Virtanen oli usein lueskellut lapsilleen iltasatuna C. S. Lewisin Narnian aikakirjoja. Tai siis silloin kun lapset olivat olleet pieniä. Itse hän luki niitä silloin tällöin vieläkin. Virtanen kyllä tiesi hyvin, etteivät jotkut hänen tutuistaan kotikaupunkinsa uskovien piirissä mitenkään tykänneet Lewisin kirjoista. Esimerkiksi juuri Narnia-kirjoja pidettiin joissakin uskovien piireissä hyvin arveluttavina - esiintyihän niissä kääpiöitä, noitia, jättiläisiä ja muita satuolentoja, joiden kanssa ei näiden uskonveljien mukaan "pitänyt lainkaan aikaansa viettää". Tuollainen lukeminen olisi vain "Herran työn laiminlyömistä".
Tässä suhteessa Virtanen tunnusti olevansa vähän vaikea ja ongelmallinen tyyppi monille uskonveljilleen, sisarista puhumattakaan. Hän ei ollut oikein koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi missään kirkkokunnallisissa tai hierarkkisissa systeemeissä. Mutta eivät liioin ketkään lopunaikahörhötkään saaneet hänestä kaveria puuhasteluilleen. Hän muisti useammankin kerran tuottaneensa pettymyksen jollekin kiiluvasilmäiselle viimeisten päivien profeetalle, kun ei ollutkaan kyselemättä lähtenyt mukaan näiden monenkirjaviin juttuihin.
Virtasta olikin syytetty näiden ylihengellisten harhabongareitten taholta, (paitsi tietenkin rakkaudettomuudesta, kovuudesta, "Iisebelin hengestä" yms.), niin myös siitä, ettei "pasuuna antanut selvää ääntä". Virtanen ei oikeasti viihtynyt lainkaan tuollaisessa ahdasmielisessä ja tunkkaisessa "valitun joukon" ilmapiirissä - sen enempää kuin ei viihtynyt korkeakirkollisissa muotomenoissakaan. Hänen kokemuksensa Hengen vapaudesta oli ollut ihan jotain muuta, eikä hän antanut tässä suhteessa pettää itseään.
Virtanen siis oli mitä oli ja tykkäsi lukea Lewisin kirjoja yleensä, olivat ne sitten sciencefictionia, sitä nykyään niin paljon puhuttua fantasiaa tai proosaa. Usein vain nuo Lewisin syvälliset opetukset alkoivat elää hänen mielessään jälkikäteen, joskus jopa vasta vuosien päästä. Virtanen oli aluksi harmitellut tätä piirrettä itsessään, mutta oppinut sen sitten aikaa myöten hyväksymään. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, jos edes silloinkaan, hän oli lohdutellut itseään.
Nimittäin tänä aamuna hänen mieleensä oli palautunut muuan kohtaus Narnian aikakirjojen viimeisestä kirjasta Narnian viimeinen taistelu. Virtanen myönsi itselleen avoimesti sen, että tähän takaumaan oli vaikuttanut hänen tapaamisensa ja keskustelunsa eräiden uskonystävien kanssa. Virtanen itse piti sitä vain Jumalan lahjana, että Hän näin erilaisilla tavoilla puhui ihmiselle, eikä hän itse nähnyt siinä mitään ongelmaa. Päinvastoin, hän piti itsessään hyvänä puolena sitä, että hän kykeni tätä puhetta kuulemaan.
Narnian viimeinen taistelu kuvaa nimensä mukaisesti tuon Lewisin luoman rinnakkaismaailman lopun aikoja, eskatologiaa. Kirjassa esiintyvät monet raamatullisen apokalyptiikan hahmot, kuten antikristus ja väärä profeetta. Lewis oli vain pukenut ne vanhaan leijonantaljaan puetun aasin ja sitä ohjailevan ovelan apinan hahmoihin, mutta yhtä kaikki; allegoria oli ilmeinen. Hän itse ymmärsi nämä vertauskuvat, eikä ihmetellyt sitä, että hänen lapsensa ikään kuin luonnostaan ymmärsivät ne myös. Sanoohan Jeesus, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta.
Se, mikä Virtasta tällä hetkellä mietitytti oli Narnian kääpiöiden tilanne kertomuksen lopulla. Kääpiöt olivat vapautuneet kyllä vastustajan orjuudesta, mutta jotain oli silti ollut vialla. Virtanen kaivoi pölyisen kuluneen satukirjan esille jostain poikansa huoneen kätköistä ja selaili sen sivuja. Sitten hän löysi etsimänsä kohdan ja luki:"... pian he kaikki saattoivat nähdä kääpiöt. Ne näyttivät aivan toimettomilta. Eivät ne jaloitelleet, eivätkä pitäneet hauskaa (vaikka niiden kahleköydet näyttivätkin kadonneen), eivätkä liioin loikoilleet lepäämässä. Ne istuivat kasvotuksin hyvin tiiviissä pikku piirissä. Ne eivät vilkaisseetkaan ympärilleen eivätkä olleet huomaavinaan ihmisiä..."
Virtanen oli aina ymmärtänyt Lewisin Narnia-kirjojen kertomukset siten, että niistä löytyi varsinaisen sadun (mikä sekin oli loistavaa kerrontaa ja hyödyllistä lukemista niin lapsille kuin aikuisillekin) lisäksi myös toinen, syvempi taso. Monet tapahtumat ja tilanteet kuvasivat erilaisia vaiheita ihmisen uskonelämässä ja erilaisia hengellisiä tiloja. Tosiasiassa kääpiöt tässä olivat tilassa, jossa he eivät nähneet juuri mitään hyvää, kaunista tai tavoittelemisen arvoista ympärillään. Narnian kuningattaret ja kuninkaat sekä yksisarvinen etc. olivat heille tuntemattomia, näkymättömiä, joiden äänet ja puhe jollain tavalla kyllä kuullaan, mutta ei juuri muuta. Tämäkin käsitetään väärin. Kaikki ulkoapäin tuleva käsitetään uhkaksi ja pahaksi ja se torjutaan.
Narnian kuningas Triniankin komentaa alamaisiaan (joita kääpiöt Narnian asukkaina tietenkin olivat): "Ei ole mitään mustaa murjua, ei muualla kuin sinun omassa mielikuvituksessasi, senkin hullu. Tule ulos sieltä pimeästäsi!"
Mikään ei auttanut, ei edes paikalle ilmestynyt suuri leijona Aslan, joka on Narnian maailman Messias, joka ilmestyy joskus myös Karitsana ja joka sovitti tehdyt rikokset ja joka on suuren Kuninkaan Poika. Kun kuningatar Lucy, kuningas Trinian ja Eustace pyysivät Aslania "tekemään jotain näille kääpiöille", niin Aslan murisi hiljaa niin, että ilma väreili. Kääpiöiden reaktio oli: "Kuulettekos tuota? Se on se porukka, joka on tallin toisessa päässä, yrittävät pelotella meitä. Niillä on varmaan jonkinlainen laite. älkää olko kuulevinannekaan. Meitä ne eivät tällä kertaa huiputa!"
Kääpiöt olivat nimittäin kirjan alkuvaiheessa kuvatuissa tapahtumissa menneet koko joukolla siihen halpaan, (jota viekas apina oli levittänyt), että kuluneeseen leijonantaljaan puettu aasi olisikin mukamas ollut oikea Aslan itse. Tähän valheeseen haksahtaminen oli nyt synnyttänyt kääpiöissä sen reaktion, ettei uskottu enää oikein mitään, mikä tuli kääpiöiden oman joukon ulkopuolelta.
Lopulta Aslan hyvyydessään jopa loihtii kääpiöiden eteen mitä herkullisimman juhla-aterian monine ruokalajeineen ja hyvine viineineen. Mutta kaikesta tästä ei ollut mitään hyötyä, koska kääpiöt omassa tilassaan näkivät edelleen olevansa vankeina törkyisessä tallissa ja syövänsä mitä kaikkea pilaantunutta ruokaa tallin nurkista kykenivätkään löytämään.
Seuraavassa vaiheessa kääpiöissä heräsi niille ominainen epäluulo kavereitaan kohtaan; ehkä toisilla oli sittenkin jotain parempaa kuin heillä itsellään. Niinpä kaikki päättyi hirvittävään sekamelskaan ja tappeluun, jossa hyvät ruuat tuhriintuivat pitkin niiden kasvoja ja liiskaantuivat jalkoihin.
Kääpiöiden paikalleen jämähtäneen tilanteen kuvaus päättyy: "Mutta kun ne lopulta istuutuivat parantelemaan mustiksi lyötyjä silmiään ja vertavuotavia neniään, niin ne kaikki sanoivat: ´No, ainakaan meitä ei nyt ole petkutettu. Ketään emme ole päästäneet syöttämään hölynpölyä itsellemme. Kääpiöissä on kääpiöille kyllin.´"
Virtanen luki edelleen:
"Näettekö, Aslan sanoi. Ne eivät anna meidän auttaa itseään. Ne ovat uskon sijasta valinneet oveluuden. Niiden vankila on vain niiden omassa mielessä, mutta silti ne ovat siinä vankilassa ja niin kovasti pelkäävät petkutetuiksi tulemista, ettei niitä sieltä saa ulos. Mutta tulkaa, lapset. Minulla on toinen työ tehtävänä."
Virtanen sulki kirjan ja mietti, miten hyvin kirjan kuvaamat tapahtumat soveltuivat hengelliseen maailmaan ja uskonelämään. Hänen mieleensä nousi yksittäisiä ihmisiä, jotka kohtasivat monet asiat peloista käsin ja entisistä epäonnistumisista johtuen käpertyivät vain oman itsensä ympärille. Eniten hän mietti joitain uskovien yhteisöjä, seurakuntia ja hengellisiä liikkeitä, jotka samalla tavoin sulkeutuivat omaan sisäänpäin lämpiävään ja turvallisuushakuiseen maailmaansa ja hamaan paruusiaan saakka olisivat tuomittuja jäämään vain pieniksi, yksinäisiksi tupaseuralaisporukoiksi.
- Kääpiöissä on kääpiöille kyllin. Virtanen kertasi mielessään kirjan sanoja.
No comments:
Post a Comment