Olen aina silloin tällöin lueskellut Eksegeettinen safari-nimistä blogia, joka mainostaa itseään "Suomen luetuimpana raamattuaiheisena blogina". Eilen illalla törmäsin blogin sivuilla nuoren teologiveljen postaukseen, jossa todetaan, että "liian korkean raamattunäkemyksen opettaminen on epäeettistä". Tällä "liian korkealla raamattunäkemyksellä" tarkoitetaan tässä Raamatun virheettömyyttä. Kirjoituksessa vedotaan tunnettuun brittiläiseen teologiin James Dunn´iin, jonka mukaan Raamatun täydellistä virheettömyyttä korostava opetus on "pastoraalisesti tuhoisaa".
"Kun ihmisille opetetaan, että koko Raamatun luotettavuus olisi vaarassa, jos siellä olisi yksikin virhe, tehdään vakavaa vahinkoa oppilaiden raamattukäsitykselle. Hänen mukaansa ns. "slippery slope" -argumentti (siis ajatus, että pieni virhe johtaa lopulta keskeisten oppien kumoamiseen) osoittaa hengellistä epäkypsyyttä."
Kirjoitus päättyy melko kyyniseen toteamukseen: "Onko edes mahdollista yrittää opettaa "kriittistä luottamusta Jumalan joissain-kohtaa-kyseenalaiseen Sanaan"?"
Spontaani kysymys edellä kuultuun liittyen: mihin tämä johtaa? Okei, nyt - tässä vaiheessa prosessia - kiinnitetään huomiota siihen, että kun evankeliumit asetetaan rinnakkain, niin virheitä löytyy, mutta mitä tulee tämän jälkeen? Entä mitä on tien päässä? Miten tämä sopii yhteen Raamatun oman itseilmoituksen kanssa - jos sillä nyt tässä uuden valon löytämisen innossa on enää mitään merkitystä? Tarkoitan sitä, että kun se nyt kuitenkin puhuu itsestään Jumalan Hengen inspiroimana ilmoituksena ihmiskunnalle, Totuutena.
Kahteen juttuun kiinnittää väistämättä huomiota. Ensinnäkin tällainen ajattelu nousee nyt ns. vapaiden suuntien - nähtävästi erityisesti helluntailaisuuden piiristä. Tämä on uutta maamme hengellisessä kentässä. Toinen juttu on déjà-vu-ilmiö, jonka tämä kirjoitus aiheuttaa. Mieleeni tulevat nimittäin hyvin pitkälle samanlaiset ja -sisältöiset keskustelut nuorten luterilaisten teologinalkujen kanssa joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ymmärrän hyvin, että tällainen "vanhojen muistelu" aiheuttaa korkeasti oppineiden teologien suupielissä vain kevyttä pilkallista nykimistä. Kuitenkin jäljet pelottavat, kun ajattelen kehitystä evl. kirkossa viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana. Tämä huoli myös aiheuttaa tämän reaktion.
Seurauksena tulee olemaan - ja on jo nyt - voimakas kirkollistumiskehitys vapaiden suuntien, erityisesti helluntaikirkon piirissä. Tämä kehitys tulee näkymään papiston aseman ja arvovallan nousuna. Se tulee tapahtumaan ns. maallikkojen kustannuksella ja se tulee ruokkimaan entisestään tavallisen kirkkokansan passivoitumista ja hengellistä taantumista. Seurauksena tulee olemaan maallistuminen. Vaarana on se, että perinteiset hengellisinä protestiliikkeinä alkunsa saaneet vapaat suunnat tulevat menettämään lopunkin teränsä. Toisaalta se tulee kyllä vain vauhdittamaan esim. helluntailiikkeen jakaantumista, kun kaikki eivät millään sopeudu nykymenoon.
Vakavimmat seuraukset tulevat näkymään Raamatun arvovallan romahtamisena. Asioita ja ilmiöitä ei enää punnitakaan Raamatun sanalla, vaan perinteillä, tunnustuksilla ja tulkinnoilla. On aiheellista kysyä, mille kehitykselle avataan ovi nyt? Viittaan edelleen siihen, mitä jo on tapahtunut Suomessa evl. kirkon tai muualla länsimaissa kirkkojen piirissä. Pelkään, että tulemme näkemään samanlaista romahtamista vapaiden suuntien pohjalta syntyneiden kirkkokuntien piirissä.
Tämä kaikki saa minut vakavissani kyselemään, miten ja missä meidän tulisi opettaa Raamattua omille hengellisille lapsillemme? Mikä olisi oikea oppimisympäristö hyvälle hengelliselle opetukselle? Onko se perinteinen raamattukoulu sisäoppilaitosasumisineen, kurssimuotoisine opiskeluineen ja akateemisten oppiarvojen korostamisineen? Vai olisiko se Missionuorten DTS-tyyppinen, enemmän käytäntöön painottuva oppimistyyli ja -ympäristö, jossa teologia ja käytäntö, oppi ja elämä kommunikoisivat keskenään joustavammin? Kun Raamatun malli oppimisesta ja opettamisesta on kuitenkin niin käytännönläheinen ja mallioppimista korostava.
No, joitain askelia tähän suuntaan on otettu.
5 comments:
Watchman Koivisto osuu aivan oikeaan analysoidessaan helluntailiikkeen, anteeksi -kirkon tilaa. Liikehän on pysähtynyt viimeistään 80-luvulla.
Sen jälkeen on harjoiteltu kirkollisia toimituksia, laadittu perinnäissääntöjä ja nyt ne on rekisteröity kirkkokunnaksi ja sitä runnotaan parhaillaan väkisin läpi ympäri Suomen niemen.
Lahden helluntaiseurakunta teki vastikään ylimääräisessä yhdistyksen kokouksessa (jossa en itse ollut paikalla) kuulemma päätöksen ry:n lopettamisesta. Päätöksen tekijöitä oli paikalla kuulemma noin sata kun jäseniä on tuhatsata. Kaksi ääntä oli kuulemma vastaan.
Valtakunnallisesti helluntaikirkkoon on liittynyt vain noin 5 % helluntaiseurakuntien jäsenistä, viimeksi kuulemani mukaan. Kyseessä on siis häviävän pieni porukka joka runnoo väkisin läpi tahtotilaansa. Raamatun ohjeilla yksimielisyydestä ja yhteydestä on ilmeisesti toissijainen rooli asiassa.
Puhumattakaan seurakunnan ja -kuntien tosiasiallisesta hyvinvoinnista. Ne elävät omaa elämäänsä Jumalan teattereineen, sirkuksineen ja kerhoineen. Maailma johon Jeesus meidät kutsui elää omaansa. Nämä kaksi eivät kohtaa.
Lopun ajan seurakunta on ilmeisesti jotain uutta, niin kuin oli alkuseurakuntakin. Liike on jo käynnissä, mutta vaikea sanoa missä se ottaa muodon ja millä lailla. Herra siitä pitää kuitenkin huolen. Jumala Timo sinua siunatkoon. Asia on tärkeä.
Olipa omituinen kirjoitus. Miten voit Timo Koivisto noin täysin sivuuttaa kirjoituksessasi sen ongelman kohtaamisen, johon pyrittiin alkuperäisessä kirjoituksessa eksegeettisen safarin sivuilla? Mainitset kyllä, että evankeliumien rinnakkain laittaminen tuo esille eroavaisuuksia. Mutta sen sijaan, että antaisit joitain välineitä tuon todellisuuden kohtaamiseen, leimaat hengellisesti erittäin vastuullisen kirjoituksen Raamatun arvovaltaa horjuttavaksi, vaikka kirjoituksessa pyritään juuri vahvistamaan Raamatun asema ihmisten sydämissä.
Tällainen kirjoittelu on harhaanjohtavaa ja toivon, että jokainen tämän Koiviston kirjoituksen lukenut lukisi myös alkuperäisen kirjoituksen eksegeettisen safarin sivuilta.
Kiitos vain "isä" Pekalle "isällisistä" kommenteista.
Muuten... mitähän varten siinä postauksessani olikaan se linkki?
Ihan hyvä kirjoitus ja pohdinta. Minun mielestäni. Ja väistämättä tässä on helposti pelättävissä kirkollistuminen. Tosin ei tavitse peljätä, mutta varoa kuitenkin.. :) Selittelijät yrittää vääntää sen jotenkin päälaelleen, mutta kyllä käytäntö puhuu puolestaan..
Edelleen blogissani on käytäntö, jonka perusteella anonyymejä kommentteja ei julkaista.
Post a Comment