Raittiuden ystävä

Omalle ajallemme on ominaista arvojen ja näkemysten polarisoituminen. Uskoammekin ajatellen sama tuntuu pätevän. Nyt on valittava leirinsä ja suostuttava kategorisointiin, tuli se sitten ns. maailman tai kristittyjen taholta. Nykyään ei ole oikein trendikästä sanoa ammentavansa omaan hengelliseen elämäänsä "vähän sieltä sun täältä" kristittyjen yhteisestä perinnöstä. Kun näin tekee, antaa nopeasti vaikutelman hengellisesti epämääräisestä juurettomuudesta ja saa helposti churchshoppailijan maineen. Pahoin kuitenkin pelkään (ja omat ja monien muiden, joiden kanssa olen keskustellut, kokemukset vahvistavat tätä näkemystäni), että yksipuolinen jumiutuminen yksiin ja samoihin uriin, tuottaa yksipuolista ja sisäänpäin kääntynyttä hengellisyyttä.

Itselleni nousee nykyisin yhä useammin mieleen kuva vaa´asta. Hahmotan yhä useammin hengellistä elämää ja uskonnollista kenttää tämän kuvan kautta; kaksi vaakakuppia on tasapainossa keskenään. Ajattelen tällä periaatteella olevan vahva perusta raamatullisessa ajattelussa. Paavali kirjoittaa toisessa kirjeessään nuorelle Timoteukselle kehottaen häntä virittämään palavaksi oman armolahjansa. Paavali perustelee tätä sillä, että Jumala ei ole antanut kenellekkään meistä pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden Hengen.

Luulen, että useimmat uskonelämän yksipuolistamiset ja ylikorostamiset ovat seurausta jomman kumman, voiman ja rakkauden, yksipuolisesta viljelystä. Väistämätön seuraus toisen harrastamisesta on toisen laiminlyönti. Mitä tapahtuu, jos korostamme hengellisyydessämme vain järjen ja rationaalisuuden merkitystä yli kaiken? Tai mitä seurauksia on siitä, että koko kristinusko pelkistetään vain sanaan "rakkaus"? Entä millaista on kristillisyytemme, kun totuus ehdottomana absoluuttina jyrää kaiken julistuksemme ja opetuksemme? Tai millainen on seurakunta, jossa kaikki rakennetaan vain hyvän fiiliksen luomisenja hehkutuksen ympärille? Voisivatko Jumalan voima kaikkine karismaattisine manifestaatioineen elää sulassa sovussa ja jopa toisiaan hedelmöittäen rakkauden hyvien tekojen kanssa?

Epäilemättä vanha ja kokenut Paavali  - niin Korinttin karismaattisen kaaoksen kokeneena kuin Ateenan kylmän viileän filosofoinnin nähneenä - tarkoituksella heitti kehotuksensa perään vielä uon "raittiuden" ikään kuin tasapainottamaan koko kuvaa. Tässä käytetty kreikan sana sófronismos tarkoittaa järkevyyttä, ymmärtäväisyyttä, harkintakykyä, itsehillintää ja kohtuullisuutta. Muualla UT:ssa sanan johdannaisia käytetään merkityksissä olla järjissään, malttaa mielensä, ajatella kohtuullisesti, ohjata oikeaan suuntaan. Sitä ei käytetä niinkään raittiutena suhteessa päihteisiin, vaan sillä ymmärretään tarkoitettavan ennen kaikkea hengellistä tasapainoa. (Samanlaista teologista linjanvetoa kahden polaarisen ääripään välillä Paavali näyttää käyvän 1. Korinttilaiskirjeen 1. luvussa, kun hän määrittelee kristillistä julistusta ja pelastusoppia suhteessa niin juutalaisuuteen kuin hellenismiinkin.)

Ajattelen tämän raittiuden olevan eräs merkittävä aidon Jeesus-uskon ominaisuus. Siinä ovat tasapainossa sellaiset asiat, joita ihmismieli muuten, usein omista kokemuksistaan teologiaa tehden, nostaa helposti ylikorostuneeseen asemaan - tai päinvastoin. Tämän tasapainon säilyttäminen on avainasemassa terveeseen hengellisyyteen ohjaamisessa. Tässä kilvoittelu on jokaisen kristityn tehtävä. Käytännössä tämä näyttää edellyttävän sellaista hengellistä kasvua ja kypsyneisyyttä, joka syntyy useimmiten vain pitkällisen kokemuksen ja myös nöyrän omista virheistään oppimisen kautta.