Aikamedian toimituspäällikkö Ruut Ahonen kirjoittaa Ristin Voitto-lehdessä otsikolla "Lavakulttuurin kulisseissa" erityisesti vapaita suuntia riivaavasta ongelmasta, nimittäin lavaleijonista. Tiedättehän tämän ongelman? Kun ammoisina aikoina kristittyjä heitettiin areenoille leijonien eteen, niin nyttemmin tietyissä kristillisissä piireissä (joissa itsekin olen aikaani paljon viettänyt) lavalla keikkuvat leijonat ovatkin pääosassa.
Aivan oikein Ahonen kirjoittaa lavakulttuurin tekevän siellä keikkuvasta helposti haavoittuvan, koska siellä ei haluta nähdä kristittyjä, jotka ovat heikkoja ja kamppailevat erilaisten asioiden kanssa. Lavakulttuuri vetää johtajat helposti kaksoiselämään ja sitä seuraaviin salaisiin lankeemuksiin ja synteihin. Hienoa, että helluntailiikkeen piirissä ollaan havahduttu tähän todellisuuteen.
Vielä enemmän naulankantaan Ahonen osuu nostaessaan esille - ainakin minun mielestäni - vielä suuremman ongelman. Kun huomio kiinnittyy (esim. kristillisen median ansiosta) näihin lavaleijoniin, tavallisen uskovan osaksi jää uskollisen kokouksissa kävijän rooli. Kristityn kasvua mitataan näiden kokouksissa käyntien määrällä ja valtakunnan työn tuloksia näiden kokousten kävijämäärällä.
Pelkkä lavalle katsominen ei kuitenkaan tarjoa kunnon kasvualustaa. Lavakulttuuri yksinään ei takaa sitä, että uskon perusasiat ovat selvillä ja usko pääsee kasvamaan, kirjoittaa Ahonen. Itse toteaisin tähän, että lavakulttuuri on eräs tehokkaimpia tapoja estää kaikenlainen hengellinen kasvu, koska se passivoi ihmisen, jonka identiteetti on vain sanankuulija. Muistan jo joskus ammoisessa nuoruudessani kuulleeni tähän tilanteeseen sopivan lausahduksen: "Saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa". Näin näyttää käyneen monessa kohtaa.
Tiedän kokemuksesta sen, miten monessa seurakunnassa todellisuutta on se, että ihminen on saattanut istua jopa vuosikymmeniä samoissa kokouksissa, eikä mitään todellista kasvua ole tapahtunut, koska huomio on kiinnittynyt vain esillä olevan seurakunnan työn tekijän seuraamiseen. Lavaleijonat ovat pahimmillaan saattaneet olla esteenä kokonaisen sukupolven kasvamiselle vastuuseen Jumalan valtakunnan työstä. "Olla Herran tiellä" saa tällöin kaksoismerkityksen.
Neil Colea vapaasti lainaten, paras tapa saada aikaan laajempaa hengellistä muutosta ei ole korkeammin koulutettujen pastorien saaminen seurakuntaan, vaan paremmin varustettujen seurakuntalaisten heittäminen kehiin. Edellisessä postauksessa halusin antaa suuntaviivoja "neroudeksi" kutsumani hengellisen kasvamisen ja jakamisen eteenpäin siirtämiselle. Näen Ahosen reposteleman lavakulttuurin eräänä suurimpana esteenä Efesolaiskirjeen 4. luvun näyn toteutumiselle uskovien yhteiselle kasvulle kohti Päätä, joka on Kristus, jolloin ei enää olla kaiken maailman opintuulien riepoteltavana.
Ahonen kantaa aiheellisesti huolta lavakulttuurin työllistämistä ihmisistä. Minäkin ajattelen, että on jo aika päästää lavaleijonat lepoon. On nimittäin olemassa mielekkäämpiäkin tapoja toteuttaa omaa kutsumustaan. Edelliseen postaukseeni viitaten, opeta siis pelaajat ajattelemaan valmentajien tavoin.
