Mietintöjen sanomaa

Lueskelin tuossa juuri Concordia-lehden numeroa 5/2009, jossa on ruotsalaisen luterilaisen pastori Lars Borgströmin mielenkiintoinen katsaus Ruotsin kirkossa tapahtuneeseen kehitykseen 1950-luvulta asti tähän päivään. Ikkunana tähän maallistumisprosessiin toimivat Ruotsin kirkon johtoelimien, kuten kirkkohallituksen ja piispainkokouksen julkilausumat ja mietinnöt liittyen kirkon suhtautumiseen homoseksuaalisuuteen. Jos jaksaa kahlata koko jutun läpi, saa hyvän läpileikkauksen siitä, miten kaikki oikein tapahtui ja miten asiat täälläkin tulevat todennnäköisesti menemään.

Minä tunnustaudun siihen joukkoon kuuluvaksi, joka näkee saman prosessin olevan jo huimaa vauhtia menossa Suomessa. Kaikki uskovatkaan eivät oikein pidä siitä, että tätä asiaa aina pidetään esillä. Olin hiljattain eräässä rukoustilaisuudessa, jossa oli koolla uskovia eri piireistä ja jossa eräs luterilainen pappi rukoili voimakkaasti tulevan arkkipiispanvaalin puolesta, "ettei tämä kysymys samaa sukupuolta olevan parin vihkimisoikeudesta sotkisi koko arkkipiispanvaalia".

No, enhän minä nyt tuollaiseen rukoukseen oikein voi täysin yhtyä - varsinkaan kun koko juttua ei noin vain voi lakaista maton alle. Se on vähän samanlainen juttu kuin se, kun John Lennon-vainaa vaimonsa Yoko Onon kanssa levytti hauskan joulurallatuksen "So This Is Christmas - The War Is Over". Siinähän biisin lopussa kuoro hoilaa Yokon johdolla: "The war is over, if we hope it". Melody Maker-musiikkilehden levykriitikko totesi lakonisesti juttunsa aluksi: "Well, the war isn´t over, even if we hope it". Ehkä veljellä ei vain ollut "uskon henkeä", mutta sama pätee kyllä tähänkin juttuun. Sori vaan, folks.

Mutta niin, "mietintöjen sanomaa"... Menemättä mitenkään yksityiskohtiin voi sanoa, että kyllähän kehitys sangen yksiselitteisesti meni siten, että tuonne 70-luvulle asti juuri kukaan varsinkaan kirkon sisällä ei kyseenalaistanut Raamatun ehdottoman kielteistä kantaa homoseksuaalisuuteen. Tämän jälkeen linja eri mietinnöissä, jotka ovat käytännössä olleet eri teologien hengentuotteita (varjelkoon, mitä ne opettavat noissa laitoksissaan!), vaihtelee. Joko ollaan sitä mieltä, että Raamattu ei oikeastaan (tätä säestää korkeastioppineen yliopistoteologin vaivautunut ähkäisy) kiellä oikeanlaista homorakkautta. Toinen linja on se, että sanotaan, että vaikka Raamattu julistaakin (niin Vanhassa kuin Uudessakin testamentissa) homoseksuaalisen käyttäytymisen tai taipumuksen ehdottomasti synnilliseksi, niin ei siitä tarvitse välittää.

Näin siis annetaan piupaut koko Raamatun ilmoitukselle tässä kohtaa. Ilman sarvia ja hampaita, mutta kun tästä kohtaa on päästetty vihollinen läpi, niin luopumusta (eli samanlaista suhtautumista Raamatun ilmoitukseen) alkaa esiintyä myös muilla elämänalueilla. Tätä perustellaan mm. Ruotsin arkkipiispan K. G. Hammarin sanoin siten, että Raamatun sana täytyy alistaa rakkauden yleisen periaatteen alle. Suora lainaus Hammarilta: "Kun näen itsensä alttiiksi antavaa rakkautta ympäristössäni, en voi jumalakuvani kanssa, jota on muovannut Uuteen testamenttiin perustuva ajattelu, tulkita tätä kokemusta teologisesti merkityksettömäksi: näen silloin Jumalan siinä." (Hassua - itse menettelisin juuri päinvastoin eli alistaisin tässä mainitut asiat tutkittavaksi Sanan auktoriteetin alle.)

Käytännössä tämä tapahtuu selittämällä, että enää ei ole niin tärkeää huomioida yksittäisiä Raamatun kohtia, jotka sanovat jotain esim. homoseksuaalisuudesta. Sen sijaan nyt annetaankin "suurten raamatullisten arvojen", kuten rakkaus, yhteys, uskollisuus jne. olla suuntaa antavina. Näistä arvoista käsin voidaan sitten hyväksyä vaikkapa homoavioliitot, vaikka ne joidenkin Raamatun kohtien valossa ovatkin vääriä. Arkkipiispa Anders Wejryd toteaa v. 2009 asiaa pohtineiden teologien joukon suulla: "Kun kirkon on otettava kantaa kysymykseen samaa sukupuolta olevien avioliitosta, on relevanttia kysyä, onko siitä vahinkoa vai hyötyä ihmisille. Kirkko tahtoo tukea uskollisia suhteita ja raamattuteologisessa horisontissa on rakkauden käsky meille ylitse muiden käskyjen ja kieltojen Raamatussa."

Näin siis olemme tulleet luoneeksi jumalan, joka ei enää tunne omakseen sitä, mitä jotkut väittävät hänen jossain historian vaiheessa sanoneen. Meillä on siis uskomme kohteena jumala, joka on ristiriidassa oman sanansa kanssa. On käynyt, kuten edellä kirjoitin, että kun irrotamme esim. rakkauden käsitteen Jumalasta ja Hänen Sanastaan, luommekin epäjumalan nimeltä rakkaus. Ruotsinmaan piispat & teologit kutsuvatkin tätä vasta keksimäänsä uutta harhaa nimellä "rakkauden argumentti". Käytännössähän tämä sitten aikaa myöten mahdollistaa melkein minkä hyvänsä.

Meillä Suomessa rovasti Liisa Tuovinen pistää vielä paremmaksi selittämällä viimeisimmän tutkimustiedon homoseksuaalisuuden synty- ym. syistä olevan niin "eettisesti velvoittavaa", että se mennen tullen ajaa yli ja ohi Raamatun arvovallan - ikään kuin Hän, joka loi ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi, ei tietäisi paremmin. Milloin Raamatun sana on kirkolle niin eettisesti velvoittavaa, että se nostaa sen piispat ja papit ja muun kristikansan nykyistä kehitystä vastaan?

Tällainen ihmekeikaus on mahdollista vain länsimaisen humanismin höttöä ja siltä pohjalta kasvaneen moniarvoisuuden mätiä hedelmiä hyvin syöneen yliopistoteologin koulutuksella. (Voi hyvänen aika, mitä ne opettavat noissa laitoksissaan!) Joskus on sanottu, että media on kuin maksettu nainen, mutta...


No, muutama tulevaisuuden skenaario tältä pohjalta:

• Kahtiajako kirkossa tulee syvenemään tämän kysymyksen myötä, vaikka kuinka muuta toivottaisiinkin. Tässä mielessä tuleva arkkipiispan vaali on varmasti tärkeä. Mikäli Kari Mäkinen valitaan arkkipiispaksi, luulen Ruotsin kirkon kehityksen toistuvan täällä Suomessa 3-5 vuodessa. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa omana näkemyksenäni, että vaikka Miikka Ruokanen valittaisiinkin arkkipiispaksi, niin kyseessä olisi vain viivytystaistelun pitkittyminen, ei nykyisen prosessin pysähtyminen. En usko kirkkolaivan kurssin perinpohjaiseen kääntymiseen, eikä se suinkaan johdu jostain "uskon hengen" puutteesta, kuten minulle joskus on selitetty.
• Luopumus kirkossa tulee lisääntymään, enkä nyt tarkoita nykyisiä luopioita, vaan jotain vielä pahempaa. Pelkään pahoin näkeväni tulevaisuudessa monen aiemmin raamatullista linjaa edustaneen uskovan menevän virran mukana. Tämä ruotsalaisten keksimä "rakkauden argumentti" on nimittäin sen verran vaarallinen lyömäase, että jollemme ole lujasti Sanan kalliopohjalla, meidän uskoamme voidaan horjuttaa. Näin on nimittäin käynyt tähänkin asti, kun katson kirkon ja sen uskovien muuttumista 70-luvulta asti tähän päivään ja pelkään näkeväni samanlaista luopumusta tulevaisuudessakin.
• Käytännössä tämä tulee johtamaan ainakin yhden, ellei kahden tai peräti kolmen luterilaisen pikkukirkon syntymiseen maahamme seuraavien 10 vuoden kuluessa. Näin siitä syystä, että luterilaisten herätyskristittyjen rivit ovat (esim. naispappeus-, mutta myös henkilö- ja johtajakysymysten johdosta) sen verran hajallaan, että mitään varteenotettavaa oppositiota tuskin tulemme näkemään. (Joku Suomen teologinen instituutti tulee ehkä olemaan harvoja poikkeuksia kirkollisen valtavirran protestoijina, joka koetaan kirkon taholta pelottavaksi.)
• Samanlainen prosessi tulee ottamaan aikansa ja paikkansa myös ns. vapaissa suunnissa ja ennen kaikkea niiden pohjalta syntyneissä kirkkokunnissa. Erityisesti ajattelen tämän koskevan Vapaakirkkoa ja Helluntaikirkkoa. Aika näyttää, miten nämä kirkkokuntalaivat kestävät ajan myrskyjen ryskytystä laudoitustaan vasten. Mielenkiintoista on myös nähdä, mitä osaa tapahtumien kulussa näiden yhteisöjen nuori teologipolvi näyttelee? (Ainakin evlut. kirkkojen kohdalla näyttää nimittäin siltä, että juuri teologien kohdalla sauma on vuotanut pahiten...)