin kristitty kuin olenkin.
Mietin myös kuinka paljon länsimaiselle kulttuurillemme nykyisin niin tyypillinen sukupuoliproblematiikka, kuten homoseksuaalisuus, onkaan seurausta sinänsä hyvin yksinkertaisista asioista, kuten hyväksynnän ja johonkin kuulumisen puutteesta. Orpouden henki kiinnittää katseen aina ihmiseen itseensä. Toimiessani erityisnuorisotyöntekijänä 80- ja 90-luvulla huomasin, miten monet ns. "nuoriso-ongelmat" olivatkin itse asiassa seurausta aikuisten ongelmista, kuten terveen vanhemmuuden ja oikean perhemallin (isyyden ja äitiyden) puuttumisesta. Huomaan siis, että on olemassa asioita, jotka ovat puhtaasti kulttuurisia ja sidottuja jonkin tietyn ajan ja paikan kontekstiin. Sitten on olemassa asioita, jotka ovat olemassa ikuisesti ja universaalisti päteviä lainalaisuuksia ja periaatteita, jotka nousevat Jumalan ilmoituksen pohjalta. Siitä kannattaa pitää kiinni ja peilata kulttuuriamme siihen.

On olemassa huutava, suorastaan hyytävä, puute hengelliselle vanhemmuudelle. Vain tätä kautta voimme tehdä yhteiskunnassamme tietä uudelleen terveelle vanhemmuudelle, joka ilmenee kaikilla elämänalueilla. Sen tähden kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä sanotaan vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä. Ehkä Jumalan ratkaisu oman kulttuurimme tilanteessa on Johanneksen tapa toimia. Viimeisellä aterialla ollessaan Johannes painoi päänsä Jeesuksen, Mestarinsa rintaa vasten.

Futiksesta

Toimittaja Pekka Pohjolainen kirjoitti Suomenmaassa osuvasti: 

"Hienointa lätkätunnelmaa kun ei löydy kuohuviinilasien kilinästä 

mahtipontisten areenoiden vip-aitioissa. Sen aistii parhaiten provinssien karuissa jääladoissa 

paksussa lihapiirakoiden tuoksussa ja toppatakkien kahinassa."

Näin olen itsekin aina ajatellut ja näin ajattelen sen olevan erityisesti futiksen kohdalla. Tunnelmaltaan ja intensiteetiltään parhaat pelit kun löytyvät usein jostain alasarjojen paikallisderbyistä. Siellä laji elää jaloimmillaan ja puhtaimmillaan, vapaana Robby Keanen halveksimasta "simpukka ja samppanja"-osastosta. Tunnustaudun siis tällaiseksi jalkapalloromantikoksi ja puristiksi suhteessa itse ilmiöön. Tosin ei minulla ole mitään vastaan todellista huippufutistakaan, silloin kun sen näkemiseen vain tarjoutuu mahdollisuus. Mutta tuossa toimittaja Pohjolaisen toteamuksessa on vinha perä. Perustelen tätä näkemystäni eräällä omakohtaisella kokemuksellani. 

Pahimman ja ala-arvoisimman futiksen halveksunnan koin vuosia sitten eräässä FC Lahden ja silloisen MyPan välisessä ottelussa, kun Lahessa silloin pelannut Tommi Kari loukkaantui vakavasti yhteentörmäyksessä maalivahdin kanssa. Samaan aikaan kun Karia yritettiin saada koottua yhteen ja kuljetettua paareilla kentältä vieressäni istunut kutsuvierasjoukko keskusteli äänekkäästi puutarhanhoidosta. Minun ei liene tarpeellista yrittää kuvata omia tunteitani noita puoliväksin katsomoon raahattuja sidosryhmäläisiä kohtaan. 

Nämä tapahtumat tulivat mieleeni, kun eilen iltapäivällä värjöttelin ystäväni Ericin kanssa räntäsateessa katsomassa FC Lahden ensimmäistä kotipeliä. Siellä se Tommi Karikin taas viiletti kentällä - ja talutettiin loukkaantuneena vaihtoon toisella puoliajalla. 

Mitä me tästä kaikesta opimme? Jos olet jossain mukana, ole koko sydämestäsi, älä puolivillaisella asenteella.

Provosoiva ajatus ja sen seuraukset

"Kasvava joukko ihmisiä lähtee pois institutionaalisesta kirkosta uudesta syystä. He eivät lähde siksi, että olisivat menettäneet uskon. He lähtevät, jotta säilyttäisivät uskonsa."

Reggie McNeal, The Present Future: Six Tough Questions for the Church

Olen viime aikoina parissa yhteydessä käyttänyt tätä lainausta, joka itse asiassa on sitaattina Neil Colen kirjasta Orgaaninen seurakunta (Itätuuli-Kustannus, 2007). Olen huomannut (eikä tämän pitäisi yllättää minua), että suomalaisessa tilanteessa tämä herättää kuulijoissa kysymyksiä, epäluuloa ja turvattomuutta, otsan rypistyksiä, kulmakarvojen kohottelua, jopa hengen haukkomista. Se on kieltämättä provosoiva ajatus, ja sillä on seurauksensa. Myönnän auliisti, että siihen liittyy myös paljon ongelmia. (Minun, jos kenen, tulisi tietää se.)

Mielenkiintoinen ilmiö täällä Suomessa on se, että ihmiset eivät välttämättä eroa kirkosta tällaisessa tilanteessa. He vain perustavat uuden yhteisön sen suojiin, (mihin käytäntöön on monia eri syitä, mutta emme mene niihin tässä sen tarkemmin). Kirkon piirissä toimivia vaihtoehtoisia jumalanpalvelusyhteisöjä voitaisiinkin kutsua "hybridiyhteisöiksi". Perimmältään siinä näyttää kuitenkin olevan kysymys samasta asiasta. Uusi yhteisöä perustetaan, jotta ihmiset säilyttäisivät uskonsa.

Pari ajatusta siitä poislähtemisestä. Ensimmäinen ongelma tulee eteen sanan "lähteä" kohdalla. Jos olet aikeissa lähteä ulos jostakin, varaudu sen seurauksiin. Se ei tule olemaan helppoa. Sinulla tulee olla mielessäsi ainakin jonkinlainen suunnitelma siitä, miten elämä tulee jatkumaan tästä eteenpäin. En suosittele lähtemistä pelkän epämääräisen flow´n varassa, vaan jokin kiintopiste Sinulla tulee olla. Liian moni on jäänyt vuosiksi soukkailemaan sellaiseen kohtaan, minkä alun perin piti olla vain väliaikainen suvantopaikka. Kuitenkin Jumala tekee koko ajan uusia asioita. Hänen tahtonsa on, että mekin menemme koko ajan eteenpäin.

Toinen ongelma tulee vastaan kohdassa "säilyttää usko". Voit säilyttää uskosi vain pysymällä itse puhtaana. Jos lähdet pois jostakin, pidä huolta siitä, että et syytä, etkä syyllistä entistä yhteisöäsi ja sen ihmisiä siitä. Jos Sinulla on kutsu Jumalalta lähteä, ota Aabrahamin asenne, joka lähti liikkeelle uskossa, tietämättä, minne olisi saapuva. Älä ota katkeruutta matkakaveriksesi. Tunnen joitakin, jotka edelleen operoivat kokemistaan väärinymmärryksistä ja kärsimistään loukkauksista käsin. Kun alat painia nokikolarin kanssa, muutut aikaa myöten yhtä mustaksi itsekin. Vain anteeksipyytäminen ja -antaminen takaavat sellaisen mielen puhtauden, johon Pyhä Henki mielistyy ja sitoutuu. Kristuksen nöyrä mielenlaatu ei ole vain kaukainen esikuvamme, vaan Pyhä Henki haluaa vuodattaa sen myös meihin niin, että Hänen mielenlaadustaan tulee myös meidän mielenlaatumme. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että me tarvitsemme matkakumppaneita. Paavali neuvookin Timoteusta harrastamaan kristillisiä hyveitä nimenomaan niiden kanssa, jotka huutavat Herraa avuksensa puhtaasta sydämestä.

Jos vielä tämän jälkeen olet loukkaukseksi ja provokaatioksi muille, niin silloin he mitä todennäköisemmin loukkaantuvat Johonkin Muuhun kuin Sinuun.

Kuka Jeesus on Sinulle?

Neil Cole toteaa seurakunnan alkavan aina kysymyksestä, kuka Jeesus on Sinulle. Seurakunta ei siis ala rakennuksista, hyvistä tiloista, kunnollisesta äänentoistosta, rahasta tai muista sen kaltaisista resursseista. Se ei myöskään ala hyvin toimivasta tiimistä, ammattitaitoisesta staffista tai hyvästä ylistysbändistä. Colen seurakuntanäkemystä voidaan pitää Kristus-keskeisenä.

Seurakunta alkaa kysymyksestä, kuka Jeesus on Sinulle. Antamasi vastaus nimittäin määrittelee kaiken sen, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Se ratkaisee kaiken. Me emme voi olettaa itsestäänselvyytenä, että aina kun toimimme jonkin kristillisen tunnuksen nimissä, niin Pyhän Hengen läsnäolo kulkee mukana automaattisesti. Ei, Hän on hyvin tarkka omasta kunniastaan.

Onko Jeesus Sinun elämässäsi Herra, relevantti työmetodi vai äänetön yhtiökumppani? Jos tunnustat Jeesuksen herruuden kaikilla elämänalueillasi (seksuaalisella, taloudellisella, ihmissuhteissasi, työelämässä, ajankäytössäsi - you name it), niin sen jälkeen voit odottaa Herran valmistavan asioita ja vaikuttavan elämässäsi. Pelkäksi relevantiksi työmetodiksi Hän ei suostu, vielä vähemmän äänettömäksi yhtiökumppaniksi. Hän on Herra.

Momentum

Näyttää siltä, että olen jonkinlaisessa tienristeyksessä tai prosessissa omassa elämässäni. Joka tapauksessa olen uuden vaiheen edessä, kun reilun kuukauden kuluttua olen lähdössä Englantiin yhdeksäksi viikoksi Ellel Grangeen Flagship-koulutukseen. Odotan innolla, mitä Jumalalla on varattuna tuona aikana ja sen jälkeen tulevaisuudessa. No, tämä henkilökohtaistaminen ei nyt ole kuitenkaan tämän jutun pointti. (Jos joku haluaa kuulla lisää tästä, voin laittaa tarkempaa postia yksityisviestinä.)

Jutun juoni on tämä. Viimeisen viikon aikana koen Herran kahteen kertaan puhuneen minulle (omassa yksityisessä rukouselämässäni) siitä, miten Hän pitää huolen asioista, johdattaa ja jopa valmistaa tiensä minun eteeni. Tämä on ollut sikäli yllättävää, että näissä rukoustilanteissa omat rukousaiheeni ja pyyntöni ovat suuntautuneet toisaalle. On siis syytä olla tarkkana Jumalan puheen kanssa, ettei eksy liikaa kuuntelemaan muita.

Muistan joskus pastorin aikoinani, miten Herra puhui minulle Tienaukaisijasta, joka kulkee minun edelläni. Miikan kirjan 2. luvun lopussa on profetia siitä, miten Herra haluaa koota tarkasti talteen Israelin kansan jäännöksen. Tämä liittyy tietenkin tuon aikaiseen tilanteeseen Isaraelin kansan historiassa, pakkosiirtolaisuuteen ja sieltä paluuseen. Profeetan sana tuo kuitenkin hyvin esille Jumalan todellisen luonteenlaadun: Hän haluaa kerätä ja palauttaa takaisin, koota ja saattaa yhteen niin yksilöllisellä kuin yhteisölliselläkin tasolla kaikki lampaansa. Jumala on Eheyttäjä ja Parantaja.

Profeetan saama näky ei kuitenkaan pääty tähän. Jumala on uusien alkujen Jumala, eikä meidän koskaan pidä vähätellä pienten alkujen päivää. Niinpä meidän on valvottava ja oltava hereillä, kun Tienaukaisija tulee. Profeetta Miikan lupauksen mukaan Tienaukaisija, mikä rabbien mukaan on eräs Messiaan salanimistä, käy meidän edellämme. Hän valmistaa sen tien meille, jota meidän on kuljettava. Kyseessä ovat alussa ikään kuin askelmerkit lumessa, joihin astumme, mutta kasvaessamme se pikku hiljaa muuttuu kahdeksi merimerkiksi, joiden välissä on turvallinen reitti purjehtia, ollen lopulta ikään kuin kartta ja kompassi ja yleinen luonnon merkkien tuntemus, joiden avulla voimme löytää Jumalan tahdon omassa elämässämme.

Jumalan kasvatuksen (ja kurituksen) tarkoitus on nimittäin se, että, profeetan sanoin, me raivaamme tiemme, löydämme ulospääsyn ja lähdemme liikkeelle - luottaen koko ajan siihen, että nyt Kuninkaaksemme muuttunut Tienaukaisija kulkee edellämme. Uskonelämän momentum on se tilanne, kun Herra puhuu ja kun on lähdettävä liikkeelle. Se ei vaikuta ainoastaan minun elämääni, vaan myös muiden elämään, sillä me mentoroimme aina myös omalla elämällämme. Momentum on sekä tämä "carpe diem"-hetki, mutta myös pidempi elämänvaihe ja prosessi, josta sitä jälkeenpäin tarkastellessamme voimme todeta, että "kyllä, silloin oli käännekohta elämässäni ja nuo vaiheet ovat johtaneet siihen, missä ja mikä nyt olen".

Ehkäpä se momentum onkin koko elämämme, sillä aikamme on Jumalan kädessä ja Hän tekee koko ajan uutta. Oleellista meidän ihmisten kannalta on se, että kuljemme Tienaukaisijan askelissa.

Harjaantumisesta vielä...

Aineelliselta näyttävä maailmamme on itse asiassa läpikotaisin hengellinen. Ei ole olemassa mitään sellaista käsitettä, kuin hengellinen tyhjiö. Kun joku ihminen vapautuu jostain hengellisestä painostuksesta vihollisen taholta, voi syntyä ikään kuin "vakuumilta" näyttävä tilanne hetkellisesti. Kuitenkin joku täyttää aina sen ennemmin tai myöhemin - tai itse asiassa hyvinkin nopeasti. Ihmisen itsensä kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että sen tyhjiön täyttäjä on Pyhä Henki.

Edellisessä postauksessa käsittelemäni uskonelämän lainalaisuus nimeltä harjaantuminen tapahtuu tätä kautta. Harjaantumista voi nimittäin olla monenlaista. Harjaantuminen voi käytännössä suuntautua kahtaalle. Pietari puhuu seurakunnan häiriköistä, joilla on "ahneuteen harjaantunut sydän" (2.Piet.  2:14). Ihminen voi omien valintojensa seurauksena ja pitkällisen kehityksen tuloksena harjaantua monenlaisiin asioihin, niin hyviin kuin pahoihin, turhiin tai tarpeellisiin, turmiollisiin kuin hyödyllisiin tai ihmiskunniaa tuottaviin tai Jeesusta kirkastaviin. Joskus ihminen voi tarvita aivan erityistä apua vapautuakseen sielunvihollisen painostuksesta ja vaikutuksesta jollain tietyllä elämänalueella.

Se, minkä aloitat yksittäisinä tekoina, muuttuu aluksi tottumukseksi ja sitten harjaantumisen kautta ikään kuin toiseksi luonnokseksi ja lopulta elämäntavaksi, joka hallitsee sinua. Ihmisen elämässä toimii vääjäämätön kylvämisen ja niittämisen laki. Ihmisten välisten suhteiden ja vuorovaikutuksen kautta se voi laajentua ja kasvaa kokonaiseksi kulttuuriksi, erityisesti silloin kun ihminen on riittävän vaikutusvaltaisessa asemassa. Jaakob ei turhaan varoita meitä esimerkiksi kielten synneistä, koska ne levitessään voivat aiheuttaa uskomattoman pahoja seurauksia.

"Harjaantua" tulee kreikan verbistä gymnadzoo, mikä merkitsee kirjaimellisesti urheilun harjoittelemista alasti (gymnos tarkoittaa alastomuutta), mutta yleisesti käytettynä ihmisen mielen tai ruumiin treenaamista ja harjoittamista jotain tiettyä tarkoitusta varten. Kyseessä voi olla vaikkapa antiikin filosofien arvostama väittelytaito tai itsehillintä tai sitten fyysiset taidot urheilussa tai sodankäynnissä. Monet Uuden terstamentin kirjoittajat käyttävät samaa verbiä ihmisen oman hengellisen elämän hoitamisesta ja kurinalaisesta uskovan vaelluksesta.

Heprealaiskirje puhuu harjaantumisesta nimenomaan siinä merkityksessä, että sen kautta uskova kykenee arvioimaan ja erottelemaan asioita ja ilmiöitä elämässä yleensä - mikä on minulle hyödyksi, mikä taas ei tai mikä on erityisen haitallista - ja hengellisessä mielessä erityisesti. Tämä ominaisuus kuuluu Hepr. 5:14:n mukaan nimenomaan aikuisen kristityn tuntomerkkeihin. Saman kirjeen lopulla (12:11) kirjoittaja puhuu myös sellaisesta harjaantumisesta, joka liittyy Jumalan kasvatukseen ja kuritukseen, joka ei aina tunnu meistä miellyttävältä, mutta joka tuottaa hyvän hedelmän, vanhurskauden ja rauhan, niille, jotka tällaisen kokemuksen kautta on harjoitettu.

Vastuu omasta harjaantumisestamme on meillä itsellämme, ei pastorilla, vanhemmillamme tai kenelläkään muullakaan.

Harjaantumisesta

"Harjaantunut siivooja saa paikan." Muistan jostain kaukaa nuoruudestani, esifingerporilaiselta ajalta tällaisen tsoukin, jossa semanttisella kikkailulla luodaan absurdi vaikutelma. Siivooja on niin työnsä läpitunkema ja siihen henkilöitynyt, että on muuttunut (ilmeisesti pikkuhiljaa, pitkällisen prosessin tuloksena) instrumenttinsa kaltaiseksi.
-------

"Hengelliset on tutkittava hengellisesti", toteaa Paavali korinttilaisille (1.Kor. 2:13) ja jatkaa heti perään, että tämä ei koskenut heitä, koska he olivat edelleen hengellisesti puhuen lapsen tasolla. Tällaiselle "aikuiselle lapselle" - kuvittele henkilöä, jolla on akateeminen loppututkinto huippuarvosanoin tunnetusta yliopistosta, mutta hän on emotionaalisesti murrosikäisen tasolla - ei sopinut puhua hengellisesti, vaan syöttää edelleen maitoa. He ovat edelleen lihallisia, niin pelastettuja kristittyjä kuin ovatkin. Tämä ei ollut sinänsä mikään synti, mutta useimmiten, jos tämä tila pitkittyy, siihen liittyy synnillisiä tapoja ja tottumuksia omassa elämässä. Lapsena oleminen kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen, mutta jokaisen isän tahto on nähdä lapsensa kasvavan ja kehittyvän.

Paavali antaa omalle hengelliselle pojalleen Timoteukselle ohjeen: "harjoita itseäsi jumalisuuteen" (1.Tim. 4:7). Hän toteaa ruumiillisesta harjoituksesta olevan kyllä hyötyä jollain tapaa. Mitä voimme oppia tästä? Moniakin asioita, kuten kurinalaisuutta, itsensä kieltämistä, pois mukavuusvyöhykkeeltä uimista. Todellinen hyöty siitä tulee esille kuitenkin vasta silloin, kun kaikkea tätä sovelletaan jumalisuuteen. Aikamme ja energiamme tulee vahvistaa ja ruokkia mieltäni, tunteitani ja tahtoani siinä missä henkeänikin. Paavalin ohjeet 1.Tim. 4. luvun lopulla lähtevät juuri tältä pohjalta. Harjaantuminen edellyttää kurinalaisuutta.

Toisaalla Paavali toteaa meille annetun "voiman, rakkauden ja raittiuden hengen" (2.Tim. 1:7). Huomaan, että tämä viime mainittu Pyhän Hengen ominaisuus korostuu ajassamme. Monenlaisten ilmiöiden keskellä olemme pakotettuja kysymään, mitä on raitis usko?

Sananlaskujen kirjassa on vakava kehotus: "yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee" (4:23). Minulle se puhuu siitä, että en saa antaa minkään asian sitoa itseäni niin, että tämä elämän lähde sameutuu, tukkeutuu tai saastuu. Joskus se merkitsee selvää asioiden priorisointia ja karsimista tarvittaessa. Paavali antaa eskatologisen hypetyksen vallassa eläneille raitistuttavan neuvon elää hiljaisuudessa, toimittaa omat tehtävänsä ja tehdä työtä omilla käsillään apostolin oman esimerkin ja neuvon mukaisesti (1.Tess. 4:11). Monessa muussakin kohdassa Uudessa testamentissa tulee esille kohtuullisen elämän ihanne. Erityisesti tämä näkyy 1. Tim. 6. luvussa, jossa Paavali ohjeistaa raittiuteen suhteessa maalliseen omaisuuteen ja aineellisiin resursseihin.

Herran tavoite meidän kohdallamme tässä harjaantumisessa jumalisuuteen on ilmaistu Hepr. 5:11-14:ssa. Meidän hengellisten aistiemme tulee olla niin harjaantuneita, että kykenemme erottamaan oikean väärästä, epäraittiin raittiista uskosta, vääränlaisen hypetyksen oikeasta innosta Herran työssä sekä terveen tasapainoisen kristillisyyden kaikesta muusta uskonnollisuudesta. Se on merkki täysi-ikäisestä, aikuisesta uskosta.
-------

Kristittykin voi siis olla - ja hänen tulee olla - tällä tavoin "harjaantunut". Jumalan valtakunnan työssä ja seurakunnan rakentamisessa tällaiselle on paljon käyttöä.

Muutama ajatus kirkollisen opposition tilanteesta

"Kirkko hämmennyksen tilassa", otsikoi Timo Eskola pääkirjoituksensa viimeisimmässä Perusta-lehden numerossa (2/2017). Jos joku ei heti ymmärrä, mihin tällä viitataan, on hän täysin ulkona, ei vain evankelisluterilaisen kirkon, vaan koko suomalaisen yhteiskunnan viimeisimmästä, suuresta keskustelunaiheesta. Eskola käy kirkollisen vastarintamiehen silmin sekä pääkirjoituksessaan että myös parissa muussa viimeaikaisessa kirjoituksessaan ansiokkaasti läpi kirkollisen tilanteen kehittymistä ja nykytilanteen problemaattisuutta. Erityisesti hän kiinnittää huomiota arkkipiispa Kari Mäkisen toiminnan kaksijakoisuuteen. Toisaalta Mäkinen, ikään kuin lempeän paimenen äänellä, kehottaa riiteleviä lampaitaan (tai itse asiassa vain osaa heistä) pidättäytymään "sanktioiden, kurinpidon, kontrollin ja oikeusprosessien" käytöstä kirkon nykyistä näkemystä vastaan toimivien pappien kohdalla. Toisaalta kaikki vähääkään kirkon lähihistoriaa tuntevat muistavat, miten Mäkinen itse, Turun piispana toimiessaan, käytti juuri näitä samoja voimakeinoja kirkon konservatiiveja vastaan. Pääkirjoituksensa lopussa Eskola toteaa arkkipiispa Mäkisen puheen osoittavan pelin kovuuden kirkossa, jos se kenellekään enää tulee minään yllätyksenä.

Eniten minua itseäni mietityttää - ja on jo useiden vuosien ajan mietityttänyt - se, miten hajanainen, jahkaileva ja päättämätön kirkollinen oppositio on. Tarkoitan tässä nyt nimenomaan sitä osaa kirkollisesta herätysliikeväestä, jota on perinteisesti kutsuttu "uuspietisteiksi" tai kansanomaisemmin "viidesläiseksi". Minulle on sekä aikoinani siinä mukana olleena että sitä pitkään sivusta seuranneena muodostunut sellainen käsitys, että merkittävin yksittäinen tekijä, joka selittää sen pelkästään maltillisen protestoinnin on puhdas mukavuudenhalu. Kirkossa on hyvä olla. Mieleeni tulevat nuoruudestani erään seurakunta-aktiivin nuoren miehen kiteytys kirkon maallikkotyöstä: "saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa". Kirkossa on kuitenkin, kaikesta ulkonaisesta paineesta, vastustuksesta ja pahan puhumisesta huolimatta, sen verran turvallista ja helppoa olla, että miksi turhaan liikaa keinuttaa venettä. Tarkoitan turvallisuudella tässä yhteydessä ennen kaikkea taloudellista turvallisuutta, joka on ollut todellisuutta ainakin näihin päiviin asti.

Mielessäni herää väistämättä kysymys, miten toimitaan sitten, kun kirkolliset privilegiot oikeasti poistuvat ja taloudelliset tukirakenteet sortuvat? Onko viidesläisiä kirkollisverojen maksajia vielä kunnolla totutettu säännölliseen antamiseen? Nyt voisi olla hyvä aika alkaa varautua kansankirkon jälkeiseen aikaan.

Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Ville Auvinen kirjoittaa tuoreimmassa Kulmakivi-lehdessä "toistaiseksi viimeisen" pääkirjoituksensa. Auvinen siirtyy Sleyn lähetysjohtajan sijaiseksi. En tiedä, enkä osaa sanoa, liittyykö tähän lähtöön mitään sen kummempaa dramatiikkaa, mutta ajattelen sen kuitenkin jollain tavalla ilmentävän sitä tilannetta, mikä kirkollisen opposition piirissä vallitsee. Ei oikein tiedetä, mitä pitäisi tai haluttaisiin tehdä. Kirkolliselta herätysliikeväeltä puuttuu vahva ja inspiroiva muutosjohtaja, jolla olisi selvä näky ja tietoisuus siitä, mihin suuntaan nyt pitäisi kulkea.

Mielestäni tämä tilanne näkyy myös STI:n toiminnassa. Sen ohjelma, materiaali ja ylipäätään koko habitus korostaa akateemista oppineisuutta kaiken autuuttavana ratkaisuna niin kirkollisiin kuin yksittäisen teologinkin elämän kysymyksiin ja ongelmiin. Mutta milloin olet kuullut sen piirissä puhuttavan jotain mentoroinnista, opetuslapseuttamisesta tai hengellisestä vanhemmuudesta? Entä ohjaus oman hengellisen elämän hoitoon, kurinalaiseen raamatun lukemiseen, rukouselämään ja todistamiseen? Noup. Näitä ei kirkollisessa genressä tarvita, koska kaikki tulee muuten niin valmiina. Edusta siinä nyt sitten hengellistä muutosvoimaa kirkossa.

STI:n eksistenssiongelmiin on kiinnittänyt huomiota myös Elämä-lehden pakinoitsija Esko Murto. STI:n pitäisi "osata olla kaikille kaikkea - opiskelijoille hauska kahvihuone, herätysliikkeille yhteydenpitofoorumi ja kutsumustietoisten työntekijöiden lähde, kirkolle ja yliopistolle korkeatasoisen konservatiiviteologian huutavan ääni Kaisaniemen korvessa" (3/2017). Mutta huomatkaa, tässäkään ei sanaakaan aiemmin mainitsemistani aiheista. Luterilaisen herätyskristillisyyden päättämättömyys näyttäytyy myös siinä kaiken hengellisen kasvun vierastamisessa, jonka pelätään johtavan pois armon perustalta. Mielestäni tässä kohtaa voitaisiin jo ottaa joitakin päättäväisiä askelia eteenpäin hengellisen aikuistumisen tiellä.

Murto toteaa osuvasti, että on sääli, että suomalaiset herätysliikkeet eivät ole saaneet aikaan yhteistä, kattavaa teologikoulutusta. Suuressa maailmassa tällainen olisi tapahtunut jo aika päivää sitten. Murto esittää yhdeksi varteenotettavaksi syyksi suomalaisen järjestelmän jäykkyyden: "keisarillinen akatemia ei jaa kunniaansa kenen tahansa kanssa". Itse lisäisin tähän myös aidon muutosvastarinnan: pelätään, että mitä seuraa siitä, kun jotain todella muuttuu.

Jos alussa viitattiin "kirkkoon hämmennyksen tilassa", niin samanlaisessa hämmennyksen tilassa näyttää olevan myös kirkollinen oppositio.

Kappaleesta "Elämää Babylonissa":

"Rooma oli suvaitsevainen kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat sen kanssa samaa mieltä, mutta armoton niitä kohtaan, jotka vastustivat sen pyrkimyksiä. Myös nykyään joutuu vastakkain samanlaisen suvaitsevaisuuden kanssa. Se asettaa omat haasteensa niille kristityille, jotka pyrkivät olemaan mahdollisimman salonkikelpoisia tai joilla on tarve olla relevantti ja ajanmukainen hinnalla millä hyvänsä. Varsinkin erityisen julkisoikeudellisen aseman omaaville (ja sen säilyttämiseen pyrkiville) kristillisille yhteisöille voi olla vaikea vastustaa tällaisen rajatusti suvaitsevaisen ympäristön painetta."

Marko Jauhiainen, Aika on nyt: Opas Ilmestyskirjan lukemiseen (Itätuuli-Kustannus, 2016), s. 179.

 

Loppuunpalamisesta ja voimaantumisesta

Olen viime päivien aikana miettinyt paljon näitä kahta asiaa, loppuunpalamista ja voimaantumista. Ne voidaan nähdä toistensa vastakohtina, toisena poissulkevina asioina. Loppuunpalaminen voidaan myös nähdä voimaantumista edeltävä tilana, joka itse asiassa voi jopa mahdollistaa voimaantumisen. Luonnollisesti ajatukseni ovat liittyneet näiltä osin hengelliseen työhön. Olen huomannut, että en voi ottaa Pyhää Henkeä ikään kuin "tasavertaiseksi yhtiökumppaniksi" omaan elämääni ja kutsumukseeni. Tämä nimittäin johtaa väistämättä minut palamaan loppuun palvelutyössäni. Yhtälö on täysin mahdoton jo senkin takia, että minä olen ihminen, langennut ja vajavainen etc. ja Hän on Jumala, joka herätti Jeesuksen kuolleista. Sen tähden ainoa, mitä voin tehdä (tai mitä ylipäätään mitä minä saan tehdä) on alistua Hänen herruutensa alle.

Tiedän, että nykyisessä tilanteessamme länsimaisessa ajattelussa (jopa kristittyjenkin kesken) puhe "alistumisesta" ei ole kovin suositeltavaa. Alistumisessahan on kyse luopumisesta oikeuksistani, joskus jopa niiden polkemisesta. Pitäisikö minun moiseen alistua - naisena, nuorena, keski-ikäisenä, vanhuksena, eri tavoin rajoittuneena jne.? Samaan aikaan, ikään kuin meistä vähääkään piittaamatta, Uusi testamentti kehottaa meitä alistumaan ja olemaan alamaisia: miehiä Kristukselle, naisia miehille, nuoria vanhemmille, orjia isännilleen, seurakuntalaisia hengellisille johtajilleen ja lopulta kaikkia toinen toisillensa. (Puhun nyt sellaisille meistä, jotka ovat asettaneet itsensä alamaisuussuhteeseen Jumalan Sanalle.)

Ainoa tie välttää loppuunpalaminen ja voimaantua, on asettaa itsensä Pyhän Hengen herruuden alle sataprosenttisesti. Hänellä tulee olla täydellinen omistajuus suhteessa meihin. Tämä tekee kipeää aika ajoin, mutta kuoleminen kuuluu kristityn elämään yhtä olennaisesti kuin ylösnouseminenkin. Kristuksen esimerkki velvoittaa meitä tässä kohtaa - lue vaikkapa Filippiläiskirjeen 2. luvusta lisää.

Sadon paljous

Eräs arvostamani kristitty vaikuttaja totesi eräässä keskustelussa hiljattain, että itse asiassa Jeesus ei kehottanut meitä rukoilemaan herätystä, vaan uusia sadonkorjaajia, koska sato on jo valmiina. Jeesus puhuu tästä Luukkaan 10. luvun alussa, jakeessa 2: "Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä sadonkorjuuseensa". Tiedän kristittyjä, joilla on kännykässään piippaus muistuttamassa tästä rukouksesta joka päivä klo 10.02. Tätä Jeesus kehotti meitä rukoilemaan. Tämän lisäksi meidän on arkipäivän elämässämme oltava Jeesuksen todistajia. Arvostamaani kristittyä vaikuttajaa lainaten, voimme rukoilla polvemme verille herätystä, mutta jos emme arkielämässämme kerro kenellekkään Jeesuksesta, niin kaikki tuo on turhaa.

Wolfgang Simson lainaa kirjassaan Houses That Change the World (s. 253) ystäväänsä, joka erään kansainvälisen johtajuuskonferenssiin aikana totesi hänelle: "Minulla on vain yksi ongelma nykyisen kristillisen johtajuuskoulutuksen kanssa. Se ei kouluta johtajia." Neil Cole kannattaa ennemmin johtajien "viljelyä" kuin heidän rekrytointiaan ulkopuolelta. Hän toteaa parhaan tavan kouluttaa uusia johtajia olevan kasvattaa "johtajia sadosta". Hänen mukaansa ratkaisu uusien johtajien puutteeseen on kouluttaa johtajia "pellolta", jossa yllä mainittu "elo" tai "sato" on. Uusien uskovien muuttunut elämä, jolla on muihin tarttuva vaikutus, on Colen mukaan uuden herätyksen "momentum". (Organic Leadership, 138)

Sen tähden, todista Jeesuksesta, mentoroi omalla elämälläsi ja kulje ihmisten mukana heidän kasvussaan niin olemisessa, tekemisessä ja tietämisessä.

Kulttuurihistoriaa, Bob Dylan ja pakollinen prosessi

Jos minun pitää nimetä sekulaarin kulttuurin piiristä joku henkilö, johon erityisellä tavalla olen samaistunut, se on muuan Robert Zimmerman. Hän sai viime vuonna Nobelin kirjallisuuden palkinnon ja on ehkä eräs kaikkein vaikutusvaltaisimpia runoilijoita ja säveltäjiä sen genren piirissä, jota kutsutaan "rockiksi". Minuun on erityisesti tehnyt vaikutuksen hänen kuvia kumartelemattomuutensa, itsepintainen pyrkimyksensä itsenäisyyteen, jopa piittaamattomuutensa siitä, mitä muut ajattelivat. Hän on suvereeni oman tiensä kulkija. Tämä puoli hänessä tulee esille vaikkapa kohtauksissa, jotka on kuvattu hänen akustisesta folkista sähköiseen rockiin siirtymisensä jälkeen: yleisö buuaa hänelle, syyttää häntä petturiksi ja uhkaa ampua hänet, mutta hän tekee vain siten, kuin hänen oma sisimpänsä kehottaa.

Lisäksi hänen lyriikoissaan on aina ollut jotain sellaista osuvuutta, joka tavoittaa oman sukupolveni syvimmät tuntemukset. Olen useassa yhteydessä tämänkin blogin postauksissa tuonut esille oman nöyrän kokemukseni siitä, miten hänen runoudessaan ilmenee jotain sellaista, mitä voisi kutsua "sekulaariksi profeetallisuudeksi". Jos tunnet yhtään hänen tuotantoaan, voit varmasti yhtyä tähän toteamukseeni, kun kuuntelet vaikkapa sellaisia hänen folk-kautensa mestariteoksia, kuin "Masters of War", "Hard Rains Gonna Fall" tai "Blowin´ in the Wind". Toisaalta hän on aivan uransa alkuajoista asti kantanut mukanaan vanhaa amerikkalaisen juurimusiikin perintöä, joka on syntynyt kahden kulttuurisen virtauksen synteesinä, nimittäin kelttiläispohjaisen irlantilais-skottilaisen tradition, (joka Appalakkien vuoristossa jalostui siksi, mitä nyt kutsumme bluegrassiksi, kantriksi ja ties miksi) sekä afrikkalaisten orjien jälkeläisten oman musiikin välisestä yhteentörmäyksestä ja vuorovaikutuksesta. Sen tähden, kun kuulet hänen laulavan kaksikymppisenä kaverina sellaista laulua, kuten "Man of Constant Sorrow", kuulet hänen äänessään, tyylissään ja habituksessaan paljon vanhemman miehen laulavan.

Katselin lauantai-iltana Yle Teemalta tullutta Martin Scorsesen Bob Dylan-filmatisointia "No Direction Home". Se on kulttuurihistoriallisesti arvokas katsaus jo 50-luvulla alkaneeseen liikehdintään, joka 60-luvun alussa tuotti lukemattoman määrään folk-musiikkia, jonka lyriikoille oli ominaista eräänlainen modernin projektin optimistisuus, jopa sinisilmäinen sellainen: "me tulemme muuttamaan maailman, poistamaan sen ongelmat, kuten köyhyyden, aliravitsemuksen ja ydinsodan uhan". Koko modernille skeemalle on ollut ominaista tällainen uudisraivaajan identiteetti ja ajatus sivistyksen ja kehityksen rajoille menemisestä. Amerikkalainen kansalaisoikeusliike syntyi osittain tältä pohjalta, nimenomaan valkoisten puolelta. Tämä eetos on ollut leimallista Amerikalle ja amerikkalaisuudelle 60-luvun alusta alkaen - ainakin silloin, kun presidenttinä on ollut demokraatti. Vain tätä taustaa vasten voimme myös ymmärtää jotain siitä traumaattisuudesta, jonka JFK:n salamurha löi koko liberaalin ja "edistyksellisen" valkoisen amerikkalaisen mielenmaisemaan.

-------

No, tämän pitkäksi venähtäneen johdannon jälkeen voinkin sitten siirtyä itse asiaan (ja rehellinen ollakseni, tästä piti tulla lyhyt ja ytimekäs sunnuntaiaamun postaus). Minua nimittäin puhutteli kovasti beatnik-runoilija Allen Ginsbergin kertomus siitä, miten hän ensimmäisen kerran kuuli Dylanin laulavan ("...kuulin kai Hard Rainin...") ja miten hän oli purskahtanut itkuun.

"Itkin siksi, että minusta tuntui siltä, että soihtu oli siirtynyt seuraavalle sukupolvelle."

Vaikka en mitenkään jaakaan Ginsbergin filosofiaa ja arvoja (tämä sanottuna fundamentalistiystävilleni), niin hänen kokemuksessaan on jotain sellaista, mitä jokaisen mentorin on hyvä oppia. Ginsberg siteeraa tiibetläisiä munkkeja: 

"Jos oppilas ei päihitä opettajaa, opettaja on epäonnistunut."

Ajattelen tämän olevan kokemus, joka on pakollinen jokaiselle valmentajalle, ohjaajalle ja mentorille. Se on sitä ensinnäkin siitä syystä, että vain tämän kautta kykenemme oikein toteamaan opin menneen perille. Se on pakollinen ennen kaikkea uuden sukupolven itsensä takia; heidän on se tehtävä. Mutta se on myös mentorille itselleen terveellinen muistutus kuolevaisuudesta, mihin sisältyy toisaalta katoavaisuuden lahjomaton ajatus - "kaikki liha on kuin ruoho" - ja toisaalta siunaava iankaikkisen levon ajatus - "olen kilpaillut hyvän kilpailun, juoksun päättänyt ja uskon säilyttänyt". Myönnän kyllä auliisti, että tässä jännitteessä eläminen ei aina ole helppoa.

-------

Rikoinpa nyt kaikkia taiteen sääntöjä; johdanto on ylipitkä muuhun sisältöön nähden (vahvasti "etupainotteinen" siis) ja loppuosan käytännön sovellutus on ihan toisesta maailmasta. Mutta mitäpä jos nyt seuraisinkin Robert Zimmermanin jalanjälkiä ja tekisin ihan niin kuin itseäni huvittaa?

Arizonan ihme

 Luin tässä viikolla Urheilusanomista (nro 4, 26.01.2017) jutun koripalloilija Lauri Markkasesta, joka pelaa Arizonan yliopiston joukkueessa paikallista yliopistosarjaa. Pelkästään opiskelijoiden korisliigaksi se on erittäin kovatasoinen, kilpailullinen ja suosittu. Paikallinen joukkue Wildcats on kaupungin ylpeys ja on monen nykyisen huippu-urheilijan kasvattajaseura. Joukossa on luonnollisesti koripalloilijoita, jotka pelaavat nyt NBA:ssa, mutta myös amerikkalaisen jalkapallon huippuja NFL:stä. Tucsonin kokoisessa (about 550 000 asukasta) kaupungissa matsit ovat loppuunmyytyjä ja niissä on huikea tunnelma. Itse asiassa koko Tucsonin elämä pyörii enemmän tai vähemmän Arizonan yliopiston ja sen korisjoukkueen ympärillä. Kampusalue sijaitsee kaupungin keskellä ja on tavallaan kaiken huomion keskipiste muutenkin kuin vain sijaintinsa puolesta. Nuoret urheilijat ovat keskiössä ja heitä seurataan. Markkasen mukaan "on uskomatonta pelata tuollaisen yleisön edessä". Vaikka hommaan kuuluukin ikään kuin "silmätikkuna" oleminen, myös koko yhteisön tuli on koko ajan läsnä.

Vaikka tykkäänkin vallan rankasti tällaisista urheilutarinoista ja henkilökuvauksista, niin juttu mitä jäin miettimään tuon luettuani oli ajatus seurakunnasta, joka toimisi samalla tavoin. Sellainen, jossa nuoret, nousevat johtajat olisivat fokuksessa, heidän valmentamisensa nähtäisiin tärkeänä työnä ja heidän menestymisensä olisi koko yhteisön juttu. "Yhteisö" tässä kuvitelmassani ei nyt (tietenkään) tarkoita Tucsonia (tai edes Lahtea), vaan jotain seurakuntaa. Mitäpä jos seurakuntakulttuurimme olisikin tämän kaltainen: rohkaiseva, tilaa antava ja uusia kykyjä esiin nostava - sen sijaan, että murehtisimme kokonaista sukupolvea nyt jo keski-iän ylittäneitä potentiaalisia vastuunkantajia, jotka eivät koskaan päässeet astumaan sisälle Jumalan suunnitelmiin?