Oli myös mielenkiintoista huomata, miten monet jutut jossain toisella puolella maailmaa ovat niin hämmentävän samanlaisia kuin meilä täällä Suomessa. Muutamia esiumerkkejä tästä olivat esimerkiksi,
- jos kokoontuminen tapahtuu jonain muuna päivä kuin sapattina, ollaan heti pielessä
- jos kokoontumisessa naiset saavat sanoa jotain, ollaan automaattisesti väärässä
Tähän voisi lisätä vielä Fenninkin huomion siitä, että kun kokoontuminen siirretään "auditoriosta" jonkun olohuoneeseen, asia ei vielä välttämättä muutu yhtään miksikään. Monien pitkään uskossaolleiden ja perinteisiin seurakuntiin kuuluneiden tuntuu olevan hyvin vaikea (joskus jopa mahdotonta) oppia pois vanhasta paradigmasta. Vaikeinta se näyttää olevan sellaisten kohdalla, joilla päällimmäisenä tunteena ja motiivina on katkeruus vanhoista kokemuksista johtuen ja kauna aiempaa perinteistä seurakuntaansa kohtaan. Tällaisella pohjalla oleva yhteisö ei kasva, ei edes silloin, kun siihen liittyy toisia yhtä pettyneitä ja katkeroituneita. (Nämä nimittäin yllättävän nopeasti riitaantuvat keskenään ja loppu onkin sitten marginaaliyhteisöjen kirjoittamatonta historiaa.)
Fennin opetus oli hyvin käytännönläheistä ja raitista ja kelpaa hyvin sekä henkilökohtaiseksi ravinnoksi jokaiselle kasvamaan pyrkivälle että rakennusaineiksi laajemmalla yhteisöllisellä tasolla. Esimerkiksi se käytäntö, jossa kokoontumispaikka vaihtuu ja näin kukin vuorollaan saa olla vetovastuussa (ja joka meilläkin täällä Lahdessa jo pitkään on toiminut), on aidosti kristittyjä osallistava ja varustava.
Edelleen itseäni askarruttaa kysymys siitä, milloin näkisimme Suomessa aidosti missionaalisia yhteisöjä, jotka tavoittavat tyystin ulkopuolisia ja uskolle vieraita ihmisiä, eivätkä rakenna toimintaansa jonkun trendin tai muun hyvän täkyn avulla vain "pyhien kierrätykseen".
No comments:
Post a Comment